Guyanan tärkein nähtävyys on maailman korkein yhdenkertainen (single fall, eli ei tipu portaittain niinkuin naapurimaan Angel Falls) vesiputous. Korkeus taitaa olla jotain 226 metriä, ja vettä tulee korkeuteen nähden aika paljon. Vesimäärä kuitenkin vaihtelee, ja paras onkin mennä sadekaudella.

Matka järjestyy Oglen lentokentältä pienkoneella. Lähtö on aamulla, ja useat matkatoimistot yhdistävät matkaan joko Venezuelan rajan tuntumassa olevan Orinduik Fallsit tai Baganaran huvilahotellin Essequibolla. Silloin hinnaksi tulee noin 240 USD, mutta Roraima Airwaysin karvalakkihinta on 185USD per naama. Vähintään 7 henkeä tarvitaan, että reissu tehdään, ja 9 mahtuu koneeseen.

Matkan järjestely oli hankalaa alusta asti. Perjantailähtöä ei saatu varattua, joten varasimme ja maksoimme lauantai-aamulle klo 8 lennon. 5 aikuista ja 2 lasta, paluu puolenpäivän aikaan. Sitten perjantaina tuli Roraimalta soitto että lentsikka on huollossa ja pitää lähteä sunnuntai-aamulla. Ja sitten myöhemmin tuli taas ilmoitus että ei aamullakaan ehdi lähteä vaan pitää siirtää iltapäivään.
Kun sitten viimein päästiin Oglessa koneeseen, ei pilotin mukaan koneessa koskaan mitään vikaa ollutkaan, eikä siis huoltoakaan tarvittu. Se olikin  kuulemma vain presidentti joka oli lyhyellä varoitusajalla ottanut koneen omaan käyttöönsä.Guyanassa kaikilla on aina selitys valmiina, jos (siis kun) hommat eivät luista. 

Putous kuitenkin on ihan näkemisen arvoinen. Koneesta asti näkee putoukset, voimakkaan usvan takaa tosin. Kiitoradan varressa on pieni tupa, ja matkaa pusikon halki putouksille on puoli kilometriä. Matkan varrella on kolme paikkaa, mistä putoukset voi nähdä. Ensimmäinen on parinsadan metrin päässä, ja sitten päästään yhä lähemmäksi.
Opas on jatkuvasti mukana, ja osaakin paikallisena heimoasukkaana kertoa hyvin uskottavasti putouksen dramaattista historiaa. Nimensä putous on saanut Kai-nimisestä heimopäälliköstä, joka uhrasi itsensä pudottautumalla putouksen vietäväksi, kun vihamielinen naapuriheimo oli jostain syystä tullut hakemaan kostoa aikaisemmista rähinöistä. Teur- pääte tarkoittanee tippumista.

Jokaisen näköalapaikan kohdalla opas muistuttaa, ettei kahta metriä lähemmäs reunaa saa mennä. Sama tieto on lukuisissa kylteissä, mutta niinpä melkein joka porukassa on niitä, jotka eivät usko varoituksia ja kurkistavat alla avautuviin syvyyksiin. Kuten minäkin. Aikaa ei  jostain syystä ole kovin paljon, noin 10 minuuttia per paikka, ja opas kiirehtiikin porukkaa melko tiuhaan. Ehkä paikalla ei saisi olla liian monta porukkaa samanaikaisesti.






Retken kohokohta on sitten, kun päästään aivan Potaro-joen yläjuoksun viereen, ja parin metrin päästä nähdään, miten  veden virtaus kaartuu alaspäin kun joen pohja katoaa, ja vesi syöksyy sen kolmesataa metriä suoraan alas.  Paikalla on paljon kalliokielekkeitä, joista voi kurkottautua yli ja ottaa valokuvia suoraan alaspäin. Kaieteurilla ei ole ensimmäistäkään kaidetta tai muitakaan turvavälineitä, joten varovainen pitää olla. Ja juopuneita polttariporukoita paikalle ei vissiin päästettäisi muutenkaan. Vain yksi turisti on kuulemma pudonnut, ja hänkin ilmeisesti tarkoituksella.

Viimeisellä paikalla on mukavasti aikaa syödä evästä. Penkkejä on muutama, ja kaikki ovat märkiä. Kun valokuvat on otettu, tehdään vielä 10 minuutin retki takaisin lentokoneelle ja vietetään hieman aikaa vierastuvassa. Paikalla oli meidän reissullamme noin 3 tai neljä eri porukkaa omilla lentokoneillaan. Myös yöpyminen onnistuu, mutta lentojen järjestely on hankalampaa.

Lentokone tekee vielä pari kunniakierrosta putousten yläpuolela ennenkuin ottaa kurssin kohti Georgetownia. 

Hh 18.3.2012