Anita Saarelainen
Nyt se Ikkala tulloo!
Veikko Ikkalan vuodet Saarijärvellä
© 2017 Anita Saarelainen ja Ikkalan perikunta
Käsikirjoitus ja taitto: Anita Saarelainen
Kuvat Ikkalan perheen kotialbumista ja Saarijärven museon kokoelmista.
Kannen taustakuva on Ilta Ikkalan maalaus eläinlääkärin virkatalosta Herajärven rannalla.
Kirjahanketta ovat tukeneet: Lions Club Saarijärvi, Beda, Katri ja Aune
Heralan säätiö, Suomen Kalankasvattajaliitto ry, Horon Erämiehet ry ja
Saarijärvi-Seura ry.
Kirjaa on saatavissa kirjoittajalta (Anita Saarelainen, puh. 0400 599090) ja Markku Ikkalalta,
Tanhuantie 3, 40720 Jyväskylä, puh. 040 763 9112.
Kustantaja: Ikkalan perikunta
Painopaikka: Grano Oy, Jyväskylä, 2017
2. painos
ISBN: 978-952-93-8375-7
Sisällys
ESIPUHE 7
ELÄINLÄÄKÄRIKSI 9
MUUTTO SAARIJÄRVELLE 15
PERHE-ELÄMÄÄ 20
ELÄINLÄÄKÄRIN TYÖ 35
LEHMÄT PITIVÄT ELÄINLÄÄKÄRIN KIIREISENÄ 35
ELÄINTEN SAIRAUDET JA HOITO 50
PIRTURESEPTILLE OLI KYSYNTÄÄ 58
ELÄINLÄÄKÄRIN TYÖ ELÄMÄNTAPANA 60
NEUVOJA ELÄINTEN OMISTAJILLE 64
HARRASTUKSET VEIVÄT LUONTOON 70
METSÄMIES JA URHEILIJA 70
LUONNONMUKAINEN VILJELY JA TERVEET ELÄMÄNTAVAT 75
MUSIIKKIA, LEIJONIA, YSTÄVYYSKUNTIA, POLITIIKKAA 77
KALANKASVATUKSEN URANUURTAJA 82
LOHIKUUMETTA SAARIJÄRVELLÄ 82
KAPPELILAMPI – ONKILAMMIKKOTOIMINNAN EDELLÄKÄVIJÄ 88
YRITYSTOIMINTAA JA POROTARHAUSTA 95
ELÄKKEELLE JA HOITOIHIN 101
LAPSET JATKAVAT ISÄNSÄ PERINTEITÄ 109
MATISTA ELÄINLÄÄKÄRI 109
MARKETTA ELÄÄ LUONNONMUKAISTA ELÄMÄÄ 113
MARKUSTA SUOMEN LOHENKASVATTAJAIN LIITON TOIMINNANJOHTAJA 115
MIKOSTA KLASSISEN MUSIIKIN ASIANTUNTIJA 118
KIITOKSET 124
IKKALAN SUKU 125
LÄHTEET JA HAASTATELLUT 126
HAKEMISTO 128
Esipuhe
Veikko Ikkala oli kunnioitettu, taitava ja pidetty eläinlääkäri. Hän
oli luotettava: tuli aina, kun oli luvannut. Työssään hän oli riuska ja
varmaotteinen ja hoiti vaikeimmatkin tapaukset ammattitaidolla, jopa
ilman asianmukaisia välineitä. Suorasanaiseksikin häntä on kuvattu.
Eläinlääkäri Ikkalaa arvostettiin maalaistaloissa, olihan useimmiten
kyse arvokkaiden tuotantoeläinten terveydestä.
Eläinlääkärin työ oli Veikko Ikkalalle kutsumus. Hän oli onnellinen
voidessaan auttaa eläimiä ja niiden omistajia. Surua hänelle tuotti
nähdä eläinten kärsivän huonosta hoidosta. Ikkala opettikin omistajia
hoitamaan eläimiään ja antamaan ensiapua niiden erilaisissa vaivoissa.
Hän tuli tunnetuksi mm. tulehdus- ja kiputiloja lievittävästä Ikkalan
Linimentistä.
Veikko Ikkala piti huolta paitsi eläinten myös isäntien ja emäntien
hyvinvoinnista. Aktiivisena liikkujana hän kannusti muitakin liikkumaan
ja pitämään yllä terveyttään.
Saarijärveläiset muistavat Ikkalan myös kalanviljelyn uranuurtajana.
Hänen kädenjälkensä näkyy edelleen Kappelilammen Kalastajakylässä. Hän
oli kekseliäs. Siitä esimerkkinä ovat lohenkasvatuskokeilut ja porojen
laiduntaminen. Pystykorvat olivat hänelle rakkain koirarotu. Hän oli
mukana kehittämässä sen jalostustoimintaa.
Veikko Ikkala syntyi 14. helmikuuta 1917 Alavudella ja kuoli
Saarijärvellä 24. helmikuuta 1985. Tämä kirja on julkaistu hänen
satavuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Kirja kertoo Veikko Ikkalan lähes
40 vuotta kestäneestä työstä kunnaneläinlääkärinä ja hänen muusta
toiminnastaan Saarijärven seudun hyväksi. Kirjassa on myös muisteluksia
monista sattumista matkan varrelta.
Saarijärvellä Veikon päivänä 9. tammikuuta 2017
Anita Saarelainen
Eläinlääkäriksi
Vanha eläinlääkärikunta oli hyvin kansainvälistä, sillä vuoteen 1945
asti koulutus piti hankkia ulkomailta. Sen jälkeenkin klinikkaopinnot
suoritettiin joko Tukholmassa tai Oslossa. Eläinlääketieteellinen
Korkeakoulu perustettiin vuonna 1945 Helsingin Sörnäisiin.
Veikko Ikkalalla oli kova halu eläinlääkäriksi. Hän opiskeli aluksi
Hannoverissa, mutta joutui sodan raunioittaman Hannoverin sijasta
hakeutumaan Sveitsin Berniin suorittamaan opintonsa loppuun.
Veikko Ikkala syntyi 14.2.1917 Alavudella taloon, jossa oli 13 lasta,
Veikko heistä nuorin. Kotoa lähtiessään Veikko sai perinnöksi lehmän.
Sen hän myi ja läksi Saksaan opiskelemaan eläinlääkäriksi.
Asepalveluksen Veikko Ikkala suoritti vuosina 1937–38. Opiskeluaikanaan
hän oli myös rintamalla hoitamassa hevosia Karjalan kannaksella,
Petroskoissa, Karhumäellä ja Syvärillä. Talvisodassa 1939-1940 ja sen
jälkeen hän palveli teurastusjoukkueen johtajana, eläinlääkärinä ja
komppanian päällikkönä. Jatko- ja Lapin sodassa hän toimi
eläinlääkärinä 1941-44 ja sai välillä opintolomaa kahdessa erässä.
Sotilasarvoltaan hän oli eläinlääkintämajuri ja hänet palkittiin
ansioistaan kunniamerkillä.
Vuonna 1944 sota keskeytti loppusuoralla olleet eläinlääkäriopinnot.
Saksasta palatessaan hän tapasi Ilta Salon, josta tuli myöhemmin hänen
vaimonsa.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläinlääkäreiden työtilanne oli huono.
Pieneläimiä ei hoidettu, lehmät olivat huonosti tuottavia eikä niitä
kannattanut hoitaa. Työ oli lähinnä hevospraktiikkaa. Paikalliset
välskärit hoitivat hevosten ruunauksia, eikä eläinlääkäreitä kaivattu.
Oman vaikeutensa eläinlääkäreiden työhön toivat huonokuntoiset tiet ja
autojen puute. Sodan aikana eläinlääkäreitä tarvittiin hoitamaan
kymmeniä tuhansia sodassa mukana olleita hevosia. Hevoset olivat
tuolloin elintärkeitä, lähes ainoita, joilla kaikenlaiset kuljetukset
rintamalle ja rintamaoloissa voitiin hoitaa. Suomenhevoset olivat
vankkoja, terveitä ja koviin oloihin tottuneita. Hevoset kuljettivat
tavaroita ja haavoittuneita mm. perässä vedettävillä purilailla.
Autoissa olivat häkäpöntöt takana ja talvellakin kesärenkaat alla,
joten niillä käytiin välillä ojan pohjalla.
Monet suomalaiset opiskelivat eläinlääketiedettä Saksassa joko
Giessenissä tai Hannoverissa. Saksasta oli mahdollisuus saada apurahaa
opintoihin. Myös Veikko Ikkala aloitti opintonsa Hannoverissa.
Veikon opiskelukaveri Carl-Heinz Klatt kertoo kirjassa Lehmästä
leopardiin, että hänen aloittaessaan vuonna 1942 opiskelijoita oli 102,
vuoden päästä luku oli pudonnut 86:een. Kanditutkinnossa oli enää 65
opiskelijaa. Keskeytysten lisäksi myös sota karsi opiskelijoita.
Opiskelussa oli pidettävä kiirettä, sillä moni oli saanut lykkäystä
armeijasta opintojen takia.
Eläinlääkäreiden tarve tunnustettiin Suomessakin ja niinpä Suomeen
alettiin puuhata omaa korkeakoulua. Sen jälkeen Suomessa pystyi
opiskelemaan kolmessa vuodessa eläinlääketieteen kandidaatiksi asti,
jonka jälkeen piti jatkaa Tukholmassa tai Oslossa lisensiaatiksi.
Suomenkielisistä oppikirjoista oli kova puute. Opiskelijat joutuivat
kirjoittamaan paljon sanelun mukaan ja piirtämään itse kuvia. Alkuun
Helsingissä ei ollut varsinaista koulua, vaan opiskelupaikat oli
hajasijoitettu. Anatomiaa, eläinoppia, ruotsia, englantia, kemiaa,
fysiikkaa, kasvitiedettä jne. opetettiin eri paikoissa.
Aiemmin eläinlääkäreiden kilpailijoina olivat paikalliset
kansanparantajat. Kun eläin sairastui, kutsuttiin ensin apuun oman
kylän tuttu parantaja, ja eläinlääkäri vasta kun hoito ei auttanut.
Veikko Ikkala kannusti eläinten oma-aloitteiseen hoitoon ja pyrki
levittämään oikeaa tietoa hyvistä menetelmistä.
Maaseudulta löytyi hyviä kansanparantajia, kuten esimerkki
Saarijärveltä osoittaa. Annikki Vilkkilä kertoo, että Veikko kävi usein
talossa lehmien utaretulehduksen takia ja sai aina lehmän paranemaan.
Kerran emäntä ei saanut eläinlääkäriä kiinni. Niinpä hän polki pyörällä
Eemeli Pihlaisen luo pyytämään apua. Eemeli oli tunnettu
luontaisparantaja.
Eemeli oli pyhäpuku päällään lähdössä Mahlun rukoushuoneelle, mutta
suostui tulemaan avuksi. Lehmä oli turvonnut, kun oli syönyt liikaa
tuoretta apilaa. Eemeli otti puukon tuvasta ja lähti emännän mukaan
navettaan. Eemeli meni lehmän luo ja löi puukon sen kylkeen. Hän osasi
lyödä sen oikeaan kohtaan. Harmi vain, että pötsin sisältö roiskui
Eemelin pyhäpuvun päälle. Eemeli sanoi vaan, että kyllä kusi kuivaa ja
paska murenee. Lemmikki-lehmä parani. (Annikki Vilkkilä)
Marketta Horn (o.s. Ikkala) kertoo, mitä oli kuullut isänsä nuoruudesta:
Isäpä se vasta erikoinen ihminen olikin. Ison pohjanmaalaisen
sisarusparven nuorimpana hänet pantiin ainoana lapsista yhteiskouluun.
Noista ajoista hän ei koskaan kertonut. Isä kertoi kuitenkin, kuinka
syysiltoina oli pyydystetty rapuja ja kesäöinä aitassa kaiverrettu
hirsien väliin koloja piikojen puolelle. Äitini joskus mumisi, että isä
oli ollut rehtorin tyttären kanssa. Tarinan mukaan isän äiti kuoli,
koska oli ostanut liian kireät kengät isän ylioppilasjuhliin. Isä
tuntui kärsivän syyllisyyttä. Tiedä häntä.
Suomessa ei vielä voinut opiskella eläinlääkäriksi, mutta olisipa näin
jälkeenpäin hyvä tietää, miten isäni sai rohkeuden lähteä Saksaan.
Kielipää ei ollut kummoinenkaan. Hän asui Frau Wohmannin luona
Hannoverissa koko opiskeluajan ja tämä vanha saksalaisrouva vieraili
meilläkin Saarijärvellä. Opiskelukaverit Klatt, Eestilä, Väyrynen ja
Varila pysyivät perhetuttuina loppuun saakka.
Carl-Heinz Klatt kertoo, kuinka hän ja Veikko Ikkala junailivat
Saksassa opiskelleiden opintojen jatkumisen Sveitsissä. Veikko Ikkala
oli tuolloin Kokemäellä kunnaneläinlääkärin viransijaisena. Hänen
ystävältään Klattilta puuttui praktiikkakokemus, joten hän ei voinut
hakea sijaisuuksia, vaan toimi eläinlääkärin apulaisena Satakunnassa.
Klatt matkusti Kokemäelle Veikkoa tapaamaan. Veikolta puuttui vain
viimeinen lukukausi ennen valmistumista. Hannoveriin ei ollut paluuta,
kaupunki oli pommitettu hajalle ja aseveljeys päättynyt. Miehet
sopivat, että Veikko kirjoittaa muille Saksassa opiskelleille kandeille
ja kysyy, haluavatko he jatkaa opintojaan Sveitsissä. Klatt lupasi
ottaa selvää, huoliiko Sveitsi suomalaiset opiskelijat. Hänen äitinsä
neuvotteli Sveitsin suurlähettilään ja Bernin korkeakoulun kanssa.
Tulos oli myönteinen: kaikki halukkaat pääsivät jatkamaan opintojaan ja
suorittamaan tutkintonsa loppuun.
Lähtijöitä oli 12 ja matkajärjestelyt aloitettiin. Matkaan tuli
muutamia mutkia. Ranska ja Englanti kielsivät lennot Saksan yli. Suomen
Pankki ei myöntänyt valuuttaa. Lopulta kuukauden odottelun jälkeen
opiskelijat pääsivät matkaan kahdessa erässä, alkujoukko laivalla
Ranskan kautta ja loput viikkoa myöhemmin laivalla Tukholman ja Belgian
kautta. Lähtijöiden joukossa oli tietenkin myös Veikko Ikkala.
Kalevi Eestilä kertoo, että laivamatka oli koitua kohtalokkaaksi. Laiva
piti pysäyttää pimeän tullen, koska meressä oli miinoja. Aamulla
huomattiin miina muutaman metrin päässä laivan keulasta. Opiskelijat
pääsivät kuitenkin ehjinä perille.
Opinnot Sveitsissä tulivat kalliiksi. Kaikki olivat kuitenkin olleet
viransijaisina tai eläinlääkärin apulaisina ja saaneet siten hieman
rahaa kasaan. Eläinlääkintäneuvos Rainer Stenius oli saanut kerättyä
kullekin pienen apurahan, jolla niukin naukin tuli toimeen, kertoo
Carl-Heinz Klatt. Hannoverissa opiskelleet eläinlääkärit pitivät
myöhemminkin yhteyttä toisiinsa.
Veikko Ikkala ja Ilta Salo olivat tavanneet paluumatkalla Saksasta.
Ilta oli opiskellut Freiburgissa. Malmössä jatkokyytiä odotellessaan
Ilta ja Veikko kertoivat toisilleen siihenastisen elämäntarinansa.
Veikko oli hyvä kuuntelija ja nuoret viihtyivät hyvin toistensa
seurassa.
Ilta Ikkala kertoo Veikon tapaamisesta:
Kun opiskelin Freiburgissa vuonna 1944, entinen koulukaverini kirjoitti
Berliinistä minulle, että hän ei halua maalata pirua seinälle, mutta
ota kaikki mukaan, mitä sinulla on. Saksan ja Suomen välillä saattaa
olla kaikki lopussa. Otin kaikki mukaani. Toinen laukku painoi 30 kg,
toinen 25 kg. Läksimme huonetoverini kanssa kohti Suomea. Olin nähnyt
jo kaksi tummiin pukeutunutta miestä Berliinissä Suomen lähetystössä.
Nämä kaksi samaa miestä näin Kööpenhaminan satamassa lähdössä Ruotsin
laivalle. Toinen oli ymmällä tullimiehen kysymyksestä ja toinen sanoi,
että se tullimies kysyy sinulta passia. Sitten hän katsoi minua
takanaan. Olimme Tean kanssa puhuneet suomea. Toinen pojista katseli
taaksepäin ja hymyili kolmikulmaista hymyä. En ymmärrä, mistä sain
tämän mielikuvan. ”Ai te olette suomalaisia ja saa puhua suomea ihan
rauhassa.” Tutustuimme lautalla.
Malmössä meillä oli koko päivä odottamisaikaa ja siellä iltapäivällä
kysyin, kumpi lähtee kävelemään, en halua täällä istua ja odottaa.
Veikko oli heti valmis. Muut eivät halunneet kävellä. Kiersimme
Malmöön, ja Veikko oli niin hyvä kuuntelija. Kun palasimme toisten luo,
läksimme syömään. Me tytöt olisimme tuskin voineet ruokailla, koska
meillä oli niin vähän rahaa, mutta nämä korskeat eläinlääkäripojat
olivat myyneet lentolippunsa, joita eivät voineet käyttää. Me söimme
ruhtinaallisesti. Pojat myivät myös makuupaikkalippunsa ja näin me yön
matkustimme ja seurustelimme keskenämme. Tukholmassa pojat sanoivat,
että meidän pitäisi lähteä samalla laivalla, koska he lähtivät
välittömästi. Mutta minulla oli Heideckenit ja Tealla luokkatoveri,
joita olimme luvanneet tavata. Jäimme Tukholmaan, vaikka Tea oli niin
ihastunut Kaleviin. Sanoin, että jos siitä totta tulee, on paljon
parempi, että annetaan osoitteet, ja he ottavat yhteyttä. Veikko olikin
sanonut, että kun hän kantaa minun 35 ja 25 kiloisia matkalaukkuja ja
minä hänen 15 kiloista matkalaukkua, niin kotiosoite hänen pitää saada.
Ja siinä sitten kävi niin kuin kävi. Veikko tuli tapaamaan minua
huvilallemme Leppälahteen. Hän oli lukenut, että äiti täytyy ensin
tavata.
Veikon ja Iltan tiet erosivat jo seuraavana päivänä, mutta siitä alkoi
tiivis kirjeenvaihto. Veikon piti mennä Ouluun ilmoittautumaan Lapin
sotaan. Ilta pääsi jatkamaan opintojaan Helsingin yliopistoon. Sodan
jälkeen nuoret menivät kihloihin. Veikko toimi silloin jo
eläinlääkärinä, mutta Iltan opinnot olivat vielä kesken. Pari vihittiin
4.8.1946.
Elokuussa 1941 ylioppilas Ilta Salo oli päässyt
toimitusharjoittelijaksi Keskisuomalaiseen. Toimituksessa oli vain
kaksi miespuolista toimitussihteeriä; vakinainen naisten aiheista
kirjoittanut toimittaja oli lähtenyt toimituksesta vuoden alkupuolella.
Heidän lisäkseen juttuja tekivät senttaajat. Toimittaja, pakinoitsija
Puuma ja musiikillinen kulttuuripersoona Lasse Utsjoki oli toiminut
Keskisuomalaisen toimittajana ja toimitussihteerinä jo vuodesta 1932.
Utsjoesta tuli Iltan lähin esimies ja työkaveri. Ilta kirjoitti uutisia
ja haastatteli keskisuomalaisia vaikuttajia. Ilta osoittautui hyväksi
yleis- ja uutistoimittajaksi, jolta sujuivat muutkin kuin naisten
jutut. Ura olisi varmaan jatkunut Keskisuomalaisen vakituisena
toimittajana, mutta Ilta päätti kuitenkin lähteä akateemiselle uralle
ja kirjoittautui Helsingin yliopiston opiskelijaksi.
Ilta oli ollut jo kesällä 1938 oppilasvaihdossa Saksassa ja 1939
Ruotsissa. Vuonna 1942 hän palasi Saksaan, opiskelemaan Königsbergin
yliopistoon. Sodan läheisyys tuntui kaupungissa. Seuraavana syksynä
Ilta pääsi jatkamaan opintojaan Freiburgin yliopistoon; siellä hän
opiskeli sanomalehtitiedettä. Sota tuli sielläkin liian lähelle ja Ilta
palasi Suomeen.
Jatkosodan loppuvaiheissa Veikko tutustui kirjailijaan ja kollegaan
Yrjö Kokkoon. Kokko halusi kirjoittaa uuden kirjansa Lapissa ja tarjosi
Veikolle paikkaansa Sysmän kunnaneläinlääkärinä. Vaihtoehtona oli
apulaiseläinlääkärin paikka Vammalassa. Vammala voitti, sillä siellä
toimi Alavudelta kotoisin oleva piirieläinlääkäri Eino Huhtala, jonka
mukana Veikko oli ollut monia kertoja. Vammalassa Veikko aloitti vuonna
1944 ja siellä hän oppi käytännön eläinlääkärin työn. Hän ehti toimia
vielä Kokemäellä eläinlääkärin sijaisena kesällä 1945.
Syksyllä 1945 oli aika suorittaa opinnot loppuun. Saksa ja Hannover
olivat raunioina. Matka oli suunnattava Sveitsiin. Saksan läpi ei
voinut matkustaa, vaan Veikon matka kulki laivalla Amsterdamiin ja
sieltä Pariisin kautta Berniin. Veikko suoritti opinnot loppuun
yhdeksässä kuukaudessa ja sai todistuksensa keväällä 1946. Syksyllä hän
sai laillistetun eläinlääkärin paperit. Talvella 1947 hänet valittiin
Loimaan kauppalan eläinlääkäriksi.
VEIKON VINKKI: KEVÄISIN LEHMIÄ LAITUMELLE LASKETTAESSA ON SYYTÄ
KIINNITTÄÄ HUOMIOTA NIIHIN LEHMIIN, JOILLA NÄYTTÄÄ OLEVAN MÖYRYTAUDIN
OIREITA (PUSKEVAT, MÖYRÄSTÄVÄT), JOTTA NE SAATAISIIN VIIMEISTÄÄN
SILLOIN HOITOON.
Muutto Saarijärvelle
Veikko palasi Sveitsistä Suomeen eläinlääkärinä, teki muutamia lomatuurauksia ja sai ensimmäisen viran Loimaalta.
Kesällä 1948 Ilta ja Veikko osallistuivat eläinlääkärien kesäkokoukseen
Vaasassa. Paluumatkalla Iltan vanhempien luo Jyväskylään he pysähtyivät
Saarijärvelle, jossa oli eläinlääkärin paikka auki. Iltan isä,
metsäteknikko Pekka Salo oli houkutellut Veikkoa hakemaan paikkaa.
Veikolle ja Iltalle esiteltiin Herajärven rannalla ollut kaunis
virkatalo. Saarijärven kauneus lumosi pariskunnan ja ihastus oli
yhteinen: mikä ihana paikka ja vielä iso talo järven rannalla, jossa
perheen olisi hyvä olla! Veikko haki virkaa ja tuli valituksi.
Ilta muistelee tapahtunutta:
Heinäkuussa Veikko huljutteli vajaan vuoden ikäistä Markku-poikaamme
Leppäveden laineissa vanhempieni huvilalla. Miltei yötä päivää jatkunut
työ Loimaan eläinlääkärinä oli ollut rankkaa ja loma tuntui ihanalta.
Tosin eläkkeelle jäänyt eläinlääkäri oli moittinut nuorta miestä, kun
heti ensimmäisenä kesänä oli lähdössä lomalle - hän ei ollut pitänyt
lomaa vuosikymmeniin. Isäni tuli huvilalle saarijärveläisen
maanviljelijän Evert Kalmukosken kanssa. Kun tämä kuuli, että vävy on
eläinlääkäri, alkoi houkuttelu Saarijärvelle, josta eläinlääkäri oli
juuri lähtenyt pois. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän oli
huolissaan tilanteesta.
Veikko tiesi Saarijärven, sillä hän oli aiemmin käynyt kysymässä
kansanedustaja (sittemmin maaherra) Eino Palovedeltä, eikö Karstulassa
tarvittaisi eläinlääkäriä. Palovesi oli arvellut sen olevan
tarpeetonta. Olimme loman lopulla menossa Vaasaan eläinlääkärien
kesäkokoukseen. Kalmukoski ehdotti, että kävisimme katsomassa paikkaa
ohi ajaessamme.
Saarijärvelle saavuttuamme meille tarjottiin kahvit Marttalan pirtissä.
Sitten pääsimme tutustumaan Kotirantaan. Jo maisemat olivat tehneet
meihin vaikutuksen, mutta vielä syvemmin vaikutti niemessä oleva suuri
talo. Se oli tosin huonossa kunnossa, mutta kunnanisät lupasivat
kunnostaa sen ennen tuloamme.
Joulukuussa 1948 muutto tuli ajankohtaiseksi. Se ei ollut helppo.
Matkaa hidastivat kylmä keli ja useat rengasrikot. Renkaita jouduttiin
paikkaamaan matkan varrella. Perille päästyä he ihmettelivät autojen ja
väen paljoutta. Kävi ilmi, että samana päivänä oli tohtori Arvo
Järvisen hautajaiset. Hän oli ollut merkittävä vaikuttaja Saarijärvellä.
Kollegat ihmettelivät, miten joku voi muuttaa vapaaehtoisesti
Etelä-Suomesta ”Lappiin”, jollaisena Saarijärven seutua pidettiin.
Ikkalat kotiutuivat kuitenkin hyvin Saarijärvelle ja kun kollegat
myöhemmin tulivat käymään kylässä, he eivät enää ihmetelleet, että
Ikkalat olivat tulleet näin kauniiseen paikkaan. Erkki Pätiälä, Veikon
opiskelukaveri Saksasta, pysähtyi aina Saarijärvellä Veikon ja Iltan
luona matkalla Kannuksesta Asikkalaan, kotiseudulleen. Perheet pitivät
tiiviisti yhteyttä. Erkki sai vaimoineen viisi lasta ja Veikolla ja
Iltalla oli neljä, joten vilskettä riitti isossakin talossa.
Veikko oli kosiessaan vuonna 1946 luvannut Iltan äidille, että hän
huolehtii siitä, että Ilta suorittaa opintonsa loppuun. Kodin
perustamisen jälkeen tuli lupauksen lunastuksen aika. Ilta luki
tentteihin ja kävi Helsingissä tenttimässä kurssin kerrallaan.
Helsingissä Ilta asui siskonsa kanssa Domus Academicassa. Vaikka
vapaa-aika meni suurelta osin opiskellessa, Ilta ehti toimia myös
Keskisuomalaisen Osakunnan sihteerinä.
Iltan opiskellessa Helsingissä lapset olivat kotiapulaisen hoidossa.
Markku oli usein myös isovanhempien luona. Iltan äiti ja isä pitivät
lapsista ja Markku viihtyi vaarin kanssa hyvin. Markku oli mm. vaarinsa
mukana tämän työmatkoilla ympäri Keski-Suomen. Pekka-vaari osteli puita
isänniltä, ja usein he jäivät Markun kanssa yöksi maalaistaloihin.
Annikki Vilkkilä kertoo nähneensä Iltan ensimmäisen kerran Mahlun
Nuorisoseuran talolla illanvietossa. Veikko ja Ilta tulivat sinne
nuorena parina vuonna 1948. Onpa Veikko löytänyt nätin tytön, Annikki
ajatteli. Selvisi, että he olivat naimisissa ja että heillä oli jo
1½-vuotias poikakin, Markku. Annikillakin oli vuoden vanha poika.
Hänkin oli mennyt naimisiin nuorena. Yhteistä puhuttavaa siis riitti.
Marketta syntyi 1949. Annikki muistaa, että lapset olivat joskus Veikon
mukana, koska Ilta luki silloin tentteihin.
Veikko kertoo Sampo-lehdessä, kuinka monena häntä on pidetty. Häntä on
arveltu metsämieheksi, karjanostajaksi, vakuutusmieheksi, kauppiaaksi,
poliisiksi, teurastajaksi, keinosiementäjäksi ja nahkainostajaksi.
Myöhemmin Saarijärven eläinlääkärin vastuualue laajeni: Veikko Ikkala
nimitettiin Viitasaaren ja Äänekosken piirieläinlääkäriksi.
Vastaanottomatkat saattoivat viedä Kannonkoskelle, Sumiaisiin tai
Kinnulaan saakka. Joutuipa Veikko käymään sairasmatkoilla jopa
Rautalammin puolella. Myös lihantarkastukset Äänekoskella ja
Suolahdessa veivät aikansa.
Veikon aikaan Karstula sai Esa Männiköstä oman eläinlääkärin ja myös
Viitasaari sai oman eläinlääkärin. Nyt kun virkoja on tällä seudulla
neljä, eläinlääkärit jaksavat paremmin. Työaikalaki ei koskenut
eläinlääkäreitä, Veikon eläinlääkäripoika Matti Ikkala muistuttaa.
Mattikin teki alkuun, 1970-luvulla, kymmentuntisia päiviä ja
päivystykset päälle.
Nuorta eläinlääkäriä Veikko Ikkalaa ei aina osattu ottaa todesta. Siitä pari esimerkkiä:
Vasta Saarijärvellä aloittaneena nuorena eläinlääkärinä Veikko ajoi
autonsa Osuuskauppa Paavonseudun rasvapukille ja pyysi suorittamaan
rasvauksen. Miehet kysyivät, kenen auto on. Kuultuaan, että se on
eläinlääkärin, he tekivät työn joutuisasti. Eläinlääkärin tittelistä
oli selvästi hyötyä. Tosin toinen rasvaajista kysyi: ”Millainen mies se
uusi eläinlääkäri on, kun sillä on oikein autokuski?”
Eläinlääkärin autoa tankataan Paavonseudun kaupalla.
Toisella kertaa Veikko kävi johtaja Tirkkosen pihassa. Hän jäi istumaan
autoon odottamaan jotakin. Eräs isäntä tuli siihen, kurkisteli joka
puolelta auton sisään, ei puhunut mitään. Mies oli kuullut kaupassa,
että eläinlääkäri oli juuri mennyt autoon. Isäntä meni takaisin
kauppaan ja kertoi, ettei siellä eläinlääkäriä ollut, olipahan vain
joku poika ratissa.
Ensikohtaamiset Saarijärven nuoren eläinlääkärin kanssa ovat jääneet
monelle mieleen. Veikko Ikkalaa luonnehdittiin kiireiseksi, riuskaksi
ja suorasanaiseksi mieheksi, jonka luonteessa arveltiin olevan
pohjalaista perua.
Eläinlääkäri Ikkala kävi Jokelan tilalla ensi kertaa vuonna 1948, kun
sika oli sairastunut. Annikki Vilkkilä kertoo, että tietä ei ollut
vielä ehditty rakentaa, kun vasta syksyllä oli uudistilalle muutettu.
Hän soitti naapurista eläinlääkärille ja meni tienhaaraan vastaan.
Annikki oli vauvan kanssa kotona; mies oli metsätöissä. Kun Veikko näki
pojan ja nuoren emännän, hän ihmetteli, kuinka nuorena Annikki oli
mennyt naimisiin, kun on jo lapsikin. Annikki oli 21-vuotias, mutta
sitä nuoremman näköinen – ja on pysynyt nuorekkaana edelleen 90
ikävuodestaan huolimatta.
Sika oli tuotu mummolasta joulusiaksi ja sitä pidettiin kesällä ulkona
ja talvella navetassa pienessä karsinassa. Veikko tuli, tutki sian ja
kysyi, mitä sille on syötetty, kun sillä on kuumetta. Emäntä sanoi
peranneensa sieniä ja heittäneensä perkausjätteet sialle tongittavaksi.
Ne olivat pistäneet sian ruuansulatuksen sekaisin. Veikko kirjoitti
reseptin ja sika parani heti, Annikki Vilkkilä kertoo. Jouluksi sika
teurastettiin. Liha suolattiin Kustaa Rauhalan tekemässä tiinussa.
Siasta saatiin sekä joulukinkku itselle ja mummolan väelle että
särvintä koko talveksi.
Kerran, vaikka ei ollut mitään asiaa joulun alla, Ikkala tuli ja toi
ison suklaalevyn. Ikkala sanoi, että hänellä on kaksi emäntää, joille
hän on tuonut lahjan. Toinen oli eräs emäntä Multialta ja toinen olet
sinä. (Mailis Huuha)
Ikkalat viihtyivät hyvin Saarijärvellä ja kasvattivat laajan
tuttavapiirin. Veikko oli sanonut, että Saarijärvellä on hauska tehdä
työtä, sillä täällä yhtyy pohjalainen rehtiys ja savolainen lupsakkuus.
Veikkoa viehätti niin saarijärveläinen maisema kuin ihmiset, joiden
kanssa oli helppo elää ja tehdä työtä.
Veikon musta ja tuuhea tukka sai aikaan ihailua vanhemmissakin naisissa:
Veikko Ikkalalla oli musta, kiiltävä tukka. Veikko oli ollut Lanneveden
rannalla, Jerpan Hiltan luona lääkitsemässä lehmää. Kiitollisena vanha
emäntä tarjosi tuvassa Veikolle kahvit. Hilta keitteli samalla
ruispuuroa avohellalla mustassa padassa. Hän vilkuili vuoroin pataa,
vuoroin Veikon päätä ja osoitteli kahta mustaa ja kiiltävää. Veikko ei
ollut huomaavinaan, myhäili vain. Kahvin juotuaan hän lähti kiitellen.
(Leena Salo)
Monet isännät ja emännät muistavat Veikko Ikkalaa kiitollisina
saamastaan avusta. Monikaan nykyisistä isäntäpareista ei muista itse
Veikkoa, mutta on kuullut puhuttavan hänestä pelkkää hyvää.
Veikko tul aina kun kututtiin, kiitollisuuvella muistan Veikkoa, se ol mukava lääkäri ja hoiti työnsä hyvin. (Elli Hiekkala)
Perhe-elämää
Ilta ja Veikko Ikkala perustivat kodin Herajärven rantaan. Markku oli
syntynyt Loimaalla vuonna 1947 ja Marketta syntyi Saarijärvellä vuonna
1949. Kolmatta lasta odottaessaan Ilta läksi Helsinkiin tenttimään
puuttuvat osat maisterin tutkinnosta. Ilta muistaa hyvin
valmistumisensa. Hän valmistui samana vuonna, kun Mannerheim kuoli eli
vuonna 1951, jolloin myös Matti syntyi Helsingissä. Mikko syntyi
Saarijärvellä vuonna 1957.
Seuraavat vuodet Ilta oli osittain kotona, osittain tuntiopettajana tai
hoitamassa opettajien sijaisuuksia. Lapsille ei ollut järjestettyä
päivähoitoa, vaan kotona oli kotiapulainen. Myös puhelimeen vastaaminen
Veikon ollessa työmatkoilla vei Iltan aikaa. Ilta osasi kysyä oikeat
kysymykset ja oppi, milloin tarvitaan eläinlääkärin käyntiä, milloin
selvitään lääkkeillä. Monet oppivat luottamaan Iltan neuvoihin.
Ilta Ikkalan maalaus Herajärven rannalla sijaitsevasta eläinlääkärin
virkatalosta, josta tuli Ikkaloiden koti yli kolmeksi vuosikymmeneksi.
Ilta Ikkala muistelee:
Veikon kanssa meillä oli hyvä elämä. Hän ei osannut suuttua. Jos sanoi
jotain kipakasti, nauroi päälle ja suuttuminen meni ohi. Kun Veikko
kosi, hän sanoi, että meidän täytyy molempien viettää omaa elämää, emme
saa jäädä toisen tekemisiin kiinni. Hän lupasi äidille, että jos hän
saa pitää minut, niin hän pitää huolen siitä, että valmistun. Äiti ei
olisi sallinut, että jättää kesken jotain minkä on aloittanut, vaan
opinnot on vietävä loppuun. Veikko ei halunnut minkään vieraan
apulaisen kanssa ruveta kotia suunnittelemaan.
Olimme kihloissa, kun Veikko meni Sveitsiin opiskelemaan yhdeksäksi
kuukaudeksi ja valmistui. Viikko hänen paluunsa jälkeen menimme
naimisiin ja lähdimme Kolille häämatkalle. Sen jälkeen olimme sen aikaa
Helsingissä, että Veikko suoritti laillistamistutkinnon. Menimme
Huittisiin, jossa Veikko otti kanoista valkovatsuritutkimuksia. Asuimme
sikäläisen eläinlääkärin luona. Kevät oli erittäin kaunis. Silloin
ilmestyi Aila Meriluodon Lasinen pyykkilauta ja luimme niitä runoja
yhdessä. Aila oli istunut aivan lähellä minua psykologian luennoilla ja
tiesin hänen kirjoittavan.
Veikko oli hyvin musikaalinen. Hän osasi soittaa melodioita ja oli
opiskeluaikanakin soittanut Hannoverissa jopa olutpalkalla ja muut
olivat saaneet tanssia. Kyllä hän kuunteli Meriluodon runoja. Hän oli
ihana kuuntelija, kun kerroin Ailasta. Hän maalaispoikana tunsi
kansanrunousjuttuja.
Huittisissa kanat rupesivat kaakattamaan yöllä unissakin ja niin Veikko
haki Loimaan eläinlääkärin virkaa. Loimaa oli lähempänä Helsinkiä ja
kävin sieltä suorittamassa tenttejä. Sain vanhan ihanan Naimin
apulaiseksi, koska aika meni tenttien lukemiseen ja puhelimeen
vastaamiseen. Apteekkarina oli Varpio ja hänen kanssaan hoidimme mitä
resepteillä saattoi hoitaa. Kun Loimaalla kävi eräs osakuntatoverini
Aatos Honkonen, nauroi hän sydämestään. En ollut suostunut menemään
osakunnan kanssa retkelle sikalaan, koska siat haisivat pahalle. Juuri
silloin mieheni leikattavaksi tuotiin iso sika. Minun piti pitää
kuonosta kiinni ja antaa nukutuspiikki. Aatos nauroi, että siitä sait
koston, kun et suostunut sinne sikalaan lähtemään!
Aino Leed kertoo, että kun eläinlääkärille soitettiin, usein sieltä
vastasikin rouva Ikkala. Hän tuntui tietävän kaikista toimenpiteistä,
joita tule tehdä eläinlääkäriä odoteltaessa. Aino ihmettelee, oliko
Veikolla vapaapäiviä ollenkaan.
Kerran olimme jossain juhlassa kirkonkylällä. Ilta juonsi tilaisuutta.
Yhdessä kohdassa hän mainitsi: ”Tämä paikallinen eläinlääkäri, joka
asuu meillä, mutta näen häntä niin harvoin.” Siihen Veikko yleisön
joukosta: ”Mutta hyvä rouva, tapaammehan me aina öisin.” Kuulijoilla
oli hauskaa. (Aino Leed)
Eläinlääkärit olivat sodan jälkeen työhönsä sitoutuneita,
velvollisuudentuntoisia ja aina tavattavissa. Päivystystä ei ollut,
joten omalle perheelle jäi aikaa vain kesälomilla. Näin oli
Veikollakin, jolla oli laaja alue hoidettavanaan. Työtä hankaloittivat
pitkät matkat ja huonot tiet. Työ alkoi aamutuimaan
puhelinpäivystyksellä ja loppui usein vasta iltamyöhään
sairaskäynteihin. Pahimpaan aikaan nukkuminen jäi muutamaan tuntiin.
Työpäivä alkoi aamuseitsemältä. Puhelinpäivystyksen jälkeen Veikko
lähti kierrokselleen laajan pitäjän eri puolille. Vaikka hän olisi
suunnitellut päivän ja reitin tarkkaan, matkalla hänet saatettiin
tavoittaa jostain talosta. Kiireellisen avun tarpeen vuoksi
suunnitelmat muuttuivat saman tien. Toisaalta kotiin tultua saattoi
olla edessä sairasmatka samaan suuntaan, josta oli juuri tullut. Aina
hän ei ehtinyt poiketa kotona syömässä, mutta kello viiden
päivällisestä hän piti kiinni. Silloin koko perhe kokoontui yhteen
vaihtamaan kuulumisia.
Kun kyläläiset tiesivät, että eläinlääkäri kotiutui viiden aikoihin,
puhelin alkoi soida uudestaan. Kevätkausi maaliskuusta kesäkuuhun oli
kaikkein kiireisintä aikaa. Silloin menoja saattoi riittää yömyöhään.
Aamulla oli kuitenkin jälleen uusi kierros edessä.
Eläinlääkäri Veikko Ikkala tuli aina kun lupasi, vaikka hänelle olisi
soittanut illalla yhdeksän jälkeen. Kauppisen talossa oli hyväkuntoinen
tammahevonen, jonka pikkukavio tulehtui niin, ettei sillä kestänyt
astua. Aamupäivällä sovittiin käynti hevosta katsomaan, ja Ikkala tuli
samana iltana. Veikko antoi hevoselle lääkityksen ja se parani
nopeasti. Kauppisella oli myös seitsemän lehmää, joilla oli joskus
poikimishalvauksia, mutta Ikkalan avulla niistäkin selvittiin. (Sisko
Kauppinen, Kannonkoski)
Ainoana
tyttönä Marketta tunnustaa olleensa erityisasemassa.
Pojilla oli
ruutuvihko, johon merkittiin punnerrukset ja muut
voimistelusuoritukset, ja he saivat viikkorahaa sen mukaan. Marketta
sai rahaa silloin kun tarvitsi. Pyyntöä ei koskaan evätty, joten
Marketan piti vastata luottamukseen olemalla sen arvoinen ja enemmänkin.
Perhekuva vuodelta 1957
Marketta asui virkatalon yläkerrassa. Kun hän tuli aamulla alakertaan,
usein joku emäntä istui aulassa itkemässä lopetettavaa eläinystäväänsä.
Niinpä hän päätti, ettei ota omia eläimiä:
Aamuisin kyläläiset toivat hevosia ja pieneläimiä kotiimme. Hevosille
oli oma tanko puutarhan vieressä ja piharakennuksen keskimmäistä
huonetta kutsuttiin käsittelyhuoneeksi. Siellä oli pilttuu hevosillekin
talvea varten. Pystykorvat tekivät pentuja omaan pesäänsä ja niitä
saimme lapsena pukea ja työnnellä nukenvaunuilla.
Siinä ei paljon rupateltu, kun isä pisti nukutusainetta emäntien
lemmikeille. Niin sykähdyttävää oli kulkea eteisaulan läpi aamuisin
kouluun lähtiessä ja kokea itsekin emäntien suru rakkaan lemmikin viime
hetkien äärellä, että omia lemmikkejä en pysty ajattelemaankaan.
Kaikki Veikon ja Iltan lapset ovat opiskelleet pitkälle. Tuttavapiiri
Saarijärvellä oli akateemisia, lääkäreitä, apteekkari ym. muualta
tulleita virkamiehiä. Molemmat vanhemmat kannustivat opiskelemaan. Isä
sanoi Marketalle, että kun pääset ylioppilaaksi, lähdetään laivalla
Kanadaan serkun luo. Laivamatka oli yhtä tärkeä kuin tutustuminen
Amerikan mantereeseen. Mutta eipä Veikolla ollut niin paljon lomaa,
että se olisi toteutunut. Marketta läksi yksin Amerikkaan.
Marketta tunnustaa, että he kaikki lapset olivat huonoja oppilaita.
Saatiin ehtoja, jäätiin luokalle – virkkaus ja jätkänsakki kiinnostivat
Markettaa enemmän kuin koulu, vaikka hän omien sanojensa mukaan
keplottelikin kaikki luokat ilman ehtoja. Koko koulunkäynti tuntui
typerältä: mitä hyötyä kenellekään on logaritmeista tai muista
matematiikan kaavoista! Marketta lupasikin toimittaa opettajalle
lavallisen ruusuja, jos joskus niitä tarvitsee. Marketta olisi halunnut
lukioon äidinäidin luo Jyväskylään, mutta ei saanut lupaa siihen, ja
jäi Saarijärvelle.
Isät eivät tuolloin puuttuneet lasten kasvatukseen. Tyttäristä
pidettiin kuitenkin huolta. Eräs Heikki saattoi illalla Marketan koulun
tilaisuudesta. Eikös isä tullut juuri sairasmatkalta ja poimi Marketan
kyytiin! Heikki jäi seisomaan tienvarteen ja orastava rakkaus sai nolon
lopun.
Kotona Marketta kasvatettiin tytöksi, roolijako oli selvä. Marketta
arvelee, että Veikon toive saattoi kuitenkin olla, että hän olisi
kiinnostunut eläinlääkärin työstä:
Kotonahan isää ei juuri näkynyt. Vapaapäiviä ei kai tuohon aikaan vielä
ollut. Pitäjä oli laaja ja hiekkatiet tarkkuuta vaativia. Talvisin isää
haettiin hevosen ja reen kanssa isomman tien varresta. Vähitellen
aluetta alkoi hoitaa kai kuusi eläinlääkäriä. En muista isän
valittaneen, vaikka saattoi joutua kotiin tultuaan heti lähtemään
takaisin Kannonkoskelle, jopa naapuriin, josta oli juuri tullut.
Isä piti työstään ja latoi meitä lapsia ja vieraitakin auton perälle
matkalle lähtiessään. Jonkun naapurikylän eläinlääkärin tytär oppi jo
nuorena neuvomaan puhelimessa ensiavun poikimahalvaukseen, ja isä oli
kovin pettynyt, kun oma tytär ei osoittanut kiinnostusta asiaan.
Ikkalan lapset ovat erilaisia, kukin oma persoonansa. Lapsille ei tunnu
jääneen traumoja isän poissaolosta. He kokivat sen luonnollisena osana
eläinlääkärin työtä. Marketta olisi kuitenkin kaivannut äidin
läsnäoloa.
Markku Ikkala kertoo tunteneensa
olonsa turvalliseksi kotona lapsena ja
sai aina tarvittaessa tukea vanhemmiltaan harrastuksiinsa ja vähän
takkuisesti sujuneeseen koulunkäyntiinsä. Hän arvelee saaneensa
esikoisena muita enemmän huomiota, mutta oli luonteeltaan melko
sopeutuvainen. Lukemaan opittuaan hän eli omissa maailmoissaan
sarjakuvien ja kirjojen parissa. Isä kannusti häntä monipuolisesti
liikuntaan ja hänestä tuli koko eliniäkseen aktiivinen suunnistaja.
Teini-iässä hän innostui myös politiikasta, kun molemmat vanhemmat
olivat aktiivisia vaikuttajia, ja politiikasta kotona paljon myös
keskusteltiin.
Eläinlääkärin talo Herajärven rannalla oli hyvä paikka lasten kasvaa.
Lapsuutemme oli turvallinen, mukava ja hieno, Matti Ikkala sanoo.
Vaikka isä ja äiti eivät olleet kotona, kotiapulainen oli, eli aina oli
joku aikuinen paikalla. Herajärven rannalla oli neljän talon ryhmä,
joissa oli kymmenkunta lasta, ja lapset saivat olla paljon keskenään.
Raippalinnan Riti oli hyvä hengetär, melkeinpä äitihahmo, hän esti ja
sovitti riitoja ja toimi leikkien organisoijana: milloin leikittiin
piilosta, kymmentä tikkua, milloin mentiin uimaan. Riti oli kaunis,
ihana, kiltti ja mukava, me kaikki rakastimme häntä, Matti sanoo.
Marketta muistaa Ritin kiroilleen ja siitähän Ilta ei pitänyt, koska
pelkäsi tavan tarttuvan Markettaan.
Lapsilla oli oma turvallinen maailmansa Herajärven rannalla. Elämä oli
vapaata, huoletonta, ja monipuolista tekemistä riitti. Tehtiin itse
latuja, kierrettiin niitä, harrastettiin mäkihyppyä Mendelininmäeltä
rotkoon. Järven rannalla asuminen antoi paljon mahdollisuuksia, mutta
ihan vaaratontakaan se ei ollut. Kakon rouva pelasti kerran Matin
järvestä, kun hän oli pudonnut veteen. Ratisen Jarmo taas veti
puolitoistavuotiaan Mikon ylös laiturin vierestä. Matti näki kauempaa,
kun pellavapää nousi pinnalle, vajosi taas, ja kuuli, kun tytöt
huusivat.
Naapuruston lapsilla oli oma urheilukenttä talojen välillä. Kalevi
Lintinen teki korkeushyppytelineen; seipäät tehtiin lepästä.
Harrastettiin juoksua, pituushyppyä, hypättiin korkeutta ja seivästä,
työnnettiin kuulaa ja pelattiin pesäpalloa. Pari kertaa neuvolan ikkuna
meni rikki, mutta peliä ei estetty. Talvella luisteltiin, pelattiin
jääkiekkoa, kesällä purjehdittiin ja uitiin Herajärvessä. Joskus
alkukesästä lämmiteltiin välillä teltassa, sitten mentiin taas uimaan.
Raippalinnalla oli iso laituri, jossa oli pomppulauta ja hyppytorni,
josta hypättiin syvään, kirkkaaseen veteen. Purjehdusta harrastettiin
optimistijollalla. Opettaja Heikki Hämäläisen purjeveneellä saatiin
harjoitella. Raippalinnat rakensivat oman jollan, joka on vieläkin
käytössä Porvoon saaristossa.
Herajärvessä myös ravustettiin kymmenillä merroilla, jotka piti
rapuruton estämiseksi keittää. Yössä järvi kierrettiin pariin-kolmeen
kertaan soutamalla. Syöteiksi oli ongittu särkiä. Saaliiksi saatiin
satakunta rapua yössä. Niistä saatiin vähän taskurahaa. Rapujuhlat
pidettiin vuorotellen Ikkalalla tai Raippalinnalla: oli teetä,
paahdettua ranskanleipää, voita, rapuja. Kovan työn jälkeen saatiin
aikaan kivat juhlat neljän perheen voimin.
Kotoa kansakouluun lähtö oli Matille ikävää, mutta muuten koulussa oli
kivaa. Yhteiskouluun pyrittiin. Keskikoulussa Matti sai aina kahdet
ehdot, saksasta ja ruotsista. Lukiossa tuli vielä englantia ja siitä
kolmannet ehdot, joten Matti jäi luokalleen. Koulu oli ihan hauskaa,
mutta kesät menivät ehtolaiskursseilla, Matti muistelee.
Ilta yritti opettaa pojille saksaa, välillä heillä oli
yksityisopettajakin. Matti sai ruotsista kuutosen. Saksasta tuli
seiskaa, kasia. Rämäsen tytär epäili, että Matti sai saksan kokeen
kysymykset etukäteen äidiltään Iltalta. Sen jälkeen Matti sai tahallaan
aina ala-arvoisia!
Kulttuurikotiin kuuluivat myös ”pakkopianotunnit”, jolloin käytiin läpi
”Aaronit” (pianokoulukirjat). Pianonsoiton opettajia oli useita:
saarijärveläiset Kerttu Puhakainen ja Suoma Palmqvist sekä
jyväskyläläinen Dimitri Hintze, joka lopulta totesi: ”ei tästä mitään
tule, kun Matti ei harjoittele”. Ohjelmassa ei ollut lastenlauluja eikä
iskelmiä, jotka olisivat Mattia kiinnostaneet, vain klassisia
sormiharjoituksia. Lukion pitkän matikan linjalla opettajana oli Tauno
Pasanen. Hän oli mukava, innostava ja oikeudenmukainen, hyvä opettaja.
Matti sanoo, että hänestä tuli kuuden aineen ylioppilas, ilman älliä,
kun englantikin meni läpi.
Mikko Ikkala sanoo saaneensa hyvät eväät kotoa.
Äiti opetti Mikon
lukemaan hänen ollessaan vasta nelivuotias. Siitä pitäen Mikko onkin
ollut kova lukemaan. Muista pojista poiketen, häntä ei kiinnostanut
liikunta, vaan musiikki. Mikon musiikin tekemisen lahja periytyi
Veikolta, joka ei tosin ehtinyt musikaalisuuttaan paljon Saarijärvellä
käyttää. Hän lauloi kuorossa ja soitti hyvin pianoa, mutta ei juuri
soittanut sitä kotona. Vaikka kotona oli levysoitin ja levyjä,
klassista musiikkia ei juuri kuunneltu. Mikko sanoo, että isä ja äiti
eivät kuunnelleet musiikkia, vain Marketta kuunteli pop-musiikkia.
Toiset pojat eivät innostuneet musiikista. Edes Beatlesit eivät heitä
innostaneet.
Mikko oli mukana isän kanssa sairasmatkoilla jo ennen kouluikää ja
viikonloppuisin. Häkkilässä oli synkkää kuusimetsää. Veikko oli sanonut
siitä: "Synkkää seutua, kaikki kommunisteja". Veikko hoiti köyhien
eläimiä joskus ilmaiseksi, veloitti vain kulut. Se oli inhimillistä
ajattelua. Mikko muistaa, että hänestä oli kiva saada autokyytiä.
Saarijärveläiset eivät ihmetelleet, vaikka Veikolla oli pikkupoika
mukana, he olivat tottuneet siihen.
Sitä ei aikoinaan tajunnutkaan, kuinka hieno koti meillä oli, Mikko
sanoo. Parempaa paikkaa ei olisi voinut olla. Kasvuympäristö oli hyvä
ja turvallinen. Saarijärvi oli mukava paikka, kavereita löytyi
naapurista, Raippalinnalta. Kaikki Saarijärvellä tiesivät, että ollaan
Ikkalan poikia ja kuvittelivat tuntevansa heidät. Itse Mikko ei
tuntenut juuri ketään. Yksi kansakoulu- ja lukioaikainen kaveri on
vieläkin Saarijärvellä.
Sisarussuhteet jäivät etäisiksi, kun toiset lapset olivat paljon
vanhempia. Matti piti enemmän huolta Mikosta, pienimmästä, vaikka oli
kuusi vuotta vanhempi, Markku ja Marketta elivät toisissa piireissä.
Silti sisarukset tulevat keskenään hyvin toimeen, vaikkakin näkevät
toisiaan aika harvoin kasvokkain. Puhelimella soitellaan, jos on asiaa,
Mikko sanoo.
Kotiapulaiset toimivat äidinkorvikkeina, kun äiti oli paljon menossa.
Kansalaisopisto, monet luottamustehtävät ja kulttuurimenot veivät äidin
illat. Lapsi tarvitsee aikuista lähelleen, ja kotiapulaisista
erityisesti Anja on jäänyt Mikon mieleen. Hän oli turvallinen, hyvä
aikuinen. Toinen mieleen jäänyt nainen oli Malvisen täti,
Lahdenpohjassa miehensä kanssa asunut karjalaisnainen. Hän kävi
pesemässä pyykkiä saunalla, silittämässä vaatteita ja tekemässä
suursiivoukset. Hän oli tomera täti ja lämmin ihminen. "Kukaties ilman
Malvisen tätiä olisin seonnut täysin!" Mikko naurahtaa. Täti piti
huolta ja oli karjalaiseen tapaan iloinen, lämminhenkinen ja
sydämellinen. Mies oli ollut sodassa ja hän piirteli Mikolle ja
kertoili sotajuttuja.
Lasten ollessa pieniä Malvisen täti kävi Ikkaloilla auttamassa
kotiapulaista. Mikko leikki hänen miehensä kanssa, potki ja huusi:
”Nouse lehmä ylös”. Oli isältään oppinut. Mies vain nauroi pikkupojan
puheille.
Saarijärven kerma kävi Ikkaloilla vieraina: vaikuttajia, johtajia,
lääkäreitä. Mikko sanoo olleensa silloin pihalla, poissa jaloista,
hänellä ei ollut tekemistä vieraiden kanssa. Myöhemmin, kun Mikko ajeli
kylällä, niin kunnanjohtajat kuin puliukotkin nostivat kättä, kun
tunnistivat auton.
Marketta sanoo, että heillä ei oikeastaan ollut oikeaa perhe-elämää,
molemmat vanhemmat olivat niin kovin kiireisiä. Isä oli paljon poissa
ja äidillä oli omat menonsa. Kotiapulaiset hoitivat kotia, pyykkiä ja
puutarhaa. Isälle erityisen rakkaaksi tuli hänen siskonsa, jonka mies
kuoli keltatautiin, ja ainoa poika jäi teini-ikäisenä traktorin alle.
Niinpä iso maatila jäi ilman jatkajaa. Isä ennusti, että Marketta,
josta oli tullut yhtä itsepäinen kuin Sisko-tätinsä, joutuu vielä
kärsimään siitä. Marketta naurahtaa: Hänestä ei tosiaan tullut kilttiä
tyttöä! Marketta on ollut oman tiensä kulkija.
Marketta muistaa, kuinka isä huomautti, jos huomasi jonkin olevan
vinossa. Kun oltiin serkkujen luona Alavudelta, hän huomasi, ettei
navetan ovi mene kiinni. Hän vain totesi asian, ei syyllistänyt, joten
hänelle ei kannattanut suuttua. Äiti taas sai lapset häpeämään
käytöstään pelkällä katseellaan.
Koulukaverit pelkäsivät isää, sillä tämä oli kiireinen eikä ehtinyt
juttelemaan. Siihen aikaan vanhemmat eivät juuri osoittaneet
kiinnostusta lasten ystäviin. Serkkutytölle jäi erityisesti mieleen
eräs kyläily Ikkalalla. Oltiin päivällisellä klo 17, ja radiosta
tulivat uutiset samaan aikaan. Silloin Veikko-setä huusi: ”Hiljaa!”
Tyttö muisti sen vielä aikuisena.
Veikko Ikkala nuoruusvuosinaan.
Eläinlääkärin työ oli rankkaa. Laaja piiri käsitti monta pitäjää, eikä
ollut kännyköitä apuna. Marketta muistaa, kuinka isä joutui usein heti
kotiin tultuaan lähtemään takaisin töihin. Auton ääni herätti, ja valot
heijastuivat Marketan ikkunaan, kun isä kurvasi takaisin pihaan
keskellä yötä. Marketan kävi sääliksi isäänsä. ”Isä tykkäsi työstään
eikä valittanut koskaan”, Marketta sanoo.
Kun serkut kävivät kylässä, he pääsivät Veikko-sedän mukaan, samoin
Marketan omat lapset aikanaan. Marketta sanoo, että heillä äiti hoiti
puhelinneuvonnan sujuvasti poikimahalvauksesta alkaen. Illalla, jos isä
oli kotona, lojuttiin kaikki isän ja äidin sängyssä.
Veikko luki lapsille TEE-lehtiä (Terveiden elämätapojen edistämislehti)
iltalukemiseksi. Ikkalalla syötiinkin tuorepuuroja jo 1960-luvun
alussa:
Jos isä oli illalla kotona, lojuimme veljieni kanssa vanhempieni
sängyssä. Tilaa oli, koska äiti ei ollut kotona iltaisin. Isä luki
meille TEE-lehtiä, ja me ihmettelimme, mitä kaikkea maailmassa onkaan.
Aamiaiseksi saimme tuorepuuroja, joihin oli liotettu pellavan ja muita
siemeniä.
Kun Marketta meni käymään Saarijärvellä toimivassa Suomen
Joogaopistossa, hänelle kerrottiin vastaanotossa, että hänen isänsä oli
ollut ensimmäinen mies Joogaopiston kurssilla 1970-luvun alussa.
Veikko oli huomannut, että maanviljelijät olivat lihavia ja valittavat
vaivojaan. Koska he tekivät koko päivän raskasta ruumiillista työtä,
heitä ei tahtonut saada liikkumaan. Lähtekää hölkkäämään, Veikko
kehotti, mutta ei saanut juurikaan ymmärrystä viljelijäväestöltä.
Kaunistossa oli lehmä sairastunut ja Ikkala oli kutsuttu paikalle. Hän
kurvasi pihaan, mukanaan pieni tyttärensä. Touhukkaana miehenä
eläinlääkäri sanoi emännälle: ”Vaihda tytölle kuivat, niin minä menen
isännän kanssa navettaan.” Lyyli-emäntä oli hädissään, kun hänellä ei
ollut lapsia, miten hän voisi auttaa vierasta lasta. Homma kuitenkin
hoitui. (Aino Leed)
Kieliopintojen merkitys tunnettiin Ikkaloilla. Saksan kieli yhdisti
Iltaa ja Veikkoa, ja lapsia paimennettiin opiskelemaan kieliä. Eikä
Veikko jäänyt huonommaksi; hän opiskeli omatoimisesti englantia.
Marketta muistelee:
Huono kielipää kun isällä ja meillä kaikilla oli, kutsuttiin kotiimme
saksan- ja englanninkielisiä eläinlääkäriharjoittelijoita ja muita
vieraita. Varsinkin Juhannuskisojen aikoihin talo oli tupaten täynnä.
Isä hankki myös autoonsa levysoittimen vuonna 1963. Saattoihan päivästä
kulua joskus 15 tuntiakin auton ratissa. Englannin kielikurssit
pyörivät autossa lakkaamatta.
Kun Veikko oli menossa, Ilta vastasi puhelimeen ja kertoi, missä
talossa Veikko milloinkin oli. Ilta oli kuunnellut tarkkaan Veikon
vastauksia ja oppinut antamaan hyviä neuvoja soittajille. Eräs emäntä
lähetti Iltalle kermapullon kiitokseksi. Iltan ollessa opettajana
kotona oli kotiapulainen, joka laittoi ruokaa ja katsoi lasten perään.
Jos Ilta ei ollut vastaamassa puhelimeen, apulainen vastasi. Hyvin
hekin suoriutuivat hommasta, Ilta sanoo.
Kerran Veikko sanoi olevansa kuolemanväsynyt ja pyysi Iltaa
kuljettajakseen sairaskäynnille. Keli oli erittäin huono ja Ilta ajoi
varovaisesti. Veikko yritti hoputtaa, koska kiire oli. Ilta sanookin,
että ei ihme, että eläinlääkäreitä pidetään hurjastelijoina, sillä
joskus joutui ajamaan ylinopeutta. Veikko oli taitava kuljettaja, vain
kerran hän Iltan tietämän mukaan ajoi ojaan. Takatalvi yllätti
kesärenkailla autoilleen Veikon.
Onpa sattunut niinkin, että Ilta on joutunut paitsi kuskiksi, niin myös menemään minkkiturkissa navettaan:
Lehmä oli poikinut päivällä. Illalla menin käymään navetassa ja lehmä
oli sairaan näköinen, korvat kylmät ja turpa kuiva. Epäilin
poikimahalvausta ja soitin Ikkalalle. Rouva Ikkala vastasi ja sanoi
eläinlääkärin olevan Summassaaressa jossain kokouksessa ja epäilevänsä,
oliko tuo ajokunnossa, mutta lupasi ottaa kaiken tarvittavan mukaansa
ja hakea miehensä Summassaaresta.
Niin he tulivat ennen puoltayötä meidän navettaan. Olivat
niin hieno pari! Rouvalla hieno turkki ja leveälierinen turkishattu.
Lehmä oli sarvipäinen ja rouva yritti pitää toisesta sarvesta ja minä
toisesta. Mutta lehmä vierasti hienoa rouvaa eikä pysynyt paikallaan.
Ikkala tökkäsi piikin johonkin lihakseen ja lehmä oli aamulla ihan
terve. (Sirkku Rutanen)
Ilta osallistui joskus myös hoitotoimenpiteisiin. Hilkka Korpela
kertoo, että poikimahalvaukset sattuivat usein iltamyöhään, niin
tälläkin kertaa:
Veikko tuli Ilta-vaimonsa kanssa. Olimme Iltan kanssa tutustuneet
kansalaisopiston runoryhmässä, jota Ilta veti. Hän oli lähtenyt Veikon
matkaan. Kello oli jo liki puolen yön, kun navetassa lääkittiin lehmää.
Ilta seisoi navetan kongilla hienossa turkissaan ja piteli
kalsiumpulloa, kun Veikko lääkitsi lehmää. Kun lehmä oli hoidettu,
läksimme tupaan kahville ja juttelimme vielä pitkään, vaikka yö oli jo
muuttunut hyvästi aamupuolelle.
Eläinlääkärien rouvilla oli oma yhdistys, jota Ilta oli perustamassa.
Ilta osallistui toimintaan aktiivisesti. Enimmäkseen kokoukset
pidettiin Helsingissä, mutta ainakin vuonna 1981 kesäkokous
järjestettiin Jyväskylässä. Johtokunnan jäsenenä Ilta osallistui
järjestelyihin ja piti puheen päättäjäislounaalla. Marketan päästyä
ylioppilaaksi Ilta järjesti hänelle Yhdysvaltojen eläinlääkärien
rouvien avustuksella tutustumiskiertueen ympäri Amerikkaa. Marketta
teki matkan Greyhound-bussilla kesällä 1968.
Puheessaan Ilta kertoi eläinlääkärin vaimon roolin muuttumisesta. Ennen
vaimon odotettiin hoitavan keittiön niin, että miehestä tuli muhkean
kokoinen, ja kasvattavan lapset siten, että he antoivat työstä
uupuneelle isälle rauhan lukea lehtensä ja kuunnella uutiset. Nyt
arvostetaan solakkuutta ja vaimoa, joka laittaa salaatteja pöytään.
Automaattinen puhelinvastaaja oli tullut vapauttamaan vaimon
päivystystehtävästään. Lapsillekaan ei enää tarvinnut järjestää
ajankulua, sen tehtävän hoiti televisio liiankin hyvin. Mutta edelleen
vaimon odotetaan osallistuvan miehensä harrastuksiin, lähtevän lenkille
tai kalamiehelle soutajaksi. Jos ennen eläinlääkäriä arvioitiin töiden
määrän mukaan, nyt kunnon mukaan, Ilta puhui.
Myöhemmin, kun eläinlääkärikunta naisistui, Eläinlääkärien rouvien
yhdistys kävi tarpeettomaksi ja se lakkautettiin. Ilta oli mukana myös
yhdistyksen purkamisessa.
Monet naapurustonkin lapset olivat kiinnostuneita eläimistä ja
halusivat eläinlääkärin mukaan maatiloille. Mukana ovat olleet niin
omat kuin naapurin lapset sekä kesävieraana olleet sukulaistytöt ja
-pojat. Lehmät, hevoset ja muu karja kiinnostivat lapsia. Lossilla joku
oli ihmetellyt, että mitähän se eläinlääkärin rouva oikein päivät
tekee, kun lapset ovat aina isänsä mukana. Ilta luki tentteihin.
Matti oli menossa Jyväskylään Iltan kanssa. Matkalla piti pysähtyä
Hoikan kylällä, jossa Matin piti tarkastaa lehmän kunto. Ilta olisi
halunnut nähdä, miten Matti hoitaa homman. Pihassa oli vanha
ränsistynyt navetta. Vanha emäntä ei päästänyt Iltaa edes ulos autosta.
”Täällä on niin likaista, että ei rouva Ikkala voi tänne tulla!" hän
esteli.
Eläinlääkärin työ
Eläinlääkärin työ kiinnostaa nykyäänkin nuoria. Ammatti on arvostettu
ja opiskelemaan pyrkijöitä riittää. Työn ja tehtävien luonne on
muuttunut melkoisesti viime vuosikymmenten aikana. Eläinlääkäreitä on
lähes joka kunnassa ja päivystys on järjestetty. Matkat sairaiden
eläinten luo käyvät rivakasti, koska tiet ovat hyviä ja autot
luotettavia. Toista oli Veikko Ikkalan aloittaessa eläinlääkärin työt.
Sairaskäynnit työllistivät eläinlääkärin joskus vuorokauden ympäri,
päivystysvuoroja ei voinut jakaa kenenkään kanssa, sijaisia ei ollut,
alkuun ei edes puhelinvastaajaa. Utaretulehdukset ja poikimahalvaukset
olivat toistuvia ongelmia. Eläinlääkärin työ oli kuitenkin Veikolle
enemmän elämäntehtävä kuin palkkatyö.
Lehmät pitivät eläinlääkärin kiireisenä
Eläinlääkärin työssä on omat hyvät puolet ja myös varjopuolensa, Veikko
totesi Sampo-lehden kirjoituksessaan. Ainainen varuillaanolo ja oman
ajan puuttuminen ovat huonoja puolia. Hyviä puolia ovat vaihteleva työ,
laaja työkenttä ja tutustuminen mitä erilaisimpiin ihmisiin. Monet
kollegat valittivat, että matkat ovat pitkiä ja hankalia, aina ei pääse
autolla perille, yölläkin on lähdettävä. Kiireiseen aikaan tiellä ovat
harmina myös ”lentävät” (liikkuva poliisi), Veikko kirjoitti.
Hoidon jälkeiset reaktiot vaihtelevat. Moni on synkkä ja harmissaan,
kun eläin sairastaa, vaikka se on juuri pelastettu varmalta kuolemalta.
Toinen on iloinen, kun eläintä voidaan auttaa. Kiitosvirttäkin on
navetassa laulettu Jumalalle, vaikka kiitos olisi kuulunut
eläinlääkärille, Veikko mainitsee.
Ajoipa mihin suuntaan tahansa, aina on kaunis luonto vastassa. Talossa
kuin talossa otetaan ystävällisesti vastaan, tarjotaan kahvia
monenlaisen kahvileivän kera tai jopa ruokaa. Aino Kaipomäki vahvistaa,
että Ikkala sai joskus talosta ruokaa, ja kun oli pitkämatkalainen,
niin hän söi mielellään, kun tarjottiin.
Eläinlääkäri on tärkeä ja odotettu vieras. Kerrankin tie taloon oli
ummessa, ja talon tytär tuli Veikkoa vastaan polkua pitkin ja otti
instrumenttilaukun kantaakseen. Perillä pöytä oli koreana, oli kahvia
ja monen sortin pikkuleipiä. Ihmiset olivat ystävällisiä eikä kahvista
sopinut kieltäytyä.
Veikko Ikkala oli hyvä lääkäri, tuli aina tilalle, kun tarvittiin.
Hänellä oli aina kiire ja hän pyysi ennen tuloaan laittamaan valmiiksi
kiehuvaa vettä, jota me varattiin aina. Kerran isä pyysi Veikkoa
kahville. Veikko sanoi, ettei ehdi. Isä laittoi rauhallisesti käden
Veikon olkapäälle ja sanoi, että eiköhän me lähdetä. – No lähdetään,
Veikko myöntyi. (Aino Kaipomäki)
Eläinlääkärin tavoittaminen oli aikoinaan hankalaa; puhelimia ei ollut
likikään joka talossa. Puhelinvastaajan tulo oli jo iso parannus:
nauhalta saattoi saada tiedon, millä kylällä tai missä talossa
eläinlääkäri liikkui – tosin matkaan saattoi tulla yllättäviä mutkia.
Matti muistaa, kuinka isä ei saanut edes syödä rauhassa. Kun tuli
iltalypsyn aika, siinä viiden aikoihin, tilalla huomattiin lehmän
olevan kipeänä, ja ei kun soittamaan eläinlääkärille! Kiire oli usein
kova, kun lehmä oli kuolemaisillaan. Veikko tottui ajamaan kovaa ja
tuli siinä taitavaksi. Perillä saattoi odottaa emäntä kädet tyhjänä.
Silloin Veikko saattoi suutahtaa.
Päästyään eläimen luo eläinlääkäri antaa lääkkeet ja eläin, yleensä
lehmä, joko kuolee heti, jää kitumaan tai paranee. Asian ympärillä
käydään sanailua. Monessa paikassa on valmiina pöydät ja vedet ja
kaikki sujuu kommelluksitta. Toisessa paikassa tallustellaan navettaan,
isäntä ja emäntä edellä ja eläinlääkäri perässä. Isäntäpari kertoo
yhteen ääneen eläimen vaivoista, eläinlääkäri seisoo laukkuineen
ovella. Ei ole puhdasta paikkaa, mihin laskea laukku. Lopulta löytyy
heinätukko laukun alle. Missä vesi? Silloin eläinlääkäri korottaa
ääntään: ”Ettekö tiedä, mitä lääkäri tarvitsee navetassa: vettä,
saippuaa, pyyheliinan ja rahapussin – ja äkäisesti!” Silloin emäntä
juoksee niin, että helmat heiluvat, ja isäntä alkaa kaivella
takataskuaan.
SÄÄN JA SEN MUUTOSTEN VAIKUTUS NÄKYY ELÄINTENKIN TERVEYDESSÄ. MM.
POIKIMAHALVAUKSIA TUNTUU ESIINTYVÄN ENITEN MATALAPAINEEN ALUSSA JA SEN
AIKANA.
Utaretulehdukset olivat yleinen vaiva, joiden hoitamiseen tarvittiin
eläinlääkärin apua. Jollekin lehmälle saattoi tulla tulehdus muutaman
kerran vuodessa, toiselle ei koskaan. Niinpä valikoivalla jalostuksella
herkästi sairastuvat kannat on saatu eliminoitua. Valintakertoimiin
ovat vaikuttaneet roikkuvat utareet, sorkkien muoto ja tiineysongelmat.
Utareiden polkemista ehkäistiin 1970-luvulta alkaen utareliiveillä.
Sorkkahoito eli "kynsien leikkaus" kaksi kertaa vuodessa auttaa
vähentämään nivelvaivoja.
JOS KARJASSA ESIINTYY RUNSAASTI UTARETULEHDUKSIA, OLISI PYRITTÄVÄ
HÄVITTÄMÄÄN SE LEHMÄ, JOKA SAIRASTAA JATKUVASTI JA ON VAARANA JA
BAKTEERIEN TARTUTTAJAN MUILLE. TEURASTAMINEN OLISI SUORITETTAVA
SIITÄKIN HUOLIMATTA, ETTÄ KYSEINEN LEHMÄ ON KARJAN PARAS
MAIDONTUOTTAJA. TAPPIOT UTARETULEHDUKSEN TAKIA OVAT SUUREMMAT KUIN
HYÖTY KORKEASTA MAIDONTUOTANNOSTA.
Veikko korosti aikoinaan puhtautta ja hygieenisyyttä. Eläinlääkärin
käsissä ei saanut olla haavoja, sillä bakteerien leviäminen oli riski
myös eläinlääkärille. Nykyään sellaista vaaraa ei Matin mukaan ole,
sillä ihmisiin tarttuvat taudit on saatu poistettua. Suurempi riski on
sairastua yleisissä tiloissa ovenkahvojen kautta kuin navetassa
käydessään, Matti vakuuttaa. Eläinlääkärit eivät vieläkään käytä
kömpelöiksi osoittautuneita kumikäsineitä kuin pahimmissa paikoissa.
Soitin eläinlääkärille sunnuntaina poikimahalvauksen takia. Veikko
Ikkala oli tullut juuri suunnistuskilpailuista Petäjävedeltä ja sanoi
päivystyksen olevan Karstulassa. Vähän aikaa mietittyään hän lupasi
kuitenkin tulla. Ja tulikin: verryttelypuvussa ja hikisenä, pystykorva
kintereillään! (Sirkku Rutanen)
Tiloilla oli muitakin eläimiä, mutta lehmät työllistivät
eläinlääkäreitä eniten. Lehmistä pyrittiin ottamaan kaikki irti ja ne
ylirasittuivat. Siat eivät sairastaneet niin paljon, ne saivat elää
omaa elämäänsä. Ne tarvitsivat tosin massarokotuksia, mutta muuten ne
olivat helppoja eläinlääkärin kannalta.
Veikko hoiti myös hevosia. Tosin niiden määrä romahti traktoreiden
yleistyttyä. Matti muistaa Veikon käyneen Viitasaarella asti
ruunaamassa 50 oria kerralla. Se tehtiin ennen kesää, ja hevoset
päästettiin vapaiksi kevätlaitumille.
Koiria ja kissoja ei pidetty ennen hoitamisen arvoisina. Veikko ei
arvostanut sekarotuisia rakkeja, jotka pyörivät nurkissa ja tappelivat.
Ne joutaisi ampua, oli hänen radikaali mielipiteensä, mutta kyllä hän
niitäkin hoiti, kun pyydettiin. Hän kannatti puhdasrotuisuutta ja oli
Suomen pystykorvajalostusvaliokunnassa. Kissoja ei kannattanut hoitaa,
niitä oli muutenkin maataloissa liikaa.
Mikko kuvaa Veikkoa vanhan kansan eläinlääkäriksi. Jos joku hoitaisi
nyt eläimiä kuten Veikko silloin, häntä pidettäisiin puoskarina: Kerran
isä ei nukuttanut kissaa, joka oli tuotu leikattavaksi. Kissan
ympärille kierrettiin matto ja isä leikkasi. Kissa kosti heti ja pissi
isän päälle!
Mikko kertoo, että Veikko oli armoton myös koirille, jos niiden
kasvatus epäonnistui. Jos lintukoira alkoi haukkua oravia, Veikko vei
sen metsään ja ampui sinne. Tilalle oli hankittava uusi lintukoira.
Mikko muistaa, että heillä oli aina kotona pystykorvia. Vili oli jo
vanha koira, jolla oli lyhyt kuono, joka taipui vähän ylöspäin. Kun
sille tuli näkö- ja muita aistiongelmia, se kävi epäluuloiseksi ja
saattoi tarttua vieraan lahkeeseen.
Pieni ihminen tarvitsee inhimillistä lämpöä. Kun vanhemmat olivat
paljon menossa ja muut sisarukset isoja, Mikko sai lämpöä Vililtä, se
oli aina turvana ja läsnä. "Voi melkein sanoa, että minä olen
pystykorvan kasvattama!" Mikko tuumaa.
Olosuhteet navetoissa eivät aina olleet parhaat mahdolliset. Oli
vanhoja, ahtaita ja pimeitä navettoja, vaikka uusiakin rakennettiin.
Veikko Ikkala tekikin parannusehdotuksia navettoihin helpottamaan arjen
työtä ja eläinten oloja.
Huuhalle tehtiin uusi navetta, aluksi siinä oli 32 lehmää. Veikko tuli
käymään ja sanoi: ”Navetta on kuin kirkko, mutta ei tuo määrä lehmiä
tuota tulosta.” Emäntä ei siitä häkeltynyt. ”No, ootahan, kun saahaan
parret täyteen”, hän vastasi. Myöhemmin Veikko muisti sanomansa ja
myhäili tyytyväisenä, kun lehmämäärä oli kasvanut: ”Nyt tämä näyttää
hyvältä”. Veikko oli tarkkanäköinen ja huomasi kehityksen. Silloin sitä
uskallettiin pienilläkin maatiloilla yrittää. (Mailis Huuha)
Veikko oli opettanut emäntiä keittämään veden valmiiksi ennen
eläinlääkärin tuloa. Toisaalta liian aikainen veden keittäminenkään ei
ollut hyväksi. Lämmin höyry altistaa eläimet bakteereille, sillä
kosteassa navetassa bakteerit elävät ja lisääntyvät nopeasti, Matti
Ikkala kertoo. Ilmankosteudesta Veikko jaksoi muistuttaa. Niinpä
valistustyön tuloksena kosteusmittarit loppuivat Saarijärven
silloiselta Sokokselta!
Talvella navetan ikkunoiden pitäminen auki ei ollut lehmille hyväksi.
Kylmä ilma kiersi lattioita pitkin utareisiin ja aiheutti
utaretulehduksia. Toiset menivät äärimmäisyyksiin: kaikki reiät oli
tukittu niin, että navetasta tuli melkein umpio. Se puolestaan oli
omiaan aiheuttamaan keuhkosairauksia. Olipa se siis melkoista
taiteilemista ennen koneellisen ilmastoinnin tuloa!
NYKYAIKAISEEN NAVETTAAN KUULUU: KUUMEMITTARI, LÄMPÖMITTARI JA
KOSTEUSMITTARI. NAVETAN LÄMPÖTILAN TULISI OLLA +12 ASTETTA.
KOSTEUSMITTARIN LUKEMA 100 ON ERITTÄIN HUONO. SE SAISI OLLA KORKEINTAAN
75.
JOS JAUHOASTIOITA ON PAKKO PITÄÄ NAVETASSA, NIIDEN KANNET ON
KIINNITETTÄVÄ NIIN TIUKASTI, ETTÄ MAHDOLLISESTI IRTI PÄÄSSYT LEHMÄ EI
SAA NIITÄ AUKI.
Tilanne oli usein hankala isäntäparille, kun jouduttiin soittamaan
eläinlääkärille. Se oli myös rahakysymys. Lääkäri oli kiireinen ja
arvostettu, eikä häntä kutsuttu huvikseen.
Saara Iso-Ahola Kalmarista oli juuri 20 vuotta täyttänyt emäntä, eikä
maatalous tai lehmien hoito ollut vielä tuttua, kun hän oli tullut
Pentti Iso-Aholan kumppaniksi. Saara muistaa, että Veikko Ikkala oli
suorasanainen: ”Ei ihme, että tulee utaretulehduksia, kun lattia on
noin likainen!” Tottahan se oli, kun ei osannut, ei ollut tietoa, töitä
oli talossa paljon ja vielä lapset hoidettavana, Saara tunnustaa.
Miehellä oli muuta hommaa, metsätöitä ja talon raskaampia töitä, ei hän
juuri joutanut auttamaan navetassa.
Kun Veikko tuli, hän opetti uusia tapoja. Kerrankin lehmä oli
huonovointinen eikä Saara-emäntä tiennyt, mikä sitä vaivasi. ”Olisithan
tuon itsekin saanut selville. Kokeile sorkan vierestä, siinä tykyttää,
se on sorkkakuumeen merkki”, Veikko oli sanonut. Saaran mielestä se oli
aika paljon oletettu nuorelta, kokemattomalta emännältä. Moite tuntui
silloin pahalta, mutta se oli vain opiksi.
Saara kertoo myös dramaattisesta leikkauksesta. Lehmän utareet olivat
poikimisen jälkeen isot, eikä utareliivejä ollut. Iltalypsyn aikaan
selvisi, että utareessa on haava, lehmä oli polkenut niitä. Veikko tuli
illalla kiireisenä, ja eikös silloin menneet sähköt! Haettiin lamppu ja
kynttilöitä. Pimeässä ei haavan ompelu oikein sujunut, taskulamppukin
putosi lattialle ja särkyi. Myöhemmin selvisi, että koko Saarijärvi oli
ollut pimeänä. Veikko oli helpottunut: ”Ei mennyt peli-ilta pilalle, ei
ne ole toisetkaan päässeet pelaamaan koripalloa.”
Saara Iso-Ahola antaa tunnustusta Veikolle, hän oli ammattilainen,
tehokas, mutta kiireinen. Työn touhussa pinna saattoi kiristyä, kun
työpäivät olivat kohtuuttoman pitkiä. Asiakaspalvelusta ei puhuttu eikä
small talkia tunnettu. Miesten kanssa juttu taisi sujua paremmin, Saara
arvelee.
Emäntä odotteli Lassie-koiran kanssa tuvassa eläinlääkärin saapumista.
Oli huoli lehmän puolesta. Eläinlääkäri oli tilattu aamulla, mutta
tuloajasta ei ollut varmuutta. ”No, nyt se peikajas tulloo!” Siispä
navettavaatteet päälle ja ulos. Koira huomasi emännän hermostumisen. Se
hyökkäsi ulos ja hyppäsi Ikkalaa vasten ja taisipa tarttua
lahkeeseenkin. ”Tuommonen luonnevikainen koira pitäisi lopettaa!” oli
Ikkalan tuomio. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi.
Veikko Ikkala ei halunnut turhaan rokottaa talon Lassie-koiraa, kun se
oli vielä nuori, eikä ollut mitään tauteja liikkeellä. Kerran, kun
Ikkala kieltäytyi rokottamasta koiraa, Kirsti Rautiainen vetosi siihen,
että tämä koira on naisten ja lasten ystävä. ”No rokotetaan, jos se on
kerran akkain ystävä”, Veikko myöntyi.
Eläinlääkäriä kunnioitettiin, pelättiin ja arasteltiin. Onkohan kaikki
niin kuin pitää, kun hän tulee? Tiedettiin, että eläinlääkärillä ei ole
aikaa odotella turhaan. Veikko opetti emännille tärkeän läksyn:
laukulle pitää olla puhdas paikka, käsien pesuun lämmintä vettä,
saippuaa ja puhdas pyyhe. Saarijärveläiset oppivat tuntemaan nämä
vaatimukset, ja moni muistaa ne vieläkin.
Mailis Huuhan mies Eino oli yhtä aikaa Veikko Ikkalan kanssa
raittiuslautakunnassa ja pariskunta tuli hyvin tutuksi. Veikko oli
sanonut Mailikselle: ”Minä en tykkää sinusta yhtään.” Selitystä
kysyttäessä Veikko oli sanonut: ”Kun sinä et juokse. Kun minä menen
taloon, naiset juoksevat.” Naiset hermostuivat, sillä Veikko älähti,
jos pesutarpeet eivät olleet valmiina. Kokemattomat, arat emännät
juoksentelivat. Huuhan emännän ei tarvinnut juoksennella, sillä kaikki
oli aina valmiina. (Mailis Huuha)
Marketta kertoo isänsä erikoisesta kohtaamisesta Mörkökorven eli Tönön
emännän kanssa. Isokokoinen emäntä oli ollut ostoksilla myymäläautossa
ja kantoi raskaita kasseja huojuen puolelta toiselle. Oli paljon lunta
ja tuuli kovasti. Tie oli kapea ja Veikko tuli hitaasti autolla takaa.
Hänen olisi pitänyt päästä ohi. Niinpä Veikko oli pysäyttänyt auton,
noussut tielle ja huutanut: ”Koeta nyt päättää, kumpaa puolta kävelet!”
Hilkka Korpela Häkkilästä muistelee Veikko Ikkalaa ja sanoo, että hänellä on monia hyviä ja hauskojakin muistoja Veikosta.
Siihen aikaan, kun Veikko oli eläinlääkärinä, tilat olivat pieniä tähän
päivään verrattuna, oli muutama lehmä, hevonen, pari porsasta ja
vasikkaa. Navetat olivat vanhanaikaisia ja työläitä paikkoja
tekijöilleen, mutta silti eläimet olivat terveempiä kuin tänä päivänä.
Ehkä pitkälle viety jalostus heikentää eläinten terveyttä?
En muista, oliko silloin muita eläinlääkäreitä kuin Veikko, mutta aina
hänet sai paikalle, kun tarvittiin. Minä aina päivittelin hänelle
meidän navetan kuntoa - pahnat lehmien alla ja sonta käsipelillä
sontaluukusta ulos - johon Veikko tuumasi, että näissä navetoissa ovat
terveimmät eläimet. Ne sairaudet, joita oli, olivat etupäässä
utaretulehduksia ja poikimahalvauksia.
Siihen aikaan oli tiet huonokuntoisia ja eläinlääkäri haettiin tien
varresta hevosella, kun autolla ei päässyt perille asti. Erään kerran
menin eläinlääkäriä iltapimeällä Silakkatien haaraan vastaan. Isäntä
oli tukkikämpällä hevosen kanssa. Matka tehtiin jalkapatikassa,
kävelimme yhdessä tuon vajaan kilometrin matkan. Olisin kantanut hänen
laukkuaan, mutta siihen hän ei suostunut. Juttelimme niitä näitä ja hän
ihmetteli, että mitenkäs sinä kaupunkilaistyttö olet tänne korpeen
joutunut.
Kun ajatellaan, minkälaisissa olosuhteissa hän joutui työskentelemään,
ei ollut aina juoksevaa vettäkään, mutta siihen olimme oppineet, että
lämmintä vettä ja puhtaita pyyhkeitä piti olla, kun hän tuli taloon.
Kerran Veikko tuli taas iltamyöhäisellä, silloin pääsi autolla jo
pihaan. Meillä oli ollut tulipalo ja Veikko kysyi, että mihinkäs teidän
talo on joutunut. Kerroimme kotimme palosta, asuimme silloin
pihamökissä. Kun kysyimme, mitä lääkärin käynti maksaa, hän sanoi,
ettei se maksa mitään, kun teille on tuollainen vahinko käynyt. Itkua
nieleskellen kiitimme häntä.
Kerran taas syksyllä jo kylmien ilmojen aikaan Veikko tuli käymään,
silloin olimme jo saaneet uuden kodin. Pihatöitä tehdessä käteni
kipeytyi niin, että en saanut sillä lypsetyksi. Näytin kättä Veikolle,
ajattelin että hän osaa sanoa siihen jotakin. Veikko sanoi, että selvä
jännetuppitulehdus, minäpä kirjoitan pirtureseptin. Sillä kun voitelet
kättäsi - ja isäntä voi ottaa sisäisesti - niin eiköhän käsi parane.
Apteekin tytöt olivat vähän ihmetelleet, kun oli kirjoitettu resepti
puhdasta pirtua. Huumoriahan tuossa tietysti oli mukana, mutta kyllä
aine tehosi ainakin minun käteeni.
Kun Veikko tuli taloon, siitä usein tiedotettiin naapureillekin. He
usein toivat kissojaan ja koiriaan tarkastettavaksi ja milloin mitäkin
asiaa kenelläkin oli. Kerran meidänkin koira vietiin Männikölle, kun
Veikko tuli sinne ja hän antoi sille viimeisen piikin. Koira haudattiin
navettapihaan.
Oli niitä sellaisiakin tiloja, joita Veikko intoutui kehumaan:
Ikkala oli taas kerran Hännisen navetassa ja tokaisi: ”Tämä teidän
navetta on niin puhdas, ettei monen ihmisen keittiökään ole tällainen.
(Aino Leed)
Matti Ikkala kertoo, kuinka työllistetty eläinlääkäri oli. Eläinlääkäreitä oli tarpeeseen nähden vähän eikä sijaisia ollut.
Se, että isä oli eläinlääkäri, tarkoitti sitä, että isää ei näkynyt
kotona. Lomalla isä ja äiti kävivät matkoilla, mutta muuten isällä ei
vapaata juuri ollut. Muina kuin vuosiloma-aikoina sijaisia ei ollut. Se
oli työtä vuorotta, 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa. Usein kun
puhelin soi, oli lähdettävä. Silloin ei edes Karstulassa ollut
päivystävää eläinlääkäriä, jonka kanssa olisi voinut vuorotella. Isän
saattoi nähdä aamulla puhelimessa, viiden aikoihin kotona syömässä ja
illalla nukkumaanmenoaikaan.
Työ oli pakostakin hänelle melkein koko elämä. Kun lehmä oli
sairastunut, ei voinut muuta kuin lähteä, ei siinä muut kiireet
kelvanneet selitykseksi. Muuten isä oli mukava, iloinen, leppoisa mies,
ei räyhännyt, ei juonut, ei polttanut, ei kiroillut. Isä ei murjottanut
koskaan.
Eläinlääkäri Veikko Ikkalan piiri oli alussa hyvin laaja. Se käsitti
Saarijärven lisäksi Karstulan, Kyyjärven, Kivijärven, Kannonkosken,
Viitasaaren, Äänekosken ja osan Uuraista. Oman ongelmansa työkentän
laajuuteen teki se, että tiet olivat hiekkateitä, usein huonokuntoisia,
milloin liejuisia, milloin auraamatta. Ei voinut noin vain pyörähtää
Äänekoskella niin kuin nykyään.
Veikon autokalusto oli monenlaista, oli Mersua ja Volvoa, mutta eniten
hän piti Ford Fiestasta, Matti kertoo. Se oli helppo pakata, kun siinä
oli matala kynnys. Lohisaavitkin saatiin kevyesti kyytiin. Kevyenä
autona se oli melko lailla turvaton, mutta onneksi ei sattunut yhtään
vakavaa onnettomuutta. Ojaanajoja ja tielle juuttumisia sattui,
renkaita puhkeili ja niitä vaihdettiin tien varressa. Pitkillä
matkoilla ja isolla kulutuksella bensan loppuminen oli todellinen
vaara. Onneksi bensaa sai silloin monesta paikasta, taloista ja
kyläkaupoista. Kerran bensa oli loppunut Pajupurolla, mutta
kyläkauppias auttoi ja matka lehmän luo pääsi jatkumaan.
Alkuun käsivälitteiset puhelinkeskukset olivat korvaamattomia. Veikolla
oli tapana aamulla soittaa keskukseen ja kertoa päivän matkareitti. Jos
tuli äkillinen sairaustapaus, keskus viestitti Veikolle siitä ja hän
saattoi mennä suoraa tietä taloon. Tämä helpotti kovasti eläinlääkärin
työtä. Puhelinkeskus oli hyvällä paikalla Saarijärven keskustassa.
Ikkunasta näkyi Kansallispankin taloon. Eräänä lauantaina Veikko oli
käymässä kylässä samaisessa talossa, kun tuli soitto. Keskus tiesi
soittaa Veikon perään. Hän kävi hoitamassa eläimen ja palasi jatkamaan
kyläilyä, Ilta kertoo.
Työ sitoi varsinkin kiireiseen kevätaikaan niin, ettei Veikko joutanut
nukkumaan kuin pari-kolme tuntia yössä. Muutaman tällaisen yön jälkeen
ei enää ollut asiaa rattiin, mutta mentävä oli. Silloin apuun tuli
naapuri, taksiautoilija Erkki Jokinen, josta tuli Veikon hovikuski.
Veikko nukkui auton takapenkillä seuraavaa paikkaa kohti ajettaessa.
Kuumeisenakin Veikko joutui lähtemään. Menipä sitten omalla autolla tai
taksilla, niin ilman lepoa tauti ei tahtonut hellittää, Matti tietää.
Mailis Huuha kertoo kokemuksiaan Veikon vierailuista:
Huuhan isäntä oli kirkolla kokouksessa, kun lehmä poiki. Poikimisen
jälkeen tuli raju poikimahalvaus. Vasikka vietiin karsinaan. Lehmä
vapisi, ja eläinlääkäri hälytettiin apuun. Ikkala tuli, seisoi navetan
kynnyksellä ja sanoi: ”Kuule, en minä raadolle mitään mahda!” Lehmä
makasi sorkat suorana. Veikko tunnusteli kuitenkin pulssia, ei tunnu.
”No nyt tuntuu vähän, laitetaan tippa.” Lehmä jäi makaamaan. ”Onko
sulla läskisoossia?”, Veikko kysäisi. Olihan sitä, ja Veikko tiesi,
että se on hyvää. Syönnin jälkeen todettiin, että lehmä liikkui jo
vähän. Virkistykseksi sille annettiin vielä pirtua.
Illalla Huuhan pihaan tuli tuntematon musta auto. Ihmeteltiin. Isäntä
meni navettaan. Veikko Ikkalahan se siellä oli tarkastamassa lehmän
vointia! Kohta miehet tulivat sisälle, juotiin iltateetä. ”Kyllä siitä
vielä lehmä tulee, ei sitä tarvii vielä kuopata”, oli Veikon arvio
emännälle. Vielä sairastellessaan Veikko oli kysellyt, mitenkähän se
Huuhan lehmä voi.
Veikko oli periaatteen mies: saattoi sanoa äkkiä, mutta toisaalta oli
herkkä. Hän oli onnellinen, kun saattoi auttaa eläimiä ja ihmisiä.
Eläinlääkärin työ oli hänelle elämäntehtävä, johon hän oli paneutunut
perusteellisesti.
Monet saarijärveläiset kertovat samanlaisista tapauksista. Ilo on ollut
suuri, kun arvokas lehmä oli saatu pelastettua. Veikko oli oma
persoonansa, joskus kipakka, mutta suuresti eläinten hoitajien
kunnioittama. Ei siis ihme, että häntä haluttiin hemmotella herkuilla.
Mailis Huuha kertoo laittaneensa monesti Veikon mukaan ternimaitoa
Iltalle uunijuuston tekoon. Aino Leed hemmotteli Veikkoa letuilla.
Se oli aina riemua, kun eläinlääkäri tuli hätään, jos vaikka lehmä
makasi halvaantuneena. Lääkepullo valutettiin suoraan suoneen ja niin
Heluna nousi muina miehinä seisomaan! Sen jälkeen mentiin sisälle
maksamaan vaivat, alkuaikoina käteisenä eläinlääkärille. Tapausta
juhlistettiin lettukahveilla, joista tulikin sitten perinne aina kun
Veikon apua tarvittiin. (Aino Leed)
Veikko ajoi kyläläisille tutuksi tulleella Volvolla, jonka
rekisterinumeronkin Erkki Seppänen muistaa, se oli XYJ-37. Kun hän
vaihtoi sen pienempään autoon Ford Escortiin, kylällä puhuttiin, että
onkohan se Ikkala köyhtynyt.
Erkki Seppänen arvelee, ettei Ikkala ottanut aina maksua, joka olisi
hänelle kuulunut ja jonka hän olisi ansainnut. Maksu käynnistä saattoi
olla sanko puolukoita, mustikoita, korppuja tai tuoretta leipää.
Iso eläinlääkäripiiri, pitkät matkat, huonot tiet, ne tulivat Ikkalan
Veikolle tutuksi. Autot eivät välttämättä kestäneet kyläteiden
rynkytystä ja renkaita meni. Matka saattoi pysähtyä keskelle
korpitaivalta. Pitkät etäisyydet tiesivät sitä, että eläinlääkärin
autoon kertyi paljon kilometrejä. Vuodessa tuli ajettavaa kymmeniä
tuhansia kilometrejä. Iso auto nielaisi eräänkin bensalitran eikä
bensan saanti ollut aina itsestään selvää.
1950-luvulla saattoi olla taloja, joihin ei ollut autotietä, ja
myöhemminkin talviauraus oli heikkoa. Silloin eläinlääkäri saatettiin
hakea hevosella isomman tien varresta. Kerrankin Veikko oli käskenyt
isäntää hoputtamaan hevosta juoksuun, ”kun pitäis keretä vielä tänä
iltana saunaan”.
Eikö silloin kyläkunnilta ollut kunnon karttoja vai mikä lie ollut,
mutta joihinkin taloihin saattoi olla vaikeuksia löytää. Teitä ei ollut
nimetty, saati taloja numeroitu, mutta ehkä reittiselostuksetkaan eivät
aina olleet onnistuneita: ”Käänny siitä, missä oli viime talvena se iso
halkopino…” Eikä asiaa auttanut se, että eläinlääkäri hälytettiin
paikalle liian myöhään. Unohdettiin, että näillä Saarijärven salomailla
matkat olivat pitkiä - eikä siinä auttanut, vaikka oli niin kova
rattimies kuin Veikko.
Mahlulla on paljon jyrkkiä mäkiä. Huuhanmäessä Veikko jäi kerran kiinni
savikkoon heti sillan jälkeen. ”Eikö sille saa mitään? Pitäkää talkoot,
muuten minä en tule enää”, Veikko oli uhannut. ”Mikset tule toista
kautta?” kysyttiin. Veikko oli tunnustanut: ”Minä en osaa.” Savikko
kuivui aikoinaan. Veikolla oli paljon työtä, sillä kaikki halusivat
hänet, kun häneen oli opittu, sanoo Mailis Huuha. Veikko tiesi ja osasi.
Yhtenä paljon ajavan harmina olivat ”lentävät”, liikkuvan poliisin
yksiköt. Paikalliset poliisit ymmärsivät eläinlääkärin kiireitä
varmasti paremmin. Päivän työlista oli pitkä ja kiire oli talosta
toiseen. Erääseen taloon tultuaan Veikko oli todennut saaneensa kolmet
ylinopeussakot saman päivän aikana, kertoo Arja Koskenlahti.
Tammikuun lopulla vuonna 1954 Veikko Ikkala soitti Hoikan kaupalle.
Myymälänhoitaja Arvo Salo vastasi. Ikkala kertoi bensan loppuneen
autosta ja ehdotti: ”Eikös sulla ole moottoripyörä? Toisitko bensaa?”
Arvo kertoi myyneensä pyöränsä, mutta lainaavansa naapurin Heikiltä
kulkupelin. Niin hän vei Veikolle 10 litraa bensaa, joka maksoi siihen
aikaan 37 markkaa litralta. Veikko kiitteli. ”Maksa, kun menet kaupan
ohi”, Arvo sanoi. ”En jouda pysähtymään, puolen tunnin päästä pitää
olla Kalmarissa”, Veikko vastasi ja antoi paperiin käärityn 500 markkaa
ja jatkoi matkaansa tyytyväisenä kymmenen bensalitran turvin.
Kaupalla Arvo löi kassaan bensan hinnan, 370 markkaa, ja
ihmetteli paperia, johon raha oli kääräisty. Pirtureseptihän se oli,
lehmälle! Ei Arvolla ollut lehmää. Hän meni kuitenkin reseptin kanssa
apteekkiin ja sai pullon. Sen hän vei naapurin Heikille kiitoksena
moottoripyörän lainasta. (Leena Salo)
Veikolle kertyi auton mittariin 50.000 kilometriä vuodessa. Matin
eläinlääkärin uran alkuvuosina hänellekin kertyi auton mittariin jopa
75.000 km. Tiet olivat jo parantuneet ja eläinlääkäri ehti enemmän.
Matti muistaa, että nykysuunta oli jo silloin nähtävissä: lehmämäärä ei
vähentynyt, vaikka navettojen määrä pieneni. Lehmät sairastivat silloin
paljon; nykyään lehmiä osataan hoitaa paremmin. Hoito lähtee
maaperätutkimuksesta, jonka mukaan maata lannoitetaan ja lehmille
annetaan kivennäisruokintaa.
Veikko joutui ajamaan paljon ja monenlaisissa olosuhteissa, kaikilla
keleillä ja kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina. Hänestä tuli
taitava kuljettaja. Niinpä hän innostui myös autokilpailuista, joista
pokaaleja kertyi hyllyn täydeltä. Hän ajoi mm. ensimmäisenä
saarijärveläisenä Jyväskylän Suurajot alusta loppuun. Kartturina toimi
kunnanjohtaja Pauli Korhonen. Pokaaleja kertyi hyllyyn myös muista
maantiekilpailuista ja jäärata-ajoista. Silloin ajettiin omilla
autoilla. Kisa koveni autokannan kasvun ja paranemisen myötä, eikä
Veikko enää osallistunut 1960-luvun jälkeen kilpailuihin.
Autourheiluharrastus vaihtui kalanviljelyyn.
Fredrik Mykkänen (vas.) ja Veikko Ikkala poseeraavat Suurajoissa
Porkkalan sotilastukikohdan portilla. (Kuva: Saarijärven museo)
Olin Veikon mukana eläinten hoitoreissuilla. Aina kun tuli
nopeusrajoitus, Veikko kysyi, mitäs nyt pitää tehdä. Minä vastasin,
että painaa kaasua, ja sitten mentiin! Veikko ajoi lujaa niitä
hiekkateitä, koska tunsi tiet kuin omat taskunsa.
Sitten jäin auton alle kylätiellä pyörän kanssa. Näytin
Veikolle mustelmat ja haavat. Veikko vilkaisi ja sanoi, että älä laita
laastareita, ilma parantaa parhaiten. – Äläkä kerro isällesi, se on
niin hysteerinen. (Kaija Ahtela, Kalle Lähteenmaan tytär)
Ikkalalla oli Keski-Suomen paras pystykorva Irjan Tipsa. Koira vietiin
treenattavaksi Ensio Piesalalle. Eräällä tällaisella reissulla Veikko
ajoi autollaan kovaa vauhtia. Erkki Seppäsen kotimökki oli Pajupuron
tien kynnäällä. Ikkala tuli Uuraisten päästä, kun Erkki-poika laski
mahakelkalla mäkeä tielle asti. Ikkala oli taitava kuski ja väisti
ojanpientareen kautta heittämällä ohi, Erkki kertoo ihaillen. Toisen
kerran hän oli Veikon mukana haukkukokeissa. Kesken kaiken
eläinlääkärille tuli hälytys ja niin Erkin piti kävellä kotiin.
Kerran Veikko ajeli Koskenkylän-Mahlun suunnalla huonossa kelissä.
Tienvarressa värjötteli emäntä. Veikko pysähtyi ja tarjosi kyytiä.
Kyyti kelpasi. Kohta Veikko kysyi: "Eikö teitä pelota minun kyydissä?"
"Eihän toki, tehän ajatte niin hyvin. Toista se olisi, jos joutuisi sen
eläinlääkäri Ikkalan kyytiin, sitten kyllä pelottaisi!"
Liekö sama tapaus, mutta tarinasta on kolme versiota, paikka vain
vaihtuu. Veikon autolla-ajosta ja kyytitarjouksesta Marketta kertoo
yhden version. Veikko ajeli kerran työmatkallaan jollakin kyläkunnalla.
Pikkutiellä käveli vanhempi naishenkilö ilmeisesti menossa
maantienvarteen odottamaan linja-autoa. Veikko pysäytti autonsa ja
tarjosi kohteliaasti kyytiä, josko mummo oli menossa keskustaan. Mummo
tuli kyytiin, mutta tarttui saman tien pelokkaana oven kahvaan. ”No
mitäs se vanha rouva pelkää?” Veikko kysyi. ”No en minä muuta kuin jos
se eläinlääkäri Ikkala sattuu tulemaan vastaan!”
Matti kertoi, että Veikko-isä oli kerran Kannonkoskella sairasmatkoilla
ajellessaan ottanut kyytiin Saarijärvelle menevän mummelin. Mummeli oli
pitänyt kaksin käsin kiinni oven rivasta henkeään haukkoen. Veikko
kysymään: "Ajetaanko me liian kovaa, pelottaako?" "Ei mutta pelkään,
jos se Ikkala sattuu tulemaan vastaan”, oli mummeli selittänyt.
Lannevedellä eräs naapuri puhui samansuuntaista: Roihunkosken sillalla
ei tarvitse muuta pelätä, kuin jos se Ikkala sattuu tulemaan vastaan!
Eläinten sairaudet ja hoito
Eläinlääkärin työ navetassa alkoi pitkän, nilkkoihin asti ulottuvan
suojaesiliinan kietaisulla päälle. Ensin hoidokista mitattiin kuume.
Eläinlääkäri vaati tomerat apulaiset. Jos niitä ei talosta löytynyt,
tarvittiin naapuriapua. Sitä oli kyläkunnilla totuttu antamaan. Koskaan
ei tiennyt, milloin itse tarvitsi apua. Yleisimpiä tapauksia olivat
lehmien vaikeat poikimistapaukset, poikima- ja laidunhalvaukset,
vedinpolkemat, puhallustauti, kuumeiset utaretulehdukset, asetonitaudit
ym. Kaikki nämä Veikko hoiti suurella ammattitaidolla.
JOS POIKIMAHALVAUS ON TULOSSA JUURI TYÖNTÖPOLTTEIDEN ALUSSA, KESKEYTTÄÄ
SE POIKIMISEN. POIKIMINEN TAPAHTUU VASTA LEHMÄN SAATUA
KALSIUM-RUISKEEN, TAVALLISESTI MUUTAMAN TUNNIN KULUESSA SIITÄ.
TÄLLAINEN HALVAUS UUSIUTUU USEIN VUOROKAUDEN KULUTTUA.
Lääkkeet, menetelmät ja eläinlääkärin työ kehittyivät huimin askelin
Veikon uran aikana. Siitä huolimatta karja sairasti ja karjaa kuoli,
Veikon mukaan pääasiassa siksi, että päähuomio kiinnitettiin
tuotantomäärään. Ennen lehmä lypsi 15-20 kg päivässä. Vuonna 1977 määrä
oli kasvanut 30 kiloon. Näin kovaa muutosta ei lehmän elimistö kestä.
Poikimisen jälkeen tulee puutostauti, joka on hankala parannettava.
VAROVAINEN LYPSÄMINEN VOIDAAN ALOITTAA VAIKKA HETI POIKIMISEN JÄLKEEN.
VANHA KÄSITYS, ETTÄ LEHMÄÄ EI SAA LYPSÄÄ ENNEN KUIN JÄLKEISET OVAT
TULLEET, EI PIDÄ PAIKKAANSA.
Viimarannan emäntä oli pienikokoinen. Häntä ei näkynyt lehmän takaa
juuri ollenkaan. Veikko huusi: ”Nouse akka seisomaan sieltä, että et oo
koko aikaa kyykkysilläs!” Emäntä säikähti, nousi varpailleen ja oli
häpeissään, kun pulloa olisi pitänyt roikuttaa ylhäällä. (Kirsti
Rautiainen)
Veikko Ikkalalla oli myös kirurgin taito: hän osasi poistaa
rautaesineen lehmän mahasta leikkauksen avulla. Rautanauloja tai
piikkilankaa saattoi joutua lehmän mahaan rehun seassa ja laitumilla.
Veikko Ikkala suorittamassa vierasesineleikkausta 1950-luvulla.
Tapaukset oli asetettava tärkeysjärjestykseen. Ikkalan sanoin: ”Vasikan
varpaat ja koiran korvat hoidetaan viimeiseksi”. Eläimiä ei hoidettu
turhaan, jos tapaus todettiin toivottomaksi.
Erään kerran Veikko oli Koskenkylän talossa hoitamassa halvaantunutta
lehmää. Kun kaikki lääkinnällinen työ oli tehty, talon raitis isäntä
sanoi: ”Ois mulla yks koskispullo tämmöisiä tappauksia varte. Voisko
siitä olla rohoksi elukalle?” Ikkalalla oli vastaus valmiina: ”No, jos
ei sillä ole parempaa käyttöä, annetaan sitten huikat lehmälle!” (Aino
Leed)
Aino Kaipomäki muistelee Veikon antamia ohjeita. Niillä selvittiin kiperistä tilanteista eläinten kanssa.
Eläinten kanssa oli kaikenlaisia tilanteita, oli poikimahalvauksia ja
oli lehmien turpoamisia. Jälkimmäiseen oli neuvo, että pyöritettiin
lehmää päinvastaiseen suuntaan, se auttoi. Kun lehmä pääsi turpoamaan,
eläinlääkäri teki reiän mahaan. Myös öljyä laitettiin lehmälle suuhun,
että turvotus laskisi.
Lehmien synnyttämisessä joskus oli ongelmia vasikan ulostulemisessa ja
Ikkala auttoi kääntämällä vasikan oikeinpäin. Ikkala sanoikin, että
kyllä kaikkien emäntien pitäisi osata kääntää syntyvä vasikka oikein
päin. Minä en ainakaan osannut, sanoo Aino Kaipomäki.
Aina ei onnistuttu eläinten auttamisessa. Mailis Huuha kertoo pari esimerkkiä:
Kerran meiltä kuoli lehmä. Sillä repesi sisältä jotakin, kun se poiki.
Ikkala sanoi, että kauheata, mitä tälle lehmälle tapahtui. Se katsoi
lehmän silmiin, joihin oli vuotanut veri. Kuitenkin vasikka tuli
elävänä kuolleelta lehmältä. Lypsin maidon vasikalle. Minulla on
vieläkin se keltainen tutti, jolla syötin vastasyntyneitä eläimiä.
Eläinlääkäreitä oli monenlaisia. Veikko oli lomalla, jolloin Huuhalla
jouduttiin turvautumaan naapurikunnan päivystävään eläinlääkäriin.
Lehmä oli poikinut ja kohtu oli tulossa ulos. ”Ikkala antaa aina
piikin, kun lehmän selkä on kaarella”, emäntä yritti neuvoa. ”Ei tässä
piikki auta. Onko teillä pyssyä?” Eläinlääkäri ampui lehmän parteen
eikä yrittänytkään hoitaa sitä. Huuhan emäntä kertoi tapauksen
Veikolle, joka oli silloin Eläinlääkäriliiton puheenjohtaja. Veikko vei
tapauksen eteenpäin ja talo sai korvauksen.
TAIPUMUS MONIIN SAIRAUKSIIN SAATTAA KULKEA PERINTÖNÄ. TÄLLAISIA
SAIRAUKSIA OVAT: ASETONITAUTI, POIKIMAHALVAUS, RAKKULAVIKA,
HEIKKOKIIMAISUUS, UTAREPÖHÖ, EMÄTTIMEN ESIINLUISKAHDUS, JÄLKEISTEN
JÄÄMINEN, VETIMIEN KESÄHAAVAT, SORKKAKUUME, SORKKAVIAT. SAIRAUKSIA
SELVEMMIN PERIYTYVÄT MONET LEHMIEN LUONTEENOMINAISUUDET:
VAIKEALYPSYISYYS, ÄKÄISYYS, EPÄSIISTEYS.
Aina apuun hälytetyistä naapureista ei ollut avuksi. Marketta kertoo,
kuinka eräällä lehmällä oli rautanauloja mahassa ja se piti leikata.
Veikko sanoi, että täytyy olla mies pitelemässä lehmää. Kutsuttiin
naapurin Pauli hätiin. Veikko viilsi lehmän mahan auki ja veri roiskui.
Pauli pyörtyä moksahti. Ikkala joutui hoitamaan lehmän lisäksi Paulia,
mutta onneksi naiset tulivat hätiin. Pauli oli ollut sodissakin, mutta
tämä oli hänelle liikaa!
Kerran sattui hauska tapaus. Ikkala tuli sairasreissullaan meille ja
kuuli, että naapurissa oli lehmä, jolta piti leikata maha auki. Ikkala
sanoi isännälle, että et sitten pyörry, kun rupean leikkaamaan. En
varmaan pyörry, sanoi isäntä. Kun Ikkala alkoi leikata lehmän mahaa
auki, niin se oli isännälle liikaa ja se pyörtyi. Kyllä meillä oli
hauskaa! (Mailis Huuha)
Veikko osasi katsoa asioita isäntien kannalta. Hyvää lihaa ei
kannattanut tuhlata. Elli Hiekkala kertoo, miten Veikon neuvot
auttoivat friisiläisen lehmän kanssa:
Se ol semmonen puhelinsoitto kerran kun kysyin Veikolta neuvoa. Yks
eläimen ostaja tuli kahtomaan härkää, että joko se olis siinä kunnossa,
että sen voisi viedä. Niin mentiin navettaan siinä iltapäivällä ja
lehmä makkaa turvoksissa ihan pötsi korkeella. Siihen oli tullu
päivällä poikimahalvaus.
Kun se häränkatsoja meni pois siitä, niin minä sitten soittamaan
Veikolle, että mitä tehhään. Se ol friisiläinen lehmä, että joutuuko se
ihan suohautaa. Veikko sanoi, että ei, jos saatte sen veren siitä pois,
niin voitte käyttää sen lihoiksi. No tehtiin niin ja siitä saatiin
lihhaa. Sitten se kauppias otti siitä lihat ja jauho myllyllä
jauhelihaks.
Erkki Paakkunainen kertoo muistoja Ikkalasta 1950-luvun puolesta
välistä. Hänen mukaansa Paakkunaisten klaani oli tuolloin asettunut
tukevasti asuttamaan Rähälän ”pakkotyölaitosta”:
Äitini Helvi Paakkunainen halusi ehdottomasti hankkia Ayrshire-hiehon
nostamaan suomenkarjamme maitotuotosta. Hieho ostettiin muistaakseni
Jyväskylän tietämiltä. Hieho keinosiemennettiin ja jäätiin odottamaan
myöhempää iloista perhetapahtumaa.
Asia ei kuitenkaan edennyt kuin Strömsössä. Eläimeltä meni ruokahalu ja
lämpö nousi. Eläinlääkäri kutsuttiin paikalle. Tällöin tavattiin Veikko
Ikkala ensi kerran. Lääkäri tutki Miira-hiehon ja magneettinen ilmaisin
osoitti, että eläin oli saanut heinien mukana pistävää rautaa pötsiinsä.
Vieras esine paikantui melko nopeasti ja aiheutti pienen tuumaustunnin.
Oli selvää, ettei eläin toipuisi ilman radikaalia operaatiota, joten
Ikkala päätti tehdä pötsiin aukon, josta voi kädellä selvittää, mistä
esineestä oli kyse. Tuumasta toimeen ja aukko vatsan sivulle. Kädellään
tunnustellen kirurgimme löysi rautanaulan, joka oli tehnyt reiän
mahakalvoon. Se oli pyrkinyt sydäntä kohti, mutta pysähtynyt
kannastaan. Naula saatiin pois ja haava tuettiin rautalankaompeleella.
Perinteisellä hoitoaineella, tervalla voidellen haavakärpäset pysyivät
loitolla. Potilas virkistyi ja tikit poistettiin aikanaan. Poikiminen
tapahtui ajallaan ja ilman vaikeuksia.
Eläinlääkärillä oli oikeus kirjoittaa pirturesepti lääkinnällisiin
tarkoituksiin. Äitini älysi pyytää Miiran hyvinvoinnin varmistamiseksi
tämän tärkeän paperin. Näihin aikoihin tuvan keittiöön laitettiin
vesijohto. Putket asensi naapurin hitsaustaitoinen mies. Mira-lääkettä
oli vielä vähän jäljellä. Naapurin emäntä kyseli myöhemmin, mitä Helvi
oli putkimiehelle tarjonnut, kun mies ei tahtonut osata kävellä vielä
seuraavanakaan päivänä!
Leedillä oli kaunis mustavalkoinen Leelia-lehmä. Eräänä kesänä se alkoi
liikkua laitumella erittäin hitaasti, olisi mieluummin vain makoillut.
Meillä oli menossa navetan remontti, joten lehmät lypsettiin ulkona
puuliiterin takana. Niinpä kutsuimme Ikkalan apuun selvittämään, mikä
Leelialla on hätänä. Lehmä pistettiin puomiin kiinni ja nukutettiin
seisaalleen. Veikko teki nopean diagnoosin: sillä on rautaa mahassa.
Eläinlääkäri heitti paidan pois, viilsi nahkaan reiän,
työnsi kätensä kokonaan lehmän mahaan ja löysi pötsistä rautanaulan.
Kun haava oli ommeltu kiinni, elikko käveli taas reippaana vihreällä
laitumella.
Olin kerran lääkärillä selkäydinpuudutuksessa. Kuulin,
kuinka kirurgi ihmetteli avustajalleen: ”Eläinlääkärit tekevät kuulemma
leikkauksia paljain käsin.” Teki mieli sanoa: ”Tiedetään, tiedetään!”
(Aino Leed)
Elli Hiekkala Saarijärven Kohmulta Aution talosta kertoo leikkauksesta, jonka Veikko teki ilman asianmukaisia välineitä:
Muistan, kuinka lehmältä meni joskus ruokahalu. Kutsuttiin Veikko
Ikkala paikalle, totta kai. Hän tutki lehmää semmoisella kojeella
rinnan alta mistä lie, ja epäili, että ”hännän alla on rautaa”.
Hän olisi leikannut sen saman tien, mutta kun meiltä on matkaa hänen
kotoaan 30 kilometriä, eikä hänellä ollut mukana oikeita vehkeitä.
Navetassa oli oikein vankka serkkumies, vanha isäntä toisella puolen
lehmää, ja Mika, semmoinen 4-vuotias poika seisoi vieressä.
Ikkala mainitsi, ettei ole vehkeitä, joilla leikattaisiin. Poikaa
jännitti kovasti, hän kun halusi nähdä sen leikkauksen. Niin tämä poika
sanoi, että onhan meillä puukkoja. Ja sitten Ikkala nauraa ja kysyi,
että onkos äimää. Minä sanoin, että on äimä, se väärä neula. Minä en
sitä muista, minkälaisen puukon isäntä Väinö löysi sille, ja
minkälaisella langalla se ommeltiin. Se minun serkku, joka oli oikein
vankka mies, tuli sitä varten pitämään sitä lehmää.
Veikko katsoo siihen mieheen ja sanoo, että mene äkkiä pihalle tai sinä
pyörryt. Niin tämä vankka mies joutui lähtemään pihalle. Sitten Veikko
pisti kätensä siitä haavasta sisään ja otti sieltä pötsistä kahden
tuuman naulan. Oli kesäaika ja se oli ollut ruohon seassa. Kyllä se
Veikko oli hauska, kun samalla reissulla niillä vehkeillä mitä on, teki
työnsä. Ja lehmä tervehtyi oikein hyvin. Naulan poisto oli Veikolle
tuttua touhua.
Veikko Ikkala työssään 1960-luvulla. Käynnissä on sarvihermon puudutus ennen sarven sahausta.
Onerva Talvilahti kertoo hevosen salvamisesta eli kuohitsemisesta.
Hevonen oli päässyt vanhaksi, oli isokokoinen ja äksy. Ikkala tuli ja
määräsi, että miehiä pitää olla paljon. Hevonen kaadettiin, jalat
sidottiin, hevonen hyppi ja heilui. Puudutettiin, salvattiin. Ikkala
oli vihainen: noin vanhaksi ei hevosta saa pitää, kun pitää saada
rauhallisemmaksi.
Talon hevosen salvamisesta kerrotaan, että isäntä oli hälyttänyt
paikalle myös naapurin miehen avustamaan eläinlääkäriä toimenpiteessä.
Kun työ oli tehty, Veikko Ikkala kääntyi miehiin päin ja kysyi: ”Kukas
sitten?” (Miniä, nyt eläkkeellä)
Pirkko Lundell oli töissä terveyskeskuksessa, siitä 20 vuotta yhtä
aikaa Veikon kanssa. Terveyslautakunta päätti, että eräässä talossa
olleet 22 kissaa piti lopettaa. Oli se melkoinen urakka, Veikko tappoi,
poliisi oli mukana. Nuorelle Pirkolle se oli karmea kokemus. Eläinten
huono hoito ja jopa koirien ja kotieläinten pahoinpitely oli yleistä
vielä tuolloin 1970-luvun alussa.
Aino Kaipomäki Hännilästä kertoo mukavan tapauksen. Oli juhannus, kun
Veikko toi Ähtärin eläintarhasta mukanaan "bambin", siis metsäkauriin
vasan, joka oli vasta syntynyt. Se oli emonsa hylkäämä ja löytynyt
jostain tien varresta. Se ei millään suostunut juomaan eikä syömään
eläintarhassa, jonne se oli viety. Veikko pelkäsi, että se kuolee, jos
sille ei tee jotakin. Veikko ihmetteli, ettei eläintarhan
eläinlääkärikään saanut kauriinpoikasta syömään. Aino kertoo:
Meillä oli justiin poikinut lehmä ja panin ternimaidon tuttipulloon.
Lämmitin maidon ja aukaisin vasan suun ja syötin. Ja se rupesi imemään
sitä tuttia ja siitä tuli niin ihana kauris että. Se jäi meille ja sitä
kävi koko kylä ihailemassa. Me molemmat kiinnyimme toisiimme. Kun tuli
aamu, se tuli luo vaikka mistä. Se oli toista vuotta meillä ja sillä
oli sitten tarhakin ulkona.
Sitten tuli se kova talvi ja päätimme viedä sen ulkoa talliin.
Tallissamme oli jo ennestään Ikkalan kaksi lammasta. Tallissa oli vielä
Ikkalan joutsenkin ja siellä oli myös kukko, joka oli niin äkäinen,
että kävi päälle. Sille piti laittaa kyllä nuijamies.
Sitten se kauris kuoli. Ikkala otti näytteet bambista ja lähetti ne
Helsinkiin. Niin selvisi, että siinä oli homekeuhko. Se bambi oli niin
hieno eläin, että se oli enempi kuin ihminen.
Joskus loukkaantunutta lehmää ei kannata hoitaa. Silloin se laitetaan
teuraaksi. Aiemmin tiloilla voitiin tehdä hätäteurastuksia, jolloin
lihat saatiin vietyä teurastamolle ja yleiseen käyttöön. Nykyään tilat
voivat tehdä tilateurastuksen, jolloin lihat jäävät omaan käyttöön, tai
tilata hävityslaitoksen hakemaan ruhon. EU-määräysten mukaan
tervettäkään nautaa ei saa haudata suu- ja sorkkatautivaaran vuoksi,
vaikkei Suomessa tautia ole. Haaskaustahan se on, Matti Ikkala sanoo,
mutta pakko mikä pakko.
Onni Oksanen kertoo artikkelissaan Pilketehdas ja teurastamo, kuinka ennen toimittiin:
Myöhemmin Paavonseudulla oli lihanostajat. Vihtori Peltonen oli
ensimmäinen lihanostaja ja myöhemmin Arvo Niininen. Paavonseudun
pilketehdas oli lähellä päävarastoa Työväentalon suuntaan. Pilketehtaan
lopetettua toimintansa sen kuivaamosta tehtiin navetta. Arvo Niininen
osti sinne eläviä eläimiä. Lihan loputtua päämyymälän lihaosastolta
Arvo kävi paukauttamassa ja liha vietiin kaupan tiskille. Lihaa
suolattiinkin ja eräänkin veriämpärin olen sekoittanut. Sehän oli
tuttua jo lapsesta, kun sitä tuli Pajupurolla tehtyä. Pennut pantiin
aina sotkemaan, kun verta otettiin siasta tai tapettiin muitakin
eläimiä. Veri myytiin myöskin. Verta piti hyvin paljon sotkea, jottei
se hyytynyt. Hyytynyt veri ei kelvannut kenellekään. Sitten tuli
lainmuutos. Tarkastamatonta lihaa ei saanut myydä. Välivaiheessa, jos
itse teurastettiin, eläinlääkäri Veikko Ikkala kävi tarkastamassa ja
löi leimansa ennen kuin lihaa saatiin myydä. Pilketehtaan purki
1970-luvulla Matti Lampinen.
Huuhan naapurissa oli juoppo vanhapoika, jolla oli kaksi lehmää ja
kaksi kanaa samassa navetassa. Veikko oli varoittanut, etteivät ne saa
olla salmonellavaaran takia samoissa tiloissa. Mitä te noilla kanoilla
teette? Muutosta ei tullut, jolloin Veikko meni ja otti kanat ja
taittoi niiltä niskat. Veikko otti toisen mukaansa ja sanoi: ”Tästä
Ilta saa hyvän paistin.”
Veikko kertoi Huuhalle tapauksesta. Eino oli sitä mieltä,
että se oli pahasti tehty, mutta olihan se opiksi. Veikko tuli
katumapäälle, kun oli käyttäytynyt niin äkkinäisesti, ja vei miehelle
pirtureseptin. Vanhapoika leppyi. (Mailis Huuha)
Pirtureseptille oli kysyntää
Puhdas pirtu oli aikoinaan tavallinen lääke. Isännät tiesivät, että
eläinlääkärillä oli oikeus kirjoittaa pirturesepti. Resepti oli
haluttua tavaraa eläinten pikkuvaivoihinkin. Leena Etelämäki kertoo,
että pirtua laitettiin hampaankoloonkin, kun hampaita paikattiin.
Marketta muistaa, kuinka eräskin isäntä oli pirtureseptin haussa Veikon luona. Veikko kirjoitti reseptin sikaa varten:
Pirtureseptejä tultiin isältä pyytämään harva se viikko. Joskus
päihtyneet miehet nousivat aamuisin saunastamme vastaanottoaikaa
odottamaan. Jollekin miehelle isä oli kirjoittanut pirtureseptin, tuttu
isäntä kun oli: ”Sialle 2 x päivässä”. Sattui niin että seuraava aamuna
poliisi soitti: ”Täällä se sika on nyt ojassa!”
Marketta muistaa myös, kuinka hänen isänsä kehitteli lääkinnällisten
reseptien lisäksi myös liköörireseptejä, oli lakkalikööriä ja
harvinaista mesimarjalikööriä. Pirtuahan talossa riitti.
Annikki Vilkkilä kertoo naapurin tilalla asuneen vanhan äidin kahden jo
ikääntyneen tyttären tapauksesta. Talossa oli lehmiä, lampaita ja pari
sikaa, kuten siihen aikaan joka talossa. Talon isäntä oli kuollut
nuorena ja vanhempi tytär hoiti kaikki asiat. Taloon tuli kulkumies
työhön ruokapalkalla. Mies oli viinaan menevä, mutta haaveili
pääsevänsä taloon isännäksi. Tytär, joka oli ihastunut mieheen, hommasi
tälle viinaksia. Mies teki ahkerasti töitä, vaikka välillä juopotteli.
Talon sika sairastui ja Veikko tuli käymään. Kulkumies pyysi sialle
pirtureseptiä. Veikko ei kirjoittanut ihan puhdasta pirtua, koska
tiesi, ettei se taida sialle mennä. Kun Veikko tuli käymään uudestaan
talossa, kulkumies kysyi: ”Mitä paskaa sinä laitat pirtun sekaan, kun
hyvän aineen laitat pilalle? Ei sitä voi juoda!” Veikko nauroi, että se
onkin oikealle sialle tarkoitettua. Eihän siitä voinut kulkumieskään
suuttua. (Annikki Vilkkilä)
Martta-emäntä arvasi, että kulkumies havitteli taloa ja myi talon salaa
naapurille. Kun naiset olivat kuolleet, kulkumies joutui lähtemään
vanhustentaloon, Annikki Vilkkilä kertoo miehen tarinan päättymisestä.
Mahlulaiset ovat huumorin ystäviä. He osasivat tehdä jekun itselleen
eläinlääkärille. Monenlaista apua he myös jakoivat, ehkä
pyyteettömästi, ehkä pullon toivossa. Yrjö Rautiainen Mahlulta oli
siihen aikaan harvoja puhelimen omistaja. Lehmä sairastui naapurissa,
Rauharannassa. Yrjö soitti pyynnöstä Veikolle ja kysyi, tulisiko hän
samalla Rauharantaan.
Yrjö, jonka talo oli tienvarren ensimmäinen, odotti Veikkoa tien
alkupäässä ja sanoi Ikkalalle, että lähtisitkö navettaan katsomaan, kun
pukki on sairastunut. Miehet menivät navettaan ja siellä oli sahapukki
ketjussa kiinnitettynä. ”Kylläpä osasitkin jytkäyttää!” Veikko kehaisi.
Yrjö kysyi, eikö tuo olisi pirtupullon arvoinen. Veikko tuumasi siihen,
että kun noin hyvin osasit jytkäyttää, niin kyllä minä kirjoitan lapun
pirtupulloon. (Antero Rautiainen)
Yrjö Rautiainen taisi olla aikamoinen velikulta. Antero Rautiainen jatkaa:
Rautiaisen naapurissa oli yksi leskiemäntä, jolla oli elukoita. Yrjö
Rautiainen soitti Veikolle, että naapurissa sairastui lehmä ja pyysi
käymään pian. Veikko sanoi, että hommaa mies pitämään sitä lehmää.
Leskiemäntä otti Yrjön sinne. Veikko tuli taloon ja sanoi, että etkö
sinä parempata pitomiestä saanut. Yrjö taas sanoi, kun homma oli tehty,
että kyllähän siitä pieni pirtupullo pitäisi saada.
Eläinlääkärin työ elämäntapana
Veikko Ikkalan suurisydämisyyttä kuvaa hyvin Leena Saarikorpi-Hakalan
lapsuusmuisto. Hän kertoo tavanneensa viisaan ja ymmärtäväisen
eläinlääkärin luultavasti kesällä 1968.
Olin ehkä yhdeksänvuotias, eläinrakas pikkutyttö. Sylissäni nökötti
pieni, ruskea, minun mielestäni orpo ja nälkäinen pikku kani. Olin sitä
jahdannut ja saanut sen lopulta kiikkiin naapurin saman ikäisen pojan,
Timon, kanssa. Osallisena jahtiin lienevät olleet myös pikkusisareni,
mutta heidän osuuttaan tapahtumassa en pitänyt merkityksellisenä.
Olivat liian nuoria ja ymmärtämättömiä tämän tärkeän pelastusoperaation
kannalta.
Kani oli ilmiselvästi kesy, joltain naapuriltamme karkuun päässyt
lemmikki, mutta me, eläintenpelastuspartiolaiset, päätimme sen olevan
orpo ja kipeästi rakkautemme ja apumme tarpeessa. Tutkittuamme uutta
hoidokkiamme huomasimme sen linkuttavan. Takajalka oli katkennut.
Touhukkaana tyttönä minä päätin, että kani tarvitsee pikaista ensiapua.
Soitin kunnaneläinlääkärille. Ajatukseni ja muistikuvani
eläinlääkäristä olivat hatarat. Ehkä hän oli isääni lyhempi, hoikka ja
vähän pelottavankin näköinen ja oloinen virkamies. Kaipa kaikki
lääkärit ja virkamiehet, vieraat aikuiset yleensäkin, vaikuttivat
silloin vähän pelottavilta.
Tiesin hänen hoitavan maatalojen lehmiä ja hevosia, kai muitakin
eläimiä, mutta etupäässä niitä. Muistan myös, että eläinlääkäriä
tarvittiin silloin, kun eläimen jalka oli katkennut, nimenomaan sen
lehmän tai hevosen ja silloin eläin oli lopetettava. Puhelinsoittooni
sisältyi siis suuri riski ja vaara kanini puolesta. Ehkä sekään ei
vakavan vammansa johdosta voisi enää jatkaa elämäänsä. Ei, kyllä me,
eläintensuojelijat ja pelastajat sen hoitaisimme kuntoon.
Soitin siis eläinlääkärin numeroon. Sieltä vastasi eläinlääkärin vaimo,
Ilta Ikkala. Lääkäri oli itse jollakin maatilalla suorittamassa
tehtäväänsä. Rouva kyseli, mikä oli huoleni. Kerroin, että
löytökanillani on jalka poikki ja se tarvitsisi nyt lääkärin apua. No,
tämä rouva eläinlääkäri kuuli asiani väärin. Hän kysyi minulta
kauhistuneena, että lehmälläkö on jalka poikki. Toistin asiani ja rouva
itsepintaisesti kuuli eläimeni olevan lehmä. Lehmä Mansikkaniemessä!
Lopulta sain hänet ymmärtämään, että kyse oli hengenhädässä olevasta
löytökanista. Saimme pikaisen ajan lääkärille. Kunhan hän nyt vaan
ensin kotiutuisi lehmäkeikaltaan. Puhuimme ympäri äitini, joka
hymähdellen, lähestulkoon pakotettuna, lähti kuskiksemme tälle
vakavalle reissulle. Istuimme autossa kaikki, minä kani sylissäni
etuoikeutettuna kuskin vieressä, naapurin Timo ja ne kaksi
joutavanpäiväistä pikkusisarustani takapenkillä. Uteliaita kun olivat.
Odotimme eläinlääkärin paluuta Onkiniemen pihassa. Lääkäri perheineen
asui silloin siellä ja siellä hän otti vastaan kirkonkylän sairaat
pieneläimet, jollei sitten tehnyt kotikäyntiä sairaan luokse. Me
odotimme ja odotimme. Äitini ja eläinlääkärin rouva juttelivat niitä
näitä. Eivät juuri piitanneet sairaan kanimme voinnista.
Lopulta lääkäri tuli kotiin. Okranvärinen työtakki päällään ja musta,
hoitotarvikkeita sisältävä laukku kädessään hän käveli kohti meitä,
huolestuneita eläimenomistajia. Sydämeni jyskytti pelosta ja
jännityksestä. Tärkeän näköisenä hän tutki siinä pihalla kanimme ja
teki tilanteesta diagnoosin, jota tarkkaavaisina kuuntelimme. Senhän
tiesimme jo toki, että jalka oli poikki, mutta mitäs sille tehtäisiin.
Niin, jalka oli poikki, mutta lääkärimme kertoi sen olevan vanha vamma.
Jalka on jo luutunut sille paikalle, missä se nyt oli. Sitä ei enää
voisi korjata. Kani pärjäisi kuitenkin jalkansa kanssa ihan riittävän
hyvin.
Huolemme ei kuitenkaan ollut tällä ihan hoidettu. Eläinlääkäri ymmärsi
asiamme tärkeyden ja tarpeemme hoitaa kipeää jalkaa ja antoi
hoito-ohjeet, joita noudattamalla voisimme vielä kenties helpottaa
kanimme elämää. Reseptiksi saimme ruokalusikallisen kalanmaksaöljyä
päivittäin. Hän ehdotti vielä, että voisimme ehkä sitoa jalkaan
sideharson. Olimme huojentuneita ja kiitollisia siitä, että
eläinlääkärikin osoittautui eläinsuojelijaksi ja eläinten pelastajaksi,
eikä laskuttanut meitä käynnistämme. Yhteenlaskettunakaan viikkorahamme
eivät siihen olisi riittäneet. Hädän hetkellä emme olleet asiaa tulleet
ajatelleeksikaan.
Kotona sitten syötimme kanille ilomielin kotini jääkaapista löytyvää
kalanmaksaöljyä, pullon vajeneminenhan oli oma ja sisarusteni etu.
Sidoimme sen siteenkin vielä kaniparan koipeen. Kani asusti
kyhäämässämme hökkelissä naapurimme pihamaalla. Lääkittyämme sen
illalla ja toivotettuamme hyvää yötä, se jäi häkkiinsä lepäämään.
Aamulla meitä odotti kuitenkin yllätys. Häkki oli typötyhjä. Kanimme
oli poissa. Liekö äidilläni tai naapurin sedällä ollut osuutta asiaan.
Kani jatkoi elämäänsä ilman kalanmaksaöljyä ja siteen vaihtamista
jossain muualla, luultavasti iloisena ja vatsa täytettynä. Olimme
kuitenkin iloisia siitä, että olimme ehtineet käyttää sen hoidettavana
eläinlääkärissä ja olimme kohdanneet niin viisaan ja ymmärtäväisen
lääkärin. Nyt se kenties pärjäisi itse saatuaan asianmukaisen hoidon ja
hoivan osakseen.
Veikon myötäeläminen maatalouden muutosten koetellessa oli monelle
isäntäparille tärkeää. Myös eläinlääkärin työ muuttui tilojen koon
vähitellen kasvaessa ja navettojen modernisoituessa. Monet silloiset
nuoret isännät ja emännät, jotka jatkoivat tilanpitoa, muistavat vielä
Veikon käynnit, joskin Veikon ikätoverit ovat poissa. Veikko Ikkala
tuli tutuksi ja juttuja hänestä riitti muisteltavaksi myöhemminkin.
Neuvoja eläinten omistajille
Olosuhteet tiloilla olivat vaatimattomat eikä rahaakaan ollut
liiemmälti. Se nosti omatoimisuuden arvoonsa. Sitä Veikko Ikkalakin
korosti. Hän halusi neuvoa karjankasvattajia sekä käytännössä että
kirjoittamalla heille oppaan, jotta he selviäisivät jopa ilman
eläinlääkärin apua. Vähintä, mitä saattoi vaatia, oli oikeaoppinen
valmistautuminen eläinlääkärin tuloon.
Veikko Ikkala puhui eläinsairauksien ensiavun puolesta.
Eläintenhoitajien tuli pystyä antamaan apua sairaalle eläimelle
silloin, kun eläinlääkäri ei ole tavattavissa. "Se on tärkeä asia,
sillä puhallustaudissakin eläin on joko kuollut tai tullut terveeksi,
kun eläinlääkäri on ehtinyt paikalle", hän sanoi
60-vuotissyntymäpäivä-haastattelussa Keskisuomalaisessa (13.2.1977).
Hän mainitsi myös, että eläimet alkavat olla niin suuria, että
karjanhoitajat eivät pysty juottamaan eläimelle lääkettä. Se tahtoo
mennä keuhkoihin ja edessä on toinen sairaus.
Ensiavun opettamiseksi hän julkaisi kirjan "Kysy eläinlääkäriltä". Se
toimi myös maatalousoppilaitosten oppikirjana. Karjan sairauksien
ennaltaehkäisy on Veikko Ikkalan mukaan aloitettava jo maaperästä.
Viljavuustutkimus olisi syytä tehdä joka viides vuosi, hän painotti.
Monet emännät arkailivat, jopa pelkäsivät Ikkalaa. Työn väsyttämät
emännät eivät oikein tienneet, miten suhtautua eläinlääkärin käyntiin.
Ovatko paikat kunnossa? Onko eläintä hoidettu oikein? Osaanko minä?
Ikkala oli suorapuheinen pohjalainen. Tarmokkaana ja kiireisenä
liikkuessaan hän tuli säikyttäneeksi sairaan eläimen vierellä väsyneet
hoitajat. Tosin kiitostakin tuli joskus, kuten Käkelän Lempille, kun
tämä oli osannut varautua eläinlääkärin tuloon oikein, kertoo Aino
Leed. Kuumaa vettä oli varattu, kun eläinlääkäri oli tulossa
leikkaamaan eläintä.
Veikko Ikkala piti myös eläinten terveydenhoidon oppitunteja Loimaan
Maamieskoulussa ja Tarvaalan maatalousoppilaitoksessa, jossa
oppikirjana oli Veikon oma kirja ”Kysy eläinlääkäriltä”, kertoo Arja
Koskenlahti. Veikko luennoi myös Saarijärven Metsäkoulussa.
Tuula, nuori emäntä Koskenkylältä soitti arkana eläinlääkärille, kun
sian porsiminen pitkittyi. Ikkala kuuli nuoren huolestuneen äänen ja
kysyi: ”Eikö siellä ole ketään vanhempaa neuvomassa?” Sitten hän käski
pesemään kädet, valelemaan kädet mäntysuovalla ja tunnustelemaan sian
takapuolesta, oliko porsas tulossa poikkipäin. Se oli hyvä neuvo ja
pieni possu kääntyi rohkean nuoren emännän kädessä. Samassa pulpahti
ulos viisi pientä possua.
Seuraavalla kerralla vasikka oli tulossa väärinpäin, eikä
pää edellä niin kuin olisi pitänyt. Ikkala neuvoi kääntämään vasikkaa
hitaasti lehmän mahassa. Se oli raskasta puuhaa, eikä siihen kaikista
karjankasvattajista ollutkaan. (Aino Leed)
Marketta kertoo, että hänen isällään oli unelma. Kun hän pääsee
eläkkeelle, hän kirjoittaa sellaisen eläintenhoitokirjan, ettei joka
asiassa tarvitse vaivata eläinlääkäreitä. Marketta ja Veikko
kirjoittivat sen yhdessä. Veikko oli tehnyt muistiinpanot pieniin
vihkosiin. Marketta kertoo:
Isä oli auringonpalvoja ja ruskettui helposti. Hän haaveili viettävänsä
puolet vuodesta Espanjassa, kun joskus pääsee eläkkeelle. Siihen hänen
aikansa ei koskaan riittänyt. Sen sijaan toinen haave toteutui.
Eläinlääkärin hommat olivat kuulemma helppoja. Jos isä kirjoittaisi
kirjan, sen jälkeen ei tarvittaisi niin usein eläinlääkäriä, kun
ihmiset pystyisivät itse neuvojen avulla auttamaan eläimiään.
Kirjoittajana minä jouduin hommiin.
Isä oli vuosia kirjoitellut lyijykynällä ajatuksiaan lääkeyhtiön
lahjoittamiin pikkuvihkoihin. Kun tulin kesälomalle Suomeen, istuimme
kuukauden pöydän ääressä. Isä kertoi ja minä näpyttelin
kirjoituskonetta. Sukulaismies piirsi lystikkäät kuvat. Palkkioksi sain
omakseni sähkökirjoituskoneen, joka vielä silloin oli harvinainen
vehje.
Marketta opiskeli Berliinissä ja oli kesälomalla Saarijärvellä. Veikko
oli kirjannut ajatuksiaan ja kokemuksiaan ylös. Veikko luki vihkosta,
Marketta kirjoitti. "Oli mielenkiintoista kuulla, miten eläimiä
parannetaan", Marketta muistaa ajatelleensa. Kirja valmistui vielä
saman loman aikana.
Marketta kopioi tekstit vuonna 2006 omille kotisivuilleen. Alkuperäisen
kirjan sivut oli liimattu niin, että ne eivät tahtoneet pysyä kiinni.
Kirja oli kuitenkin luettavissa netin kautta. Aikoinaan se oli hyvin
suosittu.
Hyvän lehmän kuolema on suuri taloudellinen tappio. Ensikäden tieto
lehmien sairauksista, niiden ehkäisystä ja ensiavusta oli elintärkeää
karjankasvattajille. Kirjassa kuvattiin mm. poikiminen, poikimisesta
johtuvat sairaudet ja hoito- ja tarkastustoimet sekä lehmien sairaudet
utaretulehduksesta ähkyyn ja vedinpolkemasta vieraaseen esineeseen
verkkomahassa. Kirjan lopussa oli luku Vinkki viikossa, 53 parasta
ohjetta.
LEHMÄÄ EI OLE SYYTÄ PANNA VÄKISIN UMPEEN. VAIKKA PITKÄÄN LYPSETTY LEHMÄ
EI HERUKAAN POIKIMISEN JÄLKEEN KORKEALLE, PYSYY SEN VUOSITUOTANTO
SUUNNILLEEN SAMANA. UMMESSAOLOAJAN PITUUS ON YKSILÖLLISTÄ EIKÄ SITÄ
TULISI MUUTTAA PAKKOTOIMIN.
Eläinlääkärin työssä samat eläinten sairaudet ja ongelmat toistuivat
jatkuvasti. Puhelimessa kysytään samaa asiaa yhä uudestaan samaan
sairauteen tai vikaan, joka vaivasi edelliselläkin käynnillä. Lehmän
sairastuttua olisi kannattanut lukea ensin neuvot kirjasta ja soittaa
vasta sitten. "Lehmillä on 90-prosenttisesti samat sairaudet kuin
ennenkin ja isän neuvot pätevät vieläkin", Matti sanoo.
Oppikirjaan Veikko tiivisti kokemuksensa. Kirja on kirjoitettu
tavallisille isännille ja emännille ilman vaikeita lääketieteellisiä
termejä. Hän halusi, että kirja painetaan Saarijärvellä, jotta sen
tekeminen työllistäisi saarijärveläisiä.
Kirjassa on selostettu, milloin pitää soittaa, milloin ei tarvitse, ja
mitä odotettaessa pitää tehdä. Veikko vastasi kysymyksiin, kuvasi
oireet ja toimenpiteet. Kun asiat tehtiin selviksi, ei tullut niin
paljon turhia soittoja pikkuasioista. Päätavoitteena oli helpottaa
eläimen ja omistajien oloa, ei tehdä eläinlääkäreistä tarpeettomia.
Eläinlääkäreitä tarvitaan edelleen sairaan lehmän hoitamis
Veikko Ikkala vastaanottopöytänsä ääressä vuonna 1973.
Kirjan nimeksi tuli Kysy eläinlääkäriltä - Ensiapua eläimille, tietoa
karjanomistajille. Kirja painettiin ARI-painossa vuonna 1977 eli samana
vuonna, kun Veikko täytti 60 vuotta. Siitä tuli näin
syntymäpäiväsankarin lahja asiakkaille ja läheisille. Piirrokset
kirjaan teki Iltan sisaren mies, graafikko Tor Berglöf Porvoosta.
Kirja lisäsi karjanomistajien tietoutta eläinten hoidosta. Kollegat
väittivät jopa, että heiltä loppuvat työt kokonaan! Joku ihmetteli,
miksi Veikko meni neuvomaan eläinlääkäreiden oppeja asiakkaille.
Kansanvalistuksen, tietoisuuden lisäämisen ohella kirjalla oli
merkitystä siten, että sen neuvojen avulla talonväki saattoi tehdä
tarpeelliset toimet ennen eläinlääkärin kutsumista tai häntä
odotellessaan. Veikon toiveena oli myös saada lisää aikaa itselle,
perheelle ja harrastuksille.
Esipuheessaan lukijoille Veikko kirjoitti mm. näin:
Nautaeläinsairauksia käsittelevästä kirjallisuudesta puuttuu
karjanomistajille tarkoitettu käytännön kirja. Karjatalousalan
julkaisuissa on paljon eläinlääkinnällisiä neuvoja, mutta niitä ei ole
koottu yhteen helposti luettavaan muotoon. Lehdistä kerran luetut
neuvot unohtuvat nopeasti ja ovat usein myös ylimalkaisia. Tarvittavaa
tietoa ei siis juuri ole tarjolla silloin, kun sitä kipeästi
tarvittaisiin. Hyvät neuvot olisivat kuitenkin tarpeen etenkin
päivystysaikoihin, jolloin kiireen ja pitkien etäisyyksien vuoksi
eläinlääkärin apu pakostakin viivästyy. Siksi ensiavun taitaminen on
todella tärkeää.
Tämän kirjan tarkoitus on antaa ensikäden tietoja pääasiassa lehmien
sairauksista, niiden ehkäisystä ja ensiavusta. Päähuomio kiinnitetään
niihin jokapäiväisiin sairauksiin, joiden luonteesta, ensiavusta ja
hoitotoimista olisi karjanhoitajille eniten hyötyä. Kirja antaa myös
neuvoja muihin karjatalousalaan liittyviin ongelmiin. Joitakin
käytännön vihjeitä on esitetty muidenkin tavallisimpien kotieläinten
hoitotoimenpiteistä.
Toisessa osassa kerrotaan lehmien sairauksista siinä järjestyksessä,
missä ne esiintyvät poikimisen jälkeen. Näin siitä syystä, että
poikiminen on tapahtuma, joka vaikuttaa koko tuotantokauteen ja
varsinkin lehmän sairastavuuteen. Monet sairaudet esiintyvät tietyn
ajan kuluttua poikimisesta. Tämän ajankohdan huomioon ottaminen
helpottaa diagnoosin tekoa.
Neljännessä osassa käsitellään niitä sairauksia, jotka voivat esiintyä
milloin tahansa, poikima-ajankohdasta riippumatta. Sairauksia on
pyritty kuvaamaan siinä järjestyksessä kuin ne useimmiten esiintyvät.
Loppuosaan on koottu karjatalousalaan ja muuhun kotieläinhoitoon
liittyviä yleisiä asioita, joista karjatalousväen on hyvä olla
tietoinen.
Yhtenä osoituksena tarjolla olevasta omatoimisesta avusta voi pitää
Veikko Ikkalan markkinoille tuomaa tulehdus- ja kiputiloja lievittävää
voidetta, Ikkalan linimenttiä, josta sai ensiapua mm.
utaretulehduksiin. Linimentti on edelleen käytössä, kertoo Arja
Koskenlahti. Matti täsmentää, että reseptiä on yksinkertaistettu,
kaikkia samoja aineita siinä ei enää ole kuin Veikon alkuperäisessä
voiteessa. Alun perin Veikko oli saanut ohjeen Loimaan eläinlääkäriltä.
Ikkalan linimentti. Saarijärven apteekki lahjoitti pullon museon kokoelmiin 1992. (Kuva: Saarijärven museo, Janne Timperi.)
Veikko oli kehitellyt lääkettä, jota Ikkalan linjamentiksi kutsuttiin.
Se oli hyvä lääke utaretulehduksiin. Myös emäntä ja isäntä voitelivat
sillä kipeitä jäseniään. Ehkä linjamentti oli usein tarpeellisempi
heille kuin lehmille. Hevosen jalkaakin isäntä voiteli sillä. (Hilkka
Korpela)
Harrastukset veivät luontoon
Veikko Ikkalan oma poika ja Vili-koira olivat usein mukana
hoitokäynneillä. Metsästysaikaan autossa kulki mukana ase. Niinpä
päivätyön lomassa oli kätevä poiketa metsällä, milloin muut kiireet sen
sallivat. Hoidon, lääkitsemisen ja tarkkailun välissäkin Veikko saattoi
lähteä lintumetsälle. Veikko puhui luonnonmukaisen viljelyn ja
terveellisten elämäntapojen puolesta jo vuosikymmeniä ennen kuin niistä
tuli suurta muotia. Edelläkävijänä hän oli innostamassa viljelijöitä
lohenkasvatukseen.
Muita aikaansaavan miehen harrastuksia olivat Lions-toiminta, musiikki
ja ystäväkuntatoiminta. Hän osallistui myös vanhojen opiskelukavereiden
tapaamisiin ja piti yhteyttä heihin. Kunnallispolitiikassa Veikko sai
erilaisten näkemysten yhteen sovittajan roolin. Hyväntekijänäkin häntä
arvostettiin.
Metsämies ja urheilija
Varsinkin syksyisin, kun työssä oli rauhallisempi jakso, Veikko
harrasti metsästystä. Hän saattoi lähteä metsään ennen työpäivän alkua,
jo neljän-viiden aikoihin. Hänellä oli tapana pitää autossa mukana
pystykorvaa ja asetta. Kun lehmä oli hoidettu, hän kysyi isännältä,
saisiko käydä metsällä. Pian hän palasi metson tai teeren kanssa.
Niinpä Ikkalan pöydässä nautittiin usein lintupaistista. Nykyään
Saarijärven seudun lintukanta on Matti Ikkalan mukaan selvästi
vähentynyt.
Eräs Lanneveden isäntä oli kertonut Marketalle, että Veikko oli
hoitanut poikimahalvauksen, ottanut autosta koiran ja pyssyn ja sanonut
isännälle, että tulee pian katsomaan, onko hoito auttanut.
Seppo Humppi Karstulasta muistaa Veikon pyytäneen häntä etsimään teeren
poikueen. Seppo löysikin sellaisen Isonkivenkankaalta ja sai
kiitokseksi 400 gramman pirtureseptin. Pirtulle kävi kuitenkin
huonosti: pienissä pulloissa auton hansikaslokerossa ollut pirtu
haihtui itsestään. Veikollakin oli huonoa tuuria, saalista ei tullut,
vaan teeret jäivät sillä kertaa metsään.
Veikko oli Horon erämiesten perustajajäsen 1950-luvulla, mutta
hirvenmetsästykseen hän ei työnsä vuoksi juuri ehtinyt osallistua.
Erämiesten omimpia aloja olivat riistanhoito- ja kenneltyö sekä
kalastuksenhoito. Vuonna 1967 seuralla oli metsästysaluetta 1850
hehtaaria. Kenneltoiminta koostui näyttelyistä ja koirakokeista.
Metsästykseen liittyi myös Veikon koiraharrastus. Pystykorvan jalostus
oli hänelle sydämenasia ja hän jakoi penikoita ympäri pitäjää.
Pystykorvat sopivat hyvin maalaismaisemaan ja metsästystä harrastavien
isäntien avuksi.
Veikko Ikkala oli tullut Vilkkilään hoitamaan utaretulehdusta. Hänellä
oli mukanaan kaksi koiraa, jotka heti autosta ulos päästyään lähtivät
jänisten perään. Lehmät saivat lääkityksen ja oli kotiinlähdön aika.
Koiria ei kuulunut, vaikka niitä huudeltiin. Kun koirat tulivat illalla
taloon, ne olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Isäntäväki ruokki koirat.
Aamulla, kun Veikko tuli hakemaan niitä, ne menivät kiltisti autoon.
Veikko tuli vielä autosta takaisin ja kirjoitti pirtureseptin siltä
varalta, ”jos sika sattuu sairastumaan”. Syksyllä Veikko tuli koirien
kanssa toisen kerran. Sillä kertaa hän sai pari jänistä. (Annikki
Vilkkilä)
Veikko Ikkala oli ulkoilmaihminen. Suunnistus oli yksi Veikon
lempiharrastuksia, joka tarttui erityisesti Markkuun, mutta jossain
määrin myös Mattiin. Veikko ohjasi urheiluseura Pullistuksessa poikia
harrastuksen pariin. Metsään lähdettiin aamuvarhaisella. Suunnistus
kompassin avulla on siitä vaativa laji, että aivojen pitää toimia
samalla kun juoksee, Matti kertoo. Liika yrittäminen kostautuu
helposti. Torstairastit ovat Saarijärvellä suosittu ja pitkäaikainen
perinne.
Luonnosta hankittiin sekä kuntoa että evästä. Koko perheen kanssa
käytiin marjassa. Veikko saattoi lähteä metsään koiran ja pyssyn
kanssa, kun toiset keräsivät marjoja tai sieniä.
Lentopallo oli Veikolle rakas harrastus. Tästä tunnin säännöllisestä
liikuntaharrastuksesta Yhteiskoululla hän ei olisi halunnut millään
luopua. Niinpä hän tuumasikin kerran, kun häntä pyydettiin kesken pelin
katsomaan kuolemaisillaan olevaa lehmää: "En tule nyt. Jos se kuolee,
niin minä maksan." Olisihan eläinlääkärille toki voinut soittaa
aiemminkin. Kävi niin, että lehmä kuoli – ja Veikko maksoi.
Liikunnan tärkeydestä Veikko jaksoi puhua. Iltalle hän ennusti: "Sinä
et elä pitkään, kun et voimistele." Veikko voimisteli, lenkkeili ja
hiihti, kun vain töiltään ehti. Koska eläinlääkärin työ on istumista ja
autolla ajoa, elimistö ei saa tarpeeksi liikettä. Hengästyminen on joka
päivä tarpeen, siihen riittää jo puolen tunnin lenkki, Veikko neuvoi.
Horon Erämiehet r.y. perustettiin 23.2.1956. Se oli Saarijärven seudun
ensimmäinen metsästysseura. Perustavassa kokouksessa Tarvaalan
koulutilalla oli kuusi miestä, heistä yhtenä eläinlääkäri Veikko
Ikkala. Metsästysmaat vuokrattiin Metsähallitukselta Tiilikan ja
Horonjärven maastosta ja tontti Horon rannasta majaa varten. Seura oli
pieni, mutta jäsenet sitäkin aktiivisempia. Päteviä kavereita löytyi
joka lähtöön, kertoo Helge Lundell, seuran pitkäaikaisin jäsen. Hän
kertoo Veikko Ikkalan merkittävästä osuudesta seuran toiminnassa:
Kenneltoiminta oli vielä lapsen kengissä Keski-Suomessa. Horon
Erämiehet järjesti Saarijärven ensimmäiset koiranäyttelyt elokuussa
1958 ja samana vuonna myös ensimmäiset ajokoirien jäniksenajokokeet.
Veikko Ikkala oli paitsi eläinlääkäri myös kova koiramies, joka
aikanaan toimi mm. Keski-Suomen kennelpiirin hallituksessa. Aina kun
Veikko huristeli autollaan, vieressä istui paras kaveri, pystykorva.
Hän oli myös tunnettu suomenpystykorvien kasvattajana. Sen sijaan
monikaan ei muista, että Veikko aikanaan omisti myös huippua olevan
ajokoiranartun, jonka yhdestä pennusta, Tokosta, tuli Budapestin
maailmannäyttelyn voittaja.
Horon Erämiehet olivat myös innokkaita kalamiehiä. Mukaan sattui myös
ainakin keskisuomalaisittain kalankasvatuksen pioneereja, yhtenä Veikko
Ikkala. Paitsi Horonjärveen myös Kouraan ja muutamaan pienempään
lampeen ja puroon tehtiin lukuisia istutus- ja kasvatuskokeiluja, jotka
siihen aikaan olivat uraauurtavia. Monet onnistuivat jopa niin hyvin,
että sana kiersi salakalastajille asti. Esim. pienestä mutta
erinomaisesta Kultalammesta verkotettiin kaikki komeiksi kasvaneet
taimenet. Seuran istuttamia kalalajeja oli melkoinen kirjo, lohista
ankeriaisiin. Itsekin sain vielä 20 vuotta myöhemmin kavereitten kanssa
pitkästäsiimasta komean ankeriaan. Parhaiten menestyivät siiat, sen
sijaan rapuistutuksien tulokset jäivät heikoiksi.
Veikko oli kiireinen mies, useimmiten menossa tai tulossa, eikä ihme,
jos joskus jotain unohtui. Kun aikoinani tulin seuran jäseneksi, kuulin
tarinan Veikosta. Oli seuran kesäjuhlat majalla ja väki pihalla odotti
juhlien alkamista. Veikko kurvasi pihaan, tervehti porukkaa ja alkoi
sitten ihmetellä, että missäs tervetulotoivotukset ja tarjoilut
viipyvät ja kukas nyt onkaan puheenjohtaja? – No sinähän se
puheenjohtaja olet, porukka vastasi. Eihän Veikolle kukaan osannut
suuttua ja ihan kivat juhlat niistäkin tuli, vaikka tarjoilu olikin
vähän improvisoitua.
Paitsi koira- ja kalamiehenä Veikko oli myös hauska seuramies, jonka
nauru tarttui koko porukkaan. Seuraava tapaus sattui seuran
pilkkikilpailuissa.
Satuin pilkkimään lähellä Veikkoa, jonka pystykorva tietenkin oli
innokkaana mukana. Juuri kun nostin pilkkini avannosta, koira hyppäsi
innoissaan katsomaan, oliko siiman päässä kala. No ei ollut, mutta oli
pilkki, joka kohta killui koiran huulessa. Minä tietenkin säikähdin ja
päästin äkkiä vavan kädestäni, ettei koira revi huuliaan. Koira paineli
pitkin jäätä pilkki huulessa ja onki perässä! Mitäkö teki Veikko?
Nauroi makeasti, nappasi koiran kiinni ja leikkasi siiman pilkin
juuresta poikki. Kohta nauroivat muutkin, paitsi koira, joka sai
tepastella pilkki huulessa, siksi kunnes Veikko ehti ottaa pihdit ja
pilkin huulesta. Palkintojen jaossa todettiin saaliini: 2 ahventa ja 1
pystykorva! (Helge Lundell)
Pirkko Lundell kertoo, kuinka Horon Erämiehillä piti olla
hirvipeijaiset. Osa miehistä meni edeltä lämmittämään metsästysmajaa.
Veikko lupasi hakea Pirkon neljän-viiden välillä. Mutta matkaan tulikin
mutka: pitäisi ensin käydä katsomassa lehmää Häkkilässä. Lehmällä oli
mahassa rautalankaa, jota oli mennyt heinien mukana. Niinpä lehmä oli
operoitava. Veikolla oli autossa välineet, mutta ne olivat
steriloimatta. Pirkko tuli avuksi ja keitti välineet kattilassa
puuhellalla.
Lehmä kaadettiin kyljelleen ja Veikko leikkasi rautalangan pois.
Operaatiossa meni kolme tuntia. Tämä oli helppo keikka, Veikko vakuutti
tyytyväisenä. Pirkko oli sairaanhoitaja, osasi hommansa.
Keikan jälkeen emäntä halusi keittää kahvit. Kahvia ei jääty juomaan,
koska oli jo kiire hirvisopalle. Soppa oli ehditty melkein syödä.
”Missä herra jumala te olette olleet?” porukka kyseli. Pirkko muistaa,
kuinka Veikko oli aina valmis auttamaan. Lehmä parani kuulemma hyvin.
Veikko oli positiivinen ja hyväntuulinen ihminen. Lundellit ja Ikkalat
liikkuivat paljon yhdessä perhekunnittain. Pirkon tyttö Anna-Liisa oli
kiinnostunut eläinlääkärin työstä. Hän halusi eläinlääkärin mukaan ja
saikin olla monta kertaa Veikon mukana. Näillä reissuilla molemmat
viihtyivät.
Keski-Suomen Kennelpiiri aloitti toiminnan Keski-Suomen Kennelkerhon
perustalta. Sittemmin Kennelkerho on perustettu uudestaan ja se toimii
kennelpiirin yhdistyksenä aktiivisesti. Alkuaikojen pöytäkirjasta on
luettavissa Veikko Ikkalan valinta johtokuntaan:
Toisessa vuosikokouksessa 28.3.1957 Jyväskylä Klubilla valittiin
yksimielisesti tohtori R. Sotamaa piirin puheenjohtajaksi ja samaten
yksimielisesti päätettiin valita piirin kunniajäseneksi maanviljelijä
J.H. Vesterinen Saarijärveltä ja hänen tilalleen johtokunnan jäseneksi
eläinlääkäri Veikko Ikkala Saarijärveltä. Johtokunnan erovuoroiset
jäsenet valittiin yksimielisesti uudelleen ja viisi nimettiin
seuraavassa vuosikokouksessa erovuoroisiksi.
Savelan Ilmari ja Veikko kävivät yhdessä jänismetsällä, ja joskus
Veikko oli aamulla jo ennen kuutta koiransa kanssa Ilmarin oven takana
valmiina metsälle. Joku lienee jo yöllä soittanut eläinlääkärin
hoitamaan poikimista Häkkilän kulmille. Samalla hoitui
metsästysreissukin. (Aino Leed)
Veikko Ikkala ei pitänyt sekarotuisia koiria juuri minkään arvoisina. Sitä osoittaa myös seuraava juttu:
Taloon tultuaan Ikkala osoittaa lihavaa sekarotuista koiraa: ”Mikäs se
tuo on?” Siihen talon nokkela pikkupoika vastaa: ”Porsas!” Eläinlääkäri
naurahtaa ja tokaisee isännälle: ”Ei sillä mitään tee. Tapa pois!”
(Maalaistalon miniä, nyt eläkkeellä)
Luonnonmukainen viljely ja terveet elämäntavat
Marketta kertoo, että hänen isänsä oli jo varhain kiinnostunut
luonnonmukaisesta viljelystä. Hän hoiti puutarhaa ja oli kompostoinnin
uranuurtajia. Opit hän oli saanut kotoaan. Veikolla oli aikoinaan myös
mehiläisyhdyskuntia ja hän piti kompostointikursseja.
Syntymäpäivähaastattelussaan (Keskisuomalainen 13.2.1977) Veikko
kertoo, ettei hän 30-vuotisen virkauransa aikana ollut sairauden takia
poissa töistä kuin yhden viikon. Hänen mukaansa liikunta, lenkkeily,
jumppa ja palloilu pitävät miehen terveenä. Hänelle riitti kuuden
tunnin yöuni. Ruokailun säännöllisyys ei ollut niin tärkeää kuin se,
että syö rauhallisesti, hotkimatta.
Pojalleen Mikolle Veikko oli antanut tärkeimmäksi elämänohjeeksi: syö
terveellisesti, rauhallisesti, hotkimatta ja pureskele kunnolla. Toinen
ohje oli opiskella. Veikolle oli itsestään selvää, etteivät lapset ala
tehdä hanttihommia. Mikko naurahtaa, että nykyään retkut koulukaverit
tienaavat enemmän kuin hän koulutettuna kirjastonhoitajana ja
maisterina. Veikko suositteli häntä hakeutumaan apteekkialalle tai
eläinlääkäriksi. Ne eivät kuitenkaan Mikkoa houkuttaneet.
Marketta muistelee:
Kun isän kotitaloa raivattiin, löytyi useita isoja kunniakirjoja
maakunnan parhaalle kompostoijalle. Isän isä taisi ymmärtää hyvin
ravinteiden kierron. Niinä harvoina hetkinä, kun isä oli kotona, hän
heilui talikon kanssa kotipuutarhassakin. Tosin vesivessasta menivät
ravinteet jo 1950-luvulla uimarantamme viereiseen rummakkoon
sellaisenaan. Eläkkeellä Mansikkaniemeen muutettuaan hän hankki
kompostoivan käymälän talon kellarikerrokseen. Se lienee ollut
ensimmäinen laatuaan Saarijärvellä. Kompostin teko oli hänelle niin
rakas, että Sampo-lehdessä oli ilmoituksia hänen kursseistaan.
Vaikka itse en lapsena osallistunut pihahommiin, iski ravinteiden
kierrätys varttuneena sitäkin kovemmin. Kun eräänä syksynä en suostunut
perunannostotalkoisiin, isä uhkasi, että sitten et myöskään syö tänä
talvena perunaa. Ja minähän en syönyt.
TEE-lehti neuvoi terveiden elämäntapojen omaksumiseen ja sitä Ikkalalla
tutkittiinkin ahkerasti. Terveisiin elämäntapoihin kuului paitsi
luonnonmukainen ruoka myös fyysisen kunnon ylläpito. Marketta kertoo,
kuinka perheessä kuntoiltiin, suunnistettiin, juostiin ja hiihdettiin:
Lapsena veljeni joutuivat tekemään paljon notkeus- ja
voimaharjoituksia. Naapurin Ritikin muistaa, että usein lähdimme isän
kanssa suunnistamaan Saarijärven Pullistuksen rasteille. Myöhemmin isä
opetti hölkkäystä – kylän ukoille varmaan kyllästymiseen asti. Ei
kuulemma auta, vaikka raataa pellolla vuorokauden ympäri. Täytyy myös
juosta itsensä hikeen. Juoksu tapahtuu niin kuin keinuttelisi, koko
ajan täytyy pystyä juttelemaan, hengästyä ei saa liikaa.
Kouluaikaan kävimme Lapissa, Sallassa ja Kilpisjärvellä hiihtämässä, joskus isän kanssa kahdestaankin.
Nuorella emännällä oli reuma. Kerran hän puhui eläinlääkärin kanssa,
että kauankohan sitä jaksaa näitä navettatöitä tehdä. Veikko neuvoi
myös ihmisten vaivoissa: ”Tee 10 kilometrin lenkki joka päivä, niin se
pysyy kurissa.” Ja näillä opeilla se pysyi kanssa. (Aino Leed)
Veikko piti maamiesseuran tupailloissa esitelmiä sekä karjan että
ihmisten terveydestä. Hän oli suosittu ja hyvä puhuja ja tupa tuli aina
täyteen. Tässäkin hän oli edelläkävijä: hän innosti kylän miehiä
hölkkäämään jo 1960-luvulla. Kalmarissa kaikki vanhemmatkin miehet
läksivät joukolla hölkkäämään tai kävelivät kylän raittia, kertoo Saara
Iso-Ahola.
Marketta kertoo kuulleensa jutun Veikon itsehoidosta ja sanoo, että samaa itsehoidon periaatetta Mattikin on soveltanut:
Isä ompeli itse suuretkin haavansa ja käsitteli itseään eläinten
linimenteillä. Paras kuulemani juttu on isän siskon pojalta Kallelta:
Isä oli nuorempana suhauttanut ässää. Se ei miellyttänyt. Niinpä isä
otti peilin ja sakset ja leikkasi kielen alta kiristävän
kielijänteensä. Sen jälkeen puhe ja laulu raikui loppu elämän
virheettömänä!
Suomalaisten miesten perisynti, viehtymys miestä väkevämpiin aineisiin
ei Veikkoa houkutellut. Hän ei juopotellut koskaan. Hän pystyi pitämään
rajat kaikessa, Ilta sanoo.
Musiikkia, leijonia, ystävyyskuntia, politiikkaa
Kun Ikkalat muuttivat vuonna 1948 Saarijärvelle, Iltan tuttavat
ilahtuivat. He tiesivät Iltan lukevan mielellään kirjallisuutta. Joku
ehätti sanomaan: ”Nythän täällä on mukava, kun sinäkin tulet
Pullistuksen kirjallisuuskerhoon.”
Kirjallisuuskerhon oli perustanut tohtori Järvinen sodan jälkeen. Ilta kertoo:
Menimme sinne Veikon kanssa mielellämme. Kirjallisuuskerhoon
kokoontuivat ihmiset, jotka harrastivat teatteria ja kirjallisuutta.
Kokouksissa pidettiin aina tervehdyspuhe jostain ajankohtaisesta
asiasta ja esitelmä kunkin mielikirjailijasta tai sellaisesta
henkilöstä, joka esitelmöitsijän mielestä oli tärkeä.
Veikko osallistui Lions Klubin leijonatouhuihin. Hän soitti pianoa ja
säesti erästä kaunisäänistä naista Seurahuoneella. Nainen piti pianosta
kiinni, sillä hän horjahteli. Esityksen loputtua hän rojahti lattialle.
Eino Huuha ja Veikko taluttivat naisen autoon. Hänen miehensä oli myös
mukana. Autossa nainen alkoi puhua rivoja. Hyvä ettei sentään
oksentanut. Nainen saatiin onnellisesti kotiin. Veikko tuumasi: Kaikkia
hölmöjä minäkin rupean säestämään! (Mailis Huuha)
Ilta ja Veikko kävivät usein Huuhalla. Heitä yhdistivät niin leijonat,
veteraanit, raittiusseura kuin mieskuorokin. Saarijärven ystävyyskunta
Saksassa on Amt Trittau. Sen kuoron vierailu oli ikimuistoinen.
Valokuvaaja otti kuvan Huuhan rappusilla. Se julkaistiin saksalaisessa
lehdessä. Saksalaiset vieraat ihastuivat paikkaan, joka oli korkealla
mäellä, ja josta näkyi hienot maisemat peltojen ja metsien yli.
Marketta muistaa hauskan tapauksen Lions Clubin pikkujouluista:
Kerran saapuessani Suomeen jouluksi isä pyysi minut mukaansa Lions
Clubin pikkujouluun. Siellä oli niin kova meno, että isommatkin naiset
rojahtivat tanssilattialle. En olisi ollenkaan uskonut, mutta näytti
siltä kuin rouva Lionsit olisivat seisoneet jonossa odottaen pääsyä
isän tanssitettavaksi. Paluumatkalla Lomakouherosta bussissa isän
lauluääni raikui ylimpänä.
Politiikassakin Veikko ehti olla mukana. Avarakatseisena kunnanvaltuutettuna hän oli vaikuttamassa Saarijärven kehittymiseen.
Veikko Ikkala 50-vuotisjuhlassaan.
Kunnallispolitiikassa Veikko ei tuntenut ideologista juopaa eri ryhmien
välillä. Hän saattoi kunnanvaltuutettuna äänestää yhtä lailla
kommunistien kuin porvareiden rintamassa. Veikko pyrki olemaan aina
rehellinen ja ennakkoluuloton. Hänellä oli positiivinen asenne myös
venäläisiin. Markettahan oli Venäjän tutkija ja Veikko oli hakenut
poroja Kappelilammelle Venäjältä.
Jokin asia oli herättänyt keskustelua Sampo-lehdessä, kun asiat
näyttivät menevän päin mäntyä. Veikko kirjoitti terävän vastauksen
Sampoon. Marketan mukaan Veikko kulki poliitikkona omia teitään:
Vaikka muistan isän joskus tokaisseen, että jos ihminen on kommunisti,
hän on joko laiska tai tyhmä, ei hän porvarien kunnallispoliitikkona
pysynyt ruodussa. Hän saattoi äänestää yhtä lailla kommunistien kuin
porvareiden kanssa asiasta riippuen. Hän ei varmaan ollut helpoin
puoluekaveri. Kerran joku poliitikko oli Sampossa isän mielestä
kaunistellut päätöstä, hänen lakoninen vastineensa lehteen kuului:
”Taisi kynä tylsyä juttua kirjoitettaessa”.
Erkki Seppänen on syntynyt Pajupurolla ja toimii maatalouslomittajana.
Hän on pienviljelijän ja yksinhuoltajan Alma Paanasen esikoispoika.
Perheessä oli viisi poikaa ja talossa pari-kolme lehmää. Elettiin
1960-lukua, se oli köyhää aikaa, oli lama, väki hakeutui muualle.
Lapset haluttiin kouluun vähävaraisista oloista huolimatta. Pojat
halusivat ammattikouluun, Erkin veli Alpo pyrki opiskelemaan, mutta
talossa ei ollut rahaa lukukausimaksuun ja koulukuluihin.
Alma-äiti kertoi Veikolle, että rahasta on pula, pojan pitää olla
välivuosi tienestissä. Tarjoilla oli metsätöitä ropsimetsässä. Silloin
Veikko kysyi: "Paljonko se tarve on?" "80.000 (vanhaa) markkaa", oli
vastaus. "Mene Osuuspankkiin ja nosta rahat", Veikko käski. Ei hän
mitään takuita vaatinut, sanoo Erkki Seppänen.
Niin Alpo-veli sai verhoilijan ammatin ja elätti itsensä sillä 40
vuotta, Erkki Seppänen kertoo. Hän tuntee suurta kiitollisuutta Veikon
hyvästä sydämestä ja tahdosta auttaa köyhiä. Hän ei aina ottanut täyttä
maksua, kun näki talon vähävaraisuuden, vaan saattoi tokaista: "Otetaan
sitten rikkailta". Erkin äiti maksoi velan perintörahoistaan. Vielä
silloinkin Veikko kantoi huolta: "Jospa tulloo näläkä?" "Ei tule
ennää", Erkin äiti vastasi.
Putosin navetan maalauksen yhteydessä sontasäiliön katolta. Muisti
pätki ja kysyin salin hetekalta, putosinko navetan katolta. Silloin
Veikko Ikkala sieppasi minut autoonsa ja vei sairaalaan. "Ei maksua
ehtinyt ottaa", sanoi isäni. (Lauri Koskinen)
Ikkala oli kansanomainen eläinlääkäri ja hänen kanssaan oli isäntien ja
emäntien helppo jutella. Häneltä kysyttiin mielellään neuvoja, myös
ihmisten, ei vain eläinten asioissa. Veikolla olikin tarkka silmä, hän
tarkkaili myös hoitajien kuntoa ja työolosuhteita.
OLISI PYRITTÄVÄ LEHMIEN KESKI-IÄN KOHOTTAMISEEN, NIIN ETTÄ NE
POIKISIVAT VÄHINTÄÄN 10 KERTAA. KORKEATUOTTOISET LEHMÄT JOUDUTAAN
TAVALLISESTI TEURASTAMAAN JO 6.-7. POIKIMAKERRAN JÄLKEEN, KOSKA NIITÄ
EI SAADA KANTAVIKSI TAI NIITÄ VAIVAAVAT RASITUSSAIRAUDET.
Kun Erkki Seppänen oli pitämässä lehmää kiinni Veikon apuna, hän sai
Veikolta "kuolemantuomion". Veikko ennusti: "Sinä et elä vanhaksi!"
Erkki Seppänen naurahtaa ja on mielissään, että kerrankin Veikko oli
väärässä: "Niin vain on 66 vuotta mennyt." Kiitollisena hän muistelee
Veikkoa.
Myös Ilta kävi Erkin kotona, kun Erkki ei osannut vielä lukea. Äidin ja
Iltan kahvitellessa Ilta kyseli Erkin lukutaidosta. Erkki väitti
osaavansa lukea, vaikka kirja taisi olla väärinpäin, hän naurahtaa.
Erkin äiti hoiti eläimiä ja ympäristöä hyvin. Navetta oli pieni, siinä
oli vain kolme lehmää. Äiti pesi lehmät usein ja noitui, kun ne olivat
sotkeneet itsensä, Erkki muistelee.
Veikko Ikkalan luottamustoimia on melkoinen lista:
-
Valtion kalanviljelykomitean jäsen
-
Suomen Lohenkasvattajain Liiton johtokunnan jäsen
-
Suomen Rohdosyhtymän johtokunnan jäsen
- Keski-Suomen Kennelpiirin johtokunnan jäsen
-
Saarijärven kunnanvaltuutettu, raittiuslautakunnan, nuorisotyölautakunnan ja vesitutkimuslautakunnan jäsen
-
Saarijärven riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja
-
Saarijärven AK-kerhon puheenjohtaja
-
Suomen Eläinlääkäriliiton (SEL) puheenjohtaja ja
valtuuskunnan jäsen sekä SKEL:n ja KSES:n puheenjohtaja, Suomen
Eläinlääkäriyhdistyksen (SEY) johtokunnan ja hallintoneuvoston jäsen.
-
Veikko Ikkalan saamat ansiomerkit:
-
Talvisodan ja jatkosodan muistomerkit 1941-45
-
Suomen Leijonan Ritarikunnan I luokan ritarimerkki
-
Vapaudenristi miekkoineen, IV luokka 1944
-
4. divisioonan muistoristi solkineen
-
Kunnallisliiton kultainen merkki
-
AK:n ja Saarijärven Pullistuksen kultainen ansiomerkki
Kalankasvatuksen uranuurtaja
Kalankasvatus alkoi Saarijärvellä 1950-luvulla. Yksi syy
kalanviljelyinnostuksen alkamiseen ja leviämiseen oli maatalouden
antama heikko toimeentulo. Pienviljelijät ryhtyivät etsimään
tukielinkeinoja ja löysivät kalojen lammikkokasvatuksen. Saarijärvellä
sen käynnisti eläinlääkäri Veikko Ikkala. Eläinlääkärinä hänen
oletettiin olevan asiantuntija kaikkien eläinten hoidossa. Hän oli
korkeasti arvostettu asiantuntija, jolla oli laaja verkosto ja paljon
tuttuja. Hän oli myös rohkea kokeilija.
Yksi kokeilu oli Kappelilampi, joka oli aluksi Veikon ja hänen
kavereidensa yhteinen hanke. Myöhemmin Veikko osti yrityksen itselleen.
Kappelilammessa Veikon elämäntyö konkretisoitui. Porukkaa kävi paljon,
mutta tulot eivät kattaneet menoja. Pääasia Veikolle oli kalanviljelyn
edistäminen. Padon murtuminen oli kova isku.
Lohikuumetta Saarijärvellä
Kalastusta Veikko ei juuri harrastanut, vaikka lasten kanssa pidettiin verkkoja järvessä.
Pojat olivat Veikon kalakavereina soutamassa. Syksyisin Herajärvestä
saatiin jopa yli kolmikiloisia siikoja. Ensin laskettiin ahvenverkot,
sitten siikaverkot perälle. Kyllä Veikko oli kova sanomaan, jos homma
ei toiminut, Matti muistaa. Vene tahtoi tuulella mennä, minne tuuli
vei. Kyllä siinä huudettiin: ei sinne, huopaa! Samaa tapahtui molemmin
puolin sen mukaan, kumpi sattui olemaan soutajana. Sitten Matti alkoi
kalastaa yksin: verkon lasku myötätuuleen, nosto vastatuuleen. Enää ei
tarvinnut riidellä.
Kalastuksen sijaan Veikko innostui kalan kasvatuksesta. Hän toi parin
alan harrastajan ja ammattilaisen kanssa ajatuksen Suomeen jo 1950- ja
60-lukujen vaihteessa. Asia sai melkoisesti julkisuutta televisiota
myöten.
Kalojen lammikkokasvatuksella pyrittiin edistämään kalataloutta
muuttamalla kalastus harrastuksesta vähintään sivutuloja tuottavaksi
pientilojen kalankasvatuselinkeinoksi. Silloin toteutetuista
vastakuoriutuneiden poikasten istutuksista suoraan luonnonvesiin oli
saatu heikkoja tuloksia: ne joutuivat valtaosin roskakalojen ruuaksi.
Kasvattamalla poikaset 1-2-vuotiaiksi lammikoissa, niiden selviytyminen
nousi jopa 80 %:iin. Lisäksi lammikkoviljelyssä voitiin hyödyntää
Suomen lukuisia pieniä luonnonlammikoita, joilla ei ollut muuta
käyttöä. Kalalammikoiden odotettiin tuovan myös huomattavia
matkailutuloja Suomeen ja maaseudulle. Kyse oli tuolloin lähinnä
suomalaisen järvitaimenen ja siian kasvattamisesta istukkaiksi
luonnonvesiin.
Pian saatiin kasvatettavaksi myös amerikkalaista sateenkaarirautua,
joka myöhemmin nimettiin kirjoloheksi. Kirjolohi ei lisäänny
luonnonvesissä Suomessa, mutta kasvaa altaissa hyvin ja on myös hyvä
onkikala. Tästä kehittyikin Suomeen kalanviljelyn toinen haara eli
ruokakalan tuotanto.
Markku Ikkala kertoo, että kalanviljely ja siihen liittyvä edistämis-
ja neuvontatyö oli Veikko-isälle melkeinpä toinen työ. Siitä kertoo mm.
Kauno Peltoniemen kirja Taistelu kirjolohesta. Markun ensimmäinen
tehtävä Suomen Lohenkasvattajain Liiton toiminnanjohtajana oli
toimittaa kirja julkaisukuntoon. ”Saarijärven tauti” oli kuvaava
otsikko artikkelille, joka kertoi saarijärveläisestä
kalanviljelyinnostuksesta. Kalatalousteknikko ja yrittäjä Viljo Orpana
oli professori Erkki Halmeen ohella 1964 perustetun Lohenkasvattajain
Liiton avainhenkilöitä. Heidän innostuksensa oli peräisin jo
1950-luvulta.
Saarijärvellä monet viljelijät ryhtyivät kalankasvattajiksi Veikon
innoittamina: jopa kymmenien talojen pihalla oli oma lohiallas! Kun
tilalla oli puro ja lähde, puro padottiin, ja siihen syntyi lampi,
jossa vesi virtasi. Saarijärvellä oli parhaimmillaan kymmeniä
lohilampia. Kirjolohet kestivät ja kasvoivat hyvin; vain heinäkuun
helteillä veden lämpötila tahtoi nousta liian korkealle ja kalakuolemia
sattui. Lohien ruokinta parani ja A-vitamiinin lisääminen rehuun sai
lihan muuttumaan herkullisen lohenpunaiseksi.
Lohien lammikkokasvatuksessa Veikko oli ensimmäisiä Suomessa. Hänen oma
harrastuksensa konkretisoitui Kappelilammessa. Hän oli itse
uranuurtaja, mutta innosti myös muita laittamaan lohialtaita. Arja
Koskenlahti kertoo, että Tarvaalassa Kuutin rannassa Virtasaaren
kupeessa tehtiin Saarijärven ensimmäisiä lohenkasvatuskokeiluja.
Kokeiluja ja tutkimusta teki silloisen Maamieskoulun rehtori, agrologi
Tapani Laatu. Tarvaalan koulutilan maalla oli mutapohjainen pieni
Mäkelän lammikko. Roskakalat räjäytettiin siitä pois kesällä 1959 ja
tilalle istutettiin 2500 vastakuoriutunutta lohenpoikasta. Syyskuussa
istutettiin vielä 100 kahden kesän ikäistä lohta ja seuraavana kevään
400 vastasyntynyttä poikasta. Samalla lammen tilaa parannettiin.
Lammikko oli Horon Erämiesten hallinnassa. Tulokset olivat erittäin
lupaavia.
Lammikkokasvatus ei ollut kovinkaan työlästä, mutta vedenvirtausta tuli
tarkkailla ja ongelmien ilmetessä reagoida niihin nopeasti. Altaita
piti tarkastaa mahdollisten vuotojen ja eläinten vuoksi. Uhkana olivat
saukko, biisami, villiminkki ja myyrä. Suurempi riesa olivat kuitenkin
salakalastajat.
Erkki Seppäsellä oli Veikko Rautiaisen kanssa yhteiset lohialtaat.
Huomattiin, että eräs allas vuoti. Kolme tuntia piti etsiä ennen kuin
syy löytyi: vesimyyrä oli tehnyt altaaseen kolonsa! Miehet olivat
tyytyväisiä, että kovan uurastuksen reikä jälkeen viimein löytyi.
Lohilammikon perustaminen oli pioneerityötä, joka alkoi tyhjästä.
Matkalle mahtui onnistumisia, mutta myös vaikeuksia. Maatalouden
vaikeudet 1960-luvulla tunnettiin, pienet tilat eivät enää elättäneet
perheitä, oli lähdettävä työn hakuun muualle tai etsittävä sivutuloja.
Yksi niistä oli kalatalouden kehittäminen luontaisesti
runsasvesistöisellä Saarijärven seudulla.
Ensimmäisiä lohi-isäntiä oli Kolkanlahden Kuotuniemen isäntä Oskari
Hyytiäinen, jolla oli useita lohilampia. Lammikot olivat myös suosittu
turistikohde.
Martti Hyytiäinen oli omien sanojensa mukaan pahainen poika, kun Veikko
kävi talossa hoitamassa lehmiä. Lohihomma alkoi sen sivussa. Oskari ja
Sylvi Hyytiäisen tilalla sattui harvinainen tapaus vuonna 1960: lehmä
sai hormonihoidon jälkeen viitosvasikat, jotka tosin syntyivät
kuolleina. Viitosvasikat olivat harvinaisia, aiemmin tunnettiin vain
kolme tai neljä tapausta koko maailmassa. Päiväkirjan ja
lehtileikkeiden mukaan Hyytiäisten tilalla ja kalalammikoilla kävi jopa
130 vierailijaa päivässä.
Tilalla käydessään Veikko Ikkala oli todennut, että navetan tilalla
pitäisi olla lohiallas, koska siellä on niin hyvä virtaava vesi.
Hyytiäinen rakensi neljä allasta peräkkäin porrastettuna siten, että
vesi virtaa altaasta toiseen. Niiden välillä oli verkoin varustetut
putket. Veden korkeutta oli mahdollista säätää ja tarvittaessa allas
voitiin tyhjentää. Se oli tarpeen altaan puhdistamista ja kalojen
siirtämistä varten.
Lohenpoikaset tulivat Saarijärvelle Laukaan Simunan
kalanviljelylaitokselta, jonka hoitaja Viljo Orpana tuki
saarijärveläisten lohenviljelypyrkimyksiä. Vuonna 1962 Hyytiäisen
tilalta vietiin ensimmäiset lohet Ahvenlampeen leirintäalueella
vierailevien matkailijoiden ongittavaksi.
Saarijärven museon tietojen mukaan neljä kalankasvattajaa aloitti
toimintansa Saarijärvellä jo 1960-luvulla. Kesäkuussa 1962 KOP järjesti
tiedotustilaisuuden Saarijärvellä, jossa tuolloin oli Kauno Peltoniemen
mukaan n. 70 lohiallasta lähinnä kirjolohen kasvatukseen. Siellä
jaettiin yleisölle KOP:n painattama lohenkasvatusopas. Seuraavana
vuonna ilmestyi myös professori Erkki Halmeen ja kalatalousteknikko
Viljo Orpanan ”Lohenkasvattajain opas”.
Veikko oli hankkinut lohenviljelystä ja eläinlääkärinä myös kalatautien
hoidosta tietoja Keski-Euroopasta ja jopa Amerikasta asti. Hän jakoi
näitä tietoja käytännön kasvattajille käynneillään ja
esitelmätilaisuuksissa. Vielä 1970-luvun lopulla hän kirjoitti
kirjaansa Kysy Eläinlääkäriltä ohjeita niin luonnonravintokasvatuksesta
kuin kirjolohenkin ruokintakasvatuksesta. Tässä ote kirjasta:
Kirjolohta voidaan kasvattaa jokseenkin kaikissa vesissä, joissa muukin
kala elää. Kasvatuspaikkoina ovat olleet altaat, tammetut eli
sihtilaitteilla varustetut purot, lammet, järvet ja meri. Tärkeintä on,
että vesi vaihtuu ja että se vaihtuu sitä nopeammin, mitä enemmän
kaloja on. Esimerkiksi altaaseen, jossa on 1000 kiloa lohta, tarvitaan
lisävettä vähintään 500 litraa minuutissa.
Harrastelijan on parasta ottaa kasvatukseen 2-vuotiaita kirjolohia. Kun
niiden paino on keväällä kasvatukseen otettaessa 200 grammaa, saattavat
ne kasvettuaan sopivissa olosuhteissa painaa syksyllä yhden kilon.
Pieniä kalamääriä voidaan ruokkia tuoreella kalalla, muuten käytetään
melkein yksinomaan kuivarehua. Kalojen ruokahalu ja kasvu ovat
suurimmillaan, kun veden lämpötila on noin 18 astetta, ja pienimmillään
talvella, kun lämpötila on vähintään nollan yläpuolella. Talvisin
ruokitaankin lohia vain 1-2 kertaa viikossa.
Marketta on koonnut kansion lehtileikkeitä Kappelilammesta ja muistakin
kalanjalostuslaitoksista sekä alan uutisista tieteellisen tutkijan
tarkkuudella ja järjestelmällisesti, Markku kehaisee sisartaan.
Lehtileikkeistä käy hyvin ilmi Veikon "kalanviljelyn lähetyssaarnaajan"
työn laajuus. Hän on käynyt luennoimassa asiasta Keski-Suomen kuntien
lisäksi myös Pohjanmaalla, Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Hän esitelmöi
asiasta myös eläinlääkäripäivillä. Veikko osallistui myös Tanskassa
pidettyyn pohjoismaiseen eläinlääkärikongressiin vuonna 1962. Aiheena
oli kalojen lammikkoviljely ja sen aiheuttamat kalojen sairaudet.
Keskisuomalaisen jutussa toukokuulta 1962 kerrotaan, kuinka Ikkalalle
alkoi tulla enemmän lohipuheluita kuin sairaskäyntitilauksia. Silloin
hän katsoi parhaaksi hankkia sijaisen ja ryhtyä väliaikaiseksi
"kalatalousneuvojaksi".
Jorma Lehtonen oli edustajana Farmos Oy:n tehtaalla Turussa. Tehdas
valmisti mm. kivennäisrehuja, vitamiineja ja kasvinsuojeluaineita.
Kalanrehujen valmistus alkoi samoihin aikoihin, kun Suomen uudeksi
kalaksi ristittiin Kirjolohi. Nimen antoi virallisesti presidentti Urho
Kekkonen. Jorma Lehtonen kertoo:
Kiertäessäni edustajana Keski-Suomea, eläinlääkäri Veikko Ikkalan nimi
tuli tutuksi puhuttaessa kalan kasvatuksesta. Kaupoissa ja
kalankasvatuslaitoksilla Ikkalan nimi tuli usein esiin. Veikko Ikkalan
työ kalankasvatuksessa oli innostava ja hänen vaikutuksestaan syntyi
monia kalankasvattajia. Tarvittiin vain virtaava vesi talon
läheisyydessä ja virran viereen tehtiin allas tai altaita
kalankasvatusta varten.
Alavudella Veikon kotiseudulla sijaitsi Martinkoski, johon oli
perustettu Martinkosken Saha ja Mylly. Martinkoskella asuivat Veikon
veljet Kaarlo ja Lauri Ikkala, joita Veikko yllytti kalanviljelyyn.
Tilan ulkorakennus kosken rannalla purettiin ja tilalle kaivettiin ja
valettiin useita kalankasvatusaltaita. Altaissa kasvatettiin kirjolohen
poikasia, jotka myytiin kalastusseuroille ja kalankasvattajille varsin
kauaskin. Poikaset kuljetettiin maitotonkissa ja laskettiin ostajan
altaisiin. Moni kirjolohen kasvattaja pani taulun tienvarteen, jossa
ilmoitti ohikulkijoille, että kalaa on myytävänä ja saa itse onkia.
Saarijärven läheisyydessä kerrottiin eläinlääkäri Ikkalan olevan myös
puuhamiehenä erään järven tyhjentämisessä kaikesta roskakalasta.
Järvestä lasketaan vain vesi pois alempana olevaan järveen ja
roskakalat poistetaan. Tilalle istutetaan kirjolohta ja muuta sopivaa
kalaa. Veikko Ikkalalla oli itselläänkin Herajärvessä monta verkosta
tehtyä ”sumppua”, ja niissä kirjolohta kasvamassa. Laukaan
Simunankosken kalanviljelylaitoksessa Veikko Ikkalalla oli myös
asiantuntevia yhdysmiehiä.
Vähitellen 1970-luvulla lohenkasvatus Saarijärvellä piha-altaissa
hiipui. Enää ei löytynyt hoitajia, kun yhä useammat kävivät muualla
töissä kuin kotitilalla. Päätointa siitä tuli harvalle, enimmäkseen se
oli harrastus niin Veikolle kuin isännille. Myöhemmin isot laitokset ja
verkkokasvatus merissä ovat vieneet pienimuotoisen lohenkasvatuksen
kannattavuudelta pohjan pois.
Isä kasvatti lohia luonnonravinnolla. Oli oikein rakennuskin kaloille.
Kun tuli lypsämisen aika, Veikko laittoi kaloille nukutusainetta ja
kalat lypsettiin. Maiti vietiin Linnankylälle Erkki Hämäläisen
hautomoon. Kalalammikot ovat vieläkin Mäkikylällä toiminnassa. Yhtenä
yönä kalat varastettiin. Haavi oli jäänyt altaaseen. Varasta ei saatu
selville. Siihen loppui se kalahomma. (Leena Etelämäki)
Lohi-innostuksen jälkeen Saarijärvelle ja lähiseuduille perustettiin
suurehkoja luonnonravintolammikoita. Luonnonlammet olivat usein liian
happamia, joten niitä jouduttiin kalkitsemaan. Lammikoissa kasvatettiin
aluksi siikaa, myöhemmin kuhaa. Se oli poikaskasvatusta, josta saatiin
istukkaita järviin. Siika oli helppohoitoisempi kuin lohi, ja sen
menekki oli hyvä. Siika kasvoi nopeasti ja se sopi kalastuskuntien
tarpeisiin.
Kalankasvatus saavutti Saarijärvellä vankan aseman ja antoi kymmenille
viljelijöille heidän kaipaamiaan lisätuloja. Investointi altaisiin ei
ollut kovin suuri, jos käytettävissä oli sopiva lampi. Siiankasvatus ei
sitonut liiaksi tilan työvoimaa. Eniten kalankasvattajia oli 1980- ja
1990-lukujen taitteessa, jolloin niitä oli Saarijärvellä 42.
Saarijärvellä kalankasvatus oli sivuelinkeino suurimmalle osalle,
pääelinkeinona kasvattajilla oli karjanhoito. Kalankasvatus on
keskittynyt Saarijärvellä Hoikankylän, Lanneveden ja Pajupuron
alueelle.
Saarijärven kalankasvattajat perustivat Keski-Suomen
luonnonravintolammikkotuottajat ry:n vuonna 1980. He perustivat myös
Kallinpuron Kala-asema Oy:n ja rakensivat talkoilla kalanpoikasten
keräilyaseman vuonna 1988. Markkina-alueena oli pääasiallisesti
eteläinen Suomi Oulun korkeudelle asti. Kalankasvattajat tekivät
yhteistyötä Keski-Suomen Kalatalouskeskuksen, kalastuspiirin ja
maaseutuelinkeinopiirin kanssa. Keskisuomalaisen mukaan (28.8.1976)
vuonna 1975 Saarijärveltä lähti 350.000 siianpoikasta maailmalle mm.
Saimaaseen, Keiteleeseen, Kynsiveteen ja Keurusselälle. Kauppias Pentti
Aholalla oli tuolloin jo kymmenen siika-allasta ja kaksi haukiallasta
kolmen hehtaarin alalla. Siika oli Lannevedellä suosituin kasvatuskala.
Haukea oli kokeiltu, mutta se oli todettu hankalammaksi. Kuhanpoikasia
kysyttiin paljon, mutta mädin saannissa oli tuolloin vaikeuksia. Kuha
on ollut siikaa vaativampi kasvatettava. Se ei viihdy kaikissa vesissä.
Markku Ikkala kertoo, että siian istutukset eivät aina onnistuneet,
sillä petokalat tahtoivat syödä siianpoikaset. Nykyään istutetaankin
myös kuhaa. Kalojen kasvatuksessa luonnonravintoaltaissa on
kirkonmiehilläkin roolinsa: "papilla" tainnutetaan kala ja "munkilla"
säädellään altaan veden korkeutta. Vesi pääsee pois yläkautta, mutta
kalat eivät pääse karkuun, koska munkissa on ritilä esteenä.
Kappelilampi – onkilammikkotoiminnan edelläkävijä
Kappelilampi oli aluksi Veikon ja hänen kavereidensa yhteinen hanke,
jota piti hoitaa talkoovoimin. Talkooväkeä ei kuitenkaan löytynyt,
joten Veikko osti yrityksen itselleen. Se tarkoitti sitä, että myös
lapset joutuivat töihin. Markulle, Matille ja Mikolle työ tuli hyvin
tutuksi. Vaikkei se kummoinen bisnes ollutkaan, Matti muistaa, että
kalaa pöydässä riitti. Jouluaattona hän onki lahjoiksi 15 lohta ja
juhlapyhiksi savusti koko suvulle 10-20 lohta.
Saarijärven kunnanhallituksen päätös elokuulta 1964 kertoo, että Veikko
Ikkalalle päätettiin vuokrata osa Kolkanpurosta, johon Veikko rakensi
kalalammen. Vuonna 1965 perustettiin Saarijärven miesten porukalla
Kappelilammen kalamiehet ry. Osuuksia kertyi 9.076 markan edestä, josta
Veikko Ikkalan osuus oli 3000 mk. Muita osakkaita olivat Lasse Harju,
Toivo Sanaslahti, Toivo Ståhl, Heikki Lindroos, Tauno Rauvala, Reino
Lampila, Pertti Ropponen, Reino Keskinen, Erkki Ahonen, Pentti
Rantalainen, Ilkka Vilen ja Seppo Kuusela.
Toukokuussa vuonna 1968 yhdistyksen yleisessä kokouksessa päätettiin,
että Veikko Ikkala ottaa vastatakseen puolet tappiollisen yhdistyksen
jäsenilleen olevista veloista sekä Kansallis-Osake-Pankin vekselivelan
1450 mk. Samalla Veikko Ikkala sai valtuudet hoitaa Kappelilampea
parhaaksi katsomallaan tavalla.
Myöhemmin, maaliskuussa 1974, Veikko perusti Kommandiittiyhtiön, jonka
äänettömiksi yhtiömiehiksi tulivat Markku ja Matti. Yhtiön nimeksi tuli
Veikko Ikkala Ky. Markku toimi sen kirjanpitäjänä. Yhtiön toiminta
päättyi vuonna 1987.
Kappelilampi oli onkilampi. Puron uomassa kasvatettiin kalaa 1970-luvun alussa.
Kappelilampi oli hehtaarin suuruinen patoallas, johon tuotiin onkikalat
sen alapuolella olevista kasvatusaltaista, joissa kasvatettiin 10.000
kg lohta vuodessa. Kalat kasvatettiin kolmivuotiaiksi, jolloin ne
painoivat keskimäärin 1½ kg. Joskus nämä kalat eivät riittäneet ja
silloin ostettiin lisäkaloja muilta kalankasvatusyrityksiltä.
Matti muistaa kuinka isä sanoi, että mennään hoitamaan yksi pikkujuttu
Kappelilammelle. Pikkujutun jälkeen tuli toinen ja kolmas, ja niinpä
käynnissä meni monta tuntia!
Ensimmäinen Kappelilammen hoitaja oli Eino Tiittanen, joka teki työtä
vuosikausia. Turisteja tuli Lapista saakka kokeilemaan onneaan
kirjolohen kalastuksessa. Kenenkään ei tarvinnut lähteä ilman saalista.
Jos kala ei tarttunut kouluun, Eino onki. Porojakin hän ehti hoitaa
ennen eläkkeelle jäämistään, vaikkakin huonolla menestyksellä: porot
kuolivat vääränlaiseen ravintoon. Pääravintona olivat lehtikerput ja
AIV-rehu. Lisäksi ne saivat viljaa. Einon jälkeen hoitajat vaihtuivat
usein.
Ministeri Virolainenkin kävi onkimassa Kappelilammella vuonna 1965. (Kuva: Saarijärven museo)
Myöhemmin alueella oli myös kalansavustamo. Paras savustetun kirjolohen
myyjä oli Kappelilampea hyvin hoitanut Tarmo Minkkinen, Markku sanoo.
Tarmo Minkkinen tuli hoitamaan Kappelilampea vuonna 1979. Hän hoiti
tehtävää 2,5 vuotta. Aluksi tehtävänä oli hoitaa altaita, myydä lupia
ongintaan ja ottaa kaloista maksu kilohinnan mukaan. Työn määrä
kymmenkertaistui, kun Tarmo alkoi vähitellen perata, fileoida ja
savustaa kalat. Altaiden hoitotyö käsitti kalojen siirrot
kasvatusaltaista onkilampeen ja niiden syöttämisen. Kesäviikonloput
olivat kiireisiä, sillä kävijöitä oli paljon. Parhaimmillaan kalaa
myytiin ja käsiteltiin 5-6 tuhatta kiloa kesässä.
Tarmo muistaa, että Veikko Ikkala oli tarkka ja omapäinen. Rahaa
pyrittiin säästämään ja jouduttiin tekemään monenlaisia ”pielavetisiä”
ratkaisuja. Perkauskatoksen mallia käytiin katsomassa Kuopion puolessa.
Veikko olisi halunnut samanlaisen, mutta Tarmo sai kuin saikin hänen
päänsä käännetyksi toimivamman ratkaisun puoleen.
Veikko oli sanonut Tarmolle, että tämän piti päästä eroon kolmesta
asiasta: kalavarkaista, kalasääksistä ja saukoista. Kaikki ne
verottivat liian suuren osan kaloista. Tässäkin Tarmo onnistui hyvin.
Kerran hän meinasi paleltua saukkoa jäältä jahdatessaan. Lopulta niistä
päästiin eroon raudoilla. Muistoksi Tarmo sai karvahatun. Alueella
päivystävä koira ilmoitti yöllisistä seikkailunhaluisista
kalavarkaista. Kalasääkset olivat rauhoitettuja eikä niitä voitu ampua,
mutta niiden saaliista pidettiin kirjanpitoa. Tarmo arvelee, että
valtio maksoi niiden saaliiksi joutuneista kaloista jonkin korvauksen.
Tarmo muistaa yhden rankan kevään. Vielä toukokuussa maassa oli metri
lunta. Yhtäkkiä tuli 20 asteen lämpöaalto. Lumet sulivat nopeasti ja
puro tulvi. Tavallisesti sihti piti puhdistaa aamuin illoin, nyt sitä
piti vahtia ja puhdistaa kolme vuorokautta yhteen soittoon. Vaikka
apuvoimia saatiin niin Veikosta kuin muista läheisistä, se vaati
melkoista venymistä. Mutta tunnollisena miehenä Tarmo ei antanut
periksi ja niin siitäkin urakasta selvittiin muutaman tunnin yöunilla.
Myöhemmin Ilta Ikkala antoi Tarmolle suuren tunnustuksen, kiitti ja
kehui tätä miehistä parhaimmaksi.
Kahden kesän jälkeen Tarmon piti tehdä ratkaisunsa, jatkaako kotitilaa.
Veikko ei ollut vielä silloin halukas myymään Kappelilampea. ”Olisi
ollut kiinnostavaa kehittää Kappelilampea omana yrityksenä”, Tarmo
tuumaa, ”paikka oli hieno asua ja tehdä töitä”.
Tarmo kasvatti kotitilallaan mullikoita viiden vuoden ajan,
sitten häntä pyydettiin kaupungin omistaman Vesieläinpuiston
Kalastajakylän hoitajaksi. Lopulta hänen vastuulleen siirtyi koko
Vesieläinpuisto. Siitä tehtävästä hän jäi kalansavustusyrittäjäksi
vuonna 2003. Hän on kierrellyt lähipitäjien toreilla myymässä ja
savustamassa kaloja.
Kappelilammella ehti olla kesätöissä monia nuoria miehiä, ja jotkut saivat siitä myös potkua omaan elämäänsä.
Eläinlääkäri Veikko Ikkala oli ratkaisevassa asemassa perheemme
esikoisen ammattihaaveissa. Poika sai nimittäin kesätöitä Ikkalan
kala-altailta. Samalla hän sai harjoittelua tulevaa Kalatalouskoulua
varten. Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta ja pojan kalahommat
jatkuvat kotimaassa ja Ruotsissa. Olemme vieläkin kiitollisia Veikolle
tästä poikamme onnenpotkusta. (Aino Leed)
Myös erään toisen talon nuorelle miehelle Ikkala osoitti työpaikan. Hän
kyseli nuorukaisen halukkuutta lähteä Laukaan kalanviljelylaitokselle.
Nuoresta miehestä tuli myöhemmin kotitilan jatkaja,
lypsykarjatilallinen. Tänä päivänä tilanpito jatkuu jo seuraavassa
polvessa, pojanpoika jatkaa, Veikolle kiitollinen äiti kertoo.
Veikko tekemässä graavilohta.
Kappelilampi oli Veikon elämäntyön konkretisoituma. Porukkaa kävi
paljon, mutta tulot eivät kattaneet menoja. Kalanviljelyn edistäminen
oli Veikolle pääasia. Hän ei ollut bisnesmies eikä henkilöstöjohtaja,
Matti tunnustaa. Eräs hoitajista oli suorastaan laiska.
Joka kevät purosta tulee paljon puiden lehtiä sulamisvesien mukana.
Sihti olisi pitänyt puhdistaa useamman kerran päivässä. Veikko oli
muistuttanut siitä. Hoitaja laiminlöi puhdistamisen, sihti meni tukkoon
ja vesi nousi padon yli. Vesi vei mukanaan hiekan, ja pato murtui.
Kaikki kalat karkasivat Saarijärveen. Sinä keväänä isännät saivat
verkoilla paljon kirjolohia.
Padon murtuminen oli katastrofi. Veikko oli murtunut, mieli maassa.
Taloudellista tappiota tärkeämpää oli elämäntyö, joka meni hukkaan
toisen huolimattomuuden takia. Vielä Veikon kuoleman jälkeen hoitaja
alkoi periä epämääräisiä ylityösaamisiaan tekaistujen työpäiväkirjojen
perusteella. Myytyjen lippujen määrä ja tehtyjen tuntien määrä eivät
täsmänneet. Asia meni oikeuteen asti. Paikallinen asianajaja ei
pärjännyt jyväskyläläisen juristin kanssa ja Ikkalat hävisivät jutun
hovioikeudessa.
Marketan tietämän mukaan syöpä saattaa puhjeta vuosi sen jälkeen, kun
ihmistä kohtaa ylitsepääsemätön vastoinkäyminen. Niin kävi isälle, hän
sanoo.
Veikko oli rakennuttanut vuonna 1979 Kappelilammelle punaisen talon ja
varaston. Lampi oli vuokrattu kunnalta, mutta talon alue oli Veikon
yhtiön oma. Lokakuussa 1985 perikunta myi tontin ja talon Saarijärven
kaupungille, joka suunnitteli alueelle turistipyydykseksi
vesieläinpuiston. Alueen myynnillä saatiin Kappelilammen velat
maksettua, Matti kertoo.
Englannissa oli ns. Tarzan-puisto, johon Veikko oli käynyt
tutustumassa. Kappelilammen yläpuolella oli pohjoinen rinne, johon
olisi voinut laittaa kiipeilyä varten köysiä, hän suunnitteli. Esteeksi
taisi tulla turvallisuuskysymys tai sitten se, että isä sairastui, ja
homma jäi silleen, Matti arvelee. Nyt niitä vaijereita on Puuhapuisto
Veijarissa samalla alueella. Jos idea olisi saatu aiemmin liikkeelle,
ja päättäjät tarttuneet tilaisuuteen ajoissa, Saarijärvelle olisi
voinut tulla Ähtärin eläinpuiston kokoinen kokonaisuus, Matti arvioi.
Saarijärvellä Vesieläinpuisto sai pilkkanimen "Vesikirppupuisto".
Kaupunki halusi, että kaikki suomalaiset vesieläimet – todellakin
vesikirppuja myöten – olisivat olleet edustettuina. Pääkohteena olivat
kalat, vesilinnut ja muut vesieläimet. Koska kirput eivät kiinnostaneet
ketään, tilalle hankittiin käärmeitä, krokotiilejä ja majavia. Hanke
saikin melkoista kritiikkiä ja ennakkoluuloja osakseen. Äänekkäin oli
Tatu Kivinen, joka vastusti sitä, että kaupunki ostaisi alueen
omakseen.
Vesieläinpuistoa alettiin suunnitella vuonna 1985-86. Idea oli ollut
esillä jo pari vuotta ennen kuin se tuli kaupunginvaltuuston
käsittelyyn. Matkailukeidas tulisi suunnitelmien mukaan olemaan
ainutlaatuinen perhelomakohde Suomessa. Mallia oli haettu Tanskasta ja
Ruotsista. Hankkeen kustannusarvio oli kahdeksan miljoonaa markkaa,
josta kallein rakennus oli akvaario-kahvio, pari miljoonaa.
Vesieläinpuiston sijainti muiden matkailukohteiden läheisyydessä oli
hyvä. Näitä olivat silloiset muutaman kilometrin säteellä sijaitsevat
Leiriharju, Hotelli Menninkäinen, Ahvenlammen leirintäalue, Särkilammen
ulkoilumaja, Säätyläiskotimuseo, Larjan ratsastustalli ja Julmat
Lammet. Vesieläinpuiston alue oli suuruudeltaan kymmenen hehtaaria. Maa
oli pääosin kaupungin hallussa. Puisto toimisi osakeyhtiönä, jolle piti
hankkia 1,6 miljoonaa markkaa osakepääomaa. Kehitysaluerahasto oli
mukana yhtenä rahoittajana. Valmistuttuaan sen arvioitiin työllistävän
yhden kokovuotisen ja parikymmentä kesätyöntekijää. Kävijätavoitteeksi
oli asetettu 80.000 kävijää. (Keskisuomalainen 30.7.1986)
Saarijärven Vesieläinpuisto avattiin vuonna 1988. Alueen suunnittelusta
vastasi saarijärveläinen arkkitehti Jouko Berg. Matkailukohde
rakennettiin Kappelilammen ympärille, jossa oli ollut Veikko Ikkalan
aloittamaa lohen kasvatus- ja myyntitoimintaa. Puiston vesialueet oli
laajennettu muokkaamalla alkuperäisen puron ympäristöä. Kalastajakylä,
akvaario ja mylly muodostivat tyylikkään kokonaisuuden. Leikkipaikat
kätkeytyivät pääosin vaihtelevaan maastoon ja puuston sekaan. Alueen
Tenavapihan keskellä sijaitseva ns. Punainen tupa on alun perin
eläinlääkäri Ikkalan rakentama asuintalo.
Nykyisin alue tunnetaan nimellä Puuhapuisto Veijari. Se on Saarijärven
Kolkanlahdessa sijaitseva seikkailupuisto. Sen vieressä oleva
Kappelilampi toimii Kalastajakylän nimellä. Puuhapuisto Veijarin
omistaa Saarijärven Vesieläinpuisto Oy, joka on lähes kokonaisuudessaan
Saarijärven kaupungin omistama osakeyhtiö. Alueen rakennukset ja
liiketoiminnot on vuokrattu Kurun Lomasaari Oy:lle.
Yritystoimintaa ja porotarhausta
Veikko Ikkala pyrki edistämään kalanviljelyä olemalla myös yrityksissä
mukana. Kappelilammen lisäksi hän tuki Sumiaisiin perustettua
kalanviljelylaitosta ja sukulaistensa laitosta Joutsassa.
Mielenkiintoinen kokeilu oli porojen kasvatus Kappelilammella.
Veikko oli johtokunnan puheenjohtajana Ilokosken Kala Oy:ssä
Sumiaisissa, kun se perustettiin 1960-luvun loppupuolella. Se oli
yksityinen kalanviljelylaitos, jonka tarkoituksena oli markkinoida
lohen ja sateenkaariraudun (eli kirjolohen) poikasia. Hautomon lisäksi
yhtiöllä oli puualtaita, joissa poikaset kasvatettiin ensimmäisen kesän
yli, ja maalammikoita, joissa kasvatettiin suurempia annoskaloja.
Poikasia ruokittiin teurasjätteellä ja kalajauholla.
Kirjokala Oy, joka on perustettu Joutsaan syyskuussa 1965 ja jossa
olivat mukana Iltan isä Pekka Salo ja veli Ilkka Salo, oli myös yksi
Veikon kokeilujen kohde. Sielläkin kasvatettiin kirjolohta. Alueella
oli viisi betoniallasta, mökki ja varastoja. Sijainniltaan se oli hyvä,
lähellä silloista Rantasipihotelli Joutsenlampea ja houkutteli myös
ulkomaisia matkailijoita. Yritys pyöri alkuvaiheessa hyvin.
Veikko halusi näyttää, että kirjolohta kannattaa kasvattaa. Hoitaja
perheineen sai siitä toimeentulonsa. Ikkalan pojat olivat usein
lajittelemassa kaloja. Vaari ja Ilkka-eno olivat kalamiehiä ja
innoissaan kalanviljelystä, Markku kertoo.
Joutsen laitoksesta luovuttiin vuosien 1977 ja 1978 vaihteessa. Markku
muistaa, että Ilkka-eno oli haluton luopumaan siitä. Hän oli sitä
mieltä, että toimintaa olisi kannattanut jatkaa. Markku hoiti laitoksen
kirjanpidon ja tiesi, että se ei ollut kovin kannattava. Kalanviljelyn
kehittyessä ja laitosten kokojen kasvaessa ja toiminnan siirtyessä yhä
enemmän merelle verkkoaltaisiin, tällaisen pienehköt laitokset kävivät
kannattamattomiksi.
Matti haki Joutsan kalanviljelylaitoksen Kirjokala Oy:n autolla
kaverinsa Pekka Heikkisen kanssa Yli-Iistä viisi poroa. Aamulla
ajettiin perille, illalla takaisin. Ennen matkaa pienen kuorma-auton
lavalle oli rakennettu laidat. Eläinlääkäri Särä, joka oli Veikon
sijaisena, sanoi, että ota pirtupullo mukaan. Mentiin taloon
ostoksille. Ei me myydä, oli tyly vastaus. Iskettiin pirtupullo
keskelle kahvipöytää, ja jo alkoi kauppa kiinnostaa!
Marketta sanoo isänsä olleen kokeiluintoinen. Hän halusi nähdä,
viihtyvätkö porot muuallakin kuin jäkäläalueella. Joku Kappelilammen
kävijä oli kehaissut, että Veikon porot olivat paremman näköisiä kuin
hänen Lapissa näkemänsä.
Suomen eteläisimmässä porotarhassa Saarijärven Kappelilammella oli
aluksi 12 poroa, ja niille varattu alue oli 3,5 hehtaaria. Ajatuksena
oli tutkia porojen ruokintaa. Jämsän eläinlääkäri Paavo Kurkelalla oli
kotiseudullaan Iissä 20 poron kokeiluryhmä. Samalta seudulta Veikkokin
sai ensimmäiset poronsa. Kurkelan mukaan porot on ajettu pohjoisen
karuun luontoon, jossa ne kärsivät aliravitsemuksesta ja jossa ne ovat
jalostuneet pienemmiksi kuin Neuvostoliiton etelämpänä elävät. Sieltä
hankittiinkin erä poroja tarkoituksena jalostaa poroja vahvemmiksi.
Kurkelan mielestä poron luonnollinen ravinto on ruoho, ei jäkälä.
Suomen pakettipellot olisivat poroille hyvä ruoka-aitta. Hankkeessa oli
mukana myös Maatalouden tutkimuskeskus.
Porot Saarijärvellä olivat ihmetyksen aihe, niitä kävivät katsomassa
niin lähiseutujen asukkaat kuin turistitkin. Kuvassa Veikko, Eino
Tiittanen ja Matti.
Vuonna 1977 poroja oli jäljellä neljä. Osa oli kuollut edellistalvena
syötyään jäistä ruohoa. Veikko sanoikin, ettei poronhoito ole helppoa,
ne eivät selviä pelkällä AIV-rehulla. Sen lisäksi niille syötettiin
lehtikerppuja, hienoa heinää, leikemelassia ja ostettua poronrehua.
Lisäksi annettiin varovaisia annoksia ohraa. Nämä olivat osoittautuneet
parhaiksi rehuiksi.
Jouko Tarvainen kertoo, kuinka hän pääsi ajamaan Veikon porolla. Hän
oli aiemmin ajanut vasikalla ja siitä Veikko keksi ehdottaa, että Jouko
voisi ajaa poron vasalla, kun sen vieroituksen aika tulee syksyllä.
Kesä tuntui pitkältä sitä odotellessa, Jouko sanoo.
Jouko sai Kasperi-poron hoidettavakseen ja kesytettäväksi, kun se oli
vasta puolivuotias. Hän teki vasalle valjaat lappilaista mallia
soveltaen, mutta pienemmät. Porolla tehtiin esiintymismatkoja joulun
alla kauppojen pihoille, Summassaareen ja Ruuponsaareen. Aluksi perässä
oli pulkka, sitten jalasreki ja lopulta hevosreestä muunneltu reki.
Joskus Jouko ajoi porolla jopa kouluun. Hänen mummonsa keräsi porolle
jäkälää.
Jouko oli mukana myös, kun Veikko haki venäläisiä poroja jouluaaton
aattona. Porot oli tuotu Muurmanskista Vainikkalan asemalle; matka
härkävaunussa oli kestänyt pari viikkoa. Lämmittimenä toimi kamiina,
jossa poltettiin koksia.
Jouko muistuttaa, että poro selviytyy hyvin luonnossa, koska sillä on
paljon hyviä ominaisuuksia. Kuitenkin porojen kanssa tuli
Kappelilammella ongelmia: niille tuli matoja ja muita sairauksia.
Raatelipa eräs sekarotuinen koirakin poroja.
Jouko Tarvainen pääsi jo koululaisena ajelemaan Kappelilammen poroilla. Takana Veikko Ikkala. Kuva 1970-luvulta.
Joukon kiinnostus eläintenhoitoon on peräisin näiltä ajoilta. Vaikka
hänestä ei tullut eläinlääkäriä, hän valmentaa ja kuntouttaa hevosia.
Keinoina ovat hieronta, saunottaminen ja uittaminen. Valmennuksen
saralla paras saavutus on ravikuninkuus vuonna 2009 Patrikin muistolla.
Poroille tehtiin aitaus – joskin toisena syynä aitauksen rakentamiseen
oli se, että kaloja varastettiin paljon. Veikolla oli huonoa onnea ja
ongelmia työntekijöittensä kanssa. Marketta sanoo, ettei Veikolla ollut
sellaista ihmissilmää, että hän olisi voinut tietää, kehen voi luottaa,
kehen ei. Jos häneltä pyysi auton lainaksi, hän antoi. Kaksi kertaa
auto ajettiin säpäleiksi, Marketta muistaa. Hän selittää isänsä
ihmistuntemuksen puutetta sillä, että Veikko oli sisaruskatraan nuorin,
ehkäpä hemmoteltukin. Hän oli myös ainoa akateeminen sisaruksista, ja
siksi hyvin kunnioitettu suvun jäsen.
Marketta kertoo Veikon vastoinkäymisistä:
Isä alkoi kehitellä lohenkasvatusta. Mikään ei tuntunut onnistuvan.
Kappelilammella kävi yöllisiä onkijoita, padot murtuivat ja
yhtiökumppanit pettivät. Jostain isä sai päähänsä, että poronlihakin
olisi maukasta ja poroja piti lähteä ostamaan Venäjältä asti. Mutta
kokeilu epäonnistui, kun porot halkesivat vihantaan ruokaan kesäaikana.
Eikä poroaitakaan estänyt yöllisiä onkijoita lohilammikon apajilta.
Kappelilammelle isä kehitteli lasten huvipuistoa. Lomailimme
Englannissa ja jo 1980-luvun alussa siellä olivat suurta muotia
Tarzan-puistot, joissa pääsi tukkiveneitä melomaan ja köysiratoja
kulkemaan ja kiikkumaan. Hän kärsisi varmaan, jos näkisi nyt
Veijaripuiston sähkövempaimet, Marketta tuumaa.
.
Eläkkeelle ja hoitoihin
Veikko oli vasta jäänyt eläkkeelle, kun syöpä vei hänet. Veikko ei
ollut koskaan valittanut eikä puhunut vaivoistaan. Sitten kun hän
viimein meni lääkäriin, syöpä oli ehtinyt levitä laajalle. Kyseessä oli
pahanlaatuinen peräsuolensyöpä. Tehdystä avanneleikkauksesta huolimatta
neljän kuukauden taistelun ja tuskien jälkeen kaikki oli ohi. Veikko
Ikkala kuoli helmikuussa 1985.
Veikko oli odottanut kovasti eläkkeelle pääsyä. Hän halusi viettää
puolet vuodesta Espanjassa, koska hän piti auringosta. Kovan työputken
jälkeen läheisistä tuntui kohtuuttomalle, ettei Veikko ehtinyt nauttia
elämästä eläkkeellä.
Veikko jäi eläkkeelle vuonna 1982. Vapauduttuaan virasta ja päivystyksistä hän auttoi lapsia mm. rakennus- ja maalaushommissa.
Matti toimi valmistuttuaan yksityiseläinlääkärinä Saarijärvellä. Veikko
tuli Matin luo ja käski: ompele haava! Matti vastusteli. – Enemmänhän
sinä ompelet kuin terveyskeskuslääkärit! Haava oli tullut polveen, kun
maalaustellinki oli romahtanut. Matti ompeli ja Veikko lähti jatkamaan
maalausurakkaa.
Veikko ja Ilta muuttivat kerrostaloon Sivulanpellolle, mutta Veikko ei
viihtynyt siellä. Sitten he ostivat omakotitalon Mansikkaniemestä.
Matti kertoo, että Veikko viljeli jopa korvasieniä pihassa.
Sanomalehtiä kaivettiin maahan ja sienet kasvoivat melkein itsestään
maassa olevan rihmaston ansiosta. Tämän viljelytavan toi tunnetuksi
metsänhoitaja Esko Jalkanen Lievestuoreelta.
Eläkkeelle jäätyään Veikolla oli tapana jutella tyttärenpojan kanssa
ennen nukkumaan menoa. Poika kertoi innoissaan juttujaan vaarille.
Iltan mieleen on jäänyt erityisesti Kirsi Kunnaksen runo Ville ja
Valle. Runossa sanotaan: "Ville piti rahasta ja Valle piti mahasta –
varsinkin kun se oli täysi!" Sen jälkeen poika taputti vatsaansa ja
hauskaa oli.
Eläkkeellä Veikolla oli viimeinkin aikaa lukea lehtensä rauhassa.
Veikko harrasti edelleen ilmakivääriammuntaa, jotta sihtitarkkuus pysyi
kunnossa. Metsästäjänä hän tarvitsi ampumistaitoja ja upseerina hänellä
oli sota-ajoilta vielä pistoolikin. Veikon kuoltua Matti haki Veikon
Parabellumille aseenkantolupaa. Nimismiehen toimistossa ei lupaa
meinannut tulla, kunnes itse nimismies puuttui asiaan. Matti kertoi
tarvitsevansa pistoolia, koska eteen saattoi tulla tilanne, jossa
joutuu lopettamaan vaikka jonkin hevosen. "Kirjoita lupalappu",
nimismies oli tuhahtanut kanslistille.
Markku kertoo huomanneensa Veikon väsymyksen jo keväällä 1984. Samana
keväänä Kappelilammin pato oli murtunut. Veikko otti menetyksen
raskaasti. Hän oli Markun mukana Kuusamon kalanviljelylaitoksilla, kun
Markku ihmetteli Veikon väsymystä. Myöhemmin syyksi paljastui
peräsuolisyöpä. Taistelu peräsuolisyöpää vastaan alkoi rankoilla
hoidoilla. Veikolle laitettiin avannepussi, jonka käyttö oli hankalaa.
Kun hän oli sairaalassa, Marketta kirjoitti ylös hänen toiveitaan.
Vielä kuolinvuoteellaan Veikko ohjeisti Markettaa pistämään lapset
Steiner-kouluun.
Marketta kertoo:
Isä ei epäkäytännöllisenä ihmisenä oikein pärjännyt avanteensa kanssa
eikä sitä pitkään joutunut harjoittelemaankaan. Istuin sairaalassa
kynän kanssa, koska elämänohjeita sinkoili viimeiseen asti. Kun eräs
lestadiolainen saarnaaja tuli huoneeseen pyytämään isän testamenttia
seurakunnalleen, suutuin ja käskin häntä häipymään. Isä ei suuttunut,
vaan yritti vielä opettaa minulle, että kaikille pitäisi olla
ystävällinen, kun ei tiedä milloin kenenkin apua tarvitsee.
Marketta vietti viikon isänsä luona sairaalassa. Hän keräsi juuri sinä
vuonna materiaalia väitöskirjaa varten Moskovan yliopiston
stipendiaattina ja joutui palaamaan opintojensa pariin. Hän ei saanut
viisumia enää toista kertaa maasta poistumista varten eikä siten
päässyt hautajaisiin. Asia aiheutti Marketan mukaan pahennusta
sukulaisten keskuudessa. Toisaalta Marketta sanoo, että hänelle isän
poislähtö oli niin hirveää, että hän ei ehkä olisi pystynytkään
osallistumaan hautajaisiin.
Kun Veikko kuoli 14. päivänä helmikuuta 1985, pojat olivat hiihtämässä
Alpeilla. Matka oli tilattu paljon aikaisemmin ja maksettu. Niinpä
Veikko oli sanonut pojille, että menkää ihmeessä. Hän oli ollut jo pari
kuukautta sairaalassa. Ilta joutui hoitamaan hautajaisiin liittyvät
käytännön asiat miltei yksin. Markun pojat olivat matkan ajan Iltan
hoidossa, ja heistä oli Iltalle lohtua.
Veikko oli käynyt vielä lokakuussa lääketehdas Orionin järjestämällä
matkalla Kyproksella, jossa hän oli osallistunut hyppyyn leijavarjolla,
mikä osoittaa hänen huimapäisyyttään. Leikkaus oli edessä marraskuussa.
Myöhemmin Veikko loi lunta Mansikkaniemessä, kaatui ja väsähti. Hänet
toimitettiin heti sairaalaan ja sille tielleen hän jäi. Markku kertoo:
Avanne vaikutti isän mielialaan. Hän oli ollut ikänsä urheilullinen
mies, jonka vauhtia avanne nyt hiljensi. Syöpä söi punasoluja eikä
luuytimessä kehittynyt uusia, joten voimat menivät. Lopulta syöpä oli
levinnyt joka puolelle. Koska asiaa ei ollut tutkittu ajoissa, mitään
ei enää ollut tehtävissä.
Veikon toive oli, ettei haudalle tuoda kukkia, vaan rahat käytetään
saattohoidon tutkimiseen. Rahaa kertyi kymmeniä tuhansia markkoja.
Niillä rahoilla kaksi tutkijaa Keskussairaalasta pääsi opintomatkalle
Englantiin. Loppuselvitystä rahojen käytöstä ei kuitenkaan saatu.
Marketan mukaan he olivat olleet hyvinvoiva virkamiesperhe. Isän
tuloista oli 60 % mennyt veroihin. Lasten ollessa kotona matkusteltiin
paljon. He pääsivät mm. Lappiin pujottelemaan, toisin kuin naapureiden
maatalousperheiden lapset. Aina oli rahaa, mistään tärkeästä ei
tarvinnut tinkiä, vaikka toisaalta rahaa ei tuhlattukaan. Marketta
sanoo, että siihen ne rahat loppuivat, kun isä kuoli.
Koulukaverit perivät metsiä ja tontteja, meille jäi vaihtelevat ja
monipuoliset muistot lapsuusajoilta. Joskus isä opetti, että kun
tyhjentää omaisuuden aivoihinsa, ei kukaan voi sitä varastaa sinulta.
Nyt vanhana tuntuu, että mihin se kaikki oppi liukeni.
Hilkka Korpela kertoo olleensa suntiona Saarijärvellä, kun Veikko
Ikkala siunattiin haudan lepoon Saarijärven kirkossa. ”Kun valmistelin
kirkkoa hänen viime matkalleen, tulivat monet muistot elävinä mieleen
ja olin kiitollinen hänelle niistä monista vuosista, joina häntä
tarvitsimme”, hän muistelee.
Kai Varila kirjoitti muistokirjoituksen Eläinlääkärilehteen. Siinä hän
kirjoitti mm: Veikko oli toverillinen ja ihmisläheinen kaikkia kohtaan.
Opin hänet tuntemaan vähän yltiöpäisenä, oli sitten kyse
slalom-laskettelusta, surffauksesta tai mistä tahansa liikunnan alalla,
mikään ei ollut hänelle vierasta eikä voittamatonta suoritusten suhteen.
Kaarlo Lähteenmaa piti Veikon siunaustilaisuudessa muistopuheen. Tässä siitä katkelmia:
Enoni Veikko Ikkala oli minulle hyvin läheinen ystävä läpi
vuosikymmenien. Koulupoikana vietin kokonaisia kesä- ja hiihtolomia
hänen kodissaan. Yhdessä kalasteltiin, tarvottiin metsäretkiä,
saunottiin ja hänen mukanaan kiertelin eläinlääkärin virkamatkoilla
kaikilla Saarijärven kylillä sekä naapuripitäjissäkin, Kannonkoskella,
Pylkönmäellä, Uuraisilla ja Karstulassa.
Viimeisestä tapaamisesta on jäänyt mieleeni, kuinka saunan jälkeen
rentouduimme, keskustelimme elämän kokemuksista ja soittelimme
kaseteilta ortodoksista kirkkomusiikkia. Veikko sanoi sen musiikin
olevan yhtä hänen mielimusiikkiaan.
Kun valmistelin tätä pientä puheenvuoroa, korvissani soi Veikko
Ikkalalle tyypillinen voimakas ja tarttuva nauru. Hän osasi nauraa
elämän iloisille asioille ja hän osasi suhteellistuttaa myös elämän
huolet ja murheet niin että niillekin saattoi yrittää elämää
ymmärtävästi nauraa.
Samalla uutteruudella ja sydämellisyydellä kuin minuun hän piti
jatkuvaa yhteyttä koko laajaan sukuunsa. En tiedä, että kukaan toinen
suvussa olisi viljellyt sukulaisuuttaan ja siihen liittyvää jatkuvaa
muistamista yhtä tunnontarkasti kuin Veikko. Veikko Ikkala oli meille
kaikilla se tärkeä sukulainen. Joka kodissa häntä pidettiin ”suvun
viisaana”. Veikon käyntiä ja puhelinsoittoa aina odotettiin.
Pohjalaiseen talonpoikaisperinteeseen kuului, että yksi perheen pojista
pantiin korkeampaa oppi saamaan. Veikko Ikkala oli meidän suvussamme
ensimmäinen korkeammille opinteille lähtenyt. Alavuden Jokivarren
Ikkalasta, suurien hiekkakankaiden takaa hänet lähetettiin Lapualle
oppikouluun. Veikko sai toimia esimerkkinä ikkalalaisille kannustimena
opintielle.
Veikko itsekin osallistui tuohon seuraavan sukupolven opastamiseen ja
rohkaisemiseen. Hän vakuutti, että hän oli ollut oppimaan pikemmin
”kankea” kuin etevä, mutta että hänellä oli tahdonvoimaa istua
pitempään kirjojen ääressä. Hän oli opiskellut Saksassa ja Sveitsissä
ja hän oli paljon nähnyt maailmaa.
Sanalla sanoen: Veikon elämässä nähtiin seuraamisen arvoinen esimerkki.
”Suvun viisaan” käytöksessä ja puhetavoissa saattoi olla paljon
sellaista, jota tietäen ja tiedostamatta seurattiin. Hän sanoi sanansa
aina terävästi, empimättä ja kuin aforismin omaisesti naulan kantaan.
Joskus tuntui, että hän sanoi liiankin terävästi, mutta sen hän kohta
lievensi vapauttavalla, tarttuvalla naurullaan.
Hän katsoi sanomisalttiutensa olevan osa rehellisyyttä. Eikä hän niin
kovin pahana pitänyt sitä, jos joskus äkkiä sanottu tokaisu ei mennyt
ihan kohdalleen. Hän perusteli: ”Jos ei tullut sanotuksi oikein, niin
eikö siinä tapauksessa ole parempi hetki hävetä, kuin vain jäädä
katumaan sitä, ettei saanut sanotuksi, mitä mieli teki.”
Veikko Ikkalan väläyksenomaiset sanomiset eivät elä vain meidän
sukulaisten muistissa. Luultavasti en erehdy, kun arvelen, että monet
hänen sanomisensa elävät pitkään lentävinä lauseina Saarijärven
seuduilla, niissä sadoissa maalaistaloissa, joissa hän vuosikymmenien
aikana oli tullut tutuksi, luotetuksi ja ihailluksi.
Kun sain usein olla mukana Veikko Ikkalan tekemillä työmatkoilla,
havaitsin, että samoin hänen suhtauduttiin Saarijärven seudun taloissa
kuin suvunkin piirissä. Tiedettiin, että hän tekee työnsä parhaalla
mahdollisella tavalla, rivakasti ja mukisematta, vuorokauden ajasta
riippumatta.
Siinä työnsä ohessa hän ojensi isäntää, jos ojentamisen aihetta näki.
Hän käski mieluummin kohentaa karjatilojen ilmanvaihtoa, kuin kiirehtiä
metsärahoilla uuden auton hankintaa. Hän saattoi sanoa jonkin sanan
navetan yleisestä siisteydestä ja toivoa, että seuraavalla kerralla
lehmien alla ovat uudet, eläimet kuivina pitävät ritilät.
Joskus ajattelin, että kumma kun eivät suutu Veikon suorasukaisiin
neuvoihin. Mutta eivät saarijärveläiset suuttuneet. Näköjään viljelijät
tunsivat eläinlääkärinsä ja eläinlääkäri tunsi viljelijöitä, kenelle
mitäkin sopi sanoa.
Toimiensa jälkeen Veikko ei pitänyt talosta lähdölle liikaa kiirettä.
Tuvan kahvipöydässä keskusteltiin sydämellisesti talonpojan huolet,
lasten koulunkäynnit, kylän hiihtokilpailut, syksyn metsästykset.
Emäntä sai herkästi kiitokset avunannostaan. Jos oikein hyvin sattui,
niin eläinlääkäri sai talosta lämpimäisen leivän. Siinä talonpoika
kohtasi toisen talonpojan, ymmärtämys puolin ja toisin pelasi.
Veikko Ikkalan persoonassa oli karismaa, mutta mistä se oli peräisin?
Hän itse antoi elämänlahjoistaan välittömän tunnustuksen vanhemmilleen.
Hän muisteli, että hänen äitinsä oli mitä lempein ja hyväsydämisin
kansannainen, isäänsä hän kunnioitti aikansa valveutuneena
isäntämiehenä, valistuneena talonpoikana, joka menestyi
maanviljelyksessä ja metsänhoidossa ja joka oli mukana monissa
kunnallisissa, seurakunnallisissa ja aatteellisissa riennoissa aina
evankelisen herätysliikkeen ja raittiusliikkeen toimia myöten.
”Isän sana oli minulle monessa mielessä laki”, Veikko Ikkala muisteli
suhdettaan isäänsä, eikä hänen tarvinnut sanoa tätä häpeillen. Jos
Nikodemus Ikkala olikin ollut voimakas patriarkka, hän ei ollut
alistanut poikaansa, vaan oli osoittanut esimerkin, miten elämää tulee
voimakkaasti ja kantaa ottaen elää.
Ilta kertoo Veikon kuoleman jälkeisestä lohduttomuuden tunteestaan ja
siitä, miten hän oppi lohduttamaan toisia samaan tilanteeseen
joutuneita naisia:
Veikon kuoleman jälkeen ei minua pystytty lohduttamaan. Itkin suruni.
Joka paikassa, missä minulle tultiin sanomaan ”osanottoni”, rupesin
itkemään. Silloin ihmiset vähän karttoivat minua.
Olen kutsunut luokseni heitä, joiden puoliso on kuollut ja kuunnellut
heidän muistojaan, ja niin olen itsekin lohduttautunut. Mielestäni en
ole ainoastaan pystynyt kertomaan omista asioistani positiivisia
puolia, vaan kuuntelemaan toisia, monta kertaa yhteisistä
kokemuksistakin. Luulen, että esimerkiksi eräälle naisystävälleni, joka
sairasti rintasyöpää, olen voinut olla lohdutukseksi. Hyvin monet eivät
halua kertoa surustaan menetettyään puolisonsa.
Jos pystyy tarjoamaan toiselle sellaista, että hän pystyy ajattelemaan
muuta kuin suruaan, on se varmaan yksi lohdutus. Olemme ruvenneet
harrastamaan samoja asioita. Puolisoaan surevista olen saanut ystäviä
ja myös tukijoita niissä tehtävissä, joita minulla on ollut.
Lapset jatkavat isänsä perinteitä
Matti Ikkala jatkaa isänsä työtä eläinlääkärinä.
Hän sai käytännön
oppinsa isältään. Eläinlääkärin työ on muuttunut paljon isän ajoista,
Matti sanoo. Marketta taas on innostunut luonnonmukaisesta elämästä,
joka ei vie luonnonvaroja. Lanneveden Mörkökorvesta on tullut hänelle
koti. Markku toimi kauan Suomen Lohenkasvattajain Liiton
toiminnanjohtajana ja tutkii nyt jatko-opiskelijana perustuloa. Hän
asuu Jyväskylässä. Mikko työskentelee kirjastossa ja on suuri klassisen
musiikin ystävä. Hän säveltää ja asuu pääkaupunkiseudulla, mutta
haaveilee muutosta takaisin Saarijärvelle.
Matista eläinlääkäri
Kun Veikko valmistui eläinlääkäriksi, heistä oli pula kaikkialla
Suomessa, toisin kuin nyt, Matti kertoo. Nuoret eläinlääkäriksi
valmistuvat naiset perustavat mieluummin pieneläinklinikoita
kaupunkiseudulle, kuin tulevat maaseudulle hoitamaan sairaita lehmiä ja
päivystämään. Vaikka eläinlääkärin työ on enemmän tekniikkalaji kuin
voimalaji, lehmän poi'ituksessa tarvitaan apuvoimia. Eläinlääkärikunta
on nuortunut ja naisistunut, niin myös Saarijärven seudulla.
Veikon aikaan joka töllissä oli muutama lehmä, sika, kanoja ja
lampaita. Sen jälkeen tilat alkoivat kasvaa ja erikoistua. Nyt pitää
olla vähintään 50 lehmää, jotta tila kannattaa. On isoja kanaloita ja
sikaloita. Matti sanoo, että erikoistuminen on ollut eläinten terveyden
kannalta vain hyvä asia. Säännökset ovat tiukentuneet ja eläimiä
hoidetaan hyvin: on kuivat makuualustat, ruokinta tarkkaa, ilmanvaihto
hyvää. Navetat ovat turvallisia ja terveellisiä lehmille. Nuoret
isännät ja emännät ovat tuoneet uutta oppia tiloille, toiminta on
ammattimaista ja lehmät tuottavat hyvin. Keskituotos on kasvanut
moninkertaiseksi viime vuosikymmenten aikana. Robottinavetat ovat
hyviä: lehmät oppivat tyhjennyttämään utareet säännöllisesti paineen
tuntuessa. Palkkioksi ne saavat ylimääräisen jauhoannoksen.
Eläinlääkärin työkuva on muuttunut paljon Veikon ajoista, Matti kertoo.
Hoitotarve on pienempi, kun käytetään ostorehuja, eikä hoito-osaamista
enää tarvita niin paljon kuin ennen. Seuraeläimistä halutaan pitää
huolta ja niistä on tullut niin pitkäikäisiä, että niitä kohtaavat
samat sairaudet kuin ihmisiä: on sydänvikoja, diabetesta ja
nivelvaivoja. Nykyään kissoille ja koirille onkin omat lääkkeet, jotka
pienten valmistusmäärien vuoksi ovat myös kalliita. Mutta mitäpä sitä
ei uhraisi parhaan ystävänsä vuoksi! Jopa 1500 euron leikkaukset ovat
mahdollisia.
Ennen lemmikkieläimiä ei arvostettu. Sairastunut kissa tai koira
lopetettiin, jos talossa tai naapurissa oli ase. Jos ei ollut,
odotettiin, että eläin kuolee pois. Nykymittapuun mukaan sitä
pidettäisiin eläinrääkkäyksenä, Matti sanoo.
Matti ja Veikko hoitamassa sairasta lehmää.
Koulussa matematiikka kiinnosti Mattia voimistelun lisäksi ja siksi hän
pyrki useampaan matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan, mutta ei
päässyt. Isän esimerkki olisi voinut olla varoittava uran valinnassa,
koska hän oli harvoin kotona. Marketta lähetti kuitenkin isän pyynnöstä
hakupaperit eläinlääketieteelliseen Berliiniin, ja Matti pyrki sinne
armeija-aikanaan. Hän oli viestimiehenä armeijassa; passissa lukee
”kenttäkelpoinen puuseppä”. Puusepän työ jatkui harrastuksena, sekä
omin välinein että kansalaisopiston puutöissä. Matti on remontoinut oma
talonsa Takalan Jussin kanssa läpikotaisin. Lisäksi hän on tehnyt
Mannilan männikön pihapuusta itselleen arkun.
Berliinin eläinlääketieteellisessä oli ulkomaalaiskiintiö, ja siellä
opiskeli toistakymmentä suomalaista. Matti tuli Suomeen kuuden vuoden
päästä, joutui tekemään lopputentit uusiksi ja suorittamaan
klinikkaharjoittelut, joiden ansiosta hän sai hyviä kontakteja
kollegoihin. Matti toimi isänsä sijaisena jo opiskeluaikoina.
Tuurauksia hän teki eri puolilla Suomea: Jalasjärvellä, Parikkalassa,
Porvoossa ja Sodankylässä. Tuli käytyä jopa poroerotuksilla. Lapissa
oli pitkät matkat, matka Sodankylästä Sallaan oli jopa 300 km ja siitä
tuli 9 tunnin reissu.
Kun Veikko jäi eläkkeelle, Matti haki Saarijärven eläinlääkärin virkaa,
mutta hävisi sen arvalla, ja oli vähän aikaa yksityiseläinlääkärinä.
Kun kuntainliittoon palkattiin seuraava eläinlääkäri, Matti sai viran
ja toimi siinä yli 30 vuotta.
Matti tutustui ensimmäiseen vaimoonsa jo opiskeluaikana. Matti kertoo
lyhyesti: tultiin Saarijärvelle, mentiin naimisiin, saatiin poika,
erottiin. Toisen vaimon kanssa saatiin kaksi lasta ja erottiin.
Ensimmäinen poika asuu Tampereella, ja hänellä on jo puolitoistavuotias
tytär, jolle Matti on pappa. Toinen poika asuu Näätämössä ja harrastaa
kalastusta, tytär on Saarijärvellä ja on kouluttautunut hevos- ja
koira-alalle. Nyt Matti on ollut tiiviissä kanssakäymisessä yli 8
vuotta Anna-Maijan kanssa, jolla on pojat ja koti Helsingissä. Anski on
edelleen kirjoilla Helsingissä.
Marketta sanoo, että ei Mattikaan ole itseään säästellyt:
Tosiasia on, että Matista on pidetty kovasti, hän jos kuka osasi
asiansa. Matista voi sanoa samaa, mitä isästä sanottiin: aina nöyrä
auttamaan. Jos isää joskus haittasi lentopallo, niin Matin lähtöä
saattoi hidastaa pilkkiminen. Kun Matti jäi eläkkeelle, kollega ja
”naapurin tyttö” Anna Pasanen (o.s. Lehtonen) Saarijärveltä teki
kauniin muistotaulun.
Anna kirjoittaa mm. että hyväntuulisempaa, auttavaisempaa ja
empaattisempaa ihmistä kuin Matti on vaikea löytää. Reipas
kädenpuristus, iloinen hymy ja terveyhdys, niistä Matti tunnetaan.
Mutkattomuus ja auttavaisuus ilmenevät Matin vastauksessa pyyntöihin:
”Kyllä käy.” Kaikki tykkäävät Matista. Anna kiittää Mattia
opastamisesta eläinlääkärin työn alkuun.
Aloitus on aina jännittävää ja haastavaa kaikille, mutta minä saan olla
erityisen kiitollinen siitä, miten Matti opasti minua kädestä pitäen.
--- Matti opetti minulle perusleikkaukset, kun koulussa pääsin mukaan
vain yhteen kissan sterilisaatioleikkaukseen. Matti näytti ensin
minulle, miten leikataan. Sitten leikkasin itse ja Matti opasti
vieressä. --- Kollin kastraation Matti opetti minulle jo opiskelujen
alkuvaiheessa. Tätä ihmetteli muutama kurssikaverikin, ehkä hieman
kadehtien.
Alussa myös soittelin usein neuvoja Matilta siitä, miten kyseinen
potilas kannattaa hoitaa. Aina tuli vastaus, eikä koskaan minkäänlaista
vähättelyä tai tuskailua, että etkö tuota jo osaa. Useamman kerran
Matti on myös lähtenyt vapaaltaan avukseni poi’ittamaan.
Matin kiireet jatkuvat eläkkeellä ollessakin. Matti ihmetteleekin,
miten ennen ehti kaikkea, vaikka saattoi olla 130 tuntia viikossa
sidoksissa töihin ja päivystykseen. Kalastus vie edelleen Näätämöön,
jonne on matkaa 1030 km. Saalista tulee myös lähijärviltä ja
Kivijärvestä, jonka rannalla perheellä on mökki. Talvella Matti
harrastaa pilkkimistä, kesällä jigikalastusta, jossa parasta on
aktiivisuus ja tärppien tunteminen. Saaliina on isojakin ahvenia, jotka
paistetaan, tai kuhaa ja haukea, joista tehdään kalakeittoa.
Veikko-isä kuoli peräsuolisyövän seurauksena, sillä syöpä oli levinnyt
luuytimiin. 30 vuotta sitten ei pystytty tekemään mitään. Matilla
todettiin kaksi vuotta sitten sama tauti, onneksi ajoissa.
Kevättalvella aloitettiin sytostaattilääkitys ja sädehoito. Syöpä
pieneni, ja loppu leikattiin. Matti toteaa, että tauti rajoittaa
olemisia ja menemisiä, kun suoli ei kunnolla toimi. Ruokavalio ja
peräsuolihuuhtelut auttavat. Nyt on todettu, että syöpä on poissa,
ennuste on hyvä, ja tarkastukset tehdään puolivuosittain. Elämä ei ole
taistelua, kun sen oikein ottaa. ”Kiikkua en tee”, Matti sanoo. Hän
pystyy harrastamaan ja hoitamaan taloa ja puutarhaa. Tulevaisuudesta
Matti sanoo elävänsä kuin toiseksi viimeistä päivää. Aikaa on vielä
huomenna. Aina on lauantai: tänään ei ole töitä ja huomenna on
vapaapäivä.
Matti on isä lapsilleen ja pappa lapsenlapselleen, toisin kuin Veikko,
joka ei juuri ehtinyt olla mukana lasten elämässä. Hän on iloinen
siitä, että lapsilla hyvät välit keskenään. Veikko harrasti työtä,
kalankasvatusta ja metsästystä ja hänen sosiaalinen elämänsä oli kodin
ulkopuolella.
Matti muistaa kiitollisena, kuinka hän harjoitellessaan ja sijaisena
sai paljon käytännön neuvoja ja oppia isältään. Isä oli kerrankin
mukana poi’ituksessa, jossa lehmällä oli hänen selville saamansa
kohtukierre. Lehmä vietiin ulos pihanurmikolle, rauhoitettiin,
kaadettiin, ja ongelma hoidettiin isän kanssa. Matti jatkoi samaa
avunantoa kandeille.
Vaikka Matista löytyy Iltan puolelta savolaista kiltteyttä, löytyy myös
Veikon pohjalaista suoraan sanomisen meininkiä. Turha alkaa kaunistella
asioita, kun on perusteet päätökselle, vaikkapa eläimen lopettamiselle,
Matti sanoo.
Matti opiskeli Berliinissä yhtä aikaa Marketan kanssa. Marketta
muistelee, ettei Matti ollut lapsena erityisen kiinnostunut eläimistä.
Matti-parka joutui lukemaan yötä päivää tentteihin, kun taas Marketta
pääsi paljon helpommalla opiskellessaan politologiaa, hän kertoo.
Marketta ehti mielenosoituksiinkin, koska opiskelu oli vapaata. Kun
Marketta oli perustamassa Ähtäriin Suomineito-ekoyhteisöä, hän sai
Matilta ohjeet luonnonmukaiseen eläinten hoitoon.
Marketta elää luonnonmukaista elämää
Marketta sai oppinsa luonnonmukaisesta viljelystä isänsä
harrastuneisuuden kautta. TEE-lehti ja Toivo Rautavaaran opit tulivat
tutuiksi. Veikko kunnioitti luonnon parantavaa voimaa ja valisti
yrttien syömiseen. Pöydässä oli appelsiinejä ja tuorepuuroja jo
silloin, kun ne muissa saarijärveläispöydissä olivat harvinaisia.
Puutarhajätteet kompostoitiin ja perunat viljeltiin itse. Isä maksoi
jopa Marttojen puutarhaneuvojan käynnin Marketan oman kodin pihassa.
Kompostointi oli Veikolla hallussa, se oli hänen intohimonsa, Marketta
sanoo, ja usein hän heiluikin puutarhassa talikkonsa kanssa.
Marketta sai ideat ja innostuksen isältään luonnonmukaiseen viljelyyn,
josta nyt on tullut Marketalle arkea. Jo Veikon isoisällä oli
maatalousjärjestön kompostimestarin kunniakirja. Silloin kompostoitiin
lehmänlantaa. Marketta kertoo eläinlääkärin talon pihapiiristä:
Kotipihassa viljeltiin perunaa ja porkkanaa. Lisäksi pihassa kasvoi
vattuja, oli marjapensaita, mansikkarivejä, hernemaa ja yrttimaa jossa
kasvoi persiljaa ja runsaasti tilliä lohen kanssa nautittavaksi. Pitkä
tomaattipenkki oli aina poikien korkeushyppytelineiden viereisen seinän
varressa.
Pihapiirissä oli myös talli hevosten hoitoa varten, ja pitkä tanko,
johon hevoset kiinnitettiin. Piharakennuksen käsittelyhuoneeseen
vietiin koirat, kissat ym. hoidettavaksi tai lopetettavaksi.
Marketta sanoo, ettei häntä lapsena häirinnyt, että heillä ei ollut kunnon perhe-elämää:
Minuahan kutsuttiin jopa Pikku-Iltaksi. Kun 16-vuotiaana liftasimme
Peuran Ullan kanssa Espanjaan, minulla oli jopa korkokengät jalassa.
Olin samaan aikaan teinikunnan puheenjohtaja, Salosiskojen ja jopa
Saloveikkojen kolkkapoikien vetäjä, osuuskaupan nuorisokerhon ja kunnan
matkailukerhon neuvottelukunnassa ja vielä Kokoomuksen nuorten
puheenjohtaja. Kalenterini oli siis yhtä täysi kuin äidilläni.
Marketta oli päässyt Markun kanssa yhtä aikaa ylioppilaaksi. Äiti
järjesti Marketalle paikan opettajaystävänsä luota USA:sta. Hän kiersi
ympäri Amerikkaa Greyhound-bussilla. Markkukin lähti kesäksi Amerikkaa
kiertämään Marketan neuvojen mukaan.
Marketta kiersi isänsä ja lastensa kanssa myös Englannissa katselemassa
ja kokemassa huvipuistoja jo 1980-luvulla. Tarzan-puistosta tuli
esimerkki Kappelilammelle. Veikon alkuperäinen ajatus ei kuitenkaan
toteutunut. Vesieläinpuistossa käytettiin moottoroituja vehkeitä
lihasvoimin toimivien laitteiden sijasta.
Marketan elämä jatkui kiireisenä. Hän muutti Saarijärveltä vuonna 1968
ja asui ulkomailla 20 vuotta. Saksassa hän tapasi tulevan miehensä.
Perheeseen syntyi kolme lasta. Kun perhe muutti Suomeen, Marketta
ryhtyi valmistamaan väitöskirjaansa isänsä lempiteemasta eli Suomen
itänaapurin ideasta, liittyi Vihreisiin ja valittiin Espoon valtuustoon
ja varakansanedustajaksi. Veikko oli koonnut 140 Neuvostoliittoa
käsittelevää lehtileikettä. Marketta aikoo tehdä niistä jonkinlaisen
synteesin.
Vuonna 1996 vihreät aatteet konkretisoituivat Ähtärin
Suomineito-yhteisöksi, jonka perustajiin Marketta lukeutui. Tämän
ekoyhteisön tavoitteena oli elää mahdollisimman omavaraisesti maapalloa
kuormittamatta. Seitsemän vuoden kuluttua Marketta paloi loppuun ja
lähti sapattivuodelle kiertämään maailmaa. Matkalla hän tutustui Aasian
ja Australian ekoyhteisöihin ja luostareihin. Hän kirjoitti
kokemuksistaan kirjan Neljän dollarin päivä, joka ilmestyi vuonna 2008.
Marketta palasi Saarijärvelle 2013, kun Lannevedellä tuli myyntiin
Astolan perikunnan kotitalo Mörkökorven ikimetsän keskellä. Pentti
Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö osti metsän ja Marketta mökin.
Nyt Marketan tahti on hiljentynyt: kalenterissa on vain jokunen luento
omavaraisesta elämästä mm. Tarvaalassa, jossa Veikko ja Mattikin ovat
luennoineet.
Mörkökorvessa hän elää niin luonnonläheisesti kuin mahdollista. Tupa
lämpiää puilla, ruuat säilyvät maakellarissa, vesi tulee lähteestä ja
tarpeet tehdään ulkohuussissa. Ainoa nykyajan mukavuus on netti.
Marketta pitää sen avulla yhteyttä muihin ihmisiin ja kirjoittaa
artikkeleita nettisivulleen www.dissidentti.org sekä
ekomummo.blogspot.fi ja valmistelee seuraavaa kirjaansa.
Marketta on huolissaan luonnonvarojen pilaamisesta ja ihmisen
jaksamisesta. Hänen mukaansa kaikkien olisi karsittava kulutuksesta ja
tehtävä luontoa säästäviä valintoja. Ihmisiä pitäisi kannustaa
jätteiden ja sähkönkulutuksen vähentämiseen. Ihminen tarvitsee
elääkseen varsin vähän. Tarve kuluttaa kertoo pikemminkin tarpeesta
tulla hyväksytyksi toisten silmissä, hän sanoo Aarre-lehden jutussa.
(Aarre. Lehti metsästä. 8/2016)
Markusta Suomen Lohenkasvattajain Liiton toiminnanjohtaja
Aikanaan Markku aloitti kansakoulun vanhassa koulurakennuksessa, joka
on nykyään päiväkotina. Kansakoulun 3. ja 4. luokalla opettajana oli
Hilja Vienonen. Hilja oli ankara opettaja, mutta ei kiusannut oppilaita
turhaan. Markku pistettiin lukemaan kirjasta heti syksyllä toisen
vuoden jälkeen. Siitä hän sai melkoisen ryöpytyksen, kun ei
osannutkaan, mutta niin saivat muutkin, Markku kertoo.
Markku pääsi yhteiskouluun, jonka uusi rakennus oli juuri valmistunut.
Vuonna 1947 syntyneet olivat suurin sodanjälkeinen ikäluokka Suomessa
ja kouluja valmistui eri puolille Suomea. Kielten kanssa oli ongelmia,
ehtoja tuli monena kesänä. Kesäksi hänet passitettiin Ahvenanmaalle,
Ruotsiin tai Saksaan oppimaan kieliä. "Käytännössä pärjäsin omalla
tavallani, vaikka koulussa en", Markku sanoo.
Kesällä 1964 koko perhe oli Keski-Euroopassa. Veikko oli Itävallassa
opiskelemassa kalatauteja. Pojat olivat puolestaan kieltä opiskelemassa
Saksan kurssilla, Ilta opettajien koulutuksessa, ja Marketta huiteli
Etelä-Saksassa, jossa perhe kävi häntä katsomassa.
Partioon pääsy Lasse Kuulasmaan Haukka-vartioon oli Markku-pojalle iso
juttu. Lassen jälkeen Markusta tuli Haukka-vartion johtaja. Parhaita
kavereita olivat myös partiossa Markku Kemppainen ja Matti Raippalinna.
Heitä tavataan vieläkin suunnistuksen parissa. Markku kertoo, että
silloin vartioita aktivoitiin toimintakilpailuilla. Veikko oli
lahjoittanut kiertopalkinnoksi Saarijärven Saloveikot-lippukunnalle
Veikon kiulun, joka annettiin vuodeksi aktiivisimmin toimineelle
vartiolle. Pokaali oli hyvin tavoiteltu, Markku muistaa. Kisa
Saukko-vartion kanssa oli kova. Markun viimeiset vuodet keskikoulussa
menivätkin paljon partiotoiminnassa, retkillä ja leireillä. Partiouran
huipentuma oli pääsy 15-vuotiaana Jamboreelle Kreikkaan.
Veikon kiulun luovutus lukiolla 1959. (Kuva: Saarijärven museo, kuvaaja Olavi Vallivaara.)
Vaikka isä ei paljon ehtinyt tukea partiotoimintaa, niin hän oli
ilmeisen tyytyväinen, että me pojat oltiin siinä mukana. Tästä
osoituksena oli se, että kun perinteistä keväistä Yrjönpäivän paraatia
varten arvelin tarvittavan rumpua, niin melkein seuraavana päivänä hän
oli sen ostanut. Minä olin vähän hämmentynyt, kun sen tarve oli melko
vähäistä. Rumpu on minulla vieläkin lähes käyttämättömänä, Markku
kertoo.
Markku muistaa vuoden 1968, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Se hetki oli
onnellinen. Hän pääsi samana syksynä opiskelemaan Jyväskylän
yliopistoon valtio-oppia. Jyväskylä oli sikälikin hyvä paikka, että hän
sai opiskelijaboksiksi mummilasta huoneen ja vessan. Markku osallistui
osakuntatoimintaan, YK-yhdistyksen toimintaa ja politologina
aktiivisesti ylioppilaskuntapolitiikkaan. Yliopistosta hän sai
maisterin tutkinnon vuonna 1980 valtio-opista, mutta oli suorittanut
opintoja myös taloustieteissä.
Markku asuu nykyään samassa talossa kuin isovanhemmat aikoinaan. Leenan
tapaaminen yliopistolla vuonna 1972 oli toinen Markun elämän kohokohta.
Elämämme onkin sujunut pääosin Jyväskylän Harjun ympäristössä,
naurahtaa Markku. Markku meni naimisiin Leenansa kanssa vuonna 1974.
Vuonna 1976 syntyi Tuukka, jolla on jo tytär; toinen poika Unto syntyi
vuonna 1981.
Armeijaan Markku meni samaan aikaan Matin kanssa 1971. Mielenkiintoinen
asia on se, että Markku kävi RUK:n kurssin 138, kun isä Veikko oli
käynyt kurssin 38. Markku löysikin RUK:n arkistosta kurssijulkaisun
kurssilta 38, missä oli kurssin käyneistä kuvat ja lyhyt hauska kuvaus.
Veikosta oli kirjoitettu seuraava vähän arvoituksellinen teksti:
”Ikkala, Veikko JP 4. Ylioppilas. Alavus. Omisti hymyilevän pärstän,
vaikka olikin pohjalainen. Ennätti ensimmäisenä maneesin valloittajien
kimppuun ja vei osansa sotasaaliista.”
Markku halusi YK-joukkoihin Kyprokselle, jonka politiikasta hän oli
tehnyt valtio-opin gradunsa. Vuonna 1973 käytiin kuitenkin sota Egyptin
ja Israelin välillä, joten seuraavana vuonna Markku joutui Suezille ja
Siinaille ja palveli siellä puoli vuotta. Myöhemmin hän teki kolme
matkaa Siinaille rauhanturvaajayhdistyksen porukan vetäjänä.
Markku opiskeli sivuaineena yrityksen taloustiedettä ja opetteli
kirjanpidon. Hän piti sekä Kappelilammen että sukulaisten kalalaitoksen
Kirjokala Oy:n kirjanpidon. Kalojen siirrossakin hän oli mukana. Isän
kautta kalanviljely tuli Markulle tärkeäksi. Niinpä hän oli vahvoilla,
kun Suomen Lohenkasvattajain Liitto haki toiminnanjohtajaa vuonna 1980
Jyväskylään. Markku kertoo: ”Isällä oli varmaan vaikutusta valintaan.
Isä oli alan uranuurtaja ja Lohenkasvattajain Liiton perustajajäsen.
Kirjan kirjoittanut Kauno Peltoniemi oli isän hyvä ystävä.”
Markku toimi liitossa aluksi sivutoimisena, mutta kun toiminta laajeni,
toimi tuli kokopäiväiseksi. Markulla oli oma yritys jo 1970-luvulla. Se
harjoitti kirjanpitoa ja isännöintiä. Vieläkin Markulla on hoidossaan
kolme kerrostaloyhtiötä.
Markku sanoo nauttivansa nyt pientä yksinyrittäjän eläkettä, mutta ei
tunnusta olevansa eläkkeellä. Hän on tehnyt jatko-opintoja vuodesta
1991 alkaen. Salkussa on jo ns. sivugradu yritysjohtamisesta ja muita
kursseja. Opiskelu on ollut Markulle harrastus. Hän on tutkinut
perustulokeskustelua Suomessa ja osallistuu siihen itsekin aktiivisesti
Suomen perustuloverkostossa. Markku on ollut tuttu kävijä Maailman
perustuloverkoston konferensseissa ympäri Euroopan jo 1990-luvun alusta
alkaen. Opiskelu vie paljon aikaa, Markku sanoo. Väitöskirjan vaatimaa
aikaa ei tahdo muun toiminnan takia löytyä.
Äiti oli aina tukena, vaikka joskus tuputti ajatuksiaan liikaakin.
Markusta olisi pitänyt Iltan mukaan tulla kunnanjohtaja. Markku on
mukana kunnallispolitiikassa, Kokoomuksen riveissä. Isä ei tuputtanut
politiikkaa ja omia ajatuksiaan, mutta kyllä ne vaikuttivat vahvasti.
Markku oli jo Saarijärvellä ollessaan Kokoomusnuorissa, ja muistaa
erityisesti Aira Eskolan, joka innosti toimintaan. Lisäksi hän on
toiminut asukasyhdistyksessä ja Lions-järjestössä. Hänellä on monia
luottamustoimia yhdistyksissä, usein sihteerinä tai rahastonhoitajana.
Mikosta klassisen musiikin asiantuntija
Lukion ja armeijan jälkeen Veikko yritti keksiä Mikolle sopivaa
koulutusta ja ehdotti apteekkialaa. Mikko luki farmasian
pääsykokeisiin, mutta ei päässyt ensimmäisellä kerralla läpi. Sen
sijaan Berliiniin pääsivät ulkomaalaisetkin opiskelemaan ilman
pääsykokeita. Mikko ajatteli lukevansa välivuonna germanistiikkaa ja
yrittävänsä uudestaan farmasiaa. Vuodessa hän ehti kyllästyä
Berliiniin. Siellä kohtasivat itä ja länsi, ja se oli klaustrofobinen
kaupunki, kaksi miljoonaa asukasta eli muurin ympäröimänä, Mikko kuvaa.
Hän alkoi epäillä, ettei farmasia ole hänen alansa, olisi pitänyt
opiskella vielä kemiaa ja matematiikkaa. Niinpä hän ei pyrkinyt enää
uudestaan.
Mikko on perinyt isältään musikaalisuuden lahjan. Berliinissä hän
suoritti opintoja myös musiikkikorkeakoulussa. Isä sanoi legendaariset
sanat: "Soittaminen on hyvä harrastus, mutta ei sillä leipäänsä
tienaa". Mikko ei halunnutkaan muusikoksi, koska ei ollut
esiintyjätyyppiä. Hänestä tuli kuitenkin intohimoinen
musiikinharrastaja. Välillä hän opiskeli USA:n Ohiossa
äänitystekniikkaa, sillä se tuntui omalta. Oppilaitos oli yksityinen ja
opettajina oli nimekkäitä äänittäjiä. Vanhemmat maksoivat opinnot.
Sen jälkeen Mikko toimi yrittäjänä äänitysstudiossa, jossa oli kaksi
osakasta. Paikka oli korvessa ja tarjosi luonnonrauhaa musiikkiin
keskittymiseen, mutta bisnestä ei saatu lentoon. Toisaalta, Mikko sanoo
tänään, ei se paljon kiinnosta, jos työkseen joutuu äänittämään
sellaista roskaa, jota nykyaika vaatii: typeriä iskelmiä liukuhihnalla,
ei niitä jaksa kuunnella. Musiikkibisneksessä olisi pitänyt osata
markkinoida, Mikko tuumaa. Niinpä hän suuntasikin kauppaopistoon
ulkomaankauppalinjalle.
Muut Veikon mielenkiinnon kohteista eivät Mikkoon tarttuneet. Mikko
sanoo, ettei isä tykännyt, kun hän ei suostunut äänestämään. Mikko
sanoo inhonneensa politiikkaa, vaikka nuorena oli oikeistolaisesti
ajatteleva. Lukioaikana hän törmäsi anarkiaan, joka viehätti. Hän näki,
että jako oikeistoon ja vasemmistoon orjuutti. Anarkismi ei tunne
rajoja, vaan jättää yksilölle rajattoman vapauden. Mikko ei ole
kuitenkaan liikkunut anarkistisissa piireissä. Hän ei ole poliittisesti
sitoutunut, vaan sanoo olevansa vapaa sen kahleista.
Mikko sanoo, ettei heille lapsille annettu kotona mitään poliittista
ohjausta. Piti pyrkiä itse ajattelemaan. Mikko luki paljon, ja siitä
oli se hyöty, että se avarsi ajattelua. Lukeva ihminen törmää
uudenlaisiin ajatuksiin. Isästään Mikko sanoo, että hän oli vanhan
kansan kokoomuslainen. Nykyään kokoomuksessa vallitsee liberaali
suuntaus, ja itsekkyys on päässyt vallalle. Ennen ajateltiin muitakin.
Ihanteita ei kuitenkaan tyrkytetty kotona.
Kappelilammen töissä oli pakko olla mukana. Mikko sanoo, että se vei
aikaa mieluisammalta tekemiseltä, lukemiselta. Kalahommat eivät nuorena
kiinnostaneet, laitos tuntui rangaistussiirtolalta. Mikosta ei tullut
kalamiestä eikä liioin suunnistajaa, vaikka metsässä kävely onkin
kivaa. Samana iltana, kun olisi pitänyt suunnistaa, Lannevedellä
esitettiin elokuvia. Silloin Mikko keksi, että hän ajaa sinne pyörällä,
niin pakollinen liikuntasuoritus tuli tehdyksi. Vaikka tavoitteita
asetettiin ja kilometrit merkittiin vihkoon, ei se innostanut Mikkoa.
Kappelilammella putsattiin kasvatusaltaita, joskus nuotattiin isoa
allasta tai raivattiin vesakkoja. Palkkaa ei tullut, mutta eihän me
eletty missään puutteessa, Mikko sanoo. Elämässä oli ekstraakin. Jo
viisivuotiaana hän oli mukana pitemmällä reissulla. Saksalaisia tuttuja
oli paljon, kotona näki ulkomaalaisia ihmisiä, eläinlääkäreitä ja
ystävyyskuntavieraita. Kielitaitoa oli ja se karttui.
Vielä kerran alan vaihtui, kun Mikko lähti kauppaopiston jälkeen vuonna
1983 Porvooseen elektroniikka-asentajakurssille. Siihen aikaan
markkinoille oli tulossa kotinauhureita, joiden avulla oli helppo panna
pystyyn kotistudio. Siinä sähköosaaminen oli tarpeen.
Lopulta Mikko muutti Helsinkiin. Vuosi oli 1985, ja Fredasta tuli Mikon
kotikulma 25 vuodeksi. Hän meni Strömbergille aluksi
koneistaja-asentajaksi, siitä taajuusmuuntajien testaajaksi, sitten
tekniseksi toimittajaksi. Työ oli taajuusmuuntajien käyttöohjeiden
kirjoittamista. Kun opintolainat oli maksettu, Mikko lähti pois
Strömbergiltä. Työkeikat veivät hänen Ruotsin-laivalle siivoamaan,
ahtaajaksi ja kaupunginmuseoon.
Vuonna 1991 Mikko pääsi töihin kirjastoon, aluksi vahtimestariksi,
sitten musiikkiosastolle. Sieltä hän löysi oman paikkansa. Hän toimii
mm. musavalmentajana ja tutustuttaa ihmisiä klassiseen musiikkiin,
tittelinään tietopalvelukonsultti. Mikko on ehtinyt olla kirjastossa 25
vuotta, joskin välillä lainassa Sibelius-Akatemian kirjastossa
suunnittelijana ja digitoimassa sävellyskäsikirjoituksia.
Nykyinen työ kirjaston tietopalvelussa on mieluista, siinä oppii lisää
koko ajan. Ihmiset etsivät tietoja yleensä ensin internetistä. Sieltä
ei kuitenkaan löydy kaikkea. Moni luulee, ettei tietoa ole
olemassakaan, jos se ei ole netissä. Mikko on päivän viikossa
pääkirjastossa Pasilassa luetteloimassa. Musavalmentajan työtä ei ole
paljon ollut, sitäkin pitäisi markkinoida. Käytännössä se toimii niin,
että selvitetään asiakkaan toiveet ja musiikillinen kiinnostus; se voi
kattaa antiikin Kreikasta nykymusiikkiin. Tapaamiset sovitaan asiakkaan
kanssa. Monenlaisia musiikkikirjoja on oppaaksi, on laajoja ja
suppeita. Kun soitetaan esimerkkejä, ne antavat paremman kuvan musiikin
lajeista ja eri tyyleistä kuin lukeminen.
Nykyään Mikko asuu Keravalla, jonne hänet toi putkiremontti. Keskustan
asunto oli pieni, opintolaina oli maksettu pois ja remontti olisi
kestänyt monta kuukautta. Mikko oli kyllästynyt Helsingin keskustaan ja
halusi pois sieltä. Kerava osoittautui mukavaksi pikkukaupungiksi,
työmatka kestää junalla alle puoli tuntia.
Kirjastotyön ohella Mikko aloitti vuonna 1998 yliopisto-opinnot
Helsingissä pääaineena musiikkitiede. Opiskelu sujui ja Mikko sai
maisterin paperit. Gradun aihe oli ranskalaisen säveltäjän Olivier
Messiaenin (1908-1992) synestesiaan liittyvä harmoninen ajattelu.
Messiaen näki kuulemansa musiikin väreinä ja kehitti monimutkaisten
sointujen ja asteikkojen järjestelmän, jonka puitteissa hän pystyi
ikään kuin maalaamaan musiikillaan haluamansa värit.
Mikon lukemisharrastus jäi nuoruuteen. Hän sanoo käyneensä aikoinaan
maailmankirjallisuuden läpi. Nyt hän lukee vain musiikkikirjallisuutta,
myös saksaksi ja englanniksi kirjoitettua. Muista harrastuksista Mikko
sanoo: "Soitan kilkutan pianoa, rämpytän kitaraa. Kirjoitan musiikkia,
jota en pysty itse soittamaan, modernia klassista."
Veikko jäi isänä aika vieraaksi, Mikko sanoo. Hän arveli sen johtuvan
siitä, että hän oli nuorin, mutta tietää nyt, ettei hänen isänsä ollut
paljon muidenkaan lasten kanssa. Veikon kuoleman aikoihin asui Mikko jo
muualla, eikä käynyt usein Saarijärvellä. Veikko oli varma, että hän
elää satavuotiaaksi. Perusteena arviolle olivat terveet elämäntavat ja
liikunta. Veikko ei ollut ottanut henkivakuutusta, koska oli siinä
uskossa, että Ilta kuolee ennen häntä. Mikko sanookin, että äiti jäi
isän kuollessa lähes tyhjän päälle.
Mikko jää neljän vuoden päästä eläkkeelle ja miettii, että voisi
muuttaa takaisin Saarijärvelle. Vanhoja kavereita tai muita kontakteja
ei juuri ole, mutta Mikosta ei ole tullut hesalaista. Alussa
Helsingissä oli melko mukavaa, mutta nyt tätä on nähty tarpeeksi, hän
tuumaa.
Muutto Saarijärvelle on uusi mahdollisuus. Mikko on vapaa mies
lähtemään, mikään ei häntä pidättele. Hän toivoo toisenlaista elämää.
Nyt työ on erittäin sitovaa. Kirjasto avataan aamulla kahdeksalta ja
suljetaan iltakymmeneltä. Joka päivä saattaa olla eri vuoro. Unirytmi
menee sekaisin. Toisena päivänä voi nukkua puolille päivin, sitten on
töitä iltaan asti; jää tunne, ettei saa mitään aikaan. Vapaa-aika menee
toipumiseen.
Marketta luonnehtii Mikkoa yksinäiseksi sudeksi. Mikko oli lapsena aika
yksin, sillä ikäero muihin sisaruksiin oli suuri. Hän oli pyytänyt
kotiapulaista: ”älä sinä ainakaan lähde pois”, kun koko muu perhe
juoksi iltaisin harrastuksissaan.
(Haastattelin Mikkoa marraskuun lopussa. Kun käsikirjoitus oli lähes
valmis, tuli tieto, että Mikko on saanut aivoverenvuodon ja menehtynyt.
Jätin kuitenkin haastattelun silleen.)
Kiitokset
Suurin kiitos tästä kirjasta kuuluu ehdottomasti Ilta Ikkalalle.
Keskustelu hänen kanssaan sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kirja
kannattaa tehdä. Muiden työkiireideni vuoksi pääsin aloittamaan työn
oikeastaan vasta syksyllä 2016, joskin haastatteluja oli tehty jo
keväästä alkaen. Tavoitteena oli koko ajan kirjan valmistuminen Veikko
Ikkalan satavuotispäivään mennessä. Kesken kirjan teon Ilta putosi
portaissa ja joutui sairaalaan.
Iltan pitkä ja vaiheikas elämä antaisi aihetta kokonaiseen kirjaan,
mutta koska hänestä on julkaistu 90-vuotisjuhlakirja, tässä kirjassa ei
aiheeseen juurikaan palata.
Ikkalan lapset ansaitsevat omat kiitoksensa. Vaikka he aluksi epäilivät
koko kirjahanketta, uskon saaneeni heidät hankkeen taakse. Oli
mielenkiintoista tutustua niin erilaisiin sisaruksiin ja niin
erilaisiin elämäntarinoihin. Marketta, joka on itsekin tietokirjailija,
on toiminut minulle hyvänä sparraajana.
Tämän kirjan suola ja sokeri ovat haastateltujen kertomukset ja muistot
Veikko Ikkalan työstä eläinlääkärinä ja harrastuksista. Kaikille
tarinoita kertoneille ja kirjoittaneille mitä sydämellisin kiitos!
Kiitokset erikseen myös Seppo Lehtovuorelle, joka teki osan
haastatteluista ja kirjoitti ne puhtaaksi. Itse hän on lähtöisin
Orivedeltä, mutta hänen vaimonsa Liisa on Ikkaloiden naapurista. Seppo
on asunut pitkään Parkanossa ja ollut töissä Tampereella opettajana
ammattikorkeakoulussa. Nyt hän on asunut seitsemän vuotta
Saarijärvellä.
Haluan kiittää vielä Jyväskylän yliopiston ja Saarijärven kirjastoja,
jotka ovat auttaneet aineiston hankinnassa tähän kirjaan sekä
Saarijärven museota erinomaisista kuvista.
Kiitos myös kirjahanketta taloudellisesti tukeneille: Lions Club
Saarijärvi, Beda, Katri ja Aune Heralan säätiö, Suomen
Kalankasvattajaliitto ry, Horon Erämiehet ry ja Saarijärvi-Seura ry.
Anita Saarelainen
Ikkalan suku
Veikko Ikkalan suku on lähtöisin Alavudelta (Kangas-)Ikkalan talosta.
Veikon isä oli talollinen Heikki Nikodemus (Teemu) Juhonpoika Ikkala
(1870–1956) ja äiti talonemäntä Maria Ottilia Heikintytär Ikkala o.s.
Sepänmaa (1873–1937).
Perheeseen syntyi 13 lasta, joista ensimmäinen vuonna 1894. Vuonna 1917
syntynyt Veikko oli nuorin. Lapset olivat Onni, Lempi (myöhemmin
Asunmaa), Lauri, Juho, Martta (Lamminmäki), Väinö, Lauri, Kaarlo, Saima
(Lähteenmaa), Toivo, Matti, Sisko (Iso-Härkönen) ja Veikko.
Veikko Aleksander Ikkala syntyi 14.2.1917 Alavudella Ikkalan talossa ja kuoli 24.2.1985 Saarijärvellä 68 vuoden iässä.
Veikko ja Ilta Tyyni Ikkala (o.s. Salo, s. 26.9.1921 Keiteleellä)
saivat neljä lasta. Markku syntyi vuonna 1947, Marketta 1949, Matti
1951 ja Mikko 1957. Mikko kuoli 29.12.2016.
Markun lapset ovat Tuukka, s. 1976 (ja lapsenlapsi Kerttu, s. 2014) ja Unto, s. 1981.
Marketan lapset ovat Rene, s. 1975 (ja lapsenlapset Lilja, s. 2005 ja
Iris, s. 2011), Henri, s. 1976 (ja lapsenlapset Olli, s. 2005 ja Inga,
s. 2007) ja Susanna, s. 1978 (ja lapsenlapsi Tobias, s. 2009).
Matin lapset ovat Antti, s. 1985, Iida-Maria. s. 1988 ja Atte, s. 1989.
Kakkoset ja neloset ovat tuttuja Ikkalan perheen tärkeissä päivissä:
Matti on syntynyt 2.2., Mikko 4.2., Veikko syntyi 14.2. ja kuoli 24.2.
Matin päivänä.
Lähteet ja haastatellut
Kirjalliset lähteet
-
Lehmästä leopardiin – Eläinlääkärityön muistoja. SKS 2013, toimittanut Anneli Mäkelä-Alitalo
-
Kun flutteri unohtui. Eläinlääkäreiden tarinakirja. Fennovet Oy 2003.
-
Veikko Ikkala: Kysy eläinlääkäriltä, ensiapua eläimille – tietoa karjanomistajille. ARI-paino, 1977.
-
Sydän Saarijärvellä, Ilta Ikkalan juhlakirja, Saarijärvi-Seura r.y. 2011
-
Sampo-lehti elokuu 1967; juttu julkaistu myös kirjassa Kun flutteri unohtui.
-
Saarijärveläiset sodissa, ote
-
Suomen eläinlääkärit 1971, ote
-
Saarijärven museo. Eräkausi ja asutuksen vakiintuminen. Kalankasvatus.
-
Kotiliesi nro 15:1959 elokuu, Näin eletään Keski-Suomessa, Mirja Huuhka
-
Vesitalous 1/1966: Arvokalojen lammikko- ja allaskasvatus
-
Aarre. Lehti metsästä. 8/2016
-
Marketta Hornin kokoama lehtileikekansio,
artikkeleita mm. seuraavista lehdistä: Sampo-lehti, Keskisuomalainen,
Helsingin Sanomat, Maaseudun Tulevaisuus, Ilkka, Aamulehti,
Keski-Suomen Iltalehti, Lieksan Lehti, Karjalainen, Karjalanmaa,
Maakansa, Lohenkasvattajain Keskusliiton lehti
-
Marketta Hornin kotisivu: www.dissidentti.org
Haastatellut ja juttuja toimittaneet
Ilta Ikkala ja lapset: Markku, Marketta (Horn), Matti ja Mikko
Ahtela Kaija
Etelämäki Leena
Hiekkala Elli
Humppi Seppo
Huuha Mailis
Hyytiäinen Martti
Iso-Ahola Saara
Kaipomäki Aino
Kauppinen Sisko
Korpela Hilkka
Koskenlahti Arja
Koskinen Lauri
Leed Aino
Lehtovuori Seppo
Lundell Helge ja Pirkko
Minkkinen Tarmo
Paakkunainen Erkki
Rautiainen Antero
Rautiainen Kirsti
Rutanen Sirkku
Saarikorpi-Hakala Leena
Salo Leena
Seppänen Erkki
Talvilahti Onerva
Tarvainen Jouko
Vilkkilä Annikki
Hakemisto
Ahola Pentti 88
Amt Trittau 77
ansiomerkit 81
autokilpailut 48
Berg Jouko 95
Berglöf Tor 67
Eestilä Kalevi 12
Eläinlääketieteellinen Korkeakoulu 9
Eläinlääkärien rouvat ry 33
Eskola Aira 118
Halme Erkki 83, 85
Heikkinen Pekka 96
Hintze Dimitri 27
Horon Erämiehet 70, 72
Huhtala Eino 14
Humppi Seppo 70
Hyytiäinen Oskari 84
Hämäläinen Heikki 27
Ikkala Kaarlo 86
Ikkala Lauri 86
Ikkalan linimentti 68
Ikkalan suku 125
Ilokosken Kala Oy 96
Irjan Tipsa 49
Jerpan Hilta 20
Jokinen Erkki 45
Jouko Tarvainen 98
Järvinen Arvo 16, 77
Kallinpuron Kala-asema Oy 88
Kalmukoski Evert 15
Kappelilammen kalamiehet ry 88
Kemppainen Markku 116
Keski-Suomen Kennel 74
Kirjokala Oy 96
Kivinen Tatu 95
Klatt Carl-Heinz 10, 11
Kokko Yrjö 14
Korhonen Pauli 48
Koskenlahti Arja 47, 64, 68, 83
Kuulasmaa Lasse 116
Laatu Tapani 83
Lehtonen Jorma 86
Lintinen Kalevi 27
Lions Club 77
Lundell Helge 72
Lundell Pirkko 73
luottamustoimet 80
Lähteenmaa Kaarlo 104
Malvisen täti 28
Minkkinen Tarmo 91
Männikkö Esa 17
Oksanen Onni 58
Orpana Viljo 83, 85
Paavo Kurkela 97
Palmqvist Suoma 27
Palovesi Eino 15
Pasanen Tauno 27
Peltoniemi Kauno 83, 85, 118
Piesala Ensio 49
Pihlainen Eemeli 10
porotarha 97
Puhakainen Kerttu 27
Puuhapuisto Veijari 95
Pätiälä Erkki 16
Raippalinna Matti 116
Raippalinna Riti 26
Ratinen Jarmo 26
Rauikkalahala Kustaa 19
Rautiainen Veikko 84
Rautiainen Yrjö 60
Salo Ilkka 96
Salo Ilta 9
Salo Pekka 15, 96
Stenius Rainer 12
Suomen Joogaopisto 31
Tarvaalan maatalousoppilaitos 64
Tarzan-puisto 94
Tiittanen Eino 91
Utsjoki Lasse 13
Varila Kai 104
Veikko Ikkala Ky 89
Veikon kiulu 116
Vesieläinpuisto 94
Vienonen Hilja 115