Anita Saarelainen





Nyt se Ikkala tulloo!

Veikko Ikkalan vuodet Saarijärvellä







© 2017 Anita Saarelainen ja Ikkalan perikunta
Käsikirjoitus ja taitto: Anita Saarelainen
Kuvat Ikkalan perheen kotialbumista ja Saarijärven museon kokoelmista.

Kannen taustakuva on Ilta Ikkalan maalaus eläinlääkärin virkatalosta Herajärven rannalla.
Kirjahanketta ovat tukeneet: Lions Club Saarijärvi, Beda, Katri ja Aune Heralan säätiö, Suomen Kalankasvattajaliitto ry, Horon Erämiehet ry ja Saarijärvi-Seura ry.

Kirjaa on saatavissa kirjoittajalta (Anita Saarelainen, puh. 0400 599090) ja Markku Ikkalalta,
Tanhuantie 3, 40720 Jyväskylä, puh. 040 763 9112.

Kustantaja: Ikkalan perikunta
Painopaikka: Grano Oy, Jyväskylä, 2017
2. painos
ISBN: 978-952-93-8375-7 



Sisällys

ESIPUHE    7

ELÄINLÄÄKÄRIKSI    9

MUUTTO SAARIJÄRVELLE    15

PERHE-ELÄMÄÄ    20

ELÄINLÄÄKÄRIN TYÖ    35

LEHMÄT PITIVÄT ELÄINLÄÄKÄRIN KIIREISENÄ    35

ELÄINTEN SAIRAUDET JA HOITO    50

PIRTURESEPTILLE OLI KYSYNTÄÄ    58

ELÄINLÄÄKÄRIN TYÖ ELÄMÄNTAPANA    60

NEUVOJA ELÄINTEN OMISTAJILLE    64

HARRASTUKSET VEIVÄT LUONTOON    70

METSÄMIES JA URHEILIJA    70

LUONNONMUKAINEN VILJELY JA TERVEET ELÄMÄNTAVAT    75

MUSIIKKIA, LEIJONIA, YSTÄVYYSKUNTIA, POLITIIKKAA    77

KALANKASVATUKSEN URANUURTAJA    82

LOHIKUUMETTA SAARIJÄRVELLÄ    82

KAPPELILAMPI – ONKILAMMIKKOTOIMINNAN EDELLÄKÄVIJÄ    88

YRITYSTOIMINTAA JA POROTARHAUSTA    95

ELÄKKEELLE JA HOITOIHIN    101

LAPSET JATKAVAT ISÄNSÄ PERINTEITÄ    109

MATISTA ELÄINLÄÄKÄRI    109

MARKETTA ELÄÄ LUONNONMUKAISTA ELÄMÄÄ    113

MARKUSTA SUOMEN LOHENKASVATTAJAIN LIITON TOIMINNANJOHTAJA    115

MIKOSTA KLASSISEN MUSIIKIN ASIANTUNTIJA    118

KIITOKSET    124

IKKALAN SUKU    125

LÄHTEET JA HAASTATELLUT    126

HAKEMISTO    128

 


Esipuhe


Veikko Ikkala oli kunnioitettu, taitava ja pidetty eläinlääkäri. Hän oli luotettava: tuli aina, kun oli luvannut. Työssään hän oli riuska ja varmaotteinen ja hoiti vaikeimmatkin tapaukset ammattitaidolla, jopa ilman asianmukaisia välineitä. Suorasanaiseksikin häntä on kuvattu. Eläinlääkäri Ikkalaa arvostettiin maalaistaloissa, olihan useimmiten kyse arvokkaiden tuotantoeläinten terveydestä.
Eläinlääkärin työ oli Veikko Ikkalalle kutsumus. Hän oli onnellinen voidessaan auttaa eläimiä ja niiden omistajia. Surua hänelle tuotti nähdä eläinten kärsivän huonosta hoidosta. Ikkala opettikin omistajia hoitamaan eläimiään ja antamaan ensiapua niiden erilaisissa vaivoissa. Hän tuli tunnetuksi mm. tulehdus- ja kiputiloja lievittävästä Ikkalan Linimentistä.
Veikko Ikkala piti huolta paitsi eläinten myös isäntien ja emäntien hyvinvoinnista. Aktiivisena liikkujana hän kannusti muitakin liikkumaan ja pitämään yllä terveyttään.
Saarijärveläiset muistavat Ikkalan myös kalanviljelyn uranuurtajana. Hänen kädenjälkensä näkyy edelleen Kappelilammen Kalastajakylässä. Hän oli kekseliäs. Siitä esimerkkinä ovat lohenkasvatuskokeilut ja porojen laiduntaminen. Pystykorvat olivat hänelle rakkain koirarotu. Hän oli mukana kehittämässä sen jalostustoimintaa.
Veikko Ikkala syntyi 14. helmikuuta 1917 Alavudella ja kuoli Saarijärvellä 24. helmikuuta 1985. Tämä kirja on julkaistu hänen satavuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Kirja kertoo Veikko Ikkalan lähes 40 vuotta kestäneestä työstä kunnaneläinlääkärinä ja hänen muusta toiminnastaan Saarijärven seudun hyväksi. Kirjassa on myös muisteluksia monista sattumista matkan varrelta.

Saarijärvellä Veikon päivänä 9. tammikuuta 2017
Anita Saarelainen




Eläinlääkäriksi

Vanha eläinlääkärikunta oli hyvin kansainvälistä, sillä vuoteen 1945 asti koulutus piti hankkia ulkomailta. Sen jälkeenkin klinikkaopinnot suoritettiin joko Tukholmassa tai Oslossa. Eläinlääketieteellinen Korkeakoulu perustettiin vuonna 1945 Helsingin Sörnäisiin. 
Veikko Ikkalalla oli kova halu eläinlääkäriksi. Hän opiskeli aluksi Hannoverissa, mutta joutui sodan raunioittaman Hannoverin sijasta hakeutumaan Sveitsin Berniin suorittamaan opintonsa loppuun.
Veikko Ikkala syntyi 14.2.1917 Alavudella taloon, jossa oli 13 lasta, Veikko heistä nuorin. Kotoa lähtiessään Veikko sai perinnöksi lehmän. Sen hän myi ja läksi Saksaan opiskelemaan eläinlääkäriksi.
Asepalveluksen Veikko Ikkala suoritti vuosina 1937–38. Opiskeluaikanaan hän oli myös rintamalla hoitamassa hevosia Karjalan kannaksella, Petroskoissa, Karhumäellä ja Syvärillä. Talvisodassa 1939-1940 ja sen jälkeen hän palveli teurastusjoukkueen johtajana, eläinlääkärinä ja komppanian päällikkönä. Jatko- ja Lapin sodassa hän toimi eläinlääkärinä 1941-44 ja sai välillä opintolomaa kahdessa erässä. Sotilasarvoltaan hän oli eläinlääkintämajuri ja hänet palkittiin ansioistaan kunniamerkillä.
Vuonna 1944 sota keskeytti loppusuoralla olleet eläinlääkäriopinnot. Saksasta palatessaan hän tapasi Ilta Salon, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläinlääkäreiden työtilanne oli huono. Pieneläimiä ei hoidettu, lehmät olivat huonosti tuottavia eikä niitä kannattanut hoitaa. Työ oli lähinnä hevospraktiikkaa. Paikalliset välskärit hoitivat hevosten ruunauksia, eikä eläinlääkäreitä kaivattu.
Oman vaikeutensa eläinlääkäreiden työhön toivat huonokuntoiset tiet ja autojen puute. Sodan aikana eläinlääkäreitä tarvittiin hoitamaan kymmeniä tuhansia sodassa mukana olleita hevosia. Hevoset olivat tuolloin elintärkeitä, lähes ainoita, joilla kaikenlaiset kuljetukset rintamalle ja rintamaoloissa voitiin hoitaa. Suomenhevoset olivat vankkoja, terveitä ja koviin oloihin tottuneita. Hevoset kuljettivat tavaroita ja haavoittuneita mm. perässä vedettävillä purilailla. Autoissa olivat häkäpöntöt takana ja talvellakin kesärenkaat alla, joten niillä käytiin välillä ojan pohjalla.
Monet suomalaiset opiskelivat eläinlääketiedettä Saksassa joko Giessenissä tai Hannoverissa. Saksasta oli mahdollisuus saada apurahaa opintoihin. Myös Veikko Ikkala aloitti opintonsa Hannoverissa.
Veikon opiskelukaveri Carl-Heinz Klatt kertoo kirjassa Lehmästä leopardiin, että hänen aloittaessaan vuonna 1942 opiskelijoita oli 102, vuoden päästä luku oli pudonnut 86:een. Kanditutkinnossa oli enää 65 opiskelijaa. Keskeytysten lisäksi myös sota karsi opiskelijoita. Opiskelussa oli pidettävä kiirettä, sillä moni oli saanut lykkäystä armeijasta opintojen takia.
Eläinlääkäreiden tarve tunnustettiin Suomessakin ja niinpä Suomeen alettiin puuhata omaa korkeakoulua. Sen jälkeen Suomessa pystyi opiskelemaan kolmessa vuodessa eläinlääketieteen kandidaatiksi asti, jonka jälkeen piti jatkaa Tukholmassa tai Oslossa lisensiaatiksi. Suomenkielisistä oppikirjoista oli kova puute. Opiskelijat joutuivat kirjoittamaan paljon sanelun mukaan ja piirtämään itse kuvia. Alkuun Helsingissä ei ollut varsinaista koulua, vaan opiskelupaikat oli hajasijoitettu. Anatomiaa, eläinoppia, ruotsia, englantia, kemiaa, fysiikkaa, kasvitiedettä jne. opetettiin eri paikoissa.
Aiemmin eläinlääkäreiden kilpailijoina olivat paikalliset kansanparantajat. Kun eläin sairastui, kutsuttiin ensin apuun oman kylän tuttu parantaja, ja eläinlääkäri vasta kun hoito ei auttanut. Veikko Ikkala kannusti eläinten oma-aloitteiseen hoitoon ja pyrki levittämään oikeaa tietoa hyvistä menetelmistä.
Maaseudulta löytyi hyviä kansanparantajia, kuten esimerkki Saarijärveltä osoittaa. Annikki Vilkkilä kertoo, että Veikko kävi usein talossa lehmien utaretulehduksen takia ja sai aina lehmän paranemaan. Kerran emäntä ei saanut eläinlääkäriä kiinni. Niinpä hän polki pyörällä Eemeli Pihlaisen luo pyytämään apua. Eemeli oli tunnettu luontaisparantaja.
Eemeli oli pyhäpuku päällään lähdössä Mahlun rukoushuoneelle, mutta suostui tulemaan avuksi. Lehmä oli turvonnut, kun oli syönyt liikaa tuoretta apilaa. Eemeli otti puukon tuvasta ja lähti emännän mukaan navettaan. Eemeli meni lehmän luo ja löi puukon sen kylkeen. Hän osasi lyödä sen oikeaan kohtaan. Harmi vain, että pötsin sisältö roiskui Eemelin pyhäpuvun päälle. Eemeli sanoi vaan, että kyllä kusi kuivaa ja paska murenee. Lemmikki-lehmä parani. (Annikki Vilkkilä)

Marketta Horn (o.s. Ikkala) kertoo, mitä oli kuullut isänsä nuoruudesta:

Isäpä se vasta erikoinen ihminen olikin. Ison pohjanmaalaisen sisarusparven nuorimpana hänet pantiin ainoana lapsista yhteiskouluun. Noista ajoista hän ei koskaan kertonut. Isä kertoi kuitenkin, kuinka syysiltoina oli pyydystetty rapuja ja kesäöinä aitassa kaiverrettu hirsien väliin koloja piikojen puolelle. Äitini joskus mumisi, että isä oli ollut rehtorin tyttären kanssa. Tarinan mukaan isän äiti kuoli, koska oli ostanut liian kireät kengät isän ylioppilasjuhliin. Isä tuntui kärsivän syyllisyyttä. Tiedä häntä.
Suomessa ei vielä voinut opiskella eläinlääkäriksi, mutta olisipa näin jälkeenpäin hyvä tietää, miten isäni sai rohkeuden lähteä Saksaan. Kielipää ei ollut kummoinenkaan. Hän asui Frau Wohmannin luona Hannoverissa koko opiskeluajan ja tämä vanha saksalaisrouva vieraili meilläkin Saarijärvellä. Opiskelukaverit Klatt, Eestilä, Väyrynen ja Varila pysyivät perhetuttuina loppuun saakka.
Carl-Heinz Klatt kertoo, kuinka hän ja Veikko Ikkala junailivat Saksassa opiskelleiden opintojen jatkumisen Sveitsissä. Veikko Ikkala oli tuolloin Kokemäellä kunnaneläinlääkärin viransijaisena. Hänen ystävältään Klattilta puuttui praktiikkakokemus, joten hän ei voinut hakea sijaisuuksia, vaan toimi eläinlääkärin apulaisena Satakunnassa.
Klatt matkusti Kokemäelle Veikkoa tapaamaan. Veikolta puuttui vain viimeinen lukukausi ennen valmistumista. Hannoveriin ei ollut paluuta, kaupunki oli pommitettu hajalle ja aseveljeys päättynyt. Miehet sopivat, että Veikko kirjoittaa muille Saksassa opiskelleille kandeille ja kysyy, haluavatko he jatkaa opintojaan Sveitsissä. Klatt lupasi ottaa selvää, huoliiko Sveitsi suomalaiset opiskelijat. Hänen äitinsä neuvotteli Sveitsin suurlähettilään ja Bernin korkeakoulun kanssa. Tulos oli myönteinen: kaikki halukkaat pääsivät jatkamaan opintojaan ja suorittamaan tutkintonsa loppuun.
Lähtijöitä oli 12 ja matkajärjestelyt aloitettiin. Matkaan tuli muutamia mutkia. Ranska ja Englanti kielsivät lennot Saksan yli. Suomen Pankki ei myöntänyt valuuttaa. Lopulta kuukauden odottelun jälkeen opiskelijat pääsivät matkaan kahdessa erässä, alkujoukko laivalla Ranskan kautta ja loput viikkoa myöhemmin laivalla Tukholman ja Belgian kautta. Lähtijöiden joukossa oli tietenkin myös Veikko Ikkala.
Kalevi Eestilä kertoo, että laivamatka oli koitua kohtalokkaaksi. Laiva piti pysäyttää pimeän tullen, koska meressä oli miinoja. Aamulla huomattiin miina muutaman metrin päässä laivan keulasta. Opiskelijat pääsivät kuitenkin ehjinä perille.
Opinnot Sveitsissä tulivat kalliiksi. Kaikki olivat kuitenkin olleet viransijaisina tai eläinlääkärin apulaisina ja saaneet siten hieman rahaa kasaan. Eläinlääkintäneuvos Rainer Stenius oli saanut kerättyä kullekin pienen apurahan, jolla niukin naukin tuli toimeen, kertoo Carl-Heinz Klatt. Hannoverissa opiskelleet eläinlääkärit pitivät myöhemminkin yhteyttä toisiinsa.
Veikko Ikkala ja Ilta Salo olivat tavanneet paluumatkalla Saksasta. Ilta oli opiskellut Freiburgissa. Malmössä jatkokyytiä odotellessaan Ilta ja Veikko kertoivat toisilleen siihenastisen elämäntarinansa. Veikko oli hyvä kuuntelija ja nuoret viihtyivät hyvin toistensa seurassa.

Ilta Ikkala kertoo Veikon tapaamisesta:

Kun opiskelin Freiburgissa vuonna 1944, entinen koulukaverini kirjoitti Berliinistä minulle, että hän ei halua maalata pirua seinälle, mutta ota kaikki mukaan, mitä sinulla on. Saksan ja Suomen välillä saattaa olla kaikki lopussa. Otin kaikki mukaani. Toinen laukku painoi 30 kg, toinen 25 kg. Läksimme huonetoverini kanssa kohti Suomea. Olin nähnyt jo kaksi tummiin pukeutunutta miestä Berliinissä Suomen lähetystössä. Nämä kaksi samaa miestä näin Kööpenhaminan satamassa lähdössä Ruotsin laivalle. Toinen oli ymmällä tullimiehen kysymyksestä ja toinen sanoi, että se tullimies kysyy sinulta passia. Sitten hän katsoi minua takanaan. Olimme Tean kanssa puhuneet suomea. Toinen pojista katseli taaksepäin ja hymyili kolmikulmaista hymyä. En ymmärrä, mistä sain tämän mielikuvan. ”Ai te olette suomalaisia ja saa puhua suomea ihan rauhassa.” Tutustuimme lautalla.
Malmössä meillä oli koko päivä odottamisaikaa ja siellä iltapäivällä kysyin, kumpi lähtee kävelemään, en halua täällä istua ja odottaa. Veikko oli heti valmis. Muut eivät halunneet kävellä. Kiersimme Malmöön, ja Veikko oli niin hyvä kuuntelija. Kun palasimme toisten luo, läksimme syömään. Me tytöt olisimme tuskin voineet ruokailla, koska meillä oli niin vähän rahaa, mutta nämä korskeat eläinlääkäripojat olivat myyneet lentolippunsa, joita eivät voineet käyttää. Me söimme ruhtinaallisesti. Pojat myivät myös makuupaikkalippunsa ja näin me yön matkustimme ja seurustelimme keskenämme. Tukholmassa pojat sanoivat, että meidän pitäisi lähteä samalla laivalla, koska he lähtivät välittömästi. Mutta minulla oli Heideckenit ja Tealla luokkatoveri, joita olimme luvanneet tavata. Jäimme Tukholmaan, vaikka Tea oli niin ihastunut Kaleviin. Sanoin, että jos siitä totta tulee, on paljon parempi, että annetaan osoitteet, ja he ottavat yhteyttä. Veikko olikin sanonut, että kun hän kantaa minun 35 ja 25 kiloisia matkalaukkuja ja minä hänen 15 kiloista matkalaukkua, niin kotiosoite hänen pitää saada. Ja siinä sitten kävi niin kuin kävi. Veikko tuli tapaamaan minua huvilallemme Leppälahteen. Hän oli lukenut, että äiti täytyy ensin tavata.
Veikon ja Iltan tiet erosivat jo seuraavana päivänä, mutta siitä alkoi tiivis kirjeenvaihto. Veikon piti mennä Ouluun ilmoittautumaan Lapin sotaan. Ilta pääsi jatkamaan opintojaan Helsingin yliopistoon. Sodan jälkeen nuoret menivät kihloihin. Veikko toimi silloin jo eläinlääkärinä, mutta Iltan opinnot olivat vielä kesken. Pari vihittiin 4.8.1946.
Elokuussa 1941 ylioppilas Ilta Salo oli päässyt toimitusharjoittelijaksi Keskisuomalaiseen. Toimituksessa oli vain kaksi miespuolista toimitussihteeriä; vakinainen naisten aiheista kirjoittanut toimittaja oli lähtenyt toimituksesta vuoden alkupuolella. Heidän lisäkseen juttuja tekivät senttaajat. Toimittaja, pakinoitsija Puuma ja musiikillinen kulttuuripersoona Lasse Utsjoki oli toiminut Keskisuomalaisen toimittajana ja toimitussihteerinä jo vuodesta 1932. Utsjoesta tuli Iltan lähin esimies ja työkaveri. Ilta kirjoitti uutisia ja haastatteli keskisuomalaisia vaikuttajia. Ilta osoittautui hyväksi yleis- ja uutistoimittajaksi, jolta sujuivat muutkin kuin naisten jutut. Ura olisi varmaan jatkunut Keskisuomalaisen vakituisena toimittajana, mutta Ilta päätti kuitenkin lähteä akateemiselle uralle ja kirjoittautui Helsingin yliopiston opiskelijaksi. 
Ilta oli ollut jo kesällä 1938 oppilasvaihdossa Saksassa ja 1939 Ruotsissa. Vuonna 1942 hän palasi Saksaan, opiskelemaan Königsbergin yliopistoon. Sodan läheisyys tuntui kaupungissa. Seuraavana syksynä Ilta pääsi jatkamaan opintojaan Freiburgin yliopistoon; siellä hän opiskeli sanomalehtitiedettä. Sota tuli sielläkin liian lähelle ja Ilta palasi Suomeen.

Jatkosodan loppuvaiheissa Veikko tutustui kirjailijaan ja kollegaan Yrjö Kokkoon. Kokko halusi kirjoittaa uuden kirjansa Lapissa ja tarjosi Veikolle paikkaansa Sysmän kunnaneläinlääkärinä. Vaihtoehtona oli apulaiseläinlääkärin paikka Vammalassa. Vammala voitti, sillä siellä toimi Alavudelta kotoisin oleva piirieläinlääkäri Eino Huhtala, jonka mukana Veikko oli ollut monia kertoja. Vammalassa Veikko aloitti vuonna 1944 ja siellä hän oppi käytännön eläinlääkärin työn. Hän ehti toimia vielä Kokemäellä eläinlääkärin sijaisena kesällä 1945.
Syksyllä 1945 oli aika suorittaa opinnot loppuun. Saksa ja Hannover olivat raunioina. Matka oli suunnattava Sveitsiin. Saksan läpi ei voinut matkustaa, vaan Veikon matka kulki laivalla Amsterdamiin ja sieltä Pariisin kautta Berniin. Veikko suoritti opinnot loppuun yhdeksässä kuukaudessa ja sai todistuksensa keväällä 1946. Syksyllä hän sai laillistetun eläinlääkärin paperit. Talvella 1947 hänet valittiin Loimaan kauppalan eläinlääkäriksi.


VEIKON VINKKI: KEVÄISIN LEHMIÄ LAITUMELLE LASKETTAESSA ON SYYTÄ KIINNITTÄÄ HUOMIOTA NIIHIN LEHMIIN, JOILLA NÄYTTÄÄ OLEVAN MÖYRYTAUDIN OIREITA (PUSKEVAT, MÖYRÄSTÄVÄT), JOTTA NE SAATAISIIN VIIMEISTÄÄN SILLOIN HOITOON.


Muutto Saarijärvelle

Veikko palasi Sveitsistä Suomeen eläinlääkärinä, teki muutamia lomatuurauksia ja sai ensimmäisen viran Loimaalta.
Kesällä 1948 Ilta ja Veikko osallistuivat eläinlääkärien kesäkokoukseen Vaasassa. Paluumatkalla Iltan vanhempien luo Jyväskylään he pysähtyivät Saarijärvelle, jossa oli eläinlääkärin paikka auki. Iltan isä, metsäteknikko Pekka Salo oli houkutellut Veikkoa hakemaan paikkaa. Veikolle ja Iltalle esiteltiin Herajärven rannalla ollut kaunis virkatalo. Saarijärven kauneus lumosi pariskunnan ja ihastus oli yhteinen: mikä ihana paikka ja vielä iso talo järven rannalla, jossa perheen olisi hyvä olla! Veikko haki virkaa ja tuli valituksi.

Ilta muistelee tapahtunutta:

Heinäkuussa Veikko huljutteli vajaan vuoden ikäistä Markku-poikaamme Leppäveden laineissa vanhempieni huvilalla. Miltei yötä päivää jatkunut työ Loimaan eläinlääkärinä oli ollut rankkaa ja loma tuntui ihanalta. Tosin eläkkeelle jäänyt eläinlääkäri oli moittinut nuorta miestä, kun heti ensimmäisenä kesänä oli lähdössä lomalle - hän ei ollut pitänyt lomaa vuosikymmeniin. Isäni tuli huvilalle saarijärveläisen maanviljelijän Evert Kalmukosken kanssa. Kun tämä kuuli, että vävy on eläinlääkäri, alkoi houkuttelu Saarijärvelle, josta eläinlääkäri oli juuri lähtenyt pois. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän oli huolissaan tilanteesta.
Veikko tiesi Saarijärven, sillä hän oli aiemmin käynyt kysymässä kansanedustaja (sittemmin maaherra) Eino Palovedeltä, eikö Karstulassa tarvittaisi eläinlääkäriä. Palovesi oli arvellut sen olevan tarpeetonta. Olimme loman lopulla menossa Vaasaan eläinlääkärien kesäkokoukseen. Kalmukoski ehdotti, että kävisimme katsomassa paikkaa ohi ajaessamme.
Saarijärvelle saavuttuamme meille tarjottiin kahvit Marttalan pirtissä. Sitten pääsimme tutustumaan Kotirantaan. Jo maisemat olivat tehneet meihin vaikutuksen, mutta vielä syvemmin vaikutti niemessä oleva suuri talo. Se oli tosin huonossa kunnossa, mutta kunnanisät lupasivat kunnostaa sen ennen tuloamme.
Joulukuussa 1948 muutto tuli ajankohtaiseksi. Se ei ollut helppo. Matkaa hidastivat kylmä keli ja useat rengasrikot. Renkaita jouduttiin paikkaamaan matkan varrella. Perille päästyä he ihmettelivät autojen ja väen paljoutta. Kävi ilmi, että samana päivänä oli tohtori Arvo Järvisen hautajaiset. Hän oli ollut merkittävä vaikuttaja Saarijärvellä.
Kollegat ihmettelivät, miten joku voi muuttaa vapaaehtoisesti Etelä-Suomesta ”Lappiin”, jollaisena Saarijärven seutua pidettiin. Ikkalat kotiutuivat kuitenkin hyvin Saarijärvelle ja kun kollegat myöhemmin tulivat käymään kylässä, he eivät enää ihmetelleet, että Ikkalat olivat tulleet näin kauniiseen paikkaan. Erkki Pätiälä, Veikon opiskelukaveri Saksasta, pysähtyi aina Saarijärvellä Veikon ja Iltan luona matkalla Kannuksesta Asikkalaan, kotiseudulleen. Perheet pitivät tiiviisti yhteyttä. Erkki sai vaimoineen viisi lasta ja Veikolla ja Iltalla oli neljä, joten vilskettä riitti isossakin talossa.
Veikko oli kosiessaan vuonna 1946 luvannut Iltan äidille, että hän huolehtii siitä, että Ilta suorittaa opintonsa loppuun. Kodin perustamisen jälkeen tuli lupauksen lunastuksen aika. Ilta luki tentteihin ja kävi Helsingissä tenttimässä kurssin kerrallaan. Helsingissä Ilta asui siskonsa kanssa Domus Academicassa. Vaikka vapaa-aika meni suurelta osin opiskellessa, Ilta ehti toimia myös Keskisuomalaisen Osakunnan sihteerinä.
Iltan opiskellessa Helsingissä lapset olivat kotiapulaisen hoidossa. Markku oli usein myös isovanhempien luona. Iltan äiti ja isä pitivät lapsista ja Markku viihtyi vaarin kanssa hyvin. Markku oli mm. vaarinsa mukana tämän työmatkoilla ympäri Keski-Suomen. Pekka-vaari osteli puita isänniltä, ja usein he jäivät Markun kanssa yöksi maalaistaloihin.
Annikki Vilkkilä kertoo nähneensä Iltan ensimmäisen kerran Mahlun Nuorisoseuran talolla illanvietossa. Veikko ja Ilta tulivat sinne nuorena parina vuonna 1948. Onpa Veikko löytänyt nätin tytön, Annikki ajatteli. Selvisi, että he olivat naimisissa ja että heillä oli jo 1½-vuotias poikakin, Markku. Annikillakin oli vuoden vanha poika. Hänkin oli mennyt naimisiin nuorena. Yhteistä puhuttavaa siis riitti. Marketta syntyi 1949. Annikki muistaa, että lapset olivat joskus Veikon mukana, koska Ilta luki silloin tentteihin.
Veikko kertoo Sampo-lehdessä, kuinka monena häntä on pidetty. Häntä on arveltu metsämieheksi, karjanostajaksi, vakuutusmieheksi, kauppiaaksi, poliisiksi, teurastajaksi, keinosiementäjäksi ja nahkainostajaksi.
Myöhemmin Saarijärven eläinlääkärin vastuualue laajeni: Veikko Ikkala nimitettiin Viitasaaren ja Äänekosken piirieläinlääkäriksi. Vastaanottomatkat saattoivat viedä Kannonkoskelle, Sumiaisiin tai Kinnulaan saakka. Joutuipa Veikko käymään sairasmatkoilla jopa Rautalammin puolella. Myös lihantarkastukset Äänekoskella ja Suolahdessa veivät aikansa.
Veikon aikaan Karstula sai Esa Männiköstä oman eläinlääkärin ja myös Viitasaari sai oman eläinlääkärin. Nyt kun virkoja on tällä seudulla neljä, eläinlääkärit jaksavat paremmin. Työaikalaki ei koskenut eläinlääkäreitä, Veikon eläinlääkäripoika Matti Ikkala muistuttaa. Mattikin teki alkuun, 1970-luvulla, kymmentuntisia päiviä ja päivystykset päälle.

Nuorta eläinlääkäriä Veikko Ikkalaa ei aina osattu ottaa todesta. Siitä pari esimerkkiä:

Vasta Saarijärvellä aloittaneena nuorena eläinlääkärinä Veikko ajoi autonsa Osuuskauppa Paavonseudun rasvapukille ja pyysi suorittamaan rasvauksen. Miehet kysyivät, kenen auto on. Kuultuaan, että se on eläinlääkärin, he tekivät työn joutuisasti. Eläinlääkärin tittelistä oli selvästi hyötyä. Tosin toinen rasvaajista kysyi: ”Millainen mies se uusi eläinlääkäri on, kun sillä on oikein autokuski?”

Eläinlääkärin autoa tankataan Paavonseudun kaupalla.

Toisella kertaa Veikko kävi johtaja Tirkkosen pihassa. Hän jäi istumaan autoon odottamaan jotakin. Eräs isäntä tuli siihen, kurkisteli joka puolelta auton sisään, ei puhunut mitään. Mies oli kuullut kaupassa, että eläinlääkäri oli juuri mennyt autoon. Isäntä meni takaisin kauppaan ja kertoi, ettei siellä eläinlääkäriä ollut, olipahan vain joku poika ratissa.


Ensikohtaamiset Saarijärven nuoren eläinlääkärin kanssa ovat jääneet monelle mieleen. Veikko Ikkalaa luonnehdittiin kiireiseksi, riuskaksi ja suorasanaiseksi mieheksi, jonka luonteessa arveltiin olevan pohjalaista perua.


Eläinlääkäri Ikkala kävi Jokelan tilalla ensi kertaa vuonna 1948, kun sika oli sairastunut. Annikki Vilkkilä kertoo, että tietä ei ollut vielä ehditty rakentaa, kun vasta syksyllä oli uudistilalle muutettu. Hän soitti naapurista eläinlääkärille ja meni tienhaaraan vastaan. Annikki oli vauvan kanssa kotona; mies oli metsätöissä. Kun Veikko näki pojan ja nuoren emännän, hän ihmetteli, kuinka nuorena Annikki oli mennyt naimisiin, kun on jo lapsikin. Annikki oli 21-vuotias, mutta sitä nuoremman näköinen – ja on pysynyt nuorekkaana edelleen 90 ikävuodestaan huolimatta.


Sika oli tuotu mummolasta joulusiaksi ja sitä pidettiin kesällä ulkona ja talvella navetassa pienessä karsinassa. Veikko tuli, tutki sian ja kysyi, mitä sille on syötetty, kun sillä on kuumetta. Emäntä sanoi peranneensa sieniä ja heittäneensä perkausjätteet sialle tongittavaksi. Ne olivat pistäneet sian ruuansulatuksen sekaisin. Veikko kirjoitti reseptin ja sika parani heti, Annikki Vilkkilä kertoo. Jouluksi sika teurastettiin. Liha suolattiin Kustaa Rauhalan tekemässä tiinussa. Siasta saatiin sekä joulukinkku itselle ja mummolan väelle että särvintä koko talveksi.


Kerran, vaikka ei ollut mitään asiaa joulun alla, Ikkala tuli ja toi ison suklaalevyn. Ikkala sanoi, että hänellä on kaksi emäntää, joille hän on tuonut lahjan. Toinen oli eräs emäntä Multialta ja toinen olet sinä. (Mailis Huuha)


Ikkalat viihtyivät hyvin Saarijärvellä ja kasvattivat laajan tuttavapiirin. Veikko oli sanonut, että Saarijärvellä on hauska tehdä työtä, sillä täällä yhtyy pohjalainen rehtiys ja savolainen lupsakkuus. Veikkoa viehätti niin saarijärveläinen maisema kuin ihmiset, joiden kanssa oli helppo elää ja tehdä työtä.


Veikon musta ja tuuhea tukka sai aikaan ihailua vanhemmissakin naisissa:

Veikko Ikkalalla oli musta, kiiltävä tukka. Veikko oli ollut Lanneveden rannalla, Jerpan Hiltan luona lääkitsemässä lehmää. Kiitollisena vanha emäntä tarjosi tuvassa Veikolle kahvit. Hilta keitteli samalla ruispuuroa avohellalla mustassa padassa. Hän vilkuili vuoroin pataa, vuoroin Veikon päätä ja osoitteli kahta mustaa ja kiiltävää. Veikko ei ollut huomaavinaan, myhäili vain. Kahvin juotuaan hän lähti kiitellen. (Leena Salo)

Monet isännät ja emännät muistavat Veikko Ikkalaa kiitollisina saamastaan avusta. Monikaan nykyisistä isäntäpareista ei muista itse Veikkoa, mutta on kuullut puhuttavan hänestä pelkkää hyvää.

Veikko tul aina kun kututtiin, kiitollisuuvella muistan Veikkoa, se ol mukava lääkäri ja hoiti työnsä hyvin. (Elli Hiekkala)

Perhe-elämää

Ilta ja Veikko Ikkala perustivat kodin Herajärven rantaan. Markku oli syntynyt Loimaalla vuonna 1947 ja Marketta syntyi Saarijärvellä vuonna 1949. Kolmatta lasta odottaessaan Ilta läksi Helsinkiin tenttimään puuttuvat osat maisterin tutkinnosta. Ilta muistaa hyvin valmistumisensa. Hän valmistui samana vuonna, kun Mannerheim kuoli eli vuonna 1951, jolloin myös Matti syntyi Helsingissä. Mikko syntyi Saarijärvellä vuonna 1957.
Seuraavat vuodet Ilta oli osittain kotona, osittain tuntiopettajana tai hoitamassa opettajien sijaisuuksia. Lapsille ei ollut järjestettyä päivähoitoa, vaan kotona oli kotiapulainen. Myös puhelimeen vastaaminen Veikon ollessa työmatkoilla vei Iltan aikaa. Ilta osasi kysyä oikeat kysymykset ja oppi, milloin tarvitaan eläinlääkärin käyntiä, milloin selvitään lääkkeillä. Monet oppivat luottamaan Iltan neuvoihin.
Ilta Ikkalan maalaus Herajärven rannalla sijaitsevasta eläinlääkärin virkatalosta, josta tuli Ikkaloiden koti yli kolmeksi vuosikymmeneksi.

Ilta Ikkala muistelee:

Veikon kanssa meillä oli hyvä elämä. Hän ei osannut suuttua. Jos sanoi jotain kipakasti, nauroi päälle ja suuttuminen meni ohi. Kun Veikko kosi, hän sanoi, että meidän täytyy molempien viettää omaa elämää, emme saa jäädä toisen tekemisiin kiinni. Hän lupasi äidille, että jos hän saa pitää minut, niin hän pitää huolen siitä, että valmistun. Äiti ei olisi sallinut, että jättää kesken jotain minkä on aloittanut, vaan opinnot on vietävä loppuun. Veikko ei halunnut minkään vieraan apulaisen kanssa ruveta kotia suunnittelemaan.
Olimme kihloissa, kun Veikko meni Sveitsiin opiskelemaan yhdeksäksi kuukaudeksi ja valmistui. Viikko hänen paluunsa jälkeen menimme naimisiin ja lähdimme Kolille häämatkalle. Sen jälkeen olimme sen aikaa Helsingissä, että Veikko suoritti laillistamistutkinnon. Menimme Huittisiin, jossa Veikko otti kanoista valkovatsuritutkimuksia. Asuimme sikäläisen eläinlääkärin luona. Kevät oli erittäin kaunis. Silloin ilmestyi Aila Meriluodon Lasinen pyykkilauta ja luimme niitä runoja yhdessä. Aila oli istunut aivan lähellä minua psykologian luennoilla ja tiesin hänen kirjoittavan.
Veikko oli hyvin musikaalinen. Hän osasi soittaa melodioita ja oli opiskeluaikanakin soittanut Hannoverissa jopa olutpalkalla ja muut olivat saaneet tanssia. Kyllä hän kuunteli Meriluodon runoja. Hän oli ihana kuuntelija, kun kerroin Ailasta. Hän maalaispoikana tunsi kansanrunousjuttuja.
Huittisissa kanat rupesivat kaakattamaan yöllä unissakin ja niin Veikko haki Loimaan eläinlääkärin virkaa. Loimaa oli lähempänä Helsinkiä ja kävin sieltä suorittamassa tenttejä. Sain vanhan ihanan Naimin apulaiseksi, koska aika meni tenttien lukemiseen ja puhelimeen vastaamiseen. Apteekkarina oli Varpio ja hänen kanssaan hoidimme mitä resepteillä saattoi hoitaa. Kun Loimaalla kävi eräs osakuntatoverini Aatos Honkonen, nauroi hän sydämestään. En ollut suostunut menemään osakunnan kanssa retkelle sikalaan, koska siat haisivat pahalle. Juuri silloin mieheni leikattavaksi tuotiin iso sika. Minun piti pitää kuonosta kiinni ja antaa nukutuspiikki. Aatos nauroi, että siitä sait koston, kun et suostunut sinne sikalaan lähtemään!
Aino Leed kertoo, että kun eläinlääkärille soitettiin, usein sieltä vastasikin rouva Ikkala. Hän tuntui tietävän kaikista toimenpiteistä, joita tule tehdä eläinlääkäriä odoteltaessa. Aino ihmettelee, oliko Veikolla vapaapäiviä ollenkaan.
Kerran olimme jossain juhlassa kirkonkylällä. Ilta juonsi tilaisuutta. Yhdessä kohdassa hän mainitsi: ”Tämä paikallinen eläinlääkäri, joka asuu meillä, mutta näen häntä niin harvoin.” Siihen Veikko yleisön joukosta: ”Mutta hyvä rouva, tapaammehan me aina öisin.” Kuulijoilla oli hauskaa. (Aino Leed)
Eläinlääkärit olivat sodan jälkeen työhönsä sitoutuneita, velvollisuudentuntoisia ja aina tavattavissa. Päivystystä ei ollut, joten omalle perheelle jäi aikaa vain kesälomilla. Näin oli Veikollakin, jolla oli laaja alue hoidettavanaan. Työtä hankaloittivat pitkät matkat ja huonot tiet. Työ alkoi aamutuimaan puhelinpäivystyksellä ja loppui usein vasta iltamyöhään sairaskäynteihin. Pahimpaan aikaan nukkuminen jäi muutamaan tuntiin.
Työpäivä alkoi aamuseitsemältä. Puhelinpäivystyksen jälkeen Veikko lähti kierrokselleen laajan pitäjän eri puolille. Vaikka hän olisi suunnitellut päivän ja reitin tarkkaan, matkalla hänet saatettiin tavoittaa jostain talosta. Kiireellisen avun tarpeen vuoksi suunnitelmat muuttuivat saman tien. Toisaalta kotiin tultua saattoi olla edessä sairasmatka samaan suuntaan, josta oli juuri tullut. Aina hän ei ehtinyt poiketa kotona syömässä, mutta kello viiden päivällisestä hän piti kiinni. Silloin koko perhe kokoontui yhteen vaihtamaan kuulumisia.
Kun kyläläiset tiesivät, että eläinlääkäri kotiutui viiden aikoihin, puhelin alkoi soida uudestaan. Kevätkausi maaliskuusta kesäkuuhun oli kaikkein kiireisintä aikaa. Silloin menoja saattoi riittää yömyöhään. Aamulla oli kuitenkin jälleen uusi kierros edessä.
Eläinlääkäri Veikko Ikkala tuli aina kun lupasi, vaikka hänelle olisi soittanut illalla yhdeksän jälkeen. Kauppisen talossa oli hyväkuntoinen tammahevonen, jonka pikkukavio tulehtui niin, ettei sillä kestänyt astua. Aamupäivällä sovittiin käynti hevosta katsomaan, ja Ikkala tuli samana iltana. Veikko antoi hevoselle lääkityksen ja se parani nopeasti. Kauppisella oli myös seitsemän lehmää, joilla oli joskus poikimishalvauksia, mutta Ikkalan avulla niistäkin selvittiin. (Sisko Kauppinen, Kannonkoski)

Ainoana tyttönä Marketta tunnustaa olleensa erityisasemassa.

Pojilla oli ruutuvihko, johon merkittiin punnerrukset ja muut voimistelusuoritukset, ja he saivat viikkorahaa sen mukaan. Marketta sai rahaa silloin kun tarvitsi. Pyyntöä ei koskaan evätty, joten Marketan piti vastata luottamukseen olemalla sen arvoinen ja enemmänkin.

Perhekuva vuodelta 1957

Marketta asui virkatalon yläkerrassa. Kun hän tuli aamulla alakertaan, usein joku emäntä istui aulassa itkemässä lopetettavaa eläinystäväänsä. Niinpä hän päätti, ettei ota omia eläimiä:

Aamuisin kyläläiset toivat hevosia ja pieneläimiä kotiimme. Hevosille oli oma tanko puutarhan vieressä ja piharakennuksen keskimmäistä huonetta kutsuttiin käsittelyhuoneeksi. Siellä oli pilttuu hevosillekin talvea varten. Pystykorvat tekivät pentuja omaan pesäänsä ja niitä saimme lapsena pukea ja työnnellä nukenvaunuilla.
Siinä ei paljon rupateltu, kun isä pisti nukutusainetta emäntien lemmikeille. Niin sykähdyttävää oli kulkea eteisaulan läpi aamuisin kouluun lähtiessä ja kokea itsekin emäntien suru rakkaan lemmikin viime hetkien äärellä, että omia lemmikkejä en pysty ajattelemaankaan.
Kaikki Veikon ja Iltan lapset ovat opiskelleet pitkälle. Tuttavapiiri Saarijärvellä oli akateemisia, lääkäreitä, apteekkari ym. muualta tulleita virkamiehiä. Molemmat vanhemmat kannustivat opiskelemaan. Isä sanoi Marketalle, että kun pääset ylioppilaaksi, lähdetään laivalla Kanadaan serkun luo. Laivamatka oli yhtä tärkeä kuin tutustuminen Amerikan mantereeseen. Mutta eipä Veikolla ollut niin paljon lomaa, että se olisi toteutunut. Marketta läksi yksin Amerikkaan.
Marketta tunnustaa, että he kaikki lapset olivat huonoja oppilaita. Saatiin ehtoja, jäätiin luokalle – virkkaus ja jätkänsakki kiinnostivat Markettaa enemmän kuin koulu, vaikka hän omien sanojensa mukaan keplottelikin kaikki luokat ilman ehtoja. Koko koulunkäynti tuntui typerältä: mitä hyötyä kenellekään on logaritmeista tai muista matematiikan kaavoista! Marketta lupasikin toimittaa opettajalle lavallisen ruusuja, jos joskus niitä tarvitsee. Marketta olisi halunnut lukioon äidinäidin luo Jyväskylään, mutta ei saanut lupaa siihen, ja jäi Saarijärvelle.
Isät eivät tuolloin puuttuneet lasten kasvatukseen. Tyttäristä pidettiin kuitenkin huolta. Eräs Heikki saattoi illalla Marketan koulun tilaisuudesta. Eikös isä tullut juuri sairasmatkalta ja poimi Marketan kyytiin! Heikki jäi seisomaan tienvarteen ja orastava rakkaus sai nolon lopun.
Kotona Marketta kasvatettiin tytöksi, roolijako oli selvä. Marketta arvelee, että Veikon toive saattoi kuitenkin olla, että hän olisi kiinnostunut eläinlääkärin työstä:
Kotonahan isää ei juuri näkynyt. Vapaapäiviä ei kai tuohon aikaan vielä ollut. Pitäjä oli laaja ja hiekkatiet tarkkuuta vaativia. Talvisin isää haettiin hevosen ja reen kanssa isomman tien varresta. Vähitellen aluetta alkoi hoitaa kai kuusi eläinlääkäriä. En muista isän valittaneen, vaikka saattoi joutua kotiin tultuaan heti lähtemään takaisin Kannonkoskelle, jopa naapuriin, josta oli juuri tullut.
Isä piti työstään ja latoi meitä lapsia ja vieraitakin auton perälle matkalle lähtiessään. Jonkun naapurikylän eläinlääkärin tytär oppi jo nuorena neuvomaan puhelimessa ensiavun poikimahalvaukseen, ja isä oli kovin pettynyt, kun oma tytär ei osoittanut kiinnostusta asiaan.
Ikkalan lapset ovat erilaisia, kukin oma persoonansa. Lapsille ei tunnu jääneen traumoja isän poissaolosta. He kokivat sen luonnollisena osana eläinlääkärin työtä. Marketta olisi kuitenkin kaivannut äidin läsnäoloa.

Markku Ikkala kertoo tunteneensa

olonsa turvalliseksi kotona lapsena ja sai aina tarvittaessa tukea vanhemmiltaan harrastuksiinsa ja vähän takkuisesti sujuneeseen koulunkäyntiinsä. Hän arvelee saaneensa esikoisena muita enemmän huomiota, mutta oli luonteeltaan melko sopeutuvainen. Lukemaan opittuaan hän eli omissa maailmoissaan sarjakuvien ja kirjojen parissa. Isä kannusti häntä monipuolisesti liikuntaan ja hänestä tuli koko eliniäkseen aktiivinen suunnistaja. Teini-iässä hän innostui myös politiikasta, kun molemmat vanhemmat olivat aktiivisia vaikuttajia, ja politiikasta kotona paljon myös keskusteltiin.

Eläinlääkärin talo Herajärven rannalla oli hyvä paikka lasten kasvaa.

Lapsuutemme oli turvallinen, mukava ja hieno, Matti Ikkala sanoo.

Vaikka isä ja äiti eivät olleet kotona, kotiapulainen oli, eli aina oli joku aikuinen paikalla. Herajärven rannalla oli neljän talon ryhmä, joissa oli kymmenkunta lasta, ja lapset saivat olla paljon keskenään. Raippalinnan Riti oli hyvä hengetär, melkeinpä äitihahmo, hän esti ja sovitti riitoja ja toimi leikkien organisoijana: milloin leikittiin piilosta, kymmentä tikkua, milloin mentiin uimaan. Riti oli kaunis, ihana, kiltti ja mukava, me kaikki rakastimme häntä, Matti sanoo. Marketta muistaa Ritin kiroilleen ja siitähän Ilta ei pitänyt, koska pelkäsi tavan tarttuvan Markettaan.
Lapsilla oli oma turvallinen maailmansa Herajärven rannalla. Elämä oli vapaata, huoletonta, ja monipuolista tekemistä riitti. Tehtiin itse latuja, kierrettiin niitä, harrastettiin mäkihyppyä Mendelininmäeltä rotkoon. Järven rannalla asuminen antoi paljon mahdollisuuksia, mutta ihan vaaratontakaan se ei ollut. Kakon rouva pelasti kerran Matin järvestä, kun hän oli pudonnut veteen. Ratisen Jarmo taas veti puolitoistavuotiaan Mikon ylös laiturin vierestä. Matti näki kauempaa, kun pellavapää nousi pinnalle, vajosi taas, ja kuuli, kun tytöt huusivat.
Naapuruston lapsilla oli oma urheilukenttä talojen välillä. Kalevi Lintinen teki korkeushyppytelineen; seipäät tehtiin lepästä. Harrastettiin juoksua, pituushyppyä, hypättiin korkeutta ja seivästä, työnnettiin kuulaa ja pelattiin pesäpalloa. Pari kertaa neuvolan ikkuna meni rikki, mutta peliä ei estetty. Talvella luisteltiin, pelattiin jääkiekkoa, kesällä purjehdittiin ja uitiin Herajärvessä. Joskus alkukesästä lämmiteltiin välillä teltassa, sitten mentiin taas uimaan. Raippalinnalla oli iso laituri, jossa oli pomppulauta ja hyppytorni, josta hypättiin syvään, kirkkaaseen veteen. Purjehdusta harrastettiin optimistijollalla. Opettaja Heikki Hämäläisen purjeveneellä saatiin harjoitella. Raippalinnat rakensivat oman jollan, joka on vieläkin käytössä Porvoon saaristossa.
Herajärvessä myös ravustettiin kymmenillä merroilla, jotka piti rapuruton estämiseksi keittää. Yössä järvi kierrettiin pariin-kolmeen kertaan soutamalla. Syöteiksi oli ongittu särkiä. Saaliiksi saatiin satakunta rapua yössä. Niistä saatiin vähän taskurahaa. Rapujuhlat pidettiin vuorotellen Ikkalalla tai Raippalinnalla: oli teetä, paahdettua ranskanleipää, voita, rapuja. Kovan työn jälkeen saatiin aikaan kivat juhlat neljän perheen voimin.
Kotoa kansakouluun lähtö oli Matille ikävää, mutta muuten koulussa oli kivaa. Yhteiskouluun pyrittiin. Keskikoulussa Matti sai aina kahdet ehdot, saksasta ja ruotsista. Lukiossa tuli vielä englantia ja siitä kolmannet ehdot, joten Matti jäi luokalleen. Koulu oli ihan hauskaa, mutta kesät menivät ehtolaiskursseilla, Matti muistelee.
Ilta yritti opettaa pojille saksaa, välillä heillä oli yksityisopettajakin. Matti sai ruotsista kuutosen. Saksasta tuli seiskaa, kasia. Rämäsen tytär epäili, että Matti sai saksan kokeen kysymykset etukäteen äidiltään Iltalta. Sen jälkeen Matti sai tahallaan aina ala-arvoisia!
Kulttuurikotiin kuuluivat myös ”pakkopianotunnit”, jolloin käytiin läpi ”Aaronit” (pianokoulukirjat). Pianonsoiton opettajia oli useita: saarijärveläiset Kerttu Puhakainen ja Suoma Palmqvist sekä jyväskyläläinen Dimitri Hintze, joka lopulta totesi: ”ei tästä mitään tule, kun Matti ei harjoittele”. Ohjelmassa ei ollut lastenlauluja eikä iskelmiä, jotka olisivat Mattia kiinnostaneet, vain klassisia sormiharjoituksia. Lukion pitkän matikan linjalla opettajana oli Tauno Pasanen. Hän oli mukava, innostava ja oikeudenmukainen, hyvä opettaja. Matti sanoo, että hänestä tuli kuuden aineen ylioppilas, ilman älliä, kun englantikin meni läpi.

Mikko Ikkala sanoo saaneensa hyvät eväät kotoa.

Äiti opetti Mikon lukemaan hänen ollessaan vasta nelivuotias. Siitä pitäen Mikko onkin ollut kova lukemaan. Muista pojista poiketen, häntä ei kiinnostanut liikunta, vaan musiikki. Mikon musiikin tekemisen lahja periytyi Veikolta, joka ei tosin ehtinyt musikaalisuuttaan paljon Saarijärvellä käyttää. Hän lauloi kuorossa ja soitti hyvin pianoa, mutta ei juuri soittanut sitä kotona. Vaikka kotona oli levysoitin ja levyjä, klassista musiikkia ei juuri kuunneltu. Mikko sanoo, että isä ja äiti eivät kuunnelleet musiikkia, vain Marketta kuunteli pop-musiikkia. Toiset pojat eivät innostuneet musiikista. Edes Beatlesit eivät heitä innostaneet.
Mikko oli mukana isän kanssa sairasmatkoilla jo ennen kouluikää ja viikonloppuisin. Häkkilässä oli synkkää kuusimetsää. Veikko oli sanonut siitä: "Synkkää seutua, kaikki kommunisteja". Veikko hoiti köyhien eläimiä joskus ilmaiseksi, veloitti vain kulut. Se oli inhimillistä ajattelua. Mikko muistaa, että hänestä oli kiva saada autokyytiä. Saarijärveläiset eivät ihmetelleet, vaikka Veikolla oli pikkupoika mukana, he olivat tottuneet siihen.
Sitä ei aikoinaan tajunnutkaan, kuinka hieno koti meillä oli, Mikko sanoo. Parempaa paikkaa ei olisi voinut olla. Kasvuympäristö oli hyvä ja turvallinen. Saarijärvi oli mukava paikka, kavereita löytyi naapurista, Raippalinnalta. Kaikki Saarijärvellä tiesivät, että ollaan Ikkalan poikia ja kuvittelivat tuntevansa heidät. Itse Mikko ei tuntenut juuri ketään. Yksi kansakoulu- ja lukioaikainen kaveri on vieläkin Saarijärvellä.
Sisarussuhteet jäivät etäisiksi, kun toiset lapset olivat paljon vanhempia. Matti piti enemmän huolta Mikosta, pienimmästä, vaikka oli kuusi vuotta vanhempi, Markku ja Marketta elivät toisissa piireissä. Silti sisarukset tulevat keskenään hyvin toimeen, vaikkakin näkevät toisiaan aika harvoin kasvokkain. Puhelimella soitellaan, jos on asiaa, Mikko sanoo.
Kotiapulaiset toimivat äidinkorvikkeina, kun äiti oli paljon menossa. Kansalaisopisto, monet luottamustehtävät ja kulttuurimenot veivät äidin illat. Lapsi tarvitsee aikuista lähelleen, ja kotiapulaisista erityisesti Anja on jäänyt Mikon mieleen. Hän oli turvallinen, hyvä aikuinen. Toinen mieleen jäänyt nainen oli Malvisen täti, Lahdenpohjassa miehensä kanssa asunut karjalaisnainen. Hän kävi pesemässä pyykkiä saunalla, silittämässä vaatteita ja tekemässä suursiivoukset. Hän oli tomera täti ja lämmin ihminen. "Kukaties ilman Malvisen tätiä olisin seonnut täysin!" Mikko naurahtaa. Täti piti huolta ja oli karjalaiseen tapaan iloinen, lämminhenkinen ja sydämellinen. Mies oli ollut sodassa ja hän piirteli Mikolle ja kertoili sotajuttuja.
Lasten ollessa pieniä Malvisen täti kävi Ikkaloilla auttamassa kotiapulaista. Mikko leikki hänen miehensä kanssa, potki ja huusi: ”Nouse lehmä ylös”. Oli isältään oppinut. Mies vain nauroi pikkupojan puheille.
Saarijärven kerma kävi Ikkaloilla vieraina: vaikuttajia, johtajia, lääkäreitä. Mikko sanoo olleensa silloin pihalla, poissa jaloista, hänellä ei ollut tekemistä vieraiden kanssa. Myöhemmin, kun Mikko ajeli kylällä, niin kunnanjohtajat kuin puliukotkin nostivat kättä, kun tunnistivat auton.
Marketta sanoo, että heillä ei oikeastaan ollut oikeaa perhe-elämää, molemmat vanhemmat olivat niin kovin kiireisiä. Isä oli paljon poissa ja äidillä oli omat menonsa. Kotiapulaiset hoitivat kotia, pyykkiä ja puutarhaa. Isälle erityisen rakkaaksi tuli hänen siskonsa, jonka mies kuoli keltatautiin, ja ainoa poika jäi teini-ikäisenä traktorin alle. Niinpä iso maatila jäi ilman jatkajaa. Isä ennusti, että Marketta, josta oli tullut yhtä itsepäinen kuin Sisko-tätinsä, joutuu vielä kärsimään siitä. Marketta naurahtaa: Hänestä ei tosiaan tullut kilttiä tyttöä! Marketta on ollut oman tiensä kulkija.
Marketta muistaa, kuinka isä huomautti, jos huomasi jonkin olevan vinossa. Kun oltiin serkkujen luona Alavudelta, hän huomasi, ettei navetan ovi mene kiinni. Hän vain totesi asian, ei syyllistänyt, joten hänelle ei kannattanut suuttua. Äiti taas sai lapset häpeämään käytöstään pelkällä katseellaan.
Koulukaverit pelkäsivät isää, sillä tämä oli kiireinen eikä ehtinyt juttelemaan. Siihen aikaan vanhemmat eivät juuri osoittaneet kiinnostusta lasten ystäviin. Serkkutytölle jäi erityisesti mieleen eräs kyläily Ikkalalla. Oltiin päivällisellä klo 17, ja radiosta tulivat uutiset samaan aikaan. Silloin Veikko-setä huusi: ”Hiljaa!” Tyttö muisti sen vielä aikuisena.


Veikko Ikkala nuoruusvuosinaan.

Eläinlääkärin työ oli rankkaa. Laaja piiri käsitti monta pitäjää, eikä ollut kännyköitä apuna. Marketta muistaa, kuinka isä joutui usein heti kotiin tultuaan lähtemään takaisin töihin. Auton ääni herätti, ja valot heijastuivat Marketan ikkunaan, kun isä kurvasi takaisin pihaan keskellä yötä. Marketan kävi sääliksi isäänsä. ”Isä tykkäsi työstään eikä valittanut koskaan”, Marketta sanoo.
Kun serkut kävivät kylässä, he pääsivät Veikko-sedän mukaan, samoin Marketan omat lapset aikanaan. Marketta sanoo, että heillä äiti hoiti puhelinneuvonnan sujuvasti poikimahalvauksesta alkaen. Illalla, jos isä oli kotona, lojuttiin kaikki isän ja äidin sängyssä.
Veikko luki lapsille TEE-lehtiä (Terveiden elämätapojen edistämislehti) iltalukemiseksi. Ikkalalla syötiinkin tuorepuuroja jo 1960-luvun alussa:
Jos isä oli illalla kotona, lojuimme veljieni kanssa vanhempieni sängyssä. Tilaa oli, koska äiti ei ollut kotona iltaisin. Isä luki meille TEE-lehtiä, ja me ihmettelimme, mitä kaikkea maailmassa onkaan. Aamiaiseksi saimme tuorepuuroja, joihin oli liotettu pellavan ja muita siemeniä.
Kun Marketta meni käymään Saarijärvellä toimivassa Suomen Joogaopistossa, hänelle kerrottiin vastaanotossa, että hänen isänsä oli ollut ensimmäinen mies Joogaopiston kurssilla 1970-luvun alussa.
Veikko oli huomannut, että maanviljelijät olivat lihavia ja valittavat vaivojaan. Koska he tekivät koko päivän raskasta ruumiillista työtä, heitä ei tahtonut saada liikkumaan. Lähtekää hölkkäämään, Veikko kehotti, mutta ei saanut juurikaan ymmärrystä viljelijäväestöltä.
Kaunistossa oli lehmä sairastunut ja Ikkala oli kutsuttu paikalle. Hän kurvasi pihaan, mukanaan pieni tyttärensä. Touhukkaana miehenä eläinlääkäri sanoi emännälle: ”Vaihda tytölle kuivat, niin minä menen isännän kanssa navettaan.” Lyyli-emäntä oli hädissään, kun hänellä ei ollut lapsia, miten hän voisi auttaa vierasta lasta. Homma kuitenkin hoitui. (Aino Leed)
Kieliopintojen merkitys tunnettiin Ikkaloilla. Saksan kieli yhdisti Iltaa ja Veikkoa, ja lapsia paimennettiin opiskelemaan kieliä. Eikä Veikko jäänyt huonommaksi; hän opiskeli omatoimisesti englantia. Marketta muistelee:
Huono kielipää kun isällä ja meillä kaikilla oli, kutsuttiin kotiimme saksan- ja englanninkielisiä eläinlääkäriharjoittelijoita ja muita vieraita. Varsinkin Juhannuskisojen aikoihin talo oli tupaten täynnä. Isä hankki myös autoonsa levysoittimen vuonna 1963. Saattoihan päivästä kulua joskus 15 tuntiakin auton ratissa. Englannin kielikurssit pyörivät autossa lakkaamatta.
Kun Veikko oli menossa, Ilta vastasi puhelimeen ja kertoi, missä talossa Veikko milloinkin oli. Ilta oli kuunnellut tarkkaan Veikon vastauksia ja oppinut antamaan hyviä neuvoja soittajille. Eräs emäntä lähetti Iltalle kermapullon kiitokseksi. Iltan ollessa opettajana kotona oli kotiapulainen, joka laittoi ruokaa ja katsoi lasten perään. Jos Ilta ei ollut vastaamassa puhelimeen, apulainen vastasi. Hyvin hekin suoriutuivat hommasta, Ilta sanoo.

Kerran Veikko sanoi olevansa kuolemanväsynyt ja pyysi Iltaa kuljettajakseen sairaskäynnille. Keli oli erittäin huono ja Ilta ajoi varovaisesti. Veikko yritti hoputtaa, koska kiire oli. Ilta sanookin, että ei ihme, että eläinlääkäreitä pidetään hurjastelijoina, sillä joskus joutui ajamaan ylinopeutta. Veikko oli taitava kuljettaja, vain kerran hän Iltan tietämän mukaan ajoi ojaan. Takatalvi yllätti kesärenkailla autoilleen Veikon.


Onpa sattunut niinkin, että Ilta on joutunut paitsi kuskiksi, niin myös menemään minkkiturkissa navettaan:

Lehmä oli poikinut päivällä. Illalla menin käymään navetassa ja lehmä oli sairaan näköinen, korvat kylmät ja turpa kuiva. Epäilin poikimahalvausta ja soitin Ikkalalle. Rouva Ikkala vastasi ja sanoi eläinlääkärin olevan Summassaaressa jossain kokouksessa ja epäilevänsä, oliko tuo ajokunnossa, mutta lupasi ottaa kaiken tarvittavan mukaansa ja hakea miehensä Summassaaresta.
   Niin he tulivat ennen puoltayötä meidän navettaan. Olivat niin hieno pari! Rouvalla hieno turkki ja leveälierinen turkishattu. Lehmä oli sarvipäinen ja rouva yritti pitää toisesta sarvesta ja minä toisesta. Mutta lehmä vierasti hienoa rouvaa eikä pysynyt paikallaan. Ikkala tökkäsi piikin johonkin lihakseen ja lehmä oli aamulla ihan terve. (Sirkku Rutanen)

Ilta osallistui joskus myös hoitotoimenpiteisiin. Hilkka Korpela kertoo, että poikimahalvaukset sattuivat usein iltamyöhään, niin tälläkin kertaa:

Veikko tuli Ilta-vaimonsa kanssa. Olimme Iltan kanssa tutustuneet kansalaisopiston runoryhmässä, jota Ilta veti. Hän oli lähtenyt Veikon matkaan. Kello oli jo liki puolen yön, kun navetassa lääkittiin lehmää. Ilta seisoi navetan kongilla hienossa turkissaan ja piteli kalsiumpulloa, kun Veikko lääkitsi lehmää. Kun lehmä oli hoidettu, läksimme tupaan kahville ja juttelimme vielä pitkään, vaikka yö oli jo muuttunut hyvästi aamupuolelle.

Eläinlääkärien rouvilla oli oma yhdistys, jota Ilta oli perustamassa. Ilta osallistui toimintaan aktiivisesti. Enimmäkseen kokoukset pidettiin Helsingissä, mutta ainakin vuonna 1981 kesäkokous järjestettiin Jyväskylässä. Johtokunnan jäsenenä Ilta osallistui järjestelyihin ja piti puheen päättäjäislounaalla. Marketan päästyä ylioppilaaksi Ilta järjesti hänelle Yhdysvaltojen eläinlääkärien rouvien avustuksella tutustumiskiertueen ympäri Amerikkaa. Marketta teki matkan Greyhound-bussilla kesällä 1968.

Puheessaan Ilta kertoi eläinlääkärin vaimon roolin muuttumisesta. Ennen vaimon odotettiin hoitavan keittiön niin, että miehestä tuli muhkean kokoinen, ja kasvattavan lapset siten, että he antoivat työstä uupuneelle isälle rauhan lukea lehtensä ja kuunnella uutiset. Nyt arvostetaan solakkuutta ja vaimoa, joka laittaa salaatteja pöytään.
Automaattinen puhelinvastaaja oli tullut vapauttamaan vaimon päivystystehtävästään. Lapsillekaan ei enää tarvinnut järjestää ajankulua, sen tehtävän hoiti televisio liiankin hyvin. Mutta edelleen vaimon odotetaan osallistuvan miehensä harrastuksiin, lähtevän lenkille tai kalamiehelle soutajaksi. Jos ennen eläinlääkäriä arvioitiin töiden määrän mukaan, nyt kunnon mukaan, Ilta puhui.
Myöhemmin, kun eläinlääkärikunta naisistui, Eläinlääkärien rouvien yhdistys kävi tarpeettomaksi ja se lakkautettiin. Ilta oli mukana myös yhdistyksen purkamisessa.
Monet naapurustonkin lapset olivat kiinnostuneita eläimistä ja halusivat eläinlääkärin mukaan maatiloille. Mukana ovat olleet niin omat kuin naapurin lapset sekä kesävieraana olleet sukulaistytöt ja -pojat. Lehmät, hevoset ja muu karja kiinnostivat lapsia. Lossilla joku oli ihmetellyt, että mitähän se eläinlääkärin rouva oikein päivät tekee, kun lapset ovat aina isänsä mukana. Ilta luki tentteihin.
Matti oli menossa Jyväskylään Iltan kanssa. Matkalla piti pysähtyä Hoikan kylällä, jossa Matin piti tarkastaa lehmän kunto. Ilta olisi halunnut nähdä, miten Matti hoitaa homman. Pihassa oli vanha ränsistynyt navetta. Vanha emäntä ei päästänyt Iltaa edes ulos autosta. ”Täällä on niin likaista, että ei rouva Ikkala voi tänne tulla!" hän esteli.

Eläinlääkärin työ

Eläinlääkärin työ kiinnostaa nykyäänkin nuoria. Ammatti on arvostettu ja opiskelemaan pyrkijöitä riittää. Työn ja tehtävien luonne on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmenten aikana. Eläinlääkäreitä on lähes joka kunnassa ja päivystys on järjestetty. Matkat sairaiden eläinten luo käyvät rivakasti, koska tiet ovat hyviä ja autot luotettavia. Toista oli Veikko Ikkalan aloittaessa eläinlääkärin työt.
Sairaskäynnit työllistivät eläinlääkärin joskus vuorokauden ympäri, päivystysvuoroja ei voinut jakaa kenenkään kanssa, sijaisia ei ollut, alkuun ei edes puhelinvastaajaa. Utaretulehdukset ja poikimahalvaukset olivat toistuvia ongelmia. Eläinlääkärin työ oli kuitenkin Veikolle enemmän elämäntehtävä kuin palkkatyö.

Lehmät pitivät eläinlääkärin kiireisenä

Eläinlääkärin työssä on omat hyvät puolet ja myös varjopuolensa, Veikko totesi Sampo-lehden kirjoituksessaan. Ainainen varuillaanolo ja oman ajan puuttuminen ovat huonoja puolia. Hyviä puolia ovat vaihteleva työ, laaja työkenttä ja tutustuminen mitä erilaisimpiin ihmisiin. Monet kollegat valittivat, että matkat ovat pitkiä ja hankalia, aina ei pääse autolla perille, yölläkin on lähdettävä. Kiireiseen aikaan tiellä ovat harmina myös ”lentävät” (liikkuva poliisi), Veikko kirjoitti.
Hoidon jälkeiset reaktiot vaihtelevat. Moni on synkkä ja harmissaan, kun eläin sairastaa, vaikka se on juuri pelastettu varmalta kuolemalta. Toinen on iloinen, kun eläintä voidaan auttaa. Kiitosvirttäkin on navetassa laulettu Jumalalle, vaikka kiitos olisi kuulunut eläinlääkärille, Veikko mainitsee.
Ajoipa mihin suuntaan tahansa, aina on kaunis luonto vastassa. Talossa kuin talossa otetaan ystävällisesti vastaan, tarjotaan kahvia monenlaisen kahvileivän kera tai jopa ruokaa. Aino Kaipomäki vahvistaa, että Ikkala sai joskus talosta ruokaa, ja kun oli pitkämatkalainen, niin hän söi mielellään, kun tarjottiin.
Eläinlääkäri on tärkeä ja odotettu vieras. Kerrankin tie taloon oli ummessa, ja talon tytär tuli Veikkoa vastaan polkua pitkin ja otti instrumenttilaukun kantaakseen. Perillä pöytä oli koreana, oli kahvia ja monen sortin pikkuleipiä. Ihmiset olivat ystävällisiä eikä kahvista sopinut kieltäytyä.
Veikko Ikkala oli hyvä lääkäri, tuli aina tilalle, kun tarvittiin. Hänellä oli aina kiire ja hän pyysi ennen tuloaan laittamaan valmiiksi kiehuvaa vettä, jota me varattiin aina. Kerran isä pyysi Veikkoa kahville. Veikko sanoi, ettei ehdi. Isä laittoi rauhallisesti käden Veikon olkapäälle ja sanoi, että eiköhän me lähdetä. – No lähdetään, Veikko myöntyi. (Aino Kaipomäki)
Eläinlääkärin tavoittaminen oli aikoinaan hankalaa; puhelimia ei ollut likikään joka talossa. Puhelinvastaajan tulo oli jo iso parannus: nauhalta saattoi saada tiedon, millä kylällä tai missä talossa eläinlääkäri liikkui – tosin matkaan saattoi tulla yllättäviä mutkia.
Matti muistaa, kuinka isä ei saanut edes syödä rauhassa. Kun tuli iltalypsyn aika, siinä viiden aikoihin, tilalla huomattiin lehmän olevan kipeänä, ja ei kun soittamaan eläinlääkärille! Kiire oli usein kova, kun lehmä oli kuolemaisillaan. Veikko tottui ajamaan kovaa ja tuli siinä taitavaksi. Perillä saattoi odottaa emäntä kädet tyhjänä. Silloin Veikko saattoi suutahtaa.
Päästyään eläimen luo eläinlääkäri antaa lääkkeet ja eläin, yleensä lehmä, joko kuolee heti, jää kitumaan tai paranee. Asian ympärillä käydään sanailua. Monessa paikassa on valmiina pöydät ja vedet ja kaikki sujuu kommelluksitta. Toisessa paikassa tallustellaan navettaan, isäntä ja emäntä edellä ja eläinlääkäri perässä. Isäntäpari kertoo yhteen ääneen eläimen vaivoista, eläinlääkäri seisoo laukkuineen ovella. Ei ole puhdasta paikkaa, mihin laskea laukku. Lopulta löytyy heinätukko laukun alle. Missä vesi? Silloin eläinlääkäri korottaa ääntään: ”Ettekö tiedä, mitä lääkäri tarvitsee navetassa: vettä, saippuaa, pyyheliinan ja rahapussin – ja äkäisesti!” Silloin emäntä juoksee niin, että helmat heiluvat, ja isäntä alkaa kaivella takataskuaan.

SÄÄN JA SEN MUUTOSTEN VAIKUTUS NÄKYY ELÄINTENKIN TERVEYDESSÄ. MM. POIKIMAHALVAUKSIA TUNTUU ESIINTYVÄN ENITEN MATALAPAINEEN ALUSSA JA SEN AIKANA.

Utaretulehdukset olivat yleinen vaiva, joiden hoitamiseen tarvittiin eläinlääkärin apua. Jollekin lehmälle saattoi tulla tulehdus muutaman kerran vuodessa, toiselle ei koskaan. Niinpä valikoivalla jalostuksella herkästi sairastuvat kannat on saatu eliminoitua. Valintakertoimiin ovat vaikuttaneet roikkuvat utareet, sorkkien muoto ja tiineysongelmat. Utareiden polkemista ehkäistiin 1970-luvulta alkaen utareliiveillä. Sorkkahoito eli "kynsien leikkaus" kaksi kertaa vuodessa auttaa vähentämään nivelvaivoja.


JOS KARJASSA ESIINTYY RUNSAASTI UTARETULEHDUKSIA, OLISI PYRITTÄVÄ HÄVITTÄMÄÄN SE LEHMÄ, JOKA SAIRASTAA JATKUVASTI JA ON VAARANA JA BAKTEERIEN TARTUTTAJAN MUILLE. TEURASTAMINEN OLISI SUORITETTAVA SIITÄKIN HUOLIMATTA, ETTÄ KYSEINEN LEHMÄ ON KARJAN PARAS MAIDONTUOTTAJA. TAPPIOT UTARETULEHDUKSEN TAKIA OVAT SUUREMMAT KUIN HYÖTY KORKEASTA MAIDONTUOTANNOSTA.

Veikko korosti aikoinaan puhtautta ja hygieenisyyttä. Eläinlääkärin käsissä ei saanut olla haavoja, sillä bakteerien leviäminen oli riski myös eläinlääkärille. Nykyään sellaista vaaraa ei Matin mukaan ole, sillä ihmisiin tarttuvat taudit on saatu poistettua. Suurempi riski on sairastua yleisissä tiloissa ovenkahvojen kautta kuin navetassa käydessään, Matti vakuuttaa. Eläinlääkärit eivät vieläkään käytä kömpelöiksi osoittautuneita kumikäsineitä kuin pahimmissa paikoissa.

Soitin eläinlääkärille sunnuntaina poikimahalvauksen takia. Veikko Ikkala oli tullut juuri suunnistuskilpailuista Petäjävedeltä ja sanoi päivystyksen olevan Karstulassa. Vähän aikaa mietittyään hän lupasi kuitenkin tulla. Ja tulikin: verryttelypuvussa ja hikisenä, pystykorva kintereillään! (Sirkku Rutanen)
Tiloilla oli muitakin eläimiä, mutta lehmät työllistivät eläinlääkäreitä eniten. Lehmistä pyrittiin ottamaan kaikki irti ja ne ylirasittuivat. Siat eivät sairastaneet niin paljon, ne saivat elää omaa elämäänsä. Ne tarvitsivat tosin massarokotuksia, mutta muuten ne olivat helppoja eläinlääkärin kannalta.
Veikko hoiti myös hevosia. Tosin niiden määrä romahti traktoreiden yleistyttyä. Matti muistaa Veikon käyneen Viitasaarella asti ruunaamassa 50 oria kerralla. Se tehtiin ennen kesää, ja hevoset päästettiin vapaiksi kevätlaitumille.
Koiria ja kissoja ei pidetty ennen hoitamisen arvoisina. Veikko ei arvostanut sekarotuisia rakkeja, jotka pyörivät nurkissa ja tappelivat. Ne joutaisi ampua, oli hänen radikaali mielipiteensä, mutta kyllä hän niitäkin hoiti, kun pyydettiin. Hän kannatti puhdasrotuisuutta ja oli Suomen pystykorvajalostusvaliokunnassa. Kissoja ei kannattanut hoitaa, niitä oli muutenkin maataloissa liikaa.
Mikko kuvaa Veikkoa vanhan kansan eläinlääkäriksi. Jos joku hoitaisi nyt eläimiä kuten Veikko silloin, häntä pidettäisiin puoskarina: Kerran isä ei nukuttanut kissaa, joka oli tuotu leikattavaksi. Kissan ympärille kierrettiin matto ja isä leikkasi. Kissa kosti heti ja pissi isän päälle!
Mikko kertoo, että Veikko oli armoton myös koirille, jos niiden kasvatus epäonnistui. Jos lintukoira alkoi haukkua oravia, Veikko vei sen metsään ja ampui sinne. Tilalle oli hankittava uusi lintukoira.
Mikko muistaa, että heillä oli aina kotona pystykorvia. Vili oli jo vanha koira, jolla oli lyhyt kuono, joka taipui vähän ylöspäin. Kun sille tuli näkö- ja muita aistiongelmia, se kävi epäluuloiseksi ja saattoi tarttua vieraan lahkeeseen.
Pieni ihminen tarvitsee inhimillistä lämpöä. Kun vanhemmat olivat paljon menossa ja muut sisarukset isoja, Mikko sai lämpöä Vililtä, se oli aina turvana ja läsnä. "Voi melkein sanoa, että minä olen pystykorvan kasvattama!" Mikko tuumaa.
Olosuhteet navetoissa eivät aina olleet parhaat mahdolliset. Oli vanhoja, ahtaita ja pimeitä navettoja, vaikka uusiakin rakennettiin. Veikko Ikkala tekikin parannusehdotuksia navettoihin helpottamaan arjen työtä ja eläinten oloja.
Huuhalle tehtiin uusi navetta, aluksi siinä oli 32 lehmää. Veikko tuli käymään ja sanoi: ”Navetta on kuin kirkko, mutta ei tuo määrä lehmiä tuota tulosta.” Emäntä ei siitä häkeltynyt. ”No, ootahan, kun saahaan parret täyteen”, hän vastasi. Myöhemmin Veikko muisti sanomansa ja myhäili tyytyväisenä, kun lehmämäärä oli kasvanut: ”Nyt tämä näyttää hyvältä”. Veikko oli tarkkanäköinen ja huomasi kehityksen. Silloin sitä uskallettiin pienilläkin maatiloilla yrittää. (Mailis Huuha)
Veikko oli opettanut emäntiä keittämään veden valmiiksi ennen eläinlääkärin tuloa. Toisaalta liian aikainen veden keittäminenkään ei ollut hyväksi. Lämmin höyry altistaa eläimet bakteereille, sillä kosteassa navetassa bakteerit elävät ja lisääntyvät nopeasti, Matti Ikkala kertoo. Ilmankosteudesta Veikko jaksoi muistuttaa. Niinpä valistustyön tuloksena kosteusmittarit loppuivat Saarijärven silloiselta Sokokselta!
Talvella navetan ikkunoiden pitäminen auki ei ollut lehmille hyväksi. Kylmä ilma kiersi lattioita pitkin utareisiin ja aiheutti utaretulehduksia. Toiset menivät äärimmäisyyksiin: kaikki reiät oli tukittu niin, että navetasta tuli melkein umpio. Se puolestaan oli omiaan aiheuttamaan keuhkosairauksia. Olipa se siis melkoista taiteilemista ennen koneellisen ilmastoinnin tuloa!

NYKYAIKAISEEN NAVETTAAN KUULUU: KUUMEMITTARI, LÄMPÖMITTARI JA KOSTEUSMITTARI. NAVETAN LÄMPÖTILAN TULISI OLLA +12 ASTETTA. KOSTEUSMITTARIN LUKEMA 100 ON ERITTÄIN HUONO. SE SAISI OLLA KORKEINTAAN 75.
JOS JAUHOASTIOITA ON PAKKO PITÄÄ NAVETASSA, NIIDEN KANNET ON KIINNITETTÄVÄ NIIN TIUKASTI, ETTÄ MAHDOLLISESTI IRTI PÄÄSSYT LEHMÄ EI SAA NIITÄ AUKI.

Tilanne oli usein hankala isäntäparille, kun jouduttiin soittamaan eläinlääkärille. Se oli myös rahakysymys. Lääkäri oli kiireinen ja arvostettu, eikä häntä kutsuttu huvikseen.


Saara Iso-Ahola Kalmarista oli juuri 20 vuotta täyttänyt emäntä, eikä maatalous tai lehmien hoito ollut vielä tuttua, kun hän oli tullut Pentti Iso-Aholan kumppaniksi. Saara muistaa, että Veikko Ikkala oli suorasanainen: ”Ei ihme, että tulee utaretulehduksia, kun lattia on noin likainen!” Tottahan se oli, kun ei osannut, ei ollut tietoa, töitä oli talossa paljon ja vielä lapset hoidettavana, Saara tunnustaa. Miehellä oli muuta hommaa, metsätöitä ja talon raskaampia töitä, ei hän juuri joutanut auttamaan navetassa.
Kun Veikko tuli, hän opetti uusia tapoja. Kerrankin lehmä oli huonovointinen eikä Saara-emäntä tiennyt, mikä sitä vaivasi. ”Olisithan tuon itsekin saanut selville. Kokeile sorkan vierestä, siinä tykyttää, se on sorkkakuumeen merkki”, Veikko oli sanonut. Saaran mielestä se oli aika paljon oletettu nuorelta, kokemattomalta emännältä. Moite tuntui silloin pahalta, mutta se oli vain opiksi.
Saara kertoo myös dramaattisesta leikkauksesta. Lehmän utareet olivat poikimisen jälkeen isot, eikä utareliivejä ollut. Iltalypsyn aikaan selvisi, että utareessa on haava, lehmä oli polkenut niitä. Veikko tuli illalla kiireisenä, ja eikös silloin menneet sähköt! Haettiin lamppu ja kynttilöitä. Pimeässä ei haavan ompelu oikein sujunut, taskulamppukin putosi lattialle ja särkyi. Myöhemmin selvisi, että koko Saarijärvi oli ollut pimeänä. Veikko oli helpottunut: ”Ei mennyt peli-ilta pilalle, ei ne ole toisetkaan päässeet pelaamaan koripalloa.”
Saara Iso-Ahola antaa tunnustusta Veikolle, hän oli ammattilainen, tehokas, mutta kiireinen. Työn touhussa pinna saattoi kiristyä, kun työpäivät olivat kohtuuttoman pitkiä. Asiakaspalvelusta ei puhuttu eikä small talkia tunnettu. Miesten kanssa juttu taisi sujua paremmin, Saara arvelee.
Emäntä odotteli Lassie-koiran kanssa tuvassa eläinlääkärin saapumista. Oli huoli lehmän puolesta. Eläinlääkäri oli tilattu aamulla, mutta tuloajasta ei ollut varmuutta. ”No, nyt se peikajas tulloo!” Siispä navettavaatteet päälle ja ulos. Koira huomasi emännän hermostumisen. Se hyökkäsi ulos ja hyppäsi Ikkalaa vasten ja taisipa tarttua lahkeeseenkin. ”Tuommonen luonnevikainen koira pitäisi lopettaa!” oli Ikkalan tuomio. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi.
Veikko Ikkala ei halunnut turhaan rokottaa talon Lassie-koiraa, kun se oli vielä nuori, eikä ollut mitään tauteja liikkeellä. Kerran, kun Ikkala kieltäytyi rokottamasta koiraa, Kirsti Rautiainen vetosi siihen, että tämä koira on naisten ja lasten ystävä. ”No rokotetaan, jos se on kerran akkain ystävä”, Veikko myöntyi.
Eläinlääkäriä kunnioitettiin, pelättiin ja arasteltiin. Onkohan kaikki niin kuin pitää, kun hän tulee? Tiedettiin, että eläinlääkärillä ei ole aikaa odotella turhaan. Veikko opetti emännille tärkeän läksyn: laukulle pitää olla puhdas paikka, käsien pesuun lämmintä vettä, saippuaa ja puhdas pyyhe. Saarijärveläiset oppivat tuntemaan nämä vaatimukset, ja moni muistaa ne vieläkin.
Mailis Huuhan mies Eino oli yhtä aikaa Veikko Ikkalan kanssa raittiuslautakunnassa ja pariskunta tuli hyvin tutuksi. Veikko oli sanonut Mailikselle: ”Minä en tykkää sinusta yhtään.” Selitystä kysyttäessä Veikko oli sanonut: ”Kun sinä et juokse. Kun minä menen taloon, naiset juoksevat.” Naiset hermostuivat, sillä Veikko älähti, jos pesutarpeet eivät olleet valmiina. Kokemattomat, arat emännät juoksentelivat. Huuhan emännän ei tarvinnut juoksennella, sillä kaikki oli aina valmiina. (Mailis Huuha)
Marketta kertoo isänsä erikoisesta kohtaamisesta Mörkökorven eli Tönön emännän kanssa. Isokokoinen emäntä oli ollut ostoksilla myymäläautossa ja kantoi raskaita kasseja huojuen puolelta toiselle. Oli paljon lunta ja tuuli kovasti. Tie oli kapea ja Veikko tuli hitaasti autolla takaa. Hänen olisi pitänyt päästä ohi. Niinpä Veikko oli pysäyttänyt auton, noussut tielle ja huutanut: ”Koeta nyt päättää, kumpaa puolta kävelet!”
Hilkka Korpela Häkkilästä muistelee Veikko Ikkalaa ja sanoo, että hänellä on monia hyviä ja hauskojakin muistoja Veikosta.
Siihen aikaan, kun Veikko oli eläinlääkärinä, tilat olivat pieniä tähän päivään verrattuna, oli muutama lehmä, hevonen, pari porsasta ja vasikkaa. Navetat olivat vanhanaikaisia ja työläitä paikkoja tekijöilleen, mutta silti eläimet olivat terveempiä kuin tänä päivänä. Ehkä pitkälle viety jalostus heikentää eläinten terveyttä?
En muista, oliko silloin muita eläinlääkäreitä kuin Veikko, mutta aina hänet sai paikalle, kun tarvittiin. Minä aina päivittelin hänelle meidän navetan kuntoa - pahnat lehmien alla ja sonta käsipelillä sontaluukusta ulos - johon Veikko tuumasi, että näissä navetoissa ovat terveimmät eläimet. Ne sairaudet, joita oli, olivat etupäässä utaretulehduksia ja poikimahalvauksia.
Siihen aikaan oli tiet huonokuntoisia ja eläinlääkäri haettiin tien varresta hevosella, kun autolla ei päässyt perille asti. Erään kerran menin eläinlääkäriä iltapimeällä Silakkatien haaraan vastaan. Isäntä oli tukkikämpällä hevosen kanssa. Matka tehtiin jalkapatikassa, kävelimme yhdessä tuon vajaan kilometrin matkan. Olisin kantanut hänen laukkuaan, mutta siihen hän ei suostunut. Juttelimme niitä näitä ja hän ihmetteli, että mitenkäs sinä kaupunkilaistyttö olet tänne korpeen joutunut.
Kun ajatellaan, minkälaisissa olosuhteissa hän joutui työskentelemään, ei ollut aina juoksevaa vettäkään, mutta siihen olimme oppineet, että lämmintä vettä ja puhtaita pyyhkeitä piti olla, kun hän tuli taloon.
Kerran Veikko tuli taas iltamyöhäisellä, silloin pääsi autolla jo pihaan. Meillä oli ollut tulipalo ja Veikko kysyi, että mihinkäs teidän talo on joutunut. Kerroimme kotimme palosta, asuimme silloin pihamökissä. Kun kysyimme, mitä lääkärin käynti maksaa, hän sanoi, ettei se maksa mitään, kun teille on tuollainen vahinko käynyt. Itkua nieleskellen kiitimme häntä.
Kerran taas syksyllä jo kylmien ilmojen aikaan Veikko tuli käymään, silloin olimme jo saaneet uuden kodin. Pihatöitä tehdessä käteni kipeytyi niin, että en saanut sillä lypsetyksi. Näytin kättä Veikolle, ajattelin että hän osaa sanoa siihen jotakin. Veikko sanoi, että selvä jännetuppitulehdus, minäpä kirjoitan pirtureseptin. Sillä kun voitelet kättäsi - ja isäntä voi ottaa sisäisesti - niin eiköhän käsi parane. Apteekin tytöt olivat vähän ihmetelleet, kun oli kirjoitettu resepti puhdasta pirtua. Huumoriahan tuossa tietysti oli mukana, mutta kyllä aine tehosi ainakin minun käteeni.
Kun Veikko tuli taloon, siitä usein tiedotettiin naapureillekin. He usein toivat kissojaan ja koiriaan tarkastettavaksi ja milloin mitäkin asiaa kenelläkin oli. Kerran meidänkin koira vietiin Männikölle, kun Veikko tuli sinne ja hän antoi sille viimeisen piikin. Koira haudattiin navettapihaan.
Oli niitä sellaisiakin tiloja, joita Veikko intoutui kehumaan:
Ikkala oli taas kerran Hännisen navetassa ja tokaisi: ”Tämä teidän navetta on niin puhdas, ettei monen ihmisen keittiökään ole tällainen. (Aino Leed)

Matti Ikkala kertoo, kuinka työllistetty eläinlääkäri oli. Eläinlääkäreitä oli tarpeeseen nähden vähän eikä sijaisia ollut.

Se, että isä oli eläinlääkäri, tarkoitti sitä, että isää ei näkynyt kotona. Lomalla isä ja äiti kävivät matkoilla, mutta muuten isällä ei vapaata juuri ollut. Muina kuin vuosiloma-aikoina sijaisia ei ollut. Se oli työtä vuorotta, 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa. Usein kun puhelin soi, oli lähdettävä. Silloin ei edes Karstulassa ollut päivystävää eläinlääkäriä, jonka kanssa olisi voinut vuorotella. Isän saattoi nähdä aamulla puhelimessa, viiden aikoihin kotona syömässä ja illalla nukkumaanmenoaikaan.
Työ oli pakostakin hänelle melkein koko elämä. Kun lehmä oli sairastunut, ei voinut muuta kuin lähteä, ei siinä muut kiireet kelvanneet selitykseksi. Muuten isä oli mukava, iloinen, leppoisa mies, ei räyhännyt, ei juonut, ei polttanut, ei kiroillut. Isä ei murjottanut koskaan.
Eläinlääkäri Veikko Ikkalan piiri oli alussa hyvin laaja. Se käsitti Saarijärven lisäksi Karstulan, Kyyjärven, Kivijärven, Kannonkosken, Viitasaaren, Äänekosken ja osan Uuraista. Oman ongelmansa työkentän laajuuteen teki se, että tiet olivat hiekkateitä, usein huonokuntoisia, milloin liejuisia, milloin auraamatta. Ei voinut noin vain pyörähtää Äänekoskella niin kuin nykyään.
Veikon autokalusto oli monenlaista, oli Mersua ja Volvoa, mutta eniten hän piti Ford Fiestasta, Matti kertoo. Se oli helppo pakata, kun siinä oli matala kynnys. Lohisaavitkin saatiin kevyesti kyytiin. Kevyenä autona se oli melko lailla turvaton, mutta onneksi ei sattunut yhtään vakavaa onnettomuutta. Ojaanajoja ja tielle juuttumisia sattui, renkaita puhkeili ja niitä vaihdettiin tien varressa. Pitkillä matkoilla ja isolla kulutuksella bensan loppuminen oli todellinen vaara. Onneksi bensaa sai silloin monesta paikasta, taloista ja kyläkaupoista. Kerran bensa oli loppunut Pajupurolla, mutta kyläkauppias auttoi ja matka lehmän luo pääsi jatkumaan.
Alkuun käsivälitteiset puhelinkeskukset olivat korvaamattomia. Veikolla oli tapana aamulla soittaa keskukseen ja kertoa päivän matkareitti. Jos tuli äkillinen sairaustapaus, keskus viestitti Veikolle siitä ja hän saattoi mennä suoraa tietä taloon. Tämä helpotti kovasti eläinlääkärin työtä. Puhelinkeskus oli hyvällä paikalla Saarijärven keskustassa. Ikkunasta näkyi Kansallispankin taloon. Eräänä lauantaina Veikko oli käymässä kylässä samaisessa talossa, kun tuli soitto. Keskus tiesi soittaa Veikon perään. Hän kävi hoitamassa eläimen ja palasi jatkamaan kyläilyä, Ilta kertoo.
Työ sitoi varsinkin kiireiseen kevätaikaan niin, ettei Veikko joutanut nukkumaan kuin pari-kolme tuntia yössä. Muutaman tällaisen yön jälkeen ei enää ollut asiaa rattiin, mutta mentävä oli. Silloin apuun tuli naapuri, taksiautoilija Erkki Jokinen, josta tuli Veikon hovikuski. Veikko nukkui auton takapenkillä seuraavaa paikkaa kohti ajettaessa. Kuumeisenakin Veikko joutui lähtemään. Menipä sitten omalla autolla tai taksilla, niin ilman lepoa tauti ei tahtonut hellittää, Matti tietää.
Mailis Huuha kertoo kokemuksiaan Veikon vierailuista:
Huuhan isäntä oli kirkolla kokouksessa, kun lehmä poiki. Poikimisen jälkeen tuli raju poikimahalvaus. Vasikka vietiin karsinaan. Lehmä vapisi, ja eläinlääkäri hälytettiin apuun. Ikkala tuli, seisoi navetan kynnyksellä ja sanoi: ”Kuule, en minä raadolle mitään mahda!” Lehmä makasi sorkat suorana. Veikko tunnusteli kuitenkin pulssia, ei tunnu. ”No nyt tuntuu vähän, laitetaan tippa.” Lehmä jäi makaamaan. ”Onko sulla läskisoossia?”, Veikko kysäisi. Olihan sitä, ja Veikko tiesi, että se on hyvää. Syönnin jälkeen todettiin, että lehmä liikkui jo vähän. Virkistykseksi sille annettiin vielä pirtua.
Illalla Huuhan pihaan tuli tuntematon musta auto. Ihmeteltiin. Isäntä meni navettaan. Veikko Ikkalahan se siellä oli tarkastamassa lehmän vointia! Kohta miehet tulivat sisälle, juotiin iltateetä. ”Kyllä siitä vielä lehmä tulee, ei sitä tarvii vielä kuopata”, oli Veikon arvio emännälle. Vielä sairastellessaan Veikko oli kysellyt, mitenkähän se Huuhan lehmä voi.
Veikko oli periaatteen mies: saattoi sanoa äkkiä, mutta toisaalta oli herkkä. Hän oli onnellinen, kun saattoi auttaa eläimiä ja ihmisiä. Eläinlääkärin työ oli hänelle elämäntehtävä, johon hän oli paneutunut perusteellisesti.
Monet saarijärveläiset kertovat samanlaisista tapauksista. Ilo on ollut suuri, kun arvokas lehmä oli saatu pelastettua. Veikko oli oma persoonansa, joskus kipakka, mutta suuresti eläinten hoitajien kunnioittama. Ei siis ihme, että häntä haluttiin hemmotella herkuilla. Mailis Huuha kertoo laittaneensa monesti Veikon mukaan ternimaitoa Iltalle uunijuuston tekoon. Aino Leed hemmotteli Veikkoa letuilla.
Se oli aina riemua, kun eläinlääkäri tuli hätään, jos vaikka lehmä makasi halvaantuneena. Lääkepullo valutettiin suoraan suoneen ja niin Heluna nousi muina miehinä seisomaan! Sen jälkeen mentiin sisälle maksamaan vaivat, alkuaikoina käteisenä eläinlääkärille. Tapausta juhlistettiin lettukahveilla, joista tulikin sitten perinne aina kun Veikon apua tarvittiin. (Aino Leed)
Veikko ajoi kyläläisille tutuksi tulleella Volvolla, jonka rekisterinumeronkin Erkki Seppänen muistaa, se oli XYJ-37. Kun hän vaihtoi sen pienempään autoon Ford Escortiin, kylällä puhuttiin, että onkohan se Ikkala köyhtynyt.
Erkki Seppänen arvelee, ettei Ikkala ottanut aina maksua, joka olisi hänelle kuulunut ja jonka hän olisi ansainnut. Maksu käynnistä saattoi olla sanko puolukoita, mustikoita, korppuja tai tuoretta leipää.
Iso eläinlääkäripiiri, pitkät matkat, huonot tiet, ne tulivat Ikkalan Veikolle tutuksi. Autot eivät välttämättä kestäneet kyläteiden rynkytystä ja renkaita meni. Matka saattoi pysähtyä keskelle korpitaivalta. Pitkät etäisyydet tiesivät sitä, että eläinlääkärin autoon kertyi paljon kilometrejä. Vuodessa tuli ajettavaa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Iso auto nielaisi eräänkin bensalitran eikä bensan saanti ollut aina itsestään selvää.
1950-luvulla saattoi olla taloja, joihin ei ollut autotietä, ja myöhemminkin talviauraus oli heikkoa. Silloin eläinlääkäri saatettiin hakea hevosella isomman tien varresta. Kerrankin Veikko oli käskenyt isäntää hoputtamaan hevosta juoksuun, ”kun pitäis keretä vielä tänä iltana saunaan”.
Eikö silloin kyläkunnilta ollut kunnon karttoja vai mikä lie ollut, mutta joihinkin taloihin saattoi olla vaikeuksia löytää. Teitä ei ollut nimetty, saati taloja numeroitu, mutta ehkä reittiselostuksetkaan eivät aina olleet onnistuneita: ”Käänny siitä, missä oli viime talvena se iso halkopino…” Eikä asiaa auttanut se, että eläinlääkäri hälytettiin paikalle liian myöhään. Unohdettiin, että näillä Saarijärven salomailla matkat olivat pitkiä - eikä siinä auttanut, vaikka oli niin kova rattimies kuin Veikko.
Mahlulla on paljon jyrkkiä mäkiä. Huuhanmäessä Veikko jäi kerran kiinni savikkoon heti sillan jälkeen. ”Eikö sille saa mitään? Pitäkää talkoot, muuten minä en tule enää”, Veikko oli uhannut. ”Mikset tule toista kautta?” kysyttiin. Veikko oli tunnustanut: ”Minä en osaa.” Savikko kuivui aikoinaan. Veikolla oli paljon työtä, sillä kaikki halusivat hänet, kun häneen oli opittu, sanoo Mailis Huuha. Veikko tiesi ja osasi.
Yhtenä paljon ajavan harmina olivat ”lentävät”, liikkuvan poliisin yksiköt. Paikalliset poliisit ymmärsivät eläinlääkärin kiireitä varmasti paremmin. Päivän työlista oli pitkä ja kiire oli talosta toiseen. Erääseen taloon tultuaan Veikko oli todennut saaneensa kolmet ylinopeussakot saman päivän aikana, kertoo Arja Koskenlahti.
Tammikuun lopulla vuonna 1954 Veikko Ikkala soitti Hoikan kaupalle. Myymälänhoitaja Arvo Salo vastasi. Ikkala kertoi bensan loppuneen autosta ja ehdotti: ”Eikös sulla ole moottoripyörä? Toisitko bensaa?” Arvo kertoi myyneensä pyöränsä, mutta lainaavansa naapurin Heikiltä kulkupelin. Niin hän vei Veikolle 10 litraa bensaa, joka maksoi siihen aikaan 37 markkaa litralta. Veikko kiitteli. ”Maksa, kun menet kaupan ohi”, Arvo sanoi. ”En jouda pysähtymään, puolen tunnin päästä pitää olla Kalmarissa”, Veikko vastasi ja antoi paperiin käärityn 500 markkaa ja jatkoi matkaansa tyytyväisenä kymmenen bensalitran turvin.
   Kaupalla Arvo löi kassaan bensan hinnan, 370 markkaa, ja ihmetteli paperia, johon raha oli kääräisty. Pirtureseptihän se oli, lehmälle! Ei Arvolla ollut lehmää. Hän meni kuitenkin reseptin kanssa apteekkiin ja sai pullon. Sen hän vei naapurin Heikille kiitoksena moottoripyörän lainasta. (Leena Salo)
Veikolle kertyi auton mittariin 50.000 kilometriä vuodessa. Matin eläinlääkärin uran alkuvuosina hänellekin kertyi auton mittariin jopa 75.000 km. Tiet olivat jo parantuneet ja eläinlääkäri ehti enemmän. Matti muistaa, että nykysuunta oli jo silloin nähtävissä: lehmämäärä ei vähentynyt, vaikka navettojen määrä pieneni. Lehmät sairastivat silloin paljon; nykyään lehmiä osataan hoitaa paremmin. Hoito lähtee maaperätutkimuksesta, jonka mukaan maata lannoitetaan ja lehmille annetaan kivennäisruokintaa.
Veikko joutui ajamaan paljon ja monenlaisissa olosuhteissa, kaikilla keleillä ja kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina. Hänestä tuli taitava kuljettaja. Niinpä hän innostui myös autokilpailuista, joista pokaaleja kertyi hyllyn täydeltä. Hän ajoi mm. ensimmäisenä saarijärveläisenä Jyväskylän Suurajot alusta loppuun. Kartturina toimi kunnanjohtaja Pauli Korhonen. Pokaaleja kertyi hyllyyn myös muista maantiekilpailuista ja jäärata-ajoista. Silloin ajettiin omilla autoilla. Kisa koveni autokannan kasvun ja paranemisen myötä, eikä Veikko enää osallistunut 1960-luvun jälkeen kilpailuihin. Autourheiluharrastus vaihtui kalanviljelyyn.

Fredrik Mykkänen (vas.) ja Veikko Ikkala poseeraavat Suurajoissa Porkkalan sotilastukikohdan portilla. (Kuva: Saarijärven museo)

Olin Veikon mukana eläinten hoitoreissuilla. Aina kun tuli nopeusrajoitus, Veikko kysyi, mitäs nyt pitää tehdä. Minä vastasin, että painaa kaasua, ja sitten mentiin! Veikko ajoi lujaa niitä hiekkateitä, koska tunsi tiet kuin omat taskunsa.
   Sitten jäin auton alle kylätiellä pyörän kanssa. Näytin Veikolle mustelmat ja haavat. Veikko vilkaisi ja sanoi, että älä laita laastareita, ilma parantaa parhaiten. – Äläkä kerro isällesi, se on niin hysteerinen. (Kaija Ahtela, Kalle Lähteenmaan tytär)
Ikkalalla oli Keski-Suomen paras pystykorva Irjan Tipsa. Koira vietiin treenattavaksi Ensio Piesalalle. Eräällä tällaisella reissulla Veikko ajoi autollaan kovaa vauhtia. Erkki Seppäsen kotimökki oli Pajupuron tien kynnäällä. Ikkala tuli Uuraisten päästä, kun Erkki-poika laski mahakelkalla mäkeä tielle asti. Ikkala oli taitava kuski ja väisti ojanpientareen kautta heittämällä ohi, Erkki kertoo ihaillen. Toisen kerran hän oli Veikon mukana haukkukokeissa. Kesken kaiken eläinlääkärille tuli hälytys ja niin Erkin piti kävellä kotiin.
Kerran Veikko ajeli Koskenkylän-Mahlun suunnalla huonossa kelissä. Tienvarressa värjötteli emäntä. Veikko pysähtyi ja tarjosi kyytiä. Kyyti kelpasi. Kohta Veikko kysyi: "Eikö teitä pelota minun kyydissä?" "Eihän toki, tehän ajatte niin hyvin. Toista se olisi, jos joutuisi sen eläinlääkäri Ikkalan kyytiin, sitten kyllä pelottaisi!"
Liekö sama tapaus, mutta tarinasta on kolme versiota, paikka vain vaihtuu. Veikon autolla-ajosta ja kyytitarjouksesta Marketta kertoo yhden version. Veikko ajeli kerran työmatkallaan jollakin kyläkunnalla. Pikkutiellä käveli vanhempi naishenkilö ilmeisesti menossa maantienvarteen odottamaan linja-autoa. Veikko pysäytti autonsa ja tarjosi kohteliaasti kyytiä, josko mummo oli menossa keskustaan. Mummo tuli kyytiin, mutta tarttui saman tien pelokkaana oven kahvaan. ”No mitäs se vanha rouva pelkää?” Veikko kysyi. ”No en minä muuta kuin jos se eläinlääkäri Ikkala sattuu tulemaan vastaan!”
Matti kertoi, että Veikko-isä oli kerran Kannonkoskella sairasmatkoilla ajellessaan ottanut kyytiin Saarijärvelle menevän mummelin. Mummeli oli pitänyt kaksin käsin kiinni oven rivasta henkeään haukkoen. Veikko kysymään: "Ajetaanko me liian kovaa, pelottaako?" "Ei mutta pelkään, jos se Ikkala sattuu tulemaan vastaan”, oli mummeli selittänyt.
Lannevedellä eräs naapuri puhui samansuuntaista: Roihunkosken sillalla ei tarvitse muuta pelätä, kuin jos se Ikkala sattuu tulemaan vastaan!

Eläinten sairaudet ja hoito

Eläinlääkärin työ navetassa alkoi pitkän, nilkkoihin asti ulottuvan suojaesiliinan kietaisulla päälle. Ensin hoidokista mitattiin kuume. Eläinlääkäri vaati tomerat apulaiset. Jos niitä ei talosta löytynyt, tarvittiin naapuriapua. Sitä oli kyläkunnilla totuttu antamaan. Koskaan ei tiennyt, milloin itse tarvitsi apua. Yleisimpiä tapauksia olivat lehmien vaikeat poikimistapaukset, poikima- ja laidunhalvaukset, vedinpolkemat, puhallustauti, kuumeiset utaretulehdukset, asetonitaudit ym. Kaikki nämä Veikko hoiti suurella ammattitaidolla.

JOS POIKIMAHALVAUS ON TULOSSA JUURI TYÖNTÖPOLTTEIDEN ALUSSA, KESKEYTTÄÄ SE POIKIMISEN. POIKIMINEN TAPAHTUU VASTA LEHMÄN SAATUA KALSIUM-RUISKEEN, TAVALLISESTI MUUTAMAN TUNNIN KULUESSA SIITÄ. TÄLLAINEN HALVAUS UUSIUTUU USEIN VUOROKAUDEN KULUTTUA.

Lääkkeet, menetelmät ja eläinlääkärin työ kehittyivät huimin askelin Veikon uran aikana. Siitä huolimatta karja sairasti ja karjaa kuoli, Veikon mukaan pääasiassa siksi, että päähuomio kiinnitettiin tuotantomäärään. Ennen lehmä lypsi 15-20 kg päivässä. Vuonna 1977 määrä oli kasvanut 30 kiloon. Näin kovaa muutosta ei lehmän elimistö kestä. Poikimisen jälkeen tulee puutostauti, joka on hankala parannettava.

VAROVAINEN LYPSÄMINEN VOIDAAN ALOITTAA VAIKKA HETI POIKIMISEN JÄLKEEN. VANHA KÄSITYS, ETTÄ LEHMÄÄ EI SAA LYPSÄÄ ENNEN KUIN JÄLKEISET OVAT TULLEET, EI PIDÄ PAIKKAANSA.

Viimarannan emäntä oli pienikokoinen. Häntä ei näkynyt lehmän takaa juuri ollenkaan. Veikko huusi: ”Nouse akka seisomaan sieltä, että et oo koko aikaa kyykkysilläs!” Emäntä säikähti, nousi varpailleen ja oli häpeissään, kun pulloa olisi pitänyt roikuttaa ylhäällä. (Kirsti Rautiainen)

Veikko Ikkalalla oli myös kirurgin taito: hän osasi poistaa rautaesineen lehmän mahasta leikkauksen avulla. Rautanauloja tai piikkilankaa saattoi joutua lehmän mahaan rehun seassa ja laitumilla.

Veikko Ikkala suorittamassa vierasesineleikkausta 1950-luvulla.

Tapaukset oli asetettava tärkeysjärjestykseen. Ikkalan sanoin: ”Vasikan varpaat ja koiran korvat hoidetaan viimeiseksi”. Eläimiä ei hoidettu turhaan, jos tapaus todettiin toivottomaksi.

Erään kerran Veikko oli Koskenkylän talossa hoitamassa halvaantunutta lehmää. Kun kaikki lääkinnällinen työ oli tehty, talon raitis isäntä sanoi: ”Ois mulla yks koskispullo tämmöisiä tappauksia varte. Voisko siitä olla rohoksi elukalle?” Ikkalalla oli vastaus valmiina: ”No, jos ei sillä ole parempaa käyttöä, annetaan sitten huikat lehmälle!” (Aino Leed)
Aino Kaipomäki muistelee Veikon antamia ohjeita. Niillä selvittiin kiperistä tilanteista eläinten kanssa.
Eläinten kanssa oli kaikenlaisia tilanteita, oli poikimahalvauksia ja oli lehmien turpoamisia. Jälkimmäiseen oli neuvo, että pyöritettiin lehmää päinvastaiseen suuntaan, se auttoi. Kun lehmä pääsi turpoamaan, eläinlääkäri teki reiän mahaan. Myös öljyä laitettiin lehmälle suuhun, että turvotus laskisi.
Lehmien synnyttämisessä joskus oli ongelmia vasikan ulostulemisessa ja Ikkala auttoi kääntämällä vasikan oikeinpäin. Ikkala sanoikin, että kyllä kaikkien emäntien pitäisi osata kääntää syntyvä vasikka oikein päin. Minä en ainakaan osannut, sanoo Aino Kaipomäki.
Aina ei onnistuttu eläinten auttamisessa. Mailis Huuha kertoo pari esimerkkiä:
Kerran meiltä kuoli lehmä. Sillä repesi sisältä jotakin, kun se poiki. Ikkala sanoi, että kauheata, mitä tälle lehmälle tapahtui. Se katsoi lehmän silmiin, joihin oli vuotanut veri. Kuitenkin vasikka tuli elävänä kuolleelta lehmältä. Lypsin maidon vasikalle. Minulla on vieläkin se keltainen tutti, jolla syötin vastasyntyneitä eläimiä.
Eläinlääkäreitä oli monenlaisia. Veikko oli lomalla, jolloin Huuhalla jouduttiin turvautumaan naapurikunnan päivystävään eläinlääkäriin. Lehmä oli poikinut ja kohtu oli tulossa ulos. ”Ikkala antaa aina piikin, kun lehmän selkä on kaarella”, emäntä yritti neuvoa. ”Ei tässä piikki auta. Onko teillä pyssyä?” Eläinlääkäri ampui lehmän parteen eikä yrittänytkään hoitaa sitä. Huuhan emäntä kertoi tapauksen Veikolle, joka oli silloin Eläinlääkäriliiton puheenjohtaja. Veikko vei tapauksen eteenpäin ja talo sai korvauksen.

TAIPUMUS MONIIN SAIRAUKSIIN SAATTAA KULKEA PERINTÖNÄ. TÄLLAISIA SAIRAUKSIA OVAT: ASETONITAUTI, POIKIMAHALVAUS, RAKKULAVIKA, HEIKKOKIIMAISUUS, UTAREPÖHÖ, EMÄTTIMEN ESIINLUISKAHDUS, JÄLKEISTEN JÄÄMINEN, VETIMIEN KESÄHAAVAT, SORKKAKUUME, SORKKAVIAT. SAIRAUKSIA SELVEMMIN PERIYTYVÄT MONET LEHMIEN LUONTEENOMINAISUUDET: VAIKEALYPSYISYYS, ÄKÄISYYS, EPÄSIISTEYS.

Aina apuun hälytetyistä naapureista ei ollut avuksi. Marketta kertoo, kuinka eräällä lehmällä oli rautanauloja mahassa ja se piti leikata. Veikko sanoi, että täytyy olla mies pitelemässä lehmää. Kutsuttiin naapurin Pauli hätiin. Veikko viilsi lehmän mahan auki ja veri roiskui. Pauli pyörtyä moksahti. Ikkala joutui hoitamaan lehmän lisäksi Paulia, mutta onneksi naiset tulivat hätiin. Pauli oli ollut sodissakin, mutta tämä oli hänelle liikaa!

Kerran sattui hauska tapaus. Ikkala tuli sairasreissullaan meille ja kuuli, että naapurissa oli lehmä, jolta piti leikata maha auki. Ikkala sanoi isännälle, että et sitten pyörry, kun rupean leikkaamaan. En varmaan pyörry, sanoi isäntä. Kun Ikkala alkoi leikata lehmän mahaa auki, niin se oli isännälle liikaa ja se pyörtyi. Kyllä meillä oli hauskaa! (Mailis Huuha)
Veikko osasi katsoa asioita isäntien kannalta. Hyvää lihaa ei kannattanut tuhlata. Elli Hiekkala kertoo, miten Veikon neuvot auttoivat friisiläisen lehmän kanssa:
Se ol semmonen puhelinsoitto kerran kun kysyin Veikolta neuvoa. Yks eläimen ostaja tuli kahtomaan härkää, että joko se olis siinä kunnossa, että sen voisi viedä. Niin mentiin navettaan siinä iltapäivällä ja lehmä makkaa turvoksissa ihan pötsi korkeella. Siihen oli tullu päivällä poikimahalvaus.
Kun se häränkatsoja meni pois siitä, niin minä sitten soittamaan Veikolle, että mitä tehhään. Se ol friisiläinen lehmä, että joutuuko se ihan suohautaa. Veikko sanoi, että ei, jos saatte sen veren siitä pois, niin voitte käyttää sen lihoiksi. No tehtiin niin ja siitä saatiin lihhaa. Sitten se kauppias otti siitä lihat ja jauho myllyllä jauhelihaks.
Erkki Paakkunainen kertoo muistoja Ikkalasta 1950-luvun puolesta välistä. Hänen mukaansa Paakkunaisten klaani oli tuolloin asettunut tukevasti asuttamaan Rähälän ”pakkotyölaitosta”:
Äitini Helvi Paakkunainen halusi ehdottomasti hankkia Ayrshire-hiehon nostamaan suomenkarjamme maitotuotosta. Hieho ostettiin muistaakseni Jyväskylän tietämiltä. Hieho keinosiemennettiin ja jäätiin odottamaan myöhempää iloista perhetapahtumaa.
Asia ei kuitenkaan edennyt kuin Strömsössä. Eläimeltä meni ruokahalu ja lämpö nousi. Eläinlääkäri kutsuttiin paikalle. Tällöin tavattiin Veikko Ikkala ensi kerran. Lääkäri tutki Miira-hiehon ja magneettinen ilmaisin osoitti, että eläin oli saanut heinien mukana pistävää rautaa pötsiinsä.
Vieras esine paikantui melko nopeasti ja aiheutti pienen tuumaustunnin. Oli selvää, ettei eläin toipuisi ilman radikaalia operaatiota, joten Ikkala päätti tehdä pötsiin aukon, josta voi kädellä selvittää, mistä esineestä oli kyse. Tuumasta toimeen ja aukko vatsan sivulle. Kädellään tunnustellen kirurgimme löysi rautanaulan, joka oli tehnyt reiän mahakalvoon. Se oli pyrkinyt sydäntä kohti, mutta pysähtynyt kannastaan. Naula saatiin pois ja haava tuettiin rautalankaompeleella.
Perinteisellä hoitoaineella, tervalla voidellen haavakärpäset pysyivät loitolla. Potilas virkistyi ja tikit poistettiin aikanaan. Poikiminen tapahtui ajallaan ja ilman vaikeuksia.
Eläinlääkärillä oli oikeus kirjoittaa pirturesepti lääkinnällisiin tarkoituksiin. Äitini älysi pyytää Miiran hyvinvoinnin varmistamiseksi tämän tärkeän paperin. Näihin aikoihin tuvan keittiöön laitettiin vesijohto. Putket asensi naapurin hitsaustaitoinen mies. Mira-lääkettä oli vielä vähän jäljellä. Naapurin emäntä kyseli myöhemmin, mitä Helvi oli putkimiehelle tarjonnut, kun mies ei tahtonut osata kävellä vielä seuraavanakaan päivänä!
Leedillä oli kaunis mustavalkoinen Leelia-lehmä. Eräänä kesänä se alkoi liikkua laitumella erittäin hitaasti, olisi mieluummin vain makoillut. Meillä oli menossa navetan remontti, joten lehmät lypsettiin ulkona puuliiterin takana. Niinpä kutsuimme Ikkalan apuun selvittämään, mikä Leelialla on hätänä. Lehmä pistettiin puomiin kiinni ja nukutettiin seisaalleen. Veikko teki nopean diagnoosin: sillä on rautaa mahassa.
   Eläinlääkäri heitti paidan pois, viilsi nahkaan reiän, työnsi kätensä kokonaan lehmän mahaan ja löysi pötsistä rautanaulan. Kun haava oli ommeltu kiinni, elikko käveli taas reippaana vihreällä laitumella.
   Olin kerran lääkärillä selkäydinpuudutuksessa. Kuulin, kuinka kirurgi ihmetteli avustajalleen: ”Eläinlääkärit tekevät kuulemma leikkauksia paljain käsin.” Teki mieli sanoa: ”Tiedetään, tiedetään!” (Aino Leed)
Elli Hiekkala Saarijärven Kohmulta Aution talosta kertoo leikkauksesta, jonka Veikko teki ilman asianmukaisia välineitä:
Muistan, kuinka lehmältä meni joskus ruokahalu. Kutsuttiin Veikko Ikkala paikalle, totta kai. Hän tutki lehmää semmoisella kojeella rinnan alta mistä lie, ja epäili, että ”hännän alla on rautaa”.
Hän olisi leikannut sen saman tien, mutta kun meiltä on matkaa hänen kotoaan 30 kilometriä, eikä hänellä ollut mukana oikeita vehkeitä. Navetassa oli oikein vankka serkkumies, vanha isäntä toisella puolen lehmää, ja Mika, semmoinen 4-vuotias poika seisoi vieressä.
Ikkala mainitsi, ettei ole vehkeitä, joilla leikattaisiin. Poikaa jännitti kovasti, hän kun halusi nähdä sen leikkauksen. Niin tämä poika sanoi, että onhan meillä puukkoja. Ja sitten Ikkala nauraa ja kysyi, että onkos äimää. Minä sanoin, että on äimä, se väärä neula. Minä en sitä muista, minkälaisen puukon isäntä Väinö löysi sille, ja minkälaisella langalla se ommeltiin. Se minun serkku, joka oli oikein vankka mies, tuli sitä varten pitämään sitä lehmää.
Veikko katsoo siihen mieheen ja sanoo, että mene äkkiä pihalle tai sinä pyörryt. Niin tämä vankka mies joutui lähtemään pihalle. Sitten Veikko pisti kätensä siitä haavasta sisään ja otti sieltä pötsistä kahden tuuman naulan. Oli kesäaika ja se oli ollut ruohon seassa. Kyllä se Veikko oli hauska, kun samalla reissulla niillä vehkeillä mitä on, teki työnsä. Ja lehmä tervehtyi oikein hyvin. Naulan poisto oli Veikolle tuttua touhua.

Veikko Ikkala työssään 1960-luvulla. Käynnissä on sarvihermon puudutus ennen sarven sahausta.
Onerva Talvilahti kertoo hevosen salvamisesta eli kuohitsemisesta. Hevonen oli päässyt vanhaksi, oli isokokoinen ja äksy. Ikkala tuli ja määräsi, että miehiä pitää olla paljon. Hevonen kaadettiin, jalat sidottiin, hevonen hyppi ja heilui. Puudutettiin, salvattiin. Ikkala oli vihainen: noin vanhaksi ei hevosta saa pitää, kun pitää saada rauhallisemmaksi.
Talon hevosen salvamisesta kerrotaan, että isäntä oli hälyttänyt paikalle myös naapurin miehen avustamaan eläinlääkäriä toimenpiteessä. Kun työ oli tehty, Veikko Ikkala kääntyi miehiin päin ja kysyi: ”Kukas sitten?” (Miniä, nyt eläkkeellä)

Pirkko Lundell oli töissä terveyskeskuksessa, siitä 20 vuotta yhtä aikaa Veikon kanssa. Terveyslautakunta päätti, että eräässä talossa olleet 22 kissaa piti lopettaa. Oli se melkoinen urakka, Veikko tappoi, poliisi oli mukana. Nuorelle Pirkolle se oli karmea kokemus. Eläinten huono hoito ja jopa koirien ja kotieläinten pahoinpitely oli yleistä vielä tuolloin 1970-luvun alussa.

Aino Kaipomäki Hännilästä kertoo mukavan tapauksen. Oli juhannus, kun Veikko toi Ähtärin eläintarhasta mukanaan "bambin", siis metsäkauriin vasan, joka oli vasta syntynyt. Se oli emonsa hylkäämä ja löytynyt jostain tien varresta. Se ei millään suostunut juomaan eikä syömään eläintarhassa, jonne se oli viety. Veikko pelkäsi, että se kuolee, jos sille ei tee jotakin. Veikko ihmetteli, ettei eläintarhan eläinlääkärikään saanut kauriinpoikasta syömään. Aino kertoo:
Meillä oli justiin poikinut lehmä ja panin ternimaidon tuttipulloon. Lämmitin maidon ja aukaisin vasan suun ja syötin. Ja se rupesi imemään sitä tuttia ja siitä tuli niin ihana kauris että. Se jäi meille ja sitä kävi koko kylä ihailemassa. Me molemmat kiinnyimme toisiimme. Kun tuli aamu, se tuli luo vaikka mistä. Se oli toista vuotta meillä ja sillä oli sitten tarhakin ulkona.
Sitten tuli se kova talvi ja päätimme viedä sen ulkoa talliin. Tallissamme oli jo ennestään Ikkalan kaksi lammasta. Tallissa oli vielä Ikkalan joutsenkin ja siellä oli myös kukko, joka oli niin äkäinen, että kävi päälle. Sille piti laittaa kyllä nuijamies.
Sitten se kauris kuoli. Ikkala otti näytteet bambista ja lähetti ne Helsinkiin. Niin selvisi, että siinä oli homekeuhko. Se bambi oli niin hieno eläin, että se oli enempi kuin ihminen.
Joskus loukkaantunutta lehmää ei kannata hoitaa. Silloin se laitetaan teuraaksi. Aiemmin tiloilla voitiin tehdä hätäteurastuksia, jolloin lihat saatiin vietyä teurastamolle ja yleiseen käyttöön. Nykyään tilat voivat tehdä tilateurastuksen, jolloin lihat jäävät omaan käyttöön, tai tilata hävityslaitoksen hakemaan ruhon. EU-määräysten mukaan tervettäkään nautaa ei saa haudata suu- ja sorkkatautivaaran vuoksi, vaikkei Suomessa tautia ole. Haaskaustahan se on, Matti Ikkala sanoo, mutta pakko mikä pakko.
Onni Oksanen kertoo artikkelissaan Pilketehdas ja teurastamo, kuinka ennen toimittiin:
Myöhemmin Paavonseudulla oli lihanostajat. Vihtori Peltonen oli ensimmäinen lihanostaja ja myöhemmin Arvo Niininen. Paavonseudun pilketehdas oli lähellä päävarastoa Työväentalon suuntaan. Pilketehtaan lopetettua toimintansa sen kuivaamosta tehtiin navetta. Arvo Niininen osti sinne eläviä eläimiä. Lihan loputtua päämyymälän lihaosastolta Arvo kävi paukauttamassa ja liha vietiin kaupan tiskille. Lihaa suolattiinkin ja eräänkin veriämpärin olen sekoittanut. Sehän oli tuttua jo lapsesta, kun sitä tuli Pajupurolla tehtyä. Pennut pantiin aina sotkemaan, kun verta otettiin siasta tai tapettiin muitakin eläimiä. Veri myytiin myöskin. Verta piti hyvin paljon sotkea, jottei se hyytynyt. Hyytynyt veri ei kelvannut kenellekään. Sitten tuli lainmuutos. Tarkastamatonta lihaa ei saanut myydä. Välivaiheessa, jos itse teurastettiin, eläinlääkäri Veikko Ikkala kävi tarkastamassa ja löi leimansa ennen kuin lihaa saatiin myydä. Pilketehtaan purki 1970-luvulla Matti Lampinen.
Huuhan naapurissa oli juoppo vanhapoika, jolla oli kaksi lehmää ja kaksi kanaa samassa navetassa. Veikko oli varoittanut, etteivät ne saa olla salmonellavaaran takia samoissa tiloissa. Mitä te noilla kanoilla teette? Muutosta ei tullut, jolloin Veikko meni ja otti kanat ja taittoi niiltä niskat. Veikko otti toisen mukaansa ja sanoi: ”Tästä Ilta saa hyvän paistin.”
   Veikko kertoi Huuhalle tapauksesta. Eino oli sitä mieltä, että se oli pahasti tehty, mutta olihan se opiksi. Veikko tuli katumapäälle, kun oli käyttäytynyt niin äkkinäisesti, ja vei miehelle pirtureseptin. Vanhapoika leppyi. (Mailis Huuha)

Pirtureseptille oli kysyntää

Puhdas pirtu oli aikoinaan tavallinen lääke. Isännät tiesivät, että eläinlääkärillä oli oikeus kirjoittaa pirturesepti. Resepti oli haluttua tavaraa eläinten pikkuvaivoihinkin. Leena Etelämäki kertoo, että pirtua laitettiin hampaankoloonkin, kun hampaita paikattiin.
Marketta muistaa, kuinka eräskin isäntä oli pirtureseptin haussa Veikon luona. Veikko kirjoitti reseptin sikaa varten:
Pirtureseptejä tultiin isältä pyytämään harva se viikko. Joskus päihtyneet miehet nousivat aamuisin saunastamme vastaanottoaikaa odottamaan. Jollekin miehelle isä oli kirjoittanut pirtureseptin, tuttu isäntä kun oli: ”Sialle 2 x päivässä”. Sattui niin että seuraava aamuna poliisi soitti: ”Täällä se sika on nyt ojassa!”
Marketta muistaa myös, kuinka hänen isänsä kehitteli lääkinnällisten reseptien lisäksi myös liköörireseptejä, oli lakkalikööriä ja harvinaista mesimarjalikööriä. Pirtuahan talossa riitti.
Annikki Vilkkilä kertoo naapurin tilalla asuneen vanhan äidin kahden jo ikääntyneen tyttären tapauksesta. Talossa oli lehmiä, lampaita ja pari sikaa, kuten siihen aikaan joka talossa. Talon isäntä oli kuollut nuorena ja vanhempi tytär hoiti kaikki asiat. Taloon tuli kulkumies työhön ruokapalkalla. Mies oli viinaan menevä, mutta haaveili pääsevänsä taloon isännäksi. Tytär, joka oli ihastunut mieheen, hommasi tälle viinaksia. Mies teki ahkerasti töitä, vaikka välillä juopotteli.
Talon sika sairastui ja Veikko tuli käymään. Kulkumies pyysi sialle pirtureseptiä. Veikko ei kirjoittanut ihan puhdasta pirtua, koska tiesi, ettei se taida sialle mennä. Kun Veikko tuli käymään uudestaan talossa, kulkumies kysyi: ”Mitä paskaa sinä laitat pirtun sekaan, kun hyvän aineen laitat pilalle? Ei sitä voi juoda!” Veikko nauroi, että se onkin oikealle sialle tarkoitettua. Eihän siitä voinut kulkumieskään suuttua. (Annikki Vilkkilä)
Martta-emäntä arvasi, että kulkumies havitteli taloa ja myi talon salaa naapurille. Kun naiset olivat kuolleet, kulkumies joutui lähtemään vanhustentaloon, Annikki Vilkkilä kertoo miehen tarinan päättymisestä.
Mahlulaiset ovat huumorin ystäviä. He osasivat tehdä jekun itselleen eläinlääkärille. Monenlaista apua he myös jakoivat, ehkä pyyteettömästi, ehkä pullon toivossa. Yrjö Rautiainen Mahlulta oli siihen aikaan harvoja puhelimen omistaja. Lehmä sairastui naapurissa, Rauharannassa. Yrjö soitti pyynnöstä Veikolle ja kysyi, tulisiko hän samalla Rauharantaan.
Yrjö, jonka talo oli tienvarren ensimmäinen, odotti Veikkoa tien alkupäässä ja sanoi Ikkalalle, että lähtisitkö navettaan katsomaan, kun pukki on sairastunut. Miehet menivät navettaan ja siellä oli sahapukki ketjussa kiinnitettynä. ”Kylläpä osasitkin jytkäyttää!” Veikko kehaisi. Yrjö kysyi, eikö tuo olisi pirtupullon arvoinen. Veikko tuumasi siihen, että kun noin hyvin osasit jytkäyttää, niin kyllä minä kirjoitan lapun pirtupulloon. (Antero Rautiainen)
Yrjö Rautiainen taisi olla aikamoinen velikulta. Antero Rautiainen jatkaa:
Rautiaisen naapurissa oli yksi leskiemäntä, jolla oli elukoita. Yrjö Rautiainen soitti Veikolle, että naapurissa sairastui lehmä ja pyysi käymään pian. Veikko sanoi, että hommaa mies pitämään sitä lehmää.
Leskiemäntä otti Yrjön sinne. Veikko tuli taloon ja sanoi, että etkö sinä parempata pitomiestä saanut. Yrjö taas sanoi, kun homma oli tehty, että kyllähän siitä pieni pirtupullo pitäisi saada.
Eläinlääkärin työ elämäntapana
Veikko Ikkalan suurisydämisyyttä kuvaa hyvin Leena Saarikorpi-Hakalan lapsuusmuisto. Hän kertoo tavanneensa viisaan ja ymmärtäväisen eläinlääkärin luultavasti kesällä 1968.
Olin ehkä yhdeksänvuotias, eläinrakas pikkutyttö. Sylissäni nökötti pieni, ruskea, minun mielestäni orpo ja nälkäinen pikku kani. Olin sitä jahdannut ja saanut sen lopulta kiikkiin naapurin saman ikäisen pojan, Timon, kanssa. Osallisena jahtiin lienevät olleet myös pikkusisareni, mutta heidän osuuttaan tapahtumassa en pitänyt merkityksellisenä. Olivat liian nuoria ja ymmärtämättömiä tämän tärkeän pelastusoperaation kannalta.
Kani oli ilmiselvästi kesy, joltain naapuriltamme karkuun päässyt lemmikki, mutta me, eläintenpelastuspartiolaiset, päätimme sen olevan orpo ja kipeästi rakkautemme ja apumme tarpeessa. Tutkittuamme uutta hoidokkiamme huomasimme sen linkuttavan. Takajalka oli katkennut.
Touhukkaana tyttönä minä päätin, että kani tarvitsee pikaista ensiapua. Soitin kunnaneläinlääkärille. Ajatukseni ja muistikuvani eläinlääkäristä olivat hatarat. Ehkä hän oli isääni lyhempi, hoikka ja vähän pelottavankin näköinen ja oloinen virkamies. Kaipa kaikki lääkärit ja virkamiehet, vieraat aikuiset yleensäkin, vaikuttivat silloin vähän pelottavilta.
Tiesin hänen hoitavan maatalojen lehmiä ja hevosia, kai muitakin eläimiä, mutta etupäässä niitä. Muistan myös, että eläinlääkäriä tarvittiin silloin, kun eläimen jalka oli katkennut, nimenomaan sen lehmän tai hevosen ja silloin eläin oli lopetettava. Puhelinsoittooni sisältyi siis suuri riski ja vaara kanini puolesta. Ehkä sekään ei vakavan vammansa johdosta voisi enää jatkaa elämäänsä. Ei, kyllä me, eläintensuojelijat ja pelastajat sen hoitaisimme kuntoon.
Soitin siis eläinlääkärin numeroon. Sieltä vastasi eläinlääkärin vaimo, Ilta Ikkala. Lääkäri oli itse jollakin maatilalla suorittamassa tehtäväänsä. Rouva kyseli, mikä oli huoleni. Kerroin, että löytökanillani on jalka poikki ja se tarvitsisi nyt lääkärin apua. No, tämä rouva eläinlääkäri kuuli asiani väärin. Hän kysyi minulta kauhistuneena, että lehmälläkö on jalka poikki. Toistin asiani ja rouva itsepintaisesti kuuli eläimeni olevan lehmä. Lehmä Mansikkaniemessä! Lopulta sain hänet ymmärtämään, että kyse oli hengenhädässä olevasta löytökanista. Saimme pikaisen ajan lääkärille. Kunhan hän nyt vaan ensin kotiutuisi lehmäkeikaltaan. Puhuimme ympäri äitini, joka hymähdellen, lähestulkoon pakotettuna, lähti kuskiksemme tälle vakavalle reissulle. Istuimme autossa kaikki, minä kani sylissäni etuoikeutettuna kuskin vieressä, naapurin Timo ja ne kaksi joutavanpäiväistä pikkusisarustani takapenkillä. Uteliaita kun olivat.
Odotimme eläinlääkärin paluuta Onkiniemen pihassa. Lääkäri perheineen asui silloin siellä ja siellä hän otti vastaan kirkonkylän sairaat pieneläimet, jollei sitten tehnyt kotikäyntiä sairaan luokse. Me odotimme ja odotimme. Äitini ja eläinlääkärin rouva juttelivat niitä näitä. Eivät juuri piitanneet sairaan kanimme voinnista.
Lopulta lääkäri tuli kotiin. Okranvärinen työtakki päällään ja musta, hoitotarvikkeita sisältävä laukku kädessään hän käveli kohti meitä, huolestuneita eläimenomistajia. Sydämeni jyskytti pelosta ja jännityksestä. Tärkeän näköisenä hän tutki siinä pihalla kanimme ja teki tilanteesta diagnoosin, jota tarkkaavaisina kuuntelimme. Senhän tiesimme jo toki, että jalka oli poikki, mutta mitäs sille tehtäisiin. Niin, jalka oli poikki, mutta lääkärimme kertoi sen olevan vanha vamma. Jalka on jo luutunut sille paikalle, missä se nyt oli. Sitä ei enää voisi korjata. Kani pärjäisi kuitenkin jalkansa kanssa ihan riittävän hyvin.
Huolemme ei kuitenkaan ollut tällä ihan hoidettu. Eläinlääkäri ymmärsi asiamme tärkeyden ja tarpeemme hoitaa kipeää jalkaa ja antoi hoito-ohjeet, joita noudattamalla voisimme vielä kenties helpottaa kanimme elämää. Reseptiksi saimme ruokalusikallisen kalanmaksaöljyä päivittäin. Hän ehdotti vielä, että voisimme ehkä sitoa jalkaan sideharson. Olimme huojentuneita ja kiitollisia siitä, että eläinlääkärikin osoittautui eläinsuojelijaksi ja eläinten pelastajaksi, eikä laskuttanut meitä käynnistämme. Yhteenlaskettunakaan viikkorahamme eivät siihen olisi riittäneet. Hädän hetkellä emme olleet asiaa tulleet ajatelleeksikaan.
Kotona sitten syötimme kanille ilomielin kotini jääkaapista löytyvää kalanmaksaöljyä, pullon vajeneminenhan oli oma ja sisarusteni etu. Sidoimme sen siteenkin vielä kaniparan koipeen. Kani asusti kyhäämässämme hökkelissä naapurimme pihamaalla. Lääkittyämme sen illalla ja toivotettuamme hyvää yötä, se jäi häkkiinsä lepäämään.
Aamulla meitä odotti kuitenkin yllätys. Häkki oli typötyhjä. Kanimme oli poissa. Liekö äidilläni tai naapurin sedällä ollut osuutta asiaan. Kani jatkoi elämäänsä ilman kalanmaksaöljyä ja siteen vaihtamista jossain muualla, luultavasti iloisena ja vatsa täytettynä. Olimme kuitenkin iloisia siitä, että olimme ehtineet käyttää sen hoidettavana eläinlääkärissä ja olimme kohdanneet niin viisaan ja ymmärtäväisen lääkärin. Nyt se kenties pärjäisi itse saatuaan asianmukaisen hoidon ja hoivan osakseen.
Veikon myötäeläminen maatalouden muutosten koetellessa oli monelle isäntäparille tärkeää. Myös eläinlääkärin työ muuttui tilojen koon vähitellen kasvaessa ja navettojen modernisoituessa. Monet silloiset nuoret isännät ja emännät, jotka jatkoivat tilanpitoa, muistavat vielä Veikon käynnit, joskin Veikon ikätoverit ovat poissa. Veikko Ikkala tuli tutuksi ja juttuja hänestä riitti muisteltavaksi myöhemminkin.

Neuvoja eläinten omistajille

Olosuhteet tiloilla olivat vaatimattomat eikä rahaakaan ollut liiemmälti. Se nosti omatoimisuuden arvoonsa. Sitä Veikko Ikkalakin korosti. Hän halusi neuvoa karjankasvattajia sekä käytännössä että kirjoittamalla heille oppaan, jotta he selviäisivät jopa ilman eläinlääkärin apua. Vähintä, mitä saattoi vaatia, oli oikeaoppinen valmistautuminen eläinlääkärin tuloon.
Veikko Ikkala puhui eläinsairauksien ensiavun puolesta. Eläintenhoitajien tuli pystyä antamaan apua sairaalle eläimelle silloin, kun eläinlääkäri ei ole tavattavissa. "Se on tärkeä asia, sillä puhallustaudissakin eläin on joko kuollut tai tullut terveeksi, kun eläinlääkäri on ehtinyt paikalle", hän sanoi 60-vuotissyntymäpäivä-haastattelussa Keskisuomalaisessa (13.2.1977). Hän mainitsi myös, että eläimet alkavat olla niin suuria, että karjanhoitajat eivät pysty juottamaan eläimelle lääkettä. Se tahtoo mennä keuhkoihin ja edessä on toinen sairaus.
Ensiavun opettamiseksi hän julkaisi kirjan "Kysy eläinlääkäriltä". Se toimi myös maatalousoppilaitosten oppikirjana. Karjan sairauksien ennaltaehkäisy on Veikko Ikkalan mukaan aloitettava jo maaperästä. Viljavuustutkimus olisi syytä tehdä joka viides vuosi, hän painotti.
Monet emännät arkailivat, jopa pelkäsivät Ikkalaa. Työn väsyttämät emännät eivät oikein tienneet, miten suhtautua eläinlääkärin käyntiin. Ovatko paikat kunnossa? Onko eläintä hoidettu oikein? Osaanko minä?
Ikkala oli suorapuheinen pohjalainen. Tarmokkaana ja kiireisenä liikkuessaan hän tuli säikyttäneeksi sairaan eläimen vierellä väsyneet hoitajat. Tosin kiitostakin tuli joskus, kuten Käkelän Lempille, kun tämä oli osannut varautua eläinlääkärin tuloon oikein, kertoo Aino Leed. Kuumaa vettä oli varattu, kun eläinlääkäri oli tulossa leikkaamaan eläintä.
Veikko Ikkala piti myös eläinten terveydenhoidon oppitunteja Loimaan Maamieskoulussa ja Tarvaalan maatalousoppilaitoksessa, jossa oppikirjana oli Veikon oma kirja ”Kysy eläinlääkäriltä”, kertoo Arja Koskenlahti. Veikko luennoi myös Saarijärven Metsäkoulussa.
Tuula, nuori emäntä Koskenkylältä soitti arkana eläinlääkärille, kun sian porsiminen pitkittyi. Ikkala kuuli nuoren huolestuneen äänen ja kysyi: ”Eikö siellä ole ketään vanhempaa neuvomassa?” Sitten hän käski pesemään kädet, valelemaan kädet mäntysuovalla ja tunnustelemaan sian takapuolesta, oliko porsas tulossa poikkipäin. Se oli hyvä neuvo ja pieni possu kääntyi rohkean nuoren emännän kädessä. Samassa pulpahti ulos viisi pientä possua.
   Seuraavalla kerralla vasikka oli tulossa väärinpäin, eikä pää edellä niin kuin olisi pitänyt. Ikkala neuvoi kääntämään vasikkaa hitaasti lehmän mahassa. Se oli raskasta puuhaa, eikä siihen kaikista karjankasvattajista ollutkaan. (Aino Leed)
Marketta kertoo, että hänen isällään oli unelma. Kun hän pääsee eläkkeelle, hän kirjoittaa sellaisen eläintenhoitokirjan, ettei joka asiassa tarvitse vaivata eläinlääkäreitä. Marketta ja Veikko kirjoittivat sen yhdessä. Veikko oli tehnyt muistiinpanot pieniin vihkosiin. Marketta kertoo:
Isä oli auringonpalvoja ja ruskettui helposti. Hän haaveili viettävänsä puolet vuodesta Espanjassa, kun joskus pääsee eläkkeelle. Siihen hänen aikansa ei koskaan riittänyt. Sen sijaan toinen haave toteutui. Eläinlääkärin hommat olivat kuulemma helppoja. Jos isä kirjoittaisi kirjan, sen jälkeen ei tarvittaisi niin usein eläinlääkäriä, kun ihmiset pystyisivät itse neuvojen avulla auttamaan eläimiään. Kirjoittajana minä jouduin hommiin.
Isä oli vuosia kirjoitellut lyijykynällä ajatuksiaan lääkeyhtiön lahjoittamiin pikkuvihkoihin. Kun tulin kesälomalle Suomeen, istuimme kuukauden pöydän ääressä. Isä kertoi ja minä näpyttelin kirjoituskonetta. Sukulaismies piirsi lystikkäät kuvat. Palkkioksi sain omakseni sähkökirjoituskoneen, joka vielä silloin oli harvinainen vehje. 
Marketta opiskeli Berliinissä ja oli kesälomalla Saarijärvellä. Veikko oli kirjannut ajatuksiaan ja kokemuksiaan ylös. Veikko luki vihkosta, Marketta kirjoitti. "Oli mielenkiintoista kuulla, miten eläimiä parannetaan", Marketta muistaa ajatelleensa. Kirja valmistui vielä saman loman aikana.
Marketta kopioi tekstit vuonna 2006 omille kotisivuilleen. Alkuperäisen kirjan sivut oli liimattu niin, että ne eivät tahtoneet pysyä kiinni. Kirja oli kuitenkin luettavissa netin kautta. Aikoinaan se oli hyvin suosittu.
Hyvän lehmän kuolema on suuri taloudellinen tappio. Ensikäden tieto lehmien sairauksista, niiden ehkäisystä ja ensiavusta oli elintärkeää karjankasvattajille. Kirjassa kuvattiin mm. poikiminen, poikimisesta johtuvat sairaudet ja hoito- ja tarkastustoimet sekä lehmien sairaudet utaretulehduksesta ähkyyn ja vedinpolkemasta vieraaseen esineeseen verkkomahassa. Kirjan lopussa oli luku Vinkki viikossa, 53 parasta ohjetta.

LEHMÄÄ EI OLE SYYTÄ PANNA VÄKISIN UMPEEN. VAIKKA PITKÄÄN LYPSETTY LEHMÄ EI HERUKAAN POIKIMISEN JÄLKEEN KORKEALLE, PYSYY SEN VUOSITUOTANTO SUUNNILLEEN SAMANA. UMMESSAOLOAJAN PITUUS ON YKSILÖLLISTÄ EIKÄ SITÄ TULISI MUUTTAA PAKKOTOIMIN.

Eläinlääkärin työssä samat eläinten sairaudet ja ongelmat toistuivat jatkuvasti. Puhelimessa kysytään samaa asiaa yhä uudestaan samaan sairauteen tai vikaan, joka vaivasi edelliselläkin käynnillä. Lehmän sairastuttua olisi kannattanut lukea ensin neuvot kirjasta ja soittaa vasta sitten. "Lehmillä on 90-prosenttisesti samat sairaudet kuin ennenkin ja isän neuvot pätevät vieläkin", Matti sanoo.

Oppikirjaan Veikko tiivisti kokemuksensa. Kirja on kirjoitettu tavallisille isännille ja emännille ilman vaikeita lääketieteellisiä termejä. Hän halusi, että kirja painetaan Saarijärvellä, jotta sen tekeminen työllistäisi saarijärveläisiä.
Kirjassa on selostettu, milloin pitää soittaa, milloin ei tarvitse, ja mitä odotettaessa pitää tehdä. Veikko vastasi kysymyksiin, kuvasi oireet ja toimenpiteet. Kun asiat tehtiin selviksi, ei tullut niin paljon turhia soittoja pikkuasioista. Päätavoitteena oli helpottaa eläimen ja omistajien oloa, ei tehdä eläinlääkäreistä tarpeettomia. Eläinlääkäreitä tarvitaan edelleen sairaan lehmän hoitamis

Veikko Ikkala vastaanottopöytänsä ääressä vuonna 1973.

Kirjan nimeksi tuli Kysy eläinlääkäriltä - Ensiapua eläimille, tietoa karjanomistajille. Kirja painettiin ARI-painossa vuonna 1977 eli samana vuonna, kun Veikko täytti 60 vuotta. Siitä tuli näin syntymäpäiväsankarin lahja asiakkaille ja läheisille. Piirrokset kirjaan teki Iltan sisaren mies, graafikko Tor Berglöf Porvoosta.

Kirja lisäsi karjanomistajien tietoutta eläinten hoidosta. Kollegat väittivät jopa, että heiltä loppuvat työt kokonaan! Joku ihmetteli, miksi Veikko meni neuvomaan eläinlääkäreiden oppeja asiakkaille. Kansanvalistuksen, tietoisuuden lisäämisen ohella kirjalla oli merkitystä siten, että sen neuvojen avulla talonväki saattoi tehdä tarpeelliset toimet ennen eläinlääkärin kutsumista tai häntä odotellessaan. Veikon toiveena oli myös saada lisää aikaa itselle, perheelle ja harrastuksille.
Esipuheessaan lukijoille Veikko kirjoitti mm. näin:
Nautaeläinsairauksia käsittelevästä kirjallisuudesta puuttuu karjanomistajille tarkoitettu käytännön kirja. Karjatalousalan julkaisuissa on paljon eläinlääkinnällisiä neuvoja, mutta niitä ei ole koottu yhteen helposti luettavaan muotoon. Lehdistä kerran luetut neuvot unohtuvat nopeasti ja ovat usein myös ylimalkaisia. Tarvittavaa tietoa ei siis juuri ole tarjolla silloin, kun sitä kipeästi tarvittaisiin. Hyvät neuvot olisivat kuitenkin tarpeen etenkin päivystysaikoihin, jolloin kiireen ja pitkien etäisyyksien vuoksi eläinlääkärin apu pakostakin viivästyy. Siksi ensiavun taitaminen on todella tärkeää.
Tämän kirjan tarkoitus on antaa ensikäden tietoja pääasiassa lehmien sairauksista, niiden ehkäisystä ja ensiavusta. Päähuomio kiinnitetään niihin jokapäiväisiin sairauksiin, joiden luonteesta, ensiavusta ja hoitotoimista olisi karjanhoitajille eniten hyötyä. Kirja antaa myös neuvoja muihin karjatalousalaan liittyviin ongelmiin. Joitakin käytännön vihjeitä on esitetty muidenkin tavallisimpien kotieläinten hoitotoimenpiteistä.
Toisessa osassa kerrotaan lehmien sairauksista siinä järjestyksessä, missä ne esiintyvät poikimisen jälkeen. Näin siitä syystä, että poikiminen on tapahtuma, joka vaikuttaa koko tuotantokauteen ja varsinkin lehmän sairastavuuteen. Monet sairaudet esiintyvät tietyn ajan kuluttua poikimisesta. Tämän ajankohdan huomioon ottaminen helpottaa diagnoosin tekoa.
Neljännessä osassa käsitellään niitä sairauksia, jotka voivat esiintyä milloin tahansa, poikima-ajankohdasta riippumatta. Sairauksia on pyritty kuvaamaan siinä järjestyksessä kuin ne useimmiten esiintyvät. Loppuosaan on koottu karjatalousalaan ja muuhun kotieläinhoitoon liittyviä yleisiä asioita, joista karjatalousväen on hyvä olla tietoinen.
Yhtenä osoituksena tarjolla olevasta omatoimisesta avusta voi pitää Veikko Ikkalan markkinoille tuomaa tulehdus- ja kiputiloja lievittävää voidetta, Ikkalan linimenttiä, josta sai ensiapua mm. utaretulehduksiin. Linimentti on edelleen käytössä, kertoo Arja Koskenlahti. Matti täsmentää, että reseptiä on yksinkertaistettu, kaikkia samoja aineita siinä ei enää ole kuin Veikon alkuperäisessä voiteessa. Alun perin Veikko oli saanut ohjeen Loimaan eläinlääkäriltä.

Ikkalan linimentti. Saarijärven apteekki lahjoitti pullon museon kokoelmiin 1992. (Kuva: Saarijärven museo, Janne Timperi.)

Veikko oli kehitellyt lääkettä, jota Ikkalan linjamentiksi kutsuttiin. Se oli hyvä lääke utaretulehduksiin. Myös emäntä ja isäntä voitelivat sillä kipeitä jäseniään. Ehkä linjamentti oli usein tarpeellisempi heille kuin lehmille. Hevosen jalkaakin isäntä voiteli sillä. (Hilkka Korpela)


Harrastukset veivät luontoon

Veikko Ikkalan oma poika ja Vili-koira olivat usein mukana hoitokäynneillä. Metsästysaikaan autossa kulki mukana ase. Niinpä päivätyön lomassa oli kätevä poiketa metsällä, milloin muut kiireet sen sallivat. Hoidon, lääkitsemisen ja tarkkailun välissäkin Veikko saattoi lähteä lintumetsälle. Veikko puhui luonnonmukaisen viljelyn ja terveellisten elämäntapojen puolesta jo vuosikymmeniä ennen kuin niistä tuli suurta muotia. Edelläkävijänä hän oli innostamassa viljelijöitä lohenkasvatukseen.
Muita aikaansaavan miehen harrastuksia olivat Lions-toiminta, musiikki ja ystäväkuntatoiminta. Hän osallistui myös vanhojen opiskelukavereiden tapaamisiin ja piti yhteyttä heihin. Kunnallispolitiikassa Veikko sai erilaisten näkemysten yhteen sovittajan roolin. Hyväntekijänäkin häntä arvostettiin.

Metsämies ja urheilija

Varsinkin syksyisin, kun työssä oli rauhallisempi jakso, Veikko harrasti metsästystä. Hän saattoi lähteä metsään ennen työpäivän alkua, jo neljän-viiden aikoihin. Hänellä oli tapana pitää autossa mukana pystykorvaa ja asetta. Kun lehmä oli hoidettu, hän kysyi isännältä, saisiko käydä metsällä. Pian hän palasi metson tai teeren kanssa. Niinpä Ikkalan pöydässä nautittiin usein lintupaistista. Nykyään Saarijärven seudun lintukanta on Matti Ikkalan mukaan selvästi vähentynyt.
Eräs Lanneveden isäntä oli kertonut Marketalle, että Veikko oli hoitanut poikimahalvauksen, ottanut autosta koiran ja pyssyn ja sanonut isännälle, että tulee pian katsomaan, onko hoito auttanut.
Seppo Humppi Karstulasta muistaa Veikon pyytäneen häntä etsimään teeren poikueen. Seppo löysikin sellaisen Isonkivenkankaalta ja sai kiitokseksi 400 gramman pirtureseptin. Pirtulle kävi kuitenkin huonosti: pienissä pulloissa auton hansikaslokerossa ollut pirtu haihtui itsestään. Veikollakin oli huonoa tuuria, saalista ei tullut, vaan teeret jäivät sillä kertaa metsään.
Veikko oli Horon erämiesten perustajajäsen 1950-luvulla, mutta hirvenmetsästykseen hän ei työnsä vuoksi juuri ehtinyt osallistua. Erämiesten omimpia aloja olivat riistanhoito- ja kenneltyö sekä kalastuksenhoito. Vuonna 1967 seuralla oli metsästysaluetta 1850 hehtaaria. Kenneltoiminta koostui näyttelyistä ja koirakokeista.
Metsästykseen liittyi myös Veikon koiraharrastus. Pystykorvan jalostus oli hänelle sydämenasia ja hän jakoi penikoita ympäri pitäjää. Pystykorvat sopivat hyvin maalaismaisemaan ja metsästystä harrastavien isäntien avuksi.
Veikko Ikkala oli tullut Vilkkilään hoitamaan utaretulehdusta. Hänellä oli mukanaan kaksi koiraa, jotka heti autosta ulos päästyään lähtivät jänisten perään. Lehmät saivat lääkityksen ja oli kotiinlähdön aika. Koiria ei kuulunut, vaikka niitä huudeltiin. Kun koirat tulivat illalla taloon, ne olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Isäntäväki ruokki koirat. Aamulla, kun Veikko tuli hakemaan niitä, ne menivät kiltisti autoon. Veikko tuli vielä autosta takaisin ja kirjoitti pirtureseptin siltä varalta, ”jos sika sattuu sairastumaan”. Syksyllä Veikko tuli koirien kanssa toisen kerran. Sillä kertaa hän sai pari jänistä. (Annikki Vilkkilä)
Veikko Ikkala oli ulkoilmaihminen. Suunnistus oli yksi Veikon lempiharrastuksia, joka tarttui erityisesti Markkuun, mutta jossain määrin myös Mattiin. Veikko ohjasi urheiluseura Pullistuksessa poikia harrastuksen pariin. Metsään lähdettiin aamuvarhaisella. Suunnistus kompassin avulla on siitä vaativa laji, että aivojen pitää toimia samalla kun juoksee, Matti kertoo. Liika yrittäminen kostautuu helposti. Torstairastit ovat Saarijärvellä suosittu ja pitkäaikainen perinne.
Luonnosta hankittiin sekä kuntoa että evästä. Koko perheen kanssa käytiin marjassa. Veikko saattoi lähteä metsään koiran ja pyssyn kanssa, kun toiset keräsivät marjoja tai sieniä.
Lentopallo oli Veikolle rakas harrastus. Tästä tunnin säännöllisestä liikuntaharrastuksesta Yhteiskoululla hän ei olisi halunnut millään luopua. Niinpä hän tuumasikin kerran, kun häntä pyydettiin kesken pelin katsomaan kuolemaisillaan olevaa lehmää: "En tule nyt. Jos se kuolee, niin minä maksan." Olisihan eläinlääkärille toki voinut soittaa aiemminkin. Kävi niin, että lehmä kuoli – ja Veikko maksoi.
Liikunnan tärkeydestä Veikko jaksoi puhua. Iltalle hän ennusti: "Sinä et elä pitkään, kun et voimistele." Veikko voimisteli, lenkkeili ja hiihti, kun vain töiltään ehti. Koska eläinlääkärin työ on istumista ja autolla ajoa, elimistö ei saa tarpeeksi liikettä. Hengästyminen on joka päivä tarpeen, siihen riittää jo puolen tunnin lenkki, Veikko neuvoi.
Horon Erämiehet r.y. perustettiin 23.2.1956. Se oli Saarijärven seudun ensimmäinen metsästysseura. Perustavassa kokouksessa Tarvaalan koulutilalla oli kuusi miestä, heistä yhtenä eläinlääkäri Veikko Ikkala. Metsästysmaat vuokrattiin Metsähallitukselta Tiilikan ja Horonjärven maastosta ja tontti Horon rannasta majaa varten. Seura oli pieni, mutta jäsenet sitäkin aktiivisempia. Päteviä kavereita löytyi joka lähtöön, kertoo Helge Lundell, seuran pitkäaikaisin jäsen. Hän kertoo Veikko Ikkalan merkittävästä osuudesta seuran toiminnassa:
Kenneltoiminta oli vielä lapsen kengissä Keski-Suomessa. Horon Erämiehet järjesti Saarijärven ensimmäiset koiranäyttelyt elokuussa 1958 ja samana vuonna myös ensimmäiset ajokoirien jäniksenajokokeet. Veikko Ikkala oli paitsi eläinlääkäri myös kova koiramies, joka aikanaan toimi mm. Keski-Suomen kennelpiirin hallituksessa. Aina kun Veikko huristeli autollaan, vieressä istui paras kaveri, pystykorva. Hän oli myös tunnettu suomenpystykorvien kasvattajana. Sen sijaan monikaan ei muista, että Veikko aikanaan omisti myös huippua olevan ajokoiranartun, jonka yhdestä pennusta, Tokosta, tuli Budapestin maailmannäyttelyn voittaja.
Horon Erämiehet olivat myös innokkaita kalamiehiä. Mukaan sattui myös ainakin keskisuomalaisittain kalankasvatuksen pioneereja, yhtenä Veikko Ikkala. Paitsi Horonjärveen myös Kouraan ja muutamaan pienempään lampeen ja puroon tehtiin lukuisia istutus- ja kasvatuskokeiluja, jotka siihen aikaan olivat uraauurtavia. Monet onnistuivat jopa niin hyvin, että sana kiersi salakalastajille asti. Esim. pienestä mutta erinomaisesta Kultalammesta verkotettiin kaikki komeiksi kasvaneet taimenet. Seuran istuttamia kalalajeja oli melkoinen kirjo, lohista ankeriaisiin. Itsekin sain vielä 20 vuotta myöhemmin kavereitten kanssa pitkästäsiimasta komean ankeriaan. Parhaiten menestyivät siiat, sen sijaan rapuistutuksien tulokset jäivät heikoiksi.
Veikko oli kiireinen mies, useimmiten menossa tai tulossa, eikä ihme, jos joskus jotain unohtui. Kun aikoinani tulin seuran jäseneksi, kuulin tarinan Veikosta. Oli seuran kesäjuhlat majalla ja väki pihalla odotti juhlien alkamista. Veikko kurvasi pihaan, tervehti porukkaa ja alkoi sitten ihmetellä, että missäs tervetulotoivotukset ja tarjoilut viipyvät ja kukas nyt onkaan puheenjohtaja? – No sinähän se puheenjohtaja olet, porukka vastasi. Eihän Veikolle kukaan osannut suuttua ja ihan kivat juhlat niistäkin tuli, vaikka tarjoilu olikin vähän improvisoitua.
Paitsi koira- ja kalamiehenä Veikko oli myös hauska seuramies, jonka nauru tarttui koko porukkaan. Seuraava tapaus sattui seuran pilkkikilpailuissa.
Satuin pilkkimään lähellä Veikkoa, jonka pystykorva tietenkin oli innokkaana mukana. Juuri kun nostin pilkkini avannosta, koira hyppäsi innoissaan katsomaan, oliko siiman päässä kala. No ei ollut, mutta oli pilkki, joka kohta killui koiran huulessa. Minä tietenkin säikähdin ja päästin äkkiä vavan kädestäni, ettei koira revi huuliaan. Koira paineli pitkin jäätä pilkki huulessa ja onki perässä! Mitäkö teki Veikko? Nauroi makeasti, nappasi koiran kiinni ja leikkasi siiman pilkin juuresta poikki. Kohta nauroivat muutkin, paitsi koira, joka sai tepastella pilkki huulessa, siksi kunnes Veikko ehti ottaa pihdit ja pilkin huulesta. Palkintojen jaossa todettiin saaliini: 2 ahventa ja 1 pystykorva! (Helge Lundell)
Pirkko Lundell kertoo, kuinka Horon Erämiehillä piti olla hirvipeijaiset. Osa miehistä meni edeltä lämmittämään metsästysmajaa. Veikko lupasi hakea Pirkon neljän-viiden välillä. Mutta matkaan tulikin mutka: pitäisi ensin käydä katsomassa lehmää Häkkilässä. Lehmällä oli mahassa rautalankaa, jota oli mennyt heinien mukana. Niinpä lehmä oli operoitava. Veikolla oli autossa välineet, mutta ne olivat steriloimatta. Pirkko tuli avuksi ja keitti välineet kattilassa puuhellalla.
Lehmä kaadettiin kyljelleen ja Veikko leikkasi rautalangan pois. Operaatiossa meni kolme tuntia. Tämä oli helppo keikka, Veikko vakuutti tyytyväisenä. Pirkko oli sairaanhoitaja, osasi hommansa.
Keikan jälkeen emäntä halusi keittää kahvit. Kahvia ei jääty juomaan, koska oli jo kiire hirvisopalle. Soppa oli ehditty melkein syödä. ”Missä herra jumala te olette olleet?” porukka kyseli. Pirkko muistaa, kuinka Veikko oli aina valmis auttamaan. Lehmä parani kuulemma hyvin.
Veikko oli positiivinen ja hyväntuulinen ihminen. Lundellit ja Ikkalat liikkuivat paljon yhdessä perhekunnittain. Pirkon tyttö Anna-Liisa oli kiinnostunut eläinlääkärin työstä. Hän halusi eläinlääkärin mukaan ja saikin olla monta kertaa Veikon mukana. Näillä reissuilla molemmat viihtyivät.
Keski-Suomen Kennelpiiri aloitti toiminnan Keski-Suomen Kennelkerhon perustalta. Sittemmin Kennelkerho on perustettu uudestaan ja se toimii kennelpiirin yhdistyksenä aktiivisesti. Alkuaikojen pöytäkirjasta on luettavissa Veikko Ikkalan valinta johtokuntaan:
Toisessa vuosikokouksessa 28.3.1957 Jyväskylä Klubilla valittiin yksimielisesti tohtori R. Sotamaa piirin puheenjohtajaksi ja samaten yksimielisesti päätettiin valita piirin kunniajäseneksi maanviljelijä J.H. Vesterinen Saarijärveltä ja hänen tilalleen johtokunnan jäseneksi eläinlääkäri Veikko Ikkala Saarijärveltä. Johtokunnan erovuoroiset jäsenet valittiin yksimielisesti uudelleen ja viisi nimettiin seuraavassa vuosikokouksessa erovuoroisiksi.
Savelan Ilmari ja Veikko kävivät yhdessä jänismetsällä, ja joskus Veikko oli aamulla jo ennen kuutta koiransa kanssa Ilmarin oven takana valmiina metsälle. Joku lienee jo yöllä soittanut eläinlääkärin hoitamaan poikimista Häkkilän kulmille. Samalla hoitui metsästysreissukin. (Aino Leed)
Veikko Ikkala ei pitänyt sekarotuisia koiria juuri minkään arvoisina. Sitä osoittaa myös seuraava juttu:
Taloon tultuaan Ikkala osoittaa lihavaa sekarotuista koiraa: ”Mikäs se tuo on?” Siihen talon nokkela pikkupoika vastaa: ”Porsas!” Eläinlääkäri naurahtaa ja tokaisee isännälle: ”Ei sillä mitään tee. Tapa pois!” (Maalaistalon miniä, nyt eläkkeellä) 

Luonnonmukainen viljely ja terveet elämäntavat

Marketta kertoo, että hänen isänsä oli jo varhain kiinnostunut luonnonmukaisesta viljelystä. Hän hoiti puutarhaa ja oli kompostoinnin uranuurtajia. Opit hän oli saanut kotoaan. Veikolla oli aikoinaan myös mehiläisyhdyskuntia ja hän piti kompostointikursseja.
Syntymäpäivähaastattelussaan (Keskisuomalainen 13.2.1977) Veikko kertoo, ettei hän 30-vuotisen virkauransa aikana ollut sairauden takia poissa töistä kuin yhden viikon. Hänen mukaansa liikunta, lenkkeily, jumppa ja palloilu pitävät miehen terveenä. Hänelle riitti kuuden tunnin yöuni. Ruokailun säännöllisyys ei ollut niin tärkeää kuin se, että syö rauhallisesti, hotkimatta.
Pojalleen Mikolle Veikko oli antanut tärkeimmäksi elämänohjeeksi: syö terveellisesti, rauhallisesti, hotkimatta ja pureskele kunnolla. Toinen ohje oli opiskella. Veikolle oli itsestään selvää, etteivät lapset ala tehdä hanttihommia. Mikko naurahtaa, että nykyään retkut koulukaverit tienaavat enemmän kuin hän koulutettuna kirjastonhoitajana ja maisterina. Veikko suositteli häntä hakeutumaan apteekkialalle tai eläinlääkäriksi. Ne eivät kuitenkaan Mikkoa houkuttaneet.
Marketta muistelee:
Kun isän kotitaloa raivattiin, löytyi useita isoja kunniakirjoja maakunnan parhaalle kompostoijalle. Isän isä taisi ymmärtää hyvin ravinteiden kierron. Niinä harvoina hetkinä, kun isä oli kotona, hän heilui talikon kanssa kotipuutarhassakin. Tosin vesivessasta menivät ravinteet jo 1950-luvulla uimarantamme viereiseen rummakkoon sellaisenaan. Eläkkeellä Mansikkaniemeen muutettuaan hän hankki kompostoivan käymälän talon kellarikerrokseen. Se lienee ollut ensimmäinen laatuaan Saarijärvellä. Kompostin teko oli hänelle niin rakas, että Sampo-lehdessä oli ilmoituksia hänen kursseistaan.
Vaikka itse en lapsena osallistunut pihahommiin, iski ravinteiden kierrätys varttuneena sitäkin kovemmin. Kun eräänä syksynä en suostunut perunannostotalkoisiin, isä uhkasi, että sitten et myöskään syö tänä talvena perunaa. Ja minähän en syönyt.
TEE-lehti neuvoi terveiden elämäntapojen omaksumiseen ja sitä Ikkalalla tutkittiinkin ahkerasti. Terveisiin elämäntapoihin kuului paitsi luonnonmukainen ruoka myös fyysisen kunnon ylläpito. Marketta kertoo, kuinka perheessä kuntoiltiin, suunnistettiin, juostiin ja hiihdettiin:
Lapsena veljeni joutuivat tekemään paljon notkeus- ja voimaharjoituksia. Naapurin Ritikin muistaa, että usein lähdimme isän kanssa suunnistamaan Saarijärven Pullistuksen rasteille. Myöhemmin isä opetti hölkkäystä – kylän ukoille varmaan kyllästymiseen asti. Ei kuulemma auta, vaikka raataa pellolla vuorokauden ympäri. Täytyy myös juosta itsensä hikeen. Juoksu tapahtuu niin kuin keinuttelisi, koko ajan täytyy pystyä juttelemaan, hengästyä ei saa liikaa.
Kouluaikaan kävimme Lapissa, Sallassa ja Kilpisjärvellä hiihtämässä, joskus isän kanssa kahdestaankin.
Nuorella emännällä oli reuma. Kerran hän puhui eläinlääkärin kanssa, että kauankohan sitä jaksaa näitä navettatöitä tehdä. Veikko neuvoi myös ihmisten vaivoissa: ”Tee 10 kilometrin lenkki joka päivä, niin se pysyy kurissa.” Ja näillä opeilla se pysyi kanssa. (Aino Leed)
Veikko piti maamiesseuran tupailloissa esitelmiä sekä karjan että ihmisten terveydestä. Hän oli suosittu ja hyvä puhuja ja tupa tuli aina täyteen. Tässäkin hän oli edelläkävijä: hän innosti kylän miehiä hölkkäämään jo 1960-luvulla. Kalmarissa kaikki vanhemmatkin miehet läksivät joukolla hölkkäämään tai kävelivät kylän raittia, kertoo Saara Iso-Ahola.
Marketta kertoo kuulleensa jutun Veikon itsehoidosta ja sanoo, että samaa itsehoidon periaatetta Mattikin on soveltanut:
Isä ompeli itse suuretkin haavansa ja käsitteli itseään eläinten linimenteillä. Paras kuulemani juttu on isän siskon pojalta Kallelta: Isä oli nuorempana suhauttanut ässää. Se ei miellyttänyt. Niinpä isä otti peilin ja sakset ja leikkasi kielen alta kiristävän kielijänteensä. Sen jälkeen puhe ja laulu raikui loppu elämän virheettömänä!
Suomalaisten miesten perisynti, viehtymys miestä väkevämpiin aineisiin ei Veikkoa houkutellut. Hän ei juopotellut koskaan. Hän pystyi pitämään rajat kaikessa, Ilta sanoo.
Musiikkia, leijonia, ystävyyskuntia, politiikkaa
Kun Ikkalat muuttivat vuonna 1948 Saarijärvelle, Iltan tuttavat ilahtuivat. He tiesivät Iltan lukevan mielellään kirjallisuutta. Joku ehätti sanomaan: ”Nythän täällä on mukava, kun sinäkin tulet Pullistuksen kirjallisuuskerhoon.”
Kirjallisuuskerhon oli perustanut tohtori Järvinen sodan jälkeen. Ilta kertoo:
Menimme sinne Veikon kanssa mielellämme. Kirjallisuuskerhoon kokoontuivat ihmiset, jotka harrastivat teatteria ja kirjallisuutta. Kokouksissa pidettiin aina tervehdyspuhe jostain ajankohtaisesta asiasta ja esitelmä kunkin mielikirjailijasta tai sellaisesta henkilöstä, joka esitelmöitsijän mielestä oli tärkeä.
Veikko osallistui Lions Klubin leijonatouhuihin. Hän soitti pianoa ja säesti erästä kaunisäänistä naista Seurahuoneella. Nainen piti pianosta kiinni, sillä hän horjahteli. Esityksen loputtua hän rojahti lattialle. Eino Huuha ja Veikko taluttivat naisen autoon. Hänen miehensä oli myös mukana. Autossa nainen alkoi puhua rivoja. Hyvä ettei sentään oksentanut. Nainen saatiin onnellisesti kotiin. Veikko tuumasi: Kaikkia hölmöjä minäkin rupean säestämään! (Mailis Huuha)
Ilta ja Veikko kävivät usein Huuhalla. Heitä yhdistivät niin leijonat, veteraanit, raittiusseura kuin mieskuorokin. Saarijärven ystävyyskunta Saksassa on Amt Trittau. Sen kuoron vierailu oli ikimuistoinen. Valokuvaaja otti kuvan Huuhan rappusilla. Se julkaistiin saksalaisessa lehdessä. Saksalaiset vieraat ihastuivat paikkaan, joka oli korkealla mäellä, ja josta näkyi hienot maisemat peltojen ja metsien yli.
Marketta muistaa hauskan tapauksen Lions Clubin pikkujouluista:
Kerran saapuessani Suomeen jouluksi isä pyysi minut mukaansa Lions Clubin pikkujouluun. Siellä oli niin kova meno, että isommatkin naiset rojahtivat tanssilattialle. En olisi ollenkaan uskonut, mutta näytti siltä kuin rouva Lionsit olisivat seisoneet jonossa odottaen pääsyä isän tanssitettavaksi. Paluumatkalla Lomakouherosta bussissa isän lauluääni raikui ylimpänä.
Politiikassakin Veikko ehti olla mukana. Avarakatseisena kunnanvaltuutettuna hän oli vaikuttamassa Saarijärven kehittymiseen.

Veikko Ikkala 50-vuotisjuhlassaan.

Kunnallispolitiikassa Veikko ei tuntenut ideologista juopaa eri ryhmien välillä. Hän saattoi kunnanvaltuutettuna äänestää yhtä lailla kommunistien kuin porvareiden rintamassa. Veikko pyrki olemaan aina rehellinen ja ennakkoluuloton. Hänellä oli positiivinen asenne myös venäläisiin. Markettahan oli Venäjän tutkija ja Veikko oli hakenut poroja Kappelilammelle Venäjältä.

Jokin asia oli herättänyt keskustelua Sampo-lehdessä, kun asiat näyttivät menevän päin mäntyä. Veikko kirjoitti terävän vastauksen Sampoon. Marketan mukaan Veikko kulki poliitikkona omia teitään:
Vaikka muistan isän joskus tokaisseen, että jos ihminen on kommunisti, hän on joko laiska tai tyhmä, ei hän porvarien kunnallispoliitikkona pysynyt ruodussa. Hän saattoi äänestää yhtä lailla kommunistien kuin porvareiden kanssa asiasta riippuen. Hän ei varmaan ollut helpoin puoluekaveri. Kerran joku poliitikko oli Sampossa isän mielestä kaunistellut päätöstä, hänen lakoninen vastineensa lehteen kuului: ”Taisi kynä tylsyä juttua kirjoitettaessa”.
Erkki Seppänen on syntynyt Pajupurolla ja toimii maatalouslomittajana. Hän on pienviljelijän ja yksinhuoltajan Alma Paanasen esikoispoika. Perheessä oli viisi poikaa ja talossa pari-kolme lehmää. Elettiin 1960-lukua, se oli köyhää aikaa, oli lama, väki hakeutui muualle. Lapset haluttiin kouluun vähävaraisista oloista huolimatta. Pojat halusivat ammattikouluun, Erkin veli Alpo pyrki opiskelemaan, mutta talossa ei ollut rahaa lukukausimaksuun ja koulukuluihin.
Alma-äiti kertoi Veikolle, että rahasta on pula, pojan pitää olla välivuosi tienestissä. Tarjoilla oli metsätöitä ropsimetsässä. Silloin Veikko kysyi: "Paljonko se tarve on?" "80.000 (vanhaa) markkaa", oli vastaus. "Mene Osuuspankkiin ja nosta rahat", Veikko käski. Ei hän mitään takuita vaatinut, sanoo Erkki Seppänen.
Niin Alpo-veli sai verhoilijan ammatin ja elätti itsensä sillä 40 vuotta, Erkki Seppänen kertoo. Hän tuntee suurta kiitollisuutta Veikon hyvästä sydämestä ja tahdosta auttaa köyhiä. Hän ei aina ottanut täyttä maksua, kun näki talon vähävaraisuuden, vaan saattoi tokaista: "Otetaan sitten rikkailta". Erkin äiti maksoi velan perintörahoistaan. Vielä silloinkin Veikko kantoi huolta: "Jospa tulloo näläkä?" "Ei tule ennää", Erkin äiti vastasi.
Putosin navetan maalauksen yhteydessä sontasäiliön katolta. Muisti pätki ja kysyin salin hetekalta, putosinko navetan katolta. Silloin Veikko Ikkala sieppasi minut autoonsa ja vei sairaalaan. "Ei maksua ehtinyt ottaa", sanoi isäni. (Lauri Koskinen)
Ikkala oli kansanomainen eläinlääkäri ja hänen kanssaan oli isäntien ja emäntien helppo jutella. Häneltä kysyttiin mielellään neuvoja, myös ihmisten, ei vain eläinten asioissa. Veikolla olikin tarkka silmä, hän tarkkaili myös hoitajien kuntoa ja työolosuhteita.

OLISI PYRITTÄVÄ LEHMIEN KESKI-IÄN KOHOTTAMISEEN, NIIN ETTÄ NE POIKISIVAT VÄHINTÄÄN 10 KERTAA. KORKEATUOTTOISET LEHMÄT JOUDUTAAN TAVALLISESTI TEURASTAMAAN JO 6.-7. POIKIMAKERRAN JÄLKEEN, KOSKA NIITÄ EI SAADA KANTAVIKSI TAI NIITÄ VAIVAAVAT RASITUSSAIRAUDET.

Kun Erkki Seppänen oli pitämässä lehmää kiinni Veikon apuna, hän sai Veikolta "kuolemantuomion". Veikko ennusti: "Sinä et elä vanhaksi!" Erkki Seppänen naurahtaa ja on mielissään, että kerrankin Veikko oli väärässä: "Niin vain on 66 vuotta mennyt." Kiitollisena hän muistelee Veikkoa.

Myös Ilta kävi Erkin kotona, kun Erkki ei osannut vielä lukea. Äidin ja Iltan kahvitellessa Ilta kyseli Erkin lukutaidosta. Erkki väitti osaavansa lukea, vaikka kirja taisi olla väärinpäin, hän naurahtaa. Erkin äiti hoiti eläimiä ja ympäristöä hyvin. Navetta oli pieni, siinä oli vain kolme lehmää. Äiti pesi lehmät usein ja noitui, kun ne olivat sotkeneet itsensä, Erkki muistelee.

Veikko Ikkalan luottamustoimia on melkoinen lista:


Kalankasvatuksen uranuurtaja

Kalankasvatus alkoi Saarijärvellä 1950-luvulla. Yksi syy kalanviljelyinnostuksen alkamiseen ja leviämiseen oli maatalouden antama heikko toimeentulo. Pienviljelijät ryhtyivät etsimään tukielinkeinoja ja löysivät kalojen lammikkokasvatuksen. Saarijärvellä sen käynnisti eläinlääkäri Veikko Ikkala. Eläinlääkärinä hänen oletettiin olevan asiantuntija kaikkien eläinten hoidossa. Hän oli korkeasti arvostettu asiantuntija, jolla oli laaja verkosto ja paljon tuttuja. Hän oli myös rohkea kokeilija.
Yksi kokeilu oli Kappelilampi, joka oli aluksi Veikon ja hänen kavereidensa yhteinen hanke. Myöhemmin Veikko osti yrityksen itselleen. Kappelilammessa Veikon elämäntyö konkretisoitui. Porukkaa kävi paljon, mutta tulot eivät kattaneet menoja. Pääasia Veikolle oli kalanviljelyn edistäminen. Padon murtuminen oli kova isku.

Lohikuumetta Saarijärvellä

Kalastusta Veikko ei juuri harrastanut, vaikka lasten kanssa pidettiin verkkoja järvessä.
Pojat olivat Veikon kalakavereina soutamassa. Syksyisin Herajärvestä saatiin jopa yli kolmikiloisia siikoja. Ensin laskettiin ahvenverkot, sitten siikaverkot perälle. Kyllä Veikko oli kova sanomaan, jos homma ei toiminut, Matti muistaa. Vene tahtoi tuulella mennä, minne tuuli vei. Kyllä siinä huudettiin: ei sinne, huopaa! Samaa tapahtui molemmin puolin sen mukaan, kumpi sattui olemaan soutajana. Sitten Matti alkoi kalastaa yksin: verkon lasku myötätuuleen, nosto vastatuuleen. Enää ei tarvinnut riidellä.
Kalastuksen sijaan Veikko innostui kalan kasvatuksesta. Hän toi parin alan harrastajan ja ammattilaisen kanssa ajatuksen Suomeen jo 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Asia sai melkoisesti julkisuutta televisiota myöten.
Kalojen lammikkokasvatuksella pyrittiin edistämään kalataloutta muuttamalla kalastus harrastuksesta vähintään sivutuloja tuottavaksi pientilojen kalankasvatuselinkeinoksi. Silloin toteutetuista vastakuoriutuneiden poikasten istutuksista suoraan luonnonvesiin oli saatu heikkoja tuloksia: ne joutuivat valtaosin roskakalojen ruuaksi. Kasvattamalla poikaset 1-2-vuotiaiksi lammikoissa, niiden selviytyminen nousi jopa 80 %:iin. Lisäksi lammikkoviljelyssä voitiin hyödyntää Suomen lukuisia pieniä luonnonlammikoita, joilla ei ollut muuta käyttöä. Kalalammikoiden odotettiin tuovan myös huomattavia matkailutuloja Suomeen ja maaseudulle. Kyse oli tuolloin lähinnä suomalaisen järvitaimenen ja siian kasvattamisesta istukkaiksi luonnonvesiin.
Pian saatiin kasvatettavaksi myös amerikkalaista sateenkaarirautua, joka myöhemmin nimettiin kirjoloheksi. Kirjolohi ei lisäänny luonnonvesissä Suomessa, mutta kasvaa altaissa hyvin ja on myös hyvä onkikala. Tästä kehittyikin Suomeen kalanviljelyn toinen haara eli ruokakalan tuotanto.
Markku Ikkala kertoo, että kalanviljely ja siihen liittyvä edistämis- ja neuvontatyö oli Veikko-isälle melkeinpä toinen työ. Siitä kertoo mm. Kauno Peltoniemen kirja Taistelu kirjolohesta. Markun ensimmäinen tehtävä Suomen Lohenkasvattajain Liiton toiminnanjohtajana oli toimittaa kirja julkaisukuntoon. ”Saarijärven tauti” oli kuvaava otsikko artikkelille, joka kertoi saarijärveläisestä kalanviljelyinnostuksesta. Kalatalousteknikko ja yrittäjä Viljo Orpana oli professori Erkki Halmeen ohella 1964 perustetun Lohenkasvattajain Liiton avainhenkilöitä. Heidän innostuksensa oli peräisin jo 1950-luvulta.
Saarijärvellä monet viljelijät ryhtyivät kalankasvattajiksi Veikon innoittamina: jopa kymmenien talojen pihalla oli oma lohiallas! Kun tilalla oli puro ja lähde, puro padottiin, ja siihen syntyi lampi, jossa vesi virtasi. Saarijärvellä oli parhaimmillaan kymmeniä lohilampia. Kirjolohet kestivät ja kasvoivat hyvin; vain heinäkuun helteillä veden lämpötila tahtoi nousta liian korkealle ja kalakuolemia sattui. Lohien ruokinta parani ja A-vitamiinin lisääminen rehuun sai lihan muuttumaan herkullisen lohenpunaiseksi.
Lohien lammikkokasvatuksessa Veikko oli ensimmäisiä Suomessa. Hänen oma harrastuksensa konkretisoitui Kappelilammessa. Hän oli itse uranuurtaja, mutta innosti myös muita laittamaan lohialtaita. Arja Koskenlahti kertoo, että Tarvaalassa Kuutin rannassa Virtasaaren kupeessa tehtiin Saarijärven ensimmäisiä lohenkasvatuskokeiluja. Kokeiluja ja tutkimusta teki silloisen Maamieskoulun rehtori, agrologi Tapani Laatu. Tarvaalan koulutilan maalla oli mutapohjainen pieni Mäkelän lammikko. Roskakalat räjäytettiin siitä pois kesällä 1959 ja tilalle istutettiin 2500 vastakuoriutunutta lohenpoikasta. Syyskuussa istutettiin vielä 100 kahden kesän ikäistä lohta ja seuraavana kevään 400 vastasyntynyttä poikasta. Samalla lammen tilaa parannettiin. Lammikko oli Horon Erämiesten hallinnassa. Tulokset olivat erittäin lupaavia.
Lammikkokasvatus ei ollut kovinkaan työlästä, mutta vedenvirtausta tuli tarkkailla ja ongelmien ilmetessä reagoida niihin nopeasti. Altaita piti tarkastaa mahdollisten vuotojen ja eläinten vuoksi. Uhkana olivat saukko, biisami, villiminkki ja myyrä. Suurempi riesa olivat kuitenkin salakalastajat.
Erkki Seppäsellä oli Veikko Rautiaisen kanssa yhteiset lohialtaat. Huomattiin, että eräs allas vuoti. Kolme tuntia piti etsiä ennen kuin syy löytyi: vesimyyrä oli tehnyt altaaseen kolonsa! Miehet olivat tyytyväisiä, että kovan uurastuksen reikä jälkeen viimein löytyi.
Lohilammikon perustaminen oli pioneerityötä, joka alkoi tyhjästä. Matkalle mahtui onnistumisia, mutta myös vaikeuksia. Maatalouden vaikeudet 1960-luvulla tunnettiin, pienet tilat eivät enää elättäneet perheitä, oli lähdettävä työn hakuun muualle tai etsittävä sivutuloja. Yksi niistä oli kalatalouden kehittäminen luontaisesti runsasvesistöisellä Saarijärven seudulla.
Ensimmäisiä lohi-isäntiä oli Kolkanlahden Kuotuniemen isäntä Oskari Hyytiäinen, jolla oli useita lohilampia. Lammikot olivat myös suosittu turistikohde. 
Martti Hyytiäinen oli omien sanojensa mukaan pahainen poika, kun Veikko kävi talossa hoitamassa lehmiä. Lohihomma alkoi sen sivussa. Oskari ja Sylvi Hyytiäisen tilalla sattui harvinainen tapaus vuonna 1960: lehmä sai hormonihoidon jälkeen viitosvasikat, jotka tosin syntyivät kuolleina. Viitosvasikat olivat harvinaisia, aiemmin tunnettiin vain kolme tai neljä tapausta koko maailmassa. Päiväkirjan ja lehtileikkeiden mukaan Hyytiäisten tilalla ja kalalammikoilla kävi jopa 130 vierailijaa päivässä.
Tilalla käydessään Veikko Ikkala oli todennut, että navetan tilalla pitäisi olla lohiallas, koska siellä on niin hyvä virtaava vesi. Hyytiäinen rakensi neljä allasta peräkkäin porrastettuna siten, että vesi virtaa altaasta toiseen. Niiden välillä oli verkoin varustetut putket. Veden korkeutta oli mahdollista säätää ja tarvittaessa allas voitiin tyhjentää. Se oli tarpeen altaan puhdistamista ja kalojen siirtämistä varten.
Lohenpoikaset tulivat Saarijärvelle Laukaan Simunan kalanviljelylaitokselta, jonka hoitaja Viljo Orpana tuki saarijärveläisten lohenviljelypyrkimyksiä. Vuonna 1962 Hyytiäisen tilalta vietiin ensimmäiset lohet Ahvenlampeen leirintäalueella vierailevien matkailijoiden ongittavaksi.
Saarijärven museon tietojen mukaan neljä kalankasvattajaa aloitti toimintansa Saarijärvellä jo 1960-luvulla. Kesäkuussa 1962 KOP järjesti tiedotustilaisuuden Saarijärvellä, jossa tuolloin oli Kauno Peltoniemen mukaan n. 70 lohiallasta lähinnä kirjolohen kasvatukseen. Siellä jaettiin yleisölle KOP:n painattama lohenkasvatusopas. Seuraavana vuonna ilmestyi myös professori Erkki Halmeen ja kalatalousteknikko Viljo Orpanan ”Lohenkasvattajain opas”.
Veikko oli hankkinut lohenviljelystä ja eläinlääkärinä myös kalatautien hoidosta tietoja Keski-Euroopasta ja jopa Amerikasta asti. Hän jakoi näitä tietoja käytännön kasvattajille käynneillään ja esitelmätilaisuuksissa. Vielä 1970-luvun lopulla hän kirjoitti kirjaansa Kysy Eläinlääkäriltä ohjeita niin luonnonravintokasvatuksesta kuin kirjolohenkin ruokintakasvatuksesta. Tässä ote kirjasta:
Kirjolohta voidaan kasvattaa jokseenkin kaikissa vesissä, joissa muukin kala elää. Kasvatuspaikkoina ovat olleet altaat, tammetut eli sihtilaitteilla varustetut purot, lammet, järvet ja meri. Tärkeintä on, että vesi vaihtuu ja että se vaihtuu sitä nopeammin, mitä enemmän kaloja on. Esimerkiksi altaaseen, jossa on 1000 kiloa lohta, tarvitaan lisävettä vähintään 500 litraa minuutissa.
Harrastelijan on parasta ottaa kasvatukseen 2-vuotiaita kirjolohia. Kun niiden paino on keväällä kasvatukseen otettaessa 200 grammaa, saattavat ne kasvettuaan sopivissa olosuhteissa painaa syksyllä yhden kilon. Pieniä kalamääriä voidaan ruokkia tuoreella kalalla, muuten käytetään melkein yksinomaan kuivarehua. Kalojen ruokahalu ja kasvu ovat suurimmillaan, kun veden lämpötila on noin 18 astetta, ja pienimmillään talvella, kun lämpötila on vähintään nollan yläpuolella. Talvisin ruokitaankin lohia vain 1-2 kertaa viikossa.
Marketta on koonnut kansion lehtileikkeitä Kappelilammesta ja muistakin kalanjalostuslaitoksista sekä alan uutisista tieteellisen tutkijan tarkkuudella ja järjestelmällisesti, Markku kehaisee sisartaan.
Lehtileikkeistä käy hyvin ilmi Veikon "kalanviljelyn lähetyssaarnaajan" työn laajuus. Hän on käynyt luennoimassa asiasta Keski-Suomen kuntien lisäksi myös Pohjanmaalla, Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Hän esitelmöi asiasta myös eläinlääkäripäivillä. Veikko osallistui myös Tanskassa pidettyyn pohjoismaiseen eläinlääkärikongressiin vuonna 1962. Aiheena oli kalojen lammikkoviljely ja sen aiheuttamat kalojen sairaudet. Keskisuomalaisen jutussa toukokuulta 1962 kerrotaan, kuinka Ikkalalle alkoi tulla enemmän lohipuheluita kuin sairaskäyntitilauksia. Silloin hän katsoi parhaaksi hankkia sijaisen ja ryhtyä väliaikaiseksi "kalatalousneuvojaksi".
Jorma Lehtonen oli edustajana Farmos Oy:n tehtaalla Turussa. Tehdas valmisti mm. kivennäisrehuja, vitamiineja ja kasvinsuojeluaineita. Kalanrehujen valmistus alkoi samoihin aikoihin, kun Suomen uudeksi kalaksi ristittiin Kirjolohi. Nimen antoi virallisesti presidentti Urho Kekkonen. Jorma Lehtonen kertoo:
Kiertäessäni edustajana Keski-Suomea, eläinlääkäri Veikko Ikkalan nimi tuli tutuksi puhuttaessa kalan kasvatuksesta. Kaupoissa ja kalankasvatuslaitoksilla Ikkalan nimi tuli usein esiin. Veikko Ikkalan työ kalankasvatuksessa oli innostava ja hänen vaikutuksestaan syntyi monia kalankasvattajia. Tarvittiin vain virtaava vesi talon läheisyydessä ja virran viereen tehtiin allas tai altaita kalankasvatusta varten.
Alavudella Veikon kotiseudulla sijaitsi Martinkoski, johon oli perustettu Martinkosken Saha ja Mylly. Martinkoskella asuivat Veikon veljet Kaarlo ja Lauri Ikkala, joita Veikko yllytti kalanviljelyyn. Tilan ulkorakennus kosken rannalla purettiin ja tilalle kaivettiin ja valettiin useita kalankasvatusaltaita. Altaissa kasvatettiin kirjolohen poikasia, jotka myytiin kalastusseuroille ja kalankasvattajille varsin kauaskin. Poikaset kuljetettiin maitotonkissa ja laskettiin ostajan altaisiin. Moni kirjolohen kasvattaja pani taulun tienvarteen, jossa ilmoitti ohikulkijoille, että kalaa on myytävänä ja saa itse onkia.
Saarijärven läheisyydessä kerrottiin eläinlääkäri Ikkalan olevan myös puuhamiehenä erään järven tyhjentämisessä kaikesta roskakalasta. Järvestä lasketaan vain vesi pois alempana olevaan järveen ja roskakalat poistetaan. Tilalle istutetaan kirjolohta ja muuta sopivaa kalaa. Veikko Ikkalalla oli itselläänkin Herajärvessä monta verkosta tehtyä ”sumppua”, ja niissä kirjolohta kasvamassa. Laukaan Simunankosken kalanviljelylaitoksessa Veikko Ikkalalla oli myös asiantuntevia yhdysmiehiä.
Vähitellen 1970-luvulla lohenkasvatus Saarijärvellä piha-altaissa hiipui. Enää ei löytynyt hoitajia, kun yhä useammat kävivät muualla töissä kuin kotitilalla. Päätointa siitä tuli harvalle, enimmäkseen se oli harrastus niin Veikolle kuin isännille. Myöhemmin isot laitokset ja verkkokasvatus merissä ovat vieneet pienimuotoisen lohenkasvatuksen kannattavuudelta pohjan pois.
Isä kasvatti lohia luonnonravinnolla. Oli oikein rakennuskin kaloille. Kun tuli lypsämisen aika, Veikko laittoi kaloille nukutusainetta ja kalat lypsettiin. Maiti vietiin Linnankylälle Erkki Hämäläisen hautomoon. Kalalammikot ovat vieläkin Mäkikylällä toiminnassa. Yhtenä yönä kalat varastettiin. Haavi oli jäänyt altaaseen. Varasta ei saatu selville. Siihen loppui se kalahomma. (Leena Etelämäki)
Lohi-innostuksen jälkeen Saarijärvelle ja lähiseuduille perustettiin suurehkoja luonnonravintolammikoita. Luonnonlammet olivat usein liian happamia, joten niitä jouduttiin kalkitsemaan. Lammikoissa kasvatettiin aluksi siikaa, myöhemmin kuhaa. Se oli poikaskasvatusta, josta saatiin istukkaita järviin. Siika oli helppohoitoisempi kuin lohi, ja sen menekki oli hyvä. Siika kasvoi nopeasti ja se sopi kalastuskuntien tarpeisiin.
Kalankasvatus saavutti Saarijärvellä vankan aseman ja antoi kymmenille viljelijöille heidän kaipaamiaan lisätuloja. Investointi altaisiin ei ollut kovin suuri, jos käytettävissä oli sopiva lampi. Siiankasvatus ei sitonut liiaksi tilan työvoimaa. Eniten kalankasvattajia oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin niitä oli Saarijärvellä 42. Saarijärvellä kalankasvatus oli sivuelinkeino suurimmalle osalle, pääelinkeinona kasvattajilla oli karjanhoito. Kalankasvatus on keskittynyt Saarijärvellä Hoikankylän, Lanneveden ja Pajupuron alueelle.
Saarijärven kalankasvattajat perustivat Keski-Suomen luonnonravintolammikkotuottajat ry:n vuonna 1980. He perustivat myös Kallinpuron Kala-asema Oy:n ja rakensivat talkoilla kalanpoikasten keräilyaseman vuonna 1988. Markkina-alueena oli pääasiallisesti eteläinen Suomi Oulun korkeudelle asti. Kalankasvattajat tekivät yhteistyötä Keski-Suomen Kalatalouskeskuksen, kalastuspiirin ja maaseutuelinkeinopiirin kanssa. Keskisuomalaisen mukaan (28.8.1976) vuonna 1975 Saarijärveltä lähti 350.000 siianpoikasta maailmalle mm. Saimaaseen, Keiteleeseen, Kynsiveteen ja Keurusselälle. Kauppias Pentti Aholalla oli tuolloin jo kymmenen siika-allasta ja kaksi haukiallasta kolmen hehtaarin alalla. Siika oli Lannevedellä suosituin kasvatuskala. Haukea oli kokeiltu, mutta se oli todettu hankalammaksi. Kuhanpoikasia kysyttiin paljon, mutta mädin saannissa oli tuolloin vaikeuksia. Kuha on ollut siikaa vaativampi kasvatettava. Se ei viihdy kaikissa vesissä.
Markku Ikkala kertoo, että siian istutukset eivät aina onnistuneet, sillä petokalat tahtoivat syödä siianpoikaset. Nykyään istutetaankin myös kuhaa. Kalojen kasvatuksessa luonnonravintoaltaissa on kirkonmiehilläkin roolinsa: "papilla" tainnutetaan kala ja "munkilla" säädellään altaan veden korkeutta. Vesi pääsee pois yläkautta, mutta kalat eivät pääse karkuun, koska munkissa on ritilä esteenä.

Kappelilampi – onkilammikkotoiminnan edelläkävijä

Kappelilampi oli aluksi Veikon ja hänen kavereidensa yhteinen hanke, jota piti hoitaa talkoovoimin. Talkooväkeä ei kuitenkaan löytynyt, joten Veikko osti yrityksen itselleen. Se tarkoitti sitä, että myös lapset joutuivat töihin. Markulle, Matille ja Mikolle työ tuli hyvin tutuksi. Vaikkei se kummoinen bisnes ollutkaan, Matti muistaa, että kalaa pöydässä riitti. Jouluaattona hän onki lahjoiksi 15 lohta ja juhlapyhiksi savusti koko suvulle 10-20 lohta.
Saarijärven kunnanhallituksen päätös elokuulta 1964 kertoo, että Veikko Ikkalalle päätettiin vuokrata osa Kolkanpurosta, johon Veikko rakensi kalalammen. Vuonna 1965 perustettiin Saarijärven miesten porukalla Kappelilammen kalamiehet ry. Osuuksia kertyi 9.076 markan edestä, josta Veikko Ikkalan osuus oli 3000 mk. Muita osakkaita olivat Lasse Harju, Toivo Sanaslahti, Toivo Ståhl, Heikki Lindroos, Tauno Rauvala, Reino Lampila, Pertti Ropponen, Reino Keskinen, Erkki Ahonen, Pentti Rantalainen, Ilkka Vilen ja Seppo Kuusela.
Toukokuussa vuonna 1968 yhdistyksen yleisessä kokouksessa päätettiin, että Veikko Ikkala ottaa vastatakseen puolet tappiollisen yhdistyksen jäsenilleen olevista veloista sekä Kansallis-Osake-Pankin vekselivelan 1450 mk. Samalla Veikko Ikkala sai valtuudet hoitaa Kappelilampea parhaaksi katsomallaan tavalla.
Myöhemmin, maaliskuussa 1974, Veikko perusti Kommandiittiyhtiön, jonka äänettömiksi yhtiömiehiksi tulivat Markku ja Matti. Yhtiön nimeksi tuli Veikko Ikkala Ky. Markku toimi sen kirjanpitäjänä. Yhtiön toiminta päättyi vuonna 1987.

Kappelilampi oli onkilampi. Puron uomassa kasvatettiin kalaa 1970-luvun alussa.

Kappelilampi oli hehtaarin suuruinen patoallas, johon tuotiin onkikalat sen alapuolella olevista kasvatusaltaista, joissa kasvatettiin 10.000 kg lohta vuodessa. Kalat kasvatettiin kolmivuotiaiksi, jolloin ne painoivat keskimäärin 1½ kg. Joskus nämä kalat eivät riittäneet ja silloin ostettiin lisäkaloja muilta kalankasvatusyrityksiltä.

Matti muistaa kuinka isä sanoi, että mennään hoitamaan yksi pikkujuttu Kappelilammelle. Pikkujutun jälkeen tuli toinen ja kolmas, ja niinpä käynnissä meni monta tuntia!
Ensimmäinen Kappelilammen hoitaja oli Eino Tiittanen, joka teki työtä vuosikausia. Turisteja tuli Lapista saakka kokeilemaan onneaan kirjolohen kalastuksessa. Kenenkään ei tarvinnut lähteä ilman saalista. Jos kala ei tarttunut kouluun, Eino onki. Porojakin hän ehti hoitaa ennen eläkkeelle jäämistään, vaikkakin huonolla menestyksellä: porot kuolivat vääränlaiseen ravintoon. Pääravintona olivat lehtikerput ja AIV-rehu. Lisäksi ne saivat viljaa. Einon jälkeen hoitajat vaihtuivat usein.

Ministeri Virolainenkin kävi onkimassa Kappelilammella vuonna 1965. (Kuva: Saarijärven museo)
Myöhemmin alueella oli myös kalansavustamo. Paras savustetun kirjolohen myyjä oli Kappelilampea hyvin hoitanut Tarmo Minkkinen, Markku sanoo.
Tarmo Minkkinen tuli hoitamaan Kappelilampea vuonna 1979. Hän hoiti tehtävää 2,5 vuotta. Aluksi tehtävänä oli hoitaa altaita, myydä lupia ongintaan ja ottaa kaloista maksu kilohinnan mukaan. Työn määrä kymmenkertaistui, kun Tarmo alkoi vähitellen perata, fileoida ja savustaa kalat. Altaiden hoitotyö käsitti kalojen siirrot kasvatusaltaista onkilampeen ja niiden syöttämisen. Kesäviikonloput olivat kiireisiä, sillä kävijöitä oli paljon. Parhaimmillaan kalaa myytiin ja käsiteltiin 5-6 tuhatta kiloa kesässä.
Tarmo muistaa, että Veikko Ikkala oli tarkka ja omapäinen. Rahaa pyrittiin säästämään ja jouduttiin tekemään monenlaisia ”pielavetisiä” ratkaisuja. Perkauskatoksen mallia käytiin katsomassa Kuopion puolessa. Veikko olisi halunnut samanlaisen, mutta Tarmo sai kuin saikin hänen päänsä käännetyksi toimivamman ratkaisun puoleen.
Veikko oli sanonut Tarmolle, että tämän piti päästä eroon kolmesta asiasta: kalavarkaista, kalasääksistä ja saukoista. Kaikki ne verottivat liian suuren osan kaloista. Tässäkin Tarmo onnistui hyvin. Kerran hän meinasi paleltua saukkoa jäältä jahdatessaan. Lopulta niistä päästiin eroon raudoilla. Muistoksi Tarmo sai karvahatun. Alueella päivystävä koira ilmoitti yöllisistä seikkailunhaluisista kalavarkaista. Kalasääkset olivat rauhoitettuja eikä niitä voitu ampua, mutta niiden saaliista pidettiin kirjanpitoa. Tarmo arvelee, että valtio maksoi niiden saaliiksi joutuneista kaloista jonkin korvauksen.
Tarmo muistaa yhden rankan kevään. Vielä toukokuussa maassa oli metri lunta. Yhtäkkiä tuli 20 asteen lämpöaalto. Lumet sulivat nopeasti ja puro tulvi. Tavallisesti sihti piti puhdistaa aamuin illoin, nyt sitä piti vahtia ja puhdistaa kolme vuorokautta yhteen soittoon. Vaikka apuvoimia saatiin niin Veikosta kuin muista läheisistä, se vaati melkoista venymistä. Mutta tunnollisena miehenä Tarmo ei antanut periksi ja niin siitäkin urakasta selvittiin muutaman tunnin yöunilla. Myöhemmin Ilta Ikkala antoi Tarmolle suuren tunnustuksen, kiitti ja kehui tätä miehistä parhaimmaksi.
Kahden kesän jälkeen Tarmon piti tehdä ratkaisunsa, jatkaako kotitilaa. Veikko ei ollut vielä silloin halukas myymään Kappelilampea. ”Olisi ollut kiinnostavaa kehittää Kappelilampea omana yrityksenä”, Tarmo tuumaa, ”paikka oli hieno asua ja tehdä töitä”.
 Tarmo kasvatti kotitilallaan mullikoita viiden vuoden ajan, sitten häntä pyydettiin kaupungin omistaman Vesieläinpuiston Kalastajakylän hoitajaksi. Lopulta hänen vastuulleen siirtyi koko Vesieläinpuisto. Siitä tehtävästä hän jäi kalansavustusyrittäjäksi vuonna 2003. Hän on kierrellyt lähipitäjien toreilla myymässä ja savustamassa kaloja.
Kappelilammella ehti olla kesätöissä monia nuoria miehiä, ja jotkut saivat siitä myös potkua omaan elämäänsä.
Eläinlääkäri Veikko Ikkala oli ratkaisevassa asemassa perheemme esikoisen ammattihaaveissa. Poika sai nimittäin kesätöitä Ikkalan kala-altailta. Samalla hän sai harjoittelua tulevaa Kalatalouskoulua varten. Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta ja pojan kalahommat jatkuvat kotimaassa ja Ruotsissa. Olemme vieläkin kiitollisia Veikolle tästä poikamme onnenpotkusta. (Aino Leed)
Myös erään toisen talon nuorelle miehelle Ikkala osoitti työpaikan. Hän kyseli nuorukaisen halukkuutta lähteä Laukaan kalanviljelylaitokselle. Nuoresta miehestä tuli myöhemmin kotitilan jatkaja, lypsykarjatilallinen. Tänä päivänä tilanpito jatkuu jo seuraavassa polvessa, pojanpoika jatkaa, Veikolle kiitollinen äiti kertoo.

Veikko tekemässä graavilohta.

Kappelilampi oli Veikon elämäntyön konkretisoituma. Porukkaa kävi paljon, mutta tulot eivät kattaneet menoja. Kalanviljelyn edistäminen oli Veikolle pääasia. Hän ei ollut bisnesmies eikä henkilöstöjohtaja, Matti tunnustaa. Eräs hoitajista oli suorastaan laiska.

Joka kevät purosta tulee paljon puiden lehtiä sulamisvesien mukana. Sihti olisi pitänyt puhdistaa useamman kerran päivässä. Veikko oli muistuttanut siitä. Hoitaja laiminlöi puhdistamisen, sihti meni tukkoon ja vesi nousi padon yli. Vesi vei mukanaan hiekan, ja pato murtui. Kaikki kalat karkasivat Saarijärveen. Sinä keväänä isännät saivat verkoilla paljon kirjolohia.
Padon murtuminen oli katastrofi. Veikko oli murtunut, mieli maassa. Taloudellista tappiota tärkeämpää oli elämäntyö, joka meni hukkaan toisen huolimattomuuden takia. Vielä Veikon kuoleman jälkeen hoitaja alkoi periä epämääräisiä ylityösaamisiaan tekaistujen työpäiväkirjojen perusteella. Myytyjen lippujen määrä ja tehtyjen tuntien määrä eivät täsmänneet. Asia meni oikeuteen asti. Paikallinen asianajaja ei pärjännyt jyväskyläläisen juristin kanssa ja Ikkalat hävisivät jutun hovioikeudessa.
Marketan tietämän mukaan syöpä saattaa puhjeta vuosi sen jälkeen, kun ihmistä kohtaa ylitsepääsemätön vastoinkäyminen. Niin kävi isälle, hän sanoo.
Veikko oli rakennuttanut vuonna 1979 Kappelilammelle punaisen talon ja varaston. Lampi oli vuokrattu kunnalta, mutta talon alue oli Veikon yhtiön oma. Lokakuussa 1985 perikunta myi tontin ja talon Saarijärven kaupungille, joka suunnitteli alueelle turistipyydykseksi vesieläinpuiston. Alueen myynnillä saatiin Kappelilammen velat maksettua, Matti kertoo.
Englannissa oli ns. Tarzan-puisto, johon Veikko oli käynyt tutustumassa. Kappelilammen yläpuolella oli pohjoinen rinne, johon olisi voinut laittaa kiipeilyä varten köysiä, hän suunnitteli. Esteeksi taisi tulla turvallisuuskysymys tai sitten se, että isä sairastui, ja homma jäi silleen, Matti arvelee. Nyt niitä vaijereita on Puuhapuisto Veijarissa samalla alueella. Jos idea olisi saatu aiemmin liikkeelle, ja päättäjät tarttuneet tilaisuuteen ajoissa, Saarijärvelle olisi voinut tulla Ähtärin eläinpuiston kokoinen kokonaisuus, Matti arvioi.
Saarijärvellä Vesieläinpuisto sai pilkkanimen "Vesikirppupuisto". Kaupunki halusi, että kaikki suomalaiset vesieläimet – todellakin vesikirppuja myöten – olisivat olleet edustettuina. Pääkohteena olivat kalat, vesilinnut ja muut vesieläimet. Koska kirput eivät kiinnostaneet ketään, tilalle hankittiin käärmeitä, krokotiilejä ja majavia. Hanke saikin melkoista kritiikkiä ja ennakkoluuloja osakseen. Äänekkäin oli Tatu Kivinen, joka vastusti sitä, että kaupunki ostaisi alueen omakseen.
Vesieläinpuistoa alettiin suunnitella vuonna 1985-86. Idea oli ollut esillä jo pari vuotta ennen kuin se tuli kaupunginvaltuuston käsittelyyn. Matkailukeidas tulisi suunnitelmien mukaan olemaan ainutlaatuinen perhelomakohde Suomessa. Mallia oli haettu Tanskasta ja Ruotsista. Hankkeen kustannusarvio oli kahdeksan miljoonaa markkaa, josta kallein rakennus oli akvaario-kahvio, pari miljoonaa. Vesieläinpuiston sijainti muiden matkailukohteiden läheisyydessä oli hyvä. Näitä olivat silloiset muutaman kilometrin säteellä sijaitsevat Leiriharju, Hotelli Menninkäinen, Ahvenlammen leirintäalue, Särkilammen ulkoilumaja, Säätyläiskotimuseo, Larjan ratsastustalli ja Julmat Lammet. Vesieläinpuiston alue oli suuruudeltaan kymmenen hehtaaria. Maa oli pääosin kaupungin hallussa. Puisto toimisi osakeyhtiönä, jolle piti hankkia 1,6 miljoonaa markkaa osakepääomaa. Kehitysaluerahasto oli mukana yhtenä rahoittajana. Valmistuttuaan sen arvioitiin työllistävän yhden kokovuotisen ja parikymmentä kesätyöntekijää. Kävijätavoitteeksi oli asetettu 80.000 kävijää. (Keskisuomalainen 30.7.1986)
Saarijärven Vesieläinpuisto avattiin vuonna 1988. Alueen suunnittelusta vastasi saarijärveläinen arkkitehti Jouko Berg. Matkailukohde rakennettiin Kappelilammen ympärille, jossa oli ollut Veikko Ikkalan aloittamaa lohen kasvatus- ja myyntitoimintaa. Puiston vesialueet oli laajennettu muokkaamalla alkuperäisen puron ympäristöä. Kalastajakylä, akvaario ja mylly muodostivat tyylikkään kokonaisuuden. Leikkipaikat kätkeytyivät pääosin vaihtelevaan maastoon ja puuston sekaan. Alueen Tenavapihan keskellä sijaitseva ns. Punainen tupa on alun perin eläinlääkäri Ikkalan rakentama asuintalo.
Nykyisin alue tunnetaan nimellä Puuhapuisto Veijari. Se on Saarijärven Kolkanlahdessa sijaitseva seikkailupuisto. Sen vieressä oleva Kappelilampi toimii Kalastajakylän nimellä. Puuhapuisto Veijarin omistaa Saarijärven Vesieläinpuisto Oy, joka on lähes kokonaisuudessaan Saarijärven kaupungin omistama osakeyhtiö. Alueen rakennukset ja liiketoiminnot on vuokrattu Kurun Lomasaari Oy:lle.
Yritystoimintaa ja porotarhausta
Veikko Ikkala pyrki edistämään kalanviljelyä olemalla myös yrityksissä mukana. Kappelilammen lisäksi hän tuki Sumiaisiin perustettua kalanviljelylaitosta ja sukulaistensa laitosta Joutsassa. Mielenkiintoinen kokeilu oli porojen kasvatus Kappelilammella.
Veikko oli johtokunnan puheenjohtajana Ilokosken Kala Oy:ssä Sumiaisissa, kun se perustettiin 1960-luvun loppupuolella. Se oli yksityinen kalanviljelylaitos, jonka tarkoituksena oli markkinoida lohen ja sateenkaariraudun (eli kirjolohen) poikasia. Hautomon lisäksi yhtiöllä oli puualtaita, joissa poikaset kasvatettiin ensimmäisen kesän yli, ja maalammikoita, joissa kasvatettiin suurempia annoskaloja. Poikasia ruokittiin teurasjätteellä ja kalajauholla.
Kirjokala Oy, joka on perustettu Joutsaan syyskuussa 1965 ja jossa olivat mukana Iltan isä Pekka Salo ja veli Ilkka Salo, oli myös yksi Veikon kokeilujen kohde. Sielläkin kasvatettiin kirjolohta. Alueella oli viisi betoniallasta, mökki ja varastoja. Sijainniltaan se oli hyvä, lähellä silloista Rantasipihotelli Joutsenlampea ja houkutteli myös ulkomaisia matkailijoita. Yritys pyöri alkuvaiheessa hyvin.
Veikko halusi näyttää, että kirjolohta kannattaa kasvattaa. Hoitaja perheineen sai siitä toimeentulonsa. Ikkalan pojat olivat usein lajittelemassa kaloja. Vaari ja Ilkka-eno olivat kalamiehiä ja innoissaan kalanviljelystä, Markku kertoo.
Joutsen laitoksesta luovuttiin vuosien 1977 ja 1978 vaihteessa. Markku muistaa, että Ilkka-eno oli haluton luopumaan siitä. Hän oli sitä mieltä, että toimintaa olisi kannattanut jatkaa. Markku hoiti laitoksen kirjanpidon ja tiesi, että se ei ollut kovin kannattava. Kalanviljelyn kehittyessä ja laitosten kokojen kasvaessa ja toiminnan siirtyessä yhä enemmän merelle verkkoaltaisiin, tällaisen pienehköt laitokset kävivät kannattamattomiksi.
Matti haki Joutsan kalanviljelylaitoksen Kirjokala Oy:n autolla kaverinsa Pekka Heikkisen kanssa Yli-Iistä viisi poroa. Aamulla ajettiin perille, illalla takaisin. Ennen matkaa pienen kuorma-auton lavalle oli rakennettu laidat. Eläinlääkäri Särä, joka oli Veikon sijaisena, sanoi, että ota pirtupullo mukaan. Mentiin taloon ostoksille. Ei me myydä, oli tyly vastaus. Iskettiin pirtupullo keskelle kahvipöytää, ja jo alkoi kauppa kiinnostaa!
Marketta sanoo isänsä olleen kokeiluintoinen. Hän halusi nähdä, viihtyvätkö porot muuallakin kuin jäkäläalueella. Joku Kappelilammen kävijä oli kehaissut, että Veikon porot olivat paremman näköisiä kuin hänen Lapissa näkemänsä.
Suomen eteläisimmässä porotarhassa Saarijärven Kappelilammella oli aluksi 12 poroa, ja niille varattu alue oli 3,5 hehtaaria. Ajatuksena oli tutkia porojen ruokintaa. Jämsän eläinlääkäri Paavo Kurkelalla oli kotiseudullaan Iissä 20 poron kokeiluryhmä. Samalta seudulta Veikkokin sai ensimmäiset poronsa. Kurkelan mukaan porot on ajettu pohjoisen karuun luontoon, jossa ne kärsivät aliravitsemuksesta ja jossa ne ovat jalostuneet pienemmiksi kuin Neuvostoliiton etelämpänä elävät. Sieltä hankittiinkin erä poroja tarkoituksena jalostaa poroja vahvemmiksi. Kurkelan mielestä poron luonnollinen ravinto on ruoho, ei jäkälä. Suomen pakettipellot olisivat poroille hyvä ruoka-aitta. Hankkeessa oli mukana myös Maatalouden tutkimuskeskus.

Porot Saarijärvellä olivat ihmetyksen aihe, niitä kävivät katsomassa niin lähiseutujen asukkaat kuin turistitkin. Kuvassa Veikko, Eino Tiittanen ja Matti.

Vuonna 1977 poroja oli jäljellä neljä. Osa oli kuollut edellistalvena syötyään jäistä ruohoa. Veikko sanoikin, ettei poronhoito ole helppoa, ne eivät selviä pelkällä AIV-rehulla. Sen lisäksi niille syötettiin lehtikerppuja, hienoa heinää, leikemelassia ja ostettua poronrehua. Lisäksi annettiin varovaisia annoksia ohraa. Nämä olivat osoittautuneet parhaiksi rehuiksi.

Jouko Tarvainen kertoo, kuinka hän pääsi ajamaan Veikon porolla. Hän oli aiemmin ajanut vasikalla ja siitä Veikko keksi ehdottaa, että Jouko voisi ajaa poron vasalla, kun sen vieroituksen aika tulee syksyllä. Kesä tuntui pitkältä sitä odotellessa, Jouko sanoo.
Jouko sai Kasperi-poron hoidettavakseen ja kesytettäväksi, kun se oli vasta puolivuotias. Hän teki vasalle valjaat lappilaista mallia soveltaen, mutta pienemmät. Porolla tehtiin esiintymismatkoja joulun alla kauppojen pihoille, Summassaareen ja Ruuponsaareen. Aluksi perässä oli pulkka, sitten jalasreki ja lopulta hevosreestä muunneltu reki. Joskus Jouko ajoi porolla jopa kouluun. Hänen mummonsa keräsi porolle jäkälää.
Jouko oli mukana myös, kun Veikko haki venäläisiä poroja jouluaaton aattona. Porot oli tuotu Muurmanskista Vainikkalan asemalle; matka härkävaunussa oli kestänyt pari viikkoa. Lämmittimenä toimi kamiina, jossa poltettiin koksia.
Jouko muistuttaa, että poro selviytyy hyvin luonnossa, koska sillä on paljon hyviä ominaisuuksia. Kuitenkin porojen kanssa tuli Kappelilammella ongelmia: niille tuli matoja ja muita sairauksia. Raatelipa eräs sekarotuinen koirakin poroja.

Jouko Tarvainen pääsi jo koululaisena ajelemaan Kappelilammen poroilla. Takana Veikko Ikkala. Kuva 1970-luvulta.

Joukon kiinnostus eläintenhoitoon on peräisin näiltä ajoilta. Vaikka hänestä ei tullut eläinlääkäriä, hän valmentaa ja kuntouttaa hevosia. Keinoina ovat hieronta, saunottaminen ja uittaminen. Valmennuksen saralla paras saavutus on ravikuninkuus vuonna 2009 Patrikin muistolla.

Poroille tehtiin aitaus – joskin toisena syynä aitauksen rakentamiseen oli se, että kaloja varastettiin paljon. Veikolla oli huonoa onnea ja ongelmia työntekijöittensä kanssa. Marketta sanoo, ettei Veikolla ollut sellaista ihmissilmää, että hän olisi voinut tietää, kehen voi luottaa, kehen ei. Jos häneltä pyysi auton lainaksi, hän antoi. Kaksi kertaa auto ajettiin säpäleiksi, Marketta muistaa. Hän selittää isänsä ihmistuntemuksen puutetta sillä, että Veikko oli sisaruskatraan nuorin, ehkäpä hemmoteltukin. Hän oli myös ainoa akateeminen sisaruksista, ja siksi hyvin kunnioitettu suvun jäsen.
Marketta kertoo Veikon vastoinkäymisistä:
Isä alkoi kehitellä lohenkasvatusta. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Kappelilammella kävi yöllisiä onkijoita, padot murtuivat ja yhtiökumppanit pettivät. Jostain isä sai päähänsä, että poronlihakin olisi maukasta ja poroja piti lähteä ostamaan Venäjältä asti. Mutta kokeilu epäonnistui, kun porot halkesivat vihantaan ruokaan kesäaikana. Eikä poroaitakaan estänyt yöllisiä onkijoita lohilammikon apajilta.
Kappelilammelle isä kehitteli lasten huvipuistoa. Lomailimme Englannissa ja jo 1980-luvun alussa siellä olivat suurta muotia Tarzan-puistot, joissa pääsi tukkiveneitä melomaan ja köysiratoja kulkemaan ja kiikkumaan. Hän kärsisi varmaan, jos näkisi nyt Veijaripuiston sähkövempaimet, Marketta tuumaa.
. 

Eläkkeelle ja hoitoihin

Veikko oli vasta jäänyt eläkkeelle, kun syöpä vei hänet. Veikko ei ollut koskaan valittanut eikä puhunut vaivoistaan. Sitten kun hän viimein meni lääkäriin, syöpä oli ehtinyt levitä laajalle. Kyseessä oli pahanlaatuinen peräsuolensyöpä. Tehdystä avanneleikkauksesta huolimatta neljän kuukauden taistelun ja tuskien jälkeen kaikki oli ohi. Veikko Ikkala kuoli helmikuussa 1985.
Veikko oli odottanut kovasti eläkkeelle pääsyä. Hän halusi viettää puolet vuodesta Espanjassa, koska hän piti auringosta. Kovan työputken jälkeen läheisistä tuntui kohtuuttomalle, ettei Veikko ehtinyt nauttia elämästä eläkkeellä.
Veikko jäi eläkkeelle vuonna 1982. Vapauduttuaan virasta ja päivystyksistä hän auttoi lapsia mm. rakennus- ja maalaushommissa.
Matti toimi valmistuttuaan yksityiseläinlääkärinä Saarijärvellä. Veikko tuli Matin luo ja käski: ompele haava! Matti vastusteli. – Enemmänhän sinä ompelet kuin terveyskeskuslääkärit! Haava oli tullut polveen, kun maalaustellinki oli romahtanut. Matti ompeli ja Veikko lähti jatkamaan maalausurakkaa.
Veikko ja Ilta muuttivat kerrostaloon Sivulanpellolle, mutta Veikko ei viihtynyt siellä. Sitten he ostivat omakotitalon Mansikkaniemestä. Matti kertoo, että Veikko viljeli jopa korvasieniä pihassa. Sanomalehtiä kaivettiin maahan ja sienet kasvoivat melkein itsestään maassa olevan rihmaston ansiosta. Tämän viljelytavan toi tunnetuksi metsänhoitaja Esko Jalkanen Lievestuoreelta.
Eläkkeelle jäätyään Veikolla oli tapana jutella tyttärenpojan kanssa ennen nukkumaan menoa. Poika kertoi innoissaan juttujaan vaarille. Iltan mieleen on jäänyt erityisesti Kirsi Kunnaksen runo Ville ja Valle. Runossa sanotaan: "Ville piti rahasta ja Valle piti mahasta – varsinkin kun se oli täysi!" Sen jälkeen poika taputti vatsaansa ja hauskaa oli.

Eläkkeellä Veikolla oli viimeinkin aikaa lukea lehtensä rauhassa.

Veikko harrasti edelleen ilmakivääriammuntaa, jotta sihtitarkkuus pysyi kunnossa. Metsästäjänä hän tarvitsi ampumistaitoja ja upseerina hänellä oli sota-ajoilta vielä pistoolikin. Veikon kuoltua Matti haki Veikon Parabellumille aseenkantolupaa. Nimismiehen toimistossa ei lupaa meinannut tulla, kunnes itse nimismies puuttui asiaan. Matti kertoi tarvitsevansa pistoolia, koska eteen saattoi tulla tilanne, jossa joutuu lopettamaan vaikka jonkin hevosen. "Kirjoita lupalappu", nimismies oli tuhahtanut kanslistille.
Markku kertoo huomanneensa Veikon väsymyksen jo keväällä 1984. Samana keväänä Kappelilammin pato oli murtunut. Veikko otti menetyksen raskaasti. Hän oli Markun mukana Kuusamon kalanviljelylaitoksilla, kun Markku ihmetteli Veikon väsymystä. Myöhemmin syyksi paljastui peräsuolisyöpä. Taistelu peräsuolisyöpää vastaan alkoi rankoilla hoidoilla. Veikolle laitettiin avannepussi, jonka käyttö oli hankalaa. Kun hän oli sairaalassa, Marketta kirjoitti ylös hänen toiveitaan. Vielä kuolinvuoteellaan Veikko ohjeisti Markettaa pistämään lapset Steiner-kouluun.
Marketta kertoo:
Isä ei epäkäytännöllisenä ihmisenä oikein pärjännyt avanteensa kanssa eikä sitä pitkään joutunut harjoittelemaankaan. Istuin sairaalassa kynän kanssa, koska elämänohjeita sinkoili viimeiseen asti. Kun eräs lestadiolainen saarnaaja tuli huoneeseen pyytämään isän testamenttia seurakunnalleen, suutuin ja käskin häntä häipymään. Isä ei suuttunut, vaan yritti vielä opettaa minulle, että kaikille pitäisi olla ystävällinen, kun ei tiedä milloin kenenkin apua tarvitsee.
Marketta vietti viikon isänsä luona sairaalassa. Hän keräsi juuri sinä vuonna materiaalia väitöskirjaa varten Moskovan yliopiston stipendiaattina ja joutui palaamaan opintojensa pariin. Hän ei saanut viisumia enää toista kertaa maasta poistumista varten eikä siten päässyt hautajaisiin. Asia aiheutti Marketan mukaan pahennusta sukulaisten keskuudessa. Toisaalta Marketta sanoo, että hänelle isän poislähtö oli niin hirveää, että hän ei ehkä olisi pystynytkään osallistumaan hautajaisiin.
Kun Veikko kuoli 14. päivänä helmikuuta 1985, pojat olivat hiihtämässä Alpeilla. Matka oli tilattu paljon aikaisemmin ja maksettu. Niinpä Veikko oli sanonut pojille, että menkää ihmeessä. Hän oli ollut jo pari kuukautta sairaalassa. Ilta joutui hoitamaan hautajaisiin liittyvät käytännön asiat miltei yksin. Markun pojat olivat matkan ajan Iltan hoidossa, ja heistä oli Iltalle lohtua.
Veikko oli käynyt vielä lokakuussa lääketehdas Orionin järjestämällä matkalla Kyproksella, jossa hän oli osallistunut hyppyyn leijavarjolla, mikä osoittaa hänen huimapäisyyttään. Leikkaus oli edessä marraskuussa. Myöhemmin Veikko loi lunta Mansikkaniemessä, kaatui ja väsähti. Hänet toimitettiin heti sairaalaan ja sille tielleen hän jäi. Markku kertoo:
Avanne vaikutti isän mielialaan. Hän oli ollut ikänsä urheilullinen mies, jonka vauhtia avanne nyt hiljensi. Syöpä söi punasoluja eikä luuytimessä kehittynyt uusia, joten voimat menivät. Lopulta syöpä oli levinnyt joka puolelle. Koska asiaa ei ollut tutkittu ajoissa, mitään ei enää ollut tehtävissä.
Veikon toive oli, ettei haudalle tuoda kukkia, vaan rahat käytetään saattohoidon tutkimiseen. Rahaa kertyi kymmeniä tuhansia markkoja. Niillä rahoilla kaksi tutkijaa Keskussairaalasta pääsi opintomatkalle Englantiin. Loppuselvitystä rahojen käytöstä ei kuitenkaan saatu.
Marketan mukaan he olivat olleet hyvinvoiva virkamiesperhe. Isän tuloista oli 60 % mennyt veroihin. Lasten ollessa kotona matkusteltiin paljon. He pääsivät mm. Lappiin pujottelemaan, toisin kuin naapureiden maatalousperheiden lapset. Aina oli rahaa, mistään tärkeästä ei tarvinnut tinkiä, vaikka toisaalta rahaa ei tuhlattukaan. Marketta sanoo, että siihen ne rahat loppuivat, kun isä kuoli.
Koulukaverit perivät metsiä ja tontteja, meille jäi vaihtelevat ja monipuoliset muistot lapsuusajoilta. Joskus isä opetti, että kun tyhjentää omaisuuden aivoihinsa, ei kukaan voi sitä varastaa sinulta. Nyt vanhana tuntuu, että mihin se kaikki oppi liukeni.
Hilkka Korpela kertoo olleensa suntiona Saarijärvellä, kun Veikko Ikkala siunattiin haudan lepoon Saarijärven kirkossa. ”Kun valmistelin kirkkoa hänen viime matkalleen, tulivat monet muistot elävinä mieleen ja olin kiitollinen hänelle niistä monista vuosista, joina häntä tarvitsimme”, hän muistelee.
Kai Varila kirjoitti muistokirjoituksen Eläinlääkärilehteen. Siinä hän kirjoitti mm: Veikko oli toverillinen ja ihmisläheinen kaikkia kohtaan. Opin hänet tuntemaan vähän yltiöpäisenä, oli sitten kyse slalom-laskettelusta, surffauksesta tai mistä tahansa liikunnan alalla, mikään ei ollut hänelle vierasta eikä voittamatonta suoritusten suhteen.
Kaarlo Lähteenmaa piti Veikon siunaustilaisuudessa muistopuheen. Tässä siitä katkelmia:
Enoni Veikko Ikkala oli minulle hyvin läheinen ystävä läpi vuosikymmenien. Koulupoikana vietin kokonaisia kesä- ja hiihtolomia hänen kodissaan. Yhdessä kalasteltiin, tarvottiin metsäretkiä, saunottiin ja hänen mukanaan kiertelin eläinlääkärin virkamatkoilla kaikilla Saarijärven kylillä sekä naapuripitäjissäkin, Kannonkoskella, Pylkönmäellä, Uuraisilla ja Karstulassa.
Viimeisestä tapaamisesta on jäänyt mieleeni, kuinka saunan jälkeen rentouduimme, keskustelimme elämän kokemuksista ja soittelimme kaseteilta ortodoksista kirkkomusiikkia. Veikko sanoi sen musiikin olevan yhtä hänen mielimusiikkiaan.
Kun valmistelin tätä pientä puheenvuoroa, korvissani soi Veikko Ikkalalle tyypillinen voimakas ja tarttuva nauru. Hän osasi nauraa elämän iloisille asioille ja hän osasi suhteellistuttaa myös elämän huolet ja murheet niin että niillekin saattoi yrittää elämää ymmärtävästi nauraa.
Samalla uutteruudella ja sydämellisyydellä kuin minuun hän piti jatkuvaa yhteyttä koko laajaan sukuunsa. En tiedä, että kukaan toinen suvussa olisi viljellyt sukulaisuuttaan ja siihen liittyvää jatkuvaa muistamista yhtä tunnontarkasti kuin Veikko. Veikko Ikkala oli meille kaikilla se tärkeä sukulainen. Joka kodissa häntä pidettiin ”suvun viisaana”. Veikon käyntiä ja puhelinsoittoa aina odotettiin.
Pohjalaiseen talonpoikaisperinteeseen kuului, että yksi perheen pojista pantiin korkeampaa oppi saamaan. Veikko Ikkala oli meidän suvussamme ensimmäinen korkeammille opinteille lähtenyt. Alavuden Jokivarren Ikkalasta, suurien hiekkakankaiden takaa hänet lähetettiin Lapualle oppikouluun. Veikko sai toimia esimerkkinä ikkalalaisille kannustimena opintielle.
Veikko itsekin osallistui tuohon seuraavan sukupolven opastamiseen ja rohkaisemiseen. Hän vakuutti, että hän oli ollut oppimaan pikemmin ”kankea” kuin etevä, mutta että hänellä oli tahdonvoimaa istua pitempään kirjojen ääressä. Hän oli opiskellut Saksassa ja Sveitsissä ja hän oli paljon nähnyt maailmaa.
Sanalla sanoen: Veikon elämässä nähtiin seuraamisen arvoinen esimerkki. ”Suvun viisaan” käytöksessä ja puhetavoissa saattoi olla paljon sellaista, jota tietäen ja tiedostamatta seurattiin. Hän sanoi sanansa aina terävästi, empimättä ja kuin aforismin omaisesti naulan kantaan. Joskus tuntui, että hän sanoi liiankin terävästi, mutta sen hän kohta lievensi vapauttavalla, tarttuvalla naurullaan.
Hän katsoi sanomisalttiutensa olevan osa rehellisyyttä. Eikä hän niin kovin pahana pitänyt sitä, jos joskus äkkiä sanottu tokaisu ei mennyt ihan kohdalleen. Hän perusteli: ”Jos ei tullut sanotuksi oikein, niin eikö siinä tapauksessa ole parempi hetki hävetä, kuin vain jäädä katumaan sitä, ettei saanut sanotuksi, mitä mieli teki.”
Veikko Ikkalan väläyksenomaiset sanomiset eivät elä vain meidän sukulaisten muistissa. Luultavasti en erehdy, kun arvelen, että monet hänen sanomisensa elävät pitkään lentävinä lauseina Saarijärven seuduilla, niissä sadoissa maalaistaloissa, joissa hän vuosikymmenien aikana oli tullut tutuksi, luotetuksi ja ihailluksi.
Kun sain usein olla mukana Veikko Ikkalan tekemillä työmatkoilla, havaitsin, että samoin hänen suhtauduttiin Saarijärven seudun taloissa kuin suvunkin piirissä. Tiedettiin, että hän tekee työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, rivakasti ja mukisematta, vuorokauden ajasta riippumatta.
Siinä työnsä ohessa hän ojensi isäntää, jos ojentamisen aihetta näki. Hän käski mieluummin kohentaa karjatilojen ilmanvaihtoa, kuin kiirehtiä metsärahoilla uuden auton hankintaa. Hän saattoi sanoa jonkin sanan navetan yleisestä siisteydestä ja toivoa, että seuraavalla kerralla lehmien alla ovat uudet, eläimet kuivina pitävät ritilät.
Joskus ajattelin, että kumma kun eivät suutu Veikon suorasukaisiin neuvoihin. Mutta eivät saarijärveläiset suuttuneet. Näköjään viljelijät tunsivat eläinlääkärinsä ja eläinlääkäri tunsi viljelijöitä, kenelle mitäkin sopi sanoa.
Toimiensa jälkeen Veikko ei pitänyt talosta lähdölle liikaa kiirettä. Tuvan kahvipöydässä keskusteltiin sydämellisesti talonpojan huolet, lasten koulunkäynnit, kylän hiihtokilpailut, syksyn metsästykset. Emäntä sai herkästi kiitokset avunannostaan. Jos oikein hyvin sattui, niin eläinlääkäri sai talosta lämpimäisen leivän. Siinä talonpoika kohtasi toisen talonpojan, ymmärtämys puolin ja toisin pelasi.
Veikko Ikkalan persoonassa oli karismaa, mutta mistä se oli peräisin? Hän itse antoi elämänlahjoistaan välittömän tunnustuksen vanhemmilleen. Hän muisteli, että hänen äitinsä oli mitä lempein ja hyväsydämisin kansannainen, isäänsä hän kunnioitti aikansa valveutuneena isäntämiehenä, valistuneena talonpoikana, joka menestyi maanviljelyksessä ja metsänhoidossa ja joka oli mukana monissa kunnallisissa, seurakunnallisissa ja aatteellisissa riennoissa aina evankelisen herätysliikkeen ja raittiusliikkeen toimia myöten.
”Isän sana oli minulle monessa mielessä laki”, Veikko Ikkala muisteli suhdettaan isäänsä, eikä hänen tarvinnut sanoa tätä häpeillen. Jos Nikodemus Ikkala olikin ollut voimakas patriarkka, hän ei ollut alistanut poikaansa, vaan oli osoittanut esimerkin, miten elämää tulee voimakkaasti ja kantaa ottaen elää.
Ilta kertoo Veikon kuoleman jälkeisestä lohduttomuuden tunteestaan ja siitä, miten hän oppi lohduttamaan toisia samaan tilanteeseen joutuneita naisia:
Veikon kuoleman jälkeen ei minua pystytty lohduttamaan. Itkin suruni. Joka paikassa, missä minulle tultiin sanomaan ”osanottoni”, rupesin itkemään. Silloin ihmiset vähän karttoivat minua.
Olen kutsunut luokseni heitä, joiden puoliso on kuollut ja kuunnellut heidän muistojaan, ja niin olen itsekin lohduttautunut. Mielestäni en ole ainoastaan pystynyt kertomaan omista asioistani positiivisia puolia, vaan kuuntelemaan toisia, monta kertaa yhteisistä kokemuksistakin. Luulen, että esimerkiksi eräälle naisystävälleni, joka sairasti rintasyöpää, olen voinut olla lohdutukseksi. Hyvin monet eivät halua kertoa surustaan menetettyään puolisonsa.
Jos pystyy tarjoamaan toiselle sellaista, että hän pystyy ajattelemaan muuta kuin suruaan, on se varmaan yksi lohdutus. Olemme ruvenneet harrastamaan samoja asioita. Puolisoaan surevista olen saanut ystäviä ja myös tukijoita niissä tehtävissä, joita minulla on ollut.
 

Lapset jatkavat isänsä perinteitä

Matti Ikkala jatkaa isänsä työtä eläinlääkärinä.

Hän sai käytännön oppinsa isältään. Eläinlääkärin työ on muuttunut paljon isän ajoista, Matti sanoo. Marketta taas on innostunut luonnonmukaisesta elämästä, joka ei vie luonnonvaroja. Lanneveden Mörkökorvesta on tullut hänelle koti. Markku toimi kauan Suomen Lohenkasvattajain Liiton toiminnanjohtajana ja tutkii nyt jatko-opiskelijana perustuloa. Hän asuu Jyväskylässä. Mikko työskentelee kirjastossa ja on suuri klassisen musiikin ystävä. Hän säveltää ja asuu pääkaupunkiseudulla, mutta haaveilee muutosta takaisin Saarijärvelle.
Matista eläinlääkäri
Kun Veikko valmistui eläinlääkäriksi, heistä oli pula kaikkialla Suomessa, toisin kuin nyt, Matti kertoo. Nuoret eläinlääkäriksi valmistuvat naiset perustavat mieluummin pieneläinklinikoita kaupunkiseudulle, kuin tulevat maaseudulle hoitamaan sairaita lehmiä ja päivystämään. Vaikka eläinlääkärin työ on enemmän tekniikkalaji kuin voimalaji, lehmän poi'ituksessa tarvitaan apuvoimia. Eläinlääkärikunta on nuortunut ja naisistunut, niin myös Saarijärven seudulla.
Veikon aikaan joka töllissä oli muutama lehmä, sika, kanoja ja lampaita. Sen jälkeen tilat alkoivat kasvaa ja erikoistua. Nyt pitää olla vähintään 50 lehmää, jotta tila kannattaa. On isoja kanaloita ja sikaloita. Matti sanoo, että erikoistuminen on ollut eläinten terveyden kannalta vain hyvä asia. Säännökset ovat tiukentuneet ja eläimiä hoidetaan hyvin: on kuivat makuualustat, ruokinta tarkkaa, ilmanvaihto hyvää. Navetat ovat turvallisia ja terveellisiä lehmille. Nuoret isännät ja emännät ovat tuoneet uutta oppia tiloille, toiminta on ammattimaista ja lehmät tuottavat hyvin. Keskituotos on kasvanut moninkertaiseksi viime vuosikymmenten aikana. Robottinavetat ovat hyviä: lehmät oppivat tyhjennyttämään utareet säännöllisesti paineen tuntuessa. Palkkioksi ne saavat ylimääräisen jauhoannoksen.
Eläinlääkärin työkuva on muuttunut paljon Veikon ajoista, Matti kertoo. Hoitotarve on pienempi, kun käytetään ostorehuja, eikä hoito-osaamista enää tarvita niin paljon kuin ennen. Seuraeläimistä halutaan pitää huolta ja niistä on tullut niin pitkäikäisiä, että niitä kohtaavat samat sairaudet kuin ihmisiä: on sydänvikoja, diabetesta ja nivelvaivoja. Nykyään kissoille ja koirille onkin omat lääkkeet, jotka pienten valmistusmäärien vuoksi ovat myös kalliita. Mutta mitäpä sitä ei uhraisi parhaan ystävänsä vuoksi! Jopa 1500 euron leikkaukset ovat mahdollisia.
Ennen lemmikkieläimiä ei arvostettu. Sairastunut kissa tai koira lopetettiin, jos talossa tai naapurissa oli ase. Jos ei ollut, odotettiin, että eläin kuolee pois. Nykymittapuun mukaan sitä pidettäisiin eläinrääkkäyksenä, Matti sanoo.

Matti ja Veikko hoitamassa sairasta lehmää.

Koulussa matematiikka kiinnosti Mattia voimistelun lisäksi ja siksi hän pyrki useampaan matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan, mutta ei päässyt. Isän esimerkki olisi voinut olla varoittava uran valinnassa, koska hän oli harvoin kotona. Marketta lähetti kuitenkin isän pyynnöstä hakupaperit eläinlääketieteelliseen Berliiniin, ja Matti pyrki sinne armeija-aikanaan. Hän oli viestimiehenä armeijassa; passissa lukee ”kenttäkelpoinen puuseppä”. Puusepän työ jatkui harrastuksena, sekä omin välinein että kansalaisopiston puutöissä. Matti on remontoinut oma talonsa Takalan Jussin kanssa läpikotaisin. Lisäksi hän on tehnyt Mannilan männikön pihapuusta itselleen arkun.

Berliinin eläinlääketieteellisessä oli ulkomaalaiskiintiö, ja siellä opiskeli toistakymmentä suomalaista. Matti tuli Suomeen kuuden vuoden päästä, joutui tekemään lopputentit uusiksi ja suorittamaan klinikkaharjoittelut, joiden ansiosta hän sai hyviä kontakteja kollegoihin. Matti toimi isänsä sijaisena jo opiskeluaikoina. Tuurauksia hän teki eri puolilla Suomea: Jalasjärvellä, Parikkalassa, Porvoossa ja Sodankylässä. Tuli käytyä jopa poroerotuksilla. Lapissa oli pitkät matkat, matka Sodankylästä Sallaan oli jopa 300 km ja siitä tuli 9 tunnin reissu.
Kun Veikko jäi eläkkeelle, Matti haki Saarijärven eläinlääkärin virkaa, mutta hävisi sen arvalla, ja oli vähän aikaa yksityiseläinlääkärinä. Kun kuntainliittoon palkattiin seuraava eläinlääkäri, Matti sai viran ja toimi siinä yli 30 vuotta.
Matti tutustui ensimmäiseen vaimoonsa jo opiskeluaikana. Matti kertoo lyhyesti: tultiin Saarijärvelle, mentiin naimisiin, saatiin poika, erottiin. Toisen vaimon kanssa saatiin kaksi lasta ja erottiin. Ensimmäinen poika asuu Tampereella, ja hänellä on jo puolitoistavuotias tytär, jolle Matti on pappa. Toinen poika asuu Näätämössä ja harrastaa kalastusta, tytär on Saarijärvellä ja on kouluttautunut hevos- ja koira-alalle. Nyt Matti on ollut tiiviissä kanssakäymisessä yli 8 vuotta Anna-Maijan kanssa, jolla on pojat ja koti Helsingissä. Anski on edelleen kirjoilla Helsingissä.
Marketta sanoo, että ei Mattikaan ole itseään säästellyt:
Tosiasia on, että Matista on pidetty kovasti, hän jos kuka osasi asiansa. Matista voi sanoa samaa, mitä isästä sanottiin: aina nöyrä auttamaan. Jos isää joskus haittasi lentopallo, niin Matin lähtöä saattoi hidastaa pilkkiminen. Kun Matti jäi eläkkeelle, kollega ja ”naapurin tyttö” Anna Pasanen (o.s. Lehtonen) Saarijärveltä teki kauniin muistotaulun.
Anna kirjoittaa mm. että hyväntuulisempaa, auttavaisempaa ja empaattisempaa ihmistä kuin Matti on vaikea löytää. Reipas kädenpuristus, iloinen hymy ja terveyhdys, niistä Matti tunnetaan. Mutkattomuus ja auttavaisuus ilmenevät Matin vastauksessa pyyntöihin: ”Kyllä käy.” Kaikki tykkäävät Matista. Anna kiittää Mattia opastamisesta eläinlääkärin työn alkuun.
Aloitus on aina jännittävää ja haastavaa kaikille, mutta minä saan olla erityisen kiitollinen siitä, miten Matti opasti minua kädestä pitäen. --- Matti opetti minulle perusleikkaukset, kun koulussa pääsin mukaan vain yhteen kissan sterilisaatioleikkaukseen. Matti näytti ensin minulle, miten leikataan. Sitten leikkasin itse ja Matti opasti vieressä. --- Kollin kastraation Matti opetti minulle jo opiskelujen alkuvaiheessa. Tätä ihmetteli muutama kurssikaverikin, ehkä hieman kadehtien.
Alussa myös soittelin usein neuvoja Matilta siitä, miten kyseinen potilas kannattaa hoitaa. Aina tuli vastaus, eikä koskaan minkäänlaista vähättelyä tai tuskailua, että etkö tuota jo osaa. Useamman kerran Matti on myös lähtenyt vapaaltaan avukseni poi’ittamaan.
Matin kiireet jatkuvat eläkkeellä ollessakin. Matti ihmetteleekin, miten ennen ehti kaikkea, vaikka saattoi olla 130 tuntia viikossa sidoksissa töihin ja päivystykseen. Kalastus vie edelleen Näätämöön, jonne on matkaa 1030 km. Saalista tulee myös lähijärviltä ja Kivijärvestä, jonka rannalla perheellä on mökki. Talvella Matti harrastaa pilkkimistä, kesällä jigikalastusta, jossa parasta on aktiivisuus ja tärppien tunteminen. Saaliina on isojakin ahvenia, jotka paistetaan, tai kuhaa ja haukea, joista tehdään kalakeittoa.
Veikko-isä kuoli peräsuolisyövän seurauksena, sillä syöpä oli levinnyt luuytimiin. 30 vuotta sitten ei pystytty tekemään mitään. Matilla todettiin kaksi vuotta sitten sama tauti, onneksi ajoissa. Kevättalvella aloitettiin sytostaattilääkitys ja sädehoito. Syöpä pieneni, ja loppu leikattiin. Matti toteaa, että tauti rajoittaa olemisia ja menemisiä, kun suoli ei kunnolla toimi. Ruokavalio ja peräsuolihuuhtelut auttavat. Nyt on todettu, että syöpä on poissa, ennuste on hyvä, ja tarkastukset tehdään puolivuosittain. Elämä ei ole taistelua, kun sen oikein ottaa. ”Kiikkua en tee”, Matti sanoo. Hän pystyy harrastamaan ja hoitamaan taloa ja puutarhaa. Tulevaisuudesta Matti sanoo elävänsä kuin toiseksi viimeistä päivää. Aikaa on vielä huomenna. Aina on lauantai: tänään ei ole töitä ja huomenna on vapaapäivä.
Matti on isä lapsilleen ja pappa lapsenlapselleen, toisin kuin Veikko, joka ei juuri ehtinyt olla mukana lasten elämässä. Hän on iloinen siitä, että lapsilla hyvät välit keskenään. Veikko harrasti työtä, kalankasvatusta ja metsästystä ja hänen sosiaalinen elämänsä oli kodin ulkopuolella.
Matti muistaa kiitollisena, kuinka hän harjoitellessaan ja sijaisena sai paljon käytännön neuvoja ja oppia isältään. Isä oli kerrankin mukana poi’ituksessa, jossa lehmällä oli hänen selville saamansa kohtukierre. Lehmä vietiin ulos pihanurmikolle, rauhoitettiin, kaadettiin, ja ongelma hoidettiin isän kanssa. Matti jatkoi samaa avunantoa kandeille.
Vaikka Matista löytyy Iltan puolelta savolaista kiltteyttä, löytyy myös Veikon pohjalaista suoraan sanomisen meininkiä. Turha alkaa kaunistella asioita, kun on perusteet päätökselle, vaikkapa eläimen lopettamiselle, Matti sanoo.
Matti opiskeli Berliinissä yhtä aikaa Marketan kanssa. Marketta muistelee, ettei Matti ollut lapsena erityisen kiinnostunut eläimistä. Matti-parka joutui lukemaan yötä päivää tentteihin, kun taas Marketta pääsi paljon helpommalla opiskellessaan politologiaa, hän kertoo. Marketta ehti mielenosoituksiinkin, koska opiskelu oli vapaata. Kun Marketta oli perustamassa Ähtäriin Suomineito-ekoyhteisöä, hän sai Matilta ohjeet luonnonmukaiseen eläinten hoitoon.

Marketta elää luonnonmukaista elämää

Marketta sai oppinsa luonnonmukaisesta viljelystä isänsä harrastuneisuuden kautta. TEE-lehti ja Toivo Rautavaaran opit tulivat tutuiksi. Veikko kunnioitti luonnon parantavaa voimaa ja valisti yrttien syömiseen. Pöydässä oli appelsiinejä ja tuorepuuroja jo silloin, kun ne muissa saarijärveläispöydissä olivat harvinaisia. Puutarhajätteet kompostoitiin ja perunat viljeltiin itse. Isä maksoi jopa Marttojen puutarhaneuvojan käynnin Marketan oman kodin pihassa. Kompostointi oli Veikolla hallussa, se oli hänen intohimonsa, Marketta sanoo, ja usein hän heiluikin puutarhassa talikkonsa kanssa.
Marketta sai ideat ja innostuksen isältään luonnonmukaiseen viljelyyn, josta nyt on tullut Marketalle arkea. Jo Veikon isoisällä oli maatalousjärjestön kompostimestarin kunniakirja. Silloin kompostoitiin lehmänlantaa. Marketta kertoo eläinlääkärin talon pihapiiristä:
Kotipihassa viljeltiin perunaa ja porkkanaa. Lisäksi pihassa kasvoi vattuja, oli marjapensaita, mansikkarivejä, hernemaa ja yrttimaa jossa kasvoi persiljaa ja runsaasti tilliä lohen kanssa nautittavaksi. Pitkä tomaattipenkki oli aina poikien korkeushyppytelineiden viereisen seinän varressa.
Pihapiirissä oli myös talli hevosten hoitoa varten, ja pitkä tanko, johon hevoset kiinnitettiin. Piharakennuksen käsittelyhuoneeseen vietiin koirat, kissat ym. hoidettavaksi tai lopetettavaksi.
Marketta sanoo, ettei häntä lapsena häirinnyt, että heillä ei ollut kunnon perhe-elämää:
Minuahan kutsuttiin jopa Pikku-Iltaksi. Kun 16-vuotiaana liftasimme Peuran Ullan kanssa Espanjaan, minulla oli jopa korkokengät jalassa. Olin samaan aikaan teinikunnan puheenjohtaja, Salosiskojen ja jopa Saloveikkojen kolkkapoikien vetäjä, osuuskaupan nuorisokerhon ja kunnan matkailukerhon neuvottelukunnassa ja vielä Kokoomuksen nuorten puheenjohtaja. Kalenterini oli siis yhtä täysi kuin äidilläni.
Marketta oli päässyt Markun kanssa yhtä aikaa ylioppilaaksi. Äiti järjesti Marketalle paikan opettajaystävänsä luota USA:sta. Hän kiersi ympäri Amerikkaa Greyhound-bussilla. Markkukin lähti kesäksi Amerikkaa kiertämään Marketan neuvojen mukaan.
Marketta kiersi isänsä ja lastensa kanssa myös Englannissa katselemassa ja kokemassa huvipuistoja jo 1980-luvulla. Tarzan-puistosta tuli esimerkki Kappelilammelle. Veikon alkuperäinen ajatus ei kuitenkaan toteutunut. Vesieläinpuistossa käytettiin moottoroituja vehkeitä lihasvoimin toimivien laitteiden sijasta.
Marketan elämä jatkui kiireisenä. Hän muutti Saarijärveltä vuonna 1968 ja asui ulkomailla 20 vuotta. Saksassa hän tapasi tulevan miehensä. Perheeseen syntyi kolme lasta. Kun perhe muutti Suomeen, Marketta ryhtyi valmistamaan väitöskirjaansa isänsä lempiteemasta eli Suomen itänaapurin ideasta, liittyi Vihreisiin ja valittiin Espoon valtuustoon ja varakansanedustajaksi. Veikko oli koonnut 140 Neuvostoliittoa käsittelevää lehtileikettä. Marketta aikoo tehdä niistä jonkinlaisen synteesin.
Vuonna 1996 vihreät aatteet konkretisoituivat Ähtärin Suomineito-yhteisöksi, jonka perustajiin Marketta lukeutui. Tämän ekoyhteisön tavoitteena oli elää mahdollisimman omavaraisesti maapalloa kuormittamatta. Seitsemän vuoden kuluttua Marketta paloi loppuun ja lähti sapattivuodelle kiertämään maailmaa. Matkalla hän tutustui Aasian ja Australian ekoyhteisöihin ja luostareihin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Neljän dollarin päivä, joka ilmestyi vuonna 2008.
Marketta palasi Saarijärvelle 2013, kun Lannevedellä tuli myyntiin Astolan perikunnan kotitalo Mörkökorven ikimetsän keskellä. Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö osti metsän ja Marketta mökin. Nyt Marketan tahti on hiljentynyt: kalenterissa on vain jokunen luento omavaraisesta elämästä mm. Tarvaalassa, jossa Veikko ja Mattikin ovat luennoineet.
Mörkökorvessa hän elää niin luonnonläheisesti kuin mahdollista. Tupa lämpiää puilla, ruuat säilyvät maakellarissa, vesi tulee lähteestä ja tarpeet tehdään ulkohuussissa. Ainoa nykyajan mukavuus on netti. Marketta pitää sen avulla yhteyttä muihin ihmisiin ja kirjoittaa artikkeleita nettisivulleen www.dissidentti.org sekä ekomummo.blogspot.fi ja valmistelee seuraavaa kirjaansa.
Marketta on huolissaan luonnonvarojen pilaamisesta ja ihmisen jaksamisesta. Hänen mukaansa kaikkien olisi karsittava kulutuksesta ja tehtävä luontoa säästäviä valintoja. Ihmisiä pitäisi kannustaa jätteiden ja sähkönkulutuksen vähentämiseen. Ihminen tarvitsee elääkseen varsin vähän. Tarve kuluttaa kertoo pikemminkin tarpeesta tulla hyväksytyksi toisten silmissä, hän sanoo Aarre-lehden jutussa. (Aarre. Lehti metsästä. 8/2016)

Markusta Suomen Lohenkasvattajain Liiton toiminnanjohtaja

Aikanaan Markku aloitti kansakoulun vanhassa koulurakennuksessa, joka on nykyään päiväkotina. Kansakoulun 3. ja 4. luokalla opettajana oli Hilja Vienonen. Hilja oli ankara opettaja, mutta ei kiusannut oppilaita turhaan. Markku pistettiin lukemaan kirjasta heti syksyllä toisen vuoden jälkeen. Siitä hän sai melkoisen ryöpytyksen, kun ei osannutkaan, mutta niin saivat muutkin, Markku kertoo.
Markku pääsi yhteiskouluun, jonka uusi rakennus oli juuri valmistunut. Vuonna 1947 syntyneet olivat suurin sodanjälkeinen ikäluokka Suomessa ja kouluja valmistui eri puolille Suomea. Kielten kanssa oli ongelmia, ehtoja tuli monena kesänä. Kesäksi hänet passitettiin Ahvenanmaalle, Ruotsiin tai Saksaan oppimaan kieliä. "Käytännössä pärjäsin omalla tavallani, vaikka koulussa en", Markku sanoo.
Kesällä 1964 koko perhe oli Keski-Euroopassa. Veikko oli Itävallassa opiskelemassa kalatauteja. Pojat olivat puolestaan kieltä opiskelemassa Saksan kurssilla, Ilta opettajien koulutuksessa, ja Marketta huiteli Etelä-Saksassa, jossa perhe kävi häntä katsomassa.
Partioon pääsy Lasse Kuulasmaan Haukka-vartioon oli Markku-pojalle iso juttu. Lassen jälkeen Markusta tuli Haukka-vartion johtaja. Parhaita kavereita olivat myös partiossa Markku Kemppainen ja Matti Raippalinna. Heitä tavataan vieläkin suunnistuksen parissa. Markku kertoo, että silloin vartioita aktivoitiin toimintakilpailuilla. Veikko oli lahjoittanut kiertopalkinnoksi Saarijärven Saloveikot-lippukunnalle Veikon kiulun, joka annettiin vuodeksi aktiivisimmin toimineelle vartiolle. Pokaali oli hyvin tavoiteltu, Markku muistaa. Kisa Saukko-vartion kanssa oli kova. Markun viimeiset vuodet keskikoulussa menivätkin paljon partiotoiminnassa, retkillä ja leireillä. Partiouran huipentuma oli pääsy 15-vuotiaana Jamboreelle Kreikkaan.

Veikon kiulun luovutus lukiolla 1959. (Kuva: Saarijärven museo, kuvaaja Olavi Vallivaara.)

Vaikka isä ei paljon ehtinyt tukea partiotoimintaa, niin hän oli ilmeisen tyytyväinen, että me pojat oltiin siinä mukana. Tästä osoituksena oli se, että kun perinteistä keväistä Yrjönpäivän paraatia varten arvelin tarvittavan rumpua, niin melkein seuraavana päivänä hän oli sen ostanut. Minä olin vähän hämmentynyt, kun sen tarve oli melko vähäistä. Rumpu on minulla vieläkin lähes käyttämättömänä, Markku kertoo.

Markku muistaa vuoden 1968, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Se hetki oli onnellinen. Hän pääsi samana syksynä opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon valtio-oppia. Jyväskylä oli sikälikin hyvä paikka, että hän sai opiskelijaboksiksi mummilasta huoneen ja vessan. Markku osallistui osakuntatoimintaan, YK-yhdistyksen toimintaa ja politologina aktiivisesti ylioppilaskuntapolitiikkaan. Yliopistosta hän sai maisterin tutkinnon vuonna 1980 valtio-opista, mutta oli suorittanut opintoja myös taloustieteissä.
Markku asuu nykyään samassa talossa kuin isovanhemmat aikoinaan. Leenan tapaaminen yliopistolla vuonna 1972 oli toinen Markun elämän kohokohta. Elämämme onkin sujunut pääosin Jyväskylän Harjun ympäristössä, naurahtaa Markku. Markku meni naimisiin Leenansa kanssa vuonna 1974. Vuonna 1976 syntyi Tuukka, jolla on jo tytär; toinen poika Unto syntyi vuonna 1981.
Armeijaan Markku meni samaan aikaan Matin kanssa 1971. Mielenkiintoinen asia on se, että Markku kävi RUK:n kurssin 138, kun isä Veikko oli käynyt kurssin 38. Markku löysikin RUK:n arkistosta kurssijulkaisun kurssilta 38, missä oli kurssin käyneistä kuvat ja lyhyt hauska kuvaus. Veikosta oli kirjoitettu seuraava vähän arvoituksellinen teksti: ”Ikkala, Veikko JP 4. Ylioppilas. Alavus. Omisti hymyilevän pärstän, vaikka olikin pohjalainen. Ennätti ensimmäisenä maneesin valloittajien kimppuun ja vei osansa sotasaaliista.”
Markku halusi YK-joukkoihin Kyprokselle, jonka politiikasta hän oli tehnyt valtio-opin gradunsa. Vuonna 1973 käytiin kuitenkin sota Egyptin ja Israelin välillä, joten seuraavana vuonna Markku joutui Suezille ja Siinaille ja palveli siellä puoli vuotta. Myöhemmin hän teki kolme matkaa Siinaille rauhanturvaajayhdistyksen porukan vetäjänä.
Markku opiskeli sivuaineena yrityksen taloustiedettä ja opetteli kirjanpidon. Hän piti sekä Kappelilammen että sukulaisten kalalaitoksen Kirjokala Oy:n kirjanpidon. Kalojen siirrossakin hän oli mukana. Isän kautta kalanviljely tuli Markulle tärkeäksi. Niinpä hän oli vahvoilla, kun Suomen Lohenkasvattajain Liitto haki toiminnanjohtajaa vuonna 1980 Jyväskylään. Markku kertoo: ”Isällä oli varmaan vaikutusta valintaan. Isä oli alan uranuurtaja ja Lohenkasvattajain Liiton perustajajäsen. Kirjan kirjoittanut Kauno Peltoniemi oli isän hyvä ystävä.”
Markku toimi liitossa aluksi sivutoimisena, mutta kun toiminta laajeni, toimi tuli kokopäiväiseksi. Markulla oli oma yritys jo 1970-luvulla. Se harjoitti kirjanpitoa ja isännöintiä. Vieläkin Markulla on hoidossaan kolme kerrostaloyhtiötä.
Markku sanoo nauttivansa nyt pientä yksinyrittäjän eläkettä, mutta ei tunnusta olevansa eläkkeellä. Hän on tehnyt jatko-opintoja vuodesta 1991 alkaen. Salkussa on jo ns. sivugradu yritysjohtamisesta ja muita kursseja. Opiskelu on ollut Markulle harrastus. Hän on tutkinut perustulokeskustelua Suomessa ja osallistuu siihen itsekin aktiivisesti Suomen perustuloverkostossa. Markku on ollut tuttu kävijä Maailman perustuloverkoston konferensseissa ympäri Euroopan jo 1990-luvun alusta alkaen. Opiskelu vie paljon aikaa, Markku sanoo. Väitöskirjan vaatimaa aikaa ei tahdo muun toiminnan takia löytyä.
Äiti oli aina tukena, vaikka joskus tuputti ajatuksiaan liikaakin. Markusta olisi pitänyt Iltan mukaan tulla kunnanjohtaja. Markku on mukana kunnallispolitiikassa, Kokoomuksen riveissä. Isä ei tuputtanut politiikkaa ja omia ajatuksiaan, mutta kyllä ne vaikuttivat vahvasti. Markku oli jo Saarijärvellä ollessaan Kokoomusnuorissa, ja muistaa erityisesti Aira Eskolan, joka innosti toimintaan. Lisäksi hän on toiminut asukasyhdistyksessä ja Lions-järjestössä. Hänellä on monia luottamustoimia yhdistyksissä, usein sihteerinä tai rahastonhoitajana.

Mikosta klassisen musiikin asiantuntija

Lukion ja armeijan jälkeen Veikko yritti keksiä Mikolle sopivaa koulutusta ja ehdotti apteekkialaa. Mikko luki farmasian pääsykokeisiin, mutta ei päässyt ensimmäisellä kerralla läpi. Sen sijaan Berliiniin pääsivät ulkomaalaisetkin opiskelemaan ilman pääsykokeita. Mikko ajatteli lukevansa välivuonna germanistiikkaa ja yrittävänsä uudestaan farmasiaa. Vuodessa hän ehti kyllästyä Berliiniin. Siellä kohtasivat itä ja länsi, ja se oli klaustrofobinen kaupunki, kaksi miljoonaa asukasta eli muurin ympäröimänä, Mikko kuvaa. Hän alkoi epäillä, ettei farmasia ole hänen alansa, olisi pitänyt opiskella vielä kemiaa ja matematiikkaa. Niinpä hän ei pyrkinyt enää uudestaan.
Mikko on perinyt isältään musikaalisuuden lahjan. Berliinissä hän suoritti opintoja myös musiikkikorkeakoulussa. Isä sanoi legendaariset sanat: "Soittaminen on hyvä harrastus, mutta ei sillä leipäänsä tienaa". Mikko ei halunnutkaan muusikoksi, koska ei ollut esiintyjätyyppiä. Hänestä tuli kuitenkin intohimoinen musiikinharrastaja. Välillä hän opiskeli USA:n Ohiossa äänitystekniikkaa, sillä se tuntui omalta. Oppilaitos oli yksityinen ja opettajina oli nimekkäitä äänittäjiä. Vanhemmat maksoivat opinnot.
Sen jälkeen Mikko toimi yrittäjänä äänitysstudiossa, jossa oli kaksi osakasta. Paikka oli korvessa ja tarjosi luonnonrauhaa musiikkiin keskittymiseen, mutta bisnestä ei saatu lentoon. Toisaalta, Mikko sanoo tänään, ei se paljon kiinnosta, jos työkseen joutuu äänittämään sellaista roskaa, jota nykyaika vaatii: typeriä iskelmiä liukuhihnalla, ei niitä jaksa kuunnella. Musiikkibisneksessä olisi pitänyt osata markkinoida, Mikko tuumaa. Niinpä hän suuntasikin kauppaopistoon ulkomaankauppalinjalle.
Muut Veikon mielenkiinnon kohteista eivät Mikkoon tarttuneet. Mikko sanoo, ettei isä tykännyt, kun hän ei suostunut äänestämään. Mikko sanoo inhonneensa politiikkaa, vaikka nuorena oli oikeistolaisesti ajatteleva. Lukioaikana hän törmäsi anarkiaan, joka viehätti. Hän näki, että jako oikeistoon ja vasemmistoon orjuutti. Anarkismi ei tunne rajoja, vaan jättää yksilölle rajattoman vapauden. Mikko ei ole kuitenkaan liikkunut anarkistisissa piireissä. Hän ei ole poliittisesti sitoutunut, vaan sanoo olevansa vapaa sen kahleista.
Mikko sanoo, ettei heille lapsille annettu kotona mitään poliittista ohjausta. Piti pyrkiä itse ajattelemaan. Mikko luki paljon, ja siitä oli se hyöty, että se avarsi ajattelua. Lukeva ihminen törmää uudenlaisiin ajatuksiin. Isästään Mikko sanoo, että hän oli vanhan kansan kokoomuslainen. Nykyään kokoomuksessa vallitsee liberaali suuntaus, ja itsekkyys on päässyt vallalle. Ennen ajateltiin muitakin. Ihanteita ei kuitenkaan tyrkytetty kotona.
Kappelilammen töissä oli pakko olla mukana. Mikko sanoo, että se vei aikaa mieluisammalta tekemiseltä, lukemiselta. Kalahommat eivät nuorena kiinnostaneet, laitos tuntui rangaistussiirtolalta. Mikosta ei tullut kalamiestä eikä liioin suunnistajaa, vaikka metsässä kävely onkin kivaa. Samana iltana, kun olisi pitänyt suunnistaa, Lannevedellä esitettiin elokuvia. Silloin Mikko keksi, että hän ajaa sinne pyörällä, niin pakollinen liikuntasuoritus tuli tehdyksi. Vaikka tavoitteita asetettiin ja kilometrit merkittiin vihkoon, ei se innostanut Mikkoa.
Kappelilammella putsattiin kasvatusaltaita, joskus nuotattiin isoa allasta tai raivattiin vesakkoja. Palkkaa ei tullut, mutta eihän me eletty missään puutteessa, Mikko sanoo. Elämässä oli ekstraakin. Jo viisivuotiaana hän oli mukana pitemmällä reissulla. Saksalaisia tuttuja oli paljon, kotona näki ulkomaalaisia ihmisiä, eläinlääkäreitä ja ystävyyskuntavieraita. Kielitaitoa oli ja se karttui.
Vielä kerran alan vaihtui, kun Mikko lähti kauppaopiston jälkeen vuonna 1983 Porvooseen elektroniikka-asentajakurssille. Siihen aikaan markkinoille oli tulossa kotinauhureita, joiden avulla oli helppo panna pystyyn kotistudio. Siinä sähköosaaminen oli tarpeen.
Lopulta Mikko muutti Helsinkiin. Vuosi oli 1985, ja Fredasta tuli Mikon kotikulma 25 vuodeksi. Hän meni Strömbergille aluksi koneistaja-asentajaksi, siitä taajuusmuuntajien testaajaksi, sitten tekniseksi toimittajaksi. Työ oli taajuusmuuntajien käyttöohjeiden kirjoittamista. Kun opintolainat oli maksettu, Mikko lähti pois Strömbergiltä. Työkeikat veivät hänen Ruotsin-laivalle siivoamaan, ahtaajaksi ja kaupunginmuseoon.
Vuonna 1991 Mikko pääsi töihin kirjastoon, aluksi vahtimestariksi, sitten musiikkiosastolle. Sieltä hän löysi oman paikkansa. Hän toimii mm. musavalmentajana ja tutustuttaa ihmisiä klassiseen musiikkiin, tittelinään tietopalvelukonsultti. Mikko on ehtinyt olla kirjastossa 25 vuotta, joskin välillä lainassa Sibelius-Akatemian kirjastossa suunnittelijana ja digitoimassa sävellyskäsikirjoituksia.
Nykyinen työ kirjaston tietopalvelussa on mieluista, siinä oppii lisää koko ajan. Ihmiset etsivät tietoja yleensä ensin internetistä. Sieltä ei kuitenkaan löydy kaikkea. Moni luulee, ettei tietoa ole olemassakaan, jos se ei ole netissä. Mikko on päivän viikossa pääkirjastossa Pasilassa luetteloimassa. Musavalmentajan työtä ei ole paljon ollut, sitäkin pitäisi markkinoida. Käytännössä se toimii niin, että selvitetään asiakkaan toiveet ja musiikillinen kiinnostus; se voi kattaa antiikin Kreikasta nykymusiikkiin. Tapaamiset sovitaan asiakkaan kanssa. Monenlaisia musiikkikirjoja on oppaaksi, on laajoja ja suppeita. Kun soitetaan esimerkkejä, ne antavat paremman kuvan musiikin lajeista ja eri tyyleistä kuin lukeminen.
Nykyään Mikko asuu Keravalla, jonne hänet toi putkiremontti. Keskustan asunto oli pieni, opintolaina oli maksettu pois ja remontti olisi kestänyt monta kuukautta. Mikko oli kyllästynyt Helsingin keskustaan ja halusi pois sieltä. Kerava osoittautui mukavaksi pikkukaupungiksi, työmatka kestää junalla alle puoli tuntia.
Kirjastotyön ohella Mikko aloitti vuonna 1998 yliopisto-opinnot Helsingissä pääaineena musiikkitiede. Opiskelu sujui ja Mikko sai maisterin paperit. Gradun aihe oli ranskalaisen säveltäjän Olivier Messiaenin (1908-1992) synestesiaan liittyvä harmoninen ajattelu. Messiaen näki kuulemansa musiikin väreinä ja kehitti monimutkaisten sointujen ja asteikkojen järjestelmän, jonka puitteissa hän pystyi ikään kuin maalaamaan musiikillaan haluamansa värit.
Mikon lukemisharrastus jäi nuoruuteen. Hän sanoo käyneensä aikoinaan maailmankirjallisuuden läpi. Nyt hän lukee vain musiikkikirjallisuutta, myös saksaksi ja englanniksi kirjoitettua. Muista harrastuksista Mikko sanoo: "Soitan kilkutan pianoa, rämpytän kitaraa. Kirjoitan musiikkia, jota en pysty itse soittamaan, modernia klassista."
Veikko jäi isänä aika vieraaksi, Mikko sanoo. Hän arveli sen johtuvan siitä, että hän oli nuorin, mutta tietää nyt, ettei hänen isänsä ollut paljon muidenkaan lasten kanssa. Veikon kuoleman aikoihin asui Mikko jo muualla, eikä käynyt usein Saarijärvellä. Veikko oli varma, että hän elää satavuotiaaksi. Perusteena arviolle olivat terveet elämäntavat ja liikunta. Veikko ei ollut ottanut henkivakuutusta, koska oli siinä uskossa, että Ilta kuolee ennen häntä. Mikko sanookin, että äiti jäi isän kuollessa lähes tyhjän päälle.
Mikko jää neljän vuoden päästä eläkkeelle ja miettii, että voisi muuttaa takaisin Saarijärvelle. Vanhoja kavereita tai muita kontakteja ei juuri ole, mutta Mikosta ei ole tullut hesalaista. Alussa Helsingissä oli melko mukavaa, mutta nyt tätä on nähty tarpeeksi, hän tuumaa.
Muutto Saarijärvelle on uusi mahdollisuus. Mikko on vapaa mies lähtemään, mikään ei häntä pidättele. Hän toivoo toisenlaista elämää. Nyt työ on erittäin sitovaa. Kirjasto avataan aamulla kahdeksalta ja suljetaan iltakymmeneltä. Joka päivä saattaa olla eri vuoro. Unirytmi menee sekaisin. Toisena päivänä voi nukkua puolille päivin, sitten on töitä iltaan asti; jää tunne, ettei saa mitään aikaan. Vapaa-aika menee toipumiseen.
Marketta luonnehtii Mikkoa yksinäiseksi sudeksi. Mikko oli lapsena aika yksin, sillä ikäero muihin sisaruksiin oli suuri. Hän oli pyytänyt kotiapulaista: ”älä sinä ainakaan lähde pois”, kun koko muu perhe juoksi iltaisin harrastuksissaan.
(Haastattelin Mikkoa marraskuun lopussa. Kun käsikirjoitus oli lähes valmis, tuli tieto, että Mikko on saanut aivoverenvuodon ja menehtynyt. Jätin kuitenkin haastattelun silleen.)



Kiitokset

Suurin kiitos tästä kirjasta kuuluu ehdottomasti Ilta Ikkalalle. Keskustelu hänen kanssaan sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kirja kannattaa tehdä. Muiden työkiireideni vuoksi pääsin aloittamaan työn oikeastaan vasta syksyllä 2016, joskin haastatteluja oli tehty jo keväästä alkaen. Tavoitteena oli koko ajan kirjan valmistuminen Veikko Ikkalan satavuotispäivään mennessä. Kesken kirjan teon Ilta putosi portaissa ja joutui sairaalaan.
Iltan pitkä ja vaiheikas elämä antaisi aihetta kokonaiseen kirjaan, mutta koska hänestä on julkaistu 90-vuotisjuhlakirja, tässä kirjassa ei aiheeseen juurikaan palata.
Ikkalan lapset ansaitsevat omat kiitoksensa. Vaikka he aluksi epäilivät koko kirjahanketta, uskon saaneeni heidät hankkeen taakse. Oli mielenkiintoista tutustua niin erilaisiin sisaruksiin ja niin erilaisiin elämäntarinoihin. Marketta, joka on itsekin tietokirjailija, on toiminut minulle hyvänä sparraajana.
Tämän kirjan suola ja sokeri ovat haastateltujen kertomukset ja muistot Veikko Ikkalan työstä eläinlääkärinä ja harrastuksista. Kaikille tarinoita kertoneille ja kirjoittaneille mitä sydämellisin kiitos!
Kiitokset erikseen myös Seppo Lehtovuorelle, joka teki osan haastatteluista ja kirjoitti ne puhtaaksi. Itse hän on lähtöisin Orivedeltä, mutta hänen vaimonsa Liisa on Ikkaloiden naapurista. Seppo on asunut pitkään Parkanossa ja ollut töissä Tampereella opettajana ammattikorkeakoulussa. Nyt hän on asunut seitsemän vuotta Saarijärvellä.
Haluan kiittää vielä Jyväskylän yliopiston ja Saarijärven kirjastoja, jotka ovat auttaneet aineiston hankinnassa tähän kirjaan sekä Saarijärven museota erinomaisista kuvista.
Kiitos myös kirjahanketta taloudellisesti tukeneille: Lions Club Saarijärvi, Beda, Katri ja Aune Heralan säätiö, Suomen Kalankasvattajaliitto ry, Horon Erämiehet ry ja Saarijärvi-Seura ry.

Anita Saarelainen 




Ikkalan suku

Veikko Ikkalan suku on lähtöisin Alavudelta (Kangas-)Ikkalan talosta. Veikon isä oli talollinen Heikki Nikodemus (Teemu) Juhonpoika Ikkala (1870–1956) ja äiti talonemäntä Maria Ottilia Heikintytär Ikkala o.s. Sepänmaa (1873–1937).
Perheeseen syntyi 13 lasta, joista ensimmäinen vuonna 1894. Vuonna 1917 syntynyt Veikko oli nuorin. Lapset olivat Onni, Lempi (myöhemmin Asunmaa), Lauri, Juho, Martta (Lamminmäki), Väinö, Lauri, Kaarlo, Saima (Lähteenmaa), Toivo, Matti, Sisko (Iso-Härkönen) ja Veikko.
Veikko Aleksander Ikkala syntyi 14.2.1917 Alavudella Ikkalan talossa ja kuoli 24.2.1985 Saarijärvellä 68 vuoden iässä.
Veikko ja Ilta Tyyni Ikkala (o.s. Salo, s. 26.9.1921 Keiteleellä) saivat neljä lasta. Markku syntyi vuonna 1947, Marketta 1949, Matti 1951 ja Mikko 1957. Mikko kuoli 29.12.2016.
Markun lapset ovat Tuukka, s. 1976 (ja lapsenlapsi Kerttu, s. 2014) ja Unto, s. 1981.
Marketan lapset ovat Rene, s. 1975 (ja lapsenlapset Lilja, s. 2005 ja Iris, s. 2011), Henri, s. 1976 (ja lapsenlapset Olli, s. 2005 ja Inga, s. 2007) ja Susanna, s. 1978 (ja lapsenlapsi Tobias, s. 2009).
Matin lapset ovat Antti, s. 1985, Iida-Maria. s. 1988 ja Atte, s. 1989.
Kakkoset ja neloset ovat tuttuja Ikkalan perheen tärkeissä päivissä: Matti on syntynyt 2.2., Mikko 4.2., Veikko syntyi 14.2. ja kuoli 24.2. Matin päivänä.




Lähteet ja haastatellut


Kirjalliset lähteet

 
Haastatellut ja juttuja toimittaneet
Ilta Ikkala ja lapset: Markku, Marketta (Horn), Matti ja Mikko
Ahtela Kaija
Etelämäki Leena
Hiekkala Elli
Humppi Seppo
Huuha Mailis
Hyytiäinen Martti
Iso-Ahola Saara
Kaipomäki Aino
Kauppinen Sisko
Korpela Hilkka
Koskenlahti Arja
Koskinen Lauri
Leed Aino
Lehtovuori Seppo
Lundell Helge ja Pirkko
Minkkinen Tarmo
Paakkunainen Erkki
Rautiainen Antero
Rautiainen Kirsti
Rutanen Sirkku
Saarikorpi-Hakala Leena
Salo Leena
Seppänen Erkki
Talvilahti Onerva
Tarvainen Jouko
Vilkkilä Annikki



Hakemisto
 
Ahola Pentti    88
Amt Trittau    77
ansiomerkit    81
autokilpailut    48
Berg Jouko    95
Berglöf Tor    67
Eestilä Kalevi    12
Eläinlääketieteellinen Korkeakoulu    9
Eläinlääkärien rouvat ry    33
Eskola Aira    118
Halme Erkki    83, 85
Heikkinen Pekka    96
Hintze Dimitri    27
Horon Erämiehet    70, 72
Huhtala Eino    14
Humppi Seppo    70
Hyytiäinen Oskari    84
Hämäläinen Heikki    27
Ikkala Kaarlo    86
Ikkala Lauri    86
Ikkalan linimentti    68
Ikkalan suku    125
Ilokosken Kala Oy    96
Irjan Tipsa    49
Jerpan Hilta    20
Jokinen Erkki    45
Jouko Tarvainen    98
Järvinen Arvo    16, 77
Kallinpuron Kala-asema Oy    88
Kalmukoski Evert    15
Kappelilammen kalamiehet ry    88
Kemppainen Markku    116
Keski-Suomen Kennel    74
Kirjokala Oy    96
Kivinen Tatu    95
Klatt Carl-Heinz    10, 11
Kokko Yrjö    14
Korhonen Pauli    48
Koskenlahti Arja    47, 64, 68, 83
Kuulasmaa Lasse    116
Laatu Tapani    83
Lehtonen Jorma    86
Lintinen Kalevi    27
Lions Club    77
Lundell Helge    72
Lundell Pirkko    73
luottamustoimet    80
Lähteenmaa Kaarlo    104
Malvisen täti    28
Minkkinen Tarmo    91
Männikkö Esa    17
Oksanen Onni    58
Orpana Viljo    83, 85
Paavo Kurkela    97
Palmqvist Suoma    27
Palovesi Eino    15
Pasanen Tauno    27
Peltoniemi Kauno    83, 85, 118
Piesala Ensio    49
Pihlainen Eemeli    10
porotarha    97
Puhakainen Kerttu    27
Puuhapuisto Veijari    95
Pätiälä Erkki    16
Raippalinna Matti    116
Raippalinna Riti    26
Ratinen Jarmo    26
Rauikkalahala Kustaa    19
Rautiainen Veikko    84
Rautiainen Yrjö    60
Salo Ilkka    96
Salo Ilta    9
Salo Pekka    15, 96
Stenius Rainer    12
Suomen Joogaopisto    31
Tarvaalan maatalousoppilaitos    64
Tarzan-puisto    94
Tiittanen Eino    91
Utsjoki Lasse    13
Varila Kai    104
Veikko Ikkala Ky    89
Veikon kiulu    116
Vesieläinpuisto    94
Vienonen Hilja    115