Demokratian kulissit

”Kun uusi vuosisata ja peräti uusi vuosituhat alkaa, pantaisiinko uusiksi koko kansanvallan näytekaappi? Tottahan Topi Romppasen punaisesta viivasta alkanut edustuksellisen kansanvallan kausi on tuonut paljon hyvää. Mutta nyt kaivataan jo jotakin muuta kuin henkilölistoja. On aika uusien reguraattorien astua esiin. On aika aloittaa palopuheet itsehallinnosta, suorista vaikutusmahdollisuuksista, kansanäänestyksistä. On annettava kenkää keskusvirastoille, jotka palvelun sijasta hallitsevat eli määräävät ajattelevien ihmisten ja ihmisryhmien elämää. Mihin me tarvitsemme eduskuntaa muuta kuin riittimenoihin ja liturgiseen höpötykseen? Yleiset vaalit tarvitaan vain osoittamaan, millä osuudella milloinkin minkin puolueen puoluesihteeri hallitusta kannattelee. Edustuksellisessa järjestelmässä äänestäminen ei ole vallankäyttöä, vaan vallan luovutusta.” (hs 22.1.1980)

Yhdysvallat on Bidenin aikana myynyt aseita huonoista ihmisoikeuksista tunnettuihin Egyptiin, Saudi-Arabiaan, Arabiemiraatteihin ja Israeliin. Saksan edellinen liittokansleri Angela Merkel solmi suuren kauppasopimuksen Kiinan kanssa huolimatta Xinjiangin alueen asukkaiden sorrosta ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron on "ollut sokea Egyptin surkealle tilanteelle",(Yle13.1.2022)

Tulevaisuuden tutkija Mika Mannermaan mukaan demokratia on vanhentunut sen takia, että enää ei voi löytyä vaadittavia enemmistöjä, vain lukemattomia erilaisia vähemmistöjä: ”Vallitseva näkemys demokratiasta sanoo, että valta kuuluu kansalle ja nimenomaan siten, että enemmistön tahdolla on ratkaiseva vaikutus päätöksenteossa. Yhteiskunnan pitkän aikavälin kehityksen näkökulmasta enemmistövalta voi osoittautua täsmälleen väärän suuntaiseksi ratkaisuksi. Sehän edellyttää, että aina löytyy mielekäs enemmistö ja yksi ratkaisu, joka nollaa kaikki muut kymmenet ja sadat mahdolliset päätösvaihtoehdot. Jos tulevaisuudentutkijoiden kaavailuihin on lainkaan uskomista, yksi vahvimmista kehityssuunnista on se, että tulevaisuudessa on yhä enemmän vähemmistöjä ja ilmeisesti ei lainkaan yhtenäistä enemmistöä. Tällaisessa tilanteessa kaavamainen enemmistövalta on liian yksinkertainen, jopa väkivaltainen tapa tehdä päätöksiä. Päätöksentekomenettelyä tulisi kehittää vähemmistöjen yhteiskuntaan sopiviksi. Ei siten, että luodaan vähemmistösuojia, joilla jotkut ryhmät voivat kohtuuttomasti jarruttaa päätöksiä, vaan siten, että päätösten sisällöt nykyisiä paremmin mahdollistavat erilaisten vähemmistöjen tavoitteiden mukaisen toiminnan – samanaikaisesti.” (hs 14.6.1992)

Myös oikeusoppineet kuten Jukka Kekkonen ovat pohtineet, miten kauan demokratian kulissit voivat pysyä pystyssä ja mitä seuraa niiden kaaduttua: ”On aiheellista pohtia, millaisiin yhteiskunnallisiin edellytyksiin markkinatalouden ja demokratian toiminta kytkeytyy. Millaisia vaihtoehtoja demokratialle voisi olla tarjolla lähitulevaisuudessa, jos ”demokratian kriisi” pahenee? Mikä erottaa aidon demokratian pelkistä demokratian kulisseista, sen ulkoisista tunnusmerkeistä? Historia kertoo myös siitä, kuinka yhteiskunnallisten järjestelmien demokraattisuuden aste on sidoksissa siihen, miten keskittyneet tai hajautuneet yhteiskunnalliset resurssit kulloinkin ovat olleet. Ovatko myös Euroopan maat ajautumassa tilanteeseen, jossa todellisen demokratian sisältö murenee, vaikka sen kuoret tai ulkoiset muodot säilyvät entisellään? Voimistuvat äänet vaativat ryvettyneiden poliitikkojen korvaamista puolueettomilla asiantuntijoilla, samalla puolustaen ei-poliittisten teknokraattien hallintaa. Kyse on sanalla sanoen länsimaisen liberaalisen demokratian kriisistä. Historiallisen kokemuksen mukaan ei ole sattumaa, että kriisi osuu ajankohtaan, jolloin yhteiskunnalliset valta- ja varallisuuserot ovat eri syistä kasvussa. Ei ole sattuma että tällainen kehitys synnyttää liikkeitä ja ilmiöitä, jotka ovat demokratialle vieraita ja vihamielisiä.” (hs 6.1.1995)

Karl Marxin mukaan demokratia suhtautuu kaikkiin muihin valtiomuotoihin kuten kristinusko kaikkiin muihin uskontoihin. Kristinusko on uskonto ylitse muiden, jota hallitsee jumalaksi korotettu ihminen. Samoin demokratia on kaikkien valtioiden perustuslakien ydin, yhteiskunnallistettu ihminen erityisenä valtion perustuslakina. Marxilainen ei juuri osallistu parlamentaariseen toimintaan. Laaja paikallinen itsehallinto tulee aikanaan korvaamaan parlamentaaristyyppiset järjestelmät.

Demokratian historiikista

Sanalla demokratia voidaan tarkoittaa monenlaisia hallintatapoja: Orjademokratia Ateenassa, myöhäisen Rooman valtakunnan demokratia, keskiajan kaupunkivaltioiden demokratia, porvarillinen demokratia, proletaarinen demokratia. Nykyään puhutaan kuluttajademokratiasta – ostajalla on joka päivä äänestyspäivä.

Kun puoluepolitiikkaan perustuva demokratia alkoi menettää merkitystään  erityisesti vuoden1980 jälkeen, on tilalle aseteltu määreitä kuten äänestysdemokratia, tiedotusvälinedemokratia, osallistumisen demokratia, neuvotteleva demokratia (deliberative Demokratie), kerrannaisdemokratia (multiple Demokratie).

Keskiaikaan saakka vallitsi Euroopan alueella monistinen maailmankuva, kaikilla oli melko samanlainen tapa ajatella omaa olemassaoloaan, määrätynlaiset arvot ja käyttäytyminen olivat itsestään selviä. Monarkista hallintatapaa perusteltiin Jumalan laeilla. Sitten tuli reformaation aikakausi, reformismi alkoi murtaa uskonnon auktoriteettia, luonnontieteet edistyivät ja toivat uutta tietoa maailmasta. 500-luvulle (Suomessa 1000-luvulle) saakka kestänyt itsestäänselvyys kuninkaan ja "Jumalan sanaan" perustuvista ihmisten elämään vaikuttavista päätöksistä alkoi horjua. Hallitsijoiden oli yhä vaikeampi perustella valtaansa hengellisillä lupauksilla. Perinteinen käsitys joidenkin yksinoikeudesta valtaan asetettiin kyseenalaiseksi. Kuninkaat alkoivat pelätä, että ihmiset lähtevät pois tai tarttuvat aseisiin elleivät he saa vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. Useissa maissa alkoi jopa kansalaissota. Alueellisten kuninkaiden oli sallittava erilaiset henkiset liikkeet, mikäli he halusivat pysyä valtioina pystyssä. Tuolloin oli pakko tehdä ero henkilökohtaisen etiikan ja kollektiivisen moraalin välillä ja opettaa se ihmisille, koska ei voitu enää osoittaa yhtä tai toista maailmankuvaa tai arvomaailmaa oikeaksi. Relativismin, pluralismin ja demokratian perusidea oli, että ihmisillä voi olla erilaisia arvomaailmoja. (APuZG 1/2011)

1700-luvun lopulla ihmisten vaatimukset vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta kuulostivat aivan käsittämättömiltä maailmassa, jota kuninkaat ja aatelisten sääty-yhteiskunta olivat hallinneet. 1800-luvulla industrialismi, työväenliike ja äänioikeusvaatimukset alkoivat muuttaa ihmisten elämää laajoilla alueilla. 

Demokratian ongelma on 1800-luvulta lähtien ollut sen kaksi lähes vastakkaista pyrkimystä: vapaus ja tasa-arvo. Demokratian nimissä on kaikilla yhtäläinen oikeus osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Demokratian päämäärä on myös elinolosuhteiden tasaaminen, lupaus sosiaalisesta yhdenvertaisuudesta. Toisaalla on kansanvalta, toisaalla lain ja yksityisten oikeuksien valta.

Näistä kahdesta ideaalista, vapaus ja tasa-arvo, ensimmäistä voidaan pitää liberaalina ihanteena ja toista sosialistisena (Mouffe). Koskaan ei voida saavuttaa kumpaakin: vapautta rajoittaa tasa-arvon ihanne, ja tasa-arvoa pyrkimys vapauteen. Kahden mahdottoman ja toisensa kumoavan ideaalin yhteensovittaminen ei koskaan onnistu ennalta annetuilla universaaleilla periaatteilla, vaan vaatii näkökantojen ja positioiden valitsemista ja neuvottelua niiden välillä.

Nykyään monet ymmärtävät demokratialla oikeutta osallistua valtiollisiin vaaleihin, toisille demokratia tarkoittaa oikeutta valita itse koulu, asuinpaikka ja työ. "Demokratian kehitys Suomessa oli viime vuosisadalla ällistyttävä. Poliittista kansanvaltaa lisäsi yleinen äänioikeus, taloudellista demokratiaa kahdeksan tunnin työpäivä, ammattilaisten oikeudet ja osuuskuntaliike, kulttuurin demokratiaa kirjastot ja koulutusjärjestelmän vahva kehitys ja sosiaalista demokratiaa perusturvan laajennukset.” (Thomas Wallgren)

Vaikka edustuksellinen demokratia oli 1900-luvun suuri menestystarina, 1980-luvulla järjestelmän oikeutus alkoi rakoilla ihmisten mielissä. Uusliberalismin vallitessa kansanvallasta on tullut käsitteenä vanhentunut, ja demokratia tarkoittaa lähinnä oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksien puolustamista. 

200 vuotta sitten demokratia oli pääosin menneisyyden idea, joka liitettiin useimmiten antiikin pieniin ja omavaraisiin kaupunkivaltioihin. Demokraattisen yleistahdon ideaa 1700-luvulla kehitellyt Jean-Jacques Rousseau näki kansanvallan mahdollisena lähinnä Geneven kaltaisissa pikkuvaltioissa. Brittiläinen parlamentarismi oli korostanut vastakkainasettelujen merkitystä, mutta saksalaisen romantiikan ja ranskalaisen liberalismin vaikutuksesta demokratian ytimeen nousivat vähitellen yksilöllisyyden ja erillisyyden ideat. Näin Woodrow Wilsonin kohdalla vuonna 1917, kun Yhdysvallat päätti osallistua ensimmäiseen maailmansotaan pitääkseen maailman “turvallisena demokratiaa varten”. Sama koski Marshall-apua ja Harry S. Trumanin sitoutumista Euroopan jälleenrakennukseen toisen maailmansodan jälkeen. Demokratioiden synty nähtiin yhdenlaisena automaationa, joka seuraa markkinoiden vapautumista – kunhan kapitalismi toimii, kansalaisyhteiskunta seuraa perässä.  (aatehistorian tutkija Timo Miettinen hs 4.2. 2024)

Tarina vuosituhansien takaa

Demokritos esitti, että kaikki oleva on ikuista, mutta kielsi kuitenkin sen että tyhjyys olisi sama kuin "ei mitään". Demokritoksen mukaan aine koostui katoamattomista, jakamattomista ja ikuisesti muuttumattomista hiukkasista, atomeista. Tästä fysikaalisesta totuudesta, vedettiin se johtopäätös, että koska jokainen ihminenkin on jakamaton, tulee kuulla jokaisen ääntä. osat ovat suurempia kuin kokonaisuus, ihmisyksilö sisältää korkeimman periaatteen. Se mikä on yksittäiselle ihmiselle hyväksi, on hyväksi myös kokonaisuudelle. Kreikkalaiset filosofit olivat eri mieltä. Jos kaikki saavat osallistua, vaikka jokaisen tietämys ja sitoutuminen vaihtelee, ei tehdä viisasta ratkaisua. Kaikilla ei voi olla uusinta tietoa, konservatiivit eivät luovu entisestään.  Juuri he äänestivät Ateenassa Sokrateelle kuoleman tuomion. Demokratiassa ei vähemmistö voita koskaan, se on enemmistöjen tyrannia. Mutta ne poliitikot, jotka pitävät kokonaisuutta suurempana kuin osien summaa, pyrkivät kehittämään yhteiskuntaa kollektiiviseen, yhteisvastuulliseen suuntaan. He uskovat, että ihmisissä on yhteinen periaate ja heidän on seurattava tuota suurta periaatetta voidakseen kehittyä ja tulla onnellisiksi. Zoharin mukaan Platon, Rosseau, Hegel, kristityt, kommunistit ja ne, jotka haluavat suojella heikoimpiaan ja luonnonvaroja, ovat tämän aaltoperiaatteen kannattajia. Toisen, liberaalin, kannan mukaan yksilö on suurempi kuin kokonaisuus.

 Yritysmaailma hallitsee demokratiaa

Talouden asema on laajentunut vuosi vuodelta: "Industrialismin sijalla on digitalisaatio, imperialismin sijalla markkina, työväenliikkeen sijalla prekariaatti ja äänioikeuden sijalla netti." (Antti Blåfield hs 30.10.2010)

”Demokratiamuotojen rajallisuus on tiedostettu jo kauan. Elämän perusasioita koskevat päätökset ovat käsittämättömien yksityisvallan keskittymien hallussa, ja yhteiskuntaa hallitsee yksityisvoitollinen liiketoiminta pankki-, teollisuus- ja maanhallinnon kautta, lehdistön ja muun julkisen propagandavälineistön määräysvallan tukemana.” (Noam Chomsky)

Demokratian olisi oltava enemmän kuin vaalijärjestelmä. Nykyisin valtiovarainministeriö määrittelee maan suuntaa liiaksi. Tämä on haaste koko järjestelmän oikeutukselle. 

"Jo ennen taantumaa hallitusohjelmassa on vuosikausia ollut yksi ainoa merkittävä toisin sanoen talouspoliittinen, näkökulma. Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit. Kun koko inhimillinen elämä on alistettu taloudelle, kyse on pikemminkin yksipuolisesta teoreettisuudesta." (Jaakko Holvas väitteli talousmetafysiikan kritiikistä, hs 31.12.2009).

Yhdysvallat olisi täysin jumissa ellei presidentti voisi ajaa asioita läpi omilla määräyksillään. Suomessa ministerit ovat huomanneet, että vaikka muutoksen tarve myönnetään, jokainen muutosehdotus törmää seinään. Milloin ”seis-käden” nostaa virkamieskunta, milloin ay-liike, milloin EU-säännöt, milloin perustuslakijuristit. (Saska Saarikoki, hs 24.1.2016)

Yhdysvalloissa republikaanien äänestäjistä 40 prosenttia ottaisi ennemmin ilman vaaleja valtaan nousseen vahvan johtajan kuin vaaleilla valitun heikon johtajan kertoo Alliance for Securing Democracy hankkeen johtaja Laura Thornton. Demokratiaan liittyvät hänen mukaansa poliittinen väittely ja välillä erittäin pitkiksi venyvät prosessit, ja siksi demokraattista hallintotapaa kannattavien on vaikea vastata tehokkuus väitteisiin. ”On ymmärrettävää, että ihmiset kyllästyvät niihin.” (hs 25.9.2022) Siinäkin on ristiriita, että iso osa maailman luonnonvaroista sijaitsee maissa, joita hallitsee yksinvaltias. He voivat myydä ehtymättömiä luonnonvarojaan rikkaille maille ja pitää näin yllä jatkuvan kasvun harhaa niin kutsutuissa demokraattisissa maissa.

Demokraattinen yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa kansan edustajina ovat poliitikot, on menettämässä oman valtansa talousvallalle ja globaalille finanssijärjestelmälle. Näin on päässyt tapahtumaan, koska viime vuosien talouskasvu on pääsääntöisesti perustunut velalle, poliittinen päätöksenteko ei ole pystynyt tätä kehitystä ”aina seuraavien vaalien” pelossa katkaisemaan. (Timo Nikkilä 2020)

Ukraina, korona, valuuttakriisi – olivatko ne syy, vai pikemminkin toivat esille sen mikä jo on tapahtumassa. Liberaalien demokratioiden määrä maailmassa on laskenut. Ne lisääntyivät voimakkaasti 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Varieties of democraties tutkimuskeskuksen mukaan liberaalien demokratioiden määrä väheni 41:sta 32:n. Vaalidemokratiaksi (electoral democracy) kutsutut maat lisääntyivät. Niissä ei kunnioiteta perus- ja ihmisoikeuksia, median ja oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä poliittista kilpailua. Kreikka, Espanja ja Portugali kärsivät valtion velasta ja Kansainvälisen valuuttarahaston, Euroopan keskuspankin ja Euroopan komission vakautusmekanismit ovat johtaneet yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin mullistuksiin. Ne vähensivät luottamusta ja tyytyväisyyttä hallitukseen ja siten demokratiaan. Puolueet, ammattiliitot, yhdistykset ja liitot menettivät poliittista sitovuuttaan ja integroivaa voimaa. Näin demokratia menetti tärkeitä sosiaalisia instituutioita, jotka välittävät poliittisen ja arkipäivän tasoa. Liberaali puoluedemokratia on muuttunut, mikä johtuu talouselämän radikaalista muutoksesta, on vähentänyt vanhoja puoluepoliittisia malleja ja johtanut hyperpersonalisaatioon. Institutionaalisten puolueiden tilalle ovat syntyneet liikehdintä demokratiat. Ne ovat epävakaita, eivät kunnioita edustuksellisen demokratian menettelyjä ja muuttavat äänestäjäkuntaa. Sen poliittinen kommunikaatiokulttuuri on hauras.

Pienen yhtenäisen intressiryhmän valta

Demokraattisessakin valtiossa harrastetaan salaista kabinettipolitiikkaa, läpinäkymätöntä laki- ja sääntöviidakkoa. Todellisuudessa demokratia on vähemmistön valtaa (John Mueller). Pienet erityisryhmät käyttävät valtaa omien poliitikkojen ja virkamiesten kanssa.

Demokratia johtaa keskittymiseen – Oligarchisierung der Demokratie.
Puolueet vaativat aina johtajan ja siitä kehittyy pienten piiri. Eliitin valta on johtoasemassa, mutta he ovat helposti lobbyporukan ja bigbisneksen ohjailtavissa. Demokratia äänestajien kuulemisena on siten illuusio.

”Roskajoukko pysyy roskajoukkona, vaikka se olisi hyvin syönyt, hyvin pukeutunut ja hyvin hienossa asunnossa kuten T.S Eliot on puuskahtanut. John Stuart Mill ja Alexander Tocqueville pelkäsivät jo 1830-luvulla demokratian ottaessa ensiaskeliaan, että jossakin vaiheessa aletaan sekoittaa demokratian enemmistöperiaate sen kanssa mikä on oikein ja parasta.” (Riku Kinnunen, Parnasso 4/2001)

Hollantilaisen professori Chantal Mouffen mukaan modernia demokratiaa valvoo formaalisen demokratian kulissien takana etuoikeutettu eliitti. Tärkeät päätökset suunnitellaan parlamentin esikamareissa, ylikansallisissa piireissä ja yrityksissä. Lobbaaminen ja taloudellisesti mahtavat mielipidemuokkaajat kuuluvat nykypolitiikkaan ja vaalikäytäntöön. Uusliberaalinen politiikka on johtanut siihen, että yritysten ja järjestöjen edut ovat etusijalla valtion hallinnassa. Kansan itsemääräämisoikeudesta on tullut myytti. Tulisi demokratian pelastamiseksi palata perinteiseen politiikkaansa ja estettävä valtion keskeisten virastojen ja palvelujen yksityistäminen ja alistaminen markkinoiden sääntöjen alaisiksi.

Verkostodemokratiassa pitävät yhtä poliitikot, taloudelliset vaikuttajat ja yksityiset edunsaajat. Kyse on miesverkostoista jo siitäkin syystä, että miespoliitikot tulevat useimmiten talouselämän piiristä. Yhteistyöverkostot syntyvät samanlaisten kesken ja se tarkoittaa useimmiten sukupuolta ja yhteiskunnallista asemaa. Maahanmuuttajien, erityisryhmien, ei edes naisten määrällinen lisääminen voi rikkoa tätä konsensusta.

Jälkidemokratia-käsitteen kehittäjän, englantilaisen politologi Colin Crouchin mukaan äänestäjillä on yhä passiivisempi rooli ja vaalikamppailu käydään taloudellisia etuja edustavien kandidaattien välillä. Vaalien tarkoituksena ei ole muu kuin varmistaa massojen lojaalisuus.

Demokratia suojelee luonnostaan vauraita

Demokratia ei perustu tasa-arvoon, vaan ”vapauteen tulla poliittisesti epätasa-arvoiseksi”. Joitakin vapauksia suojellaan enemmän kuin toisia, joillakin on enemmän mahdollisuuksia saada valtaa kuin toisilla. Demokratia suojelee vaurautta ja estää sen uudelleen jaon, sillä varakkailla on mahdollisuus käyttää kovempia keinoja. Poliittista järjestelmää  haastavat ne, joilla on mitä kuluttaa. Rikkaat voivat käyttää valtaansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Demokratian kannalta tämä on ongelma, uusliberaalin mallin kannalta ei.

Uusliberalismi heikentää demokratiaa. Yhdysvalloissa presidentti Reagonin valtakaudella niiden ihmisten määrä, jotka uskovat hallituksen palvelevan harvojen erityisintressejä eikä ”kansalaisten”, lisääntyi 50 prosentista 80 prosenttiin. Vapaus ilman mahdollisuutta on huono lahja ja kieltäytyminen mahdollisuuksien tarjoamisesta on rikollisia. (Kapitalismin jälkeen, Proutin näkemys 2006)

Göteborgin yliopiston Quality of Government -instituutin tutkijat eivät ole löytäneet korrelaatiota demokraattisen hallintajärjestelmän ja taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa bruttokansantuotteen kehityksen välille. Myös yhteys inhimillisen kehityksen indeksin (Human development index) ja maan demokraattisuuden välillä on hyvin heikko. Nobel voittaja Amartya Sen on huomauttanut, että autoritäärinen Kiina on ollut suurempi menestystarina kuin demokraattinen Intia. Vaikuttaa siltä, että demokratiaa on turha markkinoida inhimillistä hyvinvointia ja taloudellista kehitystä tuottavana vaihtoehtona.

 Sillä joka hallitsee lehdistöä ja jolla on homogeeninen, vaikutusvaltainen ja varakas rahoittaja, on parhaassa asemassa. Kiinnostavaa on, että oikeusministeriö kutsui Johanna Korhosen selittämään, millä tavoin julkinen valta voisi parantaa tasapuolisesti ehdokkaiden näkyvyyttä vaalien 2011 alla. ”Huolena on, että varattomat ehdokkaat jäävät näkymättömiin. Lisäksi Korhonen selvittää, miten journalistinen julkisuus kohtelee eri ehdokkaita." (hs 19.1.2010)

Valtioissa on myös se ongelma, että suurinta osaa päätöksistä eivät tee valitut edustajat, vaan ne jotka ennen heitä ovat muovanneet säädökset, lait ja tavat. Jos uusi vähemmistö sattuisikin saamaan valtaa, sitä sitovat entisten päättäjien tekemät lait, joiden muuttaminen on vain teoriassa mahdollista. Mitä pitempään valta on pysynyt yhdellä ryhmittymällä sitä enemmän menneisyys hallitsee nykyisyyttä, eletään menneisyyden tyranniassa.

Viranomaisten asema tukala

 "Koska joka ryhmä haluaa organisaatioon oman agenttinsa, syntyy kalliita kaksoismiehityksiä, suosikkijärjestelmiä ja sisäisiä ristiriitoja. Poliittisiin virkanimityksiin liittyy keskinäistä palkitsemista ja edunvalvontaa. Jo viran saanti poliittiselta ryhmältä on palkkio, joka vaatii vastapalveluksia. Tämän niin sanotun hyvä veli -järjestelmän vaarallisin piirre on se, että viranhaltija joutuu toiminnassaan asettamaan puolueiden edun kansalaisten edun edelle. Suomessa kunnanjohtajat valitaan nykyisin valtuustoryhmien kaupankäynnillä ja kunnanjohtaja on viime kädessä vastuussa hänet valinneille poliittisille ryhmille - ei kansalaisille." (Kunnallispolitiikan dosentti Silvo Kaasalainen, hs 1.12.2009)

 "Demokratian menestyksen jakolinja tiivistyy hallintoon. Vaikka demokratia takaisikin poliittisesti vapaat vaalit se ei riitä, jos hallinto ei toimi. Toimiva hallinto perustuu meritokratiaan. Meriitteihin – ei puoluejäsenyyteen, sukulaisuuteen tai vaaliuurniin – perustuva julkishallinnon rekrytointi on paras korruption vastalääke. Hallinnon korruptio on demokratian legitimiteetin varmin tuhoaja. Tasa-arvo ei toteudu. Suomessa puoluepoliittinen kytkentä on maan tapa eikä sitä edes peitellä. Poliittiset virkanimitykset luovat poliittista valtaa ilman poliittista vastuuta. Oikeudenmukaisuus on merkki hallinnon puolueettomuudesta." (Lauri Rapeli, Kanava 4/2015)

Uusliberalistinen globalisaatio on voittanut. George Henrik von Wrightin sanoin: ”Meidän tulee vapauttaa ihminen luontevaan yhteiseloon kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. Työ teknosysteemin leivissä, ja elämä persoonattomien virastojen ja tympeiden viranomaisten koneistossa ajaa ihmisen liian ahtaalle.” (Minervan Pöllö 1993)

Toive: Vähemmistö ei saa kärsiä enemmistön päätöksistä

Ihanteellisesti demokraattisen päätöksenteon yhteiskunnassa vallitsee vähemmistön suoja ja enemmistön päätös. Äänestystä ei käydä vain kahdesta tai kolmesta vaihtoehdosta. Hävinneitä ei syytetä väärästä mielipiteestä. Vähemmistöllä on mahdollisuus olla eri mieltä ja yrittää saada oikaisua myöhemmin. Näin demokratia tunnustaa samanarvoisuuden. .

Enemmistöpäätöksessä tulee olla mukana monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä, jotka määrätyn asian suhteen ovat lyöttäytyneet yhteen. Jokaisella on omat syynsä liittyä enemmistömielipiteeseen. Osa äänestäneistä voi seuraavassa äänestyksessä olla vähemmistössä ja siksi vastakkainasettelu ei ole enemmistöpäätöksen tarkoitus tai oheistuote. Sitä mikä on oikein ei voi kaikissa tapauksissa päättää äänestämällä.

Martti Koskenniemi korostaa, että demokratia on paljon enemmän kuin vain kansanvaltaisuutta. Demokratia on pyrkimystä yhteiseen hyvään. Hänen mukaansa siihen kuuluvat tasa-arvo, totuuden etsintä, vastapuolen kunnioitus, yhteistyö poliittisten vastustajien kanssa, sekä moniarvoisuuden kunnioittaminen. (hs 26.3.2017)

Toisaalta osallistava päätöksenteko on karikatyyri loputtomista keskusteluista. Sosiaalista hyväksyntää haetaan sillä, että kaikki päätökset ovat ”demokraattisia”. Tuloksena on hitaita eikä aina kovin tasapuolisia päätöksiä. Yritystoiminnan päätöksentekomallit eivät yleensä noudata niitä demokraattisia malleja, joiden puolesta muissa yhteyksissä ollaan valmiita vaikka sotiin. Kun vähemmistöön jääviä velvoitetaan noudattamaan enemmistön päätöksiä, ei heidän kannaltaan ole eroa demokratialla ja diktatuurilla. Kyse on enemmistön tyranniasta, hirmuvallasta. Yhdet päättävät, toiset kantavat seuraukset. Mikä olisi vähemmistön suoja? Vaikka kenelläkään ei ole oikeutta asettua kollektiivista päästöstä vastaan, tulee kaikilla olla tasavertainen mahdollisuus osallistua mielipiteen muokkaukseen. Valtiovalta on silloin oikeutettu, kun se ottaa huomioon vähemmistöjen oikeudet. Jos näin ei tapahdu, tuntee vähemmistö elävänsä vieraan vallan alaisena. Tyrannia ei ole laillisuutta, se on laitonta valtaa. Demokraattisen valtion perusta tulisi olla kansalaisten tasavertaisuus. Enemmistö ja vähemmistö erotetaan kvantitatiivisesti, ei kvalitatiivisesti. Enemmistöpäätöksessä määrä voittaa laadun.

Demokratia tarvitsisi vahvan keskiluokan, koska sen avulla kapitalistinen epätasa-arvo ei johda katkeruuteen. Yhteiskunnassa vallitsee oikeudenmukaisuuden illuusio silloin, kun ihmiset kuvittelevat, että muut ovat suurin piirtein kuten he itsekin.

Demokratia testataan siinä, kuinka hyvin vaihtoehtoiset ideat otetaan huomioon ja miten niitä tuetaan. Ei ole kyse vastakkainasettelusta vaan tasapainoilusta. Siksi enemmistön kannattaa ottaa huomioon vähemmistön mielipide. Jos samat ryhmät joutuvat usein vähemmistöön, eristäytyvät ne yhteiskunnasta. Jos demokraattisen valtion kansalaiset eivät tottele järjestelmän vaatimuksia muuta kuin pakottamalla, menettää demokratia olemassaolonsa oikeutuksen. Demokratia perustuu suvaitsevaisuuteen, relativismiin, toleranssiin. Enemmistöpäätökset ja pluralismi kuuluvat yhteen, ei enemmistö ja vähemmistö.

Demokraattinen päätöksenteko edellyttää, että perusasioista vallitsee yksimielisyys. Enemmistön on otettava huomioon eriävät mielipiteet ja löydettävä tasapaino mielipiteiden välille. Yhteinen tahto saattaa olla se, jota kukaan ei oikeasti kannata. Järjestelmä edistyy sitä enemmän mitä paremmat mahdollisuudet annetaan vähemmistöille, vaihtoehdoille ja innovaatioille. Konsensus kasvaa harmonian toiveesta, ei pelkästään  avoimuuden ja läpinäkyvyyden välityksellä. Demokratia on koko kansan asia eikä vain yhden kansan osan." (Christoph Gusy ZfP 2/1985)

"Vaihtoehtoiset ja itsensä ulkopuolisiksi tuntevat ryhmät eivät saa oikeutta. Oppositiossa yhden asian liikkeillä ei ole mahdollisuutta päästä edes ehdokkaiksi. Ja vaikka ryhmä pääsisi vaaleissa eduskuntaan ei se pienenä ryhmänä voi vaikuttaa. Mitä tekevät pettyneet edustajat? Myös enemmistön innovaatiopotentiaali alkaa laskea. Ulkopuolisilla on rajoitettu mahdollisuus vaikuttaa enemmistön tahdonmuodostukseen." 
(Christoph Gusy, Zeitschrift für Politik, München 2/1985)

Miksi uusia lakeja on vaikea saada läpi?

Amerikkalaiset ovat yhtä mieltä monista aserajoituksista riippumatta siitä, omistavatko aseita vai eivät, käy ilmi Johns Hopkins -yliopiston tutkimuksesta. Yli 80 prosenttia sekä aseiden omistajista että aseettomista kannattaa kaikkien aseiden ostajien taustan tarkistamista. 60 prosenttia omistajista sitä, että aseen ostamiseen tarvittaisiin lupa. 60 prosenttia aseiden omistajista ja liki 80 prosenttia aseettomista kannattaa aseiden turvallista säilytystä säätelevää lakia. Jos aserajoituksista ollaan näin yksimielisiä, miksi uusia lakeja on vaikea saada läpi? Tähän vastaus on raha. Kansallisella kiväärijärjestöllä NRA:lla on viisi miljoonaa jäsentä, mutta se on kokaan vaikutusvaltaisempi, koska se antaa kymmeniä miljoonia dollareita vaalirahaa. Uutiskanava ABC:n mukaan NRA käytti 2016 vaaleissa 54 miljoonaa dollaria, josta liki 20 miljoonaa meni Hillary Clintonin vastustamiseen. Aseaktivistit äänestävät blokkina ja saattavat siksi päättää poliitikon uran.  (hs 21.5.2018)

• Siinä missä demokratia pyrkii turvaamaan tasaveroiset oikeudet ja mahdollisuudet kaikille kansalaisille, kapitalismi perusluonteensa mukaisesti voimistaa eriarvoisuutta ja keskittää vaurauden niille harvoille, joilla sitä on entuudestaan. "Kapitalistinen yritys ei edes teeskentele olevansa demokraattinen laitos. Se vastaa teoistaan ainoastaan osakkeenomistajilleen." (Mark Sommer 1996)
• Demokratia on tehokkaimmillaan mahdollisimman paikallisena ja hajautettuna, kun taas kapitalismi pyrkii hellittämättä kohti keskittymistä, globalisaatiota ja monopolia. 
• Demokraattiset instituutiot voivat toimia vain yhteiskunnassa, missä ihmiset kantavat vastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Kapitalismi unohtaa kansalaisuuden ja käsittelee yksilöitä vain kuluttajina. Kuluttajat on saatava riippuvaisiksi tietyistä tavaroista ja palveluista. 
• Teollinen aika ei tuota demokratian vaatimia suvereeneja ihmisiä, vaan kansalaisia, joita on helppo johdatella ja jotka eivät edes pysty järkevään päättelyyn (Gustave le Bon). Massalla ei ole ehdotuksia eikä kykyä tehdä ehdotuksia. Massat kunnioittavat auktoriteetteja ja ovat kiitollisia niille jotka antavat heille yhä enemmän sirkushuveja.  

Markkinat olivat vielä 1970-luvulla suurelta osin kansallisia ja yritykset toimivat yhden valtion alueella. Tällaisissa olosuhteissa taloudellinen valta oli yhtäältä yritysjohtajilla ja toisaalta ammattiyhdistysliikkeellä, valtiovalta toimi tulonjakotaistelun sovittelijana ja erotuomarina. Globalisaation myötä eli markkinoiden ja yritysten toiminnan muuttuessa monikansallisiksi valta talouselämässä vaihtui. Vallan ovat ottaneet osakkaat ja asiakkaat eli sijoittajat ja kuluttajat. Sijoitetun pääoman tuotto on kohonnut kasvua tai työllistämisvelvoitteita tärkeämmäksi yritystoiminnan tavoitteeksi. Kansalliset poliittiset päättäjät ovat menettäneet asemansa tulonjakotaistelun sovittelijana ja erotuomarina. Puhevallan ovat saaneet eri etujärjestöjen palkkaamat asiantuntijat, juristit ja lobbarit.

Näin syntyi markkinadiktatuuri, missä valtio ei voi olla muuta kuin johtavien markkinavoimien palvelija. Se ei toimi vastavoimana kapitalismin ylilyönneille. Ylikansalliset yhtiöt eivät vastaa teoistaan millekään yhteiskunnalle tai äänestäjille. Suuryhtiöt turvaavat tehokkuutensa kohtelemalla työntekijöitään kuin varaosia, kansalaisia pelkkinä kuluttajina ja valtioita markkinoina.

"Demokraattisella järjestelmällä on nykyään virkamiesmäisen kumileimasimen asema, kun valtiot kilpailevat keskenään suuryritysten ehdoilla. Kilpailussa voittaa se, joka uskaltaa voimakkaimmin heikentää sosiaaliturvaverkkoaan ja laskea verojaan... Kansainvälinen olemassaolo on mukautumista muiden sanelemiin ehtoihin." (Mikko Sauli, Suomen Attacin puheenjohtaja, sunnuntaidebatti hs 16.3.2008) 

Kapitalistinen järjestelmä on johtanut siihen, että kansainvälinen kilpailukyky on noussut demokraattiseti valittujen edustajien tärkeimmäksi aiheeksi, ihmisten arkipäiväiset asiat ovat vain sivulauseita. ”Kahdella 2000-luvun suomalaisten yhteiskunnallista asemaa kuvaavalla epäkohdalla ei nähdä yhteyttä demokratiaan. Politiikan lähtökohtia ovat talouskasvun varmistaminen ja sen vaatima kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen. Useista muistakin politiikan alueista väitellään taloutta koskevilla perusteilla. Poliitikot korostavat mielellään, etteivät heidän lähtökohtanaan ole arvo tai ideologiat. He vain tekevät puolueettomasti sen, mitä kylmät tosiasiat vaativat. Puolueita yhdistävä konsensus on jättänyt kansalasille suppeat mahdollisuudet vaikuttaa julkisen vallan käyttöön.” (Jorma Kalela Vieläkö Suomi on demokratia? Kanava 7/2014)

Prof. Dani Rubrikin mukaan demokratia, kansallinen itsemääräämisoikeus ja globalisaatio muodostavat trilemman, joka ei ole ratkaistavissa. Haasteina ovat politiikkaan liittyvä lyhytjänteisyys sekä eräänlainen demokratian ja globalisaation välinen riita.
(Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, Sitra ja Demos Helsinki 2018)

Demokratia ja perusoikeudet eivät sovi yhteen!

”Tammikuussa 1941 demokratia näytti olevan häviämässä sodan. Kaikkein synkimmällä hetkellä Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt piti viime vuosisadan tärkeimmän poliittisen puheen. Puheessaan Roosevelt luetteli neljä vapautta, joiden pohjalle sodan jälkeinen maailma tuli rakentaa: sananvapaus, uskonnonvapaus, vapaus puutteesta ja vapaus pelosta. Listan pohjalle laadittiin vuonna 1948 hyväksytty YK:n ihmisoikeuksien julistus. YK:n julistuksen perustalle syntyi EU:n ihmisoikeussopimus, joka toimi pohjana myös Suomen perustuslakien suurelle uudistukselle 1990-luvun alussa. Kun suomalainen oikeusoppinut sanoo, että toimeentulotuen leikkaaminen loukkaa perusoikeuksia, hän seisoo Rooseveltin hartioilla. Roosevelt halusi korvata kaaoksen säännöillä. Sääntöpohjainen maailmanjärjestys luotiin demokratian turvaksi, mutta myös sitä rajoittamaan. Valtion pitää noudattaa solmimiaan sopimuksia. Kansanvallan ja oikeussääntöjen välillä on pysyvä jännite. Yhdysvalloissa abortti ja homoliitot hyväksyttiin tuomioistuimessa, ei kongressissa. Se on saanut konservatiivit syyttämään ”aktivistituomareita” politikoinnista. Suomessakin oikeusoppineiden väitetään jo tallovan poliitikkojen varpaille." (Saska Saarikoski hs 8.1.2017)

Enemmistöpäätös ideana totaalisen vanhentunut - viidenkymmenenyhden prosentin tyrannia

Käsitteiden epämääräisyys on demokratian musta piste, jota osataan käyttää hyväksi. Kun demokratia määritellään kansan vallaksi, siirtyy huomio siihen, mitä tarkoitetaan kansalla ja mitä vallalla. Oikeampi määritelmä olisi enemmistön tyrannia. Onhan äänestyksessä jo 51 prosentin enemmistöllä totaalinen valta. 

Maailma on muuttunut niin paljon, että on yhä yleisemmin ryhdytty kyseenalaistamaan niin kutsuttua enemmistöpäätöstä – miten on mahdollista, että 49 prosenttia asukkaista joutuu täysin päinvastaisen rakennus-, energia-, tie-, koulutus- jne. ratkaisun eteen kuin mitä itse pitää oikeana? Niin kutsutut vähemmistöt haluavat oikeuksia. Monet eivät myöskään ole valmiita hyväksymään usein kaukanakin tehtyjä enemmistöpäätöksiä asioista, jotka ovat paikallisille perusasioita. "Enemmistöpäätös on kuin giljotiini, se ei mitenkään turvaa kansalaisten vapautta eikä takaa oikeuksia. Enemmistöpäätös ei ole demokraattinen." (Zeitschrift für Politik, München 1/2011 teemanumero) 

Vaikka "demokraattisessa" valtiossa kunnioitettaisiin henkistä vapautta, täytyy valtion toimintakyvyn takaamiseksi tehdä enemmistöpäätöksiä. Miten käy vähemmistölle? Enemmistöpäätös ei tarkoita, että vähemmistö olisi väärässä. Vähemmistöllä on oikeus erottautua ja yrittää yhä uudestaan vaikuttaa enemmistöön tasa-arvon nimissä, pluralismia kunnioittaen. Monet päätökset voi tehdä vain kerran, betonia on hankala purkaa.

Enemmistökään ei ole perillä kaikista päätöksiin vaikuttavista asioista, vaan sen on luotettava asiantuntijoihin. Niinpä on oikeutettua asettaa kyseenalaiseksi enemmistön yksinoikeus käyttää valtaa. Vähemmistöllä saattaa olla enemmän asiantuntemusta määrätyistä asioista, jolloin enemmistöpäätös tarkoittaa silkkaa tietämättömien valtaa.

Eurooppaa on alettu rakentaa "yksinkertaisen enemmistön" turvin. Yhä enemmän kaukana keskuksista asuvat vähemmistöt valittavat keskusten polkevan heidän perustarpeitaan ja etujaan. Useilla aloilla poistetaan vaatimus 2/3 hyväksymisestä. Mitä tulevaisuutta tällaisilla ratkaisuilla on? Onko yhteistä tulevaisuuden kuvaa?

 "Yhä useammat vähemmistöt kieltäytyvät siitä, että yksi ja usein hyvin kaukainen enemmistö päättää siitä, miten ongelmat ratkaistaan ja käyttäytyvät ikään kuin ne olisivat heidän asioitaan" (Christoph Gusy ZfP 2/1985). 

On hyvä, että me länsimaissa korostamme parlamentarismin tärkeyttä ja
pidämme sitä saavutuksena. Mutta olisimme paljon uskottavampia, jos lisäksi
arvioisimme oman parlamentarismimme puutteita. Samalla olisi hyvä luopua
ylimielisyydestä ja pohtia, mitä voisimme oppia muiden kuin parlamentarismiin
perustuvien yhteisöjen päätöksenteosta. Opittavaa voisi olla vaikkapa joissakin
Afrikan ja Amerikan alkuperäiskulttuureissa vallinneessa tavassa kokoontua
yhdessä päättämään yhteisön asioista. Sellaisten menettelyjen lisääminen voisi
edistää omaa demokratiaamme. (Jouko Kajanoja, PhD (Pol.Sc), Associate Professor Tekopyhä demokratia, Osallisuusmedia 17.11.2022)

Kuka osaa ja kuka jaksaa osallistua?

Osallistumisen epädemokraattisuus

Kaikissa demokratian määritelmissä on saksalaisen professori Dirk Jörken mukaan kyse osallistumisesta. Niinpä jälkidemokratiassa puhutaan osallistumisen vallankumouksesta. Puolueiden jäsenmäärät ja äänestäjien määrä osoittavat, että ihmiset eivät enää osallistu eikä tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus voi toteutua niin pienellä osallistumisella. "Puolueiden toimintaan osallistuvien määrä on pudonnut lähelle kahta prosenttia. Lukema on aivan liian pieni tai oikeastaan pelottavan pieni etenkin kun osallistujat vielä kasaantuvat osin alueellisesti ja varsinkin vanhimpiin ikäryhmiin. Puolueiden kannattaa tietysti pitää mielessään desibelidemokratian vaara. Parhaiten tulevat kuulluiksi ne, jotka osaavat eniten pitää ääntä itsestään. Siksi tulisi kehittää erityisiä kuulemisen tapoja myös niille, jotka eivät itse osaa pitää ääntä itsestään." (Seppo Niemelä, hs vieraskynä, hs 27.7.2010)

Kun kotiseutu on häviämässä? Maailmassa rajat ovat häviämässä. Yhä useammat asuvat eri maassa kuin missä ovat äänioikeutettuja ja valituksi tulleet ovat yhä vähemmän vastuussa niille, jotka kyseisellä alueella asuvat. Mitä sitten kun ihmiset asuvat yksin, vaihtavat työpaikkaa usein? Kun ihmiset ovat liikkuvaisia, tulisiko myös äänioikeuden olla mobiili? Maahanmuuttajat ovat yritteliäitä, harrastavat ja osallistuvat kulttuuriin. Miten heidän koulutustarpeensa on otettava huomioon, suhtautuminen suurimpiin rakennusprojekteihin?

Nykyinen demokratia on täysi abstraktio, joka ei mitenkään vastaa todellista vallanjakoa. Toimeenpanovallan, lainsäätäjän ja oikeuslaitoksen rinnalla on vahvimmassa asemassa "yksityinen" sektori, jonka lobbaajat käyttävät suurempaa valtaa kuin eduskunnan valiokunnat ja ministeribyrokraatit yhteensä. Demokratia ei toimi enää ollenkaan, koska suurin osa esiin tulevista ongelmista ei ole enää keskivertoäänestäjän ulottuvilla eikä maallikoilla ole mitenkään kykyä päättää teknisistä ongelmista. Eikä kaupallinen media tarjoa todellista valistusta. Yhdysvalloissa yksityisten talousjättien valta on ilmeinen. Presidenttiehdokkailla on kovat haasteet, vaalikampanja maksaa vuosi vuodelta enemmän ja voittaa voidaan vain suuryritysten lahjoituksilla. Yksikään Yhdysvaltain presidentti ei voi hallita vastoin suuryritysten sanelua, mutta pienien ihmisten tarpeet hän voi ohittaa.

Mitä demokratia vaatii toteutuakseen?

”Demokratiassa on itse asiassa kyse yhteisöllisyyteen perustuvasta elämäntavasta, jossa ihmiset eivät ole pelkkiä tapahtumien katselijoita vaan osallistujia, jotka voivat osallistua aktiivisesti ja valistuneesti yhteisistä kysymyksistä käytävään keskusteluun ja vaikuttaa myös päätöksiin. Vaatimus, jonka mukaan jokaisesta tehdään potentiaalinen päättäjä, edellyttää tietysti sitä, että jokainen on hankkinut laajan tiedon lisäksi myös taitoja – esimerkiksi keskustelu- ja päätöksentekotaitoja – sekä vastustajan näkemysten suopeaa kuuntelemista, oman erehtymisen mahdollisuuden ottamista huomioon, totuuden kunnioittamista. Kansalaisen elämän näkökulmasta kriittinen ajattelu panee liikkeelle ja auttaa hankkimaan tietoja, joita tällainen aktiivinen kansallisuus edellyttää – retoriikkaa, tilastotiedettä, psykologiaa, epistemologiaa.” (Tapani Kilpeläisen haastattelussa Normand Baillargeon, niin et näin 1/2011) Vaaditaan myös tietoa ja itsevarmuutta. Osallistuminen hyvinvointivaltioon edellyttää työpaikkaa, koulutusta ja liikkuvuutta.

Valtiollisen demokratian edellytys ovat aktiiviset kansalaiset. Puoluejäsenyyden ja äänestämisen lisäksi demokratian peruspilareilla tulisi olla resursseja, aikaa ja innostusta mielenosoituksiin, asiakohtaisiin aktiviteetteihin, osallistumiseen ammattiyhdistysliikkeeseen, yhdistyksiin, uskonnollisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin. Niissä ihminen oppii pienissä puitteissa yhteistyötä, kompromissien tekemistä, luottamusta ja yhteisen hyvän edistämistä.

Huono-osaisemmat ihmiset ovat aina äänestäneet vähemmän. Jälkidemokraattisessa yhteiskunnassa ja yhteiskunnan modernisoituessa yhä suurempi joukko jää niin kutsutun demokraattisen vaikuttamisen ulkopuolelle. Henkilökohtaisiin energia- ja ruokavalintoihinsa jaksaa ja osaa parhaiten vaikuttaa tiedostava keskiluokka. Tämä tarkoittaa, että vaikka vaatimus suorasta demokratiasta toteutuisi, ei se pelasta demokratiaa.

"Demokratia on mielestäni kuin yhtiö, jossa kansalainen on täysivaltainen osakas ja demokratia on ensisijassa tulonjakokysymys, koska vain raha voi antaa demokraattisten vapauksien käyttöoikeuden. Näin ollen demokratia ei toteudu, jos maassa on köyhyyttä. Köyhyys on kiellettävä. Se on epädemokraattinen tila. Puhutaan suhteellisesta varattomuudesta. Köyhyys on siitä hirveä asia, että se on kaiken köyhyyttä. Se on aktiivisuuden köyhyyttä, aloitteiden köyhyyttä ja muuta. Rakennemuutoksen julmuus on sitä, että demokratian tarvitsema sosiaalinen verkko heikkenee koko ajan." (Erno Paasilinna, Tiedonantaja 15.1.1988)

Kun syrjäytetyt eivät osallistu politiikkaan eivätkä äänestä, vähenee poliitikkojen into toimia heidän edukseen. Toisaalta syrjäytetyt eivät äänestä, koska kukaan ei aja heidän etuaan. Surulliset tutkimukset osoittavat, että länsimaissa syrjäytetyt eivät enää lähde marssille, vaan heidät valtaa luovuttaminen ja apatia. Yhteiskunnassa missä yksilökeskeisyys, omat valinnat ja oma pärjääminen on nostettu arvoista ylimmiksi, pitävät syrjäytetyt tilaansa omana syynään. He ovat omilla valinnoillaan syypää ja henkilökohtaisesti vastuussa heikosta henkisestä ja fyysisestä tilastaan. Ihmiset eivät äänestä, koska ei ole paljon väliä sillä mitä äänestää. Kyse olisikin jälkipolitiikasta – postpolitiikasta, politiikan jälkeisestä ajasta. Uusliberalistinen globalisaatio on voittanut, kolmannen tien politiikka on johtanut siihen, että politiikka ei ole enää puoluepolitiikkaa, vaihtoehtojen valintaa.

Populistin leiman saa Mouffen mukaan se, joka pyrkii vähentämään eliitin valtaa ja raivaamaan tilaa kansalaisten mielipiteille ja tarpeiden tyydyttämiselle. Politiikan tunteellistaminen on kuitenkin yksi mahdollisuus saada itsensä ulkopuolisiksi tuntevatkin osallistumaan. Miten muutenkaan jälkidemokraattista ja jälkipoliittista yhteiskuntaa voidaan kehittää?

Thomas Wallgren ja Vijau Pratap vakuuttavat, että tulevaisuudessa ”tärkeinkään tavoite ei voi oikeuttaa kansanvallan sivuuttamista”. Heidän mielestään nykypäivänä ”nakertavat uskoa demokratiaan terrorismi ja muut globaalit uhkakuvat sekä niiden ruokkima pelko ja kiireen tunne”. Lääkkeeksi he esittävät suoraa demokratiaa. Wallgren pitää surullisena sitä, että ammattipoliitikot ovat vieraantuneet ihmisten arjesta. (vieraskynä hs 14.2.2011)

Sosiologit ovat löytäneet selityksen kansalaisyhteiskunnan toiminnan hiipumiselle siitä, ettei yksityishenkilöiden oma etu ja valtiotason politiikka kohtaa. Kulutuksen tuoma turvallisuus ja viihtyvyys riittää, demokratiaa ei tarvita. Edustuksellinen demokratia kuitenkin tarvitsee äänestäjiä. Jos äänestysprosentti laskee alle kriittisen rajan, enemmistö ei koe itse antaneensa valtaa eduskunnalle. Valtaa käyttävien laitosten legitimaatio häviää. Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset ovat hiljattain teettäneet opetussuunnitelman yhteiskunnalliselle kasvatukselle. EU:n komissio on puolestaan antanut rahat tutkia, miten voidaan kasvattaa ihmiset Euroopan kansalaisuuteen. ”Kansalaiseksi opiskelu edellyttää perehdyttämistä vallankäytön rakenteisiin, eikä se opiskelu voi tapahtua vallanpitäjien ehdoin. Opiskelijoiden on saatava itse esittää kysymykset ja käyttää koulua keskustelun ja kritiikin foorumina.” (Sirkka Ahonen, hs 20.7.1999)

Marginalisoidut ihmiset eivät ole yksilöinä poissuljettuja yhteiskunnallisesta elämästä vaan nykyinen järjestelmä toimii niin, että osallistuminen on joillekin mahdotonta (Strukturelle partizipationsdefizit), he esimerkiksi hakevat tasa-arvoa asioissa, joilla perinteistä demokratiaa ei ole olemassa.

Matti Apunen on sitä mieltä, että demokratiaan perustuvat vaalit ovat mennyttä, koska lehdisö tekee valinnan? Hän nimittäin kirjoittaa: ”Ajoittain on pohdittu, voisiko kansalainen päättää edes pieneltä osin verorahojensa käytöstä, korvamerkitä vaikka puoli prosenttia maksamistaan veroista haluamaansa tarkoitukseen. Ajatus on hyvä, vaikka paras vastaväite on melkein yhtä hyvä: korvamerkintä johtaisi todennäköisesti siihen, että eniten julkisuutta saanut kohde saisi eniten kohdennettuja veroeuroja. (hs 9.9.2014)

Paremman maailman avainsanat – demokratia, tasa-arvo, väkivallattomuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus – johtuvat, kuten Wilhelm Reich on osoittanut, hädästä ja katkeruudesta, eivät mistään läpiajatellusta positiivisesta tiedosta. Se on myös niiden ajatusten heikon menestyksen syvällisempi syy. Niillä ei ole mitään tekemistä ihmisen syvällisen kaipuun, ongelmien tai psyykeen vaatimusten kanssa. Demokratiaa ei voida saada aikaan päättämällä. Se voi syntyä ja kehittyä vain vasta kun tarvittavat psyykkiset ja sosiaaliset valmiudet ovat olemassa.

Asiantuntijat valtaan?

Osoitus jälkidemokraattiseen yhteiskuntaan siirtymisestä on maapallon tilastakin johtuva asiantuntijavalta. Kuka enää ymmärtää finanssimaailman ja ekologisen kierron kauaskantoisia seurauksia? Päätöksiä hallitsee asiantuntijavalta. Jälkidemokratiassa yhdistyvät parhaimmillaan niin toisiaan tukevat kuin myös vastakkaiset vastuunkantajat kuten poliitikko ja asiantuntija, valtiollinen ja yksityinen etu, kansallinen ja globaalitapa hallita.

"Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön luojat hakivat vastapainoa kansanvallalle ja siihen liittyvälle tunteiden palolle asiantuntijavetoisesta integraatiosta ja halusivat näin estää toisen maailmansodan kauhujen toistumisen. Nyt eurokriisi on tuonut keskusteluun tätä paloa. Nykyinen unioni on perinnöltään teknokraattinen hanke."  Aiemmin Brysselin byrokraatteja oli vain unionin tasolla. Nyt kansallisvaltioitakin on päätynyt teknokraattien hallintaan. Kreikan kriisin myötä EU:n päätökset ovat keskittyneet pienelle joukolle, joka on entistäkin kauempana parlamentaarisesta kansanvallasta. Jokaisen valuuttaliittoon lähteneen maan olisi tietysti pitänyt nähdä teknisen lähestymistavan riskit jo liittymisen hetkellä. Ehkä osittain tästä syystä syvän parlamenttaariset Ruotsi, Tanska ja Britannia jättäytyivät euron ulkopuolelle. Teknokraattista vallankaappausta osoittaa Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy. Hän läksytti italialaisia: Tämä maa tarvitsee uudistuksia, ei vaaleja. (Lauri Tähtinen, hs vieraskynä 20.4.2012)

Mika Mannermaa piti demokratiaa vanhentuneena, mutta perään kuulutti myös asiantuntijoiden tarvetta: ”Yksinkertaisen enemmistö-vähemmistö -asetelman murtumisen lisäksi monet muut tekijät – kansainvälistyminen, teknologian kehitys, yhteiskunnallisten järjestelmien monimutkaistuminen ja niin edelleen – ovatkin horjuttamassa yhtä yhteiskuntamme tarkimmin varjeltua tabua: päätöksentekijöiden pätevyysvaatimuksia. Olisi hyväksyttävä se yksinkertainen tosiasia, että nyky-yhteiskunta ja nykymaailma ovat monimutkaisempia ja nopeammin muuttuvia kuin yksikään edeltäjistään. On myös todennäköistä, että päätöksenteon vaativuus on lisääntymässä. Tästä seuraa, että yhteiskunnallisten päätöksentekijöiden tulee kyetä hallitsemaan yhä monimutkaisempia asiakokonaisuuksia ja tehdä se lisäksi korkealla eettisellä, erilaiset vähemmistöt huomioon ottavalla tavalla.” (hs 14.6.1992)

Usein vähemmistöllä on erityiskysymyksissä paremmat tiedot kuin enemmistöllä. F. Schiller ihmettelee: ”Mitä on enemmistö? Enemmistö on järjettömyyttä. Ainahan vain harvat ovat tienneet ja osanneet.” Niinpä enemmistövalta tarkoittaa, että epätietoiset hallitsevat asiantuntijoita. Pitäisikö ollakin kyse parhaiden vallasta, ei enemmistön vallasta? Ainakin tieteen ja asiantuntijoiden valtaan tulisi liittyä myös vastuunkanto. Poliitikko tietää, mikä on toteutettavissa ja juuri tässä tulee ongelma: poliitikon toimikausi on vain neljä vuotta.

Elämme riskiyhteiskunnassa ”sivuvaikutusten aikakautta”. (Beck)

 Platonin mukaan demokratia vie tuhoon, koska jokainen ajaa omien himojensa ja halujensa asiaa, eikä ketään kiinnosta se, mikä on hyväksi valtiolle kokonaisuudessaan. Hyvässä valtiossa hallitsevat filosofit arvioivat ja tietävät, mikä on kokonaisuuden kannalta parasta. Tämän he tietävät, koska he tuntevat ideoiden valtakunnan ja ideoista suurimman Hyvän idean. Filosofihallitsijoiksi pääsevät vain ne, jotka eivät halua valtaa ja sen mukanaan tuomaa ylellisyyttä. Alin luokka omistaa eniten mutta ylin luokka ei omista muuta kuin viisautensa ja hyvyytensä – tämän vuoksi hallitsijoiksi eivät pyri muut kuin sellaiset, jotka aidosti haluavat edistää kokonaisuuden parasta.

Jos Platon astuisi keskelle yltäkylläisyydessä rypevää nykydemokratiaa, jota pitää käynnissä kyltymätön ahneus ja jonka kansalaiset ovat toinen toistaan lihavampia ja elintasosairauksin runtelemia niin henkisesti kuin fyysisestikin hän varmasti pitäisi yhteiskuntaamme ”sikojen yhteiskunnan” - joksi hän demokratiaa kutsui – malliesimerkkinä ja arkkityyppinä. Tämä taitaakin olla pääsyy siihen, että Platonin valtiota ovat parjanneet melkein kaikki joitain Pentti Linkolan kaltaisia toisinajattelijoita lukuun ottamatta. (Pekka Wahlstedt Kanava 7/2011)

Demokratian utopia onnistuu pienissä valtioissa, koska niissä toteutuu

• kansankokous ja ryhmädemokratia,

• välitön osallistumismahdollisuus tai jopa velvollisuus,

• klassisen vallanjaon ylittäminen (lakiasäätävään, toimeenpano- ja juridiseen valtaan),

• monenlainen mahdollisuus toteuttaa konsensuspäätöksiä,

• paikallisia talouden ja sosiaalihuollon päätöksiä,

• rituaalisten kommunikaatiomuotojen toimimattomuus päätöksenteossa,

• nopea virka- ja tehtävienkierto,

• poliittisesti määräytynyt työnjako,

• vaalien suorittaminen arpomalla tai suorilla enemmistövaaleilla.

Pienet poliittiset yksiköt ovat avoimia ja rauhanomaisia: niiden täytyy pysyä kohdella hyvin asukkaita ja yrittäjiä, jotta ihmiset eivät muuta pois.

Feministinen käsitys demokratiasta

1970-luvulta lähtien kehitetyt feministiset utopiat esittelevät suoraa demokratiaa ja hylkäävät parlamentaarisen edustusdemokratian. Feministinen yhteiskuntateoria lähtee siitä, että nykyistä parempi maailma syntyy, jos yhteiskunnan järjestelmämekanismit tukevat vastuuta ja välittämistä toisista. Autonomiaan ja yksilöllisyyteen yhdistetään vastuullinen vapaus ja yhteenkuuluvuus, halu ottaa vastuu ja kyky keskusteluun. Feminististä demokratiateoriaa eivät ole luoneet teoreetikot vaan aktivistit, joilla on innovaatioita suorasta toiminnasta.

"Feministien demokratiakäsitykseen kuuluvat kansankokoukset, ryhmädemokratia ja välitön osallistuminen. Klassista vallanjakoa lakiasäätävään, toimeenpanevaan ja juridiseen valtaan ei hyväsytä. Poliittistakin työnjakoa vältetään. Ihmisille sallitaan erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa konsensuspäätöksiä ja paikallisia talouden ja sosiaalihuollon päätöksiä. Rituaalisia kommunikaatiomuotoja päätöksenteossa ei enää hyväksytä. Läpinäkyvyyttä lisää nopea virka- ja tehtävienkierto. Vaaleja käydään arpomalla suorien enemmistövaalien ohella." (Barbara Holland-Cunz: Feministische Demokratietheorie, 1998)

Tilastot osoittavat selvästi, että osallistuminen ei kanavoidu enää vaaleihin. Perinteiset poliittisen vaikuttamisen tavat ovat vanhentuneita maailmassa, missä sosiaalisessa elämässä monet kukat saavat kukkia ja arvostetaan yli kaiken individualisaatiota. Aikakauden murros ei ole merkki demokratian päättymisestä, vaan sen keskeisten instituutioiden kuten vaalien, vaalikampanjan, eduskunnan ja puolue-erojen merkityksen vähenemisestä. Tilalle ovat tulleet keskustelutilaisuudet, sovittelut, kansalaisfoorumit, konsensuskonferenssit ja paikalliset kansanäänestykset. Ihmiset vaikuttavat politiikkaan kuluttajaboikoteilla ja muulla poliittiseksi kutsuttavalla kuluttamisella. ”Yksilöllistyminen korosti ihmisten omia valintoja ja omaleimaisuutta aikaisemman kansalaisuuskäsityksen sijasta. Tilalle tuli kuluttajakansalaisuus. Käytännön keinoina ovat sähköiset kansanäänestykset, kansalaisaloitteiden aktiivinen hyödyntäminen, kansalaispaneelit, kuulemis- ja keskustelutilaisuudet, palautekanavat.” (Aaro Harju,hs 2.1.2009)

”Verkostoituminen ja sosiaalinen media asettavat valtavat haasteet 
edustukselliselle demokratialle. Meidän systeemi nojaa 
teollisuusajan toimintatapoihin. Meillä on edelleen valtavasti rakenteellisia ongelmia
ja siitä johtuvaa kohtaamattomuutta.” 
(Anne Luomala tutki budjettipuheita, Voima 2/2010) 

Tasa-arvosta on alettu yhä enemmän puhua mahdollisuuksien tasa-arvona eikä niinkään vanhassa sosiaalidemokraattisessa hengessä lopputulosten tasa-arvona (Mikko Kuisma, hs 6.6.2010)

Sosiaalinen media

Lukuisat isot yritykset ovat ilmoittaneet, että ne keskeyttävät kaikki vaalilahjoitukset niille kongressin jäsenille, jotka eivät äänestäneet Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen vahvistamisen puolesta. Joukossa ovat muun muassa liikepankki Morgan Stanley, hotelliketju Marriott, kemianyhtiö Dow, teleoperaattori AT & T, majoitusta välittävä Airbnb, Coca-Cola, luottokorttiyhtiöt Mastercard ja American Express sekä verkkokauppa Amazon. Paperi- ja lahjatavarakaupan suuryritys Hallmark vaatii senaattori Josh Hawleya ja senaattori Roger Marshallia palauttamaan yhtiöltä saamansa vaalirahat, koska heidän toimintansa ei vastaa yhtiön arvoja. Yhtiön mukaan rauhanomainen vallanvaihto on demokratian kulmakivi ja yhtiö kammoksuu kaikenlaista väkivaltaa. Uutistoimisto AP:n mukaan yhtiö on lahjoittanut Hawleylle 7 000 ja Marshallille 5 000 dollaria kahden vuoden aikana. Jotkin yritykset ovat ilmoittaneet keskeyttävänsä vaalirahoituksen kaikille, niin presidentinvaalin tuloksen vahvistamista vastustaneille kuin sitä tukeneillekin. Joukossa ovat muun muassa Goldman Sachs, JPMorgan Chase ja Citigroup-pankit, luottokorttiyhtiö Visa ja autonvalmistaja Ford sekä Facebook ja Microsoft. Nämä ja monet muut suuryritykset ovat ilmoittaneet haluavansa pohtia vaalirahoituspolitiikkaansa uudelleen. Esimerkiksi Facebook on ilmoittanut, että sen osalta katkos jatkuu ainakin maaliskuun loppuun.
Center for Responsive Politics -tutkimuskeskuksen tietojen mukaan yritykset antoivat vuoteen 2020 ulottuneella kaudella vaalirahoitusta yli 360 miljoonaa dollaria. Siitä 57 prosenttia meni republikaaneille. Hawley oli ensimmäinen ja Cruz toinen senaattori, jotka ilmoittivat tukevansa pyrkimyksiä kiistää vaalitulos. Hawleyn kampanjan päärahoittajiin kuulunut liikemies David Humphreys puolestaan katsoo Hawleyn paljastuneen poliittiseksi opportunistiksi, joka on valmis kaatamaan perustuslain sekä kansakunnan ihanteet, joita vannoi vaalivansa. (Yle 13.1.2021)

Kannatatko Twitterin päätöstä sulkea Trumpin tili? Twitter itse perusteli päätöstä tilin käyttöoikeuden rajaamisesta sillä, että tilillä julkaistavan sisällön pelätään lisäävän vaaraa uusille väkivaltaisuuksille Yhdysvalloissa. Halla-aho oli huolissaan some-jättiläisten mahdollisesta mielivallasta ja kyvystä sulkea epämieluisien poliitikkojen suut. Toisaalta Twitter on yksityinen yritys, toisaalta sen ja Facebookin kaltaiset yksityiset toimijat alkavat olla jo niin suuria, että niiden voidaan katsoa tietyllä tavalla toteuttavan julkisia tehtäviään. Niillä on valtava vaikutusvalta ihmisten mahdollisuuksiin verkostoitua ja kommunikoida. Alustat ovat kohdelleet Trumpia eri tavalla kuin monia muita hallitsijoita, mikä viittaa poliittisiin motiiveihin. Nyt teknologiajättien kasvottomat oligarkit päättävät, keitä päättäjiä me saamme kuulla ja keitä emme, Piilaakso on alkanut sensuroida demokraattisesti valittuja valtionpäämiehiä. Samalla vaikutetaan ilman muuta ratkaisevasti myös äänestäjien käytökseen. Demokratiassa pointtina on, että kansalaiset äänestävät johtajansa; suuryhtiöt eivät päätä, kuka maata hallitsee. VIHREIDEN puheenjohtajan Maria Ohisalon mukaan kyse oli yksityisestä yrityksestä, joka vain määrittelee oman fooruminsa sääntöjä. Jos joku käyttää yksityisen yrityksen foorumia kannustaen väkivaltaan, niin silloin heillä on omat perustellut syynsä sulkea tällainen tili. Myös Orpo otti esiin sosiaalisen median alustoiden suuren vallan. Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko näkee Twitterin päätöksen eräänlaisena murroskohtana.   (Iltasanomat tentti 12.1.2021)

Toivottavasti emme ole ajautumassa edes pehmeään totalitarismiin, jossa vallan vastainen ajattelu kostetaan eri tavoin syrjäyttämällä sosiaalisesti, harrastuksissa tai työelämässä. (Tomi Viljamaa yle 5.1.2021)

Uutistoimittaja Jussi Pullinen kehotti virkamiehiä ja yrityksiä ottamaan uuden viestinnän vakavasti: "Sosiaalisen median saarnamiehet ovat jo pitkään houkutelleet yrityksiä mukaan verkossa poriseviin keskusteluihin. Poisjääminen olisi sama kuin yritys tai hallinto vetäytyisi vaikkapa Itä-Suomesta. Valtio laatii ohjeita, joissa osaa virkamiehistä rohkaistaan omalla nimellään mukaan verkkokeskusteluihin. Virkamiehet voisivat esimerkiksi oikaista keskustelujen virheellistä tietoa. Myös moni yritys haluaa asiantuntijansa verkkoon kohottamaan profiiliaan. Digitalisointi kulkee tasan päinvastaiseen suuntaan kuin edustuksellinen demokratia." (hs 2.11.2009)

Edustuksellinen demokratia ei kuitenkaan voi toimia twitter-tekniikalla. 160 merkin twitter-uutisessa ei voi perustella poliittista päätöstä, kun sisältö on tiivistettävä muutamaan merkkiin. Sen lisäksi tiedon täytyy olla huomiota herättävä, hauska, lyhyt, yksinkertaistettu ja visuaalinen. Olisi painotettava yhteistä hyvää ja sivuutettava erityistarpeet. Internet lisää kuitenkin kansalaisten osallistumista, läpinäkyvyyttä, nettiäänestyksiä

Konventionaalinen vaikuttaminen

1. Poliittisten uutisten lukeminen sanomalehdestä (74%)

2. Keskustelu poliittisista kysymyksistä (44%)

3. Ystävien taivuttelu oman kannan puolelle (20%)

4. Osallistuminen poliittisiin tilaisuuksiin (15%)

5. Yhteistyö kunnan asioissa (9%)

6. Yhteydenotto poliitikkoon (7%)

7. Toiminta puolueen tai ehdokkaan hyväksi (7%)

Ei konventionaalinen vaikuttaminen

1. Osallistuminen nimienkeruuseen (61% saksalaisista valmis)

2. Osallistuminen mielenosoitukseen (26%)

3. Osallistuminen boikottiin (16%)

4. Kieltäytyminen vuokran, hinnan tai verojen maksusta (8%)

5. Liikenteen pysäyttäminen mielenosoituksella (7%)

6. Osallistuminen laittomaan lakkoon (5%)

7. Tehtaan, viraston tms. valtaaminen (3%)

8. Osallistuminen kansan liikkeeseen (54%)

Verottaja rankaisee kansalaistoimintaa, 

demokratian peruspilaria!

Verottaja on keksinyt massiivisia giljotiinin estääkseen ihmisten omat aloitteet parantaa elämänlaatuaan. Onko tarkoitus, että tulemme yhä riippuvaisemmiksi valtiosta ja EU:sta?

Sivistysliitto Kansalaisfoorumin vetäjät Aaro Harju ja Matti Mäki ovat nähneet vaaran: "Vaikka henkilökohtainen verotus on mennyt veroehdotusmenettelyyn, moni yhdistystoimija manailee vielä, että nyt pitää kerätä harrastusmuotoisen yhdistystoiminnan puitteissa lappuja ja lippuja ja täyttää veroilmoituksia. Verottajan aktivoitumisen motiivit tietää luonnollisesti vain verottaja. Kansalaistoiminnan näkökulmasta tavoitteena näyttää olevan jokaisen mahdollisen veroeuron kerääminen. Siksi täikammalla perataan myös yleishyödyllinen yhdistystoiminta. Kun kirjo on laaja ja jokaisen yhdistyksen kohdalla erilainen, ei ole helppoa sanoa, missä kulkee yleishyödyllisen toiminnan ja elinkeinotoiminnan kaltaisen toiminnan raja. Teoriassa asia on selvä, mutta elävässä elämässä kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Kun yhdistystoimijat ovat yleensä vapaaehtoisia, he eivät hallitse - eikä kaikkien voi olettaa tietävänkään - verotuksen yksityiskohtia.  Menetysten puolelle voi mennä yhdistystoiminnan väheneminen, kun vastuuihmiset kaikkoavat lisääntyvän työmäärän ja jälkikäteisten seuraamusten pelossa.” (hs 20.9.2009)

Matti Wuoren mielestä lehdistö on muuttumattomuuden takuumies: Suomalainen journalismi on valtavan valtiokeskeistä. Meillä paras palstatila ja lähetysaika uhrataan tyhjälle paraatijulkisuudelle. Kansalaisyhteiskunnan menestys perustuu avoimeen tiedonvälitykseen ja riippumattomaan oikeuslaitokseen. Meillä ei tarkkaan ottaen ole kumpaakaan. Konsensuns oli sotakorvauksia maksavan Suomen elinehto, mutta sen jälkeen meillä on ollut aikaa jatkaa länsimaistumista. Länsimaistuminen on kansalaisyhteiskunta, ajattelevien ja tekevien ihmisten moniarvoinen yhteisö. Meille tarjotaan tiedonvälityksen nimissä tyynnyttävää turvallisuutta. (11.9.1995)

Miksi Itä-Euroopassa länsimainen demokratia ei ole lyönyt itseään läpi?

"Demokratiansa vaivalla hankkinut Euroopan itäpuoli äänestää länttä passiivisemmin. Puolassa kommunismin murentaminen levisi jo varhain laajaksi kansanliikkeeksi, mutta demokraattisen Puolan vaaleissa vuosina 1989-2007 käytti äänioikeuttaan keskimäärin vain 46 prosenttia. Uudet eurooppalaiset myös luottavat omaan parlamenttiinsa ja oman maansa puolueisiin selvästi vähemmän kuin länsieurooppalaiset. Häilyvyyden on Rosen mukaan saanut aikaan ensi sijassa yhteiskuntien eliitti, joka luo ja lakkauttaa puolueita omien etujensa ja laskelmiensa pohjalta. Puolueita on vaikea vetää tekemisistään vastuuseen, kun vaalilipussa ei seuraavalla kerralla olekaan edellisissä vaaleissa esiintyneitä nimiä." (Kaija Virta, hs 15.11.2009)  

Monissa uusissa demokratioissa pettyneiden kansalaisten passiivisuus on ongelma, vaikka järjestelmä toimisi hyvin. Tämä on tilanne myös Etelä-Koreassa ja Taiwanilla. "Filippiinien järjestelmän ongelmat ovat päinvastaiset. Äänestysinto ja demokraattiset arvot ovat alhaisesta kulutustasosta huolimatta varsin korkeat, mutta äänten osto, äänestäjien uhkailu, vaalitulosten väärentäminen ja jopa kilpailevien ehdokkaiden murhat kuuluvat kuvioon. Talous on omien kyselyjeni mukaan tärkein valintakriteeri köyhille äänestäjille. He odottavat poliitikkojensa lisäävän yleistä ja heidän itsensä kaltaisten köyhien hyvinvointia." (Taru Salmenkari, Miksi köyhät äänestävät ”väärin” Kanava 2/2011)

"Teppo Turkin kirjoittaman Sitran raportin Aasia haastaa valtio- ja demokratiakäsitystämme uudistumaan viesti on, että kiinalainen, eliitin valistuneeseen diktatuuriin perustuva hallinto pystyy paremmin vastaamaan muuttuvan maailman haasteisiin kuin väsynyt ja ryhmäetuihin sidottu läntinen demokratia. Kun kiinalaisessa ajattelussa pääpaino on yhteisessä edussa ja pitkän aikavälin tuloksissa, länsimaisessa demokratiassa keskitytään nykyään oman ryhmän etuihin ja seuraaviin vaaleihin. Sitran raportti ei sitä sano, mutta rivien väleistä lukija aistii ajatuksen,että Suomessakin poliittista valtaa pitäisi siirtää enemmän meritoituneille asiantuntijoille, eliitille. Niin tosiaan esimerkiksi yrityselämässä. Yrityselämän malli näyttää viehättävän Osmo Soininvaaraakin, joka kuvaa kokemustaan jäsenyydestään erään yrityksen hallituksessa: ”On ihanaa, kun ei tarvitse nujertaa ketään tai käydä kauppaa siitä, että minä teen näin, jos sinä teet noin. Kaikki pelaavat samaan maaliin.” (Antti Blåfield hs 10.3.2015)

Yhdysvalloissakin demokratialla on taustahääriänsä. Rahan merkityksen kasvusta on tullut vaalidemokratiassa vakava uhka demokratialle. Erityisen ongelmallinen tilanne on heikkojen hallintojen maissa, joissa rikollinen raha ohjaa monesti poliitikkojen päätöksiä. Yhdysvaltojen presidentin vuoden 2012 vaaleissa ehdokkaat käyttivät kampanjointiin yhteensä 2,6 miljardia. Vuonna 2016 presidentinvaalikampanjassa ehdokkaiden ja puolueiden kampanjaan suoraan kuulumattomien, niin sanottujen itsenäisten rahoittajien taloudellinen merkitys on kasvanut. Näille lahjoituksille ei ole määritelty enimmäismääriä ja niillä voidaan vaikuttaa äänestäjien mielikuviin ehdokkaasta. Washington Postin arvion mukaan puolet tällaisista lahjoituksista on tullut 50 suurelta lahjoittajalta tai niiden lähipiiriltä. Useissa maissa säännöksiä kierretään lisäämällä epäsuoraa vaalitukea ja poliittista mainontaa.

Ekologia ja demokratia

Seppo Kjellberg uskoo maailman ekologisen tilan johtavan joissakin asioissa eri ideologioiden edustajien yhteistyöhön:

”Koska on ilmennyt uusi vallitsevaa moraalia kyseenalaistava seikka, ekologinen kriisi, moraalin olemukseen kuuluvan universaalisuuspyrkimyksen voi olettaa näkyvän siten, että eri ihmisten ja ryhmien ilmaisemat yhdyskunnan uudet ekologiset tavoitteet joko yhtenevät tai ainakin konvergoivat." (Yhteiskuntasuunnittelu 3/1995)

YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen iskusana kestävä kehitys on herättänyt kritiikkiä. Lobbaajat ja päättäjät arvostavat teknisesti ja fragmentaarisesti ymmärrettyä kestävää kehitystä, joka edellyttää taloudellista kasvua. Sen sijaan kansalaisliikkeet ja asukkaat marssivat kokonaisvaltaisen ja joustavan ympäristönäkemyksen puolesta. He toivovat eksistentiaalista holismia, suomeksi elävää yhteyttä ihmisen, yhteisön ja luonnon välille. Lobbarillakin on kansalaisena  ymmärtämystä luonnolle arvona sinänsä, taloudellisten tavoitteiden rajoittamiselle kohtuuteen, vallan uusjaolle ja kaupungin luontoperinteelle.

Ulrich Beckin määritelmässä moderni refleksiivisyysteoria tiivistyy seuraavasti: mitä pidemmälle modernisaatioprosessi etenee sitä enemmän teollisen yhteiskunnan perusteita kulutetaan, uhataan ja muutetaan. Refleksiivinen muutos tapahtuu suunnittelematta ja varkain. Se on sokeaa reagoimista pakon edessä. Beck on kehitellyt toimintaohjelmia riskiyhteiskuntaa varten erityisesti kirjassaan Gegengifte (Vastamyrkkyä, 1988). Kirjassa hän nostaa esille kysymyksiä organisoidusta vastuuttomuudesta, riskien todistustaakasta ja määrittelyvallasta sekä tieteen, ay-liikkeen ja politiikan muiden muotojen roolista ekologisten vaarojen käsittelyssä. Beckin keskeisen toimintaohjelman voi pelkistää käsitteeseen pelisääntöjen muuntaminen. Tarvitaan neuvotteleva valtio. Näin Beck tunnustaa luottavansa vielä valtioinstituution mahdollisuuksiin jälkidemokratian aikakaudella. Hän kuitenkin tarkentaa, ettei neuvotteleva valtio tarkoita konsensusautomaatiota, vaan enemminkin uutta organisoitumisen ja keskustelun tapaa. 

Beckin mukaan riskiyhteiskunta syntyy odottamattomasti, mutta samalla se on automaattinen seuraus teollisen yhteiskunnan toimintalogiikasta, mikä on kuuro ja sokea aiheuttamilleen vaaratilanteille. Tieteellinen tutkimuskaan ei saa enää aikaan muutosta, koska tieteen asema on murentunut.

Time-lehden listan mukaan taloustieteen tohtori Dambisa Moyo kuuluu maailman sadan vaikutusvaltaisimman naisen joukkoo. Maya kirjoittaa:

Vallitsevaa talousjärjestelmää korvaamaan on ehdotettu teoriaa deliberatiivisesta demokratiasta – neuvotteluihin perustuvaa päätöksentekoa ja vahvistukseksi ekologista demokratiaa, jolla tarkoitetaan ihmisten oikeutta päättä elinympäristönsä ja paikallisten luonnonvarojen käytöstä.

Ernst Ulrich von Weizsäcker varoitti 1990 ekodiktatuurista, joka ehtyvien luonnonvarojen takia on pian ajankohtainen. Tällöin valtio määrittelee ylhäältä käsin, mitä kansalaiset saavat kuluttaa. Demokratia on levinnyt vain alueille, joilla on riittävästi jaettavaa. Puute ja niukkuuden talous ovat luoneet diktatuuria. EEkologiset olosuhteet, joihin ajaudumme sadassa vuodessa tahdomme tai emme, luovat idealistisen pohjan ekodiktatuurille.” (Franz M. Wuketits, Apokalyptinen retoriikka on osa poliittista painostusta APuZ 51–52/2012)

Die Freiheit, die uns umbringt - Vapaus tuhoaa meidät!
 Vielä 200 vuotta olisi jokaisella valtiolla ollut mahdollisuus rakentaa Kiinan muuri alueensa ympärille ja tulla toimeen ilman muita täydellisesti eristäytyneenä, isolaatiossa. Jotta nykyiset noin 200 valtiota eivät käyttäisi suvereeniteettiään minkään lajin vaarantamiseen, täytyy niiden luovuttaa osa itsemääräämisestään instanssille, joka heitä suojelee. 2100. vuosisadalla valtioilla ei ole enää oikeutta varustautua, käyttää luonnonvaroja eikä myrkyttää ympäristöä mielin määrin. Näistä negatiivisista vapauksista on luovuttava, jotta positiiviset vapaudet säilyisivät. Nämä 200 valtiota selviävät vuosisadan loppuun vain, jos ne joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana antavat osan suvereniteetistään maailman poliisille, joka estää joukkotuhoasteet ja varjelee maapalloa. (Gero Jenner 2019)

Otteita kirjasta:

Demokratian tulevaisuus valtiollisen

järjestelmän sorruttua? 

Sosiaalinen epätasa-arvo ja poliittinen alistaminen ovat yhteiskunnan tuottamia, eivät luonnollisia alistamisen muotoja. Siksi niitä voidaan muuttaa.

Tieto nykyisistä ongelmista muuttuu poliittiseksi agendaksi vasta kun on joku taho, jolle agendan voi esittää, ja johon voi luottaa yhteiskunnan muutoksessa. Nyt sitä tahoa ei ole ja siksi länsimainen hyvinvointivaltio on tullut joukkodemokratian 200-vuotisen historiansa päähän.

Kehitys alkoi kansallisvaltiosta. Siihen aikaan muodostivat alueeseen sidottu valtio, kansakunta ja rajoihin sidottu kansantalous historiallisen järjestelmän, johon kuului demokraattinen prosessi. Silloin uskottiin, että demokraattisessa valtiossa jokainen osa ottaa huomioon kokonaisuuden. Globalisaatio asetti kyseenalaiseksi tämän uskomuksen. Suuri neuvottomuus on vallannut kansallisvaltion jälkeisiä yhteiskuntia. Vaalikampanjoiden amerikkalaistuminen luo pulmallisen tilanteen.

Neoliberaaliselle iloisuudelle voisi tarjota vaihtoehdoksi itse kehittyvää demokratiaa – etsiä demokraattiselle prosessille sopivia muotoja kansallisvaltion ulkopuolelta (jenseits des Nationalstaates). Kansallisvaltiot ”avautuvat” nykymaailmassa taloudellisesti muodostuneeseen maailmanvaltioon. Toivotaanko globaalisen yhteiskunnan ”sulkemista”? Minkälainen olisi kansallisvaltion jälkeinen yhteiskunnallinen järjestelmä? 

Ensin on analysoitava, miten globalisaatio vaikuttaa kansallisen päätöksenteon laillisuuteen ja toimintamahdollisuuksiin. Perinteinen sosiaalinen elämänmuoto muuttuu, kun tuotteet poliitikkojen myötävaikutuksella katoavat ulkomaille. Paikalliset tuottajat eivät ole kilpailukykyisiä.

Tulevaisuuden kysymys kuuluu: mitä on maailman sisäpolitiikka ilman maailman hallitusta?

Globalisaatio on prosessi, ei lopputulos. Globalisaatio osoittaa, miten liikenne, kommunikaatio ja vaihto ovat lisääntyneet. 1800-luvulla juna, höyrylaiva ja telegrafi-liikenne laajensivat kansallisvaltion rajojen yli käytävää liikennettä ja informaatiota. Nykyään satelliitit, lentokoneet ja digitaalinen kommunikaatio tihentävät verkostoitumista. Verkostoituminen on avainsana. Sitä tapahtuu tavara- ja henkilökuljetuksessa, tavaroiden, pääoman ja rahan virtauksissa. Globalisaatiota lisää netti, massakulttuuri, massaviihde, maan rajoja ylittävät suurteollisuuden riskit. Globalisaation taloudellisia riskejä ei ole vielä edes ryhdytty pohtimaan. Suorat ulkomaaninvestoinnit ja kansainväliset tuotantoketjut ovat vaikutusvaltaisia.
Finanssialan elektronisoituminen on nopeuttanut pääomien liikkumista. Se koskee pankkeja, vakuutusyhtiöitä, rahoitusyhtiöitä, arvopaperivälittäjiä, sijoitusrahastoyhtiöitä ja finanssialan työnantajia. Finanssimarkkinat ovat erkaantuneet reaalitaloudesta ja muodostaneet oman dynamiikkansa. Nämä ovat lietsoneet kansainvälistä kilpailua.

Kaukonäköiset ekonomit ovat jo vuosikymmeniä tehneet eron kansainvälisen talouden ja globaalin talouden välillä. Globaalitalous ei väistämättä aiheuta vaaraa kansallisvaltiolle, kysymys on siitä miten valtio kytkee globalisaation lainsäädäntöönsä ja demokraattiseen päätöksentekoon. Globalisaatio voi johtaa kansallisvaltion rajojen rikkomiseen. Ulrich Menzelin mukaan voittaja ei ole määrätyn alueen valtias, vaan se joka on nopeuden mestari.

Nykyisin valtiolla on virkamiesvalta ja verotusvalta. Kuitenkin sanat kuten Tshernobyl, otsoniaukko ja hapansade osoittavat kansallisvaltion rajojen rajallisuuden, samoin organisoitu rikollisuus, ase- ja huumekauppa. Kansallisvaltio ei voi kontrolloida, mutta näihin rikoksiin voidaan tarttua maailmanlaajuisissa organisaatioissa. 

Pääoman liikkuvuus vaikeuttaa kansallisvaltion verotulojen kasvua. Kun uhataan viedä pääomia ulkomaille, alkaa hintaspiraali kiristyä. Koko OECD:n alueella huipputuloja ja pääomia verotetaan yhä vähemmän, samoin voittoja, mutta kuluttajia ja palkkatyöläisiä yhä enemmän.

Klassisessa kansainvälisessä oikeudessa ja neoliberaalissa tutkimuksessa valtiota ajatellaan yhä samanlaisena toimijana kuin Westfalenin rauhan jälkeen. Sen mukaan maailman valtiot ovat itsenäisiä ja niitä hallitsevat kansallisesti itsenäiset osallistujat, jotka yrittävät anarkistisessa kansainvälisessä ympäristössä säilyttää tai laajentaa omaa valtaansa. Tämä todellisuuskuva on nykyään harhaa. Vaikka kansallisvaltiolla on yhä suvereenisuus ja vallan monopoli, maailmanyhteisö asettaa ne kyseenalaisiksi. Päätökset turvaavat yhä vähemmän niiden ihmisten elämää, jotka asuvat kyseisillä maailmantaloutta kiinnostavilla alueilla. Muodostuu uudenlaisia rajoja – NATO, OECD.

Globaalisti on syntynyt yhä enemmän ”hallitsijoita”, joilla ei ole hallituksia.

Tietyn valtion kansalaisuuden saamisella täytyy olla käyttöarvo. Poikien ase- ja oppivelvollisuus sekä verojen maksu osoittavat valtion toimivan velvoittavana auktoriteettina. Kuitenkin vaatimusten tulisi vastata hyötyä. Valistuksen aikaan moraaliset velvoitteet vastasivat hyötyjä, entä nyt kun uhrautumista ei voi enää perustella moraalilla? Demokraattisessa oikeusvaltiossa kansalaiset päättävät laeista, joihin heidän sitten on sopeuduttava. Oikeustieteessä velvollisuudet ovat toissijaisia toisin kuin moraalissa. Velvollisuuksiin suhtaudutaan vakavasti ja ne täytetään vasta kun minulla on kaikki samat oikeudet kuin muilla. 

Samoin kuin kansallistunne on synnytetty asukkaisiin keinotekoisesti, voidaan valtion asukkaille synnyttää myös solidaarisuudentunne. 1800-luvulla syntyi kollektiivista identiteettiä, kun paikallinen ja dynastinen tunne muuttui kansalliseksi ja demokraattiseksi tunteeksi. Miksi tämä kehitys ei voisi jatkua? Sosiaalisen integraation muotohan muuttuu, vaikka ei tosin itsestään.

Taloussuhteet eivät yksin riitä luomaan kulttuurista luottamusta. Tarvitaan monia eri muotoja vahvistamaan taloutta ja luottamusta tasapuolisesti.

Euroopan perustuslaki voi muovautua vasta, kun puolueilla on yhteneviä päämääriä nin kansalliselle kuin Euroopan tasolle. Tulevilla puolueilla täytyy olla kaksinkertainen päämäärä – ensin sosiaalinen eurooppalainen ja sitten kosmopoliittinen. 

Ylikansallinen kommunikaatio on mahdollista vasta kun koululaitoksissa pystytään opettamaan vieraita kieliä riittävästi. Ihmisten on myös tunnettava kuuluvansa yhteiseen eurooppalaiseen perinteeseen. Maailmanyhteisöstä ei ole vielä edes projektina ainuttakaan esimerkkiä. Ensimmäiset kokeilijatkaan eivät ole olleet hallituksia tai valtioita, vaan kansalaisia ja kansalaisliikkeitä.

Demokratian sorruttua: Revolutio, reformi vai modernisaatio? Vallankumouksessa saatetaan käyttää myös laittomia keinoja, reformissa jaetaan valtion valta-asemia uusiksi, mutta modernisaatiossa valtasuhteet pysyvät entisinä, ja vain tietyt asiat sopeutetaan muuttuneeseen tilanteeseen.

Puolueiden aika on ohi!

Suomalaisista n. 160 000 kansalaista kuuluu johonkin puolueeseen. Suomen väkiluku elokuun lopussa v. 2022 oli 5 555 577 henkilöä, joten 2,88% koko väestöstä kuuluu puolueisiin.  Jos ihan tarkkoja ollaan, niin v. 2021 äänioikeutettuja kansalaisia oli 4 460 299, jolloin 160 000 on 3.59% kaikista äänioikeutetuista kuuluu puolueisiin. Ts. Suomea hallitsee harvainvalta, jolla 200 kansalaisen eduskunnassa olisi vain 6 paikkaa.
Valtioneuvosto myönsi tammikuussa jokavuotiset avustukset puolueille vuodeksi 1.1.-31.12.2022. Avustukset ovat 35 635 000 euroa. Avustukset jaetaan puolueiden eduskuntavaaleissa saamien kansanedustajapaikkojen lukumäärän mukaan vuodesta 1967 lähtien. (Sinikka Tyynelä)

Puolueet, paikkamäärät suluissa ja myönnetyt avustukset:
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue r.p.: 7 127 000 euroa
Perussuomalaiset r.p.: 6 948 825 euroa
Kansallinen Kokoomus r.p.: 6 770 650 euroa
Suomen Keskusta r.p.: 5 523 425 euroa
Vihreä Liitto r.p.: 3 563 500 euroa
Vasemmistoliitto r.p.: 2 850 800 euroa
Svenska Folkpartiet i Finland r.p.: 1 603 575 euroa
Suomen Kristillisdemokraatit r.p.: 890 875 euroa
Liike Nyt r.p.: 178 175 euroa
Puolueet yhteensä: 35 456 825 euroa. (lähde: Valtioneuvosto)

Tilanne vuonna 2015
Äänioikeutettuja suomalaisia on n. 4 400 000. Puolueiden jäsenten osuus äänioikeutetuista on n. 7 % (1980 15 %). Jäsenistä aktiivisia on 10 %.  Puolueaktiivien osuus äänioikeutetuista on 0,7 %.
keskustalla 119  500 jäsentä
SDP:llä 42  000
kokoomuksella 40  000
RKP:lla 21  000
kristillisdemokraateilla ja vasemmistoliitolla kummallakin 10  000, 
perussuomalaisilla 9  000
vihreillä 7  000. 

 Vuonna 2014 eurovaaleissa 40,9 % äänioikeutetuista äänesti .

 Vähästä kiinnostuksesta huolimatta edustuksellinen demokratia toimii yhä puolueiden kautta. Puolueiden valta-asema ilmenee siinä, miten puolujohtaja. joka on poliittisen järjestelmän keskushenkilöitä valitaan. Valinnan suorittavat jäsenten puolesta puoluekokousedustajat. 2016 Petteri Orpon valinnast päätti 800 puoluekokousedustajaa. Kokoomuksella oli 34 000 jäsentä, eduskuntavaaleissa vuotta aikaisemmin 540 000 äänestäjää. Puoluekokousedustajat edustivat paria prosenttia puolueiden jäsenistöstä. (Vesa Koskimaa, hs 2.6.2018)

"Oppikirjojen ja perustuslain kuvaus pääministerin valinnasta on erilainen (kuin käytäntö Suomessa). Painopiste on eduskunnassa. Suomen poliittisessa järjestelmässä valta on puolueilla. Se näkyy kaikkialla muualla paitsi perustuslain kirjaimessa. Perustuslakia lukemalla saa vaikutelman, että puolueet ovat aina pieni reunahuomautus suuren valtion toiminnassa. Ne mainitaan vain kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla on kyse oikeudesta asettaa ehdokkaita vaaleihin. Todellisuudessa ääni menee ensisijaisesti puolueelle, äänestäjä voi vaikuttaa vain  ehdokkaiden läpimenojärjestykseen. Vaalien jälkeen ohjakset ovat tiukasti puolueilla. Ne jakavat eduskunnan avainpaikat keskenään, sopivat hallituspohjasta ja valitsevat edustajansa ministereiksi. Siitäkin eteenpäin valtaa käyttävät puolueet, eivät yksittäiset poliitikot. Perustuslain kirjaimen näkökulmasta pääministerin vaihtuminen on aina hallituksen vaihdos, mutta puolueiden näkökulmasta jokin muuttuu vasta sitten, jos valtaa jaetaan uudestaan." (Matti Kalliokoski hs 18.6.2014)

1. Eduskunnassa poliittiset puolueet itsekin syyllistyvät työnsä halveksuntaan syyttämällä toisia puoluepolitiikan harjoittamisesta. Puoluepolitiikkahan on parlamentaarisen demokratian ydin. 

2. Medialla on taipumus henkilöidä politiikka. Nämä poliitikot levittävät sanomaansa tiedotusvälineissä ennen kuin tuovat asian päätökseen. He vetoavat median nostamiin asioihin ja mitä seuraa, jos oma ryhmä tekisikin erilaisen päätöksen. Näin eivät kansan valitut toimi, vaan media valitsee ne, jotka vaikuttavat. Erityisesti hallituksella on lyhyt naru tiedotusvälineisiin.

3. Ei ole oikein, että jokaista uutta ongelmaa varten täytyy perustaa uusi puolue. Piraattipuolue sai Berliinissä syksyllä 2011 äänistä 9 prosenttia. 

4. Puolue ei ole enää keino vaan itse päämäärä, sen johtajilla on oma intressi. Michelsin oligarkkilaki selittää, miksi puolue ei nimitä tärkeään virkaan pitkään puolueessa toiminutta, vaan sosiaaliselta ja kulttuuriselta taustaltaan oikean henkilön. Tämä käyttäytyy kuten ryhmässä on totuttu ja kuuluu jo puhetapansa puolesta ylempään sosiaaliseen luokkaan. Hänellä tulee olla koulutus, käyttäytyminen, ympäristön tuntemus ja oikea verkostoituminen. Puolueissa vallitsee oligarkki joka on immuuni äänestäjiä kohtaan. (Pierre Bourdieu, Klaus von Beyme, Robert Michels Zur Soziologie des Parteiwesens in der modernen Demokratie. Untersuchungen über die oligarchischen Tendenzen des Gruppenlebens.)

5. Joseph Schumbeter: Demokratia on puoluepomojen valtaa. Eliitit muodostavat kartelleja, vääristävät kilpailua ja manipuloivat äänestäjien tahtoa. Colin Crouch on tuonut esille käsitteen Postdemokratie, demokratian jälkeinen aika.

6. Puoluevalta on perustuslain vastaista ja jo sinänsä haudannut demokraattisen oikeusvaltion.

7. Yhteiskunnan todellisuus on muuttunut liian kauaksi politiikan todellisuudesta. Erityisesti kaksi kehitystä on etäännyttänyt kansalaiset politiikasta: ihmisten liikkuvuus ja sitä seuraava yksilöllistyminen sekä kommunikaatiota nopeuttanut digitalisointi.

8. Politiikka on yhä riippuvaisempi lehdistöstä ja siksi sen täytyy toimia nopeasti ja ilmaista asiat lyhyesti ja sopeutua median aikatauluihin. 

9. Tutkimukset osoittavat, että tärkeät päätökset suunnitellaan parlamentin esikamareissa, ylikansallisissa piireissä ja pörssiyrityksissä. Lobbaaminen ja taloudellisesti mahtavat mielipidemuokkaajat kuuluvat osana vaalikäytäntöön. Uusliberaalinen politiikka on johtanut siihen, että yritysten ja järjestöjen edut ovat etusijalla valtion hallinnassa. Kansan itsemääräämisoikeudesta on tullut myytti.

Maija-Riitta Ollila: Keskeistä demokratiassa on päätöksentekoa edeltävä keskustelu ja harkinta. Kansanäänestyksessä erilaisten intressien välinen sovittelu jää käytännössä pois. Jokaisen kansalaisen pitäisi kyetä ajattelemaan kokonaisuuden etua eli määritellä kansan tahto: se, mitä kaikkien kannattaisi oman etunsa nimissä haluta. Tämä on kova vaatimus, kun on totuttu edustukselliseen demokratiaan, jossa jokainen voi äänestää oman intressinsä perusteella ja tietää, että intressien yhteensovittamista koskeva keskustelu ja harkinta seuraa vaalien jälkeen.

Mikä on konsensuspäätös?

Jos kansantahto halutaan nostaa valtion tahdoksi, on siirryttävä konsensuspäätökseen. Kollektiivinen päätös ottaa huomion kaikkien kannan. Se tarkoittaa, että käydään perusteellinen keskustelu, jossa etsitään kompromissia. Kun yhteiskunnassa vallitsee moninaisuus, siellä voi tuoda julki monia erilaisia näkökulmia. Kaikilla on yhtäläiset oikeudet osallistua mielipiteen muokkaukseen.

Asian pitkittyessä on konsensuspäätös tuskin enää mahdollinen. Silloin tehdään niin kutsuttu  järkevä päätös, mikä tarkoittaa, että asia-argumentit painavat eniten. Joskus nimittäin pienet ryhmät voivat estää päätöksenteon, vaikka argumentti on täysin erityinen ja tuskin puolusteltavissa. Todellisessa päätöstilanteessa muunnellaan konsensusehdotusta. Yksittäiset ehdotukset nostetaan esille ja pohditaan niiden järkevyyttä. Prosessiin otetaan mukaan vain ne ehdotukset, joita voidaan järkevästi perustella. Järkevä konsensuspäätös on keskimääräisesti paras, ja vastaa yhteistä hyvää. Päätös saattaa olla sellainen, jota kukaan ei ehdottanut, mutta se vastaa parhaiten yleistä tahtoa. Rousseauta mukaillen: ei todellinen konsensus vaan järkevä konsensus.

Kansantahto ei ole koskaan enempää kuin sen osien summa. Konsensus on muuta. On kyse päätöksen kriteereistä, kaikkien järkevien ehdotusten summasta. Se joka päättää järkevän ja järjettömän esityksen eron, määrää valtion tahdon. 

Konsensus ei tarkoita samaa kuin kompromissi. Kompromisseja tehdään toiminnallisista syistä jatkuvasti siten, että eri tavoin ymmärretyistä päämääristä tingitään hetkellisesti neuvottelutuloksen saavuttamiseksi. Kompromissi ei vielä todista yhtenevistä arvoista, jos osapuolten todelliset päämäärät eivät sen jälkeen kuitenkaan ole yhteneviä. Arvot ovat luonteeltaan sellaisia käsityksiä tavoittelemisen arvoisista päämääristä, että kompromissien teko ei niitä muuta. Päämääräkonsensus voi kylläkin vallita siitä huolimatta, että käytännön osaintressit poikkeavat toisistaan. Eri keinoinhan voidaan saavuttaa sama päämäärä.

Konsensuspäätöksenteko on ryhmäprosessi, jossa pyritään saavuttamaan kaikkien osallistujien suostumus.  Konsensus määritellään hyväksyttäväksi päätöslauselmaksi tai kompromissiksi, jota voidaan kannattaa, vaikkei se olisikaan kaikkien yksilöiden henkilökohtainen ”suosikki”. Sanaa ”konsensus” käytetään kuvaamaan sekä lopullista päätöstä että päätöksentekoprosessia. Konsensuspäätöksenteko siis käsittelee yksimielisen päätöksen punnitsemista ja lopullista muotoilua. Käytännössä konsensusprosessissa yleensä rohkaistaan eriävien mielipiteiden esittämiseen, jotta kaikki mahdolliset näkökulmat tulevat huomioon otetuiksi.  Tämä voidaan tehdä aloituspiirissä, jossa peukalon asennoista ”mitataan lämpötila”: ylös puolesta, alas vastaan ja vaakatasossa ”en osaa sanoa”. Vaihtoehtoja voidaan rajata ja ryhmän huomiota kohdistaa kysymällä ”olemmeko valmiita päätöksentekoon?” tai ”olemmeko yhtä mieltä siitä, että vaihtoehdot ovat X, Y ja Z?”. Koska yksimielisyyttä voi olla etenkin suurissa ryhmissä vaikea saavuttaa, tai se voi olla ryhmäpaineen, pelon, sisältöön liittymättömän vaikutusvallan, puhetaidon, riittämättömän ymmärryksen tai yksinkertaisesti keskusteluprosessia kohtaan koetun kärsimättömyyden aikaansaama, konsensusta tavoitteleva päättävä elin voi testata yksimielisyyttä vaihtoehtoisen vertailukohteen avulla.  Useilla erilaisilla tekniikoilla voidaan välttää päätöksenteon halvaantuminen ja päästä lähelle konsensusta. Tällaisia ovat yksimielisyys miinus yksi, kaksi tai kolme sekä karkea konsensus.  Konsensuksen pitää olla mahdollisimman laajaa, mikä edellyttää, ettei yksimielisyyden saavuttamiselle anneta liian suurta itseisarvoa eikä harmoniaa tulkita yksimielisyydeksi. Näiden välillä on vaikea tasapainoilla. Siksi ”suostumukseen” perustuva päätöksenteko on alkanut kiinnostaa.

Kun joku osallistujista ei kannata esitystä, eriävän mielipiteen esittäjällä on kolme vaihtoehtoa:

1. Vaatia kirjattavaksi varauksia: Ryhmän jäsenet, jotka eivät halua pysäyttää aloitteen etenemistä, mutta haluavat oman huolensa kirjattavaksi päätöslauselmaan, voivat ”esittää varauksia”. Jos varaukset ovat luonteeltaan merkittäviä, päättävä elin voi halutessaan muotoilla esityksen uudelleen.
2. Jättäytyä ulkopuolelle: ”Ulkopuolelle jättäytyminen” voidaan kirjata, mikäli ryhmän jäsen on ”henkilökohtaisesti vahvasti eri mieltä”, mutta ei halua pysäyttää aloitteen etenemistä muiden osalta. Vaikkakaan ulkopuolelle jättäytyminen ei pysäytä hanketta, sitä pidetään usein niin voimakkaana ”ei-äänenä”, että mielipide pyritään ottamaan huomioon konsensusesityksen lopullisessa muotoilussa. Ulkopuolelle jättäytymistä voidaan käyttää myös tapauksissa, joissa jäsen kokee olevansa kykenemätön täysin ymmärtämään esitystä tai osallistumaan siihen.
3. Torjunta: Kuka tahansa ryhmän jäsenistä voi ”torjua” esityksen. Useimmissa tapauksissa yksittäinen torjunta riittää pysäyttämään aloitteen, vaikka jotkut yksimielisyyden määritelmät vaativat aloitteen pysäyttämiseen useampia torjuntoja. Torjuntaa pidetään yleisesti äärimmäisenä toimenpiteenä, jota käytetään vain jos jäsen kokee aloitteen jollakin tavalla ”uhkaavan organisaatiota tai sen jäseniä, tai olevan ristiriidassa organisaation alkuperäisen tarkoituksen kanssa” (periaatteellinen vastalause). Joissakin konsensusmalleissa esitystä vastustava voidaan velvoittaa työskentelemään sen kannattajien kanssa kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytämiseksi. Konsensusesityksen torjuntamahdollisuus antaa eriäville mielipiteille vallan käyttää niin kutsuttua vähemmistötyranniaa.
(Yrittävä ekokylä, Yhteisöön vauhtia vihreällä liiketoiminnalla, Robert Hall 2013)

Dialogissa ei ole tarkoitus päätyä konsensukseen vaan saada eri näkökulmat esille, mennä rakentavasti kohti eroavuuksia ja luoda yhdessä yhteistä ymmärrystä. On tärkeä että joukko ihmisiä pystyy määrittelemään itselleen tarkoituksen, jota varten he pyrkivät ymmärtämään toisiaan.
Edustuksellisen demokratian oloissa kansanedustuslaitosten rinnalle voisi rakentaa vertaisuusparlamentteja, joihin ihmiset valitsisivat selkeästi vertaisiaan, ei edustajia. Vertaisuus on kasvava trendi. Toivottavaa on, että kommunikaatio, siihen liittyvä sensitiivisyys, kunnioitus, osallisuus ja yhdessä tekeminen olisivat tulevaisuuden demokratian ajattelussa kivijalkoina. Sosiaalinen infra, missä kykyä kohdata erilaisia ihmisiä, ymmärtää toistemme ajattelutapoja sekä rakentaa luottamusta vieraiden kesken. (Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, Sitra ja Demos Helsinki 2018)

Yhtenä neuvottelumallina ympäristökysymyksiin liittyvien ristiriitojen ratkaisemiseksi ja samalla asiantuntijoiden ja maallikoiden välisen kuilun madaltamiseksi on Liisa Uusitalo 1991 hyvin yleisellä tasolla hahmotellut kommunikatiivista yhteiskuntaa. Tällaisessa yhteiskunnassa kansalaisten preferenssit ja käyttäytyminen sekä henkilökohtaiset ja yhteishyödykkeitä koskevat intressit olisivat mahdollisimman hyvin sopusoinnussa. Uusitalon mukaan voitaisiin keskustella ”avoimesti vallitsevien tavoitteiden ja preferenssijärjestysten mielekkyydestä, ja niiden legitimointi tapahtuu avoimen keskustelun ja päätöksenteon kautta, jossa noudatetaan kommunikatiivisen rationaalisuuden pelisääntöjä. Ulrich Beck on hieman samansuuntaisesti kehitellyt ajatusta pyöreän pöydän mallista. Beck perää jonkinlaista uutta konsensus-rintamaa, jonka ensimmäisenä välttämättömänä tehtävänä olisi yksiselitteisen ja instrumentaalisen rationaalisuuden kitkeminen. Pyöreän pöydän mallin keskeinen idea liittyy juuri osallisuuden laajentamiseen suhteessa päätöksentekoon ja asiantuntijuuteen. Beckin pyöreän pöydän malliin kuuluu sopiminen prosessin normeista: keskustelumuotojen, protokollien, väittelyiden, äänestysmuotojen ja hyväksymisten tulee olla jollain tavoin sanktioituja, mutta siten että ”omatoiminen lainsäädäntö” ja itsevelvoitteisuus (self-obligation) korostuvat.

Sosiokraattinen päätöksenteko

Sosiokratia kehittyi kybernetiikasta ja systeemiajattelusta suurta vaikutusvaltaa amerikkalaisessa taloudessa käyttäneiden kveekareiden keskuudessa. Kansainvälinen myötäelävän vuorovaikutuksen järjestö The International Non Violent Communication  (NVC) oli ensimmäisiä käyttäjiä.

Sana sosiokratia (engl. sociocracy) on johdettu latinan ja kreikan kielen sanoista socius (kumppani) ja kratein (hallinnoida). Englannin kieleen sanaan vakiinnutti Auguste Comten vuonna 1851 (Comte on myös luonut englannin kielen sanan sociology). Sosiologi Lester Frank Ward käytti sanaa artikkelissa vuonna 1881. Hollantilainen pasifisti, kasvattaja ja rauhanaktivisti Kees Boeke sovelsi käsitettä koulutukseen. Laajemmassa merkityksessään sosiokratia tarkoittaa, että hallitsija on "socios" - ihmiset jotka ovat sosiaalisessa suhteessa keskenään - verrattuna demokratiaan, jossa hallitsijana on "demos", yleinen kansanjoukko.

Boeken entinen oppilas Endenburg kehitti sosiokraattisen organisaatiopiirin menetelmän, Sociocratic Circular Organizing Method. Piiri viittaa palautejärjestelmään, jota on kutsuttu kausaaliseksi takaisinkytkennäksi, ”circular causal feedback process”, palautekehäksi.  Sosiokratia vastaa myötäelävän vuorovaikutuksen arvoja ja tekniikkaa, joka korostaa henkilökohtaisten tarpeiden määrittelyä ja niiden täyttämistä. Sana ”tarve” kuuluu pikemminkin NVC:n kielenkäyttöön kuin sosiokratiaan.  Sosiokratian avainkohta on se, että siinä yksilön on mahdollista antaa suostumuksensa siihen, että toinen henkilö voi edustaa häntä ja hänen tarpeitaan erikoistuneissa päätöksentekopiireissä. Koska kaikki piirit on ristiin kytketty henkilöillä jotka tiedottavat kahteen suuntaan, palautekehät ja kommunikaatio toimivat läpi koko organisaation. Periaatteet luodaan kokouksessa, jossa kaikki piirin jäsenet ovat tasa-arvoisessa asemassa. Voidaan vapaasti päättää esimerkiksi, että toimintojen johtajuutta kierrätetään. Tavallisesti toimiva johto valtuutetaan tekemään käytännön päätöksiä itsenäisesti.  Henkilökuntakokouksia pidetään vain tarvittaessa, ja niitä johtaa toimintaa johtamaan valittu henkilö.

Innostutko sinä
- toimimaan yhdessä muiden kanssa mutta päädyt istumaan loputtomissa hyödyttömissä kokouksissa yhteiskymmärrystä etsimässä tai joissa vain kovimmat äänet kuuluvat?
- löytämään tehokkaan päätöksentekotavan
- edistämään läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä
- kehittämään yhteisöäsi valmiiksi muuttuvaan maailmaan?

Holokraattinen päätöksenteko

Hoolokraattinen päätöksentekomenetelmä on kehitetty sosiokraattisen menetelmän pohjalta. Holakratia korostaa organisaation ”tarkoitusta” niin, että jokainen voi nousta henkilökohtaisten tarpeittensa tasolta omistautuakseen korkeampien tavoitteiden toteuttamiselle. ”Tarkoitus” on hyvin lähellä sosiokratian ”näkemystä” (visio), ”tehtävää” (missio) tai ”tavoitetta”. Holakratian vallanjakojärjestelmä suojaa organisaatiota kangistumasta patriarkaaliseen johtajuuteen. Kaikki ovat sekä johtajia että alaisia, joilla on todellista valtaa ja todellista vastuuta. Pyrkimyksenä on ylläpitää tasapainoa pitämällä kirkkaana mielessä organisaation tarkoitus. Tärkeänä osana kanssakäymistä nähdään jännitteet, jotka pyritään hyödyntämään kanavoimalla ne merkityksellisiksi muutoksiksi. Holakratia tarjoaa useita tarkkaan määriteltyjä keinoja työstää jännitteitä selkeyden vuoksi yksi asia kerrallaan. Holakratia erottaa kokouskäytännöissään kaikilla tasoilla ”hallinnoinnin” ja ”toiminnan” prosessit toisistaan. Hallinnollisissa kokouksissa kaikilla on puheoikeus ilman, että kenelläkään olisi mahdollisuus käyttää konsensusvaatimuksen tarjoamaa vähemmistötyranniaa aloitteiden pysäyttämiseksi. Selkeillä kokoussäännöillä varmistetaan, etteivät politikointi tai voimakkaat persoonallisuudet saa ylivaltaa. 

Jatkuvasti uudelleen rakentuva organisaatio sopeutuu uusiin jännitteisiin. Hallinnon selkeys antaa mahdollisuuden saada useimmat hommat hoidettua selkeällä ja toimivalla työn- ja vastuunjaolla ilman jatkuvaa konsensuksen tavoittelua. Kaikissa taktisissa kokouksissa esityslistan kaikki pykälät tulevat käsitellyksi aina ajoissa. Täydellinen läpinäkyvyys näissä kokouksissa tuo esiin kaiken tapahtuneen edistyksen epäonnistumisia peittelemättä. (Yrittävä ekokylä, Yhteisöön vauhtia vihreällä liiketoiminnalla, Robert Hall 2013)

Deliberatiivisen eli puntaroivan demokratia tavoitteena on yhteisymmärrys erilaisista ratkaisuista ihmisten kesken. Se syntyy keskustelemalla ja yhteisiä näkemyksiä etsimällä. ”Deliberatiivisten mallien mukaan demokratian olennainen sisältö on pohdiskelevassa keskustelussa ja diskursiivisessa julkisessa osallistumisessa päätöksentekoon eikä niinkään äänestämisessä tai intressien yhdistelyssä. Paikallisiin olosuhteisiin on reagoitava luovasti.” (Rauno Sairinen)

Suora demokratia 

Suora demokratia on vaihtoehto “pelkälle edustamiselle”. Hannah Arendtin mukaan suoraan demokratiaan kuuluu erilaisia osastoja, neuvostoja ja ryhmiä, jotka tukevat paikallista itsehallintajärjestelmää. Ryhmien omat joukot valitsevat johtajansa ja nämä voivat delegoida valtaa eteenpäin. Neuvostoliitossa puhuttiin demokraattisesta sentralismista, missä teorian mukaan alemmat tahot valitsevat aina ylempänsä.

Kun kaikille yhteiskunnallisille ryhmille taataan taloudellinen mahdollisuus suoran demokratian toteuttamiselle ei demokratia ole enää ammatti vaan elämäntapa. Ehdotuksen mukaan tällainen suora demokratia toteutuu aluksi vallitsevan reaalidemokratian rinnalla ja sen tukena kunnes siirrytään post-patriarkaaliseen demokratiaan. Radikaalidemokratia tarkoittaa kasvoista kasvoihin kommunikaatiota.

Suora demokratia ei voi toimia suurissa oloissa, missä ihmiset eivät tunne toisiaan. Ongelmia on ollut tuttujen suorassakin demokratiassa. Saksan vihreiden entinen ministeri Joschka Fischer kritisioi voimakkaasti suoraa demokratiaa: ”Kuka edustaa ”suoraa demokratiaa? Mitä tahansa ryhmää voi käyttää taktisiin vetoihin. Osoittautuu vaikeaksi tietää, ketkä päätöksiä tekeviin kokouksiin osallistuvat. Voittaja on se, joka saa päättää, missä tiloissa tai missä kaupungissa kokous milloinkin pidetään, ja saa näin mobilisoitua kaikki kannattajansa. Päätökseen vaikuttaa myös ehdokkaan puhetaito, sillä osallistujat eivät aina tunne asiaa ja heihin on helppo vaikuttaa. Suorassa demokratiassa eivät päätä valitut edustajat, vaan itsevalitut aktivistit. Suora demokratia on vihreä helvetti, missä kokemattomat ja naiivit pääsevät vapaasti ruohokentälle.” Jopa Petra Kelly yhtyi hänen mielipiteeseensä: ”Kokemuksesta voin sanoa, että perusta käyttäytyy julmasti valittuja kohtaan. Myös lehdistö vaikuttaa perustan mielipiteisiin.” (Stephan Eisel, Politische Meinung, 1983/5) 

Suora demokratia voi tarkoittaa kuvitteellista suoruutta, mutta jos suoraa demokratiaa toteutetaan sen alkuperäisessä merkityksessä, paikallisesti ja päätettäessä niistä asioista, joiden vaikutukset läsnäolevien on itse kannettava, muuttuu kuva positiivisemmaksi.

Kun Nokia kehitti tabletin kymmenen vuotta ennen IPadiä, keksintö hyllytettiin, koska Nokia teki asiakaskyselyn. Johtopäätös: jos halaa jotain uutta ei kannata kysyä kansalta!

Porvarisnuoretkin ovat ehdottaneet käytännön keinoina demokratian parantamiseksi sähköisiä kansanäänestyksiä, kansalaisaloitteiden aktiivista hyödyntämistä, kansalaispaneeleja, kuulemis- ja keskustelutilaisuuksia, palautekanavia. Mitä tehdä, kun on todisteita siitä, että klassinen kansanäänestys ei ole osoittanut toimivuutta?Saksassa tehtiin vuoteen 2010 mennessä 282 hakemusta, joista 19 perusteella suoritettiin kansanäänestys, joista vain kahdeksan perusteella muutettiin lakia. (Michael Borchard)

Myös Rousseau ehdotti suoraa kansanvaltaa.

Elokapinan foorumiehdotus

Parlamentaarisen demokratian rakenteelliset esteet pysäyttävät demokraattisia päätöksenteon muotoja. Siksi Elokapina vaatii hallitusta kutsumaan koolle tavallisista kansalaisista muodostetun ja tutkijoiden informoiman kansalaisfoorumin esittämään keinoja, joilla hiilipäästöjen ja nielujen tasatila ja talousjärjestelmän ekologinen jälleenrakennus toteutetaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Foorumi muodostetaan osittaisen satunnaisotannan keinon, otoksen edustavuus taataan. Jäsenet eivät voi tulla uudelleen valituiksi joten heillä ei ole intressiä politikoida äänestäjien saamiseksi. Heitä ei ole mielekästä loata, koska he eivät edusta mittään tiettyä ryhmää. Foorumi kuuntelee laajasti asiantuntijoita ja sidosryhmiä. Sen jälkeen ne jakautuvat fasilitoituihin pienryhmiin, keskustelemaan ja tekemään ehdotuksen foorumin suureen saliin. Maan hallitus sitoutuu moraalisesti foorumin päätöksiin ja tekee lakiehdotuksia.

Koinokratiassa

yhteiskunta ja demokratia voitaisiin järjestää tavalla, jossa ihmiset jaetaan seitsemän hengen ryhmin. Jokaiselle seitsemän hengen ryhmälle valitaan edustaja, joka osallistuu seuraavalle tasolle rakennettuun seitsemän hengen ryhmään ja jokaisesta näistä taas valitaan yksi edustaja, joka on taas korkeammalla tasolla tekemässä päätöksiä suuremman joukon puolesta. Mielenkiintoinen ajatus tässä järjestelmässä on se, että millä tahansa tasolla jokainen ihminen joutuu tarkistamaan luottamuksensa, jos hänet äänestettään pois edustamasta omaa ryhmäänsä alimmalla tasolla, menettää hän asemansa myös ylemmillä tasoilla. (Timo Honkela Rauhankone, Gaudeamus 2017)

Miten ihmislajin tulevaisuuden kannalta väistämättömien kysymysten ratkaisemiseen saadaan oikeutus myös ihmisiltä, joita ongelmat eivät kosketa suoraan? (Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, Sitra ja Demos Helsinki 2018)

xxxxxxxx

Liberaalin demokratian indeksi sisältää 57 muuttujaa

Varieties of Democracy -instituutti. Vaalitulokseen perustuva demokratia on ollut Yhdysvalloissa voimassa kauemmin kuin missään muussa valtiossa.
Vaalien rehellisyys
yhteiskunnan liberaalius
osallistuvuus
tasa-arvoinen julkinen keskustelu lain valmistelussa ja
korruptiosta
akateeminen vapaus
toimeenpanovallan kunnioitus
ilmaisunvapaus

Brigt Line Watch
Freedom House


1. Tanska
2. Viro
11. Suomi
36. USA
54 maailman väestöstä elää ei-demokraattisessa valtiossa (hs 15.10.2020)

Ihmisoikeusjärjestö: Johtajat näpertelevät

Monet demokraattiset hallinnot näpertelevät puoluepoliittisten ja lyhytaikaisten kiistojen parissa, jolloin suuret asiat unohtuvat, moittii Human Rights Watch raportissaan. Demokraattiset johtajat tuntuvat juuttuvan pieniin päivänpolttaviin kysymyksiin ja poliittisten irtopisteiden keruuseen sen sijaan, että paneutuisivat oikeasti tärkeisiin kysymyksiin. Demokraattisten hallintojen heikkous antaa tilaa yksinvaltaisille johtajille. Itsevaltaiset hallinnot ovat liian helposti päässeet käyttämään ulkomaalaisvastaisia, naisvihamielisiä, homofobisia tai rasistisia väittämiä. Näillä keinoin itsevaltiaat ovat voineet peittää sen, ettei heidän hallintonsa edistä kansan, vaan heidän omaa hyvinvointiaan, HRW sanoo. Monissa maissa nähdään "vaalinäytelmä", joissa ihmiset pääsivät näennäisesti äänestämään, mutta joilla ei ollut mitään tekemistä demokratian kanssa, HRW kertoo. Näin tapahtui esimerkiksi Venäjällä, Hongkongissa, Ugandassa ja Nicaraguassa. Ehdokasasettelu oli tarkoin rajoitettua, opposition edustajat poistettu, tiedotusvälineet vaiennettu ja mielenosoitukset estetty. Demokraattiset johtajat ovat epäonnistuneet demokraattisen vaihtoehdon markkinoinnissa, HRW:n johtaja Roth arvioi. Yhdysvalloissa valmistelut ovat jo käynnissä, jotta seuraavien presidentinvaalien tulosta muutettaisiin hienostuneemmalla tavalla, järjestö uskoo.

Datajätit uhkaavat jo demokratian ydintä

Juha-Pekka Raete hs 16,12,20 21, Maailman 50 vaarallisint yhtiöyä -kirja.

Google hallitsee tiedonhakujamme, Facebook, Whatsapp ja Instagram hallitsevat sosiaalista elämäämme ja Microsoft hallitsee aika lailla työntekoamme. Amazon hallitsee tiedon tallennusta ja kauppaa. Silti emme tiedä juuri mitään tavasta, jolla nämä yhtiöt keräävät meistä tietoa.  Emme myöskään tiedä mihin perustuvat ne algoritmit, joiden perusteella nuo yhtiöt tietojamme hyödyntävät. Jeff Bezonin tarina on hyvä esimerkki siitä isosta murroksesta, miten muutama jättiyritys on vaivihkaa valtaamassa maailmaa. Ja siitä, miksi tämä muutos saattaa olla vaarallinen koko länsimaisen demokratian kannalta.
Jos digitaalista murrosta haluaa ymmärtää on hyvä tuntea seuraavat kolme käsitettä:
1.  A winner takes all -ilmiö
2. Alustatalous
3. Palveluiden helppokäytteisyys
Alustatalous tarkoittaa, että on parempi omistaa kaupankäynnin tai tiedonvälityksen alusta kuin myydä itse tuotteita tai tehdä itse sisältöjä. Digitaalisessa taloudessa kyse on lopulta vain kahdesta asiasta: palvelun helppoudesta ja sen tarjoajan luotettavuudesta.
Maailman suurin verkkokauppa Amazon omistaa 40 prosentin markkinaosuuden Amerikassa, kun toiseksi suurimman kilpailijan osuus on viisi prosenttia. Vaarallisuus liittyy datajättien markkinaovimaan. Niille ei synny kilpailijoita, koska ne tappavat uudet yrittäjät hintakilpailulla tai ostamalla ne ajoissa pois. Jos Elon Mask sekoaa tai hänen perillisensä on tolloja, koko maailma kärsii.
Kiina haluaa panna teknomiljardöörit kuriin ja jakaa vaurauden hedelmät kansalle tasaisesti. Kiinan malli herättää inhottavan kysymyksen: Mitä hyötyä on demokratiasta, jos Kiinan malli tuo keksiluokalle ja köyhille nopeammin ja reilummin parempaa elintasoa kuin mihin länsimaiset demokratiat pystyvät.

”On kyseenalaista kutsua vaaleja demokraattisiksi. Jos enemmistö tai edes suuri osa viittaa kintaalla oikeudelleen. Sattuvampaa terminologiaa kuin ”kansanvalta” olisi ”poliittisesti aktiivisten valta ja tälle vallalle pitäisi keksiä muu nimi kuin demokratia. Yksi uudistus olisi, että äänestäneitä vastaava osa edustajista valittaisiin perinteisesti ja nukkuvista arvalla heitä vastaava osa. (Eero Paloheimo, Kanava 8/2021)

Demokratian tukeminen kuuluu ideologeille ja propagandisteille. Todellisessa maailmassa eliitin demokratiaa kohtaan tuntema vastenmielisyys on yleinen normi. On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että demokratiaa tuetaan ainoastaan siinä määrin kuin siitä on hyötyä yhteiskunnallisten ja taloudellisten tavoitteiden kannalta. Se on johtopäätös, jonka vakavasti otettava tutkimus myöntää vastentahtoisesti. (Noam Chomsky 2016)

Käytännöllisen filosofian tutkija Sirkku Hellsten kirjoittaa (hs vieraskynä 20.9.1998) poliittisesta korrektiuden vaatimuksen ja tieteellisen arvovapauden vaatimuksesta.: "Silloin kun yksilön moraalisen autonomian ja kriittisen ajattelun kannustaminen nähdään demokratian vastaisena radikalismina, arvostelijoiden on syytä mennä itseensä ja pohtia demokratian ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ideaa uudelleen. Tällöin radikalismia huolestuttavampana ilmiönä näkisinkin kaikkien kritiikkiä ja vaihtoehtoja esittävien näkemysten tukahduttamisen heti alkuunsa - ja vieläpä demokratian nimissä... modernista yhteiskunnasta ovat liberalismin keskeiset arvot kuten tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja kriittisen ajattelun kannustaminen kummallisella tavalla kadonneet näennäisdemokratiaan... Teoriat ovat aina sidoksissa ympäröivän yhteiskunnan arvoihin. Toisaalta samanaikaisesti yhteiskunta ja siinä vallitsevat ajatusmallit saavat vaikutteita erilaisista teoreettisista rakennelmista ja erilaisten ajatusmallien filosofisista hahmotelmista. Yhteiskunnallinen ja intellektuaalinen kehitys kulkevat aina käsi kädessä."