Dissidentti - kuka mitä miksi?

Päivitetty 30.3.2025

Teidän lakinne ja oikeutenne – nehän minun pitikin ampua.
(Minna Canth, Työmiehen vaimo)

Stålbergin linjana oli taata lainsuoja vannoutuneille kommunisteillekin, että ketään ei saa aatteistaan rangaista vaan vasta todistetuista rikoksista. (Juho Stålberg Oikeusvaltion etuvartiossa)

Habe Mut, dich deines eigenen Verstandes zu bedienen -
Käytä rohkeasti omaa ymmärrystäsi. (Immanuel Kant 1784)

Jos olisin kysynyt ihmisiltä, mitä he haluavat, he olisivat todennäköisesti sanoneet: Nopeampia hevosia. (Henry Ford)

Jumalan laupeuden ansiosta meillä on maassamme kolme sanoinkuvaamattoman kallisarvoista asiaa: sananvapaus, omantunnonvapaus ja ymmärrys olla koskaan käyttämättä kumpaakaan. (Mark TwainTales, speeces, Essays and Sketches)

Nuorissa kirjailijoissa ei näytä olevan toisinajattelijan ituja (kuten Donner, Paasilinna, Linkola). Me uskomme kyllä taiteeseen, mutta emme asiaamme. Meidän aikamme kuluu liiaksi huolehtiessa apurahoista ja työskentelyolosuhteista, jotta asialla olisi tilaa kasvaa pakottavaksi sanomiseksi. Kulkeeko nuori sukupolvi keski-ikään ilman ainutta suurta vaikuttajaansa? Vaikuttajaa joka kasvaisi nuorisosta itsestään. Jos niin käy, yhteiskunta on henkisesti valmis ainoaan jäljellä olevaan, harakariin. Ilman toisinajattelijan jyrinä-ääntä mikään yhteiskunta ei ole paratiisi vaan hautausmaa. (Toisinajattelijoiden hupenevat rivit, Suomenkuvalehti 19.8.1983)

Se joka ei tunnusta itselleen omaa riippuvuuttaan ja
joka pitää itseään vapaana siellä missä hän ei ole vapaa,
varjelee omia kahleitaan. (Hans-Georg Gadamer)
 

Ampukaa minut, mutta siihen teidän valtanne päättyy. (Yrjö Kallinen)

Viisi hallintatekniikkaa: näkymättömäksi tekeminen, naurettavaksi tekeminen, tiedon pimittäminen, kaksoiskuritus sekä syyllistäminen ja häpäisy.

Tahto ja kyky itsenäiseen ajatteluun on hävitettävä ja korvattava voimakkaammalla kaikista voimista, oman mielipiteen häpeämisellä. Teräksenluja byrokraattinen sihteerien, salaisten asiamiesten, rahastonhoitajien, puheenjohtajien, notaarien ja heidän apulaistensa arvorakennelma on erityisesti omiaan edistämään älyllisen orjuuden syntymistä. Lahjakkaat yksilöt ovat aina enemmän turmiollisia kuin hyödyllisiä. On katkaistava kieli Cicerolta, puhkaistava silmät Kopernukukselta, kivitettävä Shakespeare. Kaikki alennetaan samalle tasolle: täydellisen yhdenvertaisuuden tilaan.” (Dostojevski)

Jos haluaa olla henkisesti itsenäinen, pitää olla taloudellisesti itsenäinen.(Pentti Kouri)

Suomessa ei ole riippumatonta älymystöä, koska meillä ei ole taloudellisesti riippumattomia ajattelijoita. (Paavo Haavikko)

 Joku pystyy elämään jossain tilassa ilman, että sen rakenne puristaa hänet kuiviin.

 ”En kannata demokratiaa, en markkinataloutta, en jaa länsimaisen ihmisen arvoja millään tavalla. Olen kaikesta eri mieltä. Kannatan intellektuaalien diktatuuria ja vastustan yksityisomaisuutta. Haluan taloudellisesti tasa-arvoisen maailman ilman rajoja, köyhyyttä, syrjintää ja väkivaltaa.” (Riikka Sakkinen hs 16.9.2020

”Vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen jututti mua siinä niin. Sitten se kysyi, että mites sä tänne tulisit, kun aina sä oot meitä haukkunut. Mä sanoin sille, että jos sä nyt ajattelet, että kaveri on ennen seissyt teltan suulla ja kussut sisään, niin eikö ole parempi ottaa sisään, että se kusee ulos. Virkkunen oli aika tyytyväinen.”
(Saska Saarikoski, Ylioppilaslehti 20.2.2021)

 Ensin sinua ei olla huomaavinaan, sitten sinulle nauretaan, sitten sinua vastaan taistellaan ja sitten olet voittanut. (Mahatma Gandhi)

Ehkä konsensus-Suomen suurin ongelma on se, että se on halannut kerettiläisensä kuoliaaksi. Luovuus nousee usein siitä, että minussa oleva harhaoppinen nousee kapinaan minun omaa oikeaoppisuuttani vastaan. Historia tarvitsee kerettiläisensä. Mitään muutosta ei tapahdu, ellei entistä kyseenalaisteta. (Martti Lindqvist hs 28.10.1988)

Monet dissidenttien oppi-isistä kokivat urhean lopun roviolla – toisin kuin me nykyajan dissidentit, jotka vain hiljaa kidumme kohti kuolemaa ilman mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan rientoihin sen yhden ylituomarin eli rahan puutteen takia.

Kukaan ei ole dissidentti vain siksi, että hän jonain päivänä päättää valita tämän mitä eriskummallisimman uran. Sinä joudut dissidentin rooliin tuntiessasi henkilökohtaista vastuuta tai ulkoisista olosuhteista. Sinulle ei löydy paikkaa yhteiskunnallisessa järjestelmässä, koska oma käsityksesi kehityksestä on hyvin erilainen. Dissidenttinä pyrit tekemään työsi erityisen hyvin, mutta joudut luopumaan päämääristäsi ja sinua aletaan syyttää yhteiskunnan viholliseksi. (Vaclav Havel)

Niihin aikoihin kun sanoja saattoi tallentaa vain muistiin, oli varsin epätodennäköistä, että yhteiskunnallisten toisinajattelijoiden puheet olisivat jääneet elämään laajemmin kuin heidän pienen kannattajajoukkonsa keskuuteen. (Irene Vallejo 2021)

 

Muistatko vielä ajan, kun Suomessa julkaistiin lehtiä kuten Uusi ihmiskunta ja Suomi? Kun Vihreässä Langassa ja Ydin-lehdessä painettiin filosofisia mietteitä ja pohdittin rakenteellista väkivaltaa? Mihin lehteen kirjoittaisi dissidentti nykyään? Valtiovalta  yksipuolistuu ja yhteiskunta sen mukana. Kaikki homoista ateisteihin on sallittua, kunhan ne eivät kyseenalaista globaalia markkinataloutta. Vallankumouksellisista kirjoista ei kulutuskansalainen kiinnostuisikaan. Onneksi on netti. Vaihtoehteisista elämäntavoista saa parhaiten kuvan lukemalla järjestelmään kriittisesti suhtautuvien toisinajattelijoiden omakustanteita ja blogeja. Uusia ajatuksia löytää seuraamalla, minne takavuosien ajattelijat ovat siirtyneet. Siinä kaikki, keskustelu on loppunut.

Tieteellistä tutkimusta vaihtoehtoisista elämäntavoista ei tueta taloudellisesti eikä opiskella yliopistoissa. Suosituimmatkaan blogit eivät kelpaa opiskelijoiden tutkielmissa muuta kuin tilastoina, koska ne luokitellaan vain mielipiteiksi eivätkä kaikki blogit ole edes yleisesti saatavilla. Siksi vaihtoehtoisia ajatuksia ja elämisen malleja on yhä vaikeampi perustella ja todistaa tieteellisesti pitävästi toimiviksi. Myös vaihtoehtoja valtiolliselle järjestelmälle on yhä vaikeampi osoittaa kokeilukelpoisiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että valtiotieteellinen koulutus ja ympäristöfilosofia on lähes lopetettu. Nykyisen kehityssuunnan totaalisuus on näivettänyt yhteiskunnallisen keskustelun. On vain talouskavu. Ja automatisaatio. Luovaa aikaakaan pohtimiseen ei ole, joka hetki on kiirehdittävä jonnekin. Minnekään ei voi enää paeta eikä mesenaatteja löydy. Jokaisen on tienattava rahaa, että voi syödä ja asua.

Minkälainen voisi olla kolmannen vuosituhannen elämäntapa, vaihtoehto toisella vuosituhannella alkaneelle luonnon kuluttamiselle, ihmisen väsymiselle?

 

Toisinajattelun historiikkia

Vuonna 1573 alkoi Varsovan liittovaltuusto kutsua dissidenteiksi niitä protestantteja, jotka eivät kuuluneet valtiossa vallitsevan uskonnon piiriin. Sata vuotta myöhemmin Englannissa dissenter tarkoitti anglikaaniseen kirkkoon kuulumatonta protestanttia. Myöhemmin 1800-luvulla dissidentit eivät kuuluneet tunnustettuun kirkkokuntaan ollenkaan. Dissidentti on alunperin eriuskoinen, suomeksi harhaisesti “toisinajattelija“. Kuka on ensimmäinen ajattelija?

Dissidentit vastustavat valtaapitävien käsityksiä (dissidere - to set apart). Toisaalta myös presidentti Bushia on kutsuttu dissidentiksi, toimihan hän avoimesti yleistä mielipidettä ja poliittista valtaa vastaan.

Leo Tolstoin teos Jumalan valtakunta on sisälläsi inspiroi mm. Mahatma Gandhia hänen vapauttaessaan Intiaa Englannin siirtomaavallalta. Tolstoi ei hyväksynyt valtiota, koska valtio levittää väkivaltaa ja korruptiota eikä kirkon auktoriteettia, koska kirkko tuki valtiota. Tolstoi ei hyväksynyt yksityistä omistamista ja vastusti avioliiton instituutiota. Hän katsoi vääräksi vallitsevan yhteiskunnan, joka perustuu taistelulle ja muiden työn varaan elämiselle. Hän alkoi itse toimia esimerkkinä hyvästä elämästä.

Kolmas ryhmä, jota alettiin 1800-luvulla kutsua dissidenteiksi, olivat psykologit, Sigmund Freudia ensimmäisenä kehittämänsä kulttuuriteoreettisen psykoanalyysin vuoksi sekä Erich Frommia Olla vai omistaa -kirjansa ansiosta. 

Kun marxilainen filosofi Antonio Gramsci (k. 1937) tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan, yleinen syyttäjä julisti oikeuden aikana: "Näiden aivojen toiminta on estettävä 20 vuoden ajaksi.”

Neuvostoliitossa alettiin 1970-luvulla käyttää käsitettä dissidentti kansalaisoikeuksien puolesta ja reaalisosialismia vastaan taistelevista taiteilijoista ja intellektuelleista, kuten ydinfyysikko ja demokratia- ja ihmisoikeusaktivisti Andrei Saharov  Heitä pidettiin poliittisina vankeina ja heiltä riistettiin kansalaisoikeudet karkottamalla maasta. Varsinkin nuorimpia dissidenttejä pidettiin psykiatrisissa sairaaloissa, koska “se joka kritisoi valtiota, on sairas”.

1980-luvulla moskovalaisten rauhanaktivistien Moskova-Helsinki -ryhmä sai laajaa julkisuutta. Amerikkalaiset eivät aavistaneet, että ryhmä muodostui yhdentoista tavallisen kansalaisen aktiviteetistä, joilla oli käytössään ainoastaan pari vanhaa kirjoituskonetta. Ryhmä lähetti kirjelmiä Brezhneville ja ETY-sopimuksen allekirjoittaneille lähetystöille vuonna 1976.

 "Vanhana toisinajattelijana olen oppinut taidon odottaa kauan." (Vaclav Havel)

Nykyään tunnetut dissidentit taistelevat reaalidemokratiaa, globalisaatiota ja talouskasvun logiikkaa vastaan, esim. yhteiskuntakriittiset intellektuellit Noam Chomsky ja Michael Moore. Chomsky ei hyväksy yritysten rahojen käyttöä politiikassa. Myös Naomi Kleinin The Rise of Disaster Capitalism ja James Petrasin Rulers and Ruled in the U.S. Empire: Bankers, Zionists, Militants ovat esimerkkejä toisinajattelijoiden maailmasta.

”Sisukkaasti vapautta etsivien on opittava ymmärtämään indoktrinaation mekanismit ja käytännöt. Aivopesu on totalitaarisessa yhteiskunnassa helpommin havaittavissa kuin järjestelmässä, jossa vapauteen vetoamalla harjoitetaan aivopesua ja ihminen jätetään tahdottomaksi instrumentiksi.” (Noam Chomsky)

Kungfutselaisuus kysyy jo ennen ajanlaskun alkua: Onko eroa sillä tappaako miehen teräaseella vai huonolla hallinolla.

Mikäli sananvapaudella tarkoitetaan avoimuutta ja kuulluksi tulemista – eli onko mahdollista saattaa jotain yleiseen tietoisuuteen ja onko valtakoneilla velvollisuus reagoida julkistettuun tietoon – puuttuu sananvapaus niin idässä kuin lännessä. Keinot tietysti ovat erilaisia. Lännessä kansalaisjärjestöjen voimavarat ja mahdollisuudet järjestää oikeusapua syyttä tuomituille ovat rajalliset.

Yhdysvaltain armeijan analyytikko Chelsea Manning paljasti vuonna 2010 Yhdysvaltain armeijan tekemiä ihmisoikeusloukkauksia. Hän toi julkisuuteen mm. videon, jossa sotilaat ampuvat Irakissa helikopterista siviilejä ja toimittajia. Hänet tuomittiin 35 vuoden vankeuteen (vapautui 2017). Bushin hallinto halusi kuulla Irakista vain tiettyjä asioita. Usein CIA:n johto sanoi analyytikoille, että ei me tätä voida kertoa, eivät ne tätä kuuntele. "Se oli ensimmäinen kerta urallani, kun tajusin, että politiikka voittaa tiedustelutiedon. Ei haluta faktoja, vaan oikeutus päätöksille." (CIA:n analyytikko John Nixon)

"Modernin yhteiskunnan kriitikoita ei ärsytä moraalittomuus, vaan modernin yhteiskunnan keskiluokkainen elämäntapa, jota he pitävät halveksittavana ja hengettömänä. Tasapäistävä demokratia tukahduttaa inhimillisen nerouden. Keskiluokalle on ominaista mukavuudenhalu, turvallinen tavanomaisuus ja keskittyminen arkipäiväiseen elämään. Keskiluokka ei nouse barrikadeille eikä innostu suurista aatteista. Banaali keskiluokkaisuus yhdistyy nimenomaan Yhdysvaltoihin, jossa puuttuu toisaalta syntyperäinen yläluokka ja luokkatietoinen proletariaatti." (Pekka Masonen, Kanava 7/2005)

Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johanson on todennut: "1980-luvulla mielipidevangit olivat tähtiä. (Nelson Mandela, Vaclav Havel, Lech Waleca, Alexander Solschenizyn, Milovan Đilas, Wladimir Bukowski)

"Siihen on hyvä syy, että mielipidevankeja ei enää tunneta. Mielipidevangit olivat kylmän sodan tuote". Jos ihmisiä vainotaan länsimaissa mielipiteidensä vuoksi, se tehdään niin, että vainosta ei ole niin helppo syyttää. Toisinaan poliittiset oikeudenkäynnitkin naamioidaan rikosoikeudellisiksi. (Human Rights Watch)

Dissidenttien pahaksi onneksi “yhteiskunta” on jakautunut niin moniin erilaisiin ryhmiin, että niistä ei ole yhteistä vastusta valtiolle. Valtio voittaa aina yksittäiset kapinoitsijat. Arabikaduilla ihmiset osoittivat aikanaan sitkeyttä ja rohkeutta. Heidän vallankumouksensa johti suurvaltojen väliintuloon ja raakaan talousvallan keskittymiseen kuten aikanaan Neuvostoliitossa.

Suomessa älymystö - niin kuin on kuvattu Sininen Suomi -dokumenttissa - elää yhteiskunnan varoilla, maksaa veroja. Ei siis sahaa oksaa jolla istuu. Valtavirtakäsityksistä poikkeavia näkemyksiä edustavat henkilöt saattavat itse kutsua itseään toisinajattelijoiksi. Esimerkiksi Tuure Junnila julkaisi omaelämäkerrallisen teoksen Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa ja Pentti Linkola poliittisen esseekokoelman Toisinajattelijan päiväkirjasta. Juice Leskisestä ilmestyi Linda Huhtisen kirja Toisinajattelija Näin lausui Leskinen (2020).

Radio Playssa on mainostoimisto Folk Finlandin podcast-sarja toisinajattelijoista, "jossa isketään kiinni suomalaisiin ajattelun uudisraivaajiin, kysytään heiltä miksi on järkevää uida vastavirtaan, mitä yllättävillä näkökulmilla voi saada aikaan ja kuinka kuka tahansa voi kehittää maailmankatsomustaan napsun verran valtavirrasta vinoon". Kuitenkin "nuo vihatut, rakastetut, pelätyt, kunnioitetut ja oudoksutut persoonat muuttavat maailmaa, pidimme siitä tai emme".

Yhdysvallat selvittää ongelmat poliittisten vastustajien kanssa huomattavasti elegantimmin kuin Kiina ja Venäjä, missä dissidentti häviää työleirille tai jos osoitauttuu uppiniskaiseksi hankitaan pois päiviltä. Amerikassa kuten Suomessa jokainen saa sanoa ja ajatella mitä haluaa, mutta kuka kuulee protestin? Toisinajattelijan on turha anella apurahoja tai haaveilla ommalla arvomaailmallaan valtion virkoja. Tiedotusvälineiden itsekuri on mahtava ja ne ovat talouselämän vaikuttajien käsissä. Toki kylähulluista ja muuten hassuista ihmisistä voi kirjoittaa. Merkillistä, miten amerikkalainen demokratia on yhä suosittu vientiartikkeli koko maailmalle...

Helsingin Sanomien maailmassa toisinajattelija on myyntituote

Meditaatiolle kävi kuten muille vastakulttuurin lempilapsille:
se otettiin haltuun, kesytettiin, muutettiin yksilöiden puuhasteluksi. Se vei siltä voiman muuttaa yhteiskunnallisia suhteita. (Mika Pekkola)

Helsingin Sanomat on tunnettu siitä, että se tekee meistä nykyjärjestelmälle vaihtoehtoja etsivistä raakaa pilaa. Ei ollenkaan huono esimerkki on esitieto pitkästä haastattelusta kuukausiliitteessä lokakuu 2020 "Virtsalla lannoitusta, tantraseksiä eikä mitään ydinperhettä. Entinen edustusrouva elää nykyisin umpimetsässä erakkona ja kertoo nyt, miten vältämme maapallontuhon. Tohtori ja entinen seurapiirirouva muutti erakoksi keskelle metsää. Siellä marketta Horn suunnittelee nyt maailman pellastamista." (Olli-Pekka Heikkinen) Toimittaja Tommi Nieminen (hs 14.2.2021) pyysi määrittelyjä suomalaisista toisinajattelijoista ja valitsi parhaaksi Pekka Saurin määritelmän: "Toisinajattelijan pikatesti: haluaisimmeko näyttäytyä hänen seurassaan? Se oli kelpo kiteytys. Toisinajattelija tekee itsestään kuin spitaalisen, mahdollinen kunnianpalautus tulee vasta jälkikäteen."

Niinpä toisinajattelun määritelmäkin on typistetty lehdistölle sopivaksi myyntiartikkeliksi: "Tyypillinen suomalainen toisinajattelija on globalisaatiokriitikko, joka ei usko talouskasvun ihanuuteen. Monesti käy niin, että toisinajattelu muuttuu valtiolliseksi valtavirta-ajatteluksi kuten luonnonsuojelu- ja tasa-arvoaatteille on käynyt.” (toimittaja Teemu Luukka, hs 6.7.2008) Voi voi, eihän toisinajattelija kannata edes valtiota.

"Liu Xiaobo on toisinajattelija. Hän ajattelee toisin kuin Kiinan hallitseva kommunistipuolue. Hän ajattelee toisia... Liu ajattelee, kuten me länsimaissa olemme tottuneet ajattelemaan: valtio on kansalaisia varten... Toisinajattelu on yksinäistä puuhaa. Kiinalaisten enemmistö ei ole innostunut uhraamaan omaa elämäänsä muuttaakseen poliittista järjestelmää. Liu on niin tehnyt. Juhlapäivänään hän on vankilassa. Kun tieto Nobel-palkinnosta joskus saavuttaa Liun sellissään, hän saa tärkeän viestin. Ainakin jossain joku ajattelee häntä.” (Ulkomaantoimituksen uutispäällikkö Sami Sillanpään, hs 9.10.2010) Sillanpään käsitys toisinajattelijasta on että tämä ihannoi lännen "vapautta".

    * Myanmarilainen Aung San Suu Kyi, 64, on ollut kotiarestissa vuosikausia. Sotilasjuntta mitätöi 1990 vaalit, jotka Suu Kyin puolue voitti.

    * Kiinalainen aktivisti Hu Jia, 36, tuomittiin kolmen ja puolen vuoden vankeuteen 2008. Hänelle on veikkailtu Nobelin rauhanpalkintoa.

    * Egyptiläinen Kareem Amer, 26, arvosteli blogissaan presidentti Hosni Mubarakin hallintoa. Tuomio vuonna 2007: neljä vuotta vankeutta.

    * Kuubalainen toimittaja Ricardo Gonzlez Alfonso, 59, tuomittiin 2003 vankeuteen 20 vuodeksi työskentelystä vieraan valtion hyväksi.

    * Etiopialainen tuomari ja oppositiopoliitikko Birtukan Mideksa, 35, istuu elinkautista. Hän ei ole pyytänyt anteeksi poliittista toimintaansa.

    * Venäläinen liikemies Mihail Hodorkovski, 46, tuomittiin 2005 veropetoksista kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Uusia syytteitä tulossa.

    * Iranilainen juristi ja ihmisoikeusaktivisti Shirin Ebadi, 62, sai Nobelin rauhanpalkinnon 2003. Asuu ulkomailla pidätysmääräyksen takia.

    * Tsetsenialainen Hadizat Gatajevalla oli orpokoti Groznyissä ja Vilnassa. Liettua syytti lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä. Nyt Suomessa.

    * Zimbabwelaista Roy Bennettiä, 52, uhkaa kuolema. Hän on presidentti Robert Mugaben vastustajan Morgan Zwanirain kannattaja (hs 26.1.2010 Ville Similä)

Periaatteessa Helsgin Sanomat niin kuin lehdistö yleensä kannattaa taa-arvoa. Miksi elintasovertailut pääkaupunkiseuden asuinalueiden välillä? Säännöllisin väliajoin kerrotaan, missä asuvat rikkaimmat, missä on heikoimmat olosuhteet. Vastalauseita tulee asukkailta, mutta Helsingin Sanomille on tärkeä herättää illuusiota, että juuri minä asun näin hyvin tai huonosti. Lokerointi aina edistää yhteiskunnallista rauhaa?

”Mikael Agricola oli aikansa toisinajattelija, ei siksi että olisi halunnut olla erimielinen vaan koska halusi ajatella ja toimia mielekkäästi. Menneinä vuosisatoina voidaan siitä, että kirjoittajat joutuivat itse kustantamaan ja julkaisemaan ajatuksensa, syyttää ehkä maan taloudellisten ja painatuksellisten olojen kehittymättömyyttä, myöhemmin sitä, että tiedotusvälineet ovat kaupallisessa mielessä niin hyvin kehittyneitä. Lopputulos on sama. Tähtitieteilijä osasi ennustaa tähtien liikkeitä, miksei siis myös muita tulevia tapahtumia. Sekä kirkon byrokratian ulottumattomissa oleva jumalankieltäminen että  uskonkiihko ovat vakavia vaaroja virkamiestyönä rakennetulle valtiorakennukselle. Jumalankieltämisessä on alku valtion kieltämiselle. Ainakin lukeneiston tuli esiintyä uniformisti. Edut, virka, palkka ja eläke olisivat vaarassa.”  (Paavo Haavikko, hs 8.4.1995)

Pertti Julkunen, 050 402 9151 (koti/työ), pertti.julkunen@uta.

”Nomenklatuuralla tarkoitetaan yleistä etua edistävissä byrokratioissa (valtionhallinto, yleisradio, yliopisto yms.) syntyvää häiriötendenssiä. Nomenklatuura on yhteiskunnan puolivirallisessa sfäärissä toimiva, henkilökohtaisista tuttavuuksista koituvaan hyötyyn perustuva verkosto, joka tuottaa itsetarkoituksellisesti eriarvoisuutta. Epätasa-arvoa tuotetaan kahdella tasolla. Nomenklatuura pyrkii ensinnäkin erottamaan koko oman jäsenkuntansa tavallisista ihmisistä ja nostamaan sen näiden yläpuolelle. Toiseksi se hoitaa omaa sisäistä arvojärjestystään. Jäsentenvälisen virallisen, puolivirallisen ja epävirallisen arvojärjestyksen huolto ja uudelleenjärjestely on nomenklatuuran varsinaisin tehtävä. Tämän ohessa nomenklatuura teeskentelee tekevänsä niitä töitä, joita sen isäntäbyrokratian viralliseen toimialaan kuuluu.” (Pertti Julkunen)

E

Raamattu yhä maailmakuvan pohjana

Vielä 500 vuotta sitten olisi toisenlainen maailmanjärjestys saattanutkin kehittyä. Jos kehitystä olisi rakennettu Arvi Grotenfeltin ja kollegoiden ajatusten pohjalta, olisi maailma toisenlainen paikka elää, ehkä jopa permakulttuurinen paratiisi (Uuden ajan filosofian historia, 1913).

Mutta nykyisen maailmankuvan pohjalla ovat yhä joko tarkoituksella tai tiedostamatta raamatun kertomukset. Arvomaailma nojaa nationalismiin, suojellaan kotia, isänmaata ja uskontoa, vaikka maapallon elinmahdollisuudet riippuvat koko kosmisesta järjestelmästä.

Pastori Kai Sadinmaa osoittaa kirjassaan 10 käskyä kirkolle, miten kirkko on vääristänyt Jeesuksen ”yläluokan sylikoiraksi, harmittomaksi pyhäkoulujen lammaspaimeneksi, kaikkien kivaksi kaveriksi”, kun hän todellisuudessa oli ”vallanpitäjien kauhu, kapinallinen ja köyhien vapauttaja”. Todellinen Jeesus ei kutsu ihmisiä raamattupiireihin ja kirkkokahveille, vaan kapinaan, anarkiaan ja uhmaan, tielle, jolla ei kerätä kunniaa eikä menestystä. Jeesus leimautui köyhiin ja syrjittyihin ja oli kriittinen yhteiskunnan eliittiä kohtaan.

Evankeliumin poliittisuudesta kirjoitti myös Terho Pursiainen vuonna 1969 kohukirjassaan Uusin Testamentti. (Martti Mäkisalo hs 18.4.2014)

Keskustelua toisinajattelusta Suomessa

"Onko suomalainen älymystö siis valtion kennel ja puuttuvatko meiltä riippumattomat sivistysmaihin kuuluvat kriittiset intellektuellit?" kysyy Jukka Kortti (Kanava 2/2011). Kortin mukaan jo Suomen suurruhtinaskunnassa arvostettiin konsensusta, sillä sivistyneistö uskoi niin rakentavansa kansakuntaa. Yliopistokaan ei tarjonnut vapaita foorumeja intellektuelleille aktiviteeteille. Vain ruotsinkielisten keskuudessa oli Rolf Lagerborgin kaltaisia kulttuuriradikaaleja, jotka kyseenalaistivat kristillisen, snellmanilaisen kansankulttuuriajattelun. Tulenkantajien sukupolvi kyllä ihannoi 1920-luvulla Eurooppalaista kulttuuriälymystöä. Kortti jatkaa:

"Olavi Paavolaisen tapaiset figuurit eittämättä toteuttivat eurooppalaista intellektuellin arkkityyppiä: kansainvälistä, sivistynyttä ja kriittisen tarkkanäköistä. Tulenkantajat eivät kuitenkaan olleet irtiotto snellmanilaisuudesta ja fennomaniasta. Eräs AKSn tärkeimmistä missioista, kielitaistelu, piti sisällään muun muassa ajatuksen ruotsinkielisten rappioindividualismista, joka oli uhka kalevalaiselle myyttiselle suomalaisuudelle. Eino Leinon Seuran ja Ylioppilaslehden ympärille syntynyt nuorten kriitikoiden muodostama modernistijoukko ei ollut varsinainen sukupolviliike – muodostuihan se Eino S.Revon tapaisista veteraaneista ja toisaalta Jouko Tyyrin ja Pekka Lounelan tapaisista ”nuorista vihaisista miehistä”."

Näennäisestä radikaalisuudestaan huolimatta he olivat Kortin mukaan lähellä kansallisvaltiota - "tai eivät lainkaan ulkopuolella". 1960-luvulle tultaessa ajattelu alkoi liukua vasemmalle Pentti Saarikosken ja Jörn Donnerin myötä.

"Siinä missä lännessä valittiin Luxemburgin, Lucasin ja Gramscin suodattama uusi Marx, Suomessa valittiin Leninin vanha Marx. Suomalaista nuorisoa ja sivistyneistöä meni 1970-luvulla uusleninistiseen liikkeeseen. Suomessa nojauduttiin perinteisen, snellmanilaisen sivistyneistöajattelun mukaisesti ennen kaikkea valtiollisiin poliittisiin puolueisiin ja verisiä taisteluja käytettiin vain retoriikassa ja lauluissa. Puolueiden kautta vaikuttaminen, ei niinkään Neuvostoliiton palvonta, ”russomania”, erottivat suomalaiset muista länsimaisista äärivasemmistolaisista ja liikkeistä. Taistolaisliike jarrutti samalla tavalla kuin AKS nuoren riippumattoman älymystön esiintuloa."

Paremminkin henkilöitä kuten Veikko Huovinen voi kutsua “toisen tasavallan toisinajattelijaksi”, sillä hän sivalteli satiirisesti Kekkosen ajan ilmapiiriä. Erno Paasilinna totesi työstään: "Kirjoitan aikalaisraporttia hullusta maailmasta.” Hengenheimolaisikseen Paasilinna nimeää Eino Leinon, Pentti Haanpään, Anton Tsehovin, Mark Twainin, Slawomir Mrozekin.

Kun Paasilinnan muistelmateokselle annettiin loistavat arvostelut, hän valitti suureen ääneen: ”Miten ne nyt noin voivat!" Menestys oli Paasilinnalle myrkkyä. Hän halusi olla kaikkien lehtien boikotissa. ”Hän tahtoo olla yhteiskunnan ulkopuolinen, loistava kapinallinen Lucifer, jonka Jumala syöksi pimeyteen.” (Pekka Tarkka, hs 11.10.1996)

Unto Hämäläinen kertoi Petri Nummivuoren kirjaa Tuure Junnilasta arvostellessaan: "Junnila käytti itsestään sanaa "toisinajatteleva". Se oli juonikasta semantiikkaa: Junnilan asema oli kaukana niistä toisinajattelijoista, jotka elivät rautaesiripun takana, vaikka hän joutuikin olemaan lähes koko pitkän kansanedustajauransa oppositiossa."

Toisinajattelijoiden hupenevista riveistä kirjoitettiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 1983: "Nuorissa kirjailijoissa ei näytä olevan toisinajattelijan ituja (kuten Donner, Paasilinna, Linkola). Me uskomme kyllä taiteeseen, mutta emme asiaamme. Meidän aikamme kuluu liiaksi huolehtiessa apurahoista ja työskentelyolosuhteista, jotta asialla olisi tilaa kasvaa pakottavaksi sanomiseksi. Kulkeeko nuori sukupolvi keski-ikään ilman ainuttakaan suurta vaikuttajaansa? Vaikuttajaa joka kasvaisi nuorisosta itsestään. Jos niin käy, yhteiskunta on henkisesti valmis ainoaan jäljellä olevaan, harakariin. Ilman toisinajattelijan jyrinä-ääntä mikään yhteiskunta ei ole paratiisi vaan hautausmaa." (Suomen Kuvalehti 19.8.1983)

Lähimenneisyyden viralliset toisinajattelijat kuten Hilkka Pietilä, Kerttu Kauniskangas, Satu Hassi, Erno Paasilinna, Seppo Ahti, Kari Suomalainen, Kalevi Haikara, Jouko Turkka, Pentti Linkola, Eero Taivalsaari, Arvo Salo eivät ole saaneet äänekkäitä seuraajia. Itsenäiset ajattelijat ovat joutuneet valtiollisen järjestelmän uhreiksi, sisäänrakennetun henkisen kidutusmenetelmän rattaisiin. Ihminen voi turvata leipänsä vain sopeutumalla järjestelmään, jopa omaa vakaumustaan vastaan. Nykyjärjestelmässä kukaan ei voi elää ilman tuloja ja markkinatalous läpäisee yheiskunnassa kaiken. Toisinajattelijat, reaalidemokratian vastustajat, asuvat tai ovat käyneet Suomen omassa Siperiassa.

"Toimittajajärjestöillä ei ole ollut mitään konflikteja pariinkymmeneen vuoteen ilmaisuvapauden puolella. Omalaatuinen tilanne! Hyvin äkkiä leimataan häiriköksi, pannaan epäsopivat kirjoittajat ulos tai tehdään heidän olemassaolonsa niin hankalaksi, että heillä ei ole enää ääntä. Laitokset kouluttavat nykyään oman työvoimansa niin kuin Yleisradio tai Helsingin Sanomat. Parhaat kaverit koulutetaan sopiviin mittoihin parinkymmenen vuoden iästä eteenpäin. Eiväthän he silloin itse missään vaiheessa näe yhteiskuntaa ja miksi näkisivät myöhemminkään?" (Erno Paasilinna, Tiedonantaja 15.1.1988)

Nykyään jo pelkkien rakkausaloitteiden väsääjästä Tommy Tabermanista on tehty demarien “villilintu” ja “epäortodoksi”. “On ollut onni saada tehtäviä, joissa ei ole tarvinnut menettää minuutta” (hs 3.12.2007). Kirjailija itse haluaa sanoa Internet-sivujen lukijalle: "Jokainen paikka on maailman keskipiste. Joka paikasta on yhtä lyhyt matka aurinkoon."

Nykyisessä "demokratiassa" meidät vaiennetaan näkymättömin keinoin, jätetään huomiotta tai tehdään naurettaviksi. Itsesensurointikin on  normi.

Intellektuelli on aina vallan kriitikko

Paavo Haavikko on syytellyt valtiota ihmisten yhdenmukaistamisesta ja avuttomaksi tekemisestä:

"Suomessa valtio on aina oikeassa ja uskotaan, että hallitsevan luokan on luotava ajattelutapa. Maassa ei saisi olla yhtään ihmistä, joka ei imisi valtion nisiä. Suomi-äidin maanpäälliseksi ruumiillistumaksi itseään kutsuva valtio muuttui kaikkea elättäväksi hyväntekijäksi, halvaantuneeksi mehiläiskuningattareksi. Koulutus tuotti kritiikittömiä, uskonkappaleisiin luottavia eri alojen akateemisia ammattityöläisiä, mehiläiskuningattaren ympärillä hyörivän suvuttoman kastin henkiset ja toiminnalliset neutrit."

Jan-Olof Mallander tuohahti, kun hänen hakemuksensa oli hyljätty kolme kertaa: "Systeemi näytti peruuttamattomasti, mitä peliä pelataan ja siinä minulle ei ole paikkaa." Neil Hardwick on kertonut omista tuntemuksistaan: "Sanon kuten Arja Saijonmaa aikoinaan: En pysty hengittämään."

Marja-Liisa Nevalan mielestä kansalaisten marginalisointi alkoi jo 1960-luvulla. Hän kysyy: "Miksi suomalainen sivistyneistö ei keskustele? Ja jos keskustelee, miksi argumentoinnit ovat historiattomia ja pinnallisia? Erityisen vaikenevaista on ollut oma 60-lukulainen sukupolveni." Nevala pitää yhtenä syynä mesenaattien ja yhteyksien puutteetta: "Suuri osa tästä nuorisosta - ja siihen joukkoon mahtuu paljon sukupolvensa lahjakkaimpia - eli yhteiskunnallisesti marginaalissa. Heidän ajatuksilleen ei ollut julkista kanavaa." Hän vierittää syyn, ei Kekkoseen, vaan Kekkosen aikaan: "Varovainen ja välttelevä asenne keskusteluun, jossa avoimesti kohdataan vastakkaiset näkemykset ja annetaan myös niiden koskettaa omaa ajattelua, on istunut syvässä Kekkosen ajan nuorisossa." (Suomen Kuvalehti 17.5.1996)

Nevala muistuttaa, että Carl-Gustaf Liliuksen analyysit suomalaisesta itsesensuurista tai neuvostoliittolaisista mielisairaaloista ohitettiin 1970-luvulla olan kohautuksella tai pantiin taiteilijan mielikuvituksen tiliin. Hänen kirjoituksiaan ei haluttu julkaista. Suomessa tiedotusvälineet ratkaisevat, ketkä ovat intellektuelleja. Keskustelua ei voi syntyä, vain monologeja. Todellinen intellektuelli on aina yhteiskunnallisessa mielessä häirikkö. Ja suomalaisten erilaisuuden sietokyky on tunnetusti heikosti kehittynyt. Häiriöt poistetaan. 

Jo monta vuotta sitten Helinä Siikala lakasi elämästä kuin "kunnon kansalaiset". Niin lääkäri kuin onkin, hänellä ei ole uraa eikä virkaa, ei omaisuutta eikä edes vakituista työtä. Hän kertoo välttämästä ankkurien pudottamista, jotka estäisivät hänen laivaansa matkaamasta vapaasti elämän syvässä vedessä. Elämä toteutuu juuri siinä, että jokainen saa tulla mahdollisimman paljon itsensä näköiseksi. Nyt ihmiset eivät edes tiedä, millaisia he silloin olisivat.

Suoraan puhuminen on sairaus. Rehelliset ohjataan hoitoon. Kaikki tietävät sen ihmistyypin, joka sanoo suoraan mitä mieltä oli illan esityksestä. Hänen ympärillään vedetään henkeä ja aletaan etsiä silmillä vesiautomaattia. Suoraan puhuja ei ymmärrä, että jos esitys ei miellytä, kuuluu sanoa kiitos, pitää sitten pieni tauko ja sanoa, että prosessi kyllä näkyy. Huono puoli tässä on se, että Suomi on yhtäkkiä tulvillaan esityksiä, joissa prosessi näkyy. Vain kaikkensa menettäneellä tai yhteisöstään erkaantuneella on varaa puhua asioista suoraan. Tällaiselle ihmiselle on oma sana: hän on aristokraatti. Meillä jotka kuljemme sunnuntaisin Esplanadilla öljykangastakeissamme toisistamme hennosti kiinni pitäen, on aivan liian paljon menetettävää. Lepertelemme terriereillemme ja puhumme loputonta puutaheinää. Sydämessämme tiedämme olevamme aivan liian rikkaita rehellisyyteen.
(Olavi Uusivirta Voima 4/2013)

 

Dissidentti karsastaa markkinataloutta

Kun Karl Polanyinin 1950 ilmestynyt kirja Suuri murros (Great Transformation) sai uuden suomennoksen, suomentaja Olli Sinivaara kirjoitti 1900-luvun sivilisaation aallonharjasta: "Markkinayhteiskunnassa aina kytenyt sisäinen mahdottomuus hajotti kokonaisia yhteiskuntia.Totalitarismit olivat oireita kyvyttömyydestä reagoida rakentavasti markkinayhteiskunnan romahdukseen. Fasismi versoi suoraan markkinaoptimismin raunioista." Sinivaaran mukaan voiton tavoittelua on esiintynyt aina, mutta 1900-luvulla "siitä tuli yhteiskunnan pääperiaate. Omamme on ensimmäinen puhtaasti taloudellinen sivilisaatio, koska työstä ja maasta tuli myytäviä tavaroita. Tietenkään työ ja maa eivät oikeasti ole mitään tavaroita, vaan luonnon ja ihmisten elävää elämää. Siksi markkinayhteiskunta perustuu olennaisesti kuvitelmaan: kuvitelmaan kaiken tavaraluonteisuudesta. Ennen maailmansotia markkinoiden merkitys oli vähäinen, sillä ennen modernia aikakautta ja markkinoiden nousua yhteiskuntien taloudellista toimintaa jäsensivät vastavuoroisuus, uudelleen jako ja kotitalous." (hs 24.5.2009)

Sinivaara myös määrittelee mitä nämä kolme periaatetta tarkoittavat. "Vastavuoroisessa taloudessa eri työt jakautuvat eri ryhmien suoritettaviksi ja nämä ryhmät harjoittavat vaihtoa. Vaihdossa ei tavoitella voittoa, vaan yhteistä hyvää ja yhteisön kiinteyttä. Uudelleen jaossa vaihto kasaa rikkautta jollekin yhteiskunnan ryhmälle tai alueelle, kuten esimerkiksi faaraoiden Egyptissä. Tässäkään ei ole kyse voiton tavoittelusta, vaan uskonnollisesta ja poliittisesta hierarkiasta. Kotitalous tarkoittaa Aristoteleen klassisen määritelmän mukaista omaan tarpeeseen tuottamista, johon ei liity ostamista tai myymistä."

Heikki Hiilamo kertoi Tapani Laustin kirjaa Tienviittoja tulevaisuuteen arvostellessaan palkkaorjuuden raadollisuudesta:

"Laustin näkökohta on innostava. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on ilmestynyt kahmalokaupalla aikalaisanalyysiä ja uusliberalismin kritiikkiä, mutta harvat ovat uskaltaneet lähteä hahmottamaan maailmaa kapitalismin tuolla puolen. Lausti väittää, että nykyajan palkkaorjuus on yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Se on näkymätöntä, koska propaganda on muuttanut sen normaaliudeksi. On kuin eläisimme miehitetyssä maailmassa. Palkkatyöyhteiskunta perustuu kuvitelmaan ihmisestä, joka haluaa aina enemmän. Talouden keinoin pyritään etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita talouden ylikorostaminen on luonut.” (hs 12.1.2009)

Maailmanpolitiikan prof. Heikki Patomäki (silloin vielä Turun yliopiston vs. yliassistentti) toi esille Bradley S. Kleinin kirjaa (Strategic Studies and World Order, 1994) arvostellessaan, miten brutaali liberalismi on länsimaista järjestelmää kritisoiville:

"Kleinin mukaan liberalistiseen maailmanjärjestykseen kuuluu kaksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaa asennetta. Yhtäältä liberalismi lupaa avoimuutta, vapautta ja hyvinvointia. Toisaalta liberalismi on brutaali ja julma kaikkea sitä erilaista kohtaan, joka uskaltautuu kyseenalaistamaan läntisen elämänmuodon, kapitalistiset instituutiot tai vapaakaupat."

Mikko Sauli, Suomen Attacin puheenjohtajana, nostai esille valtiovarainministeriön ylisuuren merkityksen:

"Demokraattisella järjestelmällä on nykyään virkamiesmäisen kumileimasimen asema, kun valtiot kilpailevat keskenään suuryrityksien ehdoilla. Kilpailussa voittaa se, joka uskaltaa voimakkaimmin heikentää sosiaaliturvaverkkoaan ja laskea verojaan. Kansainvälinen olemassaolo on mukautumista muiden sanelemiin ehtoihin. Demokratian on oltava enemmän kuin vaalijärjestelmä. Siihen kuuluu olennaisesti kansalaisuuden ihanne eikä sitä voi toteuttaa euro ja ääni -periaatteen mukaisesti. Nykyisin valtiovarainministeriö määrittelee maan suuntaa liiaksi. Tämä on haaste koko järjestelmän oikeutukselle. Poliittisen järjestelmän reaktioita odotellaan. Ne, joilla on, mitä kuluttaa, voivat käyttää vähäistä valtaansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Demokratian kannalta tämä on ongelma, uusliberaalin mallin kannalta ei." (Sunnuntaidebatti hs 16.3.2008)

Antti-Ville Suni, taloustieteilijä Columbian yliopistosta panee liberalismin kannattamisen tietämättömyyden syyksi:

"New Yorkin alueellinen keskuspankki julkaisi tutkimuksen kansantaloustieteen opiskelun vaikutuksista ihmisten talouspoliittisiin näkökantoihin. Tutkimuksen mukaan kansataloustieteen perusopinnot siirtävät opiskelijoiden näkemyksiä poliittisesti oikealle. Oppikirjathan opettavat muun muassa, että verot vääristävät markkinoita ja johtavat tehokkuustappioihin. Mutta alan lisäopiskelu tohtoritasolla siirtääkin poliittisia kantoja osin vasemmalle." (hs 29.6.2010)

Anarkistien iskulause kuuluu: Olkoon työmme yhtä kansainvälistä kuin pääoman kulku. Minnekään ei voi enää paeta. Jos valtion ja pääoman valta saataisiin jossain tuhottua, mutta sotateollisuus jäisi vihollisille, järkkysi pieni utopia hyvin pian. 

Vasemmiston ajatushautomon tutkimusosuuskunta General Intellect julkaisi vuonna 2008 pamfletin:

"Se hahmottaa nykykapitalismin tapaa lisätä pääoman arvoa... julistaa ihmisten odotusten vapautumista palkkatyön ahdistavista rajoista. Nykykapitalismin perusristiriitoja varmasti on se, että se yhtäältä ruokkii yksilöllisyyttä luodakseen yhä hienojakoisempaa markkinointia, mutta sortaa sitä tuotannossa, josta yksilöllinen löysä puristetaan pois... Katteita ei enää revitä tavaratuotannosta, vaan ihmisten luovuudesta, joka enimmäkseen kukkii palkkatyön ulkopuolella. Työ irtautuu työpaikasta ja työajasta siis muutenkin kuin tarvittaessa käyttöön työvoimaa tai alihankintaa omalla riskillä, mutta sidottuna torppariyrittäjien varaan. Mikä tuo painostuskeino voisi olla, jos lakko ei pure ja vallankumouksen sijasta tyytymättömyys kanavoituu sairasteluun?...on onnistuttu alistamaan ja standardoimaan myös asiantuntija- ja palvelutyö... Vasemmistofoorumin, yhteiskuntapoliittisen ideariihen ja valtiotieteilijä Jussi Vähämäen vetämän General Intellect -osuuskuntaan. (Juha Siltala, Helsingin yliopiston Suomen historian professori,  hs 27.8.2009 kirja-arvostelu General Intellect)

”Sirkka Hämäläinen on tuulettanut keskuspankin organisaatiota ja valinnut ”omat miehensä” lähelleen. Hänen aikanaan keskuspankin väki on saanut osallistua yhteiskunnassa käytävään keskusteluun entistä runsaammin, mutta valvonnan alla. Hämäläinen on ollut tarkka niin omansa kuin pankinkin julkisuuskuvasta. Mitä tahansa ei saa puhua, sitä hän ei tee itsekään. Markkinoita ei sovi ärsyttää.” (Kristiina Ritvos hs 5.2.1995)

Taiteen edustajat toisinajattelijoina

Timo Airaksinen väittää valtion ohjailevan kulttuuria, koska se rahoittaa sitä. Kulttuuri ei ole siten palvelujen tuottamista, vaan vallan käyttöä. Taiteen edustajat ovat “tietäjiä, näkijöitä ja selittäjiä”, joille valtion tuen muodostamat “silmälaput ja tummat lasit” ovat “harmillinen ongelma". (siteerattu Vesa Karosen mukaan hs 19.3.1994)

Kirjailija Leena Krohn toteaa, että taiteilijathan eivät koskaan kuulu "establishmentiin", vakiintuneeseen valtavirtaan, vaan katsovat olevansa edelläkävijöitä tai vähintäänkin marginaalissa, taide-elämän laitamilla häilyviä "ulkopuolisia" tarkkailijoita. "Kuulun sikäli establishmentiin, että kirjani huomioidaan mediassa. Ne eivät jää unhoon. Lukijoita ei kuitenkaan ole paljon, ja kirjojani myydään huonosti. Lukijakunta on silti monipuolinen." Krohn kertoo isovanhempiensa olleen teosofeja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, tolstoilaisuuskaan ei siitä kauaksi sliippaa. Krohn määrittelee teosofian: ”Se on filosofian ja uskonnon yhdistelmä, jossa elämä nähdään kouluna, vain yhtenä välivaiheena pitkällä vaelluksella." (Apu 3.9.2009)

Paremmaksi pistää Jouko Turkka Tampereen Aviisissa. Kun häneltä kysyttiin, eikö ole tosi raskasta, jos ei ole sovinnossa minkään kanssa, hän vastasi:

“Olen todellisuuden kanssa hyvin läheisessä, lähes rakkaussuhteessa, mutta tämä ei ole todellisuutta, mitä me nyt lehdistä luetaan. Lehtien todellisuudenkäsitys on vanhentunut, valheellinen, korruptoitunut. Tuulimyllyjen dekoratiivinen kuvajärjestelmäkö se on? Mikä Don Quijotessa on uutta? Ei ole! Se on vastarinta olevaa valhetta vastaan. Tämä todella puuttuu tällä hetkellä. Kun kaikki taiteilijat kuuluvat tavalla tai toisella johonkin talliin, niin eivät ne voi asettua saman yrityksen kilpailevaa taiteilijaa vastaan.”

Turkka oli niin älykäs, että häntä pelättiin. Hän repi valta-asetelmia, kulisseja ja riisui ihmistä paljaaksi. Suomalaiset eivät koskaan oikein keksineet, kuinka niin vaaralliseen mieheen tulisi suhtautua, joten ensin Turkasta tehtiin kantelu oikeuskanslerille (1983), sitten hänelle annettiin potkut Teatterikorkeakoulusta (1988) ja lopulta hätäpäissään kunniatohtorius (2009). Jo ennen laitostumistaan Turkka hylkäsi ihmiset ja kuopi pihamaallaan kiviä. (Tommi Nieminen hs 18.12.2016)

Antti Vihinen, Lahden Sibelius-talon toimitusjohtaja kritisoi tukijärjeselmien kaavamaisuutta:

"Risto Nieminen, Helsingin juhlaviikkojen entinen toiminnanjohtaja sanoo, että kulttuurikenttä on jähmettynyt kaavamaiseen ja poliittisesti motivoituneeseen tukijärjestelmään ja sitä kautta edelleen rakenteiden tukemiseen sisältöjen kustannuksella. Tuuletuspuheenvuorot joutuvat meillä hyvin helposti täystyrmäyksen kohteiksi, niiden esittäjät leimataan joko kylähulluiksi tai katkeroituneiksi toisinajattelijoiksi, tai sitten ne vaietaan kuoliaiksi. Suomalaista keskustelua leimaa vaikenemisen kulttuuri: vaikeneminen on kultaa, viisas vaikenee. Valtavirrasta poikkeaminen ja persoonallisen kannan julkituominen johtavat helposti persona non grata -statukseen, jossa “ton” kanssa me ei enää leikitä! Poliittiset nimitykset jopa osakeyhtiömuotoisten kulttuurikeskusten operatiiviseen johtoon pitävät huolen lopusta jähmettymisestä. Toivoa sopii, ettei hänen ajatuksiaan henkilöidä, vaan että ne otetaan tosissaan. Onko viisas siis vaiennut ja uskaltaa vasta nyt ja etäältä ottaa kantaa näin tärkeisiin asioihin? Pienet piirit pyörivät pienessä maassa toisiaan aristellen ja peläten." (hs 14.8.2009)

”Kukaan ei toki sanele, mitä kirjoitetaan”, Elina Jokinen sanoo. "Silti pelkkä apurahajärjestelmän olemassaolo vaikuttaa kirjallisuuteen, ja sillä on myös epätoivottuja vaikutuksia. Valtion apurahat keskittyvät menestyvien kirjailijoiden joukolle. Jokinen sanoo, että tukipäätöksiä tutkimalla huomaa, että rohkeat ja uudenlaista kirjallisuutta tukevat päätökset ovat harvinaisempia kuin nykyklassikoiden ja lukijoiden suosiman kirjallisuuden tukeminen. Lautakuntien apurahapäätökset ohjaavat kirjallista makua. Kun tuetussa kirjallisuudessa on kokeellisuutta, se saattaa olla ennalta määritellyllä tavalla kokeellista. Jonkinlaisten toisinajattelijoiden nimeäminen on vaikeaa." (Esa Mäkinen hs 3.9.2010).

Kymmeniä tuhansia kirjoja myynyt Juha Vuorinen sanoo, että hän ei itse ole edes hakenut apurahoja. Hän pitää luonnehdintaa vallan kirjailijoista oikeaan osuvana.

Mistä Suomessa ei saa puhua? Asiantuntijat listasivat 12 suomalaista tabua. Osmo Rauhala:

Taidepiirit korostavat taiteen kriittistä tehtävää ympäröivän yhteiskunnan epäkohtien ja vallankäytön paljastamisessa, mutta oman alueen valtapolitiikka on ollut tabu, johon ei juuri puututa. Arvostelija on vaarassa menettää toimeentulonsa kannalta keskeisen julkisen tuen: apurahat, julkiset ostot ja näyttelyt, opetustyöpaikat sekä kaikkiaan maineen alalla. Tämän ‘sopeutumisen’ ilmapiiri on liitetty niin sanottuihin taiteen poliittisiin vuosikymmeniin, mutta esimerkiksi vielä pari vuotta sitten Ylen ohjelmassa eturivin taiteilija kertoi pelänneensä tulla julkisesti puolustamaan Helsinkiin suunniteltua Guggenheim-hanketta. Mitä hän pelkäsi? Sitä ei ohjelmassa käsitelty.” (hs 11.9.2016)

Aki Petteri antoi Sivusilmin-kolumnissaan meille dissidenteille sopivamman nimen: Avantgarde. Se on etuvartio, kärkijoukko ja viittaa ihmisiin, jotka ovat kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia.

Lehtinen siteeraa kirjallisuuden professori Erkki Sevästä, joka liittää avantgarden kulttuuriin ja yhteiskuntaan: "Merkittävä osa nykytaiteesta sijaitsee muutenkin perinteisten yhteiskunnallisten järjestelmien risteyskohdissa." Lehtisen yhteenveto:

"Toivottavasti nykyajan nälkätaiteilijat jaksavat uskoa Seväsen tavoin, että marginaalisen taiteen esittämä kritiikki voi epäsuorasti ja pitkällä aikavälillä muuttaa ihmisten asenteita, arvoja, maailmankuvia ja toimintatapoja. Vaihtoehtona kun on Theodor Adornon kuvailema "totaalisen hallittu maailma", jonka määräävä piirre on vaihtoehdottomuus."

Saska Snellman teki suuren rimanalituksen ihmetellessään “demokratian” tuputtamista: "Kulttuuriasioiden kommentoiminen on ulkopuoliselle miinakenttä. Siksi nostan hattua valtiosihteeri RistoVolaselle joka uskalsi provosoitua kun provosoitiin. Niin Kristian Smeds ja muut Tuntemattoman sotilaan tekijät eivät joutuneet kuuntelemaan pelkkää kaikua. Itsekin huomaan joskus miettineeni esimerkiksi sitä, miksi taiteilijoiden on niin helppo puolustaa rauhaa ja köyhiä, mutta vaikea eritellä turvallisuuspolitiikkaa ja talouden toimintaa. Tai miksi älymystö innostuu taistolaisuuden tai linkolalaisuuden kaltaisista ääriaatteista, mutta pitää demokratiaa länsimaisen arvomaailman tuputtamisena." (hs 3.1.2008)

Vaikka taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg ei voi puhua lähtönsä syistä, hän puhuu Suomen keskustelukulttuurista: ”Jos sä haluat jotenkin olla tämmöisellä radikaalilla puolella … sanotaan julkisesti feministi, sulla täytyy olla siihen todella pokkaa ja todella varaa, tai sitten että sulla ei oo mitään menetettävää. Sitä välimaasatoahan itse asiassa ei oo. Suurin osahan kiipii tässä systeemissä, on pelokkaita ja pelkää työpaikkojen ja erilaisten asioiden puolesta.” (hs 26.6.2015)

Taide on tärkeä lupa poikkeuksille. Vaikka kokemukselle asetetaan kuinka paljon rajoja, kukaan ei kiistäisi taiteilijan kokemusta ja sen erikoisuutta. Kukaan ei lähtisi selittämään sitä pois jotenkin banaalin biologisesti. EIKÄ KYSE ole vain taiteilijoista. Huippu-urheilijat kokevat jotain, mihin me muut emme pysty, ei vain harjoittelun vaan myös luontaisten ominaisuuksiensa takia. Yksi kokemuksen kirjoa rajoittava tekijä on nimittäin kaksinaismoralistinen käsitys tasa-arvosta. Virallisen ihmiskäsityksen mukaan jokaisen kokemuksen pitäisi olla sellainen, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen kokea. Muunlaiset kokemukset selitetään poikkeamiksi tai epätosiksi. Jokainen voi olla outo. Jokainen voi uskoa mihin vain, elää miten vain, kokea mitä vain, kunhan kunnioittaa toisen oikeutta uskoa, elää ja kokea eri tavalla. Itsestään selvä asia, joka silti pitää sanoa. (Jussi Ahlroth)

Muutama vuosikymmen sitten näyttelijä Richard Gere, 67, oli Hollywoodin kuumimpia nimiä. Richard Gere tiedostaa, että hänen pisteensä ovat romahtaneet leffapomojen silmissä. Näyttelijällä itsellään on teoria, miksi hänelle ei enää tarjota kunnon rooleja. Kyse ei ole iästä tai charmin katoamisesta vaan Geren Kiina-kannanotoista ja Tiibet-kytköksistä. (Iltalehti 2.5. 2017)

Toisinajattelija elonkehän puolustajana

”Iintelligentsia ja dissidenssi eroaa kansalaisliikkeistä sillä, että toiminta tapahtuu pään sisässä, kirjoittamalla ja puhumalla. Oman elämän muuttaminen on uusin kansalaistoiminnan muoto, joka yhdistää toisinajattelun ja aktivismin. Kansalaisliikkeet ovat monissa historiallisissa tilanteissa onnistuneet ensimmäisinä määrittelemään kysymykset, joihin koko yhteiskunnan on pian pitänyt ottaa kantaa.” (Nunna Kristodul, Opettaja-lehti 21.12.2007) 

Uusi yhteiskunnallisten dissidenttien ryhmä alkoi muodostua ekologisten ja inhimillisten elinehtojen puolustajista. Heidän mukaansa maapallo ei jakaudu mielivaltaisiin ja keinotekoisiin valtioiden rajoihin. Luonnon lainalaisuudet on tunnistettava. 1990-luvulla vakiintunut ekologinen intelligenssi otti oppikirjakseen ekologisen laskuopin. Uuden paradigman vaatimus oli mullistava. Ihmiskunnan on päästävä eroon valtion ja rahan kahleista, kehitettävä itseorganisoitumista, sallittava inhimillinen toiminta, vähennettävä luonnonvarojen ylikäyttöä 90 prosenttia.

Lehdistö oli kirjoittanut  kiitettävän runsaasti työolosuhteiden ja ihmisoikeuksien puolustajista, mutta elonkehän puolustajista on lehdistökin vaiennut, mitä siten pilkkakirveitä heitelee. Elonkehän puolustajathan kyseenalaistavat lähes kaiken, mitä on rakennettu viimeiset 300 vuotta.

Yksi esimerkki onnistumisesta on People's Global Action liike 1990-luvulta. Se järjesti vuonna 1996 ensimmäisen tilaisuutensa nimellä “Humaanisuuden puolesta, neoliberalismia vastaan”. Ensimmäinen maailmanlaajuinen toimintapäivä pidettiin 18.6.1999, jolloin 10 000 ihmistä valtasi Lontoon finanssikeskuksen. PGA:han kuuluu suuria yhteiskunnallisia liikkeitä sekä pieniä uudenlaisen elämäntavan puolesta kamppailevia aktivistien ryhmiä.

Leo Straniuksen mukaan

"…on muodostumassa kevyitä vaikuttamismuotoja, jotka eivät kanavoidu olemassa olevien rakenteiden ja järjestöjen kautta. Porkkanamafia - kuluttajat keskittävät ostoksensa sinne, missä panostetaan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Toiminta on hauskaa, innostavaa, performanssista ja julkisuushakuista. Tavoitteena ei ole suuri yhteiskunnallinen muutos, vaan pienet teot ja uudet ajattelutavat tässä ja nyt. IRC-Galleriaa käyttää 60 prosenttia 13-17 nuorista. Ymmärretään, miten lyhytaikaisten verkostojen toimintalogiikka poikkeaa perinteisestä yhdistystoiminnasta. Tämä vaatii perinteisen yhdistysmonopolin purkamista ja yhdistyslain muutosta. Muodollisille yhteiskunnallisille liikkeille tarvitaan lisää vaikuttamisen tiloja, niin verkossa kuin fyysissäkin maailmassa." (hs vieraskynä 11.7.2009)

The Age of Stupid -elokuva levisi New Yorkin ilmastohuippukokouksessa: "Ympäristöjärjestöt WWF ja Greenpeace kuvaavat elokuvaa draamadokumenttianimaatioksi. Se kertoo ajasta vuonna 2055 ja siitä, mitä maapallolle tapahtui, kun nyt vallassa olevat poliitikot sulkivat silmänsä tulevaisuudelta. Elokuvan tähti kysyy, miksi emme pysäyttäneet ilmastonmuutosta silloin, kun meillä oli siihen mahdollisuus." (Pekka Mykkänen, hs 23.9.2009)

Yksi uusi toisinajattelijoiden ryhmä, joka on tosin vielä huuhaatietäjien ryhmässä samoin kuin ekoihmiset aikoinaan, on kvanttispirituaalit. Kvanttimekaaniikka tuo mieleen jopa sakraaliset selitykset kehityksestä. Mitä enemmän fysiikkaa on tutkittu, sitä lähemmäksi on tultu ajatusta maailmansielusta, kyberneettisestä järjestelmästä.

Nykydissidentti tyrmää talouskavun

Uusimmassa kirjallisuudessa hypätään suoraan kapitalismin ja liberalismin kritiikkiin, jossa ei enää voikaan nimetä syypääksi ahdistukseen tiettyä ryhmää tai henkilöä:

Hegemonia on sillä joka pystyy määrittelemään, mitkä asiat ovat yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä. Hegemonia tarkoittaa yleisen mielipiteen valtaamista. Hegemonisen väitteen tunnistaa siitä, että sitä vastaan on vaikea väittää, koska se tuntuu niin itsestään selvältä.  Ihmisiä hallitaan naamioimalla poliittiset oletukset ja tavoitteet ”terveeksi järjeksi”. Syvä liberalismi on hegemoniaa käytännössä, siis meissä toimivaa hallitsevan luokan ajattelua, jota emme itse tunnista sellaiseksi. Syvän liberalismin tarkoituksena on taata vapaaehtoinen osallistuminen kapitalismin toimintaan. Se on toimintatapoja, joiden kautta päivittäin tuotamme ja vahvistamme yhteistä liberalismin perusperiaatteisiin sekä kapitalistisiin tuotantomekanismeihin perustuvaa todellisuuttamme. (Veikka Lahtinen, Pontus Purokuru  Mikä liberalismia vaivaa 2020)

Saksalainen Ernst Fritz Schumacher (1911-1977) on viime vuosisadan innovatiivisin taloustieteilijä, ekologisen ja yhteisöllisen ajattelun isä. Hän kehitti John Maynard Keynes suojattina vaihtoehtoa jatkuvalle kasvun pakolle: ”Rajaton kasvu rajallisessa ympäristössä on ilmeinen mahdottomuus." Vielä vuonna 1977, ennen kuin jatkuvan kasvun ideologia oli voittanut kaikilla rintamilla, Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carter kutsui Schumacherin Valkoiseen taloon esittelemään ajatuksiaan. Englannin valtion vero- ja hiiliteollisuuden talousneuvojana sekä Times of London pääkirjoitustoimittajana hän ennusti oikein OPECin vallannousun ja atomivoiman ongelmat. Hänen kirjansa Pieni oin kaunista (Small is Beautiful: A Study of Economics as if People Mattered) valittiin London Times -lehden äänestyksessä sadan merkityksellisimmän kirjan joukkoon vielä 1995.

 “Yhdeksästä viiteen hän pyrkii kaikilla mahdollisilla keinoilla nopeuttamaan kehitystä. Hän taistelee taloudellisen kasvun ja rationalisoinnin puolesta edistääkseen yhtiönsä tai valtiollisen virastonsa taloudellista kasvua. Työpäivän jälkeen illalla hänen on kohdattava tämän kasvun vakavat seuraukset televisiouutisia katsellessaan, lehdtiä ja kirjoja lueskellessaa. Tiedotusvälineet pursuavat laskelmia ihmiskunnan tuhosta, ympäristökatastrofeista ja raaka-aineiden loppumisesta. Yhdeksästä viiteen hän tutkii ja toteuttaa kaikkia mahdollisia menestymisen keinoja, vaikka kaikki ne tutkimukset ja tosi-asiat, joita hän kohtaa työajan jälkeen, osoittavat juuri tämän menestymisen, ei suinkaan kehityksen epäonnistumisen, uhkaavan ihmiskuntaa eniten. Ja niin ihmisen päivät kuluvat, viikosta toiseen. Hän täyttää sellaisia tehtäviä ja vaatimuksia, jotka ovat täysin ristiriitaisia keskenään ja joita ei voi edes yhdistää.” (F.E. Schumacher)   

Schumacher kehitti käyttäjäystävällistä ja ekologisesti kestävää taloutta. YK:n neuvonantajana Burmassa hän lanseerasi ”buddhalaisen taloustieteen":

•  Ihminen tarvitsee hyvää työtä kehittyäkseen ihmisenä 
• Paikallisilla koneilla ja menetelmillä valmistetaan tuotteita paikallisiin tarpeisiin.

Ihmiskasvoisen teknologian toteuttamiseksi hän visioi uudenlaista elämäntyyliä. Ihminen tulisi saada käyttää luovasti ja tuottavasti sekä käsiä että aivoja. Tätä kehitystä luotsaisi "Economy of Permanence". Länsimaista taloustiedettä hän piti epärationaalisena, koska elintasoa mitataan kulutuksella. Gandhin sanoin ihmiskunta ei rikastu massatuotannolla vaan tukemalla massojen työtä. Jos ihmistä pidetään kustannustekijänä, paino siirretään työntekijästä tuotteeseen.

Scumacheria kiinnosti työn vaikutus niin ympäristöön kuin ihmiseen itseensä. Hänen hengenheimolaisensa perustivat Schumacher Collegen Devoniin, Resurgence & Ecologist -lehden, kustannusyhtiön Green Books, kansalaisjärjestön Practical Action ("Economy of Permanence"), Schumacher keskuksen New Economics, kokeilukylän Centre for Alternative Technology (CAT) Pohjois-Walesiin. Niissä kaikissa kehitetään ja kokeillaan talousmalleja tarkoituksena yhdistää ihmisiä, maata ja paikallisyhteisöjä.

Järjestelmä kitkee kriittisen keskustelun häpeän tunteella

Eivätpä kelpaa Schumacherin ehdotukset enää tälle aikakaudelle. Toisinajattelijat eivät joudu länsimaissa enää vankilaan eikä meitä vainoa virallinen virkakielto. Tehokkaimmin järjestelmä kitkee kriittisen keskustelun häpeän tunteella, yksilöä syyllistämällä, vaikenemalla tai naurettavaksi tekemällä. Marginalisoitua ihmistä ei suljeta pois yhteiskunnallisesta elämästä yksilönä, pikemminkin järjestelmän toimintamekanismit eivät tue hänen toiminta- ja ajattelutapaansa.

Toisinajattelijasta on tehty “vaikeasti työllistettävä”. Hän hakee tasa-arvoa asioissa, jotka eivät kuulu reaalidemokratian piiriin. Hän hakee elantoa tavalla, joka ei nosta bruttokansantuotetta. Hänellä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia eikä laillisia kannustimia osoittaa toisenlaisen elämän välttämättömyyttä eikä teesiensä paikkansa pitävyyttä. Hän, hänen tietonsa, taitonsa ja itseluottamuksensa on päivittäin hukassa. Hän voi vain harvoin päihittää virkamiehen, leipätutkijan ja järjestelmän logiikan osoittaakseen vakaumuksensa paremmuuden. Toisinajattelijan kohdalla on kyse koko järjestelmään sisäänrakennetusta osallistumisvajeesta (Strukturelle Partizipationsdefizit)

homoparit kristilliseen avioliittoon
naiset sotaväkeen
lapset hoitoon
palkkatyötä kaikille
sairaat sairaalaa
kuluttaminen on hyvästä

Pentti Malaskan mukaan toisinajattelijaa joko pilkataan tai panetellaan:

Viisi feministisestä kirjallisuudesta tuttua hallintatekniikkaa koskevat kaikkia toisinajattelijoita: näkymättömäksi tekeminen, naurettavaksi tekeminen, tiedon pimittäminen, kaksoiskuritus sekä syyllistäminen ja häpäisy (Berit Ås). Myös ulkonäköön liittyvät normit ovat vallankäyttöä ja näihin normeihin sopeutumattomuus koetaan uhkaavana. Ulkonäkö on moninaisilla merkityksillä ladattu poliittinen ase. Samoin Matti Kassila kirjoitti tasapäistämisestä: "Wuolijoen ja Revon kaltaisia lahjakkaita, originelleja ja omapäisiä ihmisiä ei suvaita. Heidät normalisoidaan ja tasapäistetään. Poliittinen hallinto tekee sen mahdolliseksi - tai on tehnyt. (hs 7.10.2009)

Teemu Vesterinen, stand up -koomikko, käänsi asian toisinpäin:

"Yksi yhteiskunnan oire on se, että on olemassa ADHD-tapauksia, joista ei tiedetä, pitäisikö ne tunkea laitokseen vai lamauttaa laillisilla huumeilla. Onko ADHD vamma, kyky vai ominaisuus? Yksi yhteiskunnan oire on se, että on olemassa ADHD-ihmisiä, joihin yhteiskunta ei osaa sopeutua." (Keskisuomalainen 14.12.2008) 

Kerran YLEn Venäjää käsittelevän keskusteluohjelman vieraslistan koostamiseen saivat vaikuttaa television katsojat. Antero Mukka ei pitänyt mielipiteistä ja antoi täyslaidallisen: Riidan kylväjistä ei pidä tehdä mestareita: ”Venäjä-ilta oli käsistä karannut sirkus. Kovin ääni oli klovneilla, joiden värimaailma koostuu mustasta ja valkoisesta. Ja kun huutaa tarpeeksi kovaa, ei tarvitse välittää väitteiden todenperäisyydestä tai argumentaatioketjun kestävyydestä... Studioon raahatuille tyrkyille ei pidä antaa valtakirjaa edustaa Venäjää tai venäjänkielistä väestöosaamme.” (hs 17.4.2014)

Heikki Aittokoski siteeraa Konsta Pylkkästä Veikko Huovisen romaanissa: ”Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille." Aittokosken mukaan maailman tyrannienkin näkökulmasta ajatus on hiirihaukka, mutta eri tavalla: se on elinvoimainen ja sillä on terävät kynnet. Siksi kynnet pitää ajatusten kantajilta poistaa. Yksikään yksilö ei yksin voi sortokoneistolle mitään, mutta tyranni näkee yksilön takana väkijoukon. Hirmuvaltiaiden viesti kuulu: ajattele ensin ennen kuin ajattelet toisin.

George Orwell väitti, että totalitarismissa vaiennetaan ensin journalistit, sitten sosiologit, historijoitsijat, kirjailijat, kriitikot ja viimeiseksi runoilijat. Länsimaissa on nyt nähty, miten toimittajat vaientavat itse itsensä. He ovat sisäistäneet markkinatalouden ja omien elinehtojensa riippuvuuden niistä. Mainostajat kaikkoavat lehdestä, jos toimittaja alkaa kirjoitella omiaan. Kun järjestelmä saa ihmisen vieraantumaan, on häntä helppo manipuloida toimimaan itseään ja kanssaihmisiään vastaan.

Vain totaalisen turvatuissa oloissa elävä ihminen voi sanoa: ”Menemme minne tahansa, tapaamme ketä tahdomme ja anomme mitä haluamme.” Näin Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter. Hän kuuluu yhdentoista tunnetun rauhantekijän the Elders (Vanhimmat) ryhmään, joka "kulissien takana rakentaa parempaa maailmaa". (hs 25.7.2013) 

Omin käsin tehty elämä

Suomen ehdottomasti aidoin dissidentti, joka on myös ulkoistanut itsensä tästä järjestelmästä, on saksalaissyntyinen Lasse Nordlund (Niin & Näin 1/2010):

"Valtiolla on tuhansien vuosien historia, jonka aikana se on ehtinyt hioa hallitsemisen menetelmiä. Huonosti menestyvä järjestelmä on nopeasti entinen silloin, kun ihmisten vihat alkavat kohdistua siihen. Nykyinen valtio on tulosta eräästä poliittisesta evoluutiosta, joka on osannut riittävän hyvin kanavoida ihmisten kapinoivia mieliä ja aggressiivisia tunteita itselleen vaarattomaan suuntaan. Käännän nyt päälaelleen melko yleisen käsityksen, jonka mukaan valtiokoneisto olisi ihmisten käsissä. Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain valtiojärjestelmän varmistaminen. Siihen tarkoitukseen valtio luo ihmisten kanssa rajapinnan, joka antaa meille tunteen ohjaksista käsissämme. Vaalit luovat harhan vaikutusmahdollisuuksista, poliitikko antaa illuusion, että vastassa olisi inhimillisin tavoin toimiva elin, vähän niin kuin isä-valtio. Kun ihminen luulee vaikuttaneensa, hän on tyytyväinen itseensä."

"Hyvin tärkeätä on nähdä, että valtio, media ja kulttuuri ovat saumattomasti osa samaa pakettia, eikä ole edes varsinaista johtajaeliittiä. On vain ihmisiä, jotka vaihtelevan hyvin osaavat hakeutua paikkoihin, missä järjestelmän kultasuonet sykkivät."

 

Näennäistä suvaitsevaisuutta - Pentti Linkolan suosio

Suomi voi pröystäillä demokratiansa laajuutta nostamalla Pentti Linkolan kaapin päälle. Miten käsittämätöntä, että vaikka henkilö kehottaa perustuslain vastaisiin väkivallan tekoihin, suuret kustantajat julkaisevat hänen kirjojaan sensuroimatta. Linkolasta tehdään päinvastoin näyttävät syntymäpäivähaastattelut ja taas voidaan taputtaa: Näin suvaitsevainen ja moniarvoinen yhteiskunta Suomi on. 

Erkki Tuomioja kirjoittaa blogissaan puolustelevasti (helmikuu 2004) tästä Helsingin yliopiston rehtorin älykkäästä pojasta: "Pentti Linkolan isoisä oli kansleri Hugo Suolahti ja isosetä lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti. Edellinen kunnostautui kokoomuspoliitikkona, jälkimmäinen IKL:n kannattajana. Jos isoisä vastasi hyvin Linkolan sivistyneistöä niin isosedän kiihko oli sitä luokkaa, että Linkolankin mukaan joistain sivistyneistön ihanteista, ainakin suvaitsevaisuudesta, oli luovuttava kun temperamentti tuli tielle. Isosetä kantoi kuitenkin Linkolan mielestä vastuuta kansakunnasta komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista kiinni pitäen.”

Pentti Linkola kirjoittaa musertavasti vaikeasta elämästään, oman maailmankuvansa puolustamisesta:

"On kyllä jollakin lailla kurjaa käydä arvoista tähän tapaan käsitteellistä, analyyttistä keskustelua. Arvothan ovat persoonallisuuden, henkilökohtaisen elämän kaikkein keskeisimpiä, verisimmin todellisia asioita, jotka tuntuvat luissa ja ytimissä ja joiden vuoksi olen vuodattanut monta kyynelbarrelia, arvioinut lukemattomia siltoja ja parvekkeita hyppääjän näkökulmasta ja punninnut monen riihenorren vahvuutta ja köysinarun kestävyyttä." (1987, siv.19)

”Toisinajattelija elää omien oppiensa mukaan. Hänellä ei ole autoa, televisiota, vesijohtoa tai viemärisysteemiä. Sähköt hänellä on, mutta niitäkin käytetään säästeliäästi.” Näin kertoo Eero Alén toimittuaan renkinä Pentti Linkolan luona ja kärsiessään ankarasta työstä ja alkeellisista ruokatavoista.

Järisyttävä on Linkolan tuomio tekniikkauskovaisille:

"He ovat niitä, jotka uskovat, että merten öljyvahingot loppuvat, kun päästään tiettyihin sopimuksiin ja kehitetään uusia torjuntamenetelmiä. He uskovat, että vesistöt puhdistuvat kunhan puhdistuslaitokset valmistuvat. He uskovat, että ilmankin saastuminen loppuu, kunhan saadaan suodattimet tehtaiden piippuihin. Metsävarat kasvavat, kunhan vain metsänhoitoa tehostetaan. Ravintoketjun myrkyttäminen loppuu siihen paikkaan, kun muutamat valmistemerkit kielletään. Ja ihmisten ahdistuksista päästään, kun lääkäreitä ja psykiatreja ehditään kouluttaa enemmän."  
(siv. 198, Lapsi-ihminen)

Ymmärrän, miksi suuret kustantajat julkaisevat Linkolan tekstejä, vaikka hän kehottaa ihmisiä tekoihin. ”Moni filosofi on kavahtanut hallitsijoiden myötämieltä tai suuria palkintoja. Sartre kieltäytyi Nobelista, Kant professuureista, ja Goethe pakeni Italiaan. Marx piti ärhentelyllään huolen siitä, ettei kukaan voinut kiintyä häneen. Tietenkin hallitsijatkin ovat ymmärtäneet palkitsemisen hyödyllisyyden päälle. Hyväntekijän maine vain kasvaa siitä, kun syleilee hengiltä tai alistaa ylistämällä. Hovifilosofi on aina myös hovinarri.” (Mikko Lahtinen 2001, Filosofian lohdutuksesta)

Suvaitsevaisuusfasismi 

“Mitkä ovat ne historialliset edellytykset, joilla joku ihminen suljetaan pois poliittisesta vaikuttamisesta lisääntyneen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä?“, kysyy käytännöllisen filosofian tutkija Sirkku Hellsten. Hän kirjoittaa:

"Vaikka kaikki elämäntavat ovat sinänsä sallittuja, pidetään vaikkapa uskonnollisten vakaumusten jyrkkää esilletuomista julkisuudessa sopimattomana. Pelko kaventaa eettisen keskustelun aluetta yhteiskunnassa ylipäänsä. Suvaitsevaisuudesta tuleekin syrjivää suvaitsevaisuusfasismia. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella, että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Vaikka uskonto ja uskonnollinen yhteisö voivat olla myös totalitaarisia ja sitoa yksilön tahdon hyvin tiukasti, voi myös valtion äärimmäisen puolueettomuuden nimissä tapahtuva suvaitsemattomuus olla yhtä vaarallinen suuntaus."

Tällaisen moraalin avulla pystytään ohjaamaan ylhäältä käsin, miten ihmiset saadaan käyttäytymään yhteiskunnan vaatimalla tavalla.

Sirkku Hellsten kirjoittaa poliittisesta korrektiuden vaatimuksen ja tieteellisen arvovapauden vaatimuksesta:

"Silloin kun yksilön kriittisen ajattelun kannustaminen nähdään demokratian vastaisena radikalismina, arvostelijoiden on syytä mennä itseensä ja pohtia demokratian ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ideaa uudelleen. Tällöin radikalismia huolestuttavampana ilmiönä näkisinkin kaikkien kritiikkiä ja vaihtoehtoja esittävien näkemysten tukahduttamisen heti alkuunsa - ja vieläpä demokratian nimissä. Modernista yhteiskunnasta ovat liberalismin keskeiset arvot kuten tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja kriittisen ajattelun kannustaminen kummallisella tavalla kadonneet näennäisdemokratiaan." (hs vieraskynä 20.9.1998)

Moraalin tarkoitus on rajoittaa. Perusteluna ei ole, että koska se satuttaa jotakin, vaan: "koska se on oikein, koska minä sanon niin, koska Jumala sanoo niin, koska se on laillista". Kahden ihmisen välisen suhteenkin määrittää kolmas osapuoli, valtio, kirkko tai koulu.

Sitä vastoin etiikka tulee ihmisen sisältä. Eettisesti kestävään suhteeseen eivät vaikuta ulkopuoliset määräykset. Etiikka ei ole jotakin, mikä on meihin iskostettu tai minkä olemme oppineet. Ihmisen on opittava ymmärtämään, miten hän voi toimia ylhäältäpäin annettuja päätöksiä vastaan, oppia pois, pyyhkiä muististaan lapsuuden ja koulutuksen moraaliopetukset ja  niiden nimissä tokaistut sikasanomat.

Dosentti Markku Ruotsila pitää vallitsevaa loukkaamatomuuden kulttuuria  vaarallisena:

"Vaara on todellinen, sillä kehityskulku kohti julkisen keskustelun sabotoimista ja ihmisen sisäisen ajatusmaailman sensuroimista on edennyt hyvin pitkälle. Yhteiskuntakeskustelu näivettyy, jos tietyt mielipiteet tuomitaan sen ulkopuolelle. Tarpeesta olla loukkaamatta jonkin yksittäisen ihmisryhmän tunteita tulee ylitsepääsemätön, keinotekoinen este yrityksissä löytää parhaimmat mahdolliset ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin. Todellinen kansanvalta katoaa, jos vain tietyllä tavalla ajattelevat ihmiset saavat ottaa osaa yhteiskunnan demokraattiseksi väitettyjen instituutioiden toimintaan." (hs 12.12.2009)

Chantal Mouffelle politiikan perusta on kahden tai useamman voiman tai vastustajan välinen suhde. Tarkoitus ei ole päästä toisesta eroon eikä ainakaan tuhota, saatikka vaieta, vaan voittaa hänet. Siksi Mouffe puhuu vihollisen sijaan vastustajasta. Ilman vastustajaa, väittelyä, ei yhteiskuntaa voi kehittää. (Hegemony and Socialist Strategy 1985)

Ruotsila pitää EU:kin osasyyllisenä mielipiteiden kriminalisointiin:

"EU:n parlamentti on hyväksynyt direktiivin yhtälaisesta kohtelusta, joka kriminalisoi julkisilla paikoilla kaiken "uhkaavan, vihamielisen, alentavan, nöyryyttävän ja loukkaavan" puheen. Näin ympäripyöreää sanamuotoa voidaan halutessa käyttää minkä tahansa ryhmän sananvapauden lähes rajattomaan supistamiseen. Joukko merkittäviä yhteiskuntavaikuttajia Yhdysvaltain uskonnollisen kentän kaikilta suunnilta on antanut niin sanotun Manhattanin julistuksen, jossa he uhkaavat vastata laajamittaisella kansalaistottelemattomuudella USA:ssa yltyneisiin yrityksiin rajoittaa sanan- ja omantunnonvapautta. Presidentti Barack Obama allekirjoitti uuden viharikoslain, jonka sanamuodoissa on havaittu pyrkimys kriminalisoida uskonnolliseen vakaumukseen pohjaavaa julkista puhetta muun muassa sodomiasta, abortista ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Valmisteilla on toinen laki, joka kieltäisi uskontoa tunnustavia työnantajia suosimasta työhönotossa omaan oppiinsa uskovia ja sen mukaan eläviä työnhakijoita." 
(hs 12.12.2009)

Toimittaja Erkki Kylmänen haastatteli Slavoj Zizekiä:

"Puhe suvaitsemattomuudesta mystifioi rasismin ja peittää alleen sen tosiasian, että rasismissa on aina kyse paljon laajemmista, syvällisemmistä ja monimutkaisista ongelmista. Maailmanpolitiikassa, taloudessa ja aatemaailmassa suurin taistelu käydään nyt tulkintojen oikeutuksesta. Filosofien täytyy kyetä muuttamaan kysymyksenasetteluja, vaikuttaa siihen mitä ja miten kysytään ja tässä ideologiat astuvat mukaan. Ideologiat ovat nyt vahvempia kuin koskaan aiemmin. Martin Luther King ei käytännöllisesti katsoen koskaan puhunut suvaitsevaisuudesta. Hänelle rasismissa oli kyse laeista ja taloudellisesta riistosta. Viime vuosisadalla vasemmisto yritti muuttaa maailmaa liian nopeasti. Ehkä nyt on aika ottaa askel taaksepäin, hahmottaa oman aikakautemme valtavat haasteet - talouskriisi, biogenetiikka, ilmastonmuutos, kiinalaismallisen autoritaarisen kapitalismin nousu - ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumassa." (hs 1.12.2009)

 

Suvaitsevaisuuden ja empatian välillä on ero

Filosofi Sirkku Hellsten väittää, että liberalistisessa yhteiskunnassa sekoitetaan keskenään kaksi aivan erilaista ajattelumallia: moniarvoisuutta korostava eettinen pluralismi ja toisaalta kulttuurirelativismi. Sitä voisi nimittää myös sekularistiseksi relativismiksi. Kysymys on siitä, miten sanaa suvaitsevaisuus tulkitaan. Voidaanko hyväksyä kaikki toimintamallit yksilön omien päämäärien toteuttamisen nimissä? Tähän törmätään siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja muun kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyessä. Liberalistiselle perinteelle perustuvassa yhteiskunnassa paternalismin eli holhoamisen pelko on saanut yhä useammat kuvittelemaan, että moniarvoisuuden vaatima suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten arvojärjestelmien kritiikitöntä hyväksymistä. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella, että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Tämä ajattelumalli kuuluu kuitenkin eettiselle relativismille, ei liberalismin moniarvoisuuden vaatimukselle. Eettisen relativismin ajattelutavan mukaan ei ole mitään perustetta kieltää ihmisuhreja, orjuutta, rasismia, natsismia jne.

Sekularistinen relativismi lähtee siitä, että uskonnollista totuutta ei ole olemassa, mutta pluralistinen lähestymistapa toteaa vain, ettei järjen keinoin voi saavuttaa yhteisymmärrystä siitä. Lähestymistapa johtaa kahteen hyvin erilaiseen käyttäytymiseen: relativismin mukaan juuri siksi arvoista on paras vaieta, ja että arvo- ja uskomusjärjestelmät jätetään poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Mutta pluralismi pyrkii dialogiin. Sen mukaan erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa - siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää. Kun relativismi ei valitse kenenkään näkökulmaa arvokeskustelussa, pluralismi sallii mielellään kenen tahansa näkökulman esille tulon.

Jos relativistille suvaitsevaisuus on kaiken hyväksymistä jokaisen itsensä toteuttamisen nimissä, pluralistille suvaitsevaisuus tarkoittaa empatiaa, uteliaisuutta, ja jopa kriittisyyttä. Dialogi mahdollistaa paitsi ymmärryksen ja vuorovaikutuksen, myös kritiikin. Hellsten katsoo, että erot ovat selvät: relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee valtion omaksuma tulkinta ja rooli. Valtion täydellisen neutraalisuuden korostaminen on johtanut Hellstenin mukaan esimeriksi Yhdysvalloissa ja muissakin länsivaltioissa jopa yhteiskunnallisen suvaitsemattomuuden lisääntymiseen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä. 

Hellsten pitää ratkaisuna liberalismin kriisille ja eettiselle köyhtymiselle tietoista arvokeskustelua, jossa suhtaudutaan periaatteessa kunnioittavasti myös ihmisten uskonnolliseen sitoutumiseen, sen sijaan että koko aiheesta vaiettaisiin väistellen. Lähtökohtaisesti kunnioittava, kohtaava, dialoginen lähestymistapa mahdollistaa myös kriittisyyden.

Tähän liittyy myös John Rawlsin peräänkuuluttama "limittäinen konsensus". Meillä ei ole enää yhtenäiskulttuuria moraalia tukena. Jotta yhteisymmärrys julkisista arvoista saavutettaisiin ja päästäisiin laatimaan yhteiskunnan perusrakenne, tarvitaan dialogia arvoista. Kun medioiden käyttö eriytyy, niin samalla vähenee yhteisten keskusteluareenoiden merkitys. Tämä voi johtaa demokratian haurastumiseen. Erilaisissa alakulttuureissa elävien kansalaisten on yhä vaikeampi keskustella keskenään ja tehdä yhdessä päätöksiä, (Harri Erämetän, Gallup-Media Oy:n tutkimusjohtaja 12.2.1995)

Euroopan poliisi (Europol) on saanut Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen lisää toimivaltuuksia. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että Europolilla on oikeus kerätä tietoja ihmisten poliittisesta suuntautumisesta tai uskonnollisuudesta. Aikaisemmin Europol on keskittynyt lähinnä kansainvälisen rikollisuuden torjuntaan. Vuoden 2010 alusta Europolin toiminta-alue laajeni merkittävästi. Uusiin toiminta-alueisiin kuuluvat hyvin epämääräisesti määritellyt rikokset, kuten muun muassa ”rasismi” (mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan), maahanmuuttajiin kohdistuva viha sekä ympäristörikokset ja korruptio. Europolin toisinajattelijoista keräämät tiedot ovat niin sanottuja käyttäytymistietoja (henkilöiden elämäntyyli, arkirutiinit, henkilöiden liikkumiset, suositut vierailukohteet, suhtautuminen veroihin jne.). Lisäksi Europol voi tallentaa henkilön DNA- ja ääninäytteen sekä tiedon henkilön poliittisista mielipiteistä, uskonnollisuudesta ja filosofisista näkemyksistä. Myös henkilön liittojäsenyydet, terveydentila ja seksielämä voidaan merkitä tietokantaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kuka tahansa henkilö, jonka poliittiset mielipiteet poikkeavat valtion virallisesta linjasta ja joka toimii aktiivisesti poliittisten linjaustensa edistämiseksi, voi joutua Europolin tarkkailtavaksi. (Olli Immonen)

Tulkinnan avainkäsitteenä oli ahdistus. Ahdistus on heideggerperäisen julkisuusteorian mukaan myönteinen elämäntilanne. Varsinainen ihminen on ahdistunut, sillä ahdistus on tietynlainen nykyisyys, sellainen ratkaiseva hetki, jossa ihminen tuntee varsinaisen oman itsensä, löytää tulevaisuutensa ja toteuttaa mahdollisuutensa. Julkisuus on puolestaan paha asia, sillä se hävittää tai vähintäänkin peittää ahdistuksen, litistää Minän subjektiksi(xi.). Julkisuus hävittää ahdistuksen mukana hiljaisuuden. Samalla se hävittää nykyisyyden ja siihen sisältyvät, ahdistuksessa paljastuvat mahdollisuudet. Heideggerin fundamentaaliontologisesta näkökulmasta katsoen on julkisuuden syytä, että emme ole tulevaisuuden tekijöitä.(xii.)
'Kuljetaan pelkällä poliittisella hajuaistilla
Suuttuminen elämään tarkoittaa tietoiseksi tulemista
Suomen oma Siperia

 

Julkisuus pelottaa toisinajattelijaakin

YTL Pertti Julkusen tiedotusopin väitöskirjan mukaan on julkisuuden syytä, että emme ole tulevaisuuden tekijöitä.

"Ihminen on ahdistunut, sillä ahdistus on tietynlainen nykyisyys, sellainen ratkaiseva hetki, jossa ihminen tuntee varsinaisen oman itsensä, löytää tulevaisuutensa ja toteuttaa mahdollisuutensa. Julkisuus on puolestaan paha asia, sillä se hävittää tai vähintäänkin peittää ahdistuksen, litistää Minän subjektiksi. Julkisuus hävittää ahdistuksen mukana hiljaisuuden. Samalla se hävittää nykyisyyden ja siihen sisältyvät, ahdistuksessa paljastuvat mahdollisuudet. Tulkinnan avainkäsitteenä oli ahdistus. Ahdistus on heideggerperäisen julkisuusteorian mukaan myönteinen elämäntilanne (Heideggerin fundamentaaliontologia)." (Julkisuus ja nomenklatuura. Tutkimus minän ja subjektiuden institutionaalisista konstituutioista 2000)

Panen painoa vain ydinajatukseeni,

jonka sisällyksenä on, että

ihmiset luonnonlain nojalla

ylipäänsä jakautuvat

kahteen ryhmään:

alempaan, tavallisten ihmisten ryhmään

joka niin sanoaksemme muodostaa

kaltaistensa siittämisestä

ja synnyttämisestä huolehtivan

aineksen,

ja varsinaisiin ihmisiin,

toisin sanoen:

ihmisiin,

jotka kykenevät

omassa elämänkehässään

lausumaan uuden sanan.

Alaosastoja tietenkin

on lukemattomia,

mutta kummankin ryhmän

luonteenomaiset piirteet

ovat sangen selvät:

Ensimmäinen ryhmä

vallitsee

aina

nykyisyyttä

toinen ryhmä tulevaisuutta.

Rodion Romanovitš Raskolnikov

Merkittävin menetetty vapaus on mielipiteen ja sananvapaus. Sana voi olla edelleen vapaa, mutta seuraukset voivat olla mielipiteen esittäjälle kohtalokkaat. Esimerkiksi työpaikoilla sananvapauden rajoittamisesta on tullut varsinainen taiteenlaji. Jopa kriittisyyttä ja kyseenalaistamista korostavissa yliopistoissa. Koston pelossa tapahtuva suiden sulkeutuminen rapauttaa kaikkia muitakin ihmisoikeuksia ja vapauksia, joita kunnioitetaan hyvin valikoiden.
(Markku Myllykangas hs 14.12.2008)

Tauno Tiusanen Venäjän tutkimuksen toisinajattelijana

Emeritusprofessori Tauno Tiusasen kirjoitti muistelmansa nimellä Elämä rautaesiripun varjossa. Toisinajattelijan päiväkirja. Jukka Tarkka esittelee Tiusasen kirjaa arvostellesaan miehenä, "joka nuorena maisterina 1970-luvun lopulta lähtien aiheutti yleisiä inhon ja kauhun väristyksiä sanomalla julki sen, minkä kaikki muutkin olisivat nähneet, jos olisivat uskaltaneet katsoa. Keisarilla ei ollut vaatteita. Eihän joku suomalainen maisterinretale voinut tietää näitä asioita paremmin kuin supervallan ylin johto, jolla oli Suomea kohtaan hyvä tahto. Tiusasen tie Suomessa nousi pystyyn. Hänet kutsuttiin alan johtaviin kuuluvan Glasgow'n yliopiston professoriksi. Hän matkusti neuvostoblokkia ristiin rastiin, ja keräsi myös ruohonjuuritason tietoa. Tiusasesta tuli idänkaupan suljettujen koulutusseminaarien kiintotähti, mutta siitä ei puhuttu ei pukahdettu. Hänen haastattelunsa Yleisradion ajankohtaisohjelmiin oli mahdollista vain pääjohtajan luvalla." (hs 23.8.2009)

Hannu Toivosen haastattelussa (Seura 37/2009) valtiovallan suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin Neuvostoliitosta tulee esille vielä selkeämmin: "Tiusasesta on kiinnostavaa, ettei kukaan tullut koskaan sanomaan, että hän neuvostojärjestelmää arvostelevine kirjoineen olisi väärässä. Sen sijaan ilmaistiin vihaa, koska hän rohkeni keikuttaa venettä sanomalla, miten asiat ovat. Vuonna 1991 sisäministeri Mauri Pekkarinen ojensi Tiusasta. Tiusanen oli juuri todennut televisiossa, että Gorbatshovilta valtaa kaappaamassa ollut Janajevin juntta merkitsi neuvostosysteemin loppua, koska kansan luottamus oli jo palanut pohjaan." Tiusanen tähän: "Pekkarinen komenteli vihaisesti, ettei minulla ole enää asiaa tiedotusvälineisiin, joissa valtiolla on sananvaltaa. Ja miten julkeankaan halveerata naapurimaan laillista hallitusta."

Korkeakoulut kieltäytyivät pitkään jakamasta Tiusaselle professuureja. Ulkoministerinäkin toiminut Keijo Korhonen hevosteli, että tuskin Tiusanen enää saisi Neuvostoliittoon viisumiakaan.

Television manipulaatio

Jyrki Räikkä: "Yleisradion arvoja ovat suomalaisuus, luotettavuus, riippumattomuus, monipuolisuus ja ihmisen arvostaminen." (hs 17.12.2009)

    * MTV luottaa yhteispeliin, vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään, voitontahtoon ja yksilön arvostukseen.

    * Nelosen eli Sanoma Entertainin peruspilareita ovat avoin yhteistyö, ammatillinen intohimo, rohkeus ja luotettavuus. Nelonen tarjoaa keinoja rentoutumiseen ja itsensä toteuttamiseen.

    * Subilla puhutaan kanavan brändiattribuuteista. Niitä on kolme: jaettua iloa, edellä aikaansa ja uutta luoden. Subilla toimintalinjaus on, ettei kanava moralisoi.

    * Jimillä tärkeitä arvoja ovat huolettomuus ja arvokkuus.

    * Liv taas tarjoaa inspiraatiota ja vinkkejä arkeen.

    * Selkeimmin arvot tulevat esille FST:llä, joka korostaa suomenruotsalaisuutta ja pohjoismaisuutta.

Suurin menetys on vallansiirto demokraattisesti valituilta hallituksilta kansainväliselle rahalle. (Kaari Utrio)

Maailman kuuluisimman dissidentin ajatuksia

Noam Chomsky, Andre Vltchek:
On Western Terrorism, from Hiroshima to Drone Warfare
luto press 2013

1. Miliisit ovat tappaneet Itä-Kongossa 3-5 milj. ihmistä viime vuosina. Miliisien takana ovat kansainväliset yritykset ja ”näkymättömät” valtiot, jotka tarvitsevat kännykkäteollisuuteen kolumbiittia.

2. Yhdysvallat on tehnyt itsestään immuunin kansainväliselle oikeudelle. Kun USA liittyi jäseneksi, lisättiin lakiin pykälä, jonka mukaan Yhdysvaltoja ei voi asettaa syytteeseen minkään kansainvälisen lain perusteella – YK:n, Amerikan valtioiden järjestön eikä Geneven sopimuksenkaan perusteella. Kun Nigeria syytti USA:ta oikeudessa terroristihyökkäyksestä, World Court ei ottanut asiaa käsittelyyn. Kun Jugoslavia syytti Natoa hyökkäyksestä ei sitäkään otettu käsittelyyn.

3. Viime vuosisadalla Itä-Euroopan dissidentit ovat olleet maailman etuoikeutetuimmat dissidentit. Koko läntinen propagandajärjestelmä palvoo heitä toisin kuin Etelä-Amerikan dissidenttejä, joita Amerikka tappaa … Unkarissa tapasin useita dissidenttejä. He olivat ”super neo-liberal, ihastuneita kaikesta mitä näkivät lännessä, jokaisesta täältä tulevasta ideasta. Kaiken mikä ei tullut Venäjältä, oli oltava hyvä. (Noam Chomsky 2013)

4. Verrattuna latinalaiseen Amerikkaan, Stalinin jälkeisessä Itä-Euroopassa repressio oli huomattavasti vähäisempää. Jotenkin ihmeellistä, että Neuvostoliitto tuki Itä-Eurooppaa niin että se oli lopulta vauraampi kuin Neuvostoliitto. Neuvostovalta on historian ainut imperiaalinen valta, joka oli köyhempi kuin sen siirtomaat.

5. Amerikassa on muita tapoja sensuroida. Televisio ei sensuroi, mutta estää sanomasta mitään. ABC:n päälliköltä kysyttiin miksi Chomskya ei koskaan haastatella. Hänellä oli syy: koska Chomsky kuulostaa kuin tulisi Neptunuksesta. Ja toinen syy: hän ei osaa olla lyhytsanainen. Täytyy osata puhua niin että se mahtuu kahden mainoksen väliin. Siis kolme lausetta. Kolmella lauseella voi sanoa, että Kiina on totalitaarinen maa. Mutta jos sanoo että Amerikka on maailman suurin terroristivaltio, sinua ei keskeytetä, mutta kuulostat kuin tulisit Neptunuksesta, koska sinulle ei anneta viittä minuuttia selittää. Sinulla on siis vain kaksi vaihtoehtoa, joko toistat standardilauseet tai sinua pidetään hulluna.

6. Tuskin kukaan huomaa ilmiselvää tosiasiaa – mainonta on suunniteltu heikentämään markkinoita. Taloustieteenopiskelijoille opetetaan, että markkinoiden perustana ovat hyvin informoidut kuluttajat, jotka tekevät rationaalisia päätöksiä. Mutta katsopa mainoksia televisiossa. Ne on suunniteltu luomaan kuluttajia, joilla ei ole paljon tietoa ja jotka eivät tee rationaalisia päätöksiä. Tästä valtavasta ristiriidasta huolimatta meidän oletetaan rakastavan markkinoita. On luotu valtava teollisuus hylkäämään talousopit. Ja sama asia tapahtuu vaaleissa. Vaalien tavoite on heikentää demokratiaa. Niitä suunnittelee viestintäteollisuus eivätkä ne suinkaan pyri informoimaan äänestäjiä, jotka tekevät rationaalisia päätöksiä.

7. Etelä-Amerikan valtiot ymmärtävät, että huumeiden kieltäminen palvelee vain USAn intressejä. Huumeita tuodaan Amerikkaan, mutta sieltä myydään aseet huumesotaa vastaan.

8. Kaikkein radikaalisinta islamismia harjoitetaan Saudi-Arabiassa ja se on Yhdysvaltojen suojatti. Syy on se, että USA vastustaa maallistuvaa nationalismia. Sehän saattaisi johtaa öljyvarantojen kansallistamiseen. Mitä muuta Arabian kevät oli kuin estää työväen oikeudet?

9. George Bush senior ja James Baker sopivat Mikhail Gorbatsovin kanssa, että he hyväksyvät yhdistyneen Saksan liittymisen Natoon ja lupasivat että länsimaat eivät ”liikkuisi yhtään inchiä itään”. Mutta Nato lähti välittömästi liikkeelle. Gorbatsov oli melko ärtynyt. Amerikkalaisten mukaan tämä oli ollut vain suullinen sopimus - jos olet niin naiivi että uskot siihen, se on sinun ongelmasi. Nyt NATO on USA:n vetämä maailmanlaajuinen hyökkäysvoima. Sillä on virallinen lupa kontrolloida kansainvälistä energiajärjestelmää ja öljytutkia. 1989 sotilasbudjetissa sanottiin että Amerikan täytyy vahvistaa sotilasjärjestelmää, ei Venäjän pelon takia eikä siksi, että he eivät ole enää kaiken valtiaita, vaan syyksi sanottiin kolmannen maailman technological sophistication, toinen syy oli defense industrial base. Eli suojata etupäässä Pentagonin high-tech teollisuus.

10. Miksi USA hyökkäsi Panamaan? Koska Noriega alkoi toteuttaa sosiaalipolitiikkaa. Hän oli ollut käytännössä CIAn agentti ja auttanut contra-sissiliikettä. Häntä ei voi kutsua vasemmistolaiseksi mutta samoin kuin Gaddafi ja Saddam Hussein hän yritti jotain. 1980-luvun lopulla Noriega alkoi itsenäistyä ja häntä alettiin syyttää huumetrafiikista, terrorismista ja kidutuksesta. Tuomioiden mukaan hän oli syytösten aikaan USAn lemmikki. Syy hyökkäykseen oli Noriegan itsenäistyminen. Honduras on saatu tukemaan USAn investointeja ja sotilastukikohtia. El Salvador yritti suojella ympäristöään kultakaivosten jne tuhoilta. Se vedettiin WTOn oikeuteen. WTO ei suoraan tapa ihmisiä, mutta todellisuudessa se tekee sen. Arabian maissa USA pelkää yhä radikaalia nationalismia, riippumatonta nationalismia.

11. Obaman isä työskenteli Kenian oikeistosiiven Tom Mboyan kanssa, lähellä USAn hallintoa. Heidät lähetettiin Havaijille koulutukseen ja takaisin Afrikkaan, missä he auttoivat Kenyattaa, Kenian ensimmäistä presidenttiä, poistamaan vasemmistolaiset pyrkimykset.

12. Neuvostoliiton päämäärä oli kaikkien köyhien ihmisten vapauttaminen maailmassa, antikolonialismi, anti imperialismi, sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

*****

Pitäisikö korkeasti koulutetun Venäjän tutkijan tutkia, miten Venäjän siirtymätalous edistyy, vaikka hän itse on vakuuttunut permakulttuurista, ei markkinoista?  Pitäisikö opettaa nuorille valtiotieteilijöille kansallis- ja äänestyskäyttäytymistä, vaikka on omien opintojensa pohjalta tullut tulokseen, että ihmisten pitäisi asua geologisilla alueilla, ei valtiollisilla?

Tässä muutamia dissidentin oppi-isiä, joista useat kokivat urhean lopun roviolla – toisin kuin me nykyajan dissidentit, jotka vain hiljaa kidumme kohti kuolemaa ilman mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan rientoihin sen yhden ylituomarin eli rahan puutteen takia.