ekologinenparadigmamaailmanpolitiikassa

Politologit puhuvat refleksiivisestä modernisaatiosta (Ulrich Beck). Teollisen modernisaation jälkeen tulevat näkyviin teollistumisen ekologiset seuraukset ja tästä seuraa erilainen moderni ja uusi aika kuin mitä teollisuuden logiikka olisi
olettanut.

Filosofi Wolfram Eilenbergerin (s. 1972) mukaan nykyaika alkoi 1920-luvulla, jolloin ajatus fysiikassa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa ja filosofiassa mullistui. Sodan kauhujen jälkeen piti keksiä uusi kieli, jolla asioista voitiin puhua. Nykyajalla on Eilenbergerin mukaan samoja ongelmia kuin 1920-luvulla, mutta vielä yksi uusi: ekologinen umpikuja. Tarvitaan uusi elämänmuoto, joka tarvitsisi taas pohjakseen uuden filosofian. Se odottaa kirjoittajaansa. ”Meillä ei ole koskaan ollut näin hyvin palkattuja ja näin hyvin verkostoituneita filosofeja jotka ovat tuottaneet näin vähän kiinnostavia ajatuksia.” Hän syyttää ankeudesta akateemista systeemiä, joka suosii ahkeraa keskinkertaisuutta rohkean luovuuden kustannuksella (hs kuukausiliite 3/2020)

"Tarvitaan järjestelmän muutosta, myös kulttuurin, asenteiden ja arvojen muutosta. Koko asennemaailmamme pitää muuttua.” (Paavo Järvensivu Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta vaatii:, hs 6.6.2010)

Maapallon rajallisuus alkoi ensi kertaa paljastua ihmiskunnalle 1800-luvun puolivälissä. Saksalainen biologi Ernst Haeckel loi tiettävästi käsitteen ekologia vuonna 1866 tai sitten geologi Eduard Suess 1875 tai venäläinen tiedemies Vladimir Vernadskij vuonna 1926? The Oxford English Dictionary näytti ensi kertaa sanan biosfääri vuosituhannen vaihteessa.

Elonkehä, biosfääri, on se maapallon ainut ekosysteemi, jolla elämä on mahdollista. Linnut lentävät 650-1800 metrin, jotkin muuttolinnut 10 kilometrin korkeudessa. Kaloja löytyy 8372 metrin syvyydestä. Bakteereja ja mikro-organismeja löytyy suuremmalta alalta. Arvio biosfäärin koosta on 3 400 metriä merenpinnan alapuolelta 5 400 metrin korkeudelle merenpinnasta. Suomukorppikotka on löydetty 11300, hanhi 8300, jakki 5400, vuoristovuohi 3050 metriä merenpinnan yläpuolella. Kasvissyöjinä ne käyttävät jäkäliä, heiniä ja yrttejä.

Biologi Rachel Carson (Hiljainen kevät 1962) varoitti ensimmäisenä biosfääriin päästetyistä myrkyllisistä aineista. Toisessa maailmansodassa luodun biologisen sodankäynnin seurauksena oli opittu käyttämään synteettisiä kemikaaleja maataloudessakin ja seuraukset alkoivat näkyä. Kasvinsuojeluaineiden myrkyttämät linnut eivät laula enää keväällä. Kuva maapallosta muuttui, kansainvälisessä politiikasta ei muutosta juuri ole vielä näkyvissä. Puhetta piisaa.

Ekologisia julkaisuja ja tutkimuksia ovat tuottaneet niin survivalistit kuin prometheolaiset, mikä on hyvä esimerkki siitä, miten sama ongelma voi luoda kaksi vastakkaista ratkaisumallia. Survivalistien tutkijan Garrett Hardinin kirja The Tragedy of the Commons ilmestyi 1968. Hän kritisoi vallitsevaa mielipidettä, jonka mukaan mitä tahansa ihmiskunta kohtaakin voitaisiin ratkaista tekniikan avulla. Ihmisen arvomaailman ei tarvitse ollenkaan muuttua. Hardinin mukaan itsekkyys on rationaalista yksilön tasolla, mutta johtaa katastrofiin ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Tuhon tahti oli jo liian kova – vesi, maa, ilma ovat saastumassa. Rajatussa maailmassa, rajattujen resurssien tilassa ei ihmisten määrä voi jatkaa rajatonta kasvuaan. Hänen mukaansa ei ole teknistä ratkaisua ylikansoitukseen, ainut ratkaisu on ”luopua lisääntymisen vapaudesta”. Samoihin aikoihin toinen tutkija Paul Ehrlich kirjoitti, että ratkaisuja on vain kaksi: Ensimmäinen liittyy syntyvyyden määrään (vähenee), toinen kuolevien määrään (sodat, nälkä ja kulkutaudit).

Promethanismin mallissa luotetaan teknisiin ratkaisuihin (cornucopianism). Uskotaan siihen, että ihmiskunnalla on käytössään rajattomasti luonnonantimia ja että luonnonjärjestelmässä on korjaavia resursseja, joiden avulla selviydytään saasteista. Usko perustuu neoliberaaliin itsekorjautuvuuden haaveeseen, samaan mikä on tuttu markkinataloudesta. Tekniikkauskoiset tyrmäsivät Carsonin tutkimukset, koska ne olisivat vaarantaneet talousintressejä ja monet tuotteet olisivat joutuneet kiellettyjen listalle. Tämän lisäksi Carsonia alettiin vainota. Seksismistä ja henkilökohtaisista solvauksista tuli osa kampanjaa. Hänen väitettiin olevan emotionaalinen ja hysteerinen nainen, fanaattinen ja taipuvainen ympäristölliseen mystifiointiin ja käyttävän tiedettä poliittisiin päämääriinsä. Näin hänen tieteellisiä tutkimustuloksiaan oli helpompi kiistää, taka-ajatuksena usein suuryritysten taloudellisten etujen turvaaminen. Erityisesti Yhdysvalloissa poliittisesti konservatiiviset voimat ja säätiöt alkoivat rahoittaa tutkimusta happosateista, lämpenemisestä ja otsoniaukosta, koska tieteellisesti piti osoittaa, että mitään vaaraa ei ole, ja jos jotain on, ne voidaan korjata tekniikan avulla. 1960-luvun lopulla ihmiskunnan kyky ja kapasiteetti teknisiin ihmeisiin näyttikin suurenmoiselta Apolloaluksen tehtyä onnistuneen laskeutumisen kuuhun 1969. Mutta sama Apollomissio osoitti häivähdyksen maailman kriisistä näyttäessään kauniin mutta hauraan ja haavoittuvan planeetan, jonka ympärillä oli vain ohut suojaava atmosfääri ja joka kellui loputtomassa avaruudessa.

Käsitystä suvereenisuudesta laajennettava

Vuosi 1972 oli suuri vuosi ympäristöaktivisteille, kun YK:n ympäristökokous pidettiin Tukholmassa ja siellä laadittiin ympäristöohjelma. Yhdysvaltojen ympäristövirasto oli perustettu 1970 ja DDT kiellettiin 1972. Samana vuonna Greenpeace ja ensimmäiset vihreät puolueet perustettiin. Monelle alkoi selvitä, että jos alikehittyneet etelän maat seuraavat lännen talous- ja teollisuusstrategioita, on edessä yhteinen tuho. Vuonna 1987 YK perusti World Commission on Environment and Development, tunnetun Brundtlandin komission. Toimeksiannon tehtävä oli vähentää köyhyyttä ja kärsimystä. WCED:n asiantuntijaryhmät julkaisivat raportin Yhteinen tulevaisuutemme – kestävä kehitys. Rio Earth Summit pidettiin vuonna 1992.

Koska valtiot yhä kuluttivat enemmän rahaa turvallisuuteen kuin ympäristönsuojeluun, solmittiin YK:n Human Security Report 1994, jonka tarkoitus oli yhdistää ympäristö ja turvallisuus. Silloin turvallisuuden nähtiin liittyvän enemmän ihmisiin kuin maantieteellisiin alueisiin. Vähitellen globaalit talousvaltiaat, maailmanpankki IMF ja WTO alkoivat käyttää omaksi hyväkseen ”kestävän kehityksen” normeja ja ympäristönsuojelun liberaalia talousjärjestelmää (ONeill 2009). Myös monikansalliset yritykset myötäilevät tätä peitesuuntausta.

Vuosisadan lopulla syntyi antiglobalisaatioliike. Se vastusti ennen kaikkea neoliberaalia globalisaatiota. WTOn kokouksen aikaan vuonna 1999 Seattleen kerääntyi 30 000 aktivistia.

”Valtioiden suvereenisuus on suurin este puhtaammalle ympäristölle, globaalien ympäristöongelmien ratkaisuille. Valtio pyrkii maksimoimaan hyötynsä planeetalla, se on eliitin taloudellisten etujen agentti. Vihreä suvereenisuus tarkoittaa itsemääräämisoikeuden ekologistamista. Koska käsite suvereenisuus on osoittautunut muovailtavaksi normiksi, mikä on siirtynyt absoluuttisesta monarkiasta nykydemokratian oloissa ihmisiin, ei ole ihme, että suvereenisuuden normit siirtyvät jälleen yrittäessämme selvitä ekologisesta hävityksestä.” (Karen Litfin 1998)

Hegeliläisittäin valtion tulee edustaa yleistä mutta myös eettistä tavoitetta, mikä on kaukana nykyisistä katsantokannoista. Liberaalien mukaan valtio on neutraali sovittelija, anarkistien mukaan valtio on luonnostaan alistava instituutio ja ortodoksisen marxilaisuuden mukaan valtio on valtaapitävän luokan instrumentti.

Kaksi vihreää teoriaa kestävyydestä

Vihreässäkin poliittisessa teoriassa on kaksi pääkategoriaa – ympäristöllinen ja ekologinen, environmentalism/ecologism. Ympäristöllinen lähestymistapa liittyy antroposentriseen maailmankuvaan, jossa ihmisen etuja pidetään tärkeämpinä kuin ei-ihmisen. Sen vastakohtia ovat ekosentrismi ja biosenrismi (Buell 2005). Ekologisen maailmankuvan mukaan ongelma vaatii enemmän kuin ympäristölainsäädäntöä ja -johtoa. Ongelmia ei voida ratkaista muuttamatta tuotanto- ja kulutusmalleja, arvoja ja asenteita. Vaaditaan uutta radikaalia suhtautumista ei-inhimilliseen elämään sekä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään (Dobson 2007). Ekologisessa päätöksenteossa huomioidaan kaikki ekosysteemit. Gaia-hypoteesin mukaan planetaarinen järjestelmä on yhtenäinen toisistaan riippuvainen kokonaisuus ja siksi vaaditaan holistista näkökulmaa.

Myös ekologisessa ajattelussa on kaksi katsantokantaa, niin vaalean vihreä kuin tumman vihreä. Vaalean (kirkkaan, kevyt-) vihreät ajavat ekologista modernisaatiota. Vaikka he ovat antroposentrisiä, vaativat he kuitenkin talouden ja sosiaalisen elämän muutosta. He ottavat ympäristön tuhoutumisen vakavammin kuin ympäristöihmiset eivätkä hyväksy vallitsevaa business as usual -näkökulmaa. Vaalean vihreiden mukaan taloudellinen vauraus ja kasvu voivat tapahtua ympäristöä tuhoamatta eikä kasvu lisää sosiaalistakaan hyväksikäyttöä. Heidän mottonaan on: vihreä sosiaalinen teknologia positiivisen ympäristön edistämiseksi. Tämän vihreän reformismin menetelmiä ovat design, teknologia, innovaatio, yritteliäisyys ja kulutustottumukset. (Newman 2011)

Syvän vihreän ajattelun mukaan säälimätön länsimainen teollistuminen on johtanut ympäristökriisiin ja selviytyminen vaatii täydellistä muutosta. Sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen elämän on muututtava kokonaan.

Naisille syväekologia on kova pala, koska siinä ei puututa sukupuoliasetelmaan, ihmisten identiteettiin eikä eroihin. Ongelma ei liity vain ekofeminismiin vaan myös alkuperäiskansoihin ja heidän identiteettiinsä.

"On kyse eurosentrismistä, jota monet syväekologit samoin kuin liberaalit ja sosialistit eivät tiedosta. Länsimaalaisten tulisi edes kyseenalaistaa syvälle juurtuneet ajatustavat ja tiedostaa selkeämmin, mistä ihmisenä olemisessa on kyse." (Salleh 2000)

Syväekologiaan kuuluu osana myös bioregionalismi. Siinä pyritään liittämään syväekologian tuomat ongelmat yhteiskunnalliseen elämään: luonnollisesti desentralisoidut alueet (10 000 ihmistä), omavaraisuus, ihmisen vaikutuksen minimalisointi ympäristöön, orgaaninen maanviljely, vaihtoehtoinen lääketiede, paikalliset tuotteet, yhteisöllisyys, luontoon perustava viisaus, spirituaalisuus, keskinäinen apu, osallistuva politiikka ja erityinen vaatimattomuus. Ennen internetin aikakautta bioregionalismia pelättiin, koska uskottiin desentralisoinnin vähentävän innovaatioita, vaikeuttavan suurisuuntaisia ympäristötoimenpiteitä tai lisäävän sosiaalista kontrollia.

Ekosentrisessä ajattelussa ei pidetä ihmistä erillisenä osana ekosfääriä vaan yhtä kiinteänä osana koko biosfääriä kuin muitakin organismeja. Kyse on kaikkien organismien yhteistoiminasta. Mutta juuri ihminen on aiheuttanut modernina aikana vakavia ympäristöongelmia ja siksi kaivataan syvälle menevää muutosta ihmisen tapaan ajatella. Syväekologiassa ei käsitellä vain seurauksia vaan perussyitä.

Syvävihreän ajattelijan näkökulma maailmasta

Filosofisessa ekologisessa teoriassa tutkitaan länsimaisen ajattelun perustaa ja vedotaan John Lockeen, joka 1600-luvulla kirjoitti luonnon itseisarvosta eli luonto on arvokas itsessään. Vastakkaisten arvoteorioiden mukaan luonnolla on insrumentaalinen ja aksiologinen arvo. Luonto on objekti, jolla on arvoa vain, jos se palvelee ihmisen tarpeita. (Humphrey 2010)

Ympäristöetiikan biosentrisen teorian mukaan ihmisellä on moraalinen velvollisuus luontoa kohtaan. Se on erilainen velvollisuus kuin mitä velvollisuuksia meillä on kanssaihmisiä kohtaan. Antroposentrisessä etiikassa ajatellaan päinvastoin. Ihmisellä on velvollisuuksia kanssaihmisiä ja tulevia sukupovia kohtaan ja kaikki velvollisuudet luontoa kohtaan ovat sille alisteisia. Ekosysteemit eivät kuuluu moraalisiin subjekteihin ja siksi luonnonympäristön puhtaasti fysikaaliset olosuhteet täytyy selkeästi erottaa eläimistä ja kasveista, siis moraaliselta kannalta, joiden elämä riippuu luonnon edellytyksistä. Tämä elämäkeskeinen näkökulma nostaa useita kysymyksiä ympäristöetiikasta (Humphrey 2010, Taylor 2011).

Syvävihreydessä voi erottaa myös spirituaalisen elementin, harmonian luomisen luonnollisen ja kulttuurimaailman välille. Se ei tarkoita, että ihminen olisi luonnon alapuolella vaan molempien harmonista integraatiota. Kyse on tietoisuudesta, siitä miten elämä ja tietoisuus ovat avainasemassa pyrittäessä ymmärtämään universumin todellista luonnetta (Berman 2009). Nykyiset teoriat fysikaalisesta maailmasta on ”lukittu länsimaisen tieteen kahleisiin”. Länsimainen ihminen on pikkuhiljaa tahtomattaan kutistanut itsensä maailmankuvaan, jossa ei ole tilaa elämälle ja tietoisuudelle. Eläintarkkailija luo todellisuutta eikä päinvastoin.

Syväekologiassa ja biosentrisessa maailmankuvassa tarkkaillaan todellisuutta eri näkökulmasta kuin useita vuosisatoja vallassa olleessa idealistisessa näkökulmassa (eri kuin poliittinen idealismi). Jälkimmäisen mukaan faktat materiaalisesta maailmasta ovat yhteydessä yhteiskunnallisten ja kulttuuristen instituutioiden ja kokemusten kanssa, mutta eivät varsinaisesti niiden luomia. Tämä eroaa siitä tiedon sosiologiasta, jonka mukaan todellisuus voi olla vain ihmisen tietoisuudessa. Näin syntyy tilaa monitulkintaiselle ulkopuoliselle, riippumattomalle, ei-sosiaaliselle todellisuudelle jota luonto edustaa (Bloor 1996). Tämän lähes mystisen biosentrisen siiven idealistisen filosofian muotona tunnetuin edustaja on Deepak Chopra. Sillä ei ole paljon yhteyttä biosentriseen ympäristöetiikkaan, jota Taylor on kuvannut.

Norjalainen filosofi Arne Naess (1912-2009) alkoi käyttää käsitettä syväekologia, myös ekosofia. Tässä normatiivisessa maailmankuvassa yhdistetään luonnollinen maailma ja viisauden opiskelu. Naess erotti ensimmäisenä antroposentrisen, ihminen ensin -mukaisen ympäristönsuojelun ja ekologian, joka korostaa kaiken olemassa olevan luontaista arvoa, mikrobeista elefantteihin sekä kunnioituksen eri kulttuureja kohtaan, oikeudenmukaisuuden, väkivallattomuuden joka alalla, niin luontoa kuin kulttuureja kohtaan. Naess halusi erottaa tieteellisen lähestymistavan joka käsittelee vain faktoja ja evaluatiivisen, arvioivan lähestymisen, jonka puitteissa yritetään miettiä arvoja:

”Määritelmä normatiiviselle ekologialle: Kemia, fysiikka ja ekologiatiede tunnistavat vain muutoksen, eivät arvomuutosta (valued change). Mutta joen tai meren biologinen muutos, joka ei huomio suurinta osaa elämän muodoista johtaisi moninaisuuden tuhoutumiseen. Ekologia tieteenä ei voi osoittaa sellaisia prosesseja. Siksi tarvitaan toinen lähestymistapa johon kuuluu myös arvon merkitys, ei vain faktojen." (1989)

Miten ekologisessa ajattelussa muutos voi tapahtuu?

Ekologisessa maailmankuvassa erotetaan kaksi muutoksen menetelmää: ekoauktoritaarinen muutos ja ekoanarkistinen muutos. Auktoritaarisen muutoksen johtava edustaja William Ophus esittää, että liberaali demokratia sopii huonosti ratkaisemaan sitä valtavaa ympäristöongelmien määrää ja resurssien niukkuutta, jotka nyky-yhteiskunta on itse luonut. Uhkaavat kriisit tarvitsevat nyt vihreää Leviathanaa, jolla on tietoa ja valtaa tehdä varovaisia, käyttökelpoisia ekologisia päätöksiä. (Barry 1999, Keulartz 1998)

Jotkut syväekologit esittävät, että luonnon pitää antaa tehdä tehtävänsä, sallia luonnon katastrofit kuten nälänhätä ja sairaudet, jotta väestömäärä vähenee (Chase 1991). Murray Bookchin ja muut syyttävät syväekologeja ihmisvastaisista katsomuksista kuten väestökontrollin pakottamisesta, maahanmuuton ja avustuspolitiikan vastustamisesta, mikä on moraalisesti vastenmielistä.

Vastakkaista menetelmää auktoritaariselle muutokselle on ekoanarkismi, jota kutsutaan myös sosiaaliekologiaksi. Ekoanarkismi pohjautuu Hobbesin ja Malthusian ajatuksiin eloonjäämisestä ja liittyy Garrett Hardinin tuhon ja hävityksen ennustukseen (doom and gloom prophecy). Tunnetuin edustaja on Murray Bookchin (1921-2006), joka aloitti opettamalla, että luonnon valloittaminen alkoi siitä kun ihminen alkoi dominoida toista ihmistä. Tässä hän tukeutui Peter Kropotkiniin. Lempeä ja hyväntahtoinen suhtautuminen luontoon osoittaa keskinäisen riippuvuuden ymmärtämistä ja tasa-arvoa ja hylkää kaiken hierarkian. Ihminen on luonnostaan yhteistyöhaluinen, viihtyy parhaiten luonnon valtakunnassa, elää egalitaarisissa olosuhteissa, missä kukaan ei hallitse toista eikä luontoa. Näin elettiin ennen lukutaitoa, orgaanisissa yhteisöissä. Kaikki muuttui, kun sosiaalinen hierarkia alkoi jakaa kansaa, jakoperusteiksi kelpasi mikä vain, sukupuoli, ikä, luokka, uskonto, rotu. Yhteiskuntaa vei eteenpäin kilpailu ja konflikti, ei yhteistyö yhteiseksi hyväksi. (Carter 2008)

Ekoanarkismiin liittyy vastenmielisyys valtiota kohtaan. Valtio toimii vihamielisesti ekologisia ja yhteiskunnallisia arvoja kohtaan edistäessään modernia teollisuuskapitalismia.

Lisää kansainvälisestä politiikasta feministisestä näkökulmasta: Stephanie Lawsonin Theories of International Relations, Contending Approaches to World Politics, Polity Press 2015

Metodologia ja uusi paradigma

Vaikka maailma ei muutu paradigman muuttuessa, tutkijat työskentelevät uudenlaisessa maailmassa. Jos tutkimus ei pysty ratkaisemaan ongelmia, syytetään tutkijan viisautta tai viitseliäisyyttä, mutta ei ongelman pohjana olevaa paradigmaa.
(Thomas Kuhn)

On tullut ilmeiseksi, että vanhoilla menetelmillä ei saada enää relevanttia tietoa. Formaalinen teoria ja historiallinen behaviorismi antavat vain rajoitetun kuvan todellisuudesta. Nykyajan tutkijan välineitä ovat historiallinen konteksti, historiallinen institutionalismi, merkitys ja monitieteisyys, Case Studies. Ttutkimusta ei voi perustaa pelkästään behaviorismille ja rationaaliseen valintaan (Smith 2004).

Filosofi Thomas Kuhnin (k.1996) mukaan tieto ei ole kumulatiivista. Tieteen lineaarinen kehittyminen ja jonkinlainen jatkumo on myytti. Tieteen historiaa luonnehtii syklinen kehitys, sopeutuminen uusiin todisteisiin. Uusia löytöjä tehdään jatkuvasti, kokonaan uudenlainen tieto syrjäyttää tavan koota vanhaakin tietoa. Teoreettinen olettamus, lait ja menetelmät muuttuvat. Kokonaan uusi tieto ylittää vanhan maailmankuvan. Vanhoihin oletuksiin, lakeihin ja menetelmiin on tehtävä selvä pesäero.

Tieto ei koskaan yksinomaan objektiivista. Tieteen on myös otettava huomioon subjektiiviset näkökulmat, koska kaikki objektiiviset johtopäätökset perustuvat viime kädessä tutkijoiden ja osallistujien subjektiiviseen maailmankuvaan.Yksittäisiä ongelmia voidaan jonkin aikaa ratkaista, mutta kun monia epätavallisia ilmiöitä kasaantuu pitkän ajan kuluessa ja jos vielä ratkaisu olisi ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämätön, joutuu tiede kriisiin. Tutkijoiden on vedottava filosofisiin ja metafyysisiin ratkaisuihin. Yhteiskuntatieteissä on Kuhnin mukaan (1962) tulossa suurempia paradigman muutoksia kuin luonnontieteissä.

Jokaisella paradigmalla on sen oma rationaalisuus. Paradigmoja ei voi edes verrata keskenään. Ne ovat kuin uskontunnustuksia.

Newtonin mekaaninen paradigma

Newtonilainen tiede perustuu renessanssin maailmankuvaan ja johti valistuksen aikaan 1700-luvulla. Vielä keskiajalla oltiin uskottu henkisen maailman lakeihin, jotka Newton sitten vain korvasi mekanistisella filosofialla. Newtonin mukaan Jumalan luoma materiaalinen maailma on valtava mekaaninen järjestelmä, joka koostuu toisiaan muistuttavista atomeista. Vaikka materian paino, tiheys ja koko poikkeavat toisistaan, maailman perusolemus, substanssi, on aina sama. Näiden lakien perustana on yksinkertainen liikkeen laki. Newtonin ensimmäinen liikkeen laki: objekti mikä on levossa, pysyy paikallaan, ja liikkuva objekti liikkuu vakaalla nopeudella tiettyyn suuntaan ellei siihen kosketa. Jumala loi myös ne luonnon lait, joiden mukaan materia toimii. Tämä niin kutsuttu pre-paradigmaattinen argumentointi viittaa naturalismiin, mikä tarkoittaa, että yhteiskunta ja luonto toimivat samoilla periaatteilla, eikä siksi olisi eroa ontologisessa ja epistemologisessa luonnon- ja sosiaalitieteissä.

Mekanistinen ajattelu levisi kaikkiin tieteisiin (Kopernicus, Kepler, Bacon, Galileo, Descartes). Newtonin maailmaa kuvaa Shu-Yun Ma seuraavasti: "Tieteellinen totuus tulee esille ikuisessa nykyajassa, joten ei tarvitse erotella mennyttä ja tulevaa." (International Political Science Review 1/2007)

Tieteellisen tutkimuksen tehtävä oli yksinkertaistaa monimutkainen niin, että ihminen voi ymmärtää ja käsitellä ongelmia. Newtonilaisessa paradigmassa matematiikka on tärkeintä, koska sen avulla voidaan ilmaista luonnonlait matemaattisesti. Newtonin ja hänen seuraajiensa mukaan luonnonlait ovat matemaattisten lakien kanssa yhteneviä. Kun opitaan simuloimaan luonto matemaattisesti, oppitaan ymmärtämään ja myös ennustamaan luonnon tapahtumat matemaattisella tarkkuudella, niin absoluuttisen varmasti, että muutoksilla ei ole enää merkitystä.

Hobbes laajensi Leviathanissa vuonna 1651 mekanistisen ajattelun myös politiikkaan, yhteiskuntaan ja valtioon. Sekä luonnollisessa että sosiaalisessa maailmassa alettiin etsiä newtonilaisia lakeja. Ihminenkin nähtiin liikkeessä olevana materiana. David Hume sovelsi newtonilaista tiedettä Aristoteleen politiikkaan eli kokeilevaa menetelmää moraalisiin subjekteihin. Mutta jo 1800-luvulla tärkeimmäksi newtonilaiseksi tieteeksi nousi taloustiede, jonka tunnetuin edustaja oli Adam Smith. Hän etsi teoksessaan Kansakunnan varallisuus tieteellisiä, ei niinkään poliittisia, periaatteita selittääkseen yksittäisten ihmisten taloudellisia valintoja.

Newton typisti fyysisen maailman muutamaan liikkeen lakiin, Adam Smith typisti taloudellisen toiminnan ”näkymättömään käteen”. Kummankin mielestä yhteiskunta samoin kuin luonto toimivat omien lakiensa mukaan eikä niitä tarvitse korjata järjestelmän ulkopuolelta.

Poliittinen ajattelu ei perustustuisi filosofiaan, vaan tieteenlajin uskottavuutta pyrittiin lisäämään siirtymällä ”täsmällisiin luonnontieteisiin”. Noina vuosina kehitettiin mm. poliittisia järjestelmiä kuvaavia matemaattisia malleja. Kirjailija William Pfaff nimittää Huntingtonin teoriaa sivilisaatioiden vaikutuksesta ”historialliseksi valheeksi”, se on keinotekoinen yleistys, jonka väitettiin tekevän maailman tapahtumat ihmisten silmissä ymmärrettäviksi.

Behaviorismi palautuu mekanismiin

Behavioristinen koulukunta valtasi alaa 1950-luvulla, siirryttiin tutkimaan ihmisen käyttäytymistä ja kvantitatiiviset ja positivistiset tutkimusmenetelmät voittivat alaa. Alettiin tutkia valtion ja perustuslain kirjainta. Behaviorismi on psykologinen lähestymistapa, joka perustuu oletukseen, että ihmisiä ja eläimiä voidaan selittää kolmannen osapuolen näkökulmasta pelkästään käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin. Ärsyke reaktio -tutkimus edustaa teknologista lähestymistapaa. Se on niin tavanomainen, konventionaalinen tapa, ettei tutkija itsekään tiedä käyttävänsä sitä rajoittuessaan tutkimaan ulkoapäin todettavaa käyttäytymistä. Tutkimuksessa ei turvauduta sisäisiin selittämisen keinoihin eikä viitata mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden näkökulmasta. Alettiin etsiä fysiikan mallin mukaan selityksiä suurista teorioista, joista johdettiin poliittisia säännönmukaisuuksia.

Behavioristinen paradigma on newtonilaista siinä mielessä, että siinä pyritään tiivistämään monimutkainen poliittinen maailma muutamaan yksinkertaiseen lakiin. Formaalinen teoria on sisäisesti looginen ja se selittää poliittisen todellisuuden muutamalla muuttujalla. Etsitään säännönmukaisuuksia, joita testataan ja kvantifioidaan. Tähän positivistiseen metodologiaan kuuluu jäljiteltävä päättely - synkroninen, varma ja ennustettava peliteoria. Tieteellinen potentiaali merkitsee kykyä lajitella dataa ryhmiin, mitata, tarkkailla, kokeilla ja luoda teorioita ja välttää ristiriitoja. Behavioristisen vallankumouksen toivottiin nostavan yhteiskuntatieteet tieteelliselle tasolle niin, että yhteiskuntatieteilijät pystyivät falsifiointiin ja toistettavuuteen.

Behaviorismin taustalla on liberaali pluralismi, jonka edustajat uskovat yhteiskunnan koostuvan ihmistä, jotka toimivat yhteisen, kollektiivisen edun saavuttamiseksi. Siksi tutkimuksessa käytetään menetelmän ja analyysin perusyksikkönä kollektiivia eikä yksilöä.

Rationaalisen valinnan teorian (konfliktiteoria) mukaan sosiaalisessa käyttäytymisessä on aina kyse yksilöistä, jotka toimivat yhdessä saavuttaakseen itselleen maksimaalista hyötyä eikä niinkään yhteistä hyvää. Kun kaikki yhteisöt jaetaan omia etuja etsiviin yksilöihin, yhteiskuntatieteistä saadaan newtonilainen tiede. Poliittinen filosofia jäi varjoon.

Amerikkalaisessa Political Science Review -lehden jutuissa poliittinen rationalismi -teoria oli pohjana 35 prosentissa tutkimuksista ja taloustieteiden vaikutus oli suuri. Alettiin puhua jopa taloustieteiden kolonialisoineen yhteiskuntatieteet. Yhdysvaltojen yhteiskuntatieteiden liitto, Political Science Association, antoi 2000-luvun alussa lausunnon, jonka mukaan yritys ei ole onnistunut. Yhteiskuntatieteet olivat journalismin ja reformismin kynnyksellä.

"Valtaosa tutkijoista, Carl von Linnestä alkaen, on vannonut niin sanotun imperialistisen tieteen traditioon. Siinä luonto on nähty pelkästään ihmiskunnan raaka-aineena ja tieteen tehtävänä on ollut ihmiskunnan hyödyntäminen luontoa riistämällä. Keskustelu on

Sivilisaatioiden omat paradigmat

Myöhempinä aikoina Kuhn keskittyi paradigman käsitteen sijasta tieteellisten teorioiden semanttisiin näkökohtiin ja lähestyi näin sivilisaatioiden valta-ajattelua.

Samuel Huntington edusti 1950-luvulla voimistunutta suuntausta ”kulttuurien sodista”, maailman jakaantumisesta kahdeksaan sivilisaatioon. Yhdysvaltojen sotilaallisten ja poliittisten tiedemiesten laskelmien mukaan Vietnamin sodan olisi pitänyt johtaa voittoon, mutta sivilisaatioiden sodassa vastuu siirtyikin inhimillisen tahdon ulkopuolelle. Jos hyväksytään, että tulevaisuuden konflikteissa on kyse kulttuurien välisistä kysymyksistä, on kehitettävä jonkinlaista empatiaa, ei konvergenssia vaan koexistensia konfliktien ratkaisemiseksi.Psykologisia ja filosofisia kysymyksiä ei voi käsitellä behavioristisin menetelmin.

Institutionaalinen paradigma

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kolme pilaria ovat olleet behaviorismi, rationaalinen valinta ja historiallinen institutionalismi. Kaksi ensimmäistä perustuu newtonilaiseen maailmankuvaan. Kolmannessa kyse on paradigman muutoksesta.

Institutionalismissa tarkastellaan instituutioiden vaikutusta yksityiseen ja valtiolliseen elämään. Erityisesti historiallisessa institutionalismissa kiinnitettään huomio siihen, että jokaisella ei ole samoja mahdollisuuksia tehdä valintoja. Sosiaaliset ja taloudelliset muutokset vaikuttavat jokaisen mahdollisuuksiin. Rationaalisen valinnan teoriassa pidetään yksittäisiä valintoja annettuina, historiallinen insitionalismi menee askeleen syvemmälle ja kysyy, miten valinnat ovat muodostuneet. Perinteisen institutionalismin edustajien näkökulmasta toimielimissä vahvistetaan vakiintuneita menettelytapoja, jotka ovat kehittyneet yhteiskunnassa kuin sopimuksiksi. Epäviralliset instituutiot kuten tavat ovat syntyneet ihmisten läheisessä vuorovaikutuksessa. Perinteen ansiosta yksilö ymmärtää helposti, mitä muut haluavat häneltä. Muodolliset instituutiot ovat virkakunnan luomia sääntöjä.

Arvojen avulla ymmärrettäviä ”kulttuuriesineitä” ovat valtiovallan lisäksi uskonto, tavat, tiede, kieli, kirjallisuus ja taide. Yrjö Haila kirjoittaa: ”Arvot ovat itse asiassa kulttuurisiin käyttäytymismalleihin ja instituutioihin sisältyviä, historiallisesti kiteytyneitä normeja.”

Institutionaalinen paradigma perustuu darwinismin ajatuksiin luonnollisesta valinnasta. Eliitti uskoo paremmuuteensa ja tämä on johtanut heidän elämäntapaansa, jota voi kutsua ryöstö- ja lois-elämäksi etujen epätasaisen jakautumisen vuoksi. Norjalais-yhdysvaltalainen sosiologi ja taloustieteilijä Thorstein Bunde Veblen (k.1929) oli yksi institutionaalisen taloustieteen perustajista. Veblen tunnetuimmassa teoksessa Theory of the Leisure Class (1899, suom. Joutilas luokka, 2002) kritisoi Yhdysvaltain talouselämää. Hänen mukaansa se ei ole hyödyllisyyden vaan esihistoriallisilta ajoilta periytyvien sosiaalisten tottumusten ajamaa toimintaa, mukaelmaa varhaisesta heimoelämästä. Ihmiset omaksuivat heimoelämässä tietynlaisen työnjaon. Joillakin oli yksinoikeus sotaan ja metsästykseen, kun taas maanviljely ja ruoanlaitto nähtiin alempiarvoisina töinä. Valloittajat antoivat palvelusmaisena koetut ja paljon työtä vaativat tehtävät alistetuille kansoille. Sillä ei ollut merkitystä, että alempiarvoiset tehtävät olivat yhteiskunnan kannalta paljon tärkeämpiä. Joutilasluokka askarteli lähinnä symbolisessa mielessä. He pitivät "kunnian" sodankäynnistä itsellään ja estivät alaluokkia omistamasta aseita ja opettelemasta taistelemaan. Yläluokka myös vahvisti alaluokan riippuvuutta itsestään pitämällä yllä uhkaa muista heimoita ja myöhemmin kuvitteellisen jumalan pelon avulla. Yhteiskunta ei koskaan pääsisi ohi tästä vaiheesta. Nykyaikana fyysisempää työtä tekevät saavat yleensä vähemmän palkkaa kuin valkokaulustyöläiset.

Veblen määrittelee kerskakulutuksen rahan- ja resurssien tuhlaukseksi, jolla pyritään osoittamaan oma status muita korkeammaksi. Viitattaessa tuotteisiin, joiden kysyntä kasvaa hinnan noustessa, puhutaan edelleen Veblenin hyödykkeestä. Siinä, missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen "rationaalisena" ja "hyötyä" tavoittelevana, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Näitä toimintoja kuvaamaan hän käytti termiä "jäljitteleminen". Liikemiehet ovat vain joutilasluokan viimeisin esiintymismuoto, jotka eivät tuota hyödykkeitä ja palveluita vaan ainoastaan liikuttelevat niitä ympäriinsä ja saavat samalla voittoa.

Veblen mainitsee muutamia modernissa yhteiskunnassa esiintyviä teoriansa ilmauksia: Naisen alistaminen. Naisia käytetään kuten sotapalkintoja barbaarien aikaan. Kotivaimo on miehen onnistumisen merkki. Urheilun todellinen suosio liittyy siihen, miten sen avulla voi harjoittaa tietoista joutilaisuutta.

Max Weberia kutsutaan tämän ajan tunnetuimmaksi institutionalistiksi. Kun ihminen väsyy itseensä ja rutinoituu, perinteiset ja oikeudelliset auktoriteettimuodot pitävät häntä pystyssä. Rutinoinnin myötä sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutukset muuttuvat yhä säännöllisemmiksi, ennustettavammiksi ja persoonattomammiksi. Institutionaalismi tarkoittaa näin rutinoitumista, mikä määrää elämää ja politiikkaa.

Amerikkalaisen ekonomi John R. Commonsin mukaan talous ei ole muuta kuin transaktioita, joita oli mahdollista tehdä virastojen avulla. Transaktioita on kolmenlaisia: rationaalisia, hallinnollisia ja neuvoteltavia ja niille kaikille on oma poliittinen järjestelmä: kommunismi, fasismi, kapitalismi. Neuvoteltavaa liiketoimintaa harjoitettaessa tarvitaan instituutiot ja virastot kuten ne ovat aina olleet.

Unkarilaisen antropologi Karl Polanyin (k.1964) mukaan taloutta ei edistetä spontaanista satunnaisista vaihdoista ostamalla ja myymällä vaan sosiaalisten suhteiden avulla järjestelmän sääntöjen mukaan. Kun olosuhteet valtiossa käyvät huonoiksi niitä voidaan parantaa vain muuttamalla "instituutioita", vallankumouksella.

Yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat siihen, missä määrin yksittäiset sosiaaliset toimijat voivat muuttaa vallitsevia ympäristöhallinnan mekanismeja ja poliittisen vaikuttamisen keinoja.Yhteiskunnallisten tasojen erottaminen toistaan on keinotekoista. Luonnonvarojen käyttöön liittyvät viralliset ja epäviralliset, näkyvät ja näkymättömät oikeudet, vastuut ja velvollisuudet ja olemassa olevia ympäristöhallinnan muotoja ja institutionaalisia käytäntöjä on uudistettava. Pitäisi yhdistää toisiinsa ympäristökysymysten sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset aspektit fyysisten ja elollisten prosessien kanssa. (Anja Nygren)

Kaaosteoria ottaa huomion monimutkaisuuden

1900-luvun alussa suhteellisuusteoria ja sitten kvanttifysiikka sulkivat Newtonin maailmankoneen. Newtonilaisesta yksinkertaisesta tieteestä alettiin siirtyä monimutkaisuus tieteeseen, complexity science. Maailma on niin monimutkainen, että tapahtumia ei voi ennustaa. Dynaamista järjestelmää kutsutaan myös kaaossysteemiksi, ei-lineaariseksi järjestelmäksi, itseorganisoituvaksi fraktaalimalliksi.

Kompleksiteettia tutkiva tiede on kuin tulen ja kemian tiede siinä mielessä, että kemialliset prosessit samoin kuin tuli ovat yksisuuntaista tiedettä, niiltä ei ole paluuta (irreversible). Ne osoittavat, että historialla on merkitystä. Kompleksi on aina orgaaninen, historiallinen, epävarma eikä lopputulos ole ennustettavissa.

Kompleksisuusteoreetikot ovat huomanneet, että luonto on yhtä ennustamaton kuin ihmisten sosiaalinen käyttäytyminen. Siis luonnontieteistä on tullut yhtä kaoottisia kuin sosiaalitieteet ovat aina olleetkin. Niin pienillä kuin isoilla tapahtumilla voi olla merkitystä. Miten silloin voidaan tietää, mitkä asiat ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä? Pitääkö meidän tyytyä sellaisiin poliittisiin selityksiin, joita ei voi yleistää ennustusten tekemistä varten?

Kysymys ensimmäisestä syystä jää kompleksisuustieteessä turhaksi. Kompleksisuustieteen taustalla voi pitää taoismia – kaaoksesta nousee järjestys ja harmonia itseorganisoituvien prosessien tuloksena. Taoismissa vastaus on tyhjyys. Voiko tiede hyväksyä jonkun tapahtuman ilman syytä? Silloinhan tieteellä ei olisi merkitystä.

Tarkkaile, tarkkaile, tarkkaile – ja jos voit tehdä jotain, tee. Näin opitaan luonnollisen ei-lineaarisen järjestelmän dynamiikasta. (Waldrop)

Tulkinnan teorian tutkijoita (Quenten Skinner) kiinnostavat historiallisten toimijoiden intentiot, joiden selvittämiseksi tarvitaan riittävän laajat tiedot siitä kielellisestä, kulttuurisesta ja poliittisesta kontekstista, jossa toimijan teko tai teksti saa merkityksen.

Ekologinen poliittinen ajattelu

(Robert Garner, Environmental Political Though. Interests, Values and Inclusion, Macmillan Internaional 2019 red globe press)

Mitkä ovat yleisimmät ihmisen ja luonnon suhdetta koskevat poliittiset aatteet? Niitä ei voi tarkastella oikeisto-vasemmisto jaottelulla. Superideologia on ollut teollistuminen – se aiheuttaa saastumista, ei niinkään määrätynlaiset omistussuhteet. Porritt kutsuu oikeiston, vasemmiston ja keskustan aikakautta kuin kolmikaistaiseksi moottoritieksi, jossa joka kaistalla on erilainen ajoneuvo, mutta kaikki ajavat samaan suuntaan. Joillakin on radikaali ja joillakin on reformistinen lähestymistapa. Vain prometiaanit kiistävät ympäristökriisin akuutin olemassaolon ja luottavat teknisiin ratkaisuihin ja ihmiseen. Liberalismin ja ekoajattelun erottaa se mitä katsotaan kuuluvan politiikkaan.

Ekologismi korostaa taloudellisen kasvun rajoja, ei hyväksy antroposofista maailmankuvaa ja vaatii radikaalia sosiaalista ja poliittista muutosta.

Jokaisella aikakaudella on omat rakennuspalikkansa. Ensimmäinen teollinen vallankumous toi mekaniikan ja hiilen, toinen sähkön ja kemian, kolmas informaation ja tietokoneet. Uuden poliittisen modernin rakennuspalikat ovat kestävyys, osallistuminen, vastuu. Kyse ei ole vain ympäristön kestävyydestä, vaan sosiaalisesta järjestelmästä. Tavoitteena on yhdistää uusi näkökulma kaikkiin poliittisiin rakennuspalikoihin ja käyttää niitä tarkistuslistana. Siitä uudelle ideologialle kasvot, josta tunnistaa sen politiikan, oma tuotemerkki, joka läpäisee kaikki politiikan alat. Ei ole kyse siitä, onko aloite oikeistoa vai vasemmistoa, vaan horisontista. Esim. sosiaalipolitiikassa osallistuminen on avainsana, ei markkinat, valtio ja kansalaiset. Toimitaan kokonaisuuden suojelun puolesta – ekosysteemien, asukkaiden ja lajien.

Ekologisessa ajattelussa suhtaudutaan valtioon negatiivisesti, valta ja auktoriteetti pitää jakaa pienempiin yksiköihin, desentralisoida. Radikaalit poliittiset ekologiset liikkeet tyrmäävät normatiivisen ajatuksen kansallisvaltiosta. Sen sijaan hallintomuoto muistuttaa NGOin toimintaa ja paikallinen politiikka toimii anarkismin tapaan. Omavaraiset ja autonomiset yhteisöt määräytyvät enemmänkin luonnon kuin ihmisen ehdoilla biosentrisessä näkökulmassa – floora, fauna, vesi, ilmasto, maaperä ja maanmuodot. Tämä perustuu Kreikan kaupunkivaltiopolitiikkaan sekä klassikkkojen nerokkaisiin kirjoituksiin (Thomas More, Rousseau, G.D.H, Cole, Goldwin, Kropotkin). Nyt hyvinvointia luoneet voimat ovat esteenä ekologisen valtion edistymiselle.

Ympäristöä pilaavat eniten kansainväliset suuryritykset. Syynä eivät ole niinkään valtiot kuin kansainväliset yritykset, voimakkaat globaalisti järjestäytyneet taloudelliset intressit ja globaali kapitalistinen järjestelmä. Globaaleja sopimuksia on vaikea saada aikaan. Ne ovat liian ylimalkaisia ja niiden hyväksi on tehtävä liikaa kompromisseja. Nykyinen talousjärjestelmä on kiinteä osa siitä, mikä on aiheuttanut ympäristöongelmat.

Radikaali uusi politiikka tarkoittaa kasvun ja materiaalisen arvostuksen hylkäämistä, ei-antroposentristä etiikkaa ja radikaalia poliittista muutosta. Keskittyminen sopimuksiin ja diplomatiaan ei riitä, vaan ei-valtiolliset toimijat on otettava suunnittelun mukaan. On naiivia ajatella, että jos ihmisille tiedotetaan asioista, he automaattisesti käyttäytyvät oikein. Tällöin ei oteta huomioon niitä voimasuhteita, jotka auttavat ymmärtämään päätöstentekoa. Uusi ideologia kyseenalaistaa omistusoikeudet ja ympäristöä koskevaan päätöksentekoon sisältyvän sukupuolten eriarvoisuuden (Elliot, Bretherton).

Monet filosofit kuten Hobbes olivat sitä mieltä että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja individualistinen ja tarvitsee siksi autoritaarisen valtion (Leviathan. Meadowcroft). 1970-luvulla vallitsikin koulukunta, jonka mukaan ekologinen kriisi vaatii autoritäärisen valtion. Kysyttiin: Onko ihmiskunnalla vielä oikeus demokratiaan, eläämään demokratian luksuksessa? Mutta sitten tilalle on ollut tulossa uutta: valtio voi olla synonyymi ekologiselle demokratialle. Se joka puhuu demokratian puolesta, puhuu prosesseista, toimintamalleista. Se joka puhuu ympäristöstä, puhuu konkreettisista aineellisista saavutuksista. Miten voi taata, että edellinen tuottaa jälkimmäisen tuloksen? (Saward)

Vaikka jotkut eivät ota lainsäädäntöä tehdessään huomioon tulevia sukupolvia jne., saattavat he tuntea moraalista velvollisuutta eläinten hyvinvointia kohtaan. Koskevatko kaikki samat oikeudet eläimiä kuin ihmisiä? Ainakin osa näistä: elämä, fyysinen terveys, kehollinen itsemäärääminen, aistit, mielikuvitus ja ajatukset, tunteet, käytännön järkeily, muiden seura, merkityksellinen suhde muihin lajeihin ja luontoon, muut lajit, leikkiminen ja kontrolli omasta ympäristöstä?

Ympäristöajatteluun liittyy aina yksityisten valintojen ja vapaiden markkinoiden kyseenalaistaminen. Sosialistisessa ajattelussa pidetään erityisesti kapitalismin kilpailuluonnetta vaarallisena. Marx osoitti, miten voiton tavoittelun dynamiikka alentaa ihmisen ja luonnon arvoa, kun etsitään vain monetaarista etua. Myös valtion väliintulo ja määräykset ovat tärkeitä ympäristölainsäädännössä. Yhteisomistuksessa tuotanto voidaan organisoida tehokkaasti. Luonnon pilaantuminen vaikuttaa eniten köyhiin. Mutta toisaalta sosialistit ovat sitä mieltä, että tuotantoa nostamalla saavutetaan tasa-arvoa ja suhde ammattiyhdistyksiin on ongelmallista luonnon kannalta, koska tuetaan työläisten etua myös tuhoavissa yrityksissä.

Ekologinen paradigma vaatii kulttuurisen trasformaation eli uskomusjärjestelmien, asenteiden ja käyttäytymisen muuttumista, puhutaan ihmisten ekologisesta kansalaisuudesta. Environmentalismi vaatii ihmiseltä ominaisuuksia kuten oikeudenmukaisuus, välittäminen ja myötätunto. Taloudelliseen etuun vaaditaan oman edun tavoittelua, ekologiseen motivoitumiseen oikeutta tehdä hyvin, ei rangaistuksen ja sakkojen pelossa.

Kunpa ympäristön pelastaminen ei olisi vain politiikkaa!

”Ilmastokriisi ei ole poliittinen kriisi, se on moraalinen ja spirituaalinen haaste koko ihmiskunnalle. Se vahingoittaa kaikkien intressejä tuhoamalla planeetan. Jokaisen etujen mukaista on tehdä jotain ja pian. Se ei siis ole poliittinen kysymys.”

Tässä yhteydessä usein verrataan, mitä tapahtui Englannissa toisen maailmansodan aikaan: parlamentti perui parlamenttivaalit. Kansakunnalla oli yhteinen päämäärä selvitä sodasta. Siinä ei tarvittu politiikka eli prosessia, missä eri intressejä ajavat ryhmät tekevät kollektiivisia päätöksiä. Marxilaisessa ajattelussa väitetään, että kommunistisessa yhteiskunnassa ei harjoiteta politiikkaa. Koska kommunismissa ei ole enää vastakkaisia ryhmiä, ei harjoiteta politiikkaa, ei ole kilpailevia sosiaalisia ryhmiä. yhteiskunnassa vallitsee konsensus yhteistyölle. Marxille politiikka tarkoitti luokkakonfliktia, kun toinen luokka alistaa toista. Koska ei ole riittävästi kaikkea kaikille, täytyy olla mekanismi, millä tavarat jaetaan.

Entä ympäristöpolitiikka? Tässä mielessä ei voi puhua ympäristöpolitiikasta, ei ole olemassa eri mielipiteitä eikä puutetta. Kaikki sortuu. (Robert Garner Environmental Political Thought, Macmillan international 2019)

New Age: Onko tieteen tarkoitus auttaa meitä ymmärtämään tätä maailmaa vai muuttamaan sitä?

Uudesta ajasta on aina unelmoitu: Taivaallinen Jerusalem (die civitas Dei, Jumalan valtakunta maan päällä), Kolmas valtakunta (Jochim von Fiore: isä, poika ja pyhä henki), Vapauden valtakunta (Karl Marx), vapautettu yhteiskunta (Herbert Marcuse). Newtonin uskonnon mukaan Jumala on luonut kaiken, Jumala on alkuunpanija. Sitten fysiikka kehittyi. Jumalan luoma maailman oli Newtonin mukaan niin vakaa, että se ei tarvinnut enää Jumalan toimenpiteitä eikä teologiaa.

1970-luvulla nuoriso ja intellektuellit etsivät poliittista muutosta vapauden valtakuntaan, 1990-luvulla etsivät esoteerista aurinkoajan vallankumousta tietoisiksi tulleet kansalaiset. Heidän mukaansa muutos koskee ihmistä itseään, myös hänen elämäntapaansa. 2000-luvulla permakulttuuri on nousemassa ratkaisumalliksi - luontoa tarkkailemalla ja luonnosta oppia ottamalla ihmiskunta selviää tällä planeetalla.

Vanha aika oli tieteellistä ja teknistä kehitystä, välineellistä järkeistystä. Se on käyttänyt luontoa hyväkseen ja vieraannuttanut ihmiset toisistaan. Marxilainen muutos ei vähennä vieraantumista, jos sitä toteutetaan vain omistusoloja muuttamalla ja vastakkaisia luokkia yhdenvertaistamalla.

New Age vetoaa tieteen uusiin löytöihin. Se on modernin tieteen tulos. Kvanttifysiikan edistyessä tiedetään, että subjekti ja objekti eivät ole erotettavissa ja ihminen on osa kosmista tietoisuutta. Ihmisillä on uusi näkökulma omaan sisäisyyteen, elämäntarkoitukseen sekä ulkoiseen maailmaan, ennen kaikkea luontoon. Maailmankaikkeudella on kyky itseorganisoitumiseen, jumala nähdään tässä teoriassa kyberneettisenä järjestelmänä, johon ihminen itsekin kuuluu. Siinä missä ennen vanhaan ihmisen alkuperä ilmaistiin sanoilla "Jumalan lapsi", sanotaan nyt "osa kosmista tietoisuutta" (G. Ewald 1986).

Koko elämisen malli on muuttumassa. Ihmisillä on tarve oppia ymmärtämään kokonaisuuksia sekä asioiden keskinäisiä vaikutuksia. Uusi ajatuskehikko auttaa meitä selviämään alati muuttuvien ulkoisten ja sisäisten mullistusten kanssa. Ongelma on mm. siinä, että ihmisellä ei ole sanoja kuvata tätä uutta tietoa todellisuudesta, vaan yritämme selittää sitä mekanistisin newtonilaisin termein. Internetin aikakautena yhteiskunnassa alkaa olla yhä enemmän itseorganisoituvia ryhmiä, jotka haluavat elää kokonaisvaltaista elämää. Ymmärretään, että yhteiskunta muuttuu vain jos yksilö muuttuu. Ihminen luottaa enemmän omaan sisäiseen ääneensä ja toimii sen ohjeiden mukaan. Ei aseteta kyseenalaiseksi joitakin politiikan muotoja vaan ylipäätään politiikka. Yhä harvempi äänestää. Uskonto (pyhyys) on subjektiivinen tuntemus, joka opitaan muualta kuin suvulta tai koulusta.

Tiede ei saa olla egoistista ajanvietettä. Niiden jotka ovat niin onnellisia, että voivat toimia tieteen päämäärien toteuttamiseksi, on oltava ensimmäisinä tarjoamassa tietojaan ihmiskunnan käyttöön ja työskenneltävä maailman hyväksi." (Karl Marxin kirje Paul Lafarguelle. Oscar Kluge: Marx vertasi aikansa yhteiskunnallisista ja poliittisista taisteluista syrjässä pysyvää kamarioppinutta juustomatoon.)

Quentin Skinner: Tutkikaa politiikan kieltä

Politiikan tutkimuksen päivät 1986

"Yritys tuulettaa kerettiläisesti suomalaista politiikan tutkimusta jäi vaisuksi Jyväskylässä politiikan tutkimuksen päivillä. Tuuletukseen pyrkivät Jyväskylässä toimivat valtio-opin vaihtoehtotutkijat, jotka vierastavat mielipide- ja käyttäytymistutkimusta. Alan johtavat suomalaiset tutkijat loistivat poissaolollaan, vaikka päävieraana oli kansainvälisesti tunnettu Cambridgen yliopiston valtio-opin professori Quentin Skinner. Hän rohkaisi suomalaisia tutkimaan politiikan kieltä ja käsitteitä. Poliittiset käsitteet kuten valtio tai vapaus eivät ole ajattomia määreitä, vaan niiden merkitys on historian eri vaiheissa muuttunut ja saanut myös uutta sisältöä, joka ei vastaa alkuperäistä. Kieli on hänen mukaansa arkipäivän vallankäyttöä ja politiikkaa.

HY:n valtio-opin professori Raimo Väyrynen on Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen mukaansa järjestelyissä noudatettiin melko pitkälle jyväskyläläisten toivomuksia. Hän myönsi, että päivät olivat eräänlainen merkki perinteiseksi ja vallitsevaksi muodostuneen behavioristisen tutkimusperinteen ehtymisestä. Sen piirissä on tutkittu mm. kansalaiskäyttäytymistä vaaleissa ja kansalaismielipiteen muuttumista. Nyt päivien ohjelmassa oli mm. feminismistrategiaa, politiikan sanastoa ja symboliikkaa, virallisen ja vaihtoehtoisen politiikan ristiriitoja, asevelvollisuuden analyysia. Pois jäivät Ilkka Heiskanen, Osmo Apunen, Jaakko Nousiainen, Olavi Borg, Tuomo Martikainen. Syyksi arveltiin yleisesti näiden tutkijoiden haluttomuus kanssakäymiseen Palosen suuntauksen kanssa. Paikalla olevat tohtorit katsoivat Jyväskylän päiviä siten, että ne ovat merkki alkavasta sukupolven vaihdoksesta suomalaisessa politiikan tutkimuksessa." (Anders Blom, Uusi Suomi 14.4.1985)

"Poissa olivat myös opiskelijoiden perustyypit, jotka haluavat duuniin, tienaamaan rahaa tutkinnon jälkeen. Heitä kiinnostaa pätevyys, ei tiede eikä välttämättä totuuskaan... Väyrynen katsoo asuaan, toteaa sen kaksiriviseksi puvuksi. Hän erottuu kammioissa puurtavista munkeista kansainväliseksi meneväksi tiedemieheksi. Hän ei enää ole kriittisen suuntauksen lipunkantaja – kuten joskus 1970-luvulla. Palosen porukka yrittää päästä syvemmälle kaksirivisen puvun salaisuuksiin. Sitä varten on tunnettava politiikan kieli. Mutta se ei vielä riitä. Pintaa syvemmälle päästäkseen on tiedettävä toiminnan käytäntö, sen syvin olemus. Diskurssista voi tulla johtava paradigma. Sitä toivotaan ja sitä pelätään. Se on kuitenkin vielä löytymättä, määrittelemättä. Politiikan arkikieltä paloslaiset pitävät salakielenä. Koodin löytäminen on vaikeutunut, koska puolueiden yhteisen kartellin kieli on samanlaista eikä tavoitteissa ole merkittäviä eroja. Privaatti on poliittista. Tämä feministien iskulause on saanut tutkijoiden päätä kallistumaan. Äänestäminen, äänen antaminen kartellille ei ole henkilökohtainen ratkaisu, vaan siinä mennään porukan mukana kuin armeijassa. Sen sijaan nyt epäillään, että äänestämättä jättäminen ei olisi demokratian ritarien ruususen unta, vaan harkittu kannanotto, yksityinen vaatimaton askel kohti kumousta. Tutkimuskohteina on kaikki se, missä vapaudutaan kodin ja koulun päivittäisen ylivallan alaisuudesta. Opiskelun tulisikin Palosen mukaan auttaa saamaan tajunnallista ylijäämää, Rudolf Bahron kaltaista itsenäisyyttä. Valtiotieteilijän ei pitäisi kasvaa nynnyksi, vaan omapäiseksi." (Uusi Suomi 20.4.1985)

"Talouskäsitteisiin turvautuva tutkija on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimia katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi löytää. Talousfundamentalismi on siis juurtunut jopa tieteelliseen ymmärrykseen... Jo ennen taantumaa hallitusohjelmassa on vuosikausia ollut yksi ainoa merkittävä, toisin sanoen talouspoliittinen, näkökulma. Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit. Kun koko inhimillinen elämä on alistettu taloudelle, kyse on pikemminkin yksipuolisesta teoreettisuudesta." (Jaakko Holvas väitteli talousmetafysiikan kritiikistä HY, hs 31.12.2009)

Nykyään eivät enää tutkijat päätä, vaan soveliaat tieteen edustajat valitaan jo karsinnassa. Ne jotka ovat uskollisia järjestelmälle eli palvelevat selvästi kansainvälisen kilpailukyvyn logiikkaa ja teknologiaa, valitaan yliopistolle, stipendiaateiksi ja professoreiksi.

”Ilman huipputeknologiaa emme olisi pystyneet tyhjentämään ehtyviä luonnonvaroja tulevien sukupolvien nenän edestä... tiede sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan sen käyttö tai käyttäjä, ihminen. Raamattu puhuu vertauskuvallisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kuka päättää, millaisia hedelmiä puun oksilta poimitaan? Annan kaksi suositusta tiedemiehille: Ensinnäkin humanististen ja sosiaalitieteiden tasoa tulisi dramaattisesti kohottaa niiden kysymysten osalta, jotka sivuavat ihmiskunnan elinolosuhteiden säilyttämistä. Toiseksi tiedemiesten tulisi selvittää, miten he voisivat osallistua tieteellisen ja teknologisen tiedon käyttöä koskevaan päätöksentekoon nykyistä enemmän." (Akatemian professori, Risto Näätänen hs 27.12.1997)

Risto Näätäselle vastasi Pekka Pihlanto, Turun kauppakorkeakoulun prof.: ”Näihin käsityksiin on helppo yhtyä. Korostan kuitenkin erityisesti sitä, että kaiken tieteellisen ja teknisen tarkastelun lähtökohdaksi olisi otettava ihminen. Ilman toimivaa ihmiskäsitystä ja sen tarjoamien johtopäätösten toteuttamista nykyinen ahdinkomme vain syvenee. Professori Lauri Rauhalan kehittämä kokonaisvaltainen ihmiskäsitys täyttää tämän vaatimuksen. Sen mukaan ihminen on samanaikaisesti olemassa kolmessa ulottuvuudessa, ensinnäkin tajunnallisuudessa, joka tarkoittaa merkitysten muodostumisen eli ymmärtämisen tai arkipäiväisemmin ajattelun kokonaisuutta. Ihminen on olemassa myös situationaalisuudessa eli suhteissaan todellisuuteen sekä kehollisuudessa eli argaanisena tapahtumana. On ehkä paradoksaalista, että vain jokainen yksilö itse tietää, mitä hänen tajuntansa prosessoi... Mielestäni ihminen on väistämättä luomakunnan herra siinä mielessä, että hän ainoana eläinlajina pystyy tuhoamaan luonnon jopa kokonaan.” (hs 15.1.1998)

Karnevaalitiedettä?

Olli Haapala Turun yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti (hs 10.1.1997): ”Aikaisempi aito akateeminen tiede saattaa kadota kokonaan, tai ainakin sen on annettava tilaa uudenlaiselle jälkiakateemiselle tieteelle (termi John Ziman, englantilainen fyysikko ja tieteenfilosofi). Sen filosofiset ja sosiaaliset normit ja käytännöt ovat muuttuneet siten, että se tuottaa kokonaan toisenlaista tietoa kuin mitä sitä edeltänyt akateeminen tiede on tuottanut. Jälkiakateeminen tiede on uusi sosiaalinen instituutio, jonka tiedonintressi on tiedon taloudellinen hyödynnettävyys ja joka on siten hämärtämässä käsitystämme omista mahdollisuuksista. Tieteen organisoinnin muoto on käynnistynyt tieteellisestä ja teknisestä edistymisestä. Tehokkaamman tutkimuksen katsotaan vaativan suuria työyksiköitä. Kun hyvä tiede tulee kalliiksi ja köyhä yhteiskunta haluaa tieteensä pysyvän ajanmukaisena, se päätyy rakentamaan näyttävyyttä. Jälkiakateeminen tiede hylkää tavoitteen hankkia tietoa, josta voisi syntyä yhtenäinen ja yleinen tieteellinen käsitys maailmasta... Jälkiakateemisuus näyttää valinneen laaduntarkkailun kovan käytännön, ihmisten ja tutkimushankkeiden tuloksellisuuden mittaamisen. Siinä paetaan akateemisen tieteen olennaisuuden kohtaamista. Koska tieteen todellisuus ei ole ilmeisen haluttava sellaisenaan, rakennamme tieteestä toisenlaisen, karnevaalin kaltaisen leikin. Tiedeleikki syntyy houkutuksesta tuottaa tuoksuva todellisuus ja saada maailma haluamaan sitä.”

Hallintotieteiden tohtori Heikki Rantala (hs 9.12.2006) asettaa kyseenalaisiksi tavoitteet: ”Osaaminen on ihmisissä. Organisaatioiden tehtävä on tarjota puitteet osaamiselle sekä mielekkäälle työlle... Oma kokemukseni on, että tutkimuslähtöinen yhteiskunnan ja talouden kehittäminen vaatii tavoitteellista toimintaa.”

Suuryhtiöt estävät uuden tiedon

Hazel Henderson, Ethical Markets Median johtaja: ”Yhdysvaltalaisen patenttiasiantuntijan David Martinin mukaan kaikki uuden energia-ajan vaatima tekniikka on jo kehitetty. Monet keksinnöistä ovat kuitenkin päätyneet suurten öljy-, kaasu- ja rahoitusyhtiöiden haltuun. Patentoimalla keksinnön yhtiö voi pitää sen poissa markkinoilta. Esimerkiksi General Motors teki näin aikoinaan sähköautolle." (hs vieraskynä 21.2.2010)

Lauri Rauhala: Tieteenfilosofisista käsityksistä (1981)

Ontologisessa analyysissa tulee selvittää, mitä tutkimuksen kohteena oleva todellisuuden osa on perusluonteeltaan. Muuten ei voida ymmärtää, miten kokonaisproblematiikka liittyy ihmistieteisiin. Vasta kannanottoa siitä, mihin tutkimus kohdistuu, voidaan kutsua ontologiseksi ratkaisuksi. Tutkija voi tietenkin jättää sen tietoisesti tekemättä, mutta silloin sen tekevät hänen asettamansa hypoteesit ja kehittelemänsä menetelmät varmasti hänen puolestaan. Ontologinen ratkaisu ei siten jää koskaan tekemättä. Hyvin rajoitetut ongelmat ovat tietenkin aina helpommin hallittavissa kuin kompleksiset.

Valitut menetelmät tuovat esiin tutkittavasta ilmiöstä sen, mitä niistä loogisesti seuraa. Jokainen empiirinen tutkimussysteemi on siten aina sidoksissa johonkin tiettyyn ontologiseen ratkaisuun. Kun empiiristä tutkimussysteemiä kehitellään, on tavalla taikka toisella otettu kanta siihen, mitä tutkimuskohde on. Kehitelty tutkimussysteemi tuo esille tietoa siitä rajoitetusta osaproblematiikasta, jota varten se on suunniteltu. Se ei voi koskaan paljastaa riippumattomalla tavalla tutkittavan kokonaisproblematiikan perusluonnetta, koska se on alusta alkaen determinoitu spesifisen tiedon tuottamiseen. Kun hypoteesit tehdään ja menetelmät valitaan, tuloksissa on sijaa vain tietyille asioille ja asiantiloille. Ontologinen ratkaisu, joka sisältyy hypoteesien asetteluun ja menetelmien valintaan on sitova. Vain tekemällä karkeita virheitä tutkija voi saada muita tuloksia kuin niitä, jotka hänen ontologinen ratkaisunsa ennalta rajaa. Empiirinen tutkimustulos ei sano mitään tutkittavan ilmiön perusluonteesta. Empiirinen tiede tuottaa aina omalta alaltaan kuvauksia ja selityksiä ihmisestä. Siitä on aiheellista käyttää yleisnimeä ihmiskuva. Ihmistiedon sirpaleiden kokonaisuuskaan ei voi olla yhtä kuin ihmiskäsitys.

Kenen puolesta toimitaan, kun toimitaan maailman parhaaksi? Ketä/mitä kohtaan minulla on moraalisia velvoitteita?

Ympäristöeettisessä keskustelussa on neljä yleistä näkökulmaa ihmisen suhteesta ympäristöön: antroposentrismi, sentientismi, ekosentrismi ja biosentrismi.

Humanismi on ihmiskeskeinen, antroposentrinen etiikan alalaji. Lähtökohtana on ihmisen perustavanlaatuinen oikeus mahdollisimman hyvään elämään. Kaikella maailmassa on välinearvo, jolla ihminen voi tavoitella hyvää. Ihmiskeskeisyys ei tarkoita, että luontoa saa kohdella miten tahansa. Rajoitukset tulee vain perustella ihmisten hyvällä. Esimerkki humanismin huipentumasta on YK:n ihmisoikeusjulistus, jonka rikkominen oikeuttaa kansojen ja valtioiden suvereniteettiakin loukkaavaan väliintuloon.
Sentientismin mukaan maailman parhaaksi toimitaan, kun pyritään kaiken ihmisten ja eläinten kokeman kärsimyksen vähentämiseen. Biosentrinen ajattelu asettaa kyseenalaiseksi ihmisen etuoikeuden luontoon. Sen lähtökohtana on elävän luonnon itseisarvo. Ihmistä katsotaan muiden lajien kaltaisena osana luontoa. Elämä kaikissa muodoissaan on itseisarvoista. Se pyrkii huomioimaan tulevat sukupolvet, eläimet, kasvit ja koko biosfäärin.
Ekosentrisyys on kokonaisvaltaisuutta. Ekosentrismissä annetaan arvo koko ekosysteemille. Yksittäisten olentojen hyvinvointi on toissijaista suhteessa ekosysteemin hyvinvointiin.

"Vaikka länsimaisen kulttuurin saavutukset on tunnustettava, olemme yhä tärkeimpiä vastauksia vailla. Kehittynyt tekniikka on helpottanut elämää. Tälle traditiolle on tyypillistä hajottava analyysi, osien tutkiminen kokonaisuudesta irrallisina. Inhimillinen vapautuminen tarkoittaa syvään juurtuneiden ja luutuneiden ajattelumuotojen ja ennakkoluulojen särkemistä. Itämaisessa ajattelussa asiat nähdään kokonaisuuksina, kokonaisuudet kehittyvinä vastakohtien summina." (J.Arola)

Ekologinen ajattelu - uusi paradigma maailmanpolitiikassa