Ekologisen yhteiskunnan perusta

Pekka Kuusen ajoista lähtien suomalaista politiikkaa on muovannut materiaalinen hyvinvointikäsitys. Uuden hyvinvointikäsityksen mukaan käsitystä tulee laajentaa henkisen hyvinvoinnin suuntaan. Mielenterveyden häiriöistä on tullut tärkein työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Miten Suomi muuttuisi, jos sen johtotähdeksi otettaisiin kansalaisten hyvinvointi? Arjen päätöksenteon ja elämänhallinnan ongelmat ovat kasvaneet yhteiskunnan epävarmuuden ja monimutkaisuuden mukana. Elinympäristöjen vaikutuksesta hyvinvointiin on olemassa paljon tutkimustietoa. Sen mukaan luonnonläheiset, yhteisölliset ja helposti hahmotettavat elinympäristöt lisäävät ihmisten hyvinvointia. Ihmisen autonomian, yhteisöllisyyden ja merkityksellisen tekemisen tarpeet korostavat kuitenkin vapaaehtoistoiminnan ja kansalaissektorin merkitystä. Poliittisen päätöksenteon tulisi olla hajautettua ja kansalaisten pitäisi olla mukana suunnittelemassa ja tuottamassa omia palveluitaan. (Timo Hämäläinen, Sitra, hs 26.7.2014)

Eroon rajoittuneesta mekaanisesta

todellisuuskuvasta

Mekanistisen maailmankatsomuksen mukaan ihminen ja luonto sekä henki ja aine, toimivat koneen tavoin lineaarisesti: tämä syy, tämä seuraus. Sen sijaan fysiosentrisessä maailmankuvassa lähdetään siitä, että eliöt ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Organismi määritellään ympäristötieteissä miksi tahansa eläväksi yksilöksi. Se voi olla eläin, kasvi, sieni tai mikro-organismi. Biologiassa eliö tarkoittaa yhdestä tai useammasta elävästä solusta muodostuvaa kokonaisuutta, joka kykenee reagoimaan ärsykkeisiin, lisääntymään, kasvamaan ja ylläpitämään vakaata sisäistä tilaa. Myös ihminen on organismi.

Organismi kasvaa, sitä ei voida tehdä eikä sen toimintaa toistaa. Se on itseorganisoituva. Jos konemallissa tapahtuu virhe, ketjusta voidaan etsiä yksittäistä kohtaa, joka on vioittunut. Organismin suhteen on juuri päinvastoin. Organismissa on jatkuvaa muuntumista. Vaikka organismissa kokonaisuudessaan voidaan erottaa säännönmukaisuuksia ja määrättyjä käyttäytymissääntöjä, eivät eri osasten vuorovaikutukset ole säännöllisiä tai ennakoitavissa. Organismi ohjautuu syklisesti, vuorovaikutuksessa kaiken sitä ympäröivän kanssa. Virheen sattuessa kokonaisuus ei toimi, jos yritetään korjata vain yhtä määrättyä osasta.

Charles Darwinin evoluutioteoria perustuu siihen ajatteluun, että maailma koostuu erillisistä palasista. Laji säilyy lajina, samoin kuin muutkin biologisen maailman palaset. Holistisen fysiosentrisen maailmankuvan mukaan määrättyyn lajiin liittyviä eloonjäämispalasia ei ole olemassa. Se mikä jää henkiin, on organismi suhteessa ympäristöönsä - eliö ja sen ympäristö. Sellainen organismi, joka ajattelee vain omaa henkiinjäämistään, tuhoaa väistämättä ympäristönsä ja siten itsensä. Henkiin jäävä ei ole siten mikään yksittäinen eliö, saati sitten Darwinin oppeihin perustuva kaikkein vahvin. Kehitystä ei johda laki vahvimman henkiinjäämisestä, vaan laki yhteisvaikutuksesta, organismikaava, joka syntyy kaikkien eliöiden vuorovaikutuksesta.

Entä ihminen? Miten uusi kvanttifysiikka vaikuttaa käsitykseen ihmisestä? Vanhan tieteellisen maailmankuvan mukainen käsitys ihmisestä on mekanistinen. Ihminen mielletään koneena, jossa sydän tekee yhtä ja aivot teknisesti toista toimintaa. Tämän varaan on kehitetty esimerkiksi lääketiedettä.

Valmiiden hyödykkeiden ostaminen ei lisää niiden tekemisessä tarvittavien prosessien ymmärtämistä. Ellei ihminen ymmärrä prosesseja, ei hän ymmärrä elämää eikä todellisuutta, mikä on toimiva prosessi. Olisikin hyödyllistä kiireesti erottaa se todellisuus ja tieto yhteiskunnasta ja ihmisestä, mikä on epäorgaanista, loogista, koneenkaltaista, säännönmukaista ja siirrettävää siitä yhteiskunnan ja ihmisen puolesta, mikä on orgaanista, epäloogista, ei-koneenkaltaista, ei siirrettävissä ja mikä on ennustamatonta. Tämä puoli on vielä lähes tuntematonta. (Jaana Venkula, Tulevaisuuden tutkimuksen seuran seminaari 14.11.1987)

Fysiosentrinen ihmiskäsitys

Mekanistisen ihmiskuvan rinnalle on muodostunut antroposentrinen ihmiskäsitys. Sen mukaan ihmisen fyysisiin toimintoihin vaikuttaa ajattelu, tunne ja tahto. Mekanistisen ja antroposentrisen ihmiskuvan lisäksi puhutaan fysiosentrisestä ihmiskuvasta. Fysiosentrisessä ajatuksessa ihminen on osa alati muuttuvaa ja kehittyvää verkostoa. Ei ole ensin ainetta ja sitten henkeä, vaan ympäristö ja kaikki vaikuttavat toisiinsa samanaikaisesti.

K.V. Laurikaisen ja muiden fyysikkofilosofien mielestä ihmisen mieli ei voi periaatteessa olla sen kummempi kuin aineellinen maailma. Ihmisen sisäisen maailman perusrakenne on samanlainen kuin ulkoisen maailman rakenne. Tajunta syntyy aineesta dialektisen kehitysprosessin tuloksena. Kuolleesta aineesta syntyy ensin elämää ja elämän dialektinen kehitys synnyttää tajunnan ja itsestään tietoisen ihmisen. Mikä havaitaan pienissä hiukkasissa, se on olemassa myös suurissa järjestelmissä. Jokaisella ihmisellä on iso leegio “taustajoukkoja“, molekyylejä, suojelusenkeleitä, miten niitä sitten kutsuukin, joiden ilmentymä hän itse on. Sitä mukaan kun aistit kehittyvät, voidaan päästä rajoittuneen todellisuuskuvan yli.

Suurtuotannosta kvanttiyhteiskuntaan

Englantilainen fyysikko Danah Zohar muistuttaa, että Kreikassa eli jo 500 eaa fyysikko nimeltä Parmenides, jonka mukaan “kaikki on yhtä" ja toisaalta Demokritos, joka osoitti, että maailma on jakautunut atomeihin. Zohar kirjoittaa:

"Jokainen ihminen tuntee nämä kaksi perusteoriaa, onhan jokainen elänyt itsessään symbioosivaiheen eli ollut osa äitiään ja yksinäisyyden vaiheen eli nuoruusiän. Kollektivistit tulkitsevat maailmaa aaltoperspektiivistä. Individualistit näkevät maailman koostuvan hiukkasista.”

Ne poliitikot, jotka pitävät kokonaisuutta suurempana kuin osien summaa, pyrkivät kehittämään yhteiskuntaa kollektiiviseen, yhteisvastuulliseen suuntaan. He uskovat, että yksilöiden ulkopuolella on yhtenäinen periaate. Jotta ihminen voi tulla onnelliseksi, on hänen seurattava tuota suurta periaatetta. Zoharin mukaan Platon, Rosseau, Hegel, kristityt, kommunistit ja ne, jotka haluavat suojella heikoimpiaan ja luonnonvaroja, ovat tämän aaltoperiaatteen kannattajia. Toisen, liberaalisen, kannan mukaan osat ovat suurempia kuin kokonaisuus. Ihmisyksilö sisältää korkeimman periaatteen. Se mikä on yksittäiselle ihmiselle hyväksi, on hyväksi myös kokonaisuudelle. Tätä kantaa ovat esittäneet muun muassa Aristoteles ja Mill.

Kvanttiyhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse menettää yksilöllisyyttään, vaikka kokonaisuus rakentuu suhteista ja jokainen suhteiden verkosto luo uuden todellisuuden. Samoin kuin elektronit ovat sekä aaltoja että hiukkasia, myös ihmisen elämässä on eri muotoja. Jokainen meistä voi olla iloinen tai surullinen. Asiayhteys ja kulttuuri vaikuttavat siihen, miten koemme tilanteita.

Zohar vertaa hiukkasaaltodualismia ikuiseen kiistaan kollektiivisen ja individuaalisen järjestelmän paremmuudesta. Kvanttiyhteiskunnassa ei näitä järjestelmiä voi lainkaan erottaa toisistaan, ei ole olemassa joko-tai -tilanteita.

Samoja teorioita, joita fyysikot käyttävät mikrokosmoksen tutkimiseen, voivat yhteiskuntatieteilijät käyttää makrokosmosta tutkiessaan. Frijof Capra puhuu fysiikan kielellä siitä, mistä Karl Marx puhui taloustieteen käsitteillä. Ihmisellä on jokin sisäinen tarkoitus. Tarkoitus muodostuu Capran mukaan siitä, millä aikakaudella ihminen on olemassa eli miten hän kuuluu aikaansa. Alemmilla kokonaisuuden tasoilla myös henkinen toiminta on yhteydessä ihmisen perustarpeiden tyydytystapaan. Korkeammalla tasolla henki voi kuitenkin olla ajan ja paikan yläpuolella. Samoin Marxin mukaan alakerta määrää yläkerran. Tämä tarkoittaa, että mitä enemmän tuotantovälineet ja tuotanto-olosuhteet kehittyvät sitä enemmän aikaa ihmisellä on henkiseen kehitykseen.

Antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että anatomisesti ihmisen kehitys on pysähtynyt. Ruumis ja aivojen rakenne ovat pysyneet miljoonia vuosia jokseenkin samana. Mutta aivoja muovaavat lakkaamatta muutokset ympäristössä. Kun aivot kerran vaurioituvat, jäljelle jäänyt järjestelmä sopeutuu nopeasti uuteen tilanteeseen. Siksi on pelottavaa ajatella, mihin nykyinen mekanistinen järjestelmä johtaa, jos se jatkuu pitkään ja käy yhä totaalisemmaksi ja aivot alkavat sopeutua sihen. Onko ihmisellä enää fyysisiä ja henkisiä kykyjä muodostaa uudenlaista paratiisia, vaikka kvanttimaailma saisi lisää jalansijaa arkipäivässä?

Kun ihminen syntyy ja kuolee, on hän osa suurempaa järjestelmää, joka on jatkuvassa kehityksessä. Ihminen kuuluu ekojärjestelmään ja muodostaa jo itsessään sosiaalisen järjestelmän. Näiden yläpuolella on suurempi järjestelmä, biosfääri, koko kosmos. Miten saamme yhteyden tuota ekojärjestelmää laajempaan kosmiseen järjestelmään? 

Politiikassa uskotaan, että esimerkiksi oikeuslaitosta ja järjestyksen valvontaa parantamalla luodaan parempi valtio, ja että koulutuksella ja kasvatuksella ihmiset tulevat yhä valveutuneimmiksi ja alkavat toimia niin, että syntyy kokonaisuuden kannalta parempi yhteiskunta.

Fysiosentrinen maailmankuva ei kilpaile poliittisten oppien kanssa, vaan se asettaa kyseenalaiseksi koko nykyisen valtiojärjestelmän. Puhutaan antipolitiikasta. Muutos on aloitettava itsestä ja muutos vaatii tajunnan radikaalia laajentamista.

 

Maailmanvaltio vai kirkontornin näköpiiri?

(osa julkaistu Vihreässä Langassa 1991)

Saksan Vihreiden edesmennyt johtohahmo Petra Kelly otsikoi kirjansa Väkivallattomasti vihreään tulevaisuuteen viimeisen luvun "Eroottisen yhteiskunnan puolesta“. Hänen perusteemanaan oli, että ihmisen ja luonnon välisen suhteen tasapainottamiseksi on löydettävä hyvät ihmissuhteet. Kelly syytti nykyistä valtiota sukupuolisuuden teollistamisesta. Valtio pyrkii tyydyttämään ihmisen läheisyydentarpeen mekaanisella tuotantoelämällä. Kaikki suunnitellaan ja määritellään tarkoituksen mukaisesti, jolloin miehen ja naisen välinen suhdekin saa lähinnä käyttöarvon. Siitä tehdään kulutushyödyke ja menestyksen mitta. Tämä tavarayhteiskunta vaatii kansalaisilta yhdenmukaistumista, sopeutumista ja alistumista.

Mitä konkreettisia muutoksia tulisi tehdä eroottisemman (henkisesti tasapainoisen) yhteiskunnan toteuttamiseksi? Tajunnan laajentamiseksi? Tulisiko valtioon tehdä kokonaissuunnitelma vai alkaa toimia niin, että koko valtio ja sen pohjana oleva ajatusmaailma voisi väistyä?

Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntamallia käsittelevässä keskustelussa kiistellään kahdesta vaihtoehdosta: voiko maapallon säilymisen turvata paremmin YK:n tapainen maailmanlaajuinen organisaatio vai omavaraisuuteen ja omaan päätäntään perustuva paikallinen yhteisö. Yksimielisiä ollaan siitä, että koska ongelmat ovat globaaleja, on käsitystä valtiosta joko laajennettava tai valtio purettava. Valtiohan ei ole maantieteellinen eikä kansallinen luomus.

Maailmanvaltion välttämättömyyttä perustellaan sillä, että tekniikan kehittyminen on luonut ongelmia, jotka voidaan ratkaista vain maailmanlaajuisesti, esimerkkeinä merien ja korkeiden ilmakerrosten saastuminen, tuhoavien myrkkyjen käyttö ja ennen kaikkea raaka-aineiden tuhlaus. Maailmanvaltio voisi vaikuttaa pakkotoimin myös ihmisten välisiin intiimeihin suhteisiin eli väestönkasvuun. Minkään valtion ei tarvitsisi pelätä naapurivaltiosta muuttavien siirtolaisten tulvaa.

Maailmanvaltiota vastaan puhuu kuitenkin se, että toivottavia päämääriä ei saavuteta, vaikka kaikki valtiot sopisivat tarvittavista toimenpiteistä. Sovitut toimenpiteet ovat tehokkaita vain, jos niitä vahtimaan ja kontrolloimaan asetetaan tehokas ylikansallinen viranomainen, jolla on ne vallankäytön välineet, jotka nyt puuttuvat YK:lta. Tämä johtaisi hallintovaltaiseen maailmaan. Maailmanvaltion pitäisi säädellä kaikkia raaka-aineita ja elintarvikkeiden tuotantoa ja vastustaa jopa yksittäisten valtioiden etuja. Sen tulisi myös päättää eri maiden lapsiluvusta ja rangaista rikkomuksista. Miten se pystyisi saamaan aikaan ratkaisut ja mistä se saisi tarvittavan tiedon? Jokainen valtio odottaa maailmanvaltiolta oikeudenmukaista kohtelua. Mutta miten oikeudenmukaisuus voidaan määritellä? Onko oikeudenmukaista se, mikä parantaa valtion kilpailukykyä, sorrettujen ihmisten elintasoa tai työvoiman, pääoman ja tuotannon liikkuvuutta?

Käsitykseni mukaan maailmanvaltion kaikkivoipaisuus on insinöörien hourekuva. Kamppailu olemassaolosta käy tulevaisuudessa yhä kovemmaksi. Miten voidaan päästä yksimielisyyteen niistä laeista, joiden mukaan maailmanvaltiota tulisi hallita? Saksalainen ympäristöpoliitikko Herbert Grühl tyrmää maailmanvaltio-ajatuksen “teknisenä vankilana":

"Unelma yhdestä maailmasta osoittaa maailman käsittämisen puhtaasti teoreettisesti ja teknisesti. Yhdellä maailmalla ei ole mitään tekemistä luonnonlakien kanssa. Jos maailmanvaltio joskus onnistuttaisiin perustamaan, joutuisimme elämään “absoluuttisten ratkaisujen terrorissa". Luonnossa tapahtuu koko ajan jakaantumista, erikoistumista ja moninaisuutta. Nämä periaatteet ovat myös elämämme elinehto. Vaikka luonnon joissakin osissa tapahtuu onnettomuuksia, ne eivät koskaan ole niin suuria, että koko järjestelmä tuhoutuisi. Jakaantuminen ja yhtyminen on luonnon suurin viisaus. Vain narri voi kuvitella osaavansa järjestellä kaiken paremmin kuin mitä Luoja on tähän mennessä tehnyt. Ihminen ei pysty oppimaan kaikkea eikä hänellä ole viisautta eikä edes hermoja ottaa vastaan rauhallisesti sellaisia asioita, joita hän ei voi muuttaa. Jos tarkastellaan ihmisten käyttäytymista tällä planeetalla, ei voi edes toivoa, että muodostuisi yhtenäinen “maailman sisäpolitiikka".” (Ein Planet wird geplündert – Die Schreckensbilanz unserer Politik 1975)

Suurta keskushallintoa vastaan puhuu myös se, että laillisessa valtiossa on mekaaninen, mutta luovassa ihmisessä orgaaninen toimintamalli. Rousseau kirjottaa, että sota ei ole ihmisen ja ihmisen välinen, vaan valtion ja valtion välinen suhde. Ranskalainen politologi Raymond Aron kirjoittaa samoin: "Jos ihminen on periaatteessa aggressiivinen ja yhteiskunta rauhanomainen, historiallinen kehitys johtaisi rauhaan kunhan saadaan maailmanlaajuinen valtio. Mutta jos ihminen ei ole periaatteessa aggressiivinen, sodan juuret ovat valtiossa itsessään. On viisasta luopua valtiosta."

Jotta aseiden rajoitusta kontrolloitaisiin luotettavasti, vahtiminen maksaisi yhtä paljon kuin aseet itse. Miksi tuhlata yhtä paljon rahaa siihen, että suojaudutaan sotaa vastaan kuin siihen, että valmistaudutaan järjestelemän uudistamiseen? 200 vuotta sitten Montesquieu kirjoitti ylistyspuheen pienten hallintoyksikköjen puolesta:

Nykyajan ekologit ovat todistelleet, että mitä keskittyneempi järjestelmä on sitä tuhoisampi se on yksilölle ja mitä suurempaan työnjakoon järjestelmä perustuu, sitä vaarallisempi se on kokonaisuudelle. Ekologisen jatkuvuuden turvaaminen edellyttää lukemattomien keskinäisten riippuvuuksien tajuamista. Siihen ei millään inhimillisellä keskusvallalla voi olla riittävää intelligenssiä. Vain pieniin verkostoihin perustuvissa järjestelmissä voidaan kunnolla hyödyntää biosfäärin kaikkia mahdollisuuksia.

Ekologiselta kannalta myös jokainen kaupunki on ekokatastrofi. Kun paljon ihmisiä asuu pienellä alueella, heille on tuotettava elintarvikkeet ja energia matkojen takaa. Tähteet ja jätökset, sinänsä arvokkaat ravinteet kompostoituina, on rahdattava kauaksi tai päästettävä ilmaan ja vesistöön. Kaupungissa luonnon kuormitus ylittyy, eivätkä luonnon omat suojelu- ja puhdistusmekanismit pysty sen vuoksi toimimaan.

Luonnon kiertokulusta eriytyneet kaupungit eivät ole kestämättömiä vain luonnolle vaan myös ihmiselle. Harva asuu vapaaehtoisesti jatkuvasti kaupungeissa. Jos vaihtoehto kaupunkiasumiselle on ahdistava sukulaisuuteen ja perintöön liittyvä maalaiskylä, on kaupunki tietysti suoranainen vapauden symboli. Mutta jos ekologiset kylät muodostuvat samaan aatesuuntaan pyrkivistä ihmisistä, ja jos niihin ei liity omistamista ja perintöriitoja, tarjoavat ne samanlaisen yksilöllisyyden ja persoonallisuuden suojan kuin suurkaupungit. Omavaraisuus edistää sekä toimeentuloa että turvallisuutta eri olosuhteisa. Tuhoisista suurkaupungeista päästään eroon ilman pakkotoimia. Maallemuutto on yksi niistä toimenpiteistä, joiden tulee vain antaa tapahtua.

Uudenlaisen ekologisen yhteiskunnan iskulauseita ovat yhteiskunnasta ihmiskuntaan, ekonomiasta ekologiaan ja vaalidemokratiasta vastuudemokratiaan. Vapaus ja vastuu luovat sosiaalisesti, eettisesti ja ekologisesti kestäviä elämänarvoja.

Toiminta täyttää kestävän kehityksen vaatimukset silloin, kun se voi periaatteessa jatkua ikuisesti sellaisenaan. Tuotantoa ja tekniikkaa otetaan käyttöön niin, että luonnon oma uusiutumis- ja suodatusjärjestelmä pysyy tasapainossa. Luonnon raaka-aineita ei käytetä sen nopeammin kuin niitä syntyy.

Ekokylän periaatteita

Vaikka kehitys on kulkemassa kohti suurta maailmanvaltiota, puhutaan myös uudesta “kirkontornipolitiikasta". Tavoitteeksi asetetaan jonkinlainen kirkontornihorisontti. Jokaisen tulisi kotikylänsä tapuliin kiivetessään nähdä 90 prosenttia omista elinehdoistaan. Elämää ja kuolemaa eivät ohjailisi tuntemattomat tuulet tai olemattomat järjestelmät. Kylä muodostaa vastakohdan nykyisen kaltaiselle riippuvuudelle.

Millainen on moderni kirkonkylä eli ekokylä, luonnonvaroja kestävästi käyttävä yhteisö? Antropologi Matti Sarmelan mukaan luontaiskulttuurin ihminen eli itse rakentamassaan asuinympäristössä ja hallitsi oman yhteisönsä tekniset tiedot ja taidot. Paikallisyhteisö oli taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti itsenäinen. Niin Sointulat kuin sosialistiset kolhoosit ja spirituaaliset aurinkoyhteisöt ovat jonkinlaisia ekokylien esiasteita.

Vaikka useimmat yhteisökokeilut ovat epäonnistuneet, paljon paremmin ei ole käynyt sosialistisille tai markkinatalouteen perustuville suurillekaan yhteiskuntamalleille. Suuret  ja keskittyneet järjestelmät ovat aiheuttaneet epäonnistuessaan mittavia vahinkoja verrattuna luontaiskylien hajoamisen vaikutuksiin.

Yhteiskunnallisena mallina ekokylä tarkoittaa 60 - 6000 ihmisen itsenäistä ja päätösvaltaista yhteisöä, joka on lähes autarkinen eli omavarainen. Omavaraisuus tarkoittaa ravinnon, energian ja muiden raaka-aineiden, myös kulutustavaroiden alueellista tuotantoa. Vain ihmisten välisen kanssakäymisen suhteen ei ekokylä voi olla omavarainen. Henkisyyteen ja dialogiinhan on rajattomat mahdollisuudet.

Fyysinen on paikallista, henkinen on globaalia.

Omavaraisuus on ekokylän kulmakivi. Tämä johtuu siitä, että

• energiaa voidaan säästää parhaiten, kun tavaroita ei tarvitse kuljettaa, pakata, mainostaa eikä varastoida.
  
• Paikallisia luonnonvaroja kannattaa hyödyntää, vaikka ne ovat pieniäkin.
  
• Tuotanto vastaa todennäköisimmin tarvetta, kun kuluttajat itse suunnittelevat ja valmistavat tuotteensa.
• Hyötyjä ja haittoja voidaan punnita vastakkain, koska tuotannon hyöty koituu niille jotka kantavat ympäristöhaitat.
  
• Valta ja vastuu on niillä ihmisillä, jotka jakavat päätösten seuraukset.
• Orgaanisen jätteen palauttaminen viljelykiertoon on luonnollista. Kierrätys on täydellistä.

Luonto pystyy käsittelemään 10 prosenttia niistä saasteista, joita nykyisin tuotetaan. On siis luotava sellainen elämäntapa, jossa voidaan vähentää 90 prosenttia nykyisen kaltaisesta tuotannosta.

Ekoyhteisössä ihminen voi toimia yhtä viisaasti kuin eläin omassa ympäristössään. Eläin ei luontaisesti tuota jätettä. Kaikki mitä eläin kuluttaa ja kaikki mitä se erittää, palautuu luonnon kiertokulkuun. Eläimeen verrattuna ihminen elää vielä kuin parasiitti.

Energian saanti

Ekokylässä energiaa käytetään vain niin paljon kuin sitä voidaan tuottaa alueella. Energia tuotetaan pääasiassa auringon, tuulen ja biomassan avulla. Talojen oleskelutilat rakennetaan etelään, jotta voidaan käyttää passiivista aurinkoenergiaa. Ikkunattomat varastotilat pohjoiseen. Hukkalämpö ja tuotannon yhteydessä syntyvä energia käytetään hyväksi. Koska uusiutuva energia on hajautettua, on myös tuotanto hajautettava.

Ravinnon saati

Elintarvikkeet saadaan lähiympäristöstä, karjanhoito ja kalanviljely vastaavat paikallisia tarpeita. Niiden elintarvikkeiden tuotantoa vähennetään, jotka vaativat paljon energiaa, maata ja erikoistumista.

Ilmaston suojelu

Perinteiset kasvit säilytetään, jotta paikallinen ilmasto pysyy vakiona. Kasvit kohentavat mielentilaa ja toimivat äänenvaimentajina. Ympärivuotiset viherkasvit estävät neulastensa liikkeellä korkeataajuista melua. Kasvit keräävät pölyä ja ilman myrkkyjä ja puhdistavat siten ilmaa. Ne viilentävät ilmastoa kesällä ja pitävät lämpöä talvella.

Naapurusten kanssakäyminen

Ekologista elintapaa noudattavassa yhteisössä jokaisen on myös turvallista elää. Pienyhteisössä ei synny turvattomuuden, vierauden eikä irrallisuuden ongelmia, koska ihmiset tutustuvat toisiinsa toimimalla yhdessä. Turvallisuutta luo myös tieto siitä, että mahdolliset katastrofit vaurioittavat vain pieniä alueita ja että alueet kestävät ekologisesti rakennettuina paremmin kriisejä.

Globaali kanssakäyminen

Ekokylien rakentamiselle on tänään aikaisempaa paremmat edellytykset. Tekniikka sallii tuotannon siirtämisen “tehtaasta studioon", ja myös ihmiset voivat etsiä toisiaan tietoverkkojen välityksellä, eikä yhteisöä uhkaa sisäänpäin lämpiäminen tai yhden auktoriteetin varaan joutuminen. Todellisen kvanttiyhteiskunnan osaset alkavat olla paikallaan.

Koska aine on paikallista, henki globaalia, on ihmisten pystyttävä liikkumaan myös oman alueensa ulkopuolella. Niin kutsutulla elämänvaihematkailulla korvataan nykyiset virkistyslomat. Tämä tarkoittaa, että ihmiset voivat viettää pitempiä jaksoja muidenkin kielialueiden ekokylissä samaan tapaan kuin nykyään perheet vaihtavat asuntoja loma-aikoina.

Vapaa oppiminen

Uusi sukupolvi oppii luontevan suhtautumisen ihmiseen, luontoon, kasveihin ja eläimiin, kun lapsia ei kasvateta, vaan heidän annetaan kasvaa. Tieteen päämääräksi tulee rauhaa ja ympäristönsuojelua käsittävän tiedon kerääminen ja tekniikan päämääräksi inhimilliset mittasuhteet täyttävän tekniikan kehittäminen.

Elävä opetus tarkoittaa, että opetusta eivät ohjaile opetus- tai talousministeriö, vaan se on selvästi erossa teollisesta tuotantoprosessista. Koulu on lähellä arkipäivää. Siivous ja kunnossapito ovat osa opetusta. Nykyisessä yhteiskunnassa lasten on vanhempien tapaan tehtävä kahdeksan tunnin työpäivä: koulumatka, koulu, koulumatka ja läksyt. Lapset oppivat ositettuun työhön jo päiväkodissa. Yksi työ kuuluu apulaiselle, toinen lastenhoitajalle, kolmas ylihoitajalle. Lapsilla on opetushetkiä ja viriketuokioita. Kuinka paljon hyvää elämää meneekään hukkaan kun eri ikäiset ihmiset eristetään toisistaan, samoin kuin toiminnot, joissa kaikilla on oma osansa.

Nykyisessä koulussa nuoret valmistetaan sellaista elämää varten, jossa heidän luontaiset kykynsä ovat enemmän este kuin etu. Lapsille tarjotaan välineitä, jotka ovat elottomia ja keinotekoisia. Puhutaan biologisesta entropiasta, koska lapsilta puuttuvat luonnolliset ärsykkeet. On vain tekoärsykkeitä kuten leikkipaikkoja, lastentarhoja, kouluja, eläintarhoja ja puistoja. Maailma näkyy valmiina televisiossa, ennen kuin lapsilla on ollut mahdollisuus kokea sitä henkilökohtaisesti.

Ihmiset eivät muka koskaan historian aikana ole olleet näin korkeasti koulutettuja. Kuitenkaan nuoret eivät itse voi tuottaa paljoakaan, sillä he ovat riippuvaisia koneista ja järjestelmistä.

Ekokyläajattelussa on kyse koko nykyisen elämäntavan kyseenalaistamisesta. Rooman Klubissa on vuodesta 1990 lähtien alettu pitää yhtenä vaarallisimmista ilmiöistä ihmisten passivoitumista. Vaikka kaikki on ulkoisesti hyvin, elämässä ei vain näytä olevan mitään mieltä. Teollistamisen ja keskittämisen melskeessä on unohdettu, että yhteiskunnallinen elämänmuoto on väliaikainen, vain yhteisöllisyys on säilyvää.

Kestävä elämäntapa edellyttää, että muutoksen toteuttamiseksi yhteisö on kestävä ekologisesti, oikeudenmukainen sosiaalisesti, neuvotteleva paikallisessa päätöksenteossa ja väkivallaton menetelmiltään.

Sosiaalinen ulottuvuus

Lääketieteen tohtori, anestesiaerikoislääkäri Pirjo Lindfors-Labato hoitaa kipu- ja masennuspotilaita. Hänellä on kokemusta yhteisöllisyydestä esimerkiksi Kuubasta ja Afrikasta, jossa ihmisten välinen läheisyys on tärkeä yhteisöä ylläpitävä voima. Lindfors-Labato on tutkinut yhteisöllisyyden terveysvaikutuksia sekä ihmisen mieleen että fysiikkaan.

– Yhteisölliseksi kasvamisessa tarvitaan sosiaalisia aivoja (otsa- ja päälaenlohkossa ja limbisessä järjestelmässä), jotka kehittyvät jo varhaisessa vuorovaikutuksessa lasta kosketettaessa ja hoivattaessa kun lapsi matkii ja peilaa hoitajansa käyttäytymistä. Tällöin erittyy oksitosiinihormonia, joka on niin sanottu sosiaalisen luottamuksen hormoni. Oksitosiini vaikuttaa kivun ja masennuksen kokemiseen. Miellyttävä koskettaminen ja paijaaminen laukaisee positiivisen muutoksen aivojen endorfiini- ja stressihormonijärjestelmässä, joten tällainen varhainen vuorovaikutus on erityisen tärkeää. Sama vaikutus syntyy aikuisella vaikkapa rakastelussa tai hieronnassa. Tärkeää olisi se, että lapsen ei tarvitsisi suorittaa niin kuin nykyään Suomessa vaaditaan, vaan että hänet hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin hän on, että häntä hellittäisiin, pussattaisiin, siirrettäisiin sylistä toiseen ja kannettaisiin mahdollisimman paljon mukana, sanoo Lindfors-Labato.

Yhteisöllisyys luo turvallisuuden tunnetta, mutta vain silloin, kun se ei ole pakotettua. Onneksi suomenlinnalaiset osaavat arvostaa myös niitä, jotka haluavat vetäytyä omiin oloihinsa. Hyvän yhteisöllisyyden raja meneekin siinä, että se ei ole tungettelevaa. Oivalsin, miksi tunnen oloni Suomenlinnan yhteisössä niin hyväksi. Suomenlinna ei olekaan minulle pelkästään paikka, vaan tärkeää ovat siellä asuvat ihmiset. Roskakorin viemiseen saattaa kulua tunti, koska parin sadan metrin matkalla juuttuu juttusille niin monen ihmisen kanssa. Ja vaikka vasta eilen olisi tavattu, niin useamman kanssa tulee aina myös halattua. Läheisyyden tunne on suuri. Pirjo Lindfors-Labato ymmärtää, miksi Suomenlinnan kaltaisella, hieman eristyksessä olevalla saarella yhteistunne on vahva. Yksin ei pärjää kukaan.

Yhteisöllisyytenä pidetään pysyvää kuulumista johonkin ihmissuhdeverkostoon. Yhteisöllisyys on ihmislajin syntymisen perusta, se on tarjonnut suojan vihollisia vastaan ja auttanut esimerkiksi metsästämisessä, ruuanhankinnassa ja jopa peltoviljelmien rakentamisessa.

Yhteisöllisyyteen kuuluu vastavuoroisuus ja ihmisten välinen luottamus. Vuorovaikutus voi olla aluksi vaikka sitä, että lainataan tavaroita naapureiden kesken. Kun fyysisiä kontakteja on tarpeeksi, lisääntyy merkittävästi myös perusturvallisuuden tunne.

Suomenlinnalaisia voidaan verrata vaikka kuubalaisiin, joilla on tutkitusti hyvä yhteisöllisyys. Se, että ihmiset ovat erilaisessa asemassa ikään kuin eristettynä muista, pakottaa vetämään yhtä köyttä ja tuntemaan, että on pärjättävä vähän eri tavalla juuri tämän porukan kanssa. Suomenlinnassa asukkaita on vain noin 800. Siispä melkein kaikki tuntevat toisensa. Tuttuus synnyttää empatiaa, ja siksi saarelaiset ovatkin aina olleet avuliaita toisiaan kohtaan. Ystävyyssuhteet solmiutuvat Suomenlinnassa erilaisista taustoista ja elämänkulusta riippumatta. Yhteiseksi tekijäksi riittää se, että olemme kaikki suomenlinnalaisia.

Paavo Haavikko:

Martti Lindqvist:

George Orwell

”Toinen ajatus on, että tämä on koneiden aikakausi ja että jos ei pidä koneista tai haluaa rajoittaa niiden valtaa, osoittaa omaa takapajuisuuttaan, taantumusta ja on hiukan naurettava. Kuitenkin jos tapamme kaiken ilon elämänprosessista, minkälaista tulevaisuutta olemmekaan valmistamassa itsellemme? Jos ihminen ei voi nauttia kevään tulosta, miksi hänen tulisi olla onnellinen työtä säästävässä utopiassa? Mitä hän tekee sille vapaa-ajalle, jonka kone hänelle tuo? Luulen että säilyttämällä lapsuuden rakkauden sellaisiin asioihin kuin puut, kalat, perhoset ja sammakot, teemme rauhallisen ja kunnollisen tulevaisuuden hiukkasen todennäköisemmäksi. Saarnaamalla sitä oppia, ettei mitään pidä ihailla paitsi terästä ja betonia, varmistamme ainoaksi purkautumistieksi ihmisen tarmolle vihan ja vallanpalvonnan.” (Tribune lehden essee Ajatuksia sammakosta 1946)

Declan Kennedy

Saksan periaatteellisimpaan uudisrakenteiseen Lebensgarteniin eivät ihmiset tule aurinkopaneelien ja puurakenteiden takia, vaan katsomaan, miten eletään yhdessä, miten ratkotaan ongelmat, miten ollaan yhdessä toisten kanssa. Ei ole saavutus organisoitua ihmisten kanssa, jotka ovat samanlaisia, vaan ottaa yhteen, ratkaista ongelmia.

Ekologian peruslait on muotoillut Barry Commoner riittävän yksinkertaisesti:

 

Laki nro 1: Kaikki liittyy kaikkeen, kaikki on yhteydessä kaikkeen

Pienellä planeetalla ei mikään voi olla olemassa täydellisesti eristäytyneenä. Eristäytyminen on mahdottomuus. Tämä tarkoittaa, että järjestelmä automaattisesti reagoi ns. palautteeseen ja siten pitää itsensä toimintakykyisenä. Itseohjautuvia automaattisesti toimivia systeemejä kutsutaan kybernetiikaksi. Biologiset elintoiminnat kuten myös maapallon ilmasto, rakentuvat itsesäätelyn varaan. Kybernetiikan soveltaminen yhteiskunnan tai ihmisen mallintamiseen odottaa kipeästi tutkijoiden läpimurtoa, oikeaa tietoa kompleksisten järjestelmien tehokkaasta itseohjausmekanismin hyödyntämisestä eloonjäämisen turvaamiseksi. James Lovelockin Gaian kosto käsittelee ilmaston itsesäätelyä. John Gribbinin Syvä yksinkertaisuus osoittaa, että galaktisella tasolla vallitsee itseään säätävien elementtien entropian ja gravitaation keskinäinen kybernetiikka.

 

Laki nro 2: Kaikki kulkeutuu jonnekin

Ei ole olemassa mitään mitä voisi kutsua jätteeksi. Kaikki biologiset prosessit kulkeutuvat jonnekin, ne eivät vain poistu. Aineen häviämätömyyden laki.

 

Laki nro 3: Luonto tietää parhaiten.

Ihmisen tieto ekojärjestelmän prosesseista on aina vähäpätöistä ja ihmisen yritys "parantaa" luontoa on alisteinen ekosysteemille.

 

Laki nro 4: Vapaata lounasta ei ole olemassa.

Uusi tapa elää luonnonrytmissä yhdessä samanmielisten kanssa. Poissa on palkkatyö, poissa koneen tahti, melu, kuvitelma että kaatopaikalle voisi säilöä tavaroita tai viemäriin päästää pulverivesiä.  Poissa on kuvitelma kaupan hyllystä nälän yllättäessä tai öljytankeista kylmän vieroittajana.

Lapsille kuin taikatemppu: vetää vessan napista ja kaikki katoaa. Menetämme vastuun, koska näyttää kuin tämä ei vaikuttaisi kokonaisuuteen.