Piirrokset: Tor Berglöf
A. NAUTA
1. POIKIMINEN
2. POIKIMISESTA JOHTUVAT SAIRAUDET
2.1. Kohdun esiinluiskahdus
2.2. Poikimahalvaus
2.3. Vedintukos
2.4. Utaretulehdus
2.5. Jälkeisten jääminen
2.6. Verinen maito
2.7. Asetonitauti
2.8. Möyrytauti
2.9. Utaretulehdus ummessa ollessa
2.10. Vieras esine verkkomahassa
2.11. Emättimen esiinluiskahdus
3. HOITO- JA
TARKASTUSTOIMET POIKIMISEN JÄLKEEN
3.1. Steriliteettihoito
3.2. Tiineystarkastukset
4.
POIKIMISAJANKOHDASTA RIIPPUMATTA ESIINTYVÄT SAIRAUDET
111 MUUTA
KARJATALOUTEEN JA KOTIELÄINHOITOON LIITTYVÄÄ
Vinkki viikossa
Vierasperäisiä sanoja 105
LUKIJALLE
Usein
näkee lantakourun täytetyn pahnoilla tai heinillä, mutta sitä ei
ole hyvä tehdä, koska se aiheuttaa kourun tukkeutumisen eikä anna
tarvittavaa tukea ylös nousevalle lehmälle. Jos lehmän takajalka
pääsee lipsahtamaan kouruun, vetäisee lehmä sen nopeasti mahansa
alle yrittääkseen mahdollisesti nousta uudelleen. Tällöin se voi
ruhjoa tai jopa katkaista maidon pingoittaman vetimen terävällä
sorkallaan.
Mitkä tapahtumat osoittavat lehmän valmistautuvan poikimaan?
Minkälaisia häiriöitä saattaa esiintyä ennen synnytystä?
a) Lehmä alkaa työnnellä, ennen kuin kohdun suu on auennut. Jos poltot ovat lisäksi rajuja, mutta vasikkaa ei vain näy, voidaan tutkia hyvin pestyllä ja limatulla kädellä, mistä on kysymys. Limaaminen suoritetaan esim. lubri- sanilla (saa apteekista). Jos kohdun suu on jokseenkin pehmeä, tasaisen tuntuinen ja puoleksi avoin, voidaan vielä rauhassa odottaa. Mutta jos kättä työnnettäessä tunnetaan korkkiruuvimaista kierteisyyttä ja jos kohdun suu tuntuu kovalta ja pingottuneelta ja lehmä potkaisee silloin tällöin takajalallaan mahan alle, on ilmeisesti kysymyksessä kohtukierre, minkä parantaminen vaatii aina eläinlääkärin apua. Mikäli lehmä ei vaikuta kovin tuskaiselta, ei hoidon aloittamisella ole kuitenkaan niin kiire, että siihen tarvitsisi ryhtyä esim. yöllä.
b) Lehmä näyttää väsyvän kesken poikimisen. Jos poltteet ovat heikkoja ja jos lehmä vaikuttaa alakuloiselta, ruokahaluttomalta ja liian rauhalliselta poikiakseen, on kysymyksessä poikimahalvaus. Tällainen lehmä poikii tavallisesti muutaman tunnin kuluessa siitä, kun se on saanut eläinlääkäriltä kalsiumruiskeet. Synnytysapua se ei tavallisesti tarvitse.
Mitä apua lehmä saattaa tarvita poikiessaan?
Vaikka poikimisesta olisikin selvitty hyvin, on kuitenkin aiheellista pitää lehmää silmällä vähintään kolme tunti poikimisen jälkeen. Tämän ajan kuluessa tapahtuvat useimmat kohdun esiinluiskahdukset.
Aina on kuitenkin muistettava, että kohtu voi tulla ulos ilman edellä lueteltuja ennakkovaroituksia aivan normaalin, vieläpä helponkin poikimisen jälkeen. Myös jos poikimista seuraa halvaus ja siihen liittyvä takapään velttous, saattaa kohtu helposti valua ulos. Tätä edesauttaa vielä peittämätön lantakouru, minkä johdosta lehmä joutuu makaamaan takapää alhaalla.
Mitä on tehtävä, jos kohtu on työntynyt ulos?
Paranemisen kannalta on ratkaisevaa se, kuinka nopeasti eläinlääkäri on tullut paikalle ja miten on toimittu ennen hänen tuloaan.
Jos kohtu on vasta osaksi tullut ulos, olisi pyrittävä rohkeasti työntämään se takaisin. Tämä käy helposti, jos lehmä on seisaallaan. Avustaja pusertaa selkärangasta silloin kun lehmä työntää ja vähentää näin työntöpolttoja. Kun kohtu on saatu paikalleen, pidetään lehmän takapää korkeammalla ja pyritään estämään työntöjä, ettei kohtu tule uudelleen ulos ennen eläinlääkärin tuloa.
Jos lehmä makaa ja kohtu on jo kokonaan ulkona, on ammattiapua odoteltaessa pantava kohdun alle lakana ja puhdistettava kohtu pahnoista ja muusta liasta. Lakanalla estetään kohtu likaantumasta ja joutumasta viereisten lehmien tallaamaksi. Jos sitä ei kannateta lehmän noustessa ylös, saattaa se painollaan venyttää kudoksia niin, että kohdun sisällä pysyminen jälkeenpäin on kyseenalaista. Jos lehmä nousee nopeasti ylös eikä kohtua kannateta, sattuu repeämisiä, verisuonten ratkeamisia ja verenvuotoja. Silloin ei lehmän henkeä pelasta edes nopeasti tullut ammattiapu.
Jos kohdun esiin työntyminen huomataan ajoissa, ensiapu on oikein suoritettu ja lehmä saadaan nopeasti ylös (esim. kalsium-ruiskeella), ovat paranemisen mahdollisuudet hyvät.
Poikimahalvaus on lähellä poikimista esiintyvä kalsiumin aineenvaihdunnan häiriö. Se on korkeatuottoisten lehmien yleisin rasitussairaus. Taipumus siihen näyttää kulkevan perintönä. Hiehot ja nuoret lehmät sairastuvat harvoin, kun taas kaikkein alttiimpia ovat 4.-8. kertaa poikivat. Sitä mukaa kuin on siirrytty raskaampiin lehmärotuihin, ovat halvausten hoitovaikeudet lisääntyneet. Tämä koskee etenkin makaavia halvauslehmiä. Vaikka joissakin tapauksissa lehmä voi vielä selvitä ensi oireiden ilmaannuttua, on turha jäädä odottamaan. Ei ainakaan illalla pidä olla liian toiveikas, sillä silloin on joko yöllä turvauduttava eläinlääkärin apuun tai sitten aamulla navettaan mentäessä on lehmä kuollut. Yöllisistä yhtäkkisistä kuoleman tapauksista suurin osa johtuu juuri halvauksista. Vakuutustilastoihin tällaiset kuolemat menevät "tuntematon syy" -nimikkeellä. Näistä poikimahalvauksista olisi useimmiten selvitty, jos halvauksen ensi oireet olisi havaittu iltakierron aikana.
Miten poikimahalvaus alkaa?
Milloin poikimahalvauksessa on välitön kuolemanvaara?
Milloin poikimahalvauksen hoidossa ei ole syytä hätäillä
Kun lehmä yrityksistään huolimatta ei pääse ylös, mutta syö, märehtii ja makaa virkeän näköisenä, eläinlääkärin avulla ei ole kiire, varsinkaan öiseen aikaan. Hoito ole tunneista kiinni niin kauan kuin lehmä pysyy virkeänä. Se ei kuitenkaan parane ilman eläinlääkärin apua.
Jotkut hiehot makaavat muutaman tunnin poikimisen jälkeen, mikä ei johdu alkavasta poikimahalvauksesta, vaan väsymyksestä.
Miten halvaantunutta lehmää hoidetaan?
Poikimahalvauksen sattuessa on pyrittävä saamaan apua ennen kuin lehmä ehtii pitkälleen. Tämä taas edellyttää ensi oireiden tarkkaa tuntemista. Jos lehmä kaikesta huolimatta jo makaa pääsemättä ylös, ovat seuraavat toimet tarpeellisia:
- Lehmää on lypsettävä varovasti.
- Lehmä on pidettävä kiinni. Usein tehdään se virhe, että kuristumisen pelossa avataan kytkyet. Lehmä lähtee ryömimään pitkin lantakourua tai navetan lattiaa. Tällöin jo ennestään väsynyt sydän rasittu lehmä saa ruhjevammoja ja sen utareet ja vetimet voivat loukkaantua. Kun kytkyet avataan, on lehmän päähän pantava välittömästi riimu, josta se kiinnitetään köydellä. Tällä tavalla vältytään sekä kuristumiselta että muilta lisävaurioilta. Paras ratkaisu poikima-ajan vaurioiden välttämiseksi olisi poikimakarsina.
- Lantakouru on peitettävä (katso s. 9).
- Alunen on tehtävä pitäväksi ja se on puhdistettava poikimislimoista
Jos lehmän takajalat noustessa pääsevät luistamaan suoraan sivuille, sattuu reisien sisäpuolen lihaksistossa repeämiä, jotka voivat olla parantumattomia.
Repeämän tapahduttua lehmä makaa mahallaan tyypillisessä sammakkoasennossa kumpikin takajalka koukussa, ei sivuilla ja vähän ulospäin suuntautuneina. Lehmä saattaa myös maata muuten normaalissa asennossa, paitsi että sen toinen tai molemmat takajalat ovat suorana etuviistossa. Ne ovat jäykät, ja jos niitä koettaa koukistaa, työntää lehmä ne heti takaisin suoriksi. Mitä raskastyyppisempi lehmä on, sitä pienemmät ovat revähdysten paranemisen mahdollisuudet. Lihojen säästämiseksi teurastamista on harkittava ajoissa.
Miten revähtymiä hoidetaan?
1. Lehmä on saatava pehmoisen ja paksun pahnoitetun lantapatterin päälle, jotta liukastumista ei satu uudelleen,
2. Takajalkojen vuohisiin sidotaan remmi niin, että jalat eivät pääse 1/2 metriä kauemmaksi toisistaan, kun lehmä yrittää tai sitä yritetään ylös.
3. Lehmää lypsetään normaalisti, koska halvausvaara on jo ohi. Lypsäminen on tärkeää, koska täysi utare vaikeuttaa makaamista ja lehmä voi maata viikkokauden.
4.
Lehmää yritetään saada ylös kerran päivässä. Sitä on myös
käänneltävä.
Mitä on tehtävä huonossa kunnossa olevalle poikimahalvauslehmälle ennen eläinlääkärin tuloa?
-Kyljellään makaava lehmä on käännettävä rinnalleen. Kun lehmä pääsee luonnolliseen makuuasentoonsa, se virkistyy nopeasti ja röyhtäilee pötsikaasuja ulos. Luonnollisesti se kestää tällöin kauemmin hengissä. Asennonmuutos on erityisen tärkeä turvonneelle lehmälle, koska pötsi pääsee laajenemaan molemmille puolille. Korjattu asento helpottaa lehmän hengitystä.
- Ihoa on hierottava ja hangattava joka puolelta verenkierron edistämiseksi.
- Mikäli lehmä pystyy nielemään, sille voi antaa pullosta lääkettä (esim. kalsiumia, hiivaa, sokeria).
(Lääke annetaan pullosta pitämällä lehmää kaulasta kiinni, ei sitomalla pää ylöspäin)Mitä voi tehdä kiireellisissä halvaustapauksissa, jos eläinlääkäriä ei ole saatavissa?
-
Poikimahalvaukseen sairastunut lehmä kuolee, jos se ei saa
minkäänlaista apua. Jos eläinlääkäriä ei voi saada ajoissa, on
turvauduttava vanhaan, melkein unohdettuun hoitomahdollisuuteen,
ilman pumppaamiseen utareisiin. Siitä huolimatta että seurauksena
saattaa olla hyvinkin vaikea utaretulehdus, puolustaa toimenpide
paikkaansa mahdollisena hengenpelastajana. Jos poikimahalvaukseen
sairastuneen lehmän pää ja silmät vaikuttavat virkeiltä, ei ole
syytä ryhtyä pumppaamaan.
Miten pumppaus suoritetaan?
Mikäli ei ole käytettävissä varsinaista utarepumppua, voidaan turvautua pyöränpumppuun, hätätilassa autonpumppuun. Ennen pumppaukseen ryhtymistä keitetään vedinkanyyli tai venttiili, käännetään lehmä kyljelleen, lypsetään noin neljännes maidosta pois, asetetaan utareen alle liina ja desinfioidaan vetimien päät. Utare pumpataan niin tiukalle, että sen pinta kumisee, kun sitä koputetaan sormien päillä. Jos utare pumppauksen jälkeen tuntuu veltoilta, on siellä liian vähän ilmaa eikä pumppaamisesta silloin ole apua. Ilman poispääsyn estämiseksi sidotaan vetimet harsositeellä kiinni. Siteen tulee olla niin löysällä, että verenkierto ei esty. Side poistetaan kahden tunnin kuluttua. Mikäli utaretulehduksen oireita ei esiinny, suoritetaan ensimmäinen lypsy vuorokauden kuluttua.
Pumppaaminen saattaa aiheuttaa utaretulehduksen tai maitorakkuloiden rikkoutumisia. Seurauksena on maidon tuotannon väheneminen. Kuten yleensäkin utaretulehduksissa, on tulehtunut neljännes lypsettävä heti tyhjäksi.
Miten on hoidettava lehmää, joka halvauksen seurauksena makaa useita vuorokausia?
1. Lehmä on asetettava pehmoiselle alustalle. Jo vuorokaudenkin makaaminen sementtilattialla aiheuttaa lehmälle usein makuuhaavoja ja hiertymiä (ennen kaikkea etupolviin). Niinpä lehmän on vaikea nousta ylös. Se rasittuu joutuessaan makaamaan etujalat suorana edessä. Mikäli hiertymiä pääsee tulemaan, on niitä arkuutta aiheuttavien kovettumien ehkäisemiseksi voideltava esim. kalamaksaöljyllä.
2. Lehmän kylkeä on käännettävä 2-3 kertaa päivässä, mikäli se ei itse siihen pysty. Käännettäessä lehmä toiselta kyljeltä toiselle on varottava, että päällä oleva takajalka ei jää suoraksi lehmän alle. Se on ennen kääntämistä asetettava aivan utareen viereen kintereestä äärimmilleen taivutettuna. Näin meneteltäessä kääntyy lehmä helposti eikä se saa lihasvaurioita.
3. Lehmää on lypsettävä. Jos utareet ovat kovin täydet on lehmän vaikea maata. Tässä tilassa se ruhjoo helposti utarekudoksia, mistä on seurauksena verinen maito, mahdollisesti utaretulehdus.
4. Silloin tällöin on yritettävä saada lehmä nousema ylös. Tuloksettomia yrityksiä ei tule tehdä usein, koska ne rasittavat lehmän sydäntä. Rasittuminen ilmenee lehmässä huohottavana hengityksenä ja kylkien liikkumisena hengityksen tahdissa. Jos huohottava hengitys on jatkuvaa ja yritysten jälkeen vain pahenee, on lehmän tila niin vakava, että saattaa olla viisainta harkita sen teurastamista.
Jos lehmä ei lainkaan yritä itse nousta pystyyn, on sitä melko turha nostaa väkisin remmeillä tai matolla. Se ei kuitenkaan pysyisi ylhäällä. Sen sijaan lehmä täytyy saada itse yrittämään ylös. Se säikäytetään potkaisemalla terävästi sen takapäähän tai rullaamalla sen hännänpäätä jalalla kovaa alustaa vasten. Kun lehmä nyt tekee itse yrityksen, tartutaan nopeasti kaksin käsin hännän juureen ja nostetaan suoraan ylöspäin. Lehmän yritys kestää vain muutaman sekunnin, ja koska myöhästynyt nostaminen ei auta mitään, on toimittava erittäin nopeasti.
5. Mikäli lehmällä on ruokahaluja, on sille annettava syötävää. Väkirehujen määrää on kuitenkin rajoitettava.
Miten poikimahalvausta voi ehkäistä ennakolta?
Koska yleensä parhaat yksilöt sairastuvat poikimahalvaukseen ja tämä tapahtuu joko juuri tuotannon alussa tai sen parhaana aikana, on syytä kiinnittää huomiota sairauden ennaltaehkäisyyn. Vaikka poikimahalvausta ei kokonaan voida estää millään nykyisin tunnetulla menetelmällä, on ruokinnallisilla seikoilla katsottu olevan syy-yhteyttä. Ruokintakokeiden tulokset esim. kalsiumin ja fosforin suhteesta ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, että varmoja johtopäätöksiä ei voida tehdä. Fosforipitoisten kivennäisten syöttö tunnutusaikana on suositeltavaa. Kokeellisesti on osoitettu, että jos lehmälle annetaan suun kautta kalsiumia juuri ennen poikimista, on halvausriski pienempi. Kalsiumkloridia tulisi antaa 1-2 vuorokautta ennen poikimista runsas kahvikupillinen kahdesti päivässä tai hyytelömäistä kalsiumvalmistetta ohjeiden mukaan. Vaikka kalsiumin anto ei estäisikään poikimahalvausta, hidastaa se sen pahenemista ja edesauttaa näin avun ehtimistä ajoissa. Myös taudin uusiminen saatetaan estää, jos kalsiumia annetaan jatkohoidossa. Jos sitä annetaan liian aikaisin, saattaa vaikutus olla päinvastainen, ja alttius poikimahalvaukseen lisääntyy.
Kun lehmää lypsetään ensimmäistä kertaa poikimisen jälkeen, saatetaan huomata, että jostain vetimestä ei tule joko yhtään maitoa tai voimakkaasti lypsäenkin vain vähän. Jos vedin on kuitenkin täynnä maitoa, vika on vetimen päässä, ja se on melko helposti korjattavissa. Mutta jos vedin on kokonaan tyhjä, on syy sen juuressa tai utareessa. Tällöin ei ole takeita vian parantumisesta.
Hieholla saattaa maidon tulon puuttumiseen olla synnynnäinen syy. On myös mahdollista, että utaretulehduksen seurauksena hieho ei yksinkertaisesti tuota maitoa jostakin neljänneksestä. Tällainen vika ei korjaannu koskaan. Maidon määrään yhden neljänneksen tuottamattomuus ei paljon vaikuta.
Miten vedintukosta hoidetaan?
Ehdoton
sääntö kaikissa vedinvaurioissa, joissa maidon tulo on enemmän
tai vähemmän estynyt, kuuluu: väkisin lypsämistä on kartettava,
voimakasta lypsämistä vältettävä. Vaikka vedin jätetään
muutaman päivän ajaksi kokonaan lypsämättä, on siitä harvoin
vaarallisia seurauksia. Vetimen paranemista voidaan myös edistää
hautomalla sitä ja voitelemalla sitä lämmittävillä salvoilla.
Mikäli maitoa ei ala tulla lähimpien vuorokausien kuluessa, on
vedin
avattava.
Mikäli pöhö on lievähkö eikä se näytä vaivaavan lehmää, on siihen turha kiinnittää huomiota. Jos sen sijaan utareiden laajennuttua vetimet jäävät osaksi piiloon tai utareet painuvat alas ja lypsäminen täten vaikeutuu, on turvauduttava eläinlääkärin apuun. Utarepöhön kotihoitokeinoina käytetään usein voiteita ja linjamenttejä, joiden vaikutus on kuitenkin vähäinen. Sen sijaan liikunta olisi lehmälle eduksi, varsinkin sellaiselle ahdasliikkeiselle lehmälle, jonka utareet seistessä pusertuvat jalkojen väliin.
Koska pöhöllä ei ole mitään tekemistä utaretulehduksen kanssa, voi utarepöhöä sairastavan lehmän maitoa käyttää normaalisti. (On kuitenkin mahdollista, että samaan aikaan jossakin utareen neljänneksessä on sekä pöhö että tulehdus. Tällöin on päähuomio kiinnitettävä tulehduksen hoitoon.)
Jälkeiset irtoavat tavallisesti vuorokauden kuluessa poikimisen jälkeen. Ne saattavat kuitenkin jäädä jopa kahdeksi viikoksi aiheuttamatta lehmän sairastumista. Toisaalta taas lehmä voi sairastua jälkeisten vuoksi jo ensimmäisen vuorokauden kuluessa. Jälkeisten "ottamisen tai jättämisen" ratkaisee se, aiheuttavatko ne lehmän sairastumisen ja kuumeen ja/tai työntöpolttoja ja ovatko jälkeiset yleensä niin löysässä, että ne ovat irrotettavissa. Jälkeisten hoitoon ei vaikuta se, kuinka kauan ne ovat kiinni. On kuitenkin muistettava, että niin kauan kuin jälkeiset ovat kiinni, on lehmän vointia tarkoin seurattava.
Milloin jälkeisten takia otetaan yhteys eläinlääkäriin?
Jälkeisten jäämiseen vaikuttavista syistä ei ole vielä päästy täyteen varmuuteen. Oletettavasti niiden jäämin on jonkin kroonisen sairauden seuraus tai merkki puutoksesta (seleeni, E-vitamiini, jodi). Joissakin tapauksissa syyt näyttävät olevan myös perinnöllisiä.
Joillakin lehmillä saattaa poikimisen aikoihin rikkoutua hiussuonia utareissa, minkä vuoksi niiden maito on ensimmäisillä lypsykerroilla punaista. Tällaisen maidon käyttäminen saattaa olla epämiellyttävää, mutta terveydelle siitä ei ole mitään vaaraa. Jos maidon ulkonäkö ei palaudu entiselleen lähivuorokausien aikana, käytetään verisuonia supistavia lääkkeitä. Kaikista vetimistä tuleva tasainen punertava maito ei kuitenkaan viittaa utaretulehdukseen!
Asetonitauti
on aineenvaihduntasairaus, jossa veren sokerimäärä laskee. Tauti
esiintyy lehmällä tavallisimmin noin kolme viikkoa poikimisen
jälkeen, silloin kun se on herumassa korkeimpaan tuotantoon.
Mitkä ovat asetonitaudin oireet?
Miten asetonitautista lehmää voi hoitaa?
Vaikka asetonitauti harvoin johtaa lehmän menehtymiseen, ovat maitotappiot ja lääkemenot sen hoidossa niin huomattavat, että kannattaa harkita jo alkuvaiheessa varautumista ammattiapuun.
Sairastumisriskiä voidaan vähentää monipuolisella tuotantoa vastaavalla ruokinnalla, kivennäis- ja hivenaineiden oikealla annostelulla ja tautia ehkäisevien huseoksien käytöllä.
Noin 3-4 viikkoa poikimisen jälkeen on todettavissa ns. möyrytauti. Koska taudille jostain syystä ei ole aina tyypillistä möyryäminen, puskeminen eivätkä voimakkaat kiimaoireet, käytetään taudista myös osuvampaa nimitystä rakkulavika, munasarjarakkulat.
Mistä tietää lehmällä olevan munasarjarakkulan?Mikäli lehmällä epäillään olevan munasarjarakkuloita, olisi syytä tutkituttaa ne jo kuukauden kuluttua poikimisesta tai aina silloin, kun eläinlääkäri tai siementäjä käy talossa. Kun hoitoon ryhdytään ajoissa, mahdollisuus paranemiseen on todennäköisempää ja lehmä tulee normaaliin aikaan kantavaksi. Viimeistään siemennyksen yhteydessä olisi tutkittava, onko lehmällä rakkulavika. Näin vältytään siementämästä sellaista lehmää, joka ei kuitenkaan tulisi kantavaksi ilman hoitoa.
Jos hiehon kiima kestää yli 1-2 vuorokautta, on se merkki siitä, että kiimarakkula ei puhkea eikä hieho tule kantavaksi. Tällaisessa tapauksessa hieho on hoidettava hormonilääkkeillä ennen siemennystä.
Jos lehmä saa ummessa ollessaan utaretulehduksen, sairautta on vaikea havaita ajoissa, koska lehmää ei lypsetä. Varsinkaan silloin ei tulla kiinnittäneeksi huomiota turvonneeseen utareeseen, jos lehmä syö normaalisti ja sillä ei ole
kuumetta. Utaretulehduksen huomaaminen on vaikeinta juuri ennen poikimista. Epäilyttävissä tapauksissa olisikin tunnusteltava utareita ja tarkistettava epäillystä neljänneksestä tuleva maito. Jos tulehdusta todetaan, on usein toistuva lypsy paikallaan.
Ummessa olevilla hiehoilla esiintyy utaretulehdusta yleisimmin laidunkautena. Tätä märkäbakteerin aiheuttamaa ja mahdollisesti kärpästen levittämää tulehdusta esiintyy yhä yleisemmin. Tulehtuneesta neljänneksestä tulee märkämäistä ja pahanhajuista eritettä. Mikäli sitä ei ryhdytä heti hoitamaan, saattaa lehmästä tulla "kolminänninen" eli sairas neljännes ei anna koskaan maitoa.
Tärkein
hoitotoimenpide on usein toistuva lypsy. Mikäli hieholla on
kuumetta, antibioottihoito on lisäksi välttämätön. Toistaiseksi
ei ole vielä saatavissa tehokkaita utaretuubeja märkäbakteeria
vastaan.
Kantavuuden
viimeisinä kuukausina, kun sikiö ottaa yhä suuremman alan
mahaontelosta, alkavat verkkomahassa mahdollisesti olevat vieraat
esineet vaivata lehmää. Tavallisesti siellä on naula, tai
rautalanganpätkä. Vieraan esineen takia lehmä on jo aikaisemmin
saattanut kärsiä muutaman päivän ruokahaluttomuutta, mutta siihen
ei ole kiinnitetty huomiota, koska vaiva on mennyt nopeasti ohi eikä
ole jättänyt muita oireita.
Muutamia viikkoja ennen poikimista, joskus myös poikimisen jälkeen, tulee joillakin lehmillä niiden maatessa emätin enemmän tai vähemmän ulos. Ulostulon aiheuttaa emättimen tai häntäsiteiden velttous, sitä edistää lyhyt parsi ja avoin lantakouru, johon lehmän takapää sen maatessa valuu.
Yleisenä hoitotoimenpiteenä käytetään parren takaosan kohottamista. Sen avulla saadaan lehmän takapää pysymään maatessa ylempänä.
Mikäli asennonmuutos ei auta, on vika korjattavissa hormonipistoksilla ja/tai leikkauksella.
Milloin lehmälle on annettava steriliteettihoitoa eli tiinehtimättömyyskäsittelyä?
Tiineystarkastukset olisi pidettävä viimeistään kolmen kuukauden kuluttua siemennyksestä. Mikäli hiehojen kantavuutta on aihetta epäillä, voidaan niiden kantavuus todeta jo kuuden viikon kuluttua.
Jo parin viikon kuluttua siemennyksestä voidaan saada alustava, tosin erittäin epävarma tieto kantavuudesta: kantavilla emättimen limakalvo on tavallisesti tahmea, ei- kantavilla liukas ja vetinen. Jos karttoajan kuluessa lehmällä esiintyy kiiman oireita, on varmistauduttava siitä, onko lehmä todella kantava. Kantavallakin lehmällä saattaa esiintyä kiimaa.
Utaretulehdus on lypsykarjan yleisin sairaus. Sen aiheuttavat vedinkanavan kautta utarekudokseen tunkeutuvat bakteerit tai sienet. Niin kauan kuin lehmien tuotantovaatimuksia pidetään korkealla ja lehmät ovat karjasuojissa, joiden suunnittelussa on kiinnitetty enemmän huomiota ihmisen työn helpottamiseen kuin lehmän terveyden ylläpitämiseen, ei utaretulehduksia voida hävittää. Utaretulehdukset ovat myös huomattavasti lisääntyneet koneellisen lypsyn tultua yleisesti käyttöön. Vähiten utaretulehduksia on havaittu esiintyvän pihatoissa.
Utaretulehduksen toteamisen ja hoidon kannalta on hyvä erottaa kolme eri utaretulehdustyyppiä:
1. äkillinen, yleisoirein alkava utaretulehdusVaikka utaretulehduksia ei voida lopullisesti hävittää, voidaan niiden esiintymistä ja voimakkuutta vähentää kiinnittämällä erityisen tarkka huomio:
Mitkä ovat äkillisen utaretulehduksen tuntomerkit?
Jos lehmässä huomataan yllä mainittuja äkillisen utaretulehduksen oireita, mitataan siltä välittömästi kuume, lypsetään sairas neljännes tyhjäksi ja otetaan yhteys eläinlääkäriin. Ratkaisevaa lehmän parantumiselle on se, kuinka nopeasti saadaan oikeaa hoitoa. Koska äkillisessä utaretulehduksessa sairauden aiheuttaja on levinnyt veren mukana utaretta laajemmalle koko eläimeen, on päähuomio kiinnitettävä lehmän kokonaishoitoon eikä vain utareeseen. Utareessakaan eivät antibiootit vaikuta täydellisesti, jos tulehdus on pitkälle edistynyt.
Miten kroonista utaretulehdusta hoidetaan?
Kroonisessa eli lievässä utaretulehdustapauksessa lehmälle ei nouse kuumetta ja se syö normaalisti. Maidossa on havaittavissa hiutaleita ja kokkareita, ja utareessa on pientä turvotusta ja kovettumia. Tällaisen utaretulehduksen hoidon aloittaminen ei ole tunneista kiinni mutta vaatii pitkäjänteisyyttä. Koska sairaus saattaa olla tarttuvaa, on sitä hoidettaessa otettava huomioon koko ympäristö. Tulehdus voi tarttua lypsykoneen tai lypsäjän välityksellä, joten on hyvä lypsää sairastunut lehmä viimeisenä.
Bakteerityypin selville saamiseksi ja sen levinneisyyden toteamiseksi kehotetaan yleensä ottamaan laboratoriokokeita varten maitonäytteet karjoista, joiden kokonaismaidossa on todettu runsaasti soluja ja/tai bakteereja. Tulehduksen toteaminen tapahtuu paikan päällä apteekista saatavaa indikaattoripaperia tai solutestiä hyväksi käyttäen.
Muistettakoon, että kun antibiooteilla käsitellyn lehmän maitoa viedään meijeriin, on tarkoin noudatettava meijerin antamia ohjeita.
Sekä äkillisessä että lievässä utaretulehduksessa käytetään usein vanhaa menetelmää: utaretta lypsetään usein ja haudotaan lämpimillä kääreillä tai voidellaan lämmittävillä voiteilla. Maidon menetyksen välttämiseksi kannattaa tällaista menetelmää kokeilla lievissä tapauksissa, varsinkin korkean tuotannon aikana.
Mitkä tekijät vaikuttavat utaretulehduksen syntyyn?
1. Lehmän vastustuskyvyn heikkeneminen. Sitä heikentävät korkea tuotanto, muut sairaudet, virheellinen ruokinta, pilaantunut rehu ja vesi sekä huono navettahygienia.
2.
Navetan rakenteelliset heikkoudet, ennen kaikkea väärin mitoitettu
parsi ja matala avokouru. Runsaasti utaretulehdustapauksia esiintyy
pitkäparsinavetoissa, joissa on vähän kuivikkeita ja sen vuoksi
aina märkä ja likainen parsi.
Miten kroonista utaretulehdusta hoidetaan?
Sekä äkillisessä että lievässä utaretulehduksessa käytetään usein vanhaa menetelmää: utaretta lypsetään usein ja haudotaan lämpimillä kääreillä tai voidellaan lämmittävillä voiteilla. Maidon menetyksen välttämiseksi kannattaa tällaista menetelmää kokeilla lievissä tapauksissa, varsinkin korkean tuotannon aikana.
Mitkä tekijät vaikuttavat utaretulehduksen syntyyn?
Lehmän vastustuskyvyn heikkeneminen. Sitä heikentävät korkea tuotanto, muut sairaudet, virheellinen ruokinta, pilaantunut rehu ja vesi sekä huono navettahygienia.
Navetan rakenteelliset heikkoudet, ennen kaikkea väärin mitoitettu parsi ja matala avokouru. Runsaasti utaretulehdustapauksia esiintyy pitkäparsinavetoissa, joissa on vähän kuivikkeita ja sen vuoksi aina märkä ja likainen parsi.
Lämmin ja kostea navetta ja vaihteleva lämpötila. Utaretulehduksen aiheuttajat elävät, lisääntyvät ja viihtyvät parhaiten kosteissa, lämpimissä, pimeissä ja likaisissa olosuhteissa.
Lypsykoneen huollon laiminlyöminen. Koneen mukana tuleva huolto- ja opaskirja on säilytettävä ja siinä olevia ohjeita noudatettava. Lypsykone on testattava kerran vuodessa. Säätöventtiili ja tykyttäjä on puhdistettava kerran kuukaudessa; nännikumeja on vaihdettava joka toinen viikko ja uusittava kahdesti vuodessa, aina 2000 lypsyn jälkeen. Jos lypsyaika lehmää kohti tuntuu venyvän liian pitkäksi (normaalistihan se on 4-5 minuuttia), on syytä tarkistuttaa kone. Samoin on tehtävä, jos rupeaa esiintymään yllättäviä utaretulehduksia. Testaajat ovat tavanneet kierroksillaan jopa viisi vuotta käytössä olleita nännikumeja sekä melkein tukkoisia tyhjöputkia, viallisia tyhjöpumppuja, ruosteisia tyhjöventtiileitä ja tykyttimen toiminnan virheellisyyksiä.
Väärä lypsytekniikka. Oikein suoritettu konelypsy, esim. tyhjälypsyn välttäminen, on niin vaativa tehtävä, että sen taitaminen vaatii käytännön kurssin.
Vedinpolkemat. Ne aiheuttavat vedinkanavan rikkoutumisen, mikä helpottaa bakteerien pääsyä utareeseen. Vedinpolkemien yleisimpiä syitä taas ovat kapea ja lyhyt parsi, välipuomien ja kuivikkeiden puuttuminen, riippuvat utareet ja pitkät vetimet.
Perityt rakenteelliset viat, kuten vuotavat vetimet. Korkean tuotannon aikaan herkkälypsyisiltä lehmiltä vuotaa maitoa alustalle. Koska maitoinen alusta tarjoaa bakteereille suotuisan elinympäristön ja väljät vedinkanavat niille helpon pääsyn utareeseen, ovat seurauksena usein toistuvat utaretulehdukset.
Kroonista utaretulehdusta sairastava lehmä. Tällainen lehmä on monessa karjassa korkeatuottoisin, ja siksi siitä ei malteta luopua, vaikka tiedetäänkin sen levittävän utaretulehdusta muihin lehmiin.
Kärpäset.
Miten utaretulehdusta voidaan ennalta ehkäistä?
Käyttämällä pitkävaikutteisia antibiootteja ummessa oloaikana niiden lehmien utareissa, jotka ovat edellisen poikimisen jälkeen sairastaneet utaretulehdusta. Näin käytetyt antibiootit tuhoavat edellisestä tulehduksesta utareeseen mahdollisesti jääneitä bakteereja ja estävät uusien bakteerien tulon. Hyötynä voi mainita myös sen, että lehmän ummessa ollessa käytetyt antibiootit eivät aiheuta maitotappioita. Tätä ehkäisy tapaa sen erinomaisuudesta huolimatta ei tule käyttää terveille lehmille, ellei laboratoriotutkimuksissa ole todettu lehmän maidossa olevan bakteereja.
Vedinkastomenetelmällä. Yleiseksi tavaksi on tullut kastaa vetimien päät lypsyn jälkeen desinfioivaan liuokseen, mikä samalla sulkee vedinkanavan pään. Tämä on aiheellinen toimenpide lehmille, joilla on viallisia vetimiä, ja karjoissa, joissa esiintyy paljon utaretulehduksia. Sen sijaan vedinkastomenetelmän käyttö terveissä karjoissa saattaa olla ennakkoehkäisyn liioittelua. Vetimien sulkijalihakset toimivat osana lehmien luonnollisesta puolustusmekanismista, ja voi käydä niin, että vedinkastomenetelmän lopettamisen jälkeen, tai jos se on sattumanvaraista, utaretulehdusalttius vain lisääntyy.
Rokottamalla (yleisrokotukset, stafylokokkirokotukset ja pyogenesrokotukset). Yleisrokotukset utaretulehdusta vastaan ovat vaikutukseltaan hyvin kyseenalaisia, ellei samalla kiinnitetä huomiota kaikkiin muihin tulehdusta ehkäiseviin toimenpiteisiin. Tällainen rokotus voi nostaa "utaretulehduskynnystä". Tämä tarkoittaa sitä, että utaretulehduksen ulkonaiset oireet eivät tule voimakkaasti ilmi, mutta tulehduksen aiheuttajat toimivat edelleen. Jotta utaretulehduskarjojen bakteerityypeistä päästäisiin selville, ovat näytteiden otot ja niiden tutkiminen laboratoriossa välttämättömiä.
Jos karjassa on sitkeä utaretulehdus (stafylokokki), antavat maidontarkastamot tavallisesti kehotuksen rokotuttaa karja.
Jos ummessa olevat hiehot sairastavat laidunkautena märkäbakteerin aiheuttamaa tulehdusta (pyogenes), olisi syytä rokotuttaa keväisin laitumelle laskettavat hiehot.
Puhallustauti on yksi vaarallisimmista nautaeläinten äkillisistä sairauksista. Se on ollut vakuutettujen eläinten korvaustilastoissa vuosi toisensa jälkeen ensimmäisellä sijalla.
Taudin aiheuttavat pötsiin muodostuneet kaasut, joita lehmä ei syystä tai toisesta voi röyhtäillä normaalisti ulos. Lehmän vasen puoli turpoaa ja nousee jopa selkärangan korkeudelle. Laajentunut pätsi painaa palleaan, ja hengitys vaikeutuu.
Useimmat turpoamiset tapahtuvat syksyisin, kun lehmät lasketaan voimakkaaseen odelmikkoon, joka on kaiken lisäksi yöpakkasten jäädyttämä. Samaan aikaan saattaa turvota useitakin lehmiä, mikä tekee taudin erityisen vaaralliseksi.
Turpoamisvaaran välttämiseksi olisi hyvä ennen äpärikköön laskemista antaa lehmien syötäväksi kuivaa heinää tai pahnaa. Apteekista on saatavissa myös ennaltaehkäiseviä lääkkeitä (esim. Tympolax). Koska puhaltuminen tapahtuu useimmiten erittäin nopeasti, on oikea ja nopea ensiapu lehmän pelastumiseksi tärkeä. Tietämättömyys ja eläinlääkärin toimeton odotteleminen voivat johtaa eläimen (eläinten) kuolemaan.
Mitä puhallustautiselle lehmälle on tehtävä?
Annetaan lehmälle noin 1/2 litraa jotain öljyä, esim. nauris- tai koneöljyä pötsikäymisen ja kaasun muodostumisen lopettamiseksi. Apteekista saa myös erilaisia puhallustaudin lääkkeitä. Jos ei ole mitään muuta saatavissa, kelpaa myös maito, johon on lisätty voisulaa. Tätä annetaan 2-3 litraa.
Lehmän etupää on ehdottomasti nostettava korkealle korokkeelle tai vietävä lehmä sellaiseen kohtaan seisomaan, että sen etupää on noin 1/2 metriä korkeammalla kuin takapää. Tällainen asennonmuutos helpottaa sekä kaasujen röyhtäilyä että pötsin painetta rintaonteloon päin.
Puhkaistaan pötsi. Jos öljyistä ja asennonmuutoksesta ei ole apua ja turpoaminen vain pahenee ja jos lehmä läähättää suu auki tukehtumaisillaan, on viimeisenä keinona hengen pelastamiseksi päästettävä kaasu pois puhkaisemalla pötsi.
Miten pötsi puhkaistaan?
Vaarattomimmin pötsin puhkaiseminen käy tarkoitusta varten valmistetulla putkipistimellä. Jos sitä ei ole saatavilla, voi äärimmäisenä keinona käyttää vaikkapa puukkoa. Puukolla tehty pötsihaava ei parane itsestään, vaan se on ommeltava.
Pisto tehdään vasemmalle nälkäkuoppaan, turvonneen pötsin yläosaan, viimeisestä kylkiluusta kämmenen leveyden verran taaksepäin. Pistokohdasta on hyvä ensin varmistautua tutkimalla vastaava kohta terveestä lehmästä. Ihon läpi tehdään terävän puukon kärjellä haava, johon putkipistin asetetaan ja työnnetään nopeasti läpi koko mitaltaan. Putki jätetään paikalleen niin kauaksi aikaa kuin kaasuja tulee. Lopuksi pistokohta suojataan haavalääkkeellä.
Minkälaisia virheitä tehdään puhallustaudin hoidossa?
Jos puhallustautinen lehmä joudutaan kaikesta huolimatta lopettamaan, on muistettava, että mahat ja suolisto on välittömästi poistettava; muuten pötsistä johtuva vieras haju tekee lihat ihmisravinnoksi kelpaamattomiksi.
Lehmän ruokatorveen voi juuttua perunan tai lantun kappale tai jopa kokonainen peruna sen syödessä juurikasveja. Näin käy varsinkin, jos lohkottuihin perunoihin tottuneelle lehmälle annetaan kokonaisia perunoita tai jos lehmä jostain syystä ahmii ruokansa.
Mistä tietää, että peruna on juuttunut lehmän ruokatorveen?
Mikäli lehmä turpoaa, on sen saatava nopeasti apua. Koska kaasut eivät pääse röyhtäilynä ulos, jatkuu pötsin turpoaminen. Samalla tukehtumisvaara lisääntyy.
Mitä on tehtävissä turpoavalle lehmälle?
Jos peruna on ruokatorven yläosassa eikä vaikuta kovin suurelta, voidaan yrittää työntää perunaa ruokatorven kummaltakin puolelta peukaloilla nieluun päin. Peruna irtoaa helpommin, jos lehmän pää pidetään tällöin alhaalla.
Lehmän etuosa pannaan korkeammalle, jolloin pötsin paine rintaonteloon päin vähenee.
Jos lehmän pureminen on estettävissä (esim. suun avaajalla), voidaan yrittää poistaa peruna suun kautta siten, että toinen painaa ulkopuolelta peukaloilla perunan ylös nieluun ja toinen ottaa sen sieltä käsin.
Jos on käytettävissä kurkkurassi voidaan peruna yrittää painaa alas pötsiin. Kurkkurassia työnnettäessä on varmistauduttava koettelemalla ulkoapäin, että rassi menee ruokatorveen eikä henkitorveen. Kun rassi on ruokatorvessa, tuntee sen liikkeen ulkoapäin. Kurkkurassin käyttöä ei sen vaarallisuuden vuoksi yleensä suositella.
Jos lehmä näyttää menehtyvän eikä apua ole saatavissa, on hengen pelastamiseksi toimittava samoin kuin tavallisessa turvotuksessa eli käytettävä putkipistintä tai puukkoa. Katso sivuilla 45 ja 46 olevia kuvia!
Minkälaisia virheitä tehdään perunaa poistettaessa?
Jos lehmä saa syödä mielin määrin viljaa päästyään esim. navetassa irti tai karattuaan laitumelta viljapeltoon, seuraa siitä myrkytyksenomainen hiilihydraatti- aineenvaihduntahäiriö. Tämä koskee lähinnä parhaita lehmiä korkean tuotannon aikoihin, koska ne si1\oin ovat ahneimmillaan.
Miten ylensyöminen vaikuttaa lehmään?
Ylensyöneelle lehmälle tulee antaa ensiapuna hiivaa, heti kun tapaus on huomattu. Sitä annetaan 1/2-1 kg. Syödystä viljamäärästä riippuu, täytyykö eläinlääkäri kutsua heti paikalle vain kannattaako seurata tilannetta.
Mitä hoitovirheitä tehdään?
Kun lehmällä huomataan edellä lueteltuja oireita, annetaan sille usein erilaisia pötsi-, puutostauti- ja kuumelääkkeitä. Tavallisesti lehmä vaikuttaakin muutaman päivän sairastettuaan terveeltä. Tällöin paranemista eivät ole kuitenkaan saaneet aikaan lehmälle annetut lääkkeet vaan sen luonnostaan pitämä paasto.
Miten hoidetaan lehmää, jolla epäillään olevan vieras esine verkkomahassa?
Ensiapuhoitona tunnetaan ennen kaikkea asennon muutos: lehmän etujalkojen alle poljetaan pehmitetty koroke, joka nostaa lehmän etupään 10-15 senttiä korkealle. Tällöin on huolehdittava siitä, etteivät kytkyet ole jääneet liian lyhyiksi kiristäen niskan päällä. Vaikka taudin oireet häviäisivätkin muutaman päivän kuluttua, on etupää pidettävä korkeammalla kolmisen viikkoa taudin uusiutumisen estämiseksi.
Lehmä pidetään paastolla kaksi vuorokautta, vain vedenjuontia ei tarvitse rajoittaa. Mikäli lehmä ei tunnu paranevan, on sille annettava antibioottihoitoa tai suoritettava leikkaus. Leikkausta suositellaan myös silloin, jos lehmällä on jo aikaisemmin epäilty olevan vieras esine verkkomahassa tai jos kyseessä on nuori ja korkeatuottoinen lehmä. Leikkaus on varmin hoitotapa.
Mitkä ovat yleisimmät hoitovirheet?
Lihasrappeutuma johtuu seleenin ja E-vitamiinin puutteesta. Sitä esiintyy nuorella karjalla. sioilla ja lampailla erityisesti kylmän ja sateisen korjuukauden jälkeen. Vasikat ja nuori karja sairastuvat yleisimmin keväällä juuri laidunkauden alussa. Samalla kun leikkuupuimurilla puidun viljan käyttö on lisännyt lihasrappeutumia, ovat sitä puolestaan vähentäneet seleeniä ja E-vitamiinia sisältävät täysrehut. Suomi kuuluu kokonaisuudessaan skandinaaviseen seleeninpuutosalueeseen. Pohjanmaalla on maaperässä yleensä vähemmän seleeniä kuin muualla.
Tavallisesti tunnetaan vain hevosen ähky, mutta myös nauta eläimillä tavataan samanlaisia tuskatiloja: lehmä potkii takajaloillaan, menee makuulleen, nousee nopeasti ylös, välillä ottaa heinää suuhunsa. Vaikka tällainen tuskatila näyttää vakavalta, menee se useimmiten 2-3 tunnin kuluessa itsekseen ohi.
Jos
oireet jatkuvat pitempään, voi kysymyksessä olla hyvinkin vakava
sisäinen sairaus, jonka hoitoon tarvitaan eläinlääkäriä.
Sorkkakuume kuten muutkin sorkkien sairaudet on yleistynyt viime vuosien aikana. Syy tähän on riittämätön sorkkien hoito, kuivikkeiden puuttuminen, ritilänavettojen yleistyminen ja entistä raskastyyppisempien lehmien suosiminen. Myös yhtämittainen navetassa pito rasittaa sorkkia. Sorkkakuumetta tavataan useammin hiehoilla kuin lehmillä. Jos hieho viedään karsinasta parteen sementtipohjalle seisomaan tai jos sitä oudokseltaan kuljetetaan kovalla tiellä, saa se usein sorkkakuumeen. Sitä esiintyy lisäsairautena varsinkin ketoosin (asetonitaudin), mutta myös jälkeisten, utaretulehduksen ja halvauksen yhteydessä.
Mistä sorkkakuumeen voi todeta?
Jalkavaltimon pulssi on tunnettavissa suunnilleen nuolen osoittamassa paikassa.
Mitä on tehtävä sorkkakuumeiselle lehmälle?
Nokkosihottuma johtuu liikaherkkyydestä. Se aiheuttaa ihoon kohoumia, jotka ovat matalia ja noin 3 sentin laajuisia, ja ne havaitsee joko karvan pystyyn nousemisesta tai vetämällä sormen päillä ihoa pitkin. Muita merkkejä eläimessä ei ole; se vaikuttaa terveeltä. Vain vaikeimmissa tapauksissa saattavat silmien, sieraimien ja emättimen ympäristöt turvota.
Hoitotoimena voidaan lehmälle antaa ulostavia lääkkeitä, esim. glaubersuolaa. Mutta tauti menee tavallisesti 1-2 vuorokauden kuluessa itsekseenkin ohi. Jos oireet pahenevat niin, että lehmän sieraimet turpoavat ja hengitys vaikeutuu, on syytä turvautua eläinlääkärin apuun.
Ripuli
on yleinen kotieläinten sairaus. Erityisen alttiita sille ovat
vasikat ja porsaat. Ripuli saa usein alkunsa ruokinnallisista
tekijöistä, mutta sen saattavat aiheuttaa myös bakteerit
(kolibakteerit, salmonella), virukset tai sisälmysloiset. Koska
kulloisestakin aiheuttajasta on vaikea päästä selville, on myös
yleispätevän ensiapulääkkeen nimeäminen mahdotonta.
Mitkä ovat vasikkaripulin ruokinnalliset syyt?
Vasikkaripulin ympäristöllisistä syistä mainittakoon kylmä ja kostea karjasuoja, pilaantunut rehu tai vesi ja ympäristön vaihdos, mitkä kaikki alentavat vasikan vastustuskykyä.
Kun vasikka on kahden viikon ikäinen, ruvetaan tasaisesti lisäten antamaan heinää ja väkirehua vähentäen maitoa niin, että kahden kuukauden ikäinen vasikka ei enää tarvitse sitä.
Paitsi
ruokinnalliset ja ympäristölliset tekijät saattavat vasikkaripulin
aiheuttaa bakteerit ja loiset. Bakteerien aiheuttama ripuli hoidetaan
antibiooteilla. Kolibakteeri aiheuttaa sairauden varsinkin
pikkuvasikoilla. Sairaus voi olla niin äkillinen, että vasikka voi
kuolla jo puolessa vuorokaudessa.
Oireet ovat:
Koliripuleissa ulostus muuttuu vaaleaksi, vetiseksi ja pahalta haisevaksi. Nestehukka on suuri, minkä johdosta silmät painuvat sisään. Sairastuneelle vasikalle annetaan lääkehoidon lisäksi runsaasti vettä, hiiltä, kauralimaa, mutta ei maitoa eikä sen korviketta. Kun annetaan antibiootteja, on hyvä antaa aina myös piimää tai apteekista saatavaa maitohappoa (1 ruokalusikallinen sekoitetaan 1/4 litraan maitoa).
Salmonellabakteerit aiheuttavat ripulin varsinkin hiehoilla ja vasikoilla. Kysymyksessä on ihmisiinkin tarttuva hiirilavantauti. Sen oireita ovat kuume (42 astetta) ja verinen ripuli, johon eläin saattaa kuolla muutaman vuorokauden kuluessa.
Sisälmysloisten aiheuttaman ripulin voi saada selville lähettämällä ulostusnäytteen laboratorioon (Valtion Eläin- lääketieteellinen laitos). Jos ulostusnäytteissä todetaan loisten munia, paranee ripuli tavallisesti muutamassa vuorokaudessa matolääkkeiden annon jälkeen.
Mitkä ovat virusripulin oireet?
Siellä missä käytetään vielä piikkilankaa laitumen aitana. tulee silloin tällöin lehmien karatessa aidan yli utareiden ja varsinkin vetimien repeytymiä ja haavoja. Utarehaavat ovat tavallisesti pinnallisia eivätkä ne vaadi paljon hoitoa. Sen sijaan vedinhaavat saattavat olla syviä ja ulottua maitokanavaan asti. Tällaiset haavat on aina ommeltava mahdollisimman pian. Jos haavan ompeleminen jätetään seuraavaan päivään, on paraneminen varsin epävarmaa. Jos haava jätetään kokonaan ompelematta, jää haavan kohtaan vedinavanne. Vedinavanne on poistettavissa vain leikkauksella, ja sen voi tehdä vasta, kun lehmä on ummessa.
Kovalta alustalta ylös noustessaan lehmä voi ruhjoa vetimen niin, että maito ei pääse tulemaan. Huonosti eristetyissä parsissa voi myös viereinen lehmä päästä polkemaan makaavan lehmän vetimen. Useimmat vedinvauriot sattuvat korkeimman tuotannon aikaan, jolloin utareet ja vetimet ovat suurimmillaan. Juuri utareiden ja vetimien muodosta ja koosta riippuu, kuinka altis lehmä on vedin- polkemalle. Toisille lehmille saattaa vedinpolkemia sattua viikoittain, toisille ei koskaan.
Miten vedinpolkema on todettavissa?
Miten vedinpolkemaa hoidetaan?
Suurin virhe, mikä vedinpolkeman hoidossa saatetaan tehdä, on yrittää lypsää maito väkisin vioittuneesta vetimestä. Muutaman päivän lypsämättömyys ei terveelle utareneljännekselle ole vahingollista. Sen sijaan saattaa tulehtuneen vetimen lypsämisestä olla seurauksena sitkeä vedintulehdus, joka estää pitkäksi aikaa maidon tulon. Tällöin suoritetusta leikkauksesta lehmä saa usein jatkuvasti vuo- tavan vetimen.
Vaikka vedinpolkemaa hoidetaan huolellisesti ja kaikkien sääntöjen mukaan, on rikkoutunut vetimen pää jatkuvasti vaikeiden utaretulehdusten (varsinkin stafylokokkien) aiheuttaja. Siksi ennaltaehkäisyyn kannattaa kiinnittää vakavaa huomiota.
Millä toimenpiteillä vedinpolkemia voidaan vähentää?
Vedinrohtuma ja kesähaavat ovat laidunajan tavallisia vedinsairauksia, jotka häviävät syksyllä, kun lehmät tuodaan auringonvalolta suojattuun navettaan. Vedinrohtuman aiheuttaa virus. Se voi tarttua myös lypsäjän käsiin.
Yleisesti vetimien ihon sairauksien hoito on aloitettava välittömästi oireiden ilmaannuttua. Niistä saattaa kehittyä hyvinkin harmillisia ja pitkäaikaisia, koko kesän kestäviä - ihon tulehduksia, kun bakteerit pääsevät vioittuneisiin kohtiin. Lieviä tapauksia hoidetaan apteekista saatavilla vedinvoiteilla.
Syyliä esiintyy hiehoilla ja nuorilla lehmillä. Osa niistä kuivuu ja putoaa pois iän mukana, osa syylistä jää ja kasvaa edelleen. Syylät eivät aiheuta vaaraa, mutta saattavat esim. vetimissä esiintyessään haitata lypsyä; siksi ne on syytä leikata pois. Leikkaus suoritetaan hyvissä ajoin ennen hiehon poikimista ja lehmillä niiden ummessa ollessa. Mikäli vetimissä tai muualla on erittäin runsaasti pieniä syyliä, olisi edullisinta antaa rokottaa lehmä kasvainkudoksesta valmistetulla rokotteella.
Toisinaan esim. puutostautinen lehmä pudottaa märepaloja eteensä. Tällä ei ole mitään tekemistä hammasvikojen kanssa.
Ei ole kovinkaan harvinaista, että lehmän kova ulko- sarvi irtoaa, kun sarvi jää johonkin kiinni esim. lehmän puskiessa. Sarven paikalle jää verinen martosarvi. Vaikka tämä verta vuotava tynkä näyttää pahalta, ei se kuitenkaan ole vaarallinen. Sen suojaamiseksi ja verenvuodon tyrehdyttämiseksi kääritään tyngän ympäri tiukka side, joka saa olla paikallaan, kunnes se itse irtoaa.
Lehmän etupolven kohdalla on ärsykkeille altis lima- pussi. Se ärsyyntyy varsinkin silloin, kun lehmä nousee ylös sementtialuselta tai vioittaa sitä parteen. Siitä seurauksena on hiljalleen suureneva pahka, joka saattaa vaikeuttaa lehmän liikkumista.
Pahkan vuoksi tarvitsee harvoin suorittaa leikkausta. Heti kun pahkan muodostuminen huomataan, on lehmän etuosan alle pantava runsaasti pehmikkeitä, mikä tavallisesti estää pahkan suurenemisen.
Parantavasti
vaikuttavat myös pehmittävät ja lämpöiset hauteet.
Polvipahka
Laidunkautena
polvipahkat yleensä joko häviävät tai ainakin pienenevät.
Kinnerpahka
aiheutuu siitä, että lehmä maatessaan hankaa kintereen ulkosivua
joko sementtiin tai ritilään. Eniten kinnerpahkoja esiintyy
raskastyyppisillä lehmillä, jotka makailevat paljon. Kinnerpahkaa
hoidetaan samoin kuin polvipahkaa.
Keväisin ja kesällä laidunaikaan sattuu luunmurtumia, jotka tavallisesti johtavat lehmän teurastukseen. Näistä usein tapahtuva lonkka- eli sarvenankyhmyn murtuminen on kuitenkin vaaraton. Se vaikuttaa vain lehmän ulkonäköön, ei lehmän kantavaksi tulemiseen enempää kuin poikimiseenkaan.
Jos lehmän silmästä alkaa vuotaa vettä ja lehmä pitää silmää kiinni, on syynä sarveiskalvolle tarttunut kauran helve, joskus myös ruhje tai oljen pisto. Helpeen tuntee siitä, että sarveiskalvossa on noin 2 millin levyinen ja 10 millin pituinen kellertävä läikkä, jonka ympärillä sarveiskalvo vähitellen muuttuu sameaksi.
Koska lehmä sulkee kosketuksesta silmänsä tiukasti kiinni, on roskan poistaminen vaikeaa. Tavallisesti se tehdään pinseteillä nopealla liikkeellä. Kun roska on poistettu, katoaa sameus itsekseen.
Lehmä luo, jos se esim. loukkaantuu viimeisinä tiineys- kuukausina. Luomiseen voi olla syynä myös kohtutulehdus tai rehusta saatu homesieni. Luomista ei pidetä vaarallisena, koska tarttuvaa luomistautia ei maassamme enää esiinny.
Tavallisesti luomista ei seuraa eläimen sairastuminen. Lehmä tulee jopa normaalisti kiimaan ja kantavaksi sen jälkeen. Jos jälkeiset jäävät ja lehmä näyttää niistä kärsivän, on se saatava hoitoon. Muuten saattaa olla seurauksena kohtukuume ja mahous.
Jos lehmä siemennetään tiineyden varhaisasteella, voi seurauksena olla luominen ja erittäin sitkeä ja märkivä kohtutulehdus.
Vaarallinen mutta harvinainen sairaus lehmien ruoansulatuskanavassa on juoksutusmahan kierre tai haavat juoksutusmahassa. Sairaus esiintyy usein muutaman viikon kuluttua poikimisesta, ja oireita pidetään helposti asetoni- tautiin viittaavina.
Selvimpänä erona on kuitenkin se, että lehmä tavallisesti näyttää vähän turpoavan varsinkin oikealta puolelta. Juoksutusmahan kiertyessä vasemmalle ei vasemman kyljen turpoamista usein havaita. Lehmällä on myös tuskan oireita: se yrittää silloin tällöin potkaista takajalallaan mahansa alle. Lehmä ulostaa vähän kerrallaan ja usein. Ulostus on löysää ja se voi muuttua muutaman päivän kuluttua tummanruskeaksi, koska siihen on sekoittunut verta.
Juoksutusmahan kierteeseen sairastunut lehmä on saatava välittömästi eläinlääkärin hoitoon. Lehmä ei tähän sairauteen heti kuole, mutta jos se ei parane muutaman päivän kuluessa, saattaa lihojen kelpaaminen ihmisravinnoksi olla kyseenalaista.
Vain laidunaikana esiintyviä sairauksia ovat punatauti ja laidunhalvaus. Punataudin aiheuttaja on punaisia verisoluja tuhoava alkueläin, joka leviää puutäin eli puutiaisen välityksellä.
Mitkä ovat punataudin oireet?
Punatautiin sairastunut lehmä tarvitsee parantuakseen pikaisesti lääkärin apua. Tämä sairaus on vähentynyt, koska karjaa laidunnetaan yhä useammin peltolaitumilla, missä punkkeja levittäviä paju- ja leppäpensaikkoja ei ole.
Noin kahden viikon kuluessa siitä (useimmiten jo seuraavana päivänä), kun lehmät on laskettu laitumelle tai siirretty uuteen rehevään odelmikkoon, sattuu aineenvaihduntahäiriöitä, jotka muistuttavat poikimahalvausta. Kysymyksessä on laidunhalvaus.
Mitkä ovat laidunhalvauksen oireet?
Eläinlääkärin apu on taudin hoitamiseksi välttämätön. Jos lehmä on makuullaan, on apua odoteltaessa toimittava kuten poikimahalvaustapauksissa.
Miten laidunhalvauksia voidaan vähentää?
Koska maataloudessa hevonen on melkein kokonaan väistynyt koneiden tieltä, käsitellään tässä yhteydessä vain kolmea yleisintä hevosta koskevaa sairautta.
Hevosmiesten keskuudessa on lannehalvaus pelätyin sairaus. Se johtuu hiilihydraatti-aineenvaihdunnassa tapahtuvista muutoksista ja kohtaa sellaisia hevosia, joilla lähdetään ajoon muutaman päivän levon jälkeen. Taudin oireet alkavat ilmaantua, kun hevosella on ajettu noin kilo- metri: hevonen alkaa hikoilla ja pysähdellä, sen askel lyhenee ja käynti kangistuu, ja vähitellen se tuupertuu kokonaan, jos sillä edelleen ajetaan.
Miten lannehalvaukseen sairastunutta hevosta hoidetaan? Ensi oireiden ilmaannuttua on hevonen heti pysäytettävä pariksi tunniksi, ja sen jälkeen suoritettava paluu- matka tallille hitaasti. Jos hevonen näyttää kangistuvan uudestaan, on pysähdyttävä. Siitä huolimatta, että hevonen vaikuttaa terveeltä, sillä ei saa jatkaa matkaa. Jos halvauskohtaus on osattu hoitaa kuvatulla tavalla, ei hevonen tarvitse muuta hoitoa kuin parin päivän levon, minkä jälkeen se voidaan ottaa varovasti ajoon.
Mikä virhe tehdään hevosen saatua lannehalvauksen oireita?
Koska lannehalvaus alkaa, kun matkaa on tehty tallilta noin kilometri, tehdään tavallisesti se virhe, että hevonen pyritään ajamaan heti takaisin tallille. Liikunnan johdosta halvaus kuitenkin vain pahenee, hevonen tuupertuu matkalla eikä ehkä koskaan pääse ylös.
Yleisin hevosen sairaus on ähky. Sen aiheuttavat monet eri tekijät, kuten suolitukos, loiset, yhtäkkinen ruokinnan muutos, kylmä vesi, kaasujen muodostuminen ja suolisto- krampit.
Hevosen huomaa sairastuneen ähkyyn, jos se on rauhaton, lopettaa syömisen, kuopii etujaloillaan maata, menee makuulleen ja nousee kohta ylös, vaikeimmissa tapauksissa se piehtaroi ja saattaa jäädä selälleen makaamaan.
Lievä ähkytapaus menee usein ohi itsestään ilman hoitoa, varsinkin jos hevonen saa kevyttä liikuntaa. Koska kuitenkin lievinkin oirein alkava ähky saattaa olla hyvin vaarallinen, on viisainta turvautua ammattiapuun ensioireiden ilmaannuttua. On laskettu, että lähes 30 % ähkypotilaista kuolee, vaikka ammattiapu onkin ollut ajoissa paikalla.
Jos ähkyyn on sairastunut ori, on aina tutkittava, onko ähky seuraus kivespussissa olevasta suolenmutkasta. Vaikeista ähkytapauksista tämä on ainoa, jonka syyn voi ulkoapäin tutkimalla saada selville. Tällöin toinen kives tuntuu kireältä ja hevonen aristaa kun sitä koskettaa. Näin sairastunutta hevosta ei saa liikuttaa, vaan oriille on suoritettava viipymättä leikkaus. Ilman leikkausta hevosta ei tavallisesti voida pelastaa.
Hevonen on saanut kaviokuumeen, kun se alkaa kävellä aristellen ja näyttää pyrkivän keventämään etujaloille tulevaa painoa. Tämän se tekee työntämällä takajalkoja mahan alle, mikä huomataan selvimmin hevosen kääntyessä. Sairautta esiintyy vain etukavioissa.
Tämän taudin syitä on useita: naulanpainama, liian tiukkaan lyöty kenkä, yhtäkkinen ajo kovalla tiellä, jälkeisten kiinnijääminen, liikaherkkyys tai äkkinäinen, runsas viljan syöttö.
Sairastuneelta hevoselta otetaan kengät pois ja pannaan kylmät kääreet etukavioihin. Sille ei anneta vettä kahteen vuorokauteen.
Hoitamattomasta kaviokuumeesta saattaa aiheutua pullokavio tai "virsukavio", minkä johdosta hevosen liikkuminen kovalla tiellä käy vaikeaksi.
Maassamme lasketaan olevan 200 000 rekisteröityä, puhdasrotuista ja 100 000 sekarotuista koiraa. Kun koiranpito on yleistynyt, ovat sen tuomat haittatekijätkin moninkertaistuneet. Monessakaan asiassa ei rikota lakia ja hyviä tapoja vastaan niin yleisesti kuin koiranpidossa.
Mitä on huomioitava koiraa hankittaessa?
Koiraa hankittaessa on selvitettävä tarkoin syy, miksi se otetaan. On muistettava, että kun pentu on kerran otettu, siitä on vaikea myöhemmin luopua - siinäkin tapauksessa, että siitä tulee vihainen tai se aiheuttaa allergisia sairauksia. Koiraa ei saa ottaa myöskään vain elintason näytteeksi tai lasten päähänpistoa noudattaen. Kenenkään ei tulisi lahjoittaa pentua perheeseen, jossa koirista ei välitetä. Tällaisista koirista tulee varmimmin kodittomia juoksukoiria, jotka villitsevät muita mukaansa.
Pentua ostettaessa pitäisi valinnan tapahtua lähinnä eri rotujen välillä, mutta varsinkin maaseudulla ratkaistaan valinta usein rotukoiran ja sekarotuisen välillä. Puhdasrotuinen ei suinkaan ole koira, jonka vanhemmista toinen on puhdasrotuinen, vaikka koiran ulkonäkö ei kielikään sekoituksesta. Koska sekarotuiset voivat olla hyviä vahti- ja metsästyskoiria ja niitä saa melkein ilmaiseksi, tulevat ne usein valituiksi.
Rotukoiran ottoa puoltavat kauneus- ja muotoseikat sekä kiinnostuksen laajentuessa näyttely- ja koetoiminta ja mahdollisesti pentu- ja astutustulot. Tuskinpa tulee huomioiduksi sitä, että sekarotuisesta koirasta maksettava koiravero on samansuuruinen kuin rotukoirasta. Usein voi myös todeta, että jos koirasta on maksettu korkea hinta, tulee siitä pidettyä parempaa huoltakin. Jos koiranpidolla on määrätty tarkoitus, se on esim. opas-, metsästys-, vahti- tai seurakoira, saa se tavallisesti asianmukaisen hoidon, kohtelun ja koulutuksen eikä ole häiriöksi ympäristölleen.
Muistettakoon,
että koiranomistaja vastaa kaikista koiransa aiheuttamista
vahingoista.
Mitä on tiedettävä koiran juoksuajasta?
Koiran kiima-aika kestää 21-24 vrk. Sinä aikana koira on ehdottomasti estettävä pääsemästä vapaasti ulos. Se on pidettävä suljetussa huoneessa tai häkissä. Sitä on kuitenkin ulkoilutettava säännöllisesti. Kun tällaista koiraa ulkoiluttaa, toteaa havainnollisesti koirakurin löysyyden: koiralauma juoksee perässä. Ulkoiluttamisen helpottamiseksi ja muiden koirien pitämiseksi loitolla voi käyttää apteekista saatavaa hajun poistavaa liuosta.Kiima-aika voidaan kokonaan estää joko antamalla hormonipistos noin kuukautta ennen laskettua kiimaa tai syöttämällä koiralle hormonitabletteja ennen oletettua kiimaa. Nämä eivät kuitenkaan tehoa, jos oireet (turvotus, verinen vuoto) ovat kestäneet muutaman päivän. Hormonihoitoa ei suositella ensimmäisen kiiman estämiseksi. Joissakin tapauksissa on hormonihoidon seurauksena koiraila todettu märkivä kohtutulehdus.
Haluttaessa pentuja, on narttu astutettava 11-12 vuorokauden kuluttua kiiman ensioireiden (hävynturvotus, veren sekaisen liman vuoto) ilmaantumisesta.
Jos koiranomistaja haluaa estää kiima-ajan ja pentujen teon lopullisesti, voidaan koiralle tehdä leikkaus. Narttukoiralta poistetaan munasarjat ja joskus myös kohtu. Uroskoira kastroidaan. Sen seurauksena koira saattaa lihoa ja se pysyy hyvin kotona. Kastroitu uros ei pääse näyttelyihin eikä kokeisiin.
Mitä muuta koiranomistajan on hyvä tietää?
Koira olisi rokotettava 2-3 vuoden väliajoin penikkatautia ja tarttuvaa maksatulehdusta vastaan. Ensimmäinen rokotus suoritetaan, kun pentu on kolmen kuukauden ikäinen. Matolääkkeitä on hyvä antaa 1-2 kertaa vuodessa.
Koiran kannukset omistaja voi leikata heti pennun synnyttyä vaaratta pois. Ne on hyvä leikata varsinkin metsästyskoirilta ja koirilta, joilla ne eivät kuulu nimenomaan rodun kuvaan.
Kun koirasta on pakko luopua sen ärtyisyyden, korkean iän, sairauden tai pitovaikeuksien takia, lopetetaan se nykyään tavallisesti nukuttavalla pistoksella.
Kissanpidon hankalin ongelma on kissan käyttäytyminen kiima-aikana ja tiheään toistuva pentujen syntyminen. Samoin kuin koirille, on kissoillekin olemassa ehkäisytabletteja. Kun niitä annetaan tabletti viikossa ympäri vuoden, ei kiimaa esiinny lainkaan. Myös leikkaus on mahdollinen, jos halutaan estää kiima ja pentujenteko lopullisesti. Uroskissat pysyvät paremmin kotona, jos ne leikataan.
Monilla seuduilla kuolee kissoja kissaruttoon. Sen aiheuttaa virus ja se johtaa tavallisesti kuolemaan. Tavallisimmat oireet ovat ripuli, väsymys ja oksentelu. Koska tehokasta hoitomenetelmää ei ole, olisi syytä rokottaa kissat taudin ennalta ehkäisemiseksi siellä, missä ruttoa on esiintynyt.
Matolääkkeitä olisi hyvä antaa 1-2 kertaa vuodessa.
Mitä on tiedettävä nautaeläintä ostettaessa? Koska eläinkauppaa saatetaan käyttää keinona, jolla päästään eroon joko piileviä tai perinnöllisiä sairauksia sairastavista eläimistä, on ostajan oltava tietoinen oikeuden hänelle takaamasta turvasta.
Lain mukaan lehmäkauppa purkautuu silloin, kun lehmällä on myyntihetkellä ollut vika tai sairaus, josta ostaja ei ole ollut tietoinen. Mikäli tässä tapauksessa myyjäkään ei ole tiennyt viasta, purkautuu kauppa ilman jatkotoimenpiteitä. Jos hän sen sijaan on ollut viasta tietoinen, mutta jättänyt sen kauppatilaisuudessa mainitsematta, purkautuu kauppa, ja myyjä joutuu syytökseen petoksesta. Varovainen eläimen ostaja ottaakin aina kaupantekotilaisuuteen jonkun "vieraan miehen", joka tarvittaessa voi oikeudessa todistaa sovituista kauppaehdoista. Ainoastaan hevoskaupassa on kolmen vuorokauden purkuaika, mikä tarkoittaa, että ostaja voi ilman mainittavaa syytä purkaa kaupan tänä aikana.
Lehmän terveydentilasta on otettava selvä ennen kaupantekoa tai mahdollisimman pian sen jälkeen, että vältyttäisiin monimutkaisilta ja vaikeilta selvityksiltä. Kun lehmä tuodaan ostajan navettaan, uusiin olosuhteisiin, saattaa se muuttuneen ruokinnan ja ympäristön vuoksi olla ruokahaluton muutaman päivän. On otettava huomioon, että ruokahaluttomuuteen saattaa olla syynä myös jokin sairaus.
Kun lehmä myydään kantavana, täytyy sen olla tutkittu. Pelkkä maininta siitä, että se on siemennetty, ei riitä. Varmuuden vuoksi on sovittava siitä, miten menetellään, jos lehmä kaikesta huolimatta ei olekaan kantava.
Mitä vikoja on varottava lehmää ostettaessa?
(Mitkä viat ja sairaudet laskevat lehmän arvoa)Miten lehmän voi vakuuttaa? Jos lehmä vakuutetaan koko sen arvosta, ovat vakuutusmaksut suhteettoman kalliita. Nykyään suositellaan teurasarvovakuutuksia eli koko karjan lihan arvon vakuuttamista. Jos karjalla on teurasarvovakuutus, voi lehmää hoitaa sen sairastuessa rohkeasti antibiooteilla tarvitsematta pelätä taloudellisia tappioita, koska omistaja saa joka tapauksessa korvauksen lihan arvosta. Antibioottihoitohan saattaa sitä paitsi monta kertaa pelastaa lehmän.
Kun karja on vakuutettu, ei yllättävän kuolemantapauksen ja sairauden pelko pidä karjanomistajaa ainaisessa jännitystilassa, koska tällöin mahdollinen menetys tulee edes osaksi korvattua.
Seuraavalla sivun taulukosta selviää, mihin tauteihin vakuutetut eläimet ovat kuolleet ja mikä on tautien esiintymisjärjestys. Tuntemattomien syiden suuri lukumäärä luettelon lopussa johtuu siitä, että läheskään kaikissa tapauksissa ei ole ollut mahdollista varmistua kuoleman syystä. Useimmat tähän ryhmään merkityt ovat olleet ilmeisesti poikimahalvauksia, puhallustauteja, puutostauteja, lihasrappeutumia tai sydänvikoja.
Suomen Keskinäinen eläinvakuutusyhtiö Toimintakertomus 1975:
N a u d a t: Korvattujen nautojen prosenttiosuus
Puhallustauti 11,6 %Meidän kaikkien velvollisuus on huolehtia siitä, etteivät eläimet joudu kärsimään ihmisen julmuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Eläinsuojeluvalistuksen lisäännyttyä suoranaiset julmuudet ja raakuudet eläimiä kohtaan ovat kyllä vähentyneet, niitä ei näe enää pieksettävän omistajan mielihalujen mukaan, mutta eläimen hoidossa on monta kertaa toivomisen varaa.
Kasvavaa karjaa saatetaan pitää karsinassa eikä huomata, että vasikat kasvaessaan tarvitsevat yhä enemmän tilaa. Ahtauteen liittyy usein kosteus, huono ilmanvaihto, pimeys ja likaisuus. Eläimiä laidunnettaessa ei varmistauduta aina siitä, että laitumella on riittävästi syötävää ja ennen kaikkea vettä.
Lemmikkieläintenkin kohdalla tavataan välinpitämättömyyttä. Koiria pidetään lyhyessä lieassa ilman auringon ja sateen suojaa eikä niille anneta vettä. Unohdetaan, että koira on luotu liikkumaan. Eläinsuojeluasetuksen mukaan koiran juoksulangan tulee olla vähintään 10 metrin pituinen ja kytkinlangan vähintään kaksi metriä. Poliisilla tai maanomistajalla on oikeus jopa ampua 1. 4.-31. 8. välisenä aikana irrallaan tavattu koira.
Eläinten kuljetuksessa on huolehdittava siitä ettei eläimelle tarpeetonta kärsimystä tai kipua. Yleisimpi rikkomuksia kuormauksissa ovat liian ahtaat kuljetustila, eläinten heittelehtiminen ja suurten ja pienten eläinten sijoittaminen samaan koppiin. Eläinten kuljettaminen henkilöauton tavaratilassa on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kielletty.
Jokaisen, jonka tietoon tulee eläinsuojelulain rikkominen on saatettava se eläinsuojeluviranomaisen tietoon. Eläinsuojeluviranomaisia ovat poliisit, terveystarkastaja eläinlääkärit sekä Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen nimeämät vapaaehtoiset valvojat. Useimmissa tapauksissa, joissa eläinsuojelulakia on rikottu, riittää tilanteen korjaamiseksi viranomaisen käynti paikalla. Räikeimmissä tapauksissa joudutaan turvautumaan oikeudellisiin toimenpiteisiin. Yleensä eläinsuojelulain tai -asetuksen rikkomiseen syyllistynyt joutuu itse vastaamaan kaikista asiasta aiheutneista kuluista, kuten tarkastuksista jne.
Raatojen hävittäminen ja hätäteurastettujen eläinten ruhojen käyttö aiheuttaa usein päänvaivaa. Tämä johtuu siitä, että näistä asioista ei ole yksityiskohtaisia määräyksiä. Jokainen toimii niin kuin uskoo helpoimmin ja edullisimmin pääsevänsä ruhoista eroon. Tavallisesti ne kuopataan maahan, joskus annetaan minkki- tai kettutarhoihin.
Ympäristönsuojelun takia olisi vähitellen luovuttava ta-vasta kuopata kuollut eläin maahan tai kuoppaaminen olisi tehtävä harkiten, ellei sitten kysymyksessä ole lemmikkieläin, jolle halutaan oikea hautapaikka. Koska kuollut eläin tavallisesti kuopataan ilman valvontaa sinne, mihin kätköpaikka on helppo kaivaa, esim. vesiperäiseen maahan, saattaa se saastuttaa vesistöjä vuosikausia.
Ympäristöhygieenisesti on kuoppaamista parempi tapa hävittää jätteet antamalla ne metsän pikkupetojen syötäväksi (ketut, näädät, supit, villiminkit). Jätteet olisi vietävä aina samaan paikkaan niin, että ne eivät tuota häiriötä ihmisille. Suuret ruhot olisi hyvä antaa ketunpyytäjien huostaan.
Toinen suositeltava tapa käyttää ruhoja on antaa ne minkeille. Minkkitarhuri voi nyky-yhteiskunnassa olla erinomainen ympäristönsuojelija. Esimerkiksi Saarijärvellä on yksityinen minkkitarhuri kerännyt lähes 10 vuotta ravinnoksi kelpaamattomat ruhot minkkiensä rehuksi. Hänestä on ollut hyötyä karjanomistajille, koska hän on ollut aina nopeasti paikalla, teurastanut, vetänyt ruhon navetasta, kuljettanut sen pois ja vieläpä maksanut työstään.
Yli 10 000 nautaa käsittävällä alueella kerääntyy keskimäärin kolme ruhoa viikoittain minkkitarhaan. Mutta syksyisin saattaa ensimmäisten pakkasöiden jälkeen, kun lehmiä kuolee puhallustautiin, jäähdyttämössä olla samalla kertaa kymmenenkin ruhoa. Tähän keräilyyn soveltuu vain yksityinen minkkitarhuri (eivät yhteiset sekoittamot), jolla on oma tarha, suuri jäähdyttämö, sekoittamo ja kuljetusauto.
Toistaiseksi ruhojen syöttö ei ole aiheuttanut minkkitarhassa minkäänlaisia tappioita. Kyseinen minkkitarhuri on keittänyt verenmyrkytykseen kuolleiden eläinten ruhot ja antanut ennen syöttöä koepalat muutamille minkeille. Riskiä pienentää myös se, että minkit on rokotettu botulinum-myrkytystä vastaan. Lehmien tavallisimmat kuolemansyyt, halvaus, puhallustauti ja loukkaantuminen, eivät sitä paitsi aiheuta vaaraa, jos ruhot saadaan heti käyttöön.
Pelätyin sairaus, joka kuolleiden ruhosta voidaan saada, on pernarutto. Se on erittäin harvinainen, haavasta ihmiseenkin tarttuva tauti. Pernaruton oireita nautaeläimissä ovat korkea kuume,ripuli ja sairauden nopea tarttuminen muihin eläimiin. Lehmä saattaa kuolla jo ensimmäisen vuorokauden aikana, jopa ennen kuin oireita on havaittu. Pernaruttoon kuolleen lehmän veri ei hyydy. On luonnollista, että epäiltäessä tällaista tautia otetaan heti yhteys eläinlääkäriin.
Karjanomistajalla on monia eri mahdollisuuksia, kun hän suunnittelee uuden navetan rakentamista tai vanhan korjaamista. Hän voi rakentaa joko liete- tai kiinteälanta-systeemillä toimivan navetan. Valinnassa ovat ratkaisevia tekijöitä karjan suuruus, navetan paikka ja rahoitusmahdollisuus.
Lietelantasysteemi sopii suurehkoille karjatiloille. Jos on mahdollisuus käyttää naapureiden kanssa yhteistä lannanlevitysvaunua, voidaan lietelantasysteemiä harkita myös pienemmille tiloille. Tällä systeemillä toimivan navetan rakentamista puoltaa siitä saatavan työn säästö. Sen varjopuolena on ennen kaikkea rakennuksen ja laitteiden kalleus. Eläinten terveyden kannalta se ei myöskään ole paras mahdollinen, koska niissä ei voi käyttää muuta kuiviketta kuin sahanpurua tai turvetta.
Jos valinnassa päädytään kiinteälantasysteemillä toimivaan navettaan, on ratkaistava, käytetäänkö ritilällä päällystettyä vai avokourua. Koska nykyään on yleensä puute sekä työvoimasta että kuivikkeista, rakennetaan yhä harvemmin jälkimmäisiä. Ritilöitä on kahdenlaisia: täysritilä, joka vaatii mekaanisen lannanpoistajan ja soveltuu suurehkoihin navettoihin (yli 15 lehmää), ja puoliritilä, joka sopii yhtä hyvin käsivaraiseen kuin mekaaniseen lannan- poistoon.
Parren pituuden ritilällä varustetussa navetassa tulee olla 130 senttiä parsirivin toisessa päässä ja 145 senttiä toisessa päässä. Tämä mahdollistaa lehmien sijoittamisen niiden kokoa vastaaville kohdille. Koska ritilä on siirrettävä, voidaan partta sen ansiosta tarvittaessa myös jatkaa lankulla. Hiehoja varten tulisi navettaan tehdä muutama parsi, joiden pituus on vain 100 senttiä.
Minkälainen on puoliritilällä varustettu navetta?
Koska puoliritilä on vielä osittain tuntematon, selitetään sitä tässä tarkemmin.
Kourun tulee olla 70-80 senttiä leveä ja 20-30 senttiä syvä. Sen pohjan pitää olla tasaiseksi hiottu ja käytävälle päin kalteva. Näin virtsa pääsee valumaan kourun takareunaan ja virtaa esteettä lannan jäätyä kourun etuosaan. Ennen lantalaa täytyy kourun pohjassa olla rei'itetty levy, jonka läpi virtsa valuu putkea pitkin virtsakaivoon. Sen pääsy lantalaan estetään siten, että levyn jälkeen kourun pohja nousee loivasti.
Mikäli kouru täyttää edellä annetut mitat, pysyy sen pohja aina kuivana, eikä lehmä pääse hännällään likaamaan itseään eikä muita.
Mitä etuja on puoliritiläjärjestelmästä?
Varjopuolena pidetään sitä, että jotkut lehmät arkailevat parteen menoa.
Minkälainen on hyvä navetta?
Minkälainen on huono navetta?
Jotta nykyaikaisen kotieläinrakennuksen ja "stressinavetan" ero tulisi selväksi, kuvattakoon tässä jälkimmäistä.
Stressinavetta on pimeä ja kostea, kärpäset viihtyvät siellä hyvin. Navetassa on vain pieni ilmanpoistoventtiili ja seinissä olevat tuloventtiilit ovat tukossa. Tämän takia ilmanvaihto ei toimi. Ilman raikastamiseksi onkin ovea pidettävä usein auki. Lämpötila navetassa nousee suojasäällä yli 20 asteen. Lehmät hikoilevat ja niiden hikiseen pintaan tarttuu pöly ja lika. Parret ovat lyhyitä ja lantakouru matala, niin että lehmien utareet ja häntä ovat osaksi likaisessa kourussa. Kun pahnoja ei ole riittävästi eikä ole aikaa alusten puhdistamiseen, ovat lehmien sivut lantakerroksen peitossa. Lehmiä joudutaan usein pesemään, ja siten kosteus navetassa vain lisääntyy ja parsi pysyy märkänä. Parret ovat kapeita eikä niissä ole välipuomeja, joten lehmät pääsevät polkemaan toistensa vetimiä. Lypsykonetta ei ole testattu eikä vedinkuppeja vaihdettu muutamaan vuoteen. Yhden lehmän lypsy kestää 10 minuuttia. Vasikkakarsinan pohja on betonista, sen pieni virtsakouru on tukossa, ja kuivikkeiden puutteen vuoksi vasikat ovat yltä päältä lannassa.
Käsivarainen lannanpoisto, kuivittaminen ja eläintenpuhdistaminen vievät tällaisessa stressinavetassa 25 prosenttia navettatyöhön käytetystä ajasta. Kuumeiset utaretuledukset ja ripulit ovat tavallisimpia sairauksia. Navetan ilma ja koko ilmapiiri on painostava. Isäntäväki ei saa työlleen jatkajaa - nuoripolvi on saanut ankean kuvan karjanhoidosta.
6. LIETE
Karjasuojien lietteen levitys on joskus hankalaa, kun pelätään lietteen joutuvan vesistöön tai naapurit eivät oikein hyväksy sen voimakasta hajua levityspäivinä. Lietehän ajetaan pelloille pääasiassa kesällä mutta osaksi myös talvisaikaan. Kokemukset ovat osoittaneet, että vesistöjen saastuttamisvaaraa ei juuri ole, ei sittenkään, vaikka liete ajetaan talvella routaiseen maahan, kunhan lietteen määrä pidetään kohtuuden rajoissa. Liuenneet tai nesteen sisältävät ravinteet pystyvät osaksi imeytymään roudan läpi. Huuhtoutumisriski on vähäinen, sitä vähentää vielä peltojen salaojitus. Ainoaksi harmilliseksi haitaksi jääkin epämiellyttävä haju, eikä sekään kestä monta päivää.
Puhdistuslaitoksilta peräisin olevaa lietettä pidettiin vielä joitakin vuosia sitten ympäristöä vahingoittavana kaatopaikka-aineksena. Sitä ajettiin kaatopaikoille ja sitä varten tehtiin altaita vetisille soille, joista sitä sitten valui vesistöön tai joista se oli ajettava pois. Nyt ovat lietekysymykset menossa oikeille raiteille. Tutkimukset ovat osoittaneet, että liete on lannoitus- ja maanparannusaine aivan kuin karjanlantakin. Se sisältää typpeä, fosforia ja hivenaineita jopa enemmän kuin karjanlanta. Haitalliset aineet ovat vähäisiä, niiden määrät riippuvat paikallisista olosuhteista. Liete suositellaan levitettäväksi pelloille, mutta yhtä hyvin metsiin, varsinkin kevyiden kangasmaiden taimikoille.
Levitettäessä lietettä metsiin käytetään lietesäiliöstä lähtevää sopivan pituista muoviputkea, jota myöten liete valuu tarkoitettuihin kohtiin.
Saattaa tuntua oudolta, että karjatalousalan kirjaseen on liitetty myös kaloja ja kalavesiä käsittelevä osa. Mutta kun ottaa huomioon, että maassamme on runsaasti pienvesistöjä, jotka sijaitsevat joko karjanomistajien mailla tai niiden läheisyydessä, on syytä korostaa pienvesien käyttöarvoa. Oikeilla hoitotoimilla voi suhteellisen helposti sekä lisätä niiden kalan tuottoa että käyttää niitä keinolliseen kalankasvatukseen. Kirjolohta on pidetty jopa uutena kotieläimenä, koska se on kesy, helppohoitoinen, nopeakasvuinen ja siitä saadaan taloudellista hyötyä. Samoin kuin maanviljelystiloilla hoidetaan peltoja ja metsiä, voidaan kalavesiäkin hoitaa tuoton lisäämiseksi tai tuotantosuunnan muuttamiseksi.
Miten purojen ja lampien kalantuottoa voidaan lisätä?
Luonnontilassa olevat purot ja joet saattavat olla mitä parhaita kalojen oleskelu-, kasvu- ja lisääntymispaikkoja. Tavallisimpia syitä siihen, että kalat eivät niissä kuitenkaan viihdy, ovat:
-veden vähyys keskikesällä ja lopputalvella,
Usein näitä haittatekijöitä voidaan vähentää hyvin pienillä toimilla:
1. Koska monissa puroissa vesi laskee kaksi kertaa vuodessa niin vähiin, että kalat kaikkoavat, on puroihin tehtävä pieniä patoja. Niiden avulla voidaan veden pinta pitää halutulla korkeudella. Patojen rakentaminen on edullisempaa ja padoista saadaan pitävämpiä, kun rakennusaineena käytetään turvemättäitä ja kiviä eikä puuta ja sementtiä.
Uusin menetelmä puropatojen rakentamiseksi on käyttää hiekalla tai mullalla täytettyjä, tiukasti kiinni sidottuja muovisäkkejä (apulantasäkkejä). Niistä on nopea ja helppo rakentaa pato. Lisäksi tällainen pato on helppo purkaa tarvittaessa ennen tulvia. Mikäli maasto on tasaista, voidaan yhdellä padolla, jonka korkeus on puoli metriä alkuperäisen vedenpinnan yli, nostaa vettä jopa puolen kilometrin matkalla. Veden nostaminen antaa kaloille lisää elintilaa ja kaunistaa maisemaa.
Veden jatkuvan virtaamisen turvaamiseksi olisi hyvä tehdä pato myös järvestä alkavan puron suulle. Sillä voidaan säännöstellä veden juoksu niin, että se ei lopu purosta kuivanakaan aikana.
2. Karuilla seuduilla voidaan kalantuottoa lisätä paitsi padoilla myös lannoituksilla ja kalkituksilla, jotka vaikuttavat ravinnon lisääntymiseen. Hehtaarituotto saattaa kalkitsemisen ja lannoittamisen ansiosta nousta huomattavasti. Lampien kalkitseminen suoritetaan parhaiten keväällä. Jäälle levitetään maatalouskalkkia 500-2000 kg/ ha.
3. Runsasta pikkukalakantaa olisi vähennettävä tehostetulla pyynnillä.
4. Pohjaeläintuotannon lisäämiseksi olisi lammen pohja pöyhittävä esim. vetämällä vaijerilla 1-2 kertaa kesässä.
Lammet ja järvet, joiden vedenpintaa on laskettu, olisi entisöitävä. Tällainen toimenpide lisäisi kalastoa ja kaunistaisi maisemaa.
Miten siianpoikasia kasvatetaan?
Siianpoikasia voidaan kasvattaa kaikkialla, missä vettä on padottavissa laajalle alueelle ja mistä se on johdettavissa pois. Jos tilalla on notkelmia, joiden läpi virtaa pieni puro tai joissa on lähteitä, saadaan niistä patoamalla erinomaisia siika-altaita. Haitallisia tulvavesiä varten voidaan kaivaa altaan sivuun oja. Allas olisi pyrittävä rakentamaan mahdollisimman laajalle alueelle, koska tuotannon suuruus riippuu altaan vesipinta-alasta. Veden vaihtuminen ei siianpoikasten kasvatuksessa ole niin tärkeä kuin lohien kasvatuksessa, päinvastoin: runsaasta veden vaihtumisesta on vain haittaa, koska siianpoikasten ravinto, planktoneliöstö, lisääntyy seisovassa vedessä.
Siikoja kasvatetaan kesän ajan. Ne istutetaan keväällä ja siirretään syksyllä järviin. Tuotos on keskimäärin 15 000 kpl/ha. Poikaset ovat syksyllä 8-10 sentin pituisia. Osoituksena siitä, että siika-altaiden rakentaminen ja siianpoikasten kasvattaminen on taloudellisesti kannattavaa, on kasvatuksen yleistyminen. Esimerkiksi Saarijärvellä on yhden ainoan kyläkunnan maanviljelijöillä noin 20 yhden hehtaarin suuruista allasta, joita on vähitellen rakennettu 10 vuoden aikana. Poikaset on markkinoitu kalastuskunnille ja kalastusseuroille koko eteläisen Suomen alueelle.
Miten kirjolohta kasvatetaan?
Kirjolohta voidaan kasvattaa jokseenkin kaikissa vesissä, joissa muukin kala elää. Kasvatuspaikkoina ovat olleet altaat, tammetut eli sihtilaitteilla varustetut purot, lammet, järvet ja meri. Tärkeintä on, että vesi vaihtuu ja että se vaihtuu sitä nopeammin, mitä enemmän kaloja on. Esimerkiksi altaaseen, jossa on 1000 kiloa lohta, tarvitaan lisävettä vähintään 500 litraa minuutissa.
Harrastelijan on parasta ottaa kasvatukseen 2-vuotiaita kirjolohia. Kun niiden paino on keväällä kasvatukseen otettaessa 200 grammaa, saattavat ne kasvettuaan sopivissa olosuhteissa painaa syksyllä yhden kilon. Pieniä kalamääriä voidaan ruokkia tuoreella kalalla. Kalojen ruokahalu ja kasvu ovat suurimmillaan, kun veden lämpötila on noin 18 astetta, ja pienimmillään talvella, kun lämpötila on vähän nollan yläpuolella. Talvisin ruokitaankin lohia vain 1-2 kertaa viikossa.
1: Varovainen lypsäminen voidaan aloittaa vaikka heti poikimisen jälkeen. Vanha käsitys, että lehmää ei saa lypsää ennen kuin jälkeiset ovat tulleet, ei pidä paikkaansa.
2. Vetimien vuotamista voi yrittää estää kuivaamalla ne lypsyn jälkeen ja kastamalla niiden päät kollodiumiin (saa apteekista) 2-3 kertaa muutaman minuutin väliajoin.
3. Utareliivejä olisi käytettävä sellaisilla lehmillä, jotka toistuvasti polkevat vetimiään ja joilla on korkean tuotannon aikaan suuret, riippuvat utareet.
4. Vedinside saadaan parhaiten pysymään paikallaan maalarinteipillä. Vetimen tulee olla tällöin kuiva ja rasvaton.
5. Vedinhaava on aina ommeltava, jos siitä tulee maitoa. Paranemisen nopeuttamiseksi olisi myös kaikki isot ja syvät vedinhaavat ommeltava. Piikkilanka ei kuulu enää nykyajan laidunaitaan.
6. Laidunkautena lehmät olisi pidettävä yötkin ulkona. Makuusija on siellä terveellisempi. Jatkuva ympäristön vaihtaminen saattaa aiheuttaa osalle lehmistä tottumisvaikeuksia ja tällöin esim. vedinpolkemat lisääntyvät.
7. Hiehon liikavetimet on poistettava, mikäli niin halutaan, ennen kuin hieho alkaa ontua.
8. Lehmää ei ole syytä panna väkisin umpeen. Vaikka pitkään lypsetty lehmä ei herukaan poikimisen jälkeen korkealle, pysyy sen vuosituotanto suunnilleen samana. Ummessaoloajan pituus on yksilöllistä eikä sitä tulisi muuttaa pakkotoimin.
9. Tuntuvaa lehmää on paras lypsää silloin, kun utareet näyttävät kovin pingottuneilta ja ne näyttävät rasittavan lehmää.
10. Jos ummessa olevalla lehmällä todetaan utaretulehdus, on sairasta neljännestä ruvettava lypsämään usein ja tarkkaan riippumatta siitä, milloin lehmä poikii.
11. Lypsyn jälkeen on utaretta koettelemalla varmistauduttava siitä, että utareissa ei ole kovettumia. Samalla selviää, ovatko kaikki neljännekset tyhjentyneet tasaisesti.
12. Jos karjassa esiintyy runsaasti utaretulehduksia, olisi pyrittävä hävittämään se lehmä, joka sairastaa jatkuvasti utaretulehdusta ja on vaarana ja bakteerien tartuttajana muille. Teurastaminen olisi suoritettava siitäkin huoli- matta, että kyseinen lehmä on karjan paras maidontuottaja. Tappiot utaretulehduksen takia ovat suuremmat kuin hyöty korkeasta maidontuotannosta.
13. Indikaattoripaperiin ei voi luottaa ummessa olevan lehmän maidon tutkimisessa. Se saattaa näyttää utaretulehduksen merkkejä, vaikka lehmä on täysin terve.
14. Yleisoirein alkavan, äkillisen, kuumeisen utaretulehduksen yleishoito on alettava heti oireiden ilmaannuttua. Hoidetaan siis koko eläintä eikä vain pelkkää utaretta.
15. Lehmä voi kantaa kolmekin viikkoa yli määräajan. Siitä ei tarvitse olla huolissaan, jos lehmä on täysin terve.
16. Jos poikimahalvaus on tulossa juuri työntöpoltteiden alussa, keskeyttää se poikimisen. Poikiminen tapahtuu vasta lehmän saatua kalsium-ruiskeen, tavallisesti muutaman tunnin kuluessa siitä. Tällainen halvaus uusiutuu usein vuorokauden kuluttua.
17. Ehkä vähiten synnytysapua tarvitsevat suomenkarjan lehmät, eniten friisiläiset ja erilaiset risteytykset. Hiehoja ei tulisi risteyttää synnytysvaikeuksien takia.
18. Poikimahalvauksen hoitoon käytetyt lääkkeet eivät vaikuta maitoon tai maidon käyttöön. Vain antibiooteilla on lihan ja maidon käyttöä rajoittavia vaikutuksia.
19. Lehmää tulisi pitää silmällä erityisen tarkkaan juuri poikimisen jälkeen noin vuorokauden ajan. Kohtu tulee ulos joko välittömästi vasikan jälkeen tai muutaman tunnin kuluessa siitä. Useimmat halvaukset alkavat vuorokauden kuluttua poikimisesta.
20. Karjanomistajalle, joka on menettänyt parhaan lehmänsä halvauksen seurauksena, saattaa tulla "poikimahalvauskammo". Koska halvaukset alkavat tavallisesti vasta 4.-5. poikimisen jälkeen, olisi tällaisen karjanomistajan
harkittava nuoremman karjan pitämistä. Halvaukselle alttiita lehmiä hänen ei tulisi antaa teuraaksi, vaan ne pitäisi myydä pitolehmiksi tiloille, joilla halvausta ei pelätä. Muuttuneissa olosuhteissa saattaa sitä paitsi halvausalttius vähentyä. Myynnin yhteydessä on luonnollisesti mainittava, että lehmällä on taipumus poikimahalvaukseen.
21. Sään ja sen muutosten vaikutus näkyy eläintenkin terveydessä. Mm. poikimahalvauksia tuntuu esiintyvän eniten matalapaineen alussa ja sen aikana.
22. Kun karjaa tuodaan laitumelta lypsettäväksi ja joku lehmistä näyttää jatkuvasti kulkevan muita hitaammin, saattaa se olla merkki jostakin kroonisesta sairaudesta.
23. Lehmän ruokahalu heijastaa sen terveydentilaa. Ruokahaluttomuus poikimisen jälkeisinä viikkoina on tavallisesti puutostaudin oire, mutta ennen poikimista se on oire jostakin sisäisestä vaivasta, jonka selville saaminen on vaikeaa ja joka voi vaivata vielä poikimisen aikana ja sen jälkeenkin (esim. vieras esine).
24. Potkurilehmää voi lehmän luonteenlaadun mukaan yrittää lypsää käyttäen seuraavia keinoja:
a) Käytetään sierainpihtejä tai erilaisia myytävänä olevia potkunestäjiä.
b) Köytetään kintereet yhteen. Köysi tai remmi pysyy parhaiten, jos se sidotaan kintereiden kohdalla ristiin niin, että se muodostaa kahdeksikon.
c) Pidetään toista takajalkaa ylhäällä kintereeseen asetetulla kepillä.
d) Kierretään köyden silmukka kireälle kintereen yläpuolelle samaan tapaan kuin huulipuristin hevoselle.
e) Nostetaan häntä ylös ja pidetään sitä kaarella selän päällä koko lypsyn ajan.
f) Pää vedetään remmillä ylös pään yläpuolella olevaan tankoon. Häntä ylös ja kaarelle selän päälle
25. Keväisin lehmiä laitumelle laskettaessa on syytä kiinnittää huomiota niihin lehmiin, joilla näyttää olevan möyrytaudin oireita (puskevat, möyrästävät), jotta ne saataisiin viimeistään silloin hoitoon.
26. Pitkäkiimaiset (kiima kestää tällöin 2-3 vrk.) hiehot eivät tule yleensä kantaviksi, ellei niille anneta ennen siemennystä hormonihoitoa.
27. Lehmää ei ole hyvä ostaa lähellä poikimisaikaa, koska sen siirto ja uudet olosuhteet vaikuttavat haitallisesti pötsin toimintaan, ruokahaluun ja poikimiseen.
28. Hoitamattomat sorkat aiheuttavat vedinpolkemia, tuotannon alenemista ja turhia kärsimyksiä. Monille alueille on jo perustettu sorkkienhoitojärjestelmä: koulutettu "sorkkapedikyristi" tulee tilauksesta sorkkienhoitotelineellä varustetulla autolla karjatiloille.
29. Maalipurkkien joutumista lehmien ulottuville esim. laitumella on varottava. Maalit sisältävät lyijyvalkoista, jota lehmän ei tarvitse nuolaista montakaan kertaa, kun se jo sairastuu vakavasti.
30. Karjan säännöllinen ulkoiluttaminen talvella vähentää sairausalttiutta. Erityisesti nuoren karjan ulkoiluttaminen on tärkeää.
31. Sonnivasikat voidaan laiduntaa yhdessä muiden vasikoiden ja hiehojen kanssa, jos ne leikataan. Leikkaus on paras suorittaa noin 4 viikon iässä.
32. Sarvet voidaan katkaista lehmiltä milloin tahansa. Varsinkin laitumelle laskettaessa on sellaisten lehmien sarvet katkaistava, joiden käyttäytyminen on vaaraksi muille. Sarvien katkaiseminen käyttämällä kiristävää kumirengasta on kielletty.
33. Kun lehmälle annetaan lääkettä pullosta, on varottava erityisesti lääkkeen joutumista keuhkoihin. Juottaminen käy helpommin, jos pullon suulle kiinnitetään kumiletkun pätkä tai lypsykoneen käytetty imukuppi. Lehmän
turpaa ei saa nostaa liian ylös eikä lääkettä saa juottaa yhteen menoon, jotta lehmä ehtii niellä välillä. Voimakkaalle, vastaan rimpuilevalle lehmälle ei pidä juottaa lääkettä lainkaan. Jos lääkettä on mennyt keuhkoihin, huomaa sen siitä, että lehmä alkaa yskiä, sen sieraimista tulee limaa ja se vaikuttaa tuskaiselta. Tällöin on olemassa vaikean keuhkokuumeen vaara.
34. Vitamiinit (D, E, A) voidaan antaa yhtä hyvin suun kautta kuin pistoksina. Koska vitamiinien säilyvyysaika on rajoitettu on aina muistettava kiinnittää huomio pakkaukseen merkittyyn kestoaikaan.
35. Jos kaksosvasikoista toinen on sonni, ei lehmävasikasta tule pitolehmää. Se ei tule kantavaksi.
36. Vasikat voidaan vaaratta nupouttaa 3-10 päivän ikäisinä apteekista saatavilla lipeäpuikoilla. Nupouttaminen suoritetaan seuraavasti: Karva leikataan pois sarven kasvukohdan kohouman kohdalta. Paikka kostutetaan ja sitä hangataan lipeäpuikolla, kunnes se verestää. Silmien suojelemiseksi ja kivun vähentämiseksi käytetään välillä etikalla kostutettua tuppoa.
37. Hätäteurastustapauksissa menetetään ruhoja sen takia, että ei osata tainnuttaa, pistää eikä suolistaa lehmää. Teurastustaitoisia henkilöitä on maaseudulla yhä vähemmän.
38. Isojen ja raskastyyppisten lehmien lisäämistä olisi harkittava, koska niiden hoito sairaustapauksissa tuottaa erityisiä vaikeuksia.
39. Olisi pyrittävä lehmien keski-iän kohottamiseen, niin että ne poikisivat vähintään 10 kertaa. Korkeatuottoiset lehmät joudutaan tavallisesti teurastamaan jo 6.-7. poikimakerran jälkeen, koska niitä ei saada kantaviksi tai niitä vaivaavat rasitussairaudet.
40. Kuumeen mittaaminen epäselvissä sairaustapauksissa on aina välttämätön. Aamulämpö (38,5) on tavallisesti alhaisempi kuin iltalämpö (38,8). Lämpötila on yksilöllinen.
41. Kuume mitataan pitämällä mittaria 2 minuuttia peräaukossa. Mittarista on oltava yli puolet sisällä.
42. Nykyaikaiseen navettaan kuuluu: kuumemittari, lämpömittari ja kosteusmittari. Navetan lämpötilan tulisi olla + 12. Kosteusmittarin lukema 100 on erittäin huono. Se saisi olla korkeintaan 75.
43. Kytkyeiden kiinnittämistä rautalangoilla on vältettävä. Ruostuessaan langat katkeavat ja pätkät ovat lehmän edessä valmiina nieltäviksi. Rautalangat estävät myöskin lehmien irrottamista tarpeeksi nopeasti esim. tulipalon sattuessa.
44. Ritilänavetoihin on hyvä varata kumimattoja käytettäväksi sellaisten lehmien parsissa, jotka eivät siedä sementtipermantoa.
45. Jos jauhoastioita on pakko pitää navetassa, niiden kannet on kiinnitettävä niin tiukasti, että mahdollisesti irti päässyt lehmä ei saa niitä auki.
46. Superfosfaatin käyttö on suositeltavaa kaikissa navetoissa, joissa on avokourusysteemi. Superfosfaattia levitetään ohuesti parren takaosaan ja lantakouruun ennen kuivikkeiden levittämistä. Se pitää parren kuivana, estää liukastumista ja bakteerien kasvua sekä raikastaa ilmaa. Tämä on tärkeä toimenpide utaretulehdusten torjunnassa.
47. Oikein rakennetussa ja hoidetussa navetassa ei näy kärpäsiä. Se johtuu siitä, että niiltä puuttuu otolliset sikiämispaikat. Sellaisia ovat vanhanaikaiset vasikkakarsinat, joiden pohjalla oleva lämmin lanta-, virtsa- ja pahnakerros muodostaa oikean haudontapatterin. Navettaoloissa näyttävät kärpäspaperit olevan tehokkaimpia tuhoajia.
48. Peltojen ja laitumien viljavuustutkimus on suoritettava viiden vuoden väliajoin. Tällöin on kiinnitettävä erityinen huomio hivenainemäärityksiin.
49. Taipumus moniin sairauksiin saattaa kulkea perintönä. Tällaisia sairauksia ovat: asetonitauti, poikimahalvaus, rakkulavika, heikkokiimaisuus, utarepöhö, emättimen esiinluiskahdus, jälkeisten jääminen, vetimien kesähaavat, sorkkakuume, sorkkaviat.
50. Sairauksia selvemmin periytyvät monet lehmien luonteenominaisuudet: vaikealypsyisyys, äkäisyys, epä- siisteys.
51. Siellä missä eläinlääkäri ilmoittaa puhelin ajan, olisi tätä hyvä noudattaa ohjeita ja neuvoja haluttaessa.
52. Ehkä on hyvä muistaa, että eläin lääkärin taksoissa on 50 %:n korotus arkisin klo 17-22 ja päivystysaikoina viikonloppuisin. Yöllä klo 22.00-7.00 taksoissa on 100 prosentin korotus.
53. Jos eläinlääkärille tapahtuu inhimillinen erehdys hänen antaessaan eläimelle apua, työnantaja (esim. kuntainliitto) on aina velvollinen korvaamaan karjanomistajalle koituvan vahingon.
VIERASPERÄISIÄ SANOJA
abortti (abortus) luominen, (kesken poikiminen)
absorptio imeytyminen
akuutti(nen) äkillinen, nopeasti edistyvä
anatomia rakenne, ruumiinrakenneoppi
ambulatorinen klinikka kiertävä, liikkuva klinikka
ante ennen
antibiootti bakteereja tuhoava ja niiden kasvua ehkäisevä lääkeaine, esim. penisilliini, streptomysiini, sulfa
arteria valtimo
atrofia surkastuminen, kuihtuminen
botulismus lihamyrkytys
degeneraatio rappeutuminen
desinfektio bakteereista puhdistaminen
destruktio hävittäminen, tuhoaminen diagnoosi taudin määritys
etiologinen taudin syitä koskeva
fisteli avanne, esim. vedinkanavaan asti ulottuva sulkeutumaton vedinhaava, josta valuu jatkuvasti maitoa
hygieeninen (terveysopillinen) terveydenhoidon vaatimusten mukainen
hypokalsemia veren vähäkalkkisuus (veren kalkki laskenut)
hypomangnesemia veren magnesium laskenut
indigestio ruoansulatushäiriö
infektio tartunta
immuuni vastustuskykyinen
intrakutaninen ihon sisäinen
intramuskularinen lihaksen sisäinen
intramammarinen utareen sisäinen
kastraatio kuohitseminen
ketoosi asetonitauti
kliininen käytännölliseen lääkärintyöhön kuuluva
koliikki ähky
komplikaatio sivuhäiriö, lisätauti
krooninen jatkuva, pitkällinen
laktaatio maidoneritys
mastitis utaretulehdus
nymfomania möyrytauti
obduktio ruumiinavaus
metritis kohtutulehdus
obstipatio ummetus
paresis halvautuminen (poikimahalvaus)
parenteral ruoansulatuskanavan ulkopuolinen lääkkeidenanto (ruiske)
patologia tautioppi
per os suun kautta
post jälkeen
preventiivinen ennalta ehkäisevä
profylaksia ennakkotorjunta, ehkäisy
prolapsus uteri kohdun esiinluiskahdus
pyogenes märkää synnyttävä reagenssi näytin
resistentti vastustuskykyinen
reaktio vastavaikutus
sepsis verenmyrkytys
spontaaninen itsesyntyinen, tahaton
sporadinen yksittäinen, hajatapaus
staasi verenkierron pysähdys
steriili hedelmätön, bakteeriton
steriliteetti hedelmättömyys (hedelmättömyyden hoito)
sub cutan (s. c) ihon alle
symptomaattinen oireidenmukainen (hoito)
tympania puhallustauti
vena laskimo
vulnus haava