Elämmekö kellonkoneiston osana

Maailma on kellonkoneiston kaltainen, älyttiin seitsemännellätoista vuosisadalla. Elääkö mekanistisen maailmankuvan perusväittämä edelleen, kaikessa rauhassa, implisiittisenä aksioomana? Voidaanko sitä kyseenalaistaa ja missä määrin? Vai elämmekö kellonkoneiston osasten järjestelmässä, olkoonkin "kellomme" muuttunut digitaaliseksi?

Jokamiehen arkipäiväinen Usko objektiivisiin totuuksiin perustuu yleisesti hyväksyttyihin tapoihin mitata. Itse mittaaminen puolestaan on mekaanista toimintaa. Itse kukin tosin voi tykönään "mitata", (oletteko tulleet ajatelleeksi että kenties ns. arvotkin olisivat eräänlaisen mittaamisen, "punnitsemisen" tuloksia) luovasti, järkevästi, tunteella tms., mutta tiedämmehän ettei omilla näkemyksillämme vaikkapa markan arvosta ole mitään merkitystä, jos se poikkeaa objektiivisesta määrityksestä: markka on sata penniä ja sillä siisti. Koska mittaaminen on niin fantastisen objektiivista, se on kivaa ja mitta-arvot kartoittavat kuvaa maailmasta, mitataan nykyään jatkuvalla syötöllä, kaikkea mahdollista.

Se että hyvinvoinnin kasvua voidaan perustella mittaamalla vaikkapa kulutuksen, teknologian, kansantulon tms. määrää on kuitenkin mysteeri. Uskon nimittäin että ihminen voi hyvin ruumiinsa tai mielensä kautta, ei luomansa ympäristön, kuten vaikkapa teknologian tai lompakkonsa kautta.

Jos kaiken mittaamisen tuoksinnassa pysähdyttäisiin silloin tällöin punnitsemaan itse mittaamisen perusteita, tarkistamaan onko itse asiassa adekvaatteja perusteita vertailla tiettyjä asioita keskenään, niin turhaan mittaamiseen käytettävän ajan ja energian voisi käyttää johonkin syvällisempään ajatustoimintaan, vaikkapa "yhteismitattamattomuuden" -käsitteen miettimiseen.

Virittäessäni pianoja kuulen usein kysyttävän ”eikö tuohon hommaan ole keksitty mitään konetta". Kysymys on perusteltu, koska virittäminen perustuu mittaamiseen, äänen järjestykseen asettamiseen ja intervallien harmoniset suhteet voidaan perustella matemaattisesti. Kysyjät ovat tottuneet asetuttamaan autonsa sytytyksen mittarin avulla, vaikka he tietävät, että senkin voi tehdä korvakuulolla. Olen kuullut, että eräs kollegani esittää uteliaille vastakysymyksen: ”Kuunteletko pianonsoittoa koneella?”

Mielestäni aistit ovat luotettavia hyvinvoinnin mittareita, vai mitä mieltä olette teknisen korkeakoulun kokeilusta kouluttaa haistelijoita testaamaan huoneilman laatua? "Ihmisen nenä on ihanteellinen ilmanvaihtolaitteiden mittaaja, ja parempi kuin mikään kone" (H.S.28.12). Kenties ihmisen ja koneen välillä vallitsee tietynlainen inkommensurabiliteetti, eli suomeksi sanottuna yhteismitattomuus ja ihminen on edelleenkin paras mittari, ainakin subjektina, asianomaisena, vaikka pysyykin epäluotettavana mittaajana ...