Herbert Marcuse kirjoitti 1950-luvulla työnteon erotisoimisen välttämättömyydestä. Hänen mukaansa eroottinen suhde työhön tarkoittaa läheistä suhdetta ihmisen ja työn välillä. Työn on oltava niin hauskaa, että se on kuin leikkiä. Se on leikkiä silloin, kun se on sopusoinnussa henkilökohtaisten tarpeiden ja myös aistien kanssa. Kun maanviljelijä asuu ja elää lähellä tuotettaan, hänellä ja työllä on intiimi suhde. Teollisuusyhteiskunnassa työntekijä sitä vastoin näkee työnsä tuloksen rahana. Palkan suuruus määräytyy sellaisten seikkojen perusteella, joihin työntekijä ei voi vaikuttaa. Työläinen tuntee itsensä avuttomaksi ja vieraantuu ensin siitä, mitä hän tekee ja sitten siitä mitä hän haluaa.

Marcuse on vakuuttunut siitä, että vain vieraantunut ihminen suostuu rutiininomaiseen palkkatyöhön. Erotisoitunutta työtä ei voi hallita nykyiseen virkavaltaiseen tapaan. Kun työ organisoidaan egovietin ympärille ja ihmiset tekevät palkkatyötä, heidän seksuaalisuutensakin muuttuu. Tämä tarkoittaa, että jos työ on hyvin välineellistä ja tuloskeskeistä, seksuaalinen yhdessäolo keskittyy etupäässä sukupuolielimiin. Se noudattaa työpäivän rytmitystä.

Marcusen väite kuuluu: kapea-alainen seksuaalisuus häviää, kun elimistö ei ole enää vieraannuttavan pakkotyön instrumentti. Sekä työssä että sukupuolisuudessa tulee päämääräksi itsetoteutus. Vapaana sukupuolivietti johtaa ihmiset yhteen niin, että heidän tyydytyksensä on hetkellistä nautintoa laajempi.

Ennen järjestelmällisen maanviljelyn aloittamista työ täytti Marcusen eroottiselle työlle asettamat vaatimukset. Keräilykulttuurissa tapa, jolla ihminen hankki ravintonsa, ei ollut ristiriidassa ympäristön kanssa. Raataminen oli esivanhemmille vierasta. Rikkauksien kasaantuminenkin estettiin pitämällä juhlia kertyneillä varoilla.

Nykyisessä teollisuusyhteiskunnassa työnteon motiivi on yleensä raha. Ihminen käyttää suurimman osan energiastaan rahan ansaitsemiseen. Harva on tyytyväinen omaan työhönsä. Moni tekeekin työtä vain voidakseen viettää vapaa-aikaa! Vapaa-ajasta on tullut elämän keskipiste. Mutta mikä vaihtokauppa! Ihminen tekee työtä hankkiakseen rahaa, jotta voi tuhlata rahaa vapaa-aikanaan kuluttajana. Työn ja vapaa-ajan kahtiajako on pirstonut ihmisen. Ja mikä pahinta: se on luonut mahtavan energiaa ja raaka-aineita vaativan teollisuuden.

 

Palkkatyö vääristää ihmisten väliset suhteet

Palkkatyö on vääristänyt ihmisen suhdetta ympäristöönsä muutenkin kuin saamalla ihmiset tekemään tavaroita, joita he eivät oikeastaan tarvitse, sellaisilla ehdoilla, jotka eivät heille sovellu. Palkkatyössä työ ei jakaudu niiden tehtävien mukaan, jotka on suoritettava, vaan työajan mukaan. Työn jakaminen abstrakteihin, säännöllisiin ajanjaksoihin onnistuu vain, kun työ ei ole kokonaissuoritus ja kun työ jo itsessään on ihmiselle vierasta, abstraktia ja työllä on vain instrumentaalinen, välineellinen arvo. Työ ei ole osa luonnollista elämää. Tehdastyö on aikaan sidottu, mutta käsityö tai peltotyö määrättyyn tehtävään sidottu.

Luostarit olivat ponnahduslautoja nykyiselle keskittyvälle kaupunkikulttuurille, mutta myös palkkatyölle ja mekaanisen ajan käsitykselle. Ensimmäiset kellot ja kellon mukaan tehtävä työ otettiin käyttöön luostareissa. Mekaaninen kello kehitettiin 1200-luvun lopulla. Vuonna 1345 päivä jaoteltiin ensimmäisen kerran 24 tuntiin ja tunti 60 minuuttiin. Työaika erotettiin rukousajoista. Kirkon rukousaika oli ensimmäinen askel teolliseen työaikaan siirtymisessä. Kirkontornien yleistyminen osoitti työmoraalin juurtumista. Ensimmäisiä tuntipalkkaa maksavia yrityksiä olivat englantilaiset kutomot. Ja jo 1300-luvun lopulla kauppiaat ja käsityöläiset riitelivät päivittäisestä työajasta eivätkä niinkään palkan suuruudesta.

Kun Uudessa Testamentissa alettiin puhua iankaikkisesta elämästä, muuttui aiemmin vallinnut ajattelu ajasta kiertokulkuna. Aika ei tarkoittanut enää kaiken tulemista takaisin alkupäähänsä, syklisyyttä, vaan kulkemista kohti päämäärä eli Jumalan valtakuntaa. Raamatullinen aika aloitti lineaarisen ajanlaskun. Se jakaantuu kolmeen jaksoon: aika ennen luomista, luominen ja sen jälkeinen aika. Lineaarisessa ajantajussa tapahtumia tarkastellaan suhteessa siihen, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet. Aikaisemmin niin kutsutussa figuratiivisessa ajattelussa itse tapahtumat ja rytmit määräsivät ajan. Joku ajanjakso päättyy, kun tietty toiminta päättyy.

Vasta kristinuskon levittyä työtä alettiin pitää velvollisuutena. Se oli kollektiivinen rangaistus, joka johtui syntiinlankeemuksesta. Kristillisen työmoraalin on muovaillut Tuomas Akvinolainen seuraavanlaisesti:

"Työnteolla on neljä tarkoitusta. Sen avulla hankitaan kaikki se, mikä elämässä on välttämätöntä. Toiseksi työnteko estää vetelehtimisen, Mikä on syynä niin moneen paheeseen ja porttoiluun. Kolmanneksi työnteko karkottaa lihan himon kärsimykset. Neljänneksi se mahdollistaa almujen eli köyhäintuen antamisen.”

Nyky-yhteiskunnassa ongelmia tuottaa palkkatyön luonne. Vaikka esimerkiksi ympäristöministeriön tehtävä on vesihuollon järjestäminen, ei tämä tehtävä ole siellä työskentelevien virkamiesten työnteon motiivi. Virkamiehen ensisijaisena motiivina ei nimittäin ole turvata yhteiskunnalle juomavettä, vaan riittävästi lomarahoja perheelleen. Valtion järjestämä vesihuoltokin on alistettava virkamiehen ensisijaisen päämäärän alle.

Jänicken mukaan tällöin väline käyttää hyväkseen päämäärää: yleisesti hyväksytty päämäärä legitimoi eli laillistaa ja oikeuttaa sellaista toimintaa, joka ei vastaa yleistä etua. Järjestelmän ja siinä toimivien ihmisten päämäärien välillä on ammottava ristiriita. Kenraalista voi tulla pasifisti, vaikka armeijalla on yhä toinen käsitys rauhan mahdollisuuksista. Selibaatti saattaa lisätä papiston henkisyyttä, mutta yksittäiset papit tekevät omat ratkaisunsa: ihmisillä on seksuaalisia tarpeita, organisaatioilla ei!

Teollisuusyhteiskunnassa toisen luokan kansalaisiksi ovat jääneet ihmiset, jotka eivät ole mukana palkkatyössä. Heitä ovat lapset, kotiäidit, työttömät, sairaat, opiskelijat ja ennen kaikkea vaihtoehtoisen elämän toteuttajat ja vapaat ajattelijat, ihmiset, jotka pyrkivät eroottiseen elämäntapaan arkipäivänkin elinehtoja tyydyttäessään. Ranskalainen yhteiskuntakriitikko Andre Gorz kutsuu uudeksi luokkataisteluasetelmaksi sitä, että yhteiskunta toimii aivan kuin kaikki kävisivät palkkatyössä. Gorzin mukaan ne, jotka eivät ole antaneet houkutella itseään ”taloudellisen vallan sulatusuuniin”, nöyrtyvät viimeistään virkavallan pompotuksesta.

Palkansaajilla ja omavaraisuutta eli eroottista suhdetta työhön toteuttavilla kansalasilla on suuria intressieroja. Palkansaaja on mukana tuotantoelämässä ja kiinnostunut jatkuvasta kasvusta. Riippuuhan hänen eläkkeensä tuotantoelämän jatkuvuudesta. Palkansaajilla on hyvät etujärjestöt sekä edustajat virkamieskunnassa ja eduskunnassa. Heidän etujaan valvotaan päätoimisesti, keskitetysti ja ammattitaitoisesti.

Mutta niillä kansalaisilla, jotka eivät osallistu palkkatyöhön, ei ole järjestäytynyttä ammattiliittoa tai edunvalvojaa. Koska he ovat palkkatyön ulkopuolella hyvin erilaisista syistä, he eivät edes voi perustaa yhteistä edunvalvojaa. Virkamiesten suunnitelmat ja poliittinen vaikuttaminen ovat heille turhanpäiväisiä asioita. Mikään taho ei ole erityisen kiinnostunut heidän ideoistaan, koska heidän toiminnastaan ei koidu millekään valtiolliselle tai taloudelliselle taholle etua.

 

Mikä on tarpeellista työtä?

Palkansaajan välttämättömiä ominaisuuksia ovat järjestelmällisyys ja täsmällisyys. Teollinen ja tekninen kehitys arvostaa ohjelmoitua työtä. Arvostus on sitä suurempi mitä enemmän standarditaitoja työntekijällä on ja kuinka sopeutuvainen hän on.

Kulutusvaltiossa arvostetaan vähiten sellaista työtä, joka on tehtävä yhä uudestaan ja josta ei synny tulosta. Työn tekemättä jättäminen tekisi kyllä elämän vaikeaksi. Tätä työtä on ruoan valmistus, siivoaminen ja hoivaaminen. Siksi nyky-yhteiskunta myös maksaa niistä vähiten - ellei niitä sitten tuoteta teollisesti.

Perinteisissä henkisissä yhdyskunnissa suhde on juuri päinvastainen: kotiaskareita arvostetaan välttämättöminä henkiselle kehitykselle. Buddhalaisten munkkien harjoittamassa karma-joogassa keittäminen, puutarhatyö ja siivoaminen ovat olennainen osa meditatiivista mietiskelytoimintaa.

Tulevaisuudessa länsimaissakin keskustellaan siitä, mikä työ on ylipäätään tarpeellista. Yhdysvaltoihin muuttanut puolalainen yhteiskuntatieteilijä Theodor Roszak kirjoittaa: "

”Työ joka kiihdyttää tarpeetonta kulutusta tai jossa kehitetään sotavälineitä on tuhlausta ja mieletöntä. Työ, joka nojaa vääriin toiveisiin tai loppumattomaan ruokahaluun on tuhlausta ja mieletöntä. Työ, joka antaa turhia toiveita tai manipuloi ihmisiä, käyttää heitä hyväkseen tai alentaa heitä, on tuhlausta ja mieletöntä. Työ joka vahingoittaa ympäristöä tai tekee maailmasta rumemman, on turhaa ja mieletöntä. Näitä töitä on turha puolustella. Niitä ei voi muuttaa paremmiksi sosialisoimalla tai kansallistamalla, desentralisoimalla tai demokratisoimalla.”

Miksi sitten ihmiset tekevät myös mieletöntä työtä? E.F.Schumacher on sitä mieltä, että mitä valveutuneempi ihminen on sitä tukalampaan tilanteeseen hän joutuu. Palkansaajan on elettävä kaksoiselämää. Hänen on erotettava ajatuksissaan kaksi eri rationaalisuutta: toimistossa, aamuyhdeksästä iltaviiteen, viisi päivää viikossa, hän tekee parhaansa myydäkseen valmistamiaan tuotteita - muuten hän ei voisi säilyttää työpaikkaansa. Hän tekee jopa sellaisia päätöksiä, joita hän ei voisi lainkaan hyväksyä kotioloissa. Schumacher kirjoittaa:

”Yhdeksästä viiteen hän pyrkii kaikilla mahdollisilla keinoilla nopeuttamaan kehitystä. Hän taistelee taloudellisen kasvun ja rationalisoinnin puolesta tarkoituksenaan edistää yhtiönsä tai virastonsa taloudellista kasvua. Illalla hänen on kohdattava tämän kasvun tuomat vakavat seuraukset. Työajan jälkeen kotona hän lukee lehdistä ja kirjoista ja katsoo TV:stä laskelmia ihmiskunnan tuhosta, ympäristökatastrofeista ja raaka-aineiden loppumisesta. Yhdeksästä viiteen hän tutkii ja toteuttaa kaikkia mahdollisia menestyskeinoja, mutta kaikki ne tutkimukset ja tosiasiat, joiden kanssa hän joutuu vastakkain työajan jälkeen osoittavat juuri tämän menestymisen, ei suinkaan kehityksen epäonnistumisen uhkaavan ihmiskuntaa eniten. Ja niin ihmisen päivät kuluvat, viikosta toiseen. Hänellä on sellaisia tehtäviä ja vaatimuksia, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään ja joita ei edes voi yhdistää.”

Mikä voisikaan olla sen kauempana ihmisen omasta itsestä kuin työn tekeminen rahan ansaitsemiseksi? Vain tällaisessa työssä voi syntyä tilanne, jota kutsutaan työttömyydeksi. Bertrand Russel valaisee työttömyyden ongelmaa tarinalla neulanvalmistajista. Neulanvalmistajat työskentelevät kahdeksan tuntia päivässä ja valmistavat niin paljon neuloja kuin maailmassa tarvitaan. Sitten joku keksii koneen, jolla voidaan tuottaa sama määrä neuloja puolta lyhyemmässä ajassa. Ihmiskunta ei kuitenkaan tarvitse enempää neuloja. Järkevässä maailmassa työskentelisi nyt jokainen kahdeksan tunnin asemesta neljä tuntia. Mutta reaalisessa maailmassa työajan lyhentämistä neljään tuntiin pidetään moraalittomana. Siksi neulatyöntekijät työskentelevät yhä kahdeksan tuntia päivässä. Neuloja alkaa olla liian paljon. Jotkut neulatehtaat menevät konkurssiin, ja puolet työntekijöistä jää työttömsksi.

Palkkatyö lisää ihmisten turvattomuutta, koska elämä riippuu ulkopuolisista seikoista kuten markkinoinnista ja työnantajan kärsivällisyydestä. Suurin osa ihmisistähän ei tuota itse mitään. Ei edes kymmenen sadasta työskentele peruselinkeinojen parissa. Kauppojen, pankkien, vakuutusyhtiöiden tai valtion virastojen työntekijät eivät tuota tuotteita eivätkä palveluja, vaan palvelevat toinen toisiaan, pääasiassa kylläkin täysin koneellistettuja järjestelmiä.

Kotitöistäkin on tullut jätetyötä, sillä koneiden ja kulutustarjonnan, rationalisoinnin ja sosiaalipalvelujen seurauksena kotona tehdään enää se työ, jota ei ole voitu muuttaa muuksi teollisuuden, palveluelinkeinojen tai tekniikan keinoilla. Ehkä naiset juuri sen vuoksi hakeutuvat yhä hanakammin palkkatyöhön, perheen ja uusintamisen ulkopuolisiin työpaikkoihin. Kotityöstö on tekniikan avulla häivytetty kaikki luovuus. Kukapa haluaisi päivästä toiseen painella nappuloita kotiäidin eristyneessä työympäristössä.

Jatkuvasta tekemisestä ja tohinasta on tullut niin normaali osa ihmisen elämää, että on vaikea kuvitella paratiisin iloja. Paratiisissa päivästä päivään ei mitään tekemistä - ja sitä kestäisi ikuisuuden. Jo nykyisessä elämässä ihminen pelkää ikävystymistä. Vain rikollisia rangaistaan tekemättömyydellä.

Ivan Illichin mukaan koko tuotantoelämä on niin voimakkaasti keskittynyt paremman elämän tuottamiseen, että tuotannosta ja tuotannon ympärille kehittyneestä rakentamisesta on tullut hyvän elämän pahin este. Miten voisikaan tässä yhteiskunnassa tuntea osallisuutta tai edes auttaa toinen toisiaan, kun asuu esikaupunkialueella, korttelissa H, talossa 18, 13. kerroksessa, käy töissä 8 - 16, liikkuu paikasta toiseen monta tonnia metallia ympärillään. Seuraa aikaa tikittävästä koneesta ja vuoden vaihteluja monitorista kotosohvalla. Vaikea on kuvitella palkastaan ja erääntyvistä laskuistaan huolta kantavan toimitusjohtajan havaitsevan sisimmässään ekstaattisia tunteita.