Valtiovallan teknistyminen
Nykyihmisen ekologinen selkäreppu painaa 80 prosenttia enemmän kuin hän pystyy kantamaan. Minun ekologinen jalanjälkeni on siis 80 prosenttia kokoani suurempi. Tämä tarkoittaa, että minun on vähennettävä 80 prosenttia omasta kulutuksestani, että en kuluta enempää kuin minulle kuuluu.
Mikä saa meidät ottamaan suurempia reppuja kuin pystymme kantamaan? Tietoa ympäristöstä, ilmakehästä, vedestä ja humuksesta on riittävästi. Miksi emme hyödynnä sitä oman elinympäristömme säilyttämiseksi?
Berliiniläinen ekopolitologi, professori Martin Jänicke ei syytä minua ihmisenä, vaan sitä kulttuuria, jota vuosisadan verran olemme sivilisaatioksi kutsuneet. Ihmisten elämää – syömistä, asumista, naimista - ei säätele enää ihminen itse, vaan teknikan ohella valtio, pankki, tiedotusvälineet ja lääketeollisuus. Niiden rinnalla yksittäinen ihminen on niin pieni lenkki, että hän tuhoutuu itse ja normaalisti myös lähiomaiet, jos hän päättää hankkia ruoan ja suojan omatoimisesti, ilman pankki- ja rahataloutta, suurteollisuutta ja fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvaa liikennettä.
Valtio uhmaa jo perusolemuskeltaan luonnonlakeja ja siten myös eroottista kehitystä. Kun valtioita alettiin muodostaa Euroopan mantereella, eivät niitä perustaneet alueilla asuvat ihmiset keskinäisen vastuun jakamiseksi ja kulttuurellisesti yhtenäsille alueille, vaan itsensä muita henkisesti ylemmäksi asettaneet papit ja rikkauksia havittelevat kauppiaat.
Aluksi luostarien ympärille kerääntyi kauppiaita etsimään suojaa rosvoukselta. He alkoivat maksaa yhdessä turvatoimsita. Kaupunkivaltioita hallitsivat pappisruhtinaat.
Kaupunkivaltioiden synty aloitti ennen näkemättömän vaelluskauden ihmiskunnan historiassa. Ihmiset muuttivat kyllä vapaaehtoisesti asutuskeskuksiin, heitä ei tarvinnut orjavankkureilla niihin kuljettaa, mutta heitä veti niihin tavaroiden ja tapahtumien runsaus - eikä ehkä vähiten intohimoisen kohtaamisen kaipuu. Valitettavasti nokkelimmat ja röyhkeimmät käyttivät hyväkseen ihmisten yhdessäolon ja seikkailun tarvetta.
Kauppiaat rikastuivat ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla. Vastapainoksi he tarvitsivat laupeudestaan tunnettua luostarijärjestelmää. Kauppiaita ei syytetty ryöväyksestä, kun he jakoivat almuja ja lahjoittivat osinkoja voitontavoittelua vastustaville munkeille ja ylistivät munkkien askeettisuutta ja köyhää elämää. Ilman pappeja kauppiaiden olisi ollut vaikea voittaa kristilliseen moraaliin kasvaneiden kansalaisten luottamus.
Alunperin sotaväkeä ja järjestäytynyttä poliisia ei tarvittu ihmisten suojelemiseksi, vaan rikkauksien hankkimisen ja vallan ylläpitämisen varmistamiseksi. Vahvoille ja persoonallisille johtajahahmoille tarjoutui kaupankäynnin yleistyttyä oiva tilaisuus kerätä veroja käsityöläisiltä, kauppiailta ja maatyöläisiltä. Ruhtinaat ottivat lähialueiden hallitsemisen vastuulleen, pitivät osan veroista itsellään ja toimittivat loput hierarkian ylemmälle portaalle. Läänitysvalta kasvoi kuningasjärjestelmäksi. Varsinaisia kansallisvaltioita alettiin muodostaa vasta 1400-luvulla.
Valtioiden rajat ovat noudattaneet aseiden kantorajoja. Uudenlainen sodankäyntitapa on johtanut aina uudenlaisen valtiomuodon luomiseen. Orjayhteiskunnassa käytiin lähitaisteluita. Jalustimen keksimisen jälkeen alettiin pysyä hevosen selässä niin tukevasti, että voitiin alkaa taistella keihäillä. Syntyi ritarikuntia ja feodaalinen valtiojärjestelmä. Kun toisen maailmansodan jälkeen sodankäynnistä tuli atomiaseiden myötä yhä totaalisempaa, alettiin muodostaa alueellisia sotilasliittoja ja myöhemmin talousliittoja.
Valtio rajoitti rankasti ihmisen elämää. Poliisi ja sotilaat suojasivat omaisuutta, laki arvovaltaa. Niillä joilla ei ollut omaisuutta eikä yleistä arvostusta, ei ollut entisajan valtiossa sananvaltaakaan.
Nykyaikana asiat eivät ole juuri paremmin. Meillä kaikilla on kyllä on sananvapaus ja äänioikeus, mutta media päättää, kenen sana julkaistaan, puolueet ketä saa äänestää ja pankkimaailma ohjaa tuotannon suuntaa. Omassa elämässä voimme tehdä vain markkinataloutta edistäviä päätöksiä.
Massayksilön sivilisaatio
Nykyistä valtiota kutsutaan pluralistiseksi. Sillä tarkoitetaan, että mitä erilaisimpien arvojen ja jopa kokonaisten arvojärjestelmien rinnakkainen olemassaolo sallitaan. Ihmisellä on muka vapaus valita oma elämäntapansa ja oma tapansa nähdä tulevaisuus. Todellisuudessa elämme totaalisesti yhden ainoan päämäärän toteuttamiseksi: niin idässä kuin lännessä, etelässä kuin pohjoisessa työskennellään bruttokansantuotteen nousun hyväksi ja kansainvälisen kilpailukyvyn maksimoimiseksi. Usko keskinäisen kilpailun välttämättömyyteen on vankkumaton ja se ulottuu myös intiimeille alueille. Alkutuotanto on menettänyt kunnioituksensa ja kansainvälisen kaupan takaama välineellinen elämä saa suurimman arvostuksen.
Kulutuksen lisäämisellä on pyritty antamaan se kuva, että valinnan mahdollisuudet ovat lisääntyneet. Kuitenkin espoolaisen perheenisän todellisia vaihtoehtoja ovat joko mukana pysyminen tai vauhdista putoaminen.
Vapauden väheneminen on huomattavasti hienojakoisempaa ja huomaamattomampaa kuin inkvisitioon ja vankileireihin perustuvissa totalitaarisissa valtioissa. Esi-isät olivat meitäkin vapaampia omaa elämäänsä järjestäessään. He saattoivat muuttaa vaikka mannerta saadakseen vaihtelua. Nykyään viisumi, työluvat, velkataakka, ennakkoperinnät, verot jne rajoittavat liikkumisvapautta. Yhden ihmisen erikoistarpeita ei voi ottaa huomioon. Päätökset tehdään yhä kauempana ja yhä keskitetymmin. Nykyajan individualisti, vapaa valitsija, on itse asiassa kulutusyhteiskunnan pelinappula, massaa.
Frommin mukaan yksittäinen ihminen on alistunut massaksi pelätessään yksin jäämistä. Pelko yhteiskunnan muiden jäsenten hylkäämisestä ja halveksinnasta on tehnyt meistä taipuvaisia. Ihminen pystyy Frommin mukaan työntämään mielestään melkein mitä tahansa omia mieltymyksiään, jos häntä uhataan enemmistön kunnioituksen menettämisellä. Saadakseen yleisen kunnioituksen hän sisustaa kotinsa, pukeutuu, valitsee tiedotuskanavat ja viettää vapaa-aikaansa massana. Työpäivän jälkeen hän käy tavaratalossa ja ajaa sieltä kodinkoneiden äärelle tyyppitaloon. Hän kerää voimia uupuneena täsmällisesti samanlaista huomista varten TV:n edessä. Näin hän osoittaa kuuluvansa menestyjien ryhmään.
Nykyinen vapauden ja riippumattomuuden ihannointi on johtanut toiseenkin äärimmäisyyteen - kun en tarvitse ketään, kukaan ei tarvitse myöskään minua. Ihmisten väliset suhteet autioituvat. Yhteenkuuluvuus ei voi Beckin mukaan kehittyä muualla kuin sosiaaliviraston odotushuoneessa. "Massaerakkojen yhteiskunnassa” on kaikkein turvallisinta tavata muita ihmisiä maailmanlaajuisesti TV:n pihapiirissä.
Jos kaikilla olisi samat tarpeet, ja jos kaikki kykenisivät samoihin suorituksiin, massayhteiskuntaa olisi helppo hallita. Jokaisen ihmisen voisi vaihtaa jokaiseen ja joka paikkaan. Mutta ihmiset eivät ajattele eivätkä toimi vielä kuin robotit ja massoittuminen tuo ratkaisevia vaurioita ihmiselle ja luomakunnalle.
Mielipidetiedustelut osoittavat, että useimmat ihmiset olisivat valmiita vähentämään kulutustaan. Edellytyksenä on kuitenkin varmuus siitä, että elämänmuutos ei rajoitu muutamiin idealisteihin. Vähentämisen täytyy tapahtua yleisen sopimuksen pohjalta ja julkisen vallan sitovuudella, jotta siihen oltaisiin valmiita.
Mutta miten saada aikaiseksi se yleinen sopimus, jota suurin osa ihmisistä näyttää odottavan?
Valtion menetetty valta
Parlamentaarisessa demokratiassa muutoksen oletetaan tapahtuvan äänestämällä. Niin lännessä kuin idässä uskotaan, että kunhan kansalaisille turvataan oikeus mennä vaaliuurnille, kansanvalta toteutuu. Teorian mukaan ihmiset äänestävät itselleen sellaisen elämän, jossa viihtyvät.
Mutta miten vaaliehdokkaat valikoituvat? Miten he saavat itsensä esille? Riippuvuussuhde parlamentin ja talouselämän välillä on ilmeinen. Suurissa järjestelmissä ja ammattinsa osaavien mediataiteilijoiden melskeessä vaaleista ja äänestyksistä on tullut sirkusta. Vain asioihin perehtymätön ja perinteitä kunnioittava kansalainen voi kuvitella vaikuttavansa äänestämällä omaan elinympäristöönsä. Puolet kansalaisista onkin vetäytynyt kokonaan vaaliuurnilta, suurin puolue lähes kaikissa maissa alkaa olla vaaleja boikotoivien puolue.
Ja jos hyvä henkilö tulee valituksi, mitä hän voi tehdä? Valtiossa kunnioitetaan ammattipätevyyttä ja siksi päätökset on tehtävä keskitetysti, rationaalisesti ja rutiininomaisesti. Vain erikoiskoulutuksen saaneet virkamiehet pystyvät tähän. Valta on liukunut amatöörimaisilta luottamushenkilöiltä.
Professori Martin Jänicken mukaan itse poliitikot suhtautuvat yhä säälittävän vakavasti valtaansa päättää, kontrolloida ja kantaa vastuuta:
”Edustaminen on vain leikki, johon järkevät ihmiset ryhtyvät neljän vuoden makupalan toivossa. Ainut asia, josta luottamushenkilöt voivat enää saada aikaan kunnon keskustelun, on koiravero. Poliitikko on vallitsevan valtiokoneiston sinetöijä ja laillistaja, ei toimija eikä muuttaja. Poliitikon tehtävä on popularisoida jo päätettyjä asioita. Hänen on yritettävä osoittaa kansalle, että juuri hän on ollut vaikuttamassa.”
Teorian mukaan demokratian periaatteiden mukaan valitut luottamushenkilöt ovat virkamiesten työnantajia. Valtiollisen demokratian alkuaikoina, 1800-luvulla, luottamushenkilöt pystyivät vielä vaikuttamaan virkamiehiin. Yhdellä ministerillä oli vastuullaan muutama työntekijä. Nykyään yhtä kansanedustajaa kohti on noin 1500 virkamiestä. Miten he voisivatkaan enää vastata virkamiesten toimista? Myös kunnallisten luottamushenkilöiden mahdollisuudet valvoa kunnan virkamiehiä ovat olemattomat.
Valtion hallinnossa työnantajan ja työntekijän suhdekin on merkillinen. Työnantajalla eli poliitikolla on vain muutaman vuoden sopimus eli vaalikausi. Hänen on suostuttava kansalaisten kontrolliin joka neljäs vuosi. Hänen jokaista toimintaansa valvovat niin lehdistö kuin tuomioistuinkin. Poliitikolla on vain rajoitetusti taustatietoa päätettävistä asioista, koska hän ei ole useinkaan saanut koulutusta valtionhallinnossa. Hän voi olla ammatiltaan puutarhuri tai autonkuljettaja. Kunnallinen luottamushenkilö ei nauti toimestaan edes kuukausipalkkaa.
Virkamiehen palkka on vahvistettu virkaehtosopimuksessa. Hän istuu virassaan eläkeikään saakka. Hän on alansa ammattilainen. Hänelle ei tuota vaikeuksia löytää menetelmiä kyseenalaisten tietojen salaamiseksi. Valtuutetun, joka tekee päätöksensä virkamiehen toimittamien papereiden pohjalta, on lähes mahdoton päästä selville päätösten taustoista ja vaikutuksista.
Jos poliitikko sattuu itse olemaan asiantuntija juuri päätettävän asian suhteen, virkamiehellä on vielä monta valttia takataskussaan: hän kertoo, että ehdotus ei ole toteutettavissa ”lain sallimissa puitteissa”, ”ei kuulu asianomaiselle virastolle” tai ”ylittää talousarvion sallimat rajat”. Jänicke puhuu tällaisen päätöksenteon yhteydessä "byrokraattisesta veto-oikeudesta”.
Talousarvion tarkastelu osoittaa lopullisesti, miten vähän vaikutusvaltaa luottamushenkilöillä on. Lain mukaan luottamushenkilöt määräävät talousarviosta, ja virkamiesten on toimittava tämän talousarvion puitteissa. Mutta talousarvion muutokset ovat vuodesta toiseen vain ± 1%. Jopa eri valtioiden talousarviot muistuttavat yhä enemmän toisiaan.
Jos kansalaiset alkaisivat ottaa demokratian vakavasti, huomattaisiin, että valtion virastot ovat jo kauan sitten tottuneet tulemaan toimeen ilman kansalaisten aktiivista yhteistyötä. "Voiko demokratiaa vielä hallita”, Paul Noack kysyykin.
Päätöksenteossa vedotaan usein tieteen tutkimustuloksiin, mutta unohdetaan helposti, että jokaisella tutkijalla on oma sidosryhmänsä. Työpaikka on vaarassa, jos tutkija kovin itsenäisesti muotoilee tutkimusongelmansa ja valitsee lähdeaineistonsa. Toinen ongelma vedottaessa tieteellisiin tutkimustuloksiin on tutkimusten kapea-alaisuus. Yksityiskohdista tiedetään kateenkorvaa myöten erityiskäyttäytyminen, mutta mitä tapahtuu kokonaisuudelle? Tutkijoiden on pystyttävä perustelemaan tuloksensa tieteellisen tarkasti eivätkä he siksi voi antaa lausuntoja kuin omasta erikoisalastaan.
Klassisen vallanjaon mukaan politiikka ei saa määrätä tiedettä eikä tiede politiikkaa. Tiedelaitokset saavat päättää rahojensa jakamisesta itse eikä poliitikoilla on mahdollisuutta osallistua tieteen kehitykseen. Nykyään tieteen tekijöiden on etsittävä rahoitusta säätiöiltä ja yrityksiltä ja yliopistoiltakin vaaditaan tulosvastuuta. Kukaan ei voi edes kuvitella tulevansa toimeen vapaana tutkijana. Mitenkähän tilanne muuttuisi, jos kansalaiset voisivat vaikuttaa tiedemiesten valintaan ja tieteen rahojen jakoon?
Valtion kansanvaltaista kehitystä tuhoavat myös tiedotusvälineet. Massayhteiskunnan asukkaiden informaatio on tiedotusvälineiden varassa, koska ihmiset asuvat niin kerros- kuin omakotialueilla eristyneinä, liikkuvat yksityisissä autoissaan, valitsevat kulttuurikseen TV-tarjonnan, käyvät ostoksilla supermarketissa ja työskentelevät erityisprosesseja suorittaen. Luonnolliset tietokanavat ihmisten ja sukupolvien väliltä ovat katkenneet.
Demokratia perustuu kuitenkin tiedon vapauteen. Mitä on vapaus silloin, kun sanomalehdet saavat yli puolet tuloistaan mainostajilta, ja kun ylikansalliset uutistoimistot ovat riippuvaisia talouselämän tuesta? Vapaasta tiedonvälityksestä ja keskustelusta ei tiedotusvälineissä voi olla kyse. Ainutkaan media ei pyöri yksin tilaajien kustannuksella.
Suomessa tiedotusmafia on kehittynyt huippuunsa. Suomalaisella päättäjäketjulla on yksi yhteinen nimittäjä, Helsingin Sanomat: "Helsingin Sanomat tavoittaa esimerkiksi toimihenkilöistä 42 % ja johtavassa asemassa olevista 61 %. Ja kaikista yli 18-vuotiaista, ansiotyössä käyvistä suomalaisistakin 34 %.” (HS, yritysmainonta, 30.6.87)
Miten käykään Suomessa tutkijalle, taiteilijalle, liikkeelle tai järjestölle, joka ei miellytä Helsingin Sanomien mainostajia tai toimittajien itsesensuuria?
Julkaisemalla sopivin aikavälein myös itseään vastaan kirjoitettuja tekstejä, Helsingin Sanomat herättää luottamusta lukijakunnassaan. Rauhanliiton Huippukokous, feministien julkilausuma, vihreiden valtuustokysely tai tieteellisen paradigman muutos on Hesari-maailmassa kuitenkin ”ei yleisesti merkittävä uutinen”. Helsingin Sanomista, taidolla toimitetusta, monipuolisesta lehdestä, on tullut osa sitä maailmaa, jota se väittää kritisoivansa. Se on vallan ja arvojen keskittäjä: "Valtakunnan suosituin tiedotusalan opinahjo on Sanoma Oy:n toimittajakoulu, jonka kurssille pyrki esimerkiksi vuonna 1984 1957 hakijaa ja pääsi 22.” (HS 18.6.87)
Entä talouselämä? Onko ihmisillä mahdollisuus vaikuttaa omiin ostopäätöksiinsä? Sanotaan, että kaupassa on ihmisillä joka päivä äänestyspäivä. Kuvitellaan, että setelillä voisimme päättää, minkälaista kehitystä haluamme tukea. Kuitenkin ostoksiin on käytössä niin vähän aikaa, että talouselämä pystyy mainonnalla ja tarjonnalla myymään vaikka patterilla pyörivää tikkukaramelliä. Vain harvoilla on aikaa kiertää, verrata ja kysellä ylipursuavan tarjonnan aikakaudella.
Kuntien ja valtion päätöksiä pyörittävät talouselämän ja pankkien piirit. Pankkien valtaa lisää myös taloudenpidon suunnittelemattomuus. Siksi veromarkoistamme kuluu yhä suurempi osa korkojen maksuun, Saksassa enemmän kuin
esimerkiksi armeijan ylläpitoon. Vuonna 1970 Länsi-Saksassa kului korkoihin 2,8 prosenttia talousarviosta, mutta vuonna 1990 korkomenot olivat jo 12 prosenttia.
Saksan toiseksi suurimman maakuntapankin lainoista 40 prosenttia on valtion ja kuntien nimissä. Hälyyttävää tässä ei ole, että valtio ottaa velkaa tehdäkseen investointeja ja maksaa sitten korkoja. Vaikka korkojen maksu sinänsä on järjetöntä, on se markkinatalousjärjestelmän mukaista.
Mutta sellainen velkaantuminen, joka ei tuota uusia verotuloja, on mieletöntä. Kun valtio rakentaa sairaalan, tarvittava summa olisi kerättävä veroina etukäteen. Nykyisin pankkimaailmalle koituu suunnaton taloudellinen hyöty siitä, että valtio tekee budjetissaan suunnitteluvirheitä ja joutuu ottamaan velkaa esim. sairaalan rakentamiseksi.
Valtiolta ja kunnalta kuluu toisenkin olemattoman maksun suorittamiseen yllättävän suuria summia. Valtio on nimittäin vapaaehtoisesti luopunut osasta tuloistaan myöntämällä verovähennyksiä määrätyille ryhmille. Näiden vähennysten vuoksi valtion ja kunnan tulot ovat järjestelmällisesti odotettua pienemmät. Virallisesta taloustilastostakaan ei selviä, kuinka paljon tuloja valtio menettää jakamalla verohelpotuksia, saatika sitten kuka näistä vähennysoikeuksista eniten hyötyy.
Ekologiselta kannalta kyseenalaisimpia ovat kuljetukseen, ulkomaankaupan tukemiseen ja koneistukseen myönnetyt verovähennykset. Veroista voi vähentää investoinnit, kuljetukset, työmatkat, postimaksut. Kun VR ja posti on muutettu liikelaitoksiksi, on se suoraa avustusta niille. Joukkokirjeiden ja suurlähetysten alennukset hyödyttävät talouselämää, eivät tavallista kansalaista.
Jänicken mukaan kuljetusten ja postin jälkeen maksetaan eniten valtionavustuksia maanviljelijöille. Tarkempi tutkimus paljastaa kuitenkin, että avustus menee niin kutsutun agroteollisuuden ylläpitämiseen, kemian tuotteita ja maatalouskoneita valmistaville tehtaille. Suomessa 3/4 maataloustuotteen hinnasta saa jonkun muun elinkeinon edustaja kuin maanviljelijä.
Tällainen verotusjärjestelmä ei voi edistää kansalaisten omaehtoisuutta, luovuutta eikä turvallisuutta. Sitä paitsi eniten verotetaan työtä. Palkasta maksettava vero on suuri. Nurinkurista on, että mitä välineellisemmäksi yritys muuttuu sitä enemmän se saa verovähennyksiä tai suoranaisia avustuksia. Yleensä valtion verotuksessa voittavat ne yritykset, jotka voivat osoittaa käyttäneensä varansa kustannuksiin ja investointeihin, eivät ne jotka pystyvät yhä taloudellisemmin ja puhtaammin tuottamaan tarvittavat hyödykkeet. Veroa ei kerätä niiltä, jotka käyttävät energiaa ja raaka-aineita. Pakkaukset, päästöt, pakokaasut ja melu kuuluvat yhä minimaalisen verotuksen ryhmään. Vähiten ovat nousseet tupakkavero, alkoholivero, kulkuvälineiden verotus sekä polttoainevero ja tieliikennemaksujen verot. Myös energiateollisuuden verotus on noussut hitaammin kuin muiden alojen.
Myös niin kutsutun kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpito nielee valtion varoja. Harvoin lasketaan, kuinka suuria julkisia kustannuksia jokainen valtio joutuu suorittamaan pystyäkseen osallistumaan ”planetaariseen piirileikkiin”. Jänicken mukaan valtion menojen osuus bruttokansantuotteesta on sitä suurempi mitä suurempi on ulkomaankauppa. Myös valtion velkaantuminen on sitä suurempi mitä suurempi on valtion ulkomaankauppa! Yhteys valtion menojen, velkaantumisen ja ulkomaankaupan välillä on selvä.
Kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitäminen vaatii valtioilta suuria investointeja. Koko koulutus, tutkimus ja infrastruktuuri on suunniteltava vastaamaan kansainvälisiä tarpeita. Sen lisäksi valtion on maksettava suoria vientiavustuksia ja annettava vientiyrityksille verovähennyksiä.
Kun valtio tukee vientiä, voivat yrittäjät myydä tuotteitaan halvemmalla kuin muut. Valtion kilpailukyky maailmanmarkkinoilla luonnollisesti paranee. Mutta kun kaikki valtiot tukevat rahallisesti, tarkoittaa se vain ja ainoastaan, että kansallisia verotuloja lahjoitetaan ylikansallisille yrityksille. Jänicke muistuttaa, että yleensä talouselämässä perustetaan kartelleja, jos kilpailu tuottaa kaikille haittaa. Mutta valtiot eivät ole saavuttaneet niin suurta yksimielisyyttä, että ne sopisivat yhteisistä eduista. Ne kilpailevat toistensa kanssa maailmanmarkkinoilla ja maksavat pakkoveroa kansainväliselle superteollisuudelle, joka osaa paremmin huolehtia omista eduistaan.
Jänicken mukaan valtio toimii aivan kuin siinä olisi kaksi erillistä pääkaupunkia. Kumpaankin johtaa kova liikenne, mutta teillä vallitsevat täysin erilaiset liikennesäännöt. Toisaalla on parlamentaarinen demokratia, toisaalla epäpoliittinen, epädemokraattinen taloudellisen kasvun ja edistyksen liikenne. Taloudellisen kasvun tiellä liikennesääntöjä ohjaavat mikroelektroniikka, reaktoriteknologia sekä solu- ja geenitutkimukset, joita ei voida suunnitella eduskunnan istunnoissa tai hallituksen iltakouluissa. Kansalaiset ja poliittiset päättäjät voivat vaikuttaa korkeintaan markkinamekanismin sivuvaikutuksiin, kuten teiden rakentamiseen, koulutukseen ja työvoiman liikkuvuuden turvaamiseen. Talouden sääntöjä puolustellaan rationaalisuudella, ja siksi niitäkin pidetään laillisina. Niin kauan kuin talouselämä pitää yllä taloudellista kasvua ja edistystä, ei parlamentin vähäinen valta vaivaa.
Jänicke pitää erityisen vaarallisena sitä, että suurilla järjestelmillä on taipumus itsenäistyä. hän puhuu puolitetusta demokratiasta, jossa jokainen hoitaa omaa rajoitettua sektoriaan ottamatta huomioon tuotannon sivuvaikutuksia.
Jänicken mielestä valtio on epäonnistunut, kun se ei pysty saamaan aikaan päätöksiä, joiden välttämättömyydestä ollaan tietoisia. Puolueet ja valtion hallinto ovat marionetteja. Ne protestoivat valtion sallimaa ja valtion edistämää ympäristön tuhoamista vastaan, mutta ovat hyvä-veli-killoissa riippuvaisia ympäristön tuhoamisen uhallakin tuotetuista veroista ja tukimuodoista.
Tällaisessa valtiollisessa järjestelmässä, ihminen on siinä mielessä epäeroottinen suhde päätöksiin, että hän ei voi yhtyä niiden syntyprosessiin. Valtion toiminnat on sektoroitu ja kaupallistettu, ihmiset vieraantuvat omaan elämäänsä vaikuttavista asioista.