Erich Fromm ihmettelee kirjassaan Olla vai omistaa, onko järkevää asua keskellä yltäkylläisyyttä, kun on niin vähän mistä iloita. Televisiosta, moottoriteistä, lomamatkoista ja mukavista asunnoista huolimatta ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi ja epävarmaksi.

Olemmeko joutuneet ”hyvinvoinnin ansaan”? Onko ihminen houkuteltu näennäisillä makupaloilla loukkuun, josta ei ole ulospääsyä? Työpäivinä hän näkee kaiken tuhlauksen, kotona tietää kulutuksen turhauttavan vaikutuksen. Kuitenkin hän tekee päivittäin, niin töissä kuin kotona, sellaisia kulutus- ja ostosratkaisuja, jotka tukevat tuhoavaa kehitystä. Ihminen rasittaa tieten tahtoen elämää ylläpitäviä aineita - ilmaa, vettä ja maata.

Edellä on esitetty, että syy saastumisen jatkumiseen ei ole enää yksittäisessä ihmisessä, vaan siinä mahtavassa valtiollisessa kilpailussa, joka on muodostunut kristillisen arvomaailman seurauksena. Tässä luvussa tarkastellaan ekologisen kriisiin arvomaailmaa ja etsitään mahdollisuuksia kehittää uusille arvoille perustuva ihmisyhteisö.

Kuuluisassa väittelyssä vuonna 1968 T.W. Adornon ja Jürgen Habermasin, Karl Popperin ja Hans Albertin kaltaiset dialektikot ja positivistit kävivät keskustelua siitä, mikä osa kehityksessä on kokonaisuudella. Positivistien mielestä on pysyttävä oikeiksi todistetuissa väitteissä ja yksittäisanalyyseissä. Dialektisen käsityksen mukaan yhdessä erikoisalassa pitäytyminen osoittaa luovuttamista, totuuden väistelyä. Vasta kokonaisuus edesauttaa ihmisiä näkemään oikeat yhteydet. Tästä dialektisesta ajattelusta on kirvonnut se, mitä kutsutaan ekologiseksi ajatteluksi. Ekologisuus tarkoittaa eri prosessien yhteisvaikutuksen tajuamista.

Vielä 1960-luvulla elämän tarkoitus länsimaissa oli useimmille ruoan ja asunnon turvaaminen. Tämä johtui olosuhteiden pakosta. Aristoteles sanoo, että planeetat eivät väsy kulkemiseen, koska niillä ei ole valinnan varaa.

Kun ihmisiltä 1960-luvulla kyseltiin elämän tavoitteita, he vastasivat jokseenkin yksimielisesti: onnellinen perhe-elämä, omakotitalo, uusi auto, koulutus lapsille ja elintason kohottaminen.

1980-luvulla tavoitteena ja elämän tarkoituksena pidettiin oman fyysisen ja henkisen kunnon kohottamista. Alettiin puhua itsensä toteuttamisesta, identiteetin etsinnästä sekä henkilökohtaisten ominaisuuksien kehittämisestä. Vanhat arvot ja menestyksen ulkonaiset symbolit eivät enää tyydyttäneet itseään etsivän ihmisen ”täydellisen elämän” nälkää. Itsensä toteutus johti yksinäisyyteen eli niin kutsuttuun individualismiin.

Saastuminen on osoitus siitä, että yhteiskunnan arvomaailma on väärä, tai paremminkin riittämätön. Sellaisten vanhan ajan arvojen perusteella kuten koti, isänmaa ja uskonto on luotu itsekäs, kapeakatseinen ja alistuva sukupolvi, josta on ollut helppo kouluttaa tekniikkaa, keskittämistä ja kilpailua kannustava, valtiolle veroja maksavia työmyyrä.

Kehitys on armottomasti noidankehässä. Lukuisissa mielipidetiedusteluissa on tullut esille, että ihmiset haluavat asunnon ja ruoan lisäksi turvallisuutta ja puhtaan elinympäristön. Kaikki toivovat ystäviä ja lähimmäistensä kunnioitusta. Ihminen pyrkii kehittämään omia kykyjään. Hän ei halua olla sairas eikä elää epävarmuudessa tai pelossa.

Kuitenkin asuntoja ja ruokaa tuotetaan sellaisilla menetelmillä, jotka tuhoavat ympäristön ja lisäävät turvattomuutta, jopa perustarpeiden tyydyttäminen on tehty riippuvaiseksi sellaisista käytönnön ratkaisuista kuin epäekologinen energiantuotanto, kemiallistettu ja ylikansallinen elintarviketuotanto sekä paikallisen demokratian alistaminen taloudellisille pakotteille. Kansainvälisyys luksusluokassa, tekniikka ja liberalistinen yrittäminen ovat korkeassa arvossa. Niiden oppien mukaan vapautta ja kehitystä osoittaa jokainen, joka elää talouselämän ehdoilla.

Uusien tarpeiden ja vanhan arvomaailman yhdistäminen ei ole mahdollista. Tiedettä, teknologiaa, politiikkaa ja taloutta ohjaavat periaatteet elävät omaa elämäänsä kaukana intohimoista ekstaasia kaipaavasta ihmisestä ja yhteenkuuluvuudesta. Ihmiseltä tuhoutuu elämänhalu ja tulevilta sukupolvilta luomakunta.

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin mukaan arvot ovat historian luomia tulkintoja tarpeista. Ihmiset arvostavat sitä, mikä heille on elämän jatkumisen kannalta välttämätöntä. Tämän määritelmän mukaan ihmisellä, joka on hyväksynyt siitoskulttuurin arvot, on hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä. Hän riskeeraisi toimeentulonsa, mikäli aloittaisi elämän omia eettisiä normejaan totellen. Hänet on saatu uskomaan, että häneltä loppuu ruoka ja puuttuu asunto, ellei hän ole kuuliainen valtion ja markkinatalouden kansalainen.

Tulevaisuudentutkija Alvin Toffler antaa toivoa. Hänen mukaansa on tulossa aika, jolloin asetamme ensimmäiselle sijalle oman sisäisen kasvun ja elämän sopusoinnussa luonnon kanssa. Silloin aineellinen hyvinvointi ei merkitse enää niin paljon, että olisimme valmiita uhraamaan suurimman osan valveillaoloajastamme uuvuttavaan palkkatyöhön. Poliittiset koneistot, valtio ja suuryritykset menettävät arvovaltaansa. Meistä ihmisistä tulee oman elämämme valtiaita.

 

Ekologinen maailmankuva

Kulutuskulttuurin teoreetikot uskovat, että ihminen on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Hänen aivoissaan ei ole mitään, ennen kuin hänelle on jotain opetettu. Häntä ohjaavat vain ja ainoastaan ne arvot, jotka hän on oppinut joko kotona tai valtion instituutioissa, ja joiden hän luulee vastaavan omia tarpeitaan. Ihminen on tavallaan kuin tavara, joka tuotetaan.

On myös päinvastaisia käsityksiä. Kantilaisessa, samoin kuin itämaisessa, ajattelussa uskotaan, että ihmisen arvot ovat hänessä itsessään. Meillä on lajina käyttäytymismalli. Tämän mukaisesti emme synny silloin, kun meidät synnytetään emmekä maadu minne kaadumme, vaan meillä on yksilöllinen elämän tarkoitus.

Ekofilosofien ajatuksissa löytyy yhtymäkohtia kantilaiseen ihmiskäsitykseen sekä antroposofiseen, teosofiseen ja buddhalaiseen ajatteluun. Niiden mukaan ihminen on kuin siemen. Hänellä on idea itsestään eli mielikuva siitä, miksi hän on syntynyt ja mikä on hänen tarkoituksensa. Mutta kuten siemeneen, vaikuttaa myös ihmiseen hänen kasvuympäristönsä. Mitä vahvempi siemen sitä voimakkaammin se voi toteuttaa omaa ideaansa. Epäsuotuisassa ympäristössä hyväkin siemen lakastuu. Kuten yllä on nähty, on valtiolla mahtavat välineet kansalaisten toiminnan ohjaamiseksi, jopa heidän omia oikeuskäsityksiään vastaan. Ihminen kun on hyvin sopeutuvainen.

Ekofilosofiassa ekologia määritellään oppina niistä lainmukaisuuksista, jotka vallitsevat luonnon ja ihmisen välillä. Pohdinnan kohteena on ihmisen idean ja ihmisen kasvuympäristön välinen suhde. Ekologinen tietoisuus tarkoittaa sen suuren yhteyden tajuamista, joka liittyy koko ”kosmiseen tanssiin”. Ekologisesti ajatteleva ihminen tuntee olevansa osa tätä planeetta, mutta myös osa jotain vielä suurempaa.

Ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi tarvitaan syvällinen muutos siinä, miten ihminen käsittää itsensä ja hänen osansa tällä maapallolla. Ihminen ei ole kuningas saatika sitten Jumala. Eläimet ja kasvit eivät ole ihmisen lemmikkejä eikä maaperä ahneuden tyydyttäjä, vaan niillä on yhtä tärkeä tehtävä elämän kiertokulussa kuin ihmisellä.

Goetheä pidetään länsimaisen ekologisen ajattelun uranuurtajana. Tämä saksalainen kansallisrunoilija kirjoitti vuonna 1792:

"Elävässä luonnossa ei tapahdu mitään, millä ei olisi samalla vaikutusta kokonaisuuteen.”

Goethe kirjoitti myös, miten riippuvaisia kasvi, eläin ja ihminen ovat toisistaan:

"Niin on jokainen olio vain yksi sävy, suuren harmonian vivahdus. Sitä on tarkasteltava kokonaisuutena. Muuten jokainen yksittäinen on vain kuollut kirjain.”

Sanan ekologia otti käyttöön todennäköisesti biologi Ernst Haeckel vuonna 1866. Hän määritteli ekologian opiksi luonnonolioiden taloudesta. Haeckelin ajatuksissa ekologia liittyi biologiaan. Carl Amery kirjoittaa:

"Nykyisenäkin aikakautena tarvitaan sellainen tieteellinen maailmankuva, jonka avulla voidaan osoittaa ihmisen paikka valtiomallisessa yhteiskunnassa ja ihmisen ja valtion suhde siihen todelliseen vuorovaikutukseen, joka vallitsee tällä planeetalla. Onko olemassa tällaista tieteellistä lähestymistapaa? On. Se on ekologia.”

Ekologisesti ajatellen maapalloa ja elämää ylläpitävien perusaineiden on oltava vaakakupissa. Tällä hetkellä maailma on tullut materian suhteen ”vanhaksi”, ainoastaan energiaa tulee koko ajan lisää. Ihminen käyttää enemmän materiaalisesta peruspääomastaan kuin on mahdollista elämän jatkumisen kannalta. Siinä mielessä ihmisestä on tullut luomakunnan parasiitti, loiseläjä. Hän on kehittänyt omaa mieltään ja teknistä älyään yhä kauemmaksi luonnon perustasta ja kiertokulusta.

Sveitsiläinen tutkimusryhmä kirjoittaa, että planeetan ekosfääri on kehittynyt eräänlaisen noin neljä miljardia vuotta kestäneen pääomaprosessin tuloksena. Ekologiseen pääomaan kuuluvat aurinko, joka luovuttaa perusenergian, vesi, maa, ilma ja mineraalit. Tasapaino säilyy loputtomassa kiertokulussa, koska loppu tarkoittaa jälleen alkua. Ihminen, joka hankki ravintonsa vain keräämällä, metsästämällä ja kalastamalla, pysyi vuosituhansia ekologisen kiertokulun osana. Sveitsiläisessä raportissa todetaan:

"Ihminen oli osa levollista, tasaisesti virtaavaa tulemista ja menemistä. Nykyään taloudellinen kehitys on kuitenkin saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se uhkaa ekologista järjestelmää luonnonkatastrofiin verrattavalla tuhoavalla voimalla. Ihmiskunta vaatii yhä suurempaa osaa maapallon pinnasta ja ahdistaa siten muita, joilta se vie ravinnon ja elintilan.”

Ekologian laajan merkityksen esille tuomiseksi tehdään ero syvällisen ekologian ja pinnallisen ympäristöajattelun välillä. Pinnallinen ympäristöajattelu pyrkii estämään luonnon hyväksikäyttöä ja asettamaan sen käytölle rajoituksia talouden ehdoilla. Mutta ekologisessa ajattelussa ei kanneta huolta vain metsäkuolemista, sikiövaurioista, työpaikoista ja myrkkyjätteistä, vaan mitä erilaisimpien ongelmien yhteisvaikutuksesta. Ameryn mukaan ekologia on saastemyrkkyjä hengittävän, kemiallisia aineita syövän, yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kärsivän mekaanisen konekauden ihmisen pelastusoppi.

 

Tavoitteena korkea etiikka, ei moraalia ollenkaan!

Ekofilosofien mielestä syytä ympäristökatastrofiin on etsittävä siitä, mitä kutsumme moraaliksi. Moraali rakentuu vanhalle arvomaailmalle ja se opitaan koulussa ja kasvatuksessa. Se opetetaan ihmiselle ulkoapäin. Moraaliin liittyvät laki, auktoriteetti ja sovitut pelisäännöt. Moraalin asettaa joku - jumala, valtio, liikkeenjohto, mies. Ihminen käyttäytyy moraalisesti oikein silloin, kun hän toteuttaa valtion lakia ja kirkon uskonoppia. Valtion ja kirkon päämäärä on muun muassa kansalaisten omaisuuden turvaaminen ja sukupuolisen käyttäytymisen sääteleminen. Motiivina on kasvuhakuisuus ja ihmiskeskeisyys.

Etiikka on sitä vastoin sisäsyntyinen. Ihmisellä on syntyessään omatunto, sisäinen ääni, jota yritetään hälventää kulloinkin vallitsevalla moraalilla. Eettinen vastuu on huomattavasti laajempi kuin vallitsevaan moraaliin sidottu poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen vastuu.

Termin etiikka alkuperä on sanassa cthos (=luonne) eikä sanassa ethos (=hyvä tapa). Luonteen kehittäminen vaatii paljon enemmän kuin pelkkää hyvien tapojen orjallista noudattamista.

Essenin yliopiston fyysikko ja luonnonfilosofi Klaus Michael Meyer-Abich on sitä mieltä, että ihmisen on tunnistettava omassa ajattelussaan se, mikä ylittää ihmisyhteisön ajattelun, jotta hän kehittyy eettisesti.

Kehitystä on tapahtunut. Valkoihoinen mies edusti pitkään luomakunnan kruunua. Vuosisatojen kuluessa valtiota on tasa-arvoistettu: orjat on vapautettu, värilliset ovat saaneet äänioikeuden, naiset tasapalkan, vammaisille yritetään järjestää mahdollisuus normaaliin elämään. Nykyään kiistellään siitä, mistä päivämäärästä lähtien sikiöllä on oikeus olemassaoloon. Vapautusliikkeet jatkunevat. Eläimen ja luomakunnan kohottaminen ihmisen rinnalle on historiallinen ja luonnollinen seuraus muista vapautusliikkeistä.

Meyer-Abichin mukaan oikeudenmukaisuus tarkoittaa, että niillä, jotka ovat samanlaisia, tulisi olla samanlaisuuden suhteen tasa-arvo, mutta erilaisuuden suhteen niitä tulisi käsitellä eri lailla, mutta tasa-arvoisesti. Luonnonkin tulisi olla tasa-arvoinen oikeushenkilö. Liike-elämässä tunnetaan juridinen ”henkilö”. Myös joella tulee olla oikeus tehdä valitus, jos teollisuuslaitos laskee myrkkyjä sen veteen. Nykyisessä oikeusjärjestelmässä ekologinen ”henkilö” on alisteinen juridiselle, ja ”henkilö” nimeltä ihminen on kaiken yläpuolella. Meyer-Abichin mielestä valtio on totaalisesti väärässä, kun se kuvittelee, että vain ihmisellä olisi oikeusnormit.

Eettiseltä kannalta ratkaiseva kysymys ihmisen olemassaolossa on: mitä maailmassa pitäisi tapahtua, mutta ei tapahdu, jos minua ei olisi olemassa? Ihminen erottuu muusta luomakunnasta siinä, että hän osaa puhua. Kieli antaa mahdollisuuden periä edellisen sukupolven saavuttamia taitoja ja siksi ihmisellä on mahdollisuus kehittyä muutenkin kuin evoluution kautta. Kielen ansiosta kulttuuri kehittyy huomattavasti nopeammin kuin geneettisessä perimässä. Ihminen pystyy myös miettimään teoreettisesti käyttäytymisensä seurauksia. Tutkimusten mukaan lammas pystyy kuvittelemaan tilanteen 15 minuutin aikaperspektiivillä, koira muistaa puoli tuntia mennyttä ja suunnittelee saman verran tulevaa, mutta ihmisen käsitteellinen ajattelu ulottuu jopa hänen oman elämänsä tuolle puolen.

Ihmisen erikoisuutena on myös monipuolisuus. Jotkut eläimet osaavat uida, jotkut kiivetä ja toiset juosta paremmin kuin ihminen. Mutta hyvin harvat eläimet osaavat, kuten ihminen, sekä uida, kiivetä että juosta. Ihminen on myös sopeutuvainen. Vain sika, rotta ja ihminen voivat elää sekä kasvis- että liharavinnolla ja menestyä sekä pohjoisen pakkasessa että etelän helteessä, elää avioliitossa tai selibaatissa.

Meyer-Abich pitää ihmisen ominaisuuksista tärkeimpänä kykyä kehittyä henkisesti. Hän erottaa ihmisen henkisessä kasvussa kahdeksan tasoa. Kehityksen taso määräytyy sen mukaan, mitkä arvot ovat tärkeitä ja mistä hän välittää. Tarkemmin sanoen tason määrittelee se, mistä ihminen voi sanoa välittävänsä sen itsensä takia:

1. Ihminen ottaa huomioon omat etunsa ja tarpeensa.

2. Ihminen ottaa huomioon itsensä ohella myös perheensä, ystävänsä, tuttavansa ja heidän esi-isänsä.

3. Ihminen ottaa huomioon itsensä, läheisensä, oman kansansa ja lähimenneisyyden perinteen.

4. Ihminen ottaa huomion itsensä, läheisensä, kansansa ja nykyisen sukupolven.

5. Ihminen ottaa huomioon itsensä, läheisensä, kansansa, esi-isänsä sekä syntyvät sukupolvet, siis koko ihmiskunnan.

6. Ihminen ottaa huomioon koko ihmiskunnan ja kaikki, jotka pystyvät jotain tuntemaan.

7. Ihminen ottaa huomioon kaiken missä on elämää, ihmisen ja eri lajit.

8. Ihminen ottaa huomioon kaiken.

Ensimmäistä ja toista tasoa Meyer-Abich kutsuu egosentriseksi, kolmatta sovinistiseksi. Antroposentristä ajattelua vastaa neljäs ja viides taso. Kuudes on buddhalainen ja seitsemäs Albert Scweitzerin elämän kunnioittaminen eli ”vapaus alentumiseen luonnon edesss”.

Seitsemättä tasoa voi kutsua myös ekologiseksi, koska kiistakysymyksissä ratkaisee luonnonsuojelullinen näkökulma. Ihmisellä on vastuu siitä osasta luomakuntaa, jonka hän pystyy tajuamaan.

Nykyinen teollistuminen on kestänyt vain 200 vuotta ihmiskunnan 10.000 elinvuodesta. Koulukirjojen mukaan ihmiskunnan ratkaisevimmat keksinnöt ovat olleet pyörä, metallit ja raha. Ekofilosofit syyttävät historian kirjoittajia siitä, että teknistä kehitystä on alettu pitää koko ihmiskunnan kehityksen eteenpäin viejänä ja historian kirjoituksessa on aliarvioitu ei-materiaaliset kehityksen saavutukset.

 

Onnellinen elämä vaatimattomuudessa

Jokseenkin kaikki uskonnot opettavat onnellisuuden lähteenä kohtuullisuutta, pidättyväisyyttä ja rajoittamista.

Jo ennen Kristuksen syntymää filosofit todistivat, että jatkuva ruoan, juoman, seksuaalisen tyydytyksen, rahan ja vallan tavoittelu johtaa turmioon. Nautintoa ja vaurautta etsiessään ihminen elää ikuisessa epävarmuudessa ja tuntee elämänsä tyhjäksi. Sitä paitsi, mitä enemmän aineellista hyvinvointia ihminen saavuttaa sitä pienempi on sen tuoma suhteellinen nautinto. Jeremy Bentham kirjoitti 1700-luvulla:

”Toinen kupillinen kahvia sen enempää kuin toinen ruoka-annoskaan ei tuota niin suurta nautintoa kuin ensimmäinen kahvikupillinen.”

Bentham puhui asteittain vähenevästä tyydytyksen tunteesta. Nautinto antaa sitä vähemmän mielihyvää, mitä pitempään se jatkuu. Vähitellen tulee eteen kyllästyminen. Määrätystä hetkestä lähtien nautinto muuttuu jopa mielipahaksi ja tarvitsemme taas uusia nautinnon lähteitä. Sen sijaan henkisyys ja rakkaus pystyvät laajenemaan koko elämän ajan. Länsimainen taloustietieteilijä Keynes on opettanut:

”Vaikka kaksi pyramidia tai kaksi kuolinmessua on kaksin verroin parempi kuin yksi, ei kaksi rautatietä Lontoosta Yorkiin kuitenkaan ole parempi kuin yksi rautatie.”

Jos elintaso nousee tästä päivästä kaksinkertaiseksi, ei se johda enää elämän paranemiseen, vaan uhkien kaksinkertaistumiseen.

Saksalainen filosofi Max Horkheimer toteaa, että mitä paremmin materiaaliset tarpeet on tyydytetty, sitä enemmän tarvitaan "itsenäistä tietoisuutta henkisen omaehtoisuuden” kehittymiseksi. Ihmisen on Horkheimerin mukaan opittava käyttämään oikein vapautta, jonka hän saavuttaa, kun elämän peruselinehdot - ruoka ja asunto - on turvattu. Horkheimer valittaa, että "subjektiivinen sisäinen vapaus” ei kasva yhtä nopeasti kuin "objektiivien ulkoinen vapaus”.

Samoin toinen saksalainen filosofi Martin Heidegger pitää elämän päämääränä ja tarkoituksena ymmärryksen laajentamista niin, että menneisyys ja nykyisyys sulautuvat toisiinsa, ja niistä muodostuu historiallinen kiertokulku.

Monet vanhemmat ovat hämmästyneitä: nuorisosta juuri ne, jotka ovat saaneet eniten maallista hyvää, ovat kyllästyneimpiä elämäänsä. Kyllästyminen ei ole ihme, juuri varakkailta lapsilta on viety kaikkein kallein: toivo paremmasta. Toive kannustaa vain niin kauan kuin se ei ole täyttynyt. Elämän täyteläisyys ei muodostu onnistumisesta eikä perille pääsystä. Ihminen on elämäniloinen, kun hän näkee maailman keskeneräisyyden ja omat mahdollisuutensa kehittää maailmaa. Asian voi ilmaista myös päin vastoin: elämä muodostuu vankilaksi silloin, kun ihmisellä on tunne, ettei hänellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia muuttaa olosuhteitaan. Orjuutta ja alistamista syntyy vankilamaisessa suljetussa yhteiskuntajärjestelmässä.

Albert Schweitzerin mukaan ihminen kantaa sydämessään todellista siveyslakia, jonka avulla hän voi toteuttaa ”Luojan tarkoitusta maanpäällä”. Ihmisellä on tieto ja ymmärrys myös muiden elämänhalusta. Schweitzer piti olemassaoloa sinänsä ristiriitaisena, koska olemassaolo edellyttää joidenkin eliöiden tuhoutumista. Siksi ihminen ei löydä omaa tarkoitustaan pelkästään luontoa tarkkailemalla. Ihmisyyden pohjalla on syvä eettinen tietoisuus.

Myös Teilhard de Chardain painottaa henkistä kehitystä ihmisen tehtävänä ja hänen mukaansa maailma kehittyy yhä henkisempään, sisäisempään, vapaampaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Kaiken tarkoitus löytyy siinä, mikä on aina ollut olemassa, hengessä. Henkisen ymmärryksen löytäminen johtaa sopusointuun. Evoluutiossakin on suuntana sopusointu, yhtyminen. ”Rakastakaa toisianne tai tuhoudutte”, Teilhard de Chardain julistaa. Tämä tärkeä yhtyminen saavutetaan silloin, kun jokaisella on mahdollisuus kehittää omaa persoonallisuuttaan ja moninaisuuttaan. Maailman säilyttämiseksi tarvitaan ykseyden kokemista.