Filosofinen konteksti

Filosofisessa kontekstissa tutkitaan käsitteiden määritelmien määritelmää, merkityksen mielekkyyttä, ideaa. Koska rauhanomainen rinnakkainolo on yhteiskunnallinen käsite, vaatii sen idean ymmärtäminen yhteiskunnan päämäärän (syvyyskieliopin) ymmärtämistä. Yhteiskunnan päämäärät, "päämäärien päämäärä", osoitetaan ideologiassa. Ideologialla tarkoitetaan todellisuuden tulkintajärjestelmää. Sen avulla selvitetään vallitsevaa poliittista järjestelmää (Holsti 1977, s. 373). "Ideologia näyttää tietyt teot luonnollisessa ja myönteisessä valossa, välttämättöminä jonkin toivottavan päämäärän saavuttamiseksi tai historiallisesti väistämättöminä." (Sivonen 1984, s. 45) Tämä yhteiskunnallisen järjestelmän pohjana oleva doktriini tulee esille perustuslaissa, erityisesti sen johdannossa, yleisissä kannanotoissa ja virallisissa lausunnoissa (Dieckmann 1969, s. 49). Erilaisia käsityksiä on siitä, muuttuuko ideologia valtion toimintaympäristön muuttuessa vai onko ideologiassa kyse siitä, että vaikka sanat ja niiden merkitykset muuttuvat, idea sanojen takana säilyy.

Valtiollisen ideologian ja sen luoman ihmis- ja yhteiskuntamallin tunteminen on ennakkoedellytys semanttista tutkimusta tehtäessä. Mikäli kuulija ei tunne puhujan ideologisia päämääriä, hän ei voi myöskään päätellä lauseiden semanttista merkitystä. Tekstin analysointi vaatii tekstin kirjoittajan tarkoituksen selvittämistä (Motsch 1986, s. 273). Lause on tosi suhteessa puhujan päämääriin. Ymmärtämiseen vaikuttaa ratkaisevasti se, millainen käsitys kuulijalla on toimijan päämäärästä (Habermas 1983, s. 379). Niiniluodon mukaan "käyttäytyminen ei voi olla intentionaalista pyrkimättä johonkin päämäärään". Käyttäytymisen "ymmärtäminen" tässä mielessä tarkoittaa sen tulkitsemista tekemiseksi eli päämäärään pyrkiväksi toiminnaksi (Niiniluoto 1983, s. 106).

Yleensä ymmärtämisen saavuttamiseksi puhujan ja kuulijan on kuuluttava samaan kieliyhteisöön ja samaan sosiaaliseen ympäristöön tai ainakin tiedostettava erilainen kieliyhteisö ja sen asettamat merkitykset (Volosinov 1990, s. 64, Habermas 1983, s. 36). Ymmärtämisessä on Wittgenstein mukaan pinnallinen taso, pintakielioppi, ja soveltava ymmärtäminen eli syvyyskielioppi. Weber erottaa aktuaalisen eli "objektiivisen ymmärtämisen" ja selittävän, motiivin tiedostavan (subjektiivisen ymmärtämisen) (Weber 1972, s. 547). Syvyyskielioppi tarkoittaa teeman eli idean ymmärtämistä.

Siinä missä merkitys hajoaa moniksi eri merkityksiksi (Volosinov 1990, s. 123), teema on se ylin ymmärtämisen raja, jonka ihminen voi saavuttaa. Tässä on kyse merkityksen pohjalla olevasta periaatteellisesta asiasta, esimerkiksi rauhanomaisella rinnakkainololla on useita merkityksiä, joista poliitikkojen piirissä kiistellään, mutta filosofisessa keskustelussa siitä on ihmisillä mielessään "teema", motiivin tiedostava subjektiivinen ymmärrys, jota voi kutsua ideologiaksi. 

Engels kirjoitti Italian tilanteesta ja kahden luokan välisestä taistelusta, että "nuo askeleet ovat vain askelmia edettäessä kohti suurta päätavoitetta, proletariaatin poliittista valtaa, mikä on yhteiskunnan uudistamisen välikappale". Engelsin mukaan sekä poliittiset että taloudelliset saavutukset ovat vain "osamaksuja", kuitenkin niiden on oltava "oman tien suuntaisia askeleita". Taktiikka on sovellettava kunkin maan tilanteeseen, mutta on tähdattävä "jatkuvasti suureen päämäärään" (Marx, Engels 1979, s. 568).

Neuvostoliiton ideologian luoma yhtenäinen periaatteiden asetelma on tullut esille esimerkiksi siinä, miten maa käyttäytyy kriisin aikana (Adomeit 1982, s. 55). Bredow siteeraa neuvostolaisia käsitteitä tarkastelevassa artikkelissaan Karl Marxin kommunistista manifestia, koska "aina on palattava muutamiin historiallisen materialismin kohtiin, jos pyrkii ymmärtämään sosialististen maiden politiikkakäsitystä" (1979, s. 78). Bredowin mukaan usko länsimaisen järjestelmän tuhoutumiseen on yksi peruskäsityksistä. Lenin sanoi puolueen toimintakertomusta laadittaessa 23.12.1921:

"Vaikka olemme heikkoja aineellisesti taloudellisissa ja sotilaallisissa suhteissa, olemme kuitenkin moraalisesti kaikkein voimakkaimpia. Tätä moraalia ei tule ymmärtää abstraktisessa merkityksessä, vaan kaikkien luokkien reaallisena voimana. Tämä tulee esille tekoina, ei sanoina." (Lenin 44/300)

Seurasi venäläinen "idea aatteen takana" sitten marxilaista lainomaista historiankehitystä, venäläistä dominanssihaavetta tai bysanttilaista oikeaoppisuutta, liittyy itäiseen "syvyyskielioppiin" missionäärinen perussävy. Tavoitteena on valta ja kunnia, mutta ennen kaikkea yksinoikeus lopullisen aatteen hallussapidosta. Neuvostoideologia on ollut rationaalista - kunhan ollaan tietoisia päämäärästä ja perusolettamukset ovat selviä (Brzezinski 1977, s. 66). Brzezinskin mukaan "päämääränä maailmanlaajuinen kommunistinen yhteiskunta saattaa olla irrationaalinen, mutta se ei välttämättä velvoita irrationaaliseen toimintaan". Perusolettamusten ei välttämättä tarvitse olla rationaalisia ulkoapäin katsottaessa. Pääasia on, että ne eivät luo ristiriitaa ideologisen päämäärän ja todellisuuden rationaalisen kuvan välille. Selittävä, teeman huomioiva ymmärtäminen pitää neuvostolaisten arvomaailmaan kuuluvaa keinoja kaihtamatonta menetelmää päämäärän saavuttamiseksi itsestäänselvyytenä. Yhdysvaltalaisten menetelmien hyväksyttävyys on sidottu lakiin ja moraaliin (Brzezinski 1977, s. 65). Siksi amerikkalaiset kuvittelevat, että koska neuvostolaisten politiikka heiluu laidasta laitaan, heiluisi myös politiikan päämäärä. Amerikkalaiset noudattavat määrättyjä periaateitta päämäärästä riippumatta, kun taas neuvostolaiset toteuttavat erilaisia menetelmiä päämäärän pysyessä vakiona. Neuvostoliitto on perustellut toimintaansa sillä, että määrätyssä kehityksen tilanteessa erilainen toiminta on välttämätöntä. Vaikka politiikan suunta muuttui sikin, on joka tilanteessa pystyttävä osoittamaan, että politiikka on oikeaa (Bauer 1971, s. 36). Myös Adomeit myöntää, että Neuvostoliiton politiikassa - niin sisäpolitiikan, ulkopolitiikan ja kommunistisiin maihin suunnatun politiikan kuin sotilas-starategian, talouden ja kaupan välillä - ideologia on yhdistävä liima (1983, s. 56).

Koska semantiikka tarkoittaa "merkityksen merkitystä" eli merkityksen mielekkyyden ymmärtämistä, on juuri käsitteen päämäärärationaalisuus (idea) ratkaisevassa asemassa semanttisessa tutkimuksessa. Miten rauhanomainen rinnakkainolo liittyy kommunistisen puolueen ideologiaan?

Vuoden 1977 perustuslain mukaan "Neuvostovaltion korkeimpana päämääränä on rakentaa luokaton kommunistinen yhteiskunta" (Perustuslaki, 1980, s. 3). Ideologisena päämääränä se tarkoittaa emansipaatiota eli vapautumista ihmisten välisestä alistamisesta:

"Ammoisista ajoista lähtien ihmiset ovat haaveilleet sellaisesta oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, jossa ei olisi rikkaita ja köyhiä, sortajia ja sorrettuja eikä olisi sotia." (Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia 1975, s. 15)

Neuvostomarxilaisessa opissa painotetaan, että "yksikään luokkajakoon perustuva yhteiskuntajärjestelmä ei ole ikuinen". Orjayhteiskunta ja feodaalinen yhteiskunta ovat syntyneet, kasvaneet ja kuolleet. Kapitalismilla on sama kohtalo edessään. Puolueen vuoden 1961 ohjelman mukaan tämä tarkoitti sitä, että suuret tuotantolaitokset koko ajan syrjäyttävät pienempiä ja tuotantovälineet keskittyvät (Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia 1975, s. 18). Porvarillinen kapitalismi, joka perustuu yhteiskunnallisen tuotannon ja henkilökohtaisen omistuksen ristiriitaan, on tämän opin mukaan ihmisen kehityksen pahin umpikuja. Tämä ristiriita johtaa siihen, että ihminen käyttää hyväkseen toista ihmistä. Kommunistisen manifestin mukaan porvarillinen yhteiskunta on kehittänyt tieteen, tekniikan ja työläisen hyväksikäytön huippuunsa. Sen on historiallisen kehityksen todennäköisyydellä aika väistyä ja tilalle tulee yhteiskunta, jossa jokainen voi toteuttaa omia mielihalujaan. Koska kapitalismissa henkilökohtainen omistus on edistyksen moottori, kapitalismi voi itseään kehittäessään kehittää vain hyväksikäyttöä ja näin se on este ihmiskunnan korkeammalle kehittymiselle (Willms 1974, s.135). Yksityisomistukseen perustuvan yhteiskunnan edistymisen ehto on sota.

Marx ja Engels ovat neuvostolaisen opin mukaan "saaneet selville kapitalismin kehityslait" ja "todistaneet tieteellisesti", että kapitalismi itse luo edellytykset tuhoutumiselleen. Rauhanomaisen rinnakkinolon politiikkaa perusteltaessa painotetaan näitä yhteiskuntaa ohjaavia objektiivisia lakeja (Afanasjev 1982, s. 4). Tieteellisen. kommunismin teorian tarkoituksena on määritellä keinot "ihmisten subjektiivisen toiminnan ja objektiivisten lakien vaatimusten koordinoimiseksi" niin, että yhteiskunnan liikettä voidaan ohjata sen objektiivisten kehitystendenssien mukaisesti (Afanasjev 1982, s. 5).

Yhteiskunnan ohjenuorana ei virallisen opin mukaan sanota olevan tieteellinen ohjaus vaan työväenluokan valta. Neuvostoliiton virallisessa analyysissä on pyritty korostamaan sosialismia valtiona, jossa ihmiset itse hallitsevat. Vuoden 1977 perustuslain esipuheessa sanotaan: Neuvostoliitto on "työtätekevien - patrioottien ja internatiolistien - korkeatasoisen järjestäytyneisyyden, aatteellisuuden ja tietoisuuden yhteiskunta". Neuvostokansa pitää ohjeenaan "tieteellisen kommunismin aatteita ja noudattaa uskollisesti vallankumouksellisia perinteitään huomioiden Neuvostoliiton kansainvälisen aseman sosialistisen maailmanjärjestlemän elimellisenä osana ja tuntien internationaalisen vastuunsa" (SNTL:n perustuslaki 1977, s. 2-3). "Aikakauttamme analysoitaessa onkin ennen kaikkea otettava huomioon tuotantosuhteet ja niiden takana piilevät luokkavoimat." (Afanasjev 1982, s. 34).

Leninin mukaan "uuden aikakauden sisältönä on kapitalismin ja sen jälkien hävittäminen" sekä "kommunistisen järjestyksen periaatteiden voimaansaattaminen" kansainvälisen työväenluokan avulla (Afanasjev 1982, s. 34).

Marxilainen utopia luokattomasta ja valtiottomasta yhteisöstä esitettiin Neuvostoliitossa poliittisena päämääränä. Kommunistiselle yhteiskunnalle sanottiin olevan tunnusomaisia sellaiset marxilaiset päämäärät kuten tuotantovälineiden yhteisomistus, työnjaon lopettaminen, vapaa-ajan lisääntyminen ja tarpeita vastaava tuotanto, mutta myös sellaiset "tieteellisen" yhteiskunnan päämäärät kuin kansalaisten tiedostettu yhteiskunnan hallinta (Gransow 1980, s. 162). Toisaalta myönnettiin, että tiede ja tekniikka ohjaavat yhä enemmän maailman kehitystä. "Vain raudanluja vallankumouksellinen järjestys elämän kaikilla aloilla, varsinkin rautatie- ja vesiliikenteessä, vain työläisten rautainen kuri", voivat Leninin mukaan pelastaa vallankumouksen. Pelastaminen edellytti hänen mukaansa samalla kuitenkin myös "maalaisköyhälistön itsenäistä järjestäytymistä". (Päätöslauselmaehdotus taistelusta nälänhätää vastaan 4.6.1918, 36/419).

Sosialistisesta yhteiskunnasta tuli vuosien varrella "monimutkainen sosiaalinen elimistö, liikkuva dynaaminen järjestelmä, joka koostuu lukuisista erilaisista elementeistä" (Afanasjev 1982, s. 127). Näitä yhteiskunnan osia olivat liikenne, maatalous, valtion omaisuus, tehtaat, mutta "myös ihmisten väliset taloudelliset, eettiset ja luokkasuhteet sekä yhteiskunnan koko henkinen elämä lukuisissa ilmenemismuodoissaan". Nämä kaikki elementit muodostavat "ohjauksen kohteena olevan sosialistisen yhteiskunnan kokonaisuudessaan" ja "jokainen yhteiskuntaan kuuluva erillinen elementti on puolestaan yhtenäinen ohjattava järjestelmä" (Afanasjev 1982, s. 127). Ohjaamisella ei tarkoiteta vapautumista ja vieraantumisen poistamista, saatika sitten Leninin kuvaa maan 'itsenäistä järjestäytymistä', vaan "ihmisten, esineiden, keskinäisten suhteiden ja henkisen elämän ohjaamista, jossa tärkeintä on ihmisten ohjaaminen" (Afanasjev 1982, s. 128). Tämä ohjaaminen tarkoitti "kasvatusta kommunististen ihanteiden hengessä". Jopa - yhteiskunnallisen omistuksen tarkoitus oli mahdollistaa se, että "voidaan ohjata suuria I ihmisjoukkoja" (Afanasjev 1982, s. 128).

Koska sosialistisen yhteiskunnan sanottiin kehittyvän objektiivisten lakien mukaan, oli ohjaaminen mahdollista, perusteena oli käytettävä "luotettavaa ja tieteellisesti muokattua informaatiota". Näin muotoiltuna yhteiskunnan päämäärä muuttui huomattavasti Marxin toteuttava yhteiskunta ilman, että kansa edes tiesi mihin eksperimenttiin se oli osallistumassa.

Miten utopia kommunismista typistyi kokeeksi ohjattavuudesta? Lokakuun vallankumous ei tapahtunut siten kuin sosialismin teorioissa uumoiltiin. Teorian mukaanhan korkeasti kehittynyt porvarillinen tuotantotapa on sosialistisen yhteiskunnan edellytys. Venäjän talous vastasi kuitenkin korkeintaan esiporvarillista maanviljelyvaltaista tuotantotapaa. Työläisiä oli vain 5% kansasta. Tsaristinen valtio pystyi teollistumaan vain ottamalla runsaasti velkaa länsimaista ja sallimalla ulkomaalaisten pääomainvestoinnit. Vuonna 1881 84 % tuotannosta toimi ulkomaisen pääoman turvin. Vaikka ulkomainen pääomaosuus laski 57 %:iin vuoteen 1914 mennessä, nousi kuitenkin teollisuuspääoma vuoden 1893 29 %:sta -44 %:iin vuonna 1914. Ulkomaisen pääoman osuus esimerkiksi rautateistä, joita pidettiin tsaarinajan teollistumisen perustana, oli vuonna 1914 74 % (Tritschler 1979, s.13). Silloisessa taloudellisessa tilanteessa kansalla ja tsaarilla oli yhteisiä päämääriä. Tuotannon kasvu oli välttämätöntä, mutta ei tsaari sen paremmin kuin kansalaisetkaan halunnut joutua riippuvaiseksi länsimaista. Lenin sai kansan "helposti puolelleen" selittämällä huhtikuisissa teeseissään vuonna 1917, että vain sosialistinen vallankumous toisi poliittisen muutoksen (Tritschler 1979, s. 234). Leninin mukaan vallankumous oli helpompi aloittaa Venäjällä kuin esimerkiksi Saksassa siitä syystä, että Venäjällä oli jo ollut vallankumous, jonka yhteydessä kukistettiin monarkia ja perustettiin neuvostoja. Koska kuitenkin "Venäjän imperialismi" pystyi hyökkäämään vielä kesäkuussa 1917, oli työläisille helppo osoittaa, että sotia käyvät hallitukset ja että "porvarillisen sodan lopettamiseksi on kukistettava porvarillinen hallitus". Lenin alleviivasi sanaa 'helpommin aloitettavissa'. Hänen mukaansa esimerkiksi Ranskan vallankumous vuonna 1792 paransi maan yhtä syvästä rappiotilasta kuin missä Venäjä nyt oli, mutta tämä ei johtunut vallankumouksesta vaan siitä, että "ensin oli muodostunut uusi korkeampi taloudellinen perusta" ja vasta "päällysrakenteena" vallankumouksellinen armeija. Lenin ei kiistänyt Venäjän heikkoa taloudellista järjestelmää.

"Vielä ei ole ehditty järjestää tuotantoa, tuotteiden vaihtoa, viljatuotantoa eikä kohottaa työn  tuottavuutta" (35/346).

Teorialla 'ylimenoyhteiskunnasta' yritettiin perustella feodaalisen Venäjän siirtyminen suoraan kommunistiseksi Neuvostoliitoksi, ilman kapitalismin tuotantoa kohottavaa välivaihetta. Vedottiin siihen, että esipuheessaan Kommunistisen manifestin venäjänkieliseen laitokseen vuonna 1882 ja jo 1870-luvulla Marx oli puhunut erityisestä venäläisestä tiestä sosialismiin: “Venäjän kyläyhteisö, joka on olemassa vielä kansallisessa mitassa, saattaa vähitellen vapautua alkukantaisista piirteistään ja kehittyä välittömästi kollektiivisen tuotannon aineksena kansallisessa mitassa" (Marx, Engels.1979, 6/110). Vuonna 1882 esipuheessaan Marx vakuutti, että ”ainut vastaus” venäläisestä vallankumouksesta tulee proletaarisen vallankumouksen signaali länteen niin, että molemmat täydentävät toisiaan, voi venäläinen yhä voimassa oleva maan yhteisomistus toimia kommunismin lähtökohtana (Werke 19/296). Kirjeessään Vera Ivanovna Zasulitzille Marx perusteli tämän mahdollisuuden vetoamalla Venäjän nopeaan teknistymiseen "täytyisikö Venäjän läpäistä lännen tavoin konetuotannon pitkän itämisajan päästäkseen käsiksi koneisiin, höyrylaivoihin, rautateihin yms."?

Marxin mielestä tulisi selittää, "miten heidän onnistui ottaa käyttöön kerralla koko vaihtomekanismi - pankit, luottoyhtiöt yms., jonka kehittely vaati lännessä kokonaisia vuosisatoja (Marx, Engels 1979, 6/115, Werke 19/384). Koska Venäjä otti koneet käyttöön ennätysajassa, on "ainakin teoreettisesti" mahdollista, että se siirtyy myös kommunistiseen yhteiskuntaan käyttämällä hyväkseen "kaikkia kapitalistisen järjestelmän myönteisiä saavutuksia kulkematta tuon järjestelmän Caudiumin solien kautta" (Marx, Engels 1979, osa 6, s. 117), toisin sanoen "voi omaksua sen saavutukset turvautumatta sen "toimintatapaan". Marx puhui kirjeessään "nykyaikaisten yhteiskuntien palauttamisesta korkeimman muotoiseen arkaistiseen kollektiiviseen omistukseen ja kollektiiviseen tuotantoon". Maanviljelijöiden yhteinen tuotanto edistäisi sosialismia Venäjällä niin, että kapitalistinen vaihe voitaisiin ylittää. Marx kehotti järjestämään osuustoimintaa ja hankkimaan "kalustoa, lannoitteita, maanviljelysopillisia menetelmiä ym.".

Kuitenkin 20 vuotta myöhemmin Engels tyrmäsi Marxin mielipiteen siitä, että Venäjä voisi siirtyä suoraan "maanviljelijäkommunismista sosialistiseen tuotantovälineiden yhteisomistukseen". Venäjän oli ensin teollistuttava, rakennettava rautatiet ennen kuin se pystyi uudestaan saamaan hyödyn maaseudun yhteisomistuksesta (Marx, Engels, osa 1/665).

Leninin oppiin sosialismista kuului tärkeimpänä tsaarinajan Venäjän taloudellisen aseman muuttaminen (Tritschler 1979, 236). Leninin mielestä puolueenkin tärkein tehtävä oli Venäjän teollistaminen. Menetelmät tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat varsin ristiriitaisia marxilaisten teorioiden kanssa. Teollistumista varten oli pääoma keskitettävä, luotava läheiset yhteydet valtiokoneiston ja suurteollisuuden välille sekä kehitettävä tuottajien demokratiaa.

Vaikka perustuslain mukaan Neuvostoliiton korkein päämäärä on kommunistisen yhteiskunnan luominen eli teollisuuden ja tuotannon yhteisöllinen kehitys, oli sosialistisen vaiheen päämäärä kansan kasvavien materiaalisten ja kulttuuritarpeiden täyttäminen. Myös puolueasiakirjoissa oli oman maan uudenaikaistaminen ja taloudellisen kasvun edistäminen ensisijalla. Tämän tuli tapahtua muilla menetelmillä kuin kapitalistisilla eli omistamista on rajoitettava (liite: Ideologinen taistelu NKP:n asiakirjoissa). Tähän Neuvostoliiton valtiolliseen päämäärään rauhanomainen rinnakkainolo sopii. Rauhanomainen rinnakkainolo ei kuitenkaan ole päämäärä sinänsä menetelmä korkeamman päämäärän eli kommunistisen yhteisön kehittämiseksi.

Vallankumouksen päämääränä oli porvarillisen ylivallan lopettaminen ja luokattoman - kommunistisen yhteiskunnan pystyttäminen. Puolueen ulkopoliittisena päämääränä oli I "rauhanomaisen rinnakkainolon toteuttaminen eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden välillä". Kommunistisen teorian mukaan porvarillinen kapitalismi tulee häviämään ja antamaan tilaa sosialistiselle ja kommunistiselle sosiaaliselle järjestelmälle. Ulkopoliittisen toiminnan päämäärä oli siten kapitalismin häviämisen edistäminen:

"Neuvostoliiton ulkopolitiikan tarkoitus on luoda hyvät edellytykset sosialismin kehittämiselle sosialistisissa maissa. Yhtä tärkeä tehtävä on sellaisten edellytysten luominen, joissa muun maailman vallankumouksellinen muuttaminen sosialistiseksi tulee mahdolliseksi. Nämä kaksi tehtävää osoittavat Neuvostoliiton ulkopolitiikalle tunnusomaisen luokkakantaisen lähtökohdan, kansallisten ja kansainvälisten tehtävien yhteenkuuluvuuden." (Vladimirov 1979, s. 50)

Erilaisiin rauhanomaisen rinnakkainolon tulkintoihin vaikuttaa se, että joillakin on mielessä käsitettä määritellessään lyhyen tähtäimen nationalistinen ja taloudellinen päämäärä, joillakin pitkäntähtäimen filosofinen ja sosiaalinen päämäärä, dualismi 'proletaarisen internationalistisen' ja kansallisvaltion nationalistisen päämäärän välillä. Tähän dualismiin perustuu idea rauhanomaisesta rinnakkainolosta (Schmiederer 1969, s. 10). Dualistisen päämäärän - valtiollisen ja missionäärisen - yhteensovittamiseksi on Neuvostoliiton historiassa käyty läpi erilaisia periodeja. Lenin oli valmis ottamaan vastaan kapitalististen maiden investointeja ja allekirjoittamaan rauhansopimuksia, Stalin otti käyttöön oman maan työläisten pakko-organisoinnin ja kansainvälisen proletariaatin toiviomatkailun, Hrushtshev uskoi täydellisiin suunnitelmiin mitätöiden työväestön oman aktiviteetin. Brezhnevin aikana yritettiin demagogisilla menetelmillä saavuttaa taloudellista vaurautta vetoamalla Neuvostoliiton jo saavuttuihin voittoihin sodissa, avaruudessa ja maailman sosialistisen liikkeen levinneisyydessä. Tuotannon kohottaminen ja maan itsenäisyyden säilyttäminen olivat Neuvostovaltion päämääriä.

Miten sitten rauhanomainen rinnakkainolo suhtautuu maailman vallankumoukseen, eli kommunistisen valtion päämäärään haudata kapitalismi? eletään rauhanomaisesti rinnakkain, miten voidaan edistää luokkataistelua kapitalistisissa maissa ja jos rauhanomainen tarkoittaa ei väkivaltaa, niin onko vaatimus haudata kapitalismi maailmanlaajuisesti.

Länsimaisille marxilaisille tutkijoille rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka on ollut raskas pala. Ristiriitaa selvitetään vetoamalla Neuvostoliiton erityiseen tilanteeseen. Vaikka rauhanomainen rinnakkainolo on osoittautunut välttämättömäksi Neuvostoliiton ulkopolitiikalle, sitä ei tulisi pitää sosialistisen ulkopolitiikan. yleisenä päälinjana:

"Erityistilanteen nostaminen teoreettiseksi yleistykseksi eli yleiseksi teoriaksi sosialististen maiden ulkopolitiikasta ei palvele muuttamisprosessia nykyisessä tilanteessa" (Willms 1974, s. 118).

Ernst Mandel syyttää Neuvostoliittoa jopa siitä, että vuoden 1917 jälkeen olisi Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, Saksassa ja Kiinassa ollut reaalinen mahdollisuus suorittaa vallankumous, mutta juuri Neuvostoliiton kansalliset turvallisuusnäkökohdat estivät vallankumouksen (Mande11972, s. 8). Samoin Horrowitz piti Stalinin edustamaa rinnakkainolon politiikkaa "vallankumouksen etujen kustannuksella käytynä kansallisena politiikkana" (Horrowitz 1964, s. 81). Ahlbergin mukaan käsitteet rinnakkainolo ja vallankumous ovat esiintyneet Neuvostoliiton ulkopolitiikan perusteluina niin tiiviissä vuorovaikutuksessa, että ulkopoliittisen ajattelun selventämiseksi vaaditaan molempien käsitteiden yhtaikaista tarkastelua (Ahlberg 1962, s. 6).

Erityisiä vaikeuksia on tuottanut Neuvostoliiton periaate, jonka mukaan luvataan olla sekaantumatta toisen maan sisäisiin asioihin. vaati juuri vallankumouksellisen tietoisuuden (oikean opin) nostattamista ainakin kapitalististen maiden työläisten keskuudessa. Brezhnev kertoi puheessaan Unkarissa vuonna 1975, että juuri rauhanomaisen rinnakkainolon ansiosta Neuvostoliiton on helpompi levittää omia aatteitaan länsimaihin:

"Sosialismin rakentaminen vaatii tieteen ja kulttuurin kehittymistä tavallisten ihmisten kasvattamiseksi kommunismiin. Toisaalta rauhanomainen rinnakkainolo luo yhä laajemman toteutumisen eri yhteiskuntajärjestelmien väliselle aatteiden taistelulle. Sen ansiosta saamme mahdollisuuden levittää maailmalle totuuksia sosialismista ja taistella sosialismiin vihollisesti suhtautuvia ideologioita vastaan." (Brezhnev 5/226) 

Kun rauhanomaisen rinnakkainolon tarkoitus oli luokkataistelun kannustaminen kapitalistisissa maissa, Neuvostoliitossa marxilaiseen dialektiikkaan. Atomiaikakautena velvoite yhteistyöhön asettaa uusia vaatimuksia myös dialektiselle ajatustavalle (Willms 1974, s. 106). Marxilaisen käsityksen mukaan yhteiskunta kehittyy dialektisen ristiriitaisuuden ja vastakkaisuuden tuloksena. Tämä edellyttää, että vastakohtaisuuksilla on aktiivinen suhde, esimerkiksi proletariaatti taistelee kapitalisteja vastaan. Näin kommunistisen liikkeen teoreettiseen perustaan kuuluu jatkuvan yhteyden pitämien vastustajaan. Muutoksen rationaalisuus tulee esille paremmin yhteistyössä kuin omiin toimintoihinsa keskittyneissä yhteisöissä. Kun valtioiden välisissä suhteissa on saavutettu määrätty taso, on valtioilla mahdollisuus aloittaa ei-sotaisa konflikti eli kilpailu ja yrittää muuttaa näin maailmaa rauhallisilla menetelmillä, esimerkin avulla.

Julkisissa puheissa teorian ja käytännön eroa on yritetty selvittää määrittelemällä käsitteitä uudestaan. Brezhnev teki vuonna 1978 eron sisäisiin asioihin puuttumattomuuden tuen välillä:

"Imperialistiset maat väittävät, että olisi jonkinlainen ristiriita siinä, että maamme puolustaa samaan aikaan liennytystä, rauhanomaista rinnakkainoloa ja itsenäisyyttään puolustavia siirtomaita... Me emme sekaannu maiden sisäisiin asioihin... Haluamme kehittää ystävällistä yhteistyötä. Tuemme maiden riippumattomuutta ja edistymistä rauhan ja sosiaalisen edistyksen puolesta." (Brezhnev 7/298)