Päivitetty 8.1.2023
Luonnontiede ja avaruustiede ovat muuttaneet käsitystä planeetasta - maapallo on itse itseään säätelevä järjestelmä, jota ihminen on alkanut arveluttavasti muuttaa. Avaruustiede on osoittanut, että maa on yksi yhdeksästä aurinkojärjestelmän planeetasta, sininen planeetta, kylmässä universumissa ainut, jossa on elämää. Vain maan ilmanala pitää yllä elämää. Avaruustiede on myös selventänyt, että maan haavoittuvuus on suuri äärimmäisen jäisen Marsin ja kuolettavan kuuman Venuksen rinnalla. Maapallo sisältää monia ekosysteemejä – meret, järvet, vuoristot, metsät, alangot ja aavikot, jotka säätelevät itseään, mutta samalla pitävät kokonaisuutta yllä. Paul Crutzen, joka sai vuonna 1995 Nobelin palkinnon otsonikerroksen tutkimuksistaan, valittaa nykyjärjestelmän olevan liian antroposentrinen, ihmiskeskeinen.
Haagin konferensseissa vuosina 1885 ja 1905 sidottiin ensi kertaa myös Euroopan ulkopuoliset maat kansainvälisen oikeuden piiriin. Vaikka Kansainliitto epäonnistui, johti Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen siihen, että itsenäistyneet siirtomaat hyväksyivät kansainvälisen oikeuden. Mutta niillä oli ehtona, että jokainen valtio saa käyttää ja antaa jokaisen itse valitsemansa valtion käyttää omia luonnonvarojaan mielensä mukaan.
Schmidtin artikkelissa ihmetellään Martti Koskenniemen perusteellista teosta The Gentle Civilizer of Nations, jossa esitellään kansainvälista oikeutta vuosina 1870–1960, mutta vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2003, ei siinä edes mainita uusia ongelmia ja niiden vaikutuksia kansainväliseen oikeuteen.
Valtiot ovat joutuneet antamaan myönnytyksiä maailmanmarkkinoille ja tarjoamaan sijoittajille edullisia ehtoja, vaikka kansainvälisen oikeuden perusperiaate on ollut, että valtio on suurin auktoriteetti oman maan rajojen sisäpuolella ja riippumaton yksikkö ulkopuolisille. Valtioiden väliset taloussuhteet ovat johtaneet siihen, että jopa talouselämä kaipaa uusia ohjeita valtiolta, tosin vain omien etujensa ajamiseksi eli tullien alentamiseksi ja kaupan esteiden poistamiseksi.
Pystyykö kansainvälinen oikeus vastaamaan uusien globaalien ongelmien aiheuttamiin haasteisiin, kysyy Rudof Schmidt. Schmidtin mukaan ”konservatiivinen professori Carl Schmitt ehdotti jo vuonna 1950: ”Ihmisen täytyy ryhtyä ajattelemaan taas maallisen olemassaolon peruskysymyksiä.” Schmitt ei kuitenkaan osannut aavistaa mitä uusia vaatimuksia toisi luonnontieteellinen tutkimus maapallosta kokonaisuutena. Maapallolla vallitsee labiili ja herkästi vaurioituva tasapaino. Hän näki kansainvälisen oikeuden (Völkerrecht) vain vallan säätelyn kategoriana. Nyt on saatava ihmisen toiminta sopeutumaan maapallon toimintaan niin, että olemassaolo ylipäätään voi jatkua.”
Kun Carl Schmittille ”maan valtaaminen” oli tärkeää, on uusimmissa oikeuden tulkinnoissa luovuttu esim. Antarktiksen jakamisesta. Mutta mitä tapahtuukaan, kun jää sulaa ja alueella voi harjoittaa laivaliikennettä? Avaruuden valloituksen estämisestä sovittiin vuonna 1969 niin, että avaruus kuuluu koko ihmiskunnalle. Antarktis sen paremmin kuin avaruuskaan eivät kuuluu minkään valtion suvereenisen oikeuden piiriin. Kunpa myös ehtymässä olevat uusiutumattomat luonnonvarat saataisiin samaan ryhmään!
Ihminen sekoittaa yhä enemmän ”sinisen veden kiertoa”. Viidennes maapallon asukkaista elää ilman puhdasta vettä. Valtaviin puuvillaviljelmiin johdatetaan puhdas vesi ja se lasketaan saastuneena takaisin jokeen. Sopimukset eivät saa sivuuttaa sitä perusteellista ja uutta tosiasiaa, että ihmisen on opittava asettamaan rajoja tuotannolle, muuten maapallon peittää päästöjen aiheuttama kasvihuone ja luonnonvarat loppuvat niin, että ihminen ei pysty enää elämään. On saatava uusi oikeusnormisto – globaali selviytymisoikeus.
Oikeistopositivismi
on häivyttänyt yhteyden luonnonoikeuteen. Vain otsoniaukon suhteen on saatu sopimuksia aikaiseksi.
Fluorihiilivetyaineet kiellettiin Wienin sopimuksessa 1985 ja
Montrealissa 1987. Niistä tuli ensimmäisiä uuden aikakauden
kansainvälisen oikeuden sopimuksia! Samalla
luovuttiin nk. demokraattisesta päätöksenteosta – vaadittiin
kolmen allekirjoitus neljästä.
YK:n asettama komissio julkaisi vuonna 1987 raportin Yhteinen tulevaisuutemme. Kohdassa ”Yhteisten varojen hallinnointi” asetettiin kyseenalaiseksi valtiollinen suvereenisuus, joka ei enää muutenkaan vastannut ekologista tai edes taloudellista keskinäistä riippuvuutta valtioiden välillä. Aikaisempien vuosien muotoilu ”yhteinen, mutta erilainen vastuu” ei ollut enää riittävä. Ilmaston lämpenemisen estäminen ei salli ainuttakaan ”erilaisuutta”.
Rio de Janeirossa vuonna 1992 ristiriitoja ei juuri selvennetty. Talousmahdit taistelivat yhteen käsitteet ympäristön turvaamisesta ja kehityksestä. Olivathan ne pelänneet, että ympäristön ja luonnonsuojelun painottaminen veisi pohjan taloudelliselta kasvulta. Periaatteessa sopimuksen jälkeen onkin painotettu sanaa kehitys. Kohdassa neljä talousmahtien etu tulee vielä selkeämmin esille: ympäristönsuojelun on oltava osa kehitysprosessia.
YK:n vuosituhannen julistuksessa 6.9.2000 myönnetään ensimmäistä kertaa, että nykyiset tuotantomenetelmät murtavat tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Ihmisen toimintatapaa on muutettava. Silloin sovittiin niin kutsutusta hyvästä hallintotavasta. Siihen kuuluivat Kioton sopimus, kaikkien metsien suojelu, monimuotoisuus, aavikoitumisen estäminen, vesivarantojen suojelu.
Jo näiden periaatteiden pohjalta olisi voitu muuttaa kansainvälistä oikeutta.
Vuoden 1997 Kioton sopimuksen olivat hyväksyneet vuoteen 2005 mennessä suurin osa valtioista, ja se astui voimaan. Vaikka IPCC:n tutkijat olivat jo ilmoittaneet, että kaavailtu kasvihuonekaasupäästöjen pienennys ei riittäisi, nostettiin kuitenkin taas esiin valtioiden ”kansalliset intressit”.
”Vuonna
2012 astuu uusi sopimus voimaan. Vieläkään ei tiedetä, miten
suhtaudutaan valtioihin, jotka eivät sitä allekirjoita –
sopimuksella ei ole merkitystä, jos kaikki eivät hyväksy sitä.
Erga Omnes -käsite on nyt avainasemassa – kaikkia valtioita
koskeva. Siitä on tultava kansainvälisenoikeuden pakottava säädös, joka
sitoo kaikkia valtioita. Sen on oltava Universaali kansainvälinen laki.
Lain on kurottava umpeen juova etiikan ja kansainvälisenoikeuden välillä. Tämä
tarkoittaa, että on hyväksyttävä se eettinen käsitys, että
ihminen ei ole luonnon herra. Ihminen ei osaa eikä saa hallita
luontoa.”
(Rudolf Schmidt: Völkerrecht und Zukunft. Zuruf eines Aussenseiters, Zeitschrift fur Politik 2/2009)
Francis Bakonin aikana (k.1626) valtioiden tuli taata omistus- ja valtasuhteet ja siten parantaa ihmisen elinmahdollisuuksia. Jeremy Benthan ja John Stuart Mill (k.1873) kehittivät kokonaisen eettisen järjestelmän utilatiristisen maailmankuvan todistamiseksi: ”Suurin onni mahdollisimman monelle”, oli silloisen talouden ja sosiaalipolitiikankin tunnuslause. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mihin jatkuva talouskasvu johtaisi. Vasta Ernst Bloch (k.1977) perusti utopiansa paremmasta maailmasta ”luonnon uudistamiseen”.
Sen jälkeen Hans Jonas (k.1993) kehitti uuden ”Teknisen sivilisaation
etiikan”. Jonas perustelee sitä vastuulla: ”Käyttäydy
niin, että aito inhimillinen elämä on maapallolla aina
mahdollista. Jokaisen ihmisen on vaikutettava hallitsijoihinsa niin,
että vaatimus toteutuu, koska yhden ihmisen muutos, vaikka se
leviäisikin, ei voi enää vähentää vaaroja. Moni ymmärtää
tämän jo intuitiivisesti. Ihmisen on korjattava ne virheet, jotka
hän on itse aiheuttanut ja hänen on muutettava elämäntapaansa.
Yrittäjänä, kuluttajana, poliitikkona. Muutoksissa täytyy
kunnioittaa myös eettisiä periaatteita. Ei saa uskoa optimistisiin
lupauksiin, vaan on varauduttava negatiivisiin ennustuksiin, vaikka
ne eivät olisi edes todennäköisiä. Uusia menetelmiä on
kehitetty."
Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki ehdottaan maailmanlaajuisia yhtenäisiä veroja: “Globaali keynesiläisyys edellyttää merkittäviä voimavaroja maailmantalouden hallintaan. Käytännössä se tarkoittaa maailmanlaajuisia veroja, ei yhtä vaan useampia. Ja tarvitaan myös jotain sellaista elintä, joka pystyy koordinoimaan sekä valtioiden talouspolitiikkaa että näitä globaalisti koottuja varoja, joita voidaan käyttää sitten maailmantalouden ohjaamiseen. Esimerkiksi globaalit verot on helppo asettaa. Mikä tahansa maaryhmä voi hyväksyä ne aivan kuten osoittavat esimerkiksi maamiinasopimus tai kansainvälinen rikostuomioistuin 1990-luvulta. Tehdään kansainvälinen sopimus, johon tietty määrä valtioita liittyy. Sopimus astuu voimaan, ja loput maat voivat liittyä siihen myöhemmin. Jo 30 maata saa paljon aikaan. Energiavero on käytössä jo monissa Euroopan maissa. On mahdollista ottaa se maailmanlaajuisesti käyttöön niin, että esimerkiksi Suomessa globaali osuus tulisi kansallisen osan päälle. Se on teknisesti aika yksinkertaista. Samoin kuin valuutanvaihto." (hs 1.5.2011)
Vasemmistolainen poliitikko ja valtiotieteen tohtori Ele Alenius kertoo kirjassaan Maailmankehityksen suuri käänne, miten hallitsematon kehitys muuttuu hallituksi. Ihmiskunnan yhteinen tietoisuus tulisi saattaa sellaiselle tasolle, että ihmiskunnan lopullista olemassaoloa uhkaavien tekijöiden, ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen edessä ei tarvitsisi nöyrtyä. Ihmiskunnan olisi nopeasti käsitettävä kohtalonyhteytensä täysimääräisesti, pyrittävä kohti planetaarisen identiteetin syntymistä. “Kokonaisuuden hallinta on juuri se asia, johon kapitalismi ei oman sisäisen logiikkansa vuoksi kykene ja jossa ei riitä se, että yhteiskunta vain korjaisi jatkuvasti kapitalismin epäkohtia ja tasaisi suhdanteita. Kokonaisuuden hallitseminen merkitsee täten sitä, että yhteiskunta ottaa vastuullisen talouden kehityksen yleisen kulun ohjaamisessa nimenomaan makrotaloudellisena prosessina puutumatta mikrotalouden yksityiskohtiin. Humaanisuuden ja luonnon kunnioittamisen periaatteet muodostavat uuden aikakauden filosofisen pohjan. Demokraattisesti valvottu maailmanlaajuinen tiedeyhteisö ottaa huolehtiakseen ihmiskunnan kehityslinjojen vastaisesta suunnittelusta. Lopullisena päämääränä on “maailmankehitystä hallitsevan täysivaltaisen ja korkean sivistystason demokraattisen maailmanyhteisön syntyminen.” (Jyrki Alenius arvostelussaan Elen kirjastahs 1.6.2011)
Valtioiden ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat moninaisia, mutta eivät kuitenkaan yhteiskunnallisia ongelmia ennen kuin ne ovat tulleet yhteiskunnallisen kommunikaation piirin. Myöskään metsä ei huuda itselleen suojelua eikä metsiensuojelu ole ongelma ennen kuin se sellaiseksi jollakin tavalla todetaan. Ongelma on siis ”yhteiskunnallinen kategoria”, jotakin minkä ratkaisemisen tarpeesta ollaan jo tietoisia. (Luhmann 1989)