Globaali ympäristölaki

”Konservatiivinen professori Carl Schmitt ehdotti vuonna 1950, että ihmisen täytyy ryhtyä ajattelemaan taas maallisen olemassaolon peruskysymyksiä. Hän piti kansainvälistä oikeutta vain vallan säätelyn kategoriana (Völkerrecht). Maapallolla vallitsee labiili ja herkästi vaurioituva tasapaino. Schmitt ei kuitenkaan osannut aavistaa, mitä uusia vaatimuksia luonnontieteellinen tutkimus toisi maapallosta kokonaisuutena. Nyt on saatava ihmisen toiminta sopeutumaan maapallon toimintaan niin, että olemassaolo ylipäätään voi jatkua. Pystyykö kansainvälinen oikeus vastaamaan uusien globaalien ongelmien aiheuttamiin haasteisiin?" (Rudolf Schmidt, 2009 Eloonjäämisen oikeus -säätiö, Stiftung Überlebensrecht).

“Ecuador on ensimmäinen valtio, joka liitti luonnonoikeudet perustuslakiinsa. Nyt siitä saattaa tulla ensimmäinen valtio, joka suojelee laajoja biodiversiteettialueita perustuslakiin vedoten. Tästä tulisi maailmalaajuinen ennakkotapaus." (Jonathon Porritt, Yhdistyneiden kansakuntien johtava ympäristötutkija, Ecologist, 11/2020)

Kun Carl Schmittille ”maan valtaaminen” oli tärkeää, on uusimmissa oikeuden tulkinnoissa luovuttu esim. Antarktiksen jakamisesta. Mutta mitä tapahtuukaan, kun jää sulaa ja alueella voi harjoittaa laivaliikennettä? Avaruuden valloituksen estämisestä sovittiin vuonna 1969 niin, että avaruus kuuluu koko ihmiskunnalle. Antarktis sen paremmin kuin avaruuskaan eivät kuuluu minkään valtion suvereenisen oikeuden piiriin. Kunpa myös ehtymässä olevat uusiutumattomat luonnonvarat saataisiin samaan ryhmään!

Luonnontiede ja avaruustiede ovat muuttaneet käsitystä planeetasta - maapallo on itse itseään säätelevä järjestelmä, jota ihminen on alkanut arveluttavasti muuttaa. Avaruustiede on osoittanut, että maa on yksi yhdeksästä aurinkojärjestelmän planeetasta, sininen planeetta, kylmässä universumissa ainut, jossa on elämää. Vain maan ilmanala pitää yllä elämää. Avaruustiede on myös selventänyt, että maan haavoittuvuus on suuri äärimmäisen jäisen Marsin ja kuolettavan kuuman Venuksen rinnalla. Maapallo sisältää monia ekosysteemejä – meret, järvet, vuoristot, metsät, alangot ja aavikot, jotka säätelevät itseään, mutta samalla pitävät kokonaisuutta yllä. Paul Crutzen, joka sai vuonna 1995 Nobelin palkinnon otsonikerroksen tutkimuksistaan, valittaa nykyjärjestelmän olevan liian antroposentrinen, ihmiskeskeinen.

Schmidtin mukaan valta ja laki ovat aina löytäneet toisensa. Mitä vahvempi valtio sitä vähemmän se on valmis tekemään kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Amerikkalaiset juristit eivät edes pidä kansainvälistä oikeutta sitovana. Heidän ajattelussaan ei ole tilaa universalismille. Amerikkalaisia ohjaavat oman valtion oikeusnormit. Poikeukksena Yhdysvalloissa Massachusettsin osavaltio määräsi 2.4.2009 ympäristönsuojelun sitovan kaikkia ja vastusti näin liittovaltion päätöstä olla säätelemättä CO2-päästöjä. Sitä vastoin saksalaiset oikeusoppineet kehittävät Hugo Grotiusin johdolla ajatusta maailmanoikeudesta, jonka toiminta-alueena olivat koko maailman rikokset. Tuomioistuin ei käsittelisikään valtioiden välisiä suhteita, vaan sitä, miten yhdessä parhaiten pidetään huolta planeetasta.

Valtiot ovat joutuneet jo antamaan myönnytyksiä maailmanmarkkinoille ja tarjoamaan sijoittajille edullisia ehtoja.

Artikkelissa ihmetellään Martti Koskenniemen perusteellista teosta The Gentle Civilizer of Nations, jossa esitellään kansainvälistä oikeutta vuosina 1870 – 1960, mutta vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2003, ei siinä edes mainita uusia ongelmia ja niiden vaikutuksia kv-oikeuteen.

Ihminen sekoittaa yhä enemmän ”sinisen veden kiertoa”. Viidennes maapallon asukkaista elää ilman puhdasta vettä. Valtaviin puuvillaviljelmiin johdatetaan puhdas vesi ja se lasketaan saastuneena takaisin jokeen. Sopimukset eivät saa sivuuttaa sitä perusteellista ja uutta tosiasiaa, että ihmisen on opittava asettamaan rajoja tuotannolle, muuten maapallon peittää päästöjen aiheuttama kasvihuone ja luonnonvarat loppuvat niin, että ihminen ei pysty enää elämään. On saatava uusi oikeusnormisto – globaali selviytymisoikeus.

Haagin konferensseissa vuosina 1885 ja 1905 sidottiin ensi kertaa myös Euroopan ulkopuoliset maat kansainvälisen oikeuden piiriin. Vaikka Kansainliitto epäonnistui, johti Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen siihen, että itsenäistyneet siirtomaat hyväksyivät kansainvälisen oikeuden. Mutta niillä oli ehtona, että jokainen valtio saa käyttää ja antaa jokaisen itse valitsemansa valtion käyttää omia luonnonvarojaan mielensä mukaan.

Rudolf Schmidtin artikkelissa ihmetellään Martti Koskenniemen perusteellista teosta The Gentle Civilizer of Nations, jossa esitellään kansainvälista oikeutta vuosina 1870–1960, mutta vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2003, ei siinä edes mainita uusia ongelmia ja niiden vaikutuksia kansainväliseen oikeuteen.

Valtiot ovat joutuneet antamaan myönnytyksiä maailmanmarkkinoille ja tarjoamaan sijoittajille edullisia ehtoja, vaikka kansainvälisen oikeuden perusperiaate on ollut, että valtio on suurin auktoriteetti oman maan rajojen sisäpuolella ja riippumaton yksikkö ulkopuolisille. Valtioiden väliset taloussuhteet ovat johtaneet siihen, että erityisesti talouselämä kaipaa uusia ohjeita valtiolta, tosin vain omien etujensa ajamiseksi eli tullien alentamiseksi ja kaupan esteiden poistamiseksi.

YK:n asettama komissio julkaisi vuonna 1987 raportin Yhteinen tulevaisuutemme. Kohdassa ”Yhteisten varojen hallinnointi” asetettiin kyseenalaiseksi valtiollinen suvereenisuus, joka ei enää muutenkaan vastannut ekologista tai edes taloudellista keskinäistä riippuvuutta valtioiden välillä. Aikaisempien vuosien muotoilu ”yhteinen, mutta erilainen vastuu” ei ollut enää riittävä. Ilmaston lämpenemisen estäminen ei salli ainuttakaan ”erilaisuutta”.

Tukholmassa YK:n konferenssissa vuonna 1972 julkaistiin selvitys "Ihmiselämän turvaava ympäristö”. Alkupuheessa todettaan, että ihminen on sekä ympäristönsä luoma että ympäristöään luova: ”Uusiutumattomia luonnonvaroja on käytettävä niin, että ne eivät lopu ja että niiden käytöstä hyötyvät kaikki. Kuitenkin 21. pykälä antaa luvan kaikille maille käyttää suvereenia oikeutta omien luonnonvarojensa käyttöön, kunhan samalla ei vähennetä muiden valtioiden suvereenia oikeutta." Samalla luovuttiin nk. demokraattisesta päätöksenteosta – vaadittiin kolmen neljästä allekirjoitus.

Rio de Janeirossa vuonna 1992 ristiriitoja ei juuri selvennetty. Talousmahdit taistelivat yhteen käsitteet ympäristön turvaamisesta ja kehityksestä. Olivathan ne pelänneet, että ympäristön ja luonnonsuojelun painottaminen veisi pohjan taloudelliselta kasvulta. Periaatteessa sopimuksen jälkeen onkin painotettu sanaa kehitys. Kohdassa neljä talousmahtien etu tulee vielä selkeämmin esille: ympäristönsuojelun on oltava osa kehitysprosessia.

Vuoden 1997 Kioton sopimuksen olivat hyväksyneet vuoteen 2005 mennessä suurin osa valtioista, ja se astui voimaan. IPCC:n tutkijat olivat jo ilmoittaneet, että kaavailtu kasvihuonekaasupäästöjen pienennys ei riittäisi, mutta yhä uudestaan tulivat esiin valtioiden ”kansalliset intressit”.

YK:n vuosituhannen julistuksessa 6.9.2000 myönnetään ensimmäistä kertaa, että nykyiset tuotantomenetelmät murtavat tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Ihmisen toimintatapaa on muutettava. Silloin sovittiin niin kutsutusta hyvästä hallintotavasta. Siihen kuuluivat Kioton sopimus, kaikkien metsien suojelu, monimuotoisuus, aavikoitumisen estäminen, vesivarantojen suojelu.

Näiden periaatteiden pohjalta olisikin voitu muuttaa kansainvälistä oikeutta.

”Vuonna 2012 astuu uusi sopimus voimaan. Vieläkään ei tiedetä, miten suhtaudutaan valtioihin, jotka eivät sitä allekirjoita – sopimuksella ei ole merkitystä, jos kaikki eivät hyväksy sitä. Erga Omnes -käsite on nyt avainasemassa – kaikkia valtioita koskeva. Siitä on tultava kansainvälisenoikeuden pakottava säädös, joka sitoo kaikkia valtioita. Sen on oltava Universaali kansainvälinen laki. Lain on kurottava umpeen juova etiikan ja kansainvälisenoikeuden välillä. Tämä tarkoittaa, että on hyväksyttävä se eettinen käsitys, että ihminen ei ole luonnon herra. Ihminen ei osaa eikä saa hallita luontoa.”
(Rudolf Schmidt: Völkerrecht und Zukunft. Zuruf eines Aussenseiters, Zeitschrift fur Politik 2/2009)

Tämä tarkoittaa, että on hyväksyttävä se eettinen käsitys, että ihminen ei ole luonnon herra. Ihminen ei osaa eikä saa hallita luontoa. Francis Bakonin aikana (k.1626) valtioiden tuli taata omistus- ja valtasuhteet ja siten parantaa ihmisen elinmahdollisuuksia. Jeremy Benthan ja John Stuart Mill (k.1873) kehittivät kokonaisen eettisen järjestelmän utilatiristisen maailmankuvan todistamiseksi: ”Suurin onni mahdollisimman monelle”, oli silloisen talouden ja sosiaalipolitiikankin tunnuslause. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mihin jatkuva talouskasvu johtaisi. Vasta Ernst Bloch (k.1977) perusti utopiansa paremmasta maailmasta ”luonnon uudistamiseen”.

Sen jälkeen Hans Jonas (k.1993) kehitti uuden ”Teknisen sivilisaation etiikan”. Jonas perustelee sitä vastuulla:

”Käyttäydy niin, että aito inhimillinen elämä on maapallolla aina mahdollista. Jokaisen ihmisen on vaikutettava hallitsijoihinsa niin, että vaatimus toteutuu, koska yhden ihmisen muutos, vaikka se leviäisikin, ei voi enää vähentää vaaroja. Moni ymmärtää tämän jo intuitiivisesti. Ihmisen on korjattava ne virheet, jotka hän on itse aiheuttanut ja hänen on muutettava elämäntapaansa. Yrittäjänä, kuluttajana, poliitikkona. Muutoksissa täytyy kunnioittaa myös eettisiä periaatteita. Ei saa uskoa optimistisiin lupauksiin, vaan on varauduttava negatiivisiin ennustuksiin, vaikka ne eivät olisi edes todennäköisiä. Uusia menetelmiä on kehitetty."

Entä jos jotkut valtiot eivät noudata uusia välttämättömiksi havaittuja sääntöjä? Silloin on vedottava kansainvälisen oikeuden universaaliin perinteeseen ja yhdistettävä etiikka ja tuomioistuin.

Ihminen sekoittaa yhä enemmän ”sinisen veden kiertoa”. Viidennes maapallon asukkaista on ilman puhdasta vettä. Valtaviin puuvillaviljelmiin johdatetaan puhdas vesi ja se lasketaan saastuneena takaisin jokeen. Tulisi perustaa Maapallon tulevaisuusneuvosto, joka määrittelee kunkin valtion toiminnan rajat. Mitään sellaista ei ole vielä olemassa. Valtioiden välillä tehdään vain monikeskeisiä sopimuksia.

Ympäristön turmeliminen rikoslakiin

Lakimiehet ja asianajajat ympäri maailmaa kampanjoivat nyt sen puolesta, että ekosidi – luonnon joukkotuho – lisätään kansainvälisessä oikeudessa rikosten luetteloon. Tämä merkitsisi sitä, että henkilöt ja yritykset, jotka rahoittavat, sallivat tai aiheuttavat vakavia ympäristövahinkoja, joutuisivat rikossyytteisiin.

Ympäristörikoksia pidetään uhrittomina rikoksina. Jotta niiden merkitys ja haitallisuus ymmärrettäisiin paremmin tulisi uhrittomuutta koskevasta ajattelusta päästä pois. (Heli Saavalainen hs 2.1.2021)

Norjassa kolme ympäristöjärjestöä haastoi Norjan hallituksen oikeuteen. Niiden mukaan uusien öljynporausalueiden perustaminen arktiselle alueelle rikkoo perustuslain turvaamaa kansalaisten oikeutta turvalliseen ja terveelliseen ympäristöön ja on Pariisin ilmastosopimuksen vastainen (hs 19.1.2019)

BANGLADESHILAISTA miestä, jolla on astma, ei voida karkottaa kotimaahansa, jossa saasteet voivat pahentaa hänen terveydentilaansa ja aiheuttaa mahdollisesti jopa ennenaikaisen kuoleman, vetoomustuomioistuin päätti Ranskassa The Guardianin mukaan. Kyse on tiettävästi ensimmäisestä tämänkaltaisesta ratkaisusta Ranskassa. Yalen ja Columbian yliopistojen ilmanlaatuindeksi listasi Bangladeshin sijalle 179. Ilmassa olevien pienten partikkelien pitoisuus on kuusi kertaa enemmän kuin Maailman terveysjärjestö WHO:n suositusten yläraja. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että mies sai lääkkeitä, joita ei ole saatavilla Bangladeshissa. Lisäksi Bangladeshin terveydenhuoltojärjestelmä voi tarjota uniapnean hoitoon tarkoitetun laitteen käyttöön ainoastaan sairaalassa. Bangladeshin pääkaupungin Dhakan ilmanlaatu on maailman huonoimpia. Tuomioistuin kuuli myös, että miehen isä oli kuollut astmakohtaukseen 54-vuotiaana ja, että miehen hengityskapasiteetti oli kasvanut tämän Ranskassa olon aikana 58 prosentista 70 prosenttiin. (IS 13.1.2021)

Globaali energiavero?

Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki ehdottaan maailmanlaajuisia yhtenäisiä veroja: “Globaali keynesiläisyys edellyttää merkittäviä voimavaroja maailmantalouden hallintaan. Käytännössä se tarkoittaa maailmanlaajuisia veroja, ei yhtä vaan useampia. Ja tarvitaan myös jotain sellaista elintä, joka pystyy koordinoimaan sekä valtioiden talouspolitiikkaa että näitä globaalisti koottuja varoja, joita voidaan käyttää sitten maailmantalouden ohjaamiseen. Esimerkiksi globaalit verot on helppo asettaa. Mikä tahansa maaryhmä voi hyväksyä ne aivan kuten osoittavat esimerkiksi maamiinasopimus tai kansainvälinen rikostuomioistuin 1990-luvulta. Tehdään kansainvälinen sopimus, johon tietty määrä valtioita liittyy. Sopimus astuu voimaan, ja loput maat voivat liittyä siihen myöhemmin. Jo 30 maata saa paljon aikaan. Energiavero on käytössä jo monissa Euroopan maissa. On mahdollista ottaa se maailmanlaajuisesti käyttöön niin, että esimerkiksi Suomessa globaali osuus tulisi kansallisen osan päälle. Se on teknisesti aika yksinkertaista. Samoin kuin valuutanvaihto." (hs 1.5.2011)

Planetaarinen identiteetti

Ele Alenius kertoo kirjassaan Maailmankehityksen suuri käänne, miten hallitsematon kehitys muuttuu hallituksi. Ihmiskunnan yhteinen tietoisuus tulisi saattaa sellaiselle tasolle, että ihmiskunnan lopullista olemassaoloa uhkaavien tekijöiden, ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen edessä ei tarvitsisi nöyrtyä. Ihmiskunnan olisi nopeasti käsitettävä kohtalonyhteytensä täysimääräisesti, pyrittävä kohti planetaarisen identiteetin syntymistä.

“Kokonaisuuden hallinta on juuri se asia, johon kapitalismi ei oman sisäisen logiikkansa vuoksi kykene ja jossa ei riitä se, että yhteiskunta vain korjaisi jatkuvasti kapitalismin epäkohtia ja tasaisi suhdanteita. Kokonaisuuden hallitseminen merkitsee täten sitä, että yhteiskunta ottaa vastuullisen talouden kehityksen yleisen kulun ohjaamisessa nimenomaan makrotaloudellisena prosessina puutumatta mikrotalouden yksityiskohtiin.”

Humaanisuuden ja luonnon kunnioittamisen periaatteet muodostavat uuden aikakauden filosofisen pohjan. Demokraattisesti valvottu maailmanlaajuinen tiedeyhteisö ottaa huolehtiakseen ihmiskunnan kehityslinjojen vastaisesta suunnittelusta. Lopullisena päämääränä on “maailmankehitystä hallitsevan täysivaltaisen ja korkean sivistystason demokraattisen maailmanyhteisön syntyminen.” (Jyrki Alenius arvostelussaan Elen kirjasta, hs 1.6.2011)

Valtioiden ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat moninaisia, mutta eivät kuitenkaan yhteiskunnallisia ongelmia ennen kuin ne ovat tulleet yhteiskunnallisen kommunikaation piirin. Myöskään metsä ei huuda itselleen suojelua eikä metsiensuojelu ole ongelma ennen kuin se sellaiseksi jollakin tavalla todetaan. Ongelma on siis ”yhteiskunnallinen kategoria”, jotakin minkä ratkaisemisen tarpeesta ollaan jo tietoisia. (Luhmann 1989)

Kansainvälinen oikeus riittämätön - maapallon laki voimaan!