Kansainvälinen oikeus riittämätön

Maapallon laki voimaan!

Maapallon sisäinen laki tarkoittaa oikeutta elää.



Globaali ympäristölaki

Päivitetty 28.4.2016

Luonnontiede ja avaruustiede ovat muuttaneet käsitystä planeetasta - maapallo on itse itseään säätelevä järjestelmä, jota sen monikykyisin tuote, ihminen, on alkanut muuttaa. Ihmisten ja valtioiden välisiä suhteita suojeleva Kansainvälinen oikeus on muuttumassa uudenlaiseksi oikeuskäsitykseksi - puhutaan globaalista henkiinjäämisen oikeusjärjestelmästä - tulevaisuuden etiikaasta. Kuinka pitkään Eero Paloheimo onkaan puhunut maailman tulevaisuusraadista? Maapallon tulevaisuusneuvosto määrittelisi kunkin valtion toiminnan rajat. Valtioiden välillä yhä tehdään vain monikeskeisiä sopimuksia.

Valta ja laki ovat aina löytäneet yhteisymmärryksen. Voisimmeko vähitellen palata vallan lähteille - luonto voittaa aina? Jokaisen ihmisen sisällä on tieto luonnon kierrosta, jota kovasti uskonnon, kertakäyttökulutuksen ja mainonnan keinoin yritetään tukahduttaa.

Avaruustiede on osoittanut, että maa on yksi yhdeksästä aurinkojärjestelmän planeetasta, sininen planeetta, kylmässä universumissa ainut, jossa on elämää. Vain maan ilmanala pitää yllä elämää. Avaruustiede on myös selventänyt, että maan haavoittuvuus on suuri äärimmäisen jäisen Marsin ja kuolettavan kuuman Venuksen rinnalla. Maapallo sisältää monia ekosysteemejä – meret, järvet, vuoristot, metsät, alangot ja aavikot, jotka säätelevät itseään, mutta samalla pitävät kokonaisuutta yllä. Paul Crutzen, joka sai vuonna 1995 Nobelin palkinnon otsonikerroksen tutkimuksistaan, kutsuu nykyjärjestelmää antroposeniksi, ihmiskeskeiseksi.

 

Saksan kielessä käytetään sanoja Völkerrecht, kansanoikeus ja Internationaler Recht, kansainvälinen oikeus. Kirjoittajat murehtivat, että kansainvälinen oikeus on vienyt tilaa kansojen oikeudelta. Völkerrecht, Kansojen oikeus, on uuden aikakauden edessä. Niin ihminen kuin luonto on riippuvainen planeettan toiminnasta, siksi luonnontieteelliset havainnot ovat tärkeitä uudessa kansojen oikeudessa: suvereenien valtioiden ja klassisen kansainvälisen oikeuden järjestelmä ei riitä uudessa globaalissa järjestelmässä. 

Pystyykö kansainvälinen oikeus vastaamaan uusien globaalien ongelmien aiheuttamiin haasteisiin, kysyy Rudolf Schmidt, Eloonjäämisen oikeus -säätiön juristi (Stiftung Überlebensrecht). Schmidt kirjoittaa:

”Konservatiivinen professori Carl Schmitt ehdotti jo vuonna 1950, että ihmisen täytyy ryhtyä ajattelemaan taas maallisen olemassaolon peruskysymyksiä. Schmitt ei kuitenkaan osannut aavistaa, mitä uusia vaatimuksia luonnontieteellinen tutkimus toisi maapallosta kokonaisuutena. Maapallolla vallitsee labiili ja herkästi vaurioituva tasapaino. Hän näki kansainvälisen oikeuden (Völkerrecht) vain vallan säätelyn kategoriana. Nyt on saatava ihmisen toiminta sopeutumaan maapallon toimintaan niin, että olemassaolo ylipäätään voi jatkua.”

Schmidtin mukaan valta ja laki ovat aina löytäneet toisensa. Mitä vahvempi valtio sitä vähemmän se on valmis tekemään kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Niinpä amerikkalaiset juristit eivät pidä kansainvälistä oikeutta sitovana. Heidän ajattelussaan ei ole tilaa universalismille. Amerikkalaisia ohjaavat oman valtion oikeusnormit. (Yhdysvalloissa Massachusettsin osavaltio määräsi 2.4.2009 ympäristön suojelun sitovan kaikkia ja vastusti näin liittovaltion päätöstä olla säätelemättä CO2-päästöjä.) Sitä vastoin saksalaiset oikeusoppineet kehittävät Hugo Grotiusin johdolla kansainvälisestä oikeudesta ajatusta maailmanoikeudesta, jonka toiminta-alueena ovat koko maailman rikokset. Tuomioistuin ei käsittelisikään valtioiden välisiä suhteita, vaan sitä, miten yhdessä parhaiten pidetään huolta planeetasta.

Haagin konferensseissa vuosina 1885 ja 1905 sidottiin ensi kertaa myös Euroopan ulkopuoliset maat kansainvälisen oikeuden piiriin. Vaikka Kansainliitto epäonnistui, johti Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen siihen, että itsenäistyneet entiset siirtomaat hyväksyivät kansainvälisen oikeuden. Mutta niillä oli ehtona, että jokainen valtio saa käyttää ja antaa jokaisen itse valitsemansa valtion käyttää omia luonnonvarojaan mielensä mukaan.

Schmidtin artikkelissa ihmetellään Martti Koskenniemen perusteellista teosta The Gentle Civilizer of Nations, jossa esitellään kansainvälista oikeutta vuosina 1870–1960, mutta vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2003, ei siinä edes mainita uusia ongelmia ja niiden vaikutuksia kansainväliseen oikeuteen.

Valtiot ovat jo joutuneet antamaan myönnytyksiä maailmanmarkkinoille ja tarjoamaan sijoittajille edullisia ehtoja, vaikka kansainvälisen oikeuden perusperiaate on ollut, että valtio on suurin auktoriteetti oman maan rajojen sisäpuolella ja riippumaton yksikkö ulkopuolisille. Kun Carl Schmittille ”maan valtaaminen” oli tärkeää, on uusimmissa oikeuden tulkinnoissa luovuttu esim. Antarktiksen jakamisesta. Mutta mitä tapahtuukaan, kun jää sulaa ja alueella voi harjoittaa laivaliikennettä? Avaruuden valloituksen estämisestä sovittiin vuonna 1969 niin, että avaruus kuuluu koko ihmiskunnalle. Ihminen sekoittaa yhä enemmän ”sinisen veden kiertoa”. Viidennes maapallon asukkaista elää ilman puhdasta vettä. Valtaviin puuvillaviljelmiin johdatetaan puhdas vesi ja se lasketaan saastuneena takaisin jokeen.

Antarktis sen paremmin kuin avaruuskaan eivät kuuluu minkään valtion suvereeniseen piiriin. Kunpa myös ehtymässä olevat uusiutumattomat luonnonvarat saataisiin samaan ryhmään!

Maiden väliset taloussuhteet ovat johtaneet siihen, että jopa talouselämä kaipaa uusia ohjeita valtiolta, tosin vain omien etujensa ajamiseksi eli tullien alentamiseksi ja kaupan esteiden poistamistamiseksi. Sopimukset eivät saa kuitenkaan laiminlyödä sitä perusteellista ja uutta tosiasiaa, että ihmisen on opittava asettamaan rajoja tuotannolle, muuten maapallon peittää päästöjen aiheuttama kasvihuone ja luonnonvarat loppuvat niin, että ihminen ei pysty enää elämään. On saatava uusi oikeusnormisto – globaalinen selviytymisoikeus.


Oikeistopositivismi on häivyttänyt yhteyden luonnonoikeuteen. YK:n ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948 vaatii samoja oikeuksia kaikille ihmisille. Siinä vaaditaan myös takaamaan inhimilliset elinolosuhteet, kaikille valtiosta riippumatta.

Tukholmassa YK:n konferenssissa vuonna 1972 julkaistiin selvitys "Ihmiselämän turvaava ympäristö”. Alkupuheessa todettiin, että ihminen on sekä ympäristönsä luoma että ympäristöään luova: ”Uusiutumattomia luonnonvaroja on käytettävä niin, että ne eivät lopu ja että niiden käytöstä hyötyvät kaikki. Kuitenkin 21. pykälä antaa luvan kaikille maille käyttää suvereenia oikeutta omien luonnonvarojensa käyttöön, kunhan samalla ei vähennetä muiden valtioiden suvereenia oikeutta."

Vain otsoniaukon suhteen saatiin sopimuksia aikaiseksi. Fluorihiilivetyaineet kiellettiin Wienin sopimuksessa 1985 ja Montrealissa 1987. Niistä tuli ensimmäisiä uuden aikakauden kansainvälisen oikeuden sopimuksia! Samalla luovuttiin nk. demokraattisesta päätöksenteosta – vaadittiin kolmen allekirjoitus neljästä.

YK:n asettama komissio julkaisi vuonna 1987 raportin Yhteinen tulevaisuutemme. Kohdassa ”Yhteisten varojen hallinnointi” asetettiin kyseenalaiseksi valtiollinen suvereenisuus, joka ei enää muutenkaan vastannut ekologista tai edes taloudellista keskinäistä riippuvuutta valtioiden välillä. Aikaisempien vuosien muotoilu ”yhteinen, mutta erilainen vastuu” ei ollut enää riittävä. Ilmaston lämpenemisen estäminen ei salli ainuttakaan ”erilaisuutta”. 

Rio de Janeirossa vuonna 1992 ristiriitoja ei juuri selvennetty. Talousmahdit taistelivat yhteen käsitteet ympäristön turvaamisesta ja kehityksestä. Olivathan ne pelänneet, että ympäristön ja luonnonsuojelun painottaminen veisi pohjan taloudelliselta kasvulta. Periaatteessa sopimuksen jälkeen onkin painotettu sanaa kehitys. Kohdassa neljä talousmahtien etu tulee vielä selkeämmin esille: ympäristönsuojelun on oltava osa kehitysprosessia.

YK:n vuosituhannen julistuksessa 6.9.2000 myönnetään ensimmäistä kertaa, että nykyiset tuotantomenetelmät murtavat tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Ihmisen toimintatapaa on muutettava. Silloin sovittiin niin kutsutusta hyvästä hallintotavasta. Siihen kuuluivat Kioton sopimus, kaikkien metsien suojelu, monimuotoisuus, aavikoitumisen estäminen, vesivarantojen suojelu.

Jo näiden periaatteiden pohjalta olisi voitu muuttaa kansainvälistä oikeutta. 

Vuoden 1997 Kioton sopimuksen olivat hyväksyneet vuoteen 2005 mennessä suurin osa valtioista, ja se astui voimaan. Vaikka IPCC:n tutkijat olivat jo ilmoittaneet, että kaavailtu kasvihuonekaasupäästöjen pienennys ei riittäisi, kuitenkin nostettiin taas esiin valtioiden ”kansalliset intressit”.

”Vuonna 2012 astuu uusi sopimus voimaan. Vieläkään ei tiedetä, miten suhtaudutaan valtioihin, jotka eivät sitä allekirjoita – sopimuksella ei ole merkitystä, jos kaikki eivät hyväksy sitä. Erga Omnes -käsite on nyt avainasemassa – kaikkia valtioita koskeva. Siitä on tultava kansainvälisenoikeuden pakottava säädös, joka sitoo kaikkia valtioita. Sen on oltava Universaali kansainvälinen laki. Lain on kurottava umpeen juova etiikan ja kansainvälisenoikeuden välillä. Tämä tarkoittaa, että on hyväksyttävä se eettinen käsitys, että ihminen ei ole luonnon herra. Ihminen ei osaa eikä saa hallita luontoa.” (Schmidt) Entä jos jotkut valtiot eivät noudata uusia välttämättömiksi havaittuja sääntöjä? Silloin on vedottava kansainvälisen oikeuden universaaliin perinteeseen ja yhdistettävä eettisyys ja tuomioistuin. (Rudolf Schmidt: Völkerrecht und Zukunft. Zuruf eines Aussenseiters.
Zeitschrift fur Politik 2/2009)

Francis Bakonin ajatusketju olisi saanut näin päätepisteensä. Hänen aikanaan valtioiden piti taata omistus- ja valtasuhteet ja siten parantaa ihmisen elinmahdollisuuksia. Jeremy Benthan ja John Stuart Mill kehittivät kokonaisen eettisen järjestelmän utilatiristisen maailmankuvan todistamiseksi: ”Suurin onni mahdollisimman monelle”, oli silloisen talouden ja sosiaalipolitiikankin tunnuslause. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mihin jatkuva talouskasvu johtaisi. Vasta Ernst Bloch perusti utopiansa paremmasta maailmasta ”luonnon uudistamiseen”.

Sen jälkeen Hans Jonas on kehittänyt uuden ”Teknisen sivilisaation etiikan”. Jonas perustelee sitä vastuulla: ”Käyttäydy niin, että aito inhimillinen elämä on maapallolla aina mahdollista. Jokaisen ihmisen on vaikutettava hallitsijoihinsa niin, että vaatimus toteutuu, koska yhden ihmisen muutos, vaikka se leviäisikin, ei voi enää vähentää vaaroja. Moni ymmärtää tämän jo intuitiivisesti. Ihmisen on korjattava ne virheet, jotka hän on itse aiheuttanut ja hänen on muutettava elämäntapaansa. Yrittäjänä, kuluttajana, poliitikkona. Muutoksissa täytyy kunnioittaa myös eettisiä periaatteita. Ei saa uskoa optimistisiin lupauksiin, vaan on varauduttava negatiivisiin ennustuksiin, vaikka ne eivät olisi edes todennäköisiä. Uusia menetelmiä on kehitetty."


Globaali energiavero?

Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki ehdottaan maailmanlaajuisia yhtenäisiä veroja: “Globaali keynesiläisyys edellyttää merkittäviä voimavaroja maailmantalouden hallintaan. Käytännössä se tarkoittaa maailmanlaajuisia veroja, ei yhtä vaan useampia. Ja tarvitaan myös jotain sellaista elintä, joka pystyy koordinoimaan sekä valtioiden talouspolitiikkaa että näitä globaalisti koottuja varoja, joita voidaan käyttää sitten maailmantalouden ohjaamiseen. Esimerkiksi globaalit verot on helppo asettaa. Mikä tahansa maaryhmä voi hyväksyä ne aivan kuten osoittaa esimerkiksi maamiinasopimus tai kansainvälinen rikostuomioistuin 1990-luvulla. Tehdään vain kansainvälinen sopimus, johon tietty määrä valtioita liittyy. Sopimus astuu voimaan, ja loput maat voivat liittyä siihen myöhemmin. Jo 30 maata saa paljon aikaan. Energiavero on käytössä jo monissa Euroopan maissa. On mahdollista ottaa se maailmanlaajuisesti käyttöön niin, että esimerkiksi Suomessa se globaali osuus tulisi kansallisen osan päälle. Se on teknisesti aika yksinkertaista. Samoin valuutanvaihto." (hs 1.5.2011)

Maailmanlaajuinen tiedeyhteisö?

 Vasemmistolainen poliitikko ja valtiotieteen tohtori Ele Alenius kertoo kirjassaan Maailmankehityksen suuri käänne, miten hallitsematon kehitys muuttuu hallituksi. Ihmiskunnan yhteinen tietoisuus tulisi saattaa sellaiselle tasolle, että  ihmiskunnan lopullista olemassaoloa uhkaavien tekijöiden, ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen edessä ei tarvitsisi nöyrtyä. Ihmiskunnan olisi nopeasti käsitettävä kohtalonyhteytensä täysimääräisesti, pyrittävä kohti planetaarisen identiteetin syntymistä. “Kokonaisuuden hallinta on juuri se asia, johon kapitalismi ei oman sisäisen logiikkansa vuoksi kykene ja jossa ei riitä se, että yhteiskunta vain korjaisi jatkuvasti kapitalismin epäkohtia ja tasaisi suhdanteita. Kokonaisuuden hallitseminen merkitsee täten sitä, että yhteiskunta ottaa vastuullisen talouden kehityksen yleisen kulun ohjaamisessa nimenomaan makrotaloudellisena prosessina puutumatta mikrotalouden yksityiskohtiin.” Humaanisuuden ja luonnon kunnioittamisen periaatteet muodostavat uuden aikakauden filosofisen pohjan. Demokraattisesti valvottu maailmanlaajuinen tiedeyhteisö ottaa huolehtiakseen ihmiskunnan kehityslinjojen vastaisesta suunnittelusta. Lopullisena päämääränä on “maailmankehitystä hallitsevan täysivaltaisen ja korkean sivistystason demokraattisen maailmanyhteisön syntyminen.” (Jyrki Alenius arvostelussaan Aleniuksen kirjasta, hs 1.6.2011)


Universaalisuuspyrkimys?

Seppo Kjellberg kirjoitti Yhteiskuntasuunnittelu 3/1995: ”Koska on ilmennyt uusi vallitsevaa moraalia kyseenalaistava seikka, ekologinen kriisi, moraalin olemukseen kuuluvan universaalisuuspyrkimyksen voi olettaa näkyvän siten, että eri ihmisten ja ryhmien ilmaisemat yhdyskunnan uudet ekologiset tavoitteet joko yhtenevät tai ainakin konvergoivat.”