Mikä minua eniten ärsyttää (on vuosien varrella ärsyttänyt) Helsingin Sanomien tyylissä?

 Surullista on, että poliitikot tarvitsivat mediaa viestiensä välittämiseen toimiessani Espoon kaupunginvaltuustossa 1984 - 1996 aivan eri lailla kuin ennen sitä ja sen jälkeen. Entisaikojen henkilökohtaisiin äänestäjäkontakteihin oli ani harvalla enää mahdollisuus, sitten vuosituhannen vaihtuessa pystyi jokainen avaamaan nettiin oman bloginsa.

Erilaisia ulostuloja valtaeliitti haluaa nähdä: ne ovat (valtaeliittiin vetoavia) paineventtiileitä, jotka pitävät huolen siitä, että muutoksen illuusio säilyy vahvana ja mikään ei muutu.

Kun hesarissa kerrotaan rikoksista ja järjestelmää vastaan tehdyistä rikkomuksista on taka-ajatuksena osoittaa, että järjestelmä sinänsä toimii.
Vaikka järjestelmä itse olisikin hukassa.

"Tyyli muuttui kun Aatos Erkko peri 1960-luvun puolessa välissä isänsä aseman. Hänellä ei ollut yhtä jyrkkiä kantoja kuin hänen isällään. Politiikkaan hän halusi vaikuttaa vaivihka." (Antti Majander 30.8.2020)

Vihreät olivat outo ja pelottava liike vielä 1980-luvulla

Ohjaaja Atro Kahiluoto kertoo: "Helsingin Sanomat on yleisporvarillinen ja kaupunkilainen, se suhtautuu epäillen markkinoiden sääntelyyn ja ottaa yleensä torjuvan kannan vaihtoehtoliikkeisiin ja kansalaistottelemattomuuteen.” (toimittaja Jyrki Räikkä hs 20.11.2009)

”Vihreä liike oli alkuun epämääräinen ja huonosti organisoitu verkosto, joka yhdisti luonnonsuojelijoita, ydinvoiman vastustajia, kasvissyöjiä, feministejä, vammaisjärjestöjä, kansalaistottelemattomia, kehitysmaa-aktivisteja, hippejä ja poliittisen kotinsa menettäneitä entisiä liberaaleja. Entisiltä taistolaisilta vihreät omivat suhtautumisen tavan mielipide-eroihin: vain heillä oli hallussaan kiistaton lopullinen totuus. Muiden puolueiden kannattajia vihreiden huonosti peitelty besserwisserismi on ärsyttänyt välillä rankastikin… Alkuaikoina vihreät olivat eräänlainen perussuomalaisten edeltäjä: protestihenkinen porukka, joka ei löytänyt riittävästi vastakaikua yhdestäkään sen aikaisesta puolueesta.” (Juha Akkanen, hs pääkirjoitustoimittaja 4.4.2012)

Helsingin Sanomien nuivan suhtautumisen syy ekovihreään: talouskasvu

"Osattiinko olla ajoissa kriittisiä (talouskasvuun, mh)? Jos ei, niin miksei?" 

Helsingin Sanomien päätoimittaja Paavo Rautio myönsi mahtavasti 6.7.2012: Tunnustan: en ehkä ollut riittävän kriittinen. Kuten aina isoissa prosesseissa: reaaliajassa ei näe tarinaa, juonen kulkua. Moni kaltaiseni toimittaja suhtautui (paisuttamiseen) ymmärtävästi. Syy asenteeseen oli inhimillinen hyväuskoisuus. Tai pikemminkin usko ratioon, järkeen, saattoipa mukana olla auktoriteettiuskoakin. Ehkä journalismi etsii vikoja liian pienistä asioista, yksityiskohdista.

Valitettavasti artikkelin otsikkona oli Mitä sanoit, kun euro leivottiin? Ja tunnustus jatkuu: ”Talouskriisi pakottaa myös journalismin miettimään, miten euroalueen rakentelua ja sen myöhempää toimintaa kuvattiin. Tilanne on velkakriisin tuiverruksessa vähän sama kuin Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Osattiinko olla ajoissa kriittisiä? Jos ei, niin miksei? Pääkirjoitustoimittajana minulle kuuluu taloutta ja Euroopan unionia käsittelevien pääkirjoitusten tekeminen. Tunnustan: en ehkä ollut riittävän kriittinen...
  

Miten osuvasti Ylen emeritus-ulkomaankirjeenvaihtaja Tapani Lausti kirjoittaa (Toisinajattelun tiekartta 2004) valtaeliitistä poikkeavien ajatusten puuttumisesta valtalehdistöstä:

"Yhä journalistit raportoivat useammin ajattelultaan liki pysähtyneiden poliitikkojen keskusteluja kuin kymmenien tuhansien ihmisten väittelyjä sosiaalifoorumeissa. The Independentin päätoimittajalta Andrew Marrilta kysyttiin, miksi lehdistö ei käsittele juuri lainkaan vaihtoehtoisten kansalaisliikkeiden toimintaa ja ajatuksia. Silminnähden nolona Marr sanoi, että lehtien on vaikea tarttua aiheeseen, koska juttujen ”koukuksi” ei löydy tunnettuja henkilöitä. Koska markkinatalous on nyt virallinen totuus, jota monet pääkirjoitusten laatijat vahtivat komissaarien tunnetulla tarmolla, toisinajattelevan aineiston syrjäyttäminen on helppo perustella. Poliittisen journalismin maailma on mielenosoittajien silmissä irtautunut liikaa todellisuudesta. Amerikkalaiset tutkijat Edward Herman ja David Peterson analysoivat, minkälaisia intellektuelleja kansainväliset joukkotiedotusvälineet suosivat. Palstatilaa saavat ajattelijat, jotka eivät kyseenalaista vallanpitäjien käsityksiä ”asiallisuudesta”, ”poliittisesta korrektiudesta”, rodusta, vapaasta kaupasta, humanitaarisesta väliintulosta sekä Yhdysvaltain ja lännen sivistävästä vaikutuksesta maailmassa."

Pitkän linjan kansalaisaktivisti ja dokumentaristi, Stop Talvivaara -liikkeen keulahahmo Hannu Hyvönen teki 26.8.2015 Helsingin rikospoliisille tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta ja sananvapausrikkomuksesta. Tutkintapyynnön kohde on Helsingin Sanomat. "On niin ikään epätodennäköistä, että lehden päätoimittaja tai toimituspäälliköt olisivat suorin sanoin kehottaneet avustajaansa ottamaan näkyvästi etäisyyttä aktivisteihin ja Hyvöseen. Jokainen asioista perillä oleva sosiologi tietää, ettei vallankäyttö ole tehokkaimmillaan, jos sitä joudutaan toteuttamaan suorasanaisilla kehotuksilla tai uhkauksilla. Tehokas vallankäyttö hyödyntää ihmismielen halua mukautua sosiaalisiin normeihin ja ryhmäpaineeseen, jolloin kehotuksiin ja uhkauksiin ei juurikaan tarvitse turvautua. Yleensä ihmiset itseohjautuvat kiltisti ruotuun — korkeintaan leimaavien sanojen (”aktivisti”, ”trolli”, ”salaliittoteoreetikko”) lievästi patistamina. (Vesa Raiskila, Vastavalkea 27.8.2015, )

"Elinor Ostromille myönnettiin Nobelin taloustieteen palkinto ensimmäisenä naisena vuonna 2009.

Nobel-komitea perusteli yhdysvaltalaisprofessori Ostromin valintaa sillä, että hän on haastanut perinteisen käsityksen yhteisesti omistetun omaisuuden kehnosta kohtelusta (Governing the Commons, 1990) "Todellisuudessa ihmiset kykenevät yhteistyöhön, eivätkä välttämättä ole lainkaan itsekkäitä tai lyhytnäköisiä. Oletus siitä, etteivät ihmiset osaa organisoida toimintaansa itse, on osoittautunut vääräksi," (Elinor Ostrom) Kun Ostrom puhui taloustieteellisistä ehdotuksistaan Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009 hän painotti osallistumiseen liittyvästä vastuusta. Hänen mielestään ihmisillä on oltava oikeus yhteiseen resurssiin – vai onko meistä tullut pelkästään homo economicus?

(Mahtoi toimittaja Thomas Reckmannia keljuttaa, kun hänen hieno haastattelunsa vastuun tärkeydestä oli otsikoitu hesarissa Talousnobelisti Ostromia kuunnellaan nyt myös ilmastokeskustelussa, vaikka itse juttu käsitteli omaehtoisuutta ja omavaraisuutta.) (hs 12.12.2009)

Mainostajien kassavirta huomioitava

Sananvapauden puolustamisessa Hesari on kirjailija Juha Seppälän mielestä lähestynyt ajattelutapaa, jonka mukaan aatteista sivuun menevälle henkilökeskeiselle ja sensaatiohakuiselle uutisoinnille ei pidä asettaa esteitä. "Yhteiskunnallista merkitystä nähdään siinä, mikä on journalismin keinoin muutettavissa kassavirraksi. Parlamentarismin puolustamisen yhteydessä unohdetaan helposti kertoa, miten paljon ilmoitustuloja vaalimainonta lehdelle on tuonut."

Eero Paloheimo:

”Uskoisitte jo, että sananvapautta käytetään systemaattisesti väärin ja media myy sitä, mitä se ensin saa ihmiset haluamaan tai sitten käy valtataistelua asemastaan. Ennen kaikkea lehtien tekeminen on rahan hankintaa tekijöille ja omistajille. Struktuurina sen moraali on hyvin lähellä huumekauppaa. Myydään sitä, josta saa potkua ja nostaa verenpainetta, ei sitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä tietää."

Veikko Löyttyniemi arvostelee 15 vuotta hs päätoimittajana toimineen Keijo K. Kulhan kirjaa Elämää apinalaatikossa (2002, Kanava 3/2003) 

"Kulha esittelee sanomalehden tehtävää ja toteaa, miten lehden tekoon toimituksen lisäksi vaikuttavat monet tahot, kuten ”omistajat, talousjohto, ilmoitusmyynti, levikki, tekniikka, ja toimitus. Nämä kaikki voivat nähdä asiat eri tavalla, ja näiden kaikkien paineen alaisena sanomalehden päätoimittaja toimii ”sananvapauden vartijana”. ”Olosuhteet kahlitsevat osapuolet kaleerikulkueeksi: yhdenkin harha-askel voi suistaa sen reitiltään”, Kulha sanoo."

"Luvussa Kustantajan valjaissa hän pohtii konkreettisesti päätoimittajan asemaa ja tehtävää. Luku on täyttä asiaa. On kuitenkin vahinko, että Kulha ei lainkaan määrittele, mitä hän tarkoittaa sanalla kustantaja. Kirjassa hän näet puhuu milloin kustantajasta, milloin talousjohdosta tai lehtitalon johdosta tarkoittaen milloin lehtiyhtiötä tai sen hallitusta, henkilöomistajaa tai toimitusjohtajaa. Kaikkien näiden tahojen ja lehden päätoimittajan väliset suhteet muodostavat monimutkaisen yhtälön, se miten tämä yhtälö kulloinkin on toiminut, muodostaa päätoimittajan työn kannalta olennaisen tekijät."
Hän luonnehtii Simopekka Nortamoa ”puhdasverinen sanomalainen”.

Kaupallisuus voitti tieteenpäivät Helsingin Sanomissa!

Hesari hehkuttaa kovasti tieteellisyyttään. Kuinka sitten kun Helsingin yliopistossa on tieteen päivät? Hesarin Minne mennä palstalla tilaisuudesta kerrotaan vasta muiden tärkeimpien menovinkkien jälkeen. Tärkeitä olivat
Huuliharppusoittaja Orionin elokuva-arkistosta.
Wanhan sataman häämessut: Mennään naimisiin!
Vasta näiden ensiarvoisen tärkeiden menovinkkien jälkeen tuli ilmoitus: Tieteenpäivät, vapaa pääsy, Ohjelma punoutuu vapauden ja sen rajojen ympärille. 350 tohtoritason tutkijaa esitelmöi yliopistolla.
Eikä hesarilla muuten ainuttakaan raporttia tilaisuudesta? (2017)

Viihdyttävyys huomioitava

”Helsingin Sanomien uusien johtajien haasteet ovat siinä, miten tehdä journalismista nyt ja tulevaisuudessa niin merkityksellistä ja kerrontatavoista niin vangitsevia, että journalismi pystyy kilpailemaan lukijoiden ajasta kaiken kilpailevan sisällön kanssa.  Me kilpailemme joka ilta ihmisten ajasta Netflixin ja Youtubejen kanssa.” (hs15.6.2022). (Oho, vai siinä teidän päävihollinen? Siltä näyttääkin.)

”Tämän päivän uutisjournalismissa on vähemmän arvioita ja analyysia – niitäkin enemmän hetkiä, tilanteita ja käänteitä. On vähemmän asioita ja kehityspiirteitä – enemmän ihmisiä, tunteita ja ristiriitoja. On vähemmän politiikkaa, joka pyrkii tavoitteisiin – enemmän politiikkaa, joka on valtapeliä.” (Olli Ainola, Kanava 7/2010)

Helsingin Sanomiakin on sanottu kehitettävän blogimaiseksi. En aluksi ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta sitähän se on: mielipiteitä. Kaikenlaisia toimittajien välihuomioita ja näkökantoja. Ehkä johtuu siitä, että olen jo vanha, mutta nuorten toimittajien irralliset mielipiteet eivät kiinnosta. Lehdestä haluan lukea tutkimustuloksia, tärkeiden ihmisten lausuntoja ilman toimittajien subjektiivisia kommentteja. Minua eivät kiinnosta hesarin nuorten toimittajien pikkunäppärät johtopäätökset. Joskus he voivat laajan kontaktiverkkonsa ja älykkyytensä avulla tuottaa jotain informaatiota, jota itse sitten ehkä yhdistelen eri lailla.

Kun lehti muuttui tabloidiksi, jäivät otsikot, kuvat ja mainokset entisen kokoisiksi. Vahinko, että tekstin annettiin niin paljon vähentyä!

11.10. 2009 Sivuääniä-palstalla Antti Majander kertoo: "Pekka Tarkka harmittelee kaiken menneen huonoon suuntaan, kun Helsingin Sanomien päätoimittaja Simopekka Nortamo jäi eläkkeelle 1992. Lehtitalossa alkoi voittaa alaa uusi suuntautuminen, yleisön oletettujen toivomusten kuuntelu ja ennakointi... HS:n tabloidisoituneessa kulttuuriosastossa musiikkiviihteen ylivalta alkaa olla huolestuttavaa, kun televisioesiintyjien ja lavatähtien palvonta saa populistisia, epä-älyllisiä muotoja ja tunkee tieltään painavampaa aineistoa...
Kun Pekka Tarkka viisikymmenluvun lopulla aloitti HS:n kirjallisuuskriitikkona, hän kohtasi yllättävän haasteen. Paavo Haavikko oli keväällä 1958 haastanut lehtiyhtiön oikeuteen, kun Paula Talaskivi oli Ilta-Sanomien arviossaan vääristellyt hänen Münchhausen-näytelmänsä repliikkejä. Kirjailija vaati Mauno Saaren Haavikko-kirjan mukaan Sanomien pääomistajalle Eljas Erkolle sakkoja tai varojen puutteessa vankeutta ja voitti jutun. Erkko ilmoitti ettei sen miehen nimi enää näy yhtiön lehdissä, Saari kertoo."

Noinhan se menee, tätä nykyä ei vain niin räikeästi. Kohtaan ihan eri todellisuuden kierrellessäni maalaiskylien rientoja kuin mitä todellisuutta hs pitää yllä.

Yksipuolinen edistysusko

Satavuotis-juhlapääkirjoitus: "Ihmiskunnan mahdollisuudet selviytyä lisääntyvät tieteellisten löytöjen ja toteutuskelpoisten keksintöjen tietä. Ihminen hallinnee jo vuonna 2020 painovoimaa kuin sähköä tänään ja fuusioenergiaa käytettäneen silloin kontrolloidusti. Synteettinen ravinto, kasvun kemiallinen säätely ja valtamerien viljely taas saattavat ratkoa ravinto-ongelmat. Nämä askeleet vaikuttavat kaikkeen inhimilliseen toimintaan työnteosta perhe-elämään." (hs 16.11.1989)

”Me teemme kaikkemme, että te olette tyytyväisiä. Lukijat ja katsojat – kuten myös opiskelijat ja oppibisneksessä – ovat koko bisneksen ydin, ja he ovat aina ensisijalla.” (Susan  Deimhov, Sanoman uusi toiminnanjohtaja hs 24.9.2015)

”Metropoliargumentaatioon kuulu ajatus siitä, että kaupungistuminen on Suomen kokonaisetu. Esimerkiksi Helsingin Sanomat edustaa tätä voimakkaasti. Kuva on kuitenkin yksinkertaistettu. On suurten grynderien etujen mukaista puhua jatkuvasta kaupungistumisesta. Se tarkoitta asunnontuotannon lisäämistä kasvualueilla. Tarjonta lisää kysyntää. Tilastot osoittavat että väestö keskittyy. Ongelma on siinä kenen ääni kuuluu.” (Aluetieteen professori Hannu Katajamäki ja aluetutkimuksen emeritusprofessori Heikki Eskelinen.)

Mihin degrowth johtaisi?

Hs pääkirjoituksessa 21.10.2009 visioidaan toivoton tulevaisuudenkuva siitä, mitä seuraa, jos Suomi vuotaa hiilidioksidipäästöjä 80 prosenttia vähemmän kuin vuonna 1990: "Kesämökit eivät ole talvisin lämpimiä eikä niillä piipahdella milloin sattuu, koska polttoaine on kallista. Yhä useampi auto on sähköauto, ja nykyiset maasturit on kärrätty romutettaviksi. Työmatkoilla käytetään julkista liikennettä. Ilmastonmuutoksen maailmassa ne edustavat samaa ajattelua kuin menneiden aikojen Afrikan-safarit kotiin tuotuine leijonantaljoineen. Helppo ja halpa lentoturismi on historiaa. Uudet talot ovat passiivitaloja, joissa ei pröystäillä neliömäärillä eikä lämmitetä sähköllä. Ruokapöydässä ei enää mässäillä ranskalaisilla juustoilla ja brasilialaisella sisäfileellä - lautasella on yhä useammin kasviksia ja lähiruokaa."

Otsikointi turmelee objektiivisenkin jutun

Tuulivoimayhtiö Vestas vähentää 3000 työntekijää (27.10.2010). Ja tekstin alussa: ”Tanskalaisyhtiö aikoo sulkea neljä tuulivoimalakomponentteja valmistavaa tehdasta Tanskassa.” Saa käsityksen kuin tuulivoiman suosio olisi laskussa. Tekstistä paljon myöhemmin kuitenkin ilmenee, että ”yhtiön Kiinassa valmistaman tuuliturbiinin saa laivattua Tanskaan ja vielä asennettua paikalleen samaan hintaan, jolla tanskalaistehdas on vasta kattanut valmistuskulut. Lopulta tässä on kyse vain yhdestä asiasta, "kilpailukyvystä".

Niinpä en lue enkä ainakaan siteeraa hesarin etusivua enkä otsakkeita.

Matti Huuskonen (hs 22.11.2009) halusi tehdä Risto Isomäestä totaalisesti naurettavan. Mistä hän nappasi vertauksen Napoleonin ja Hitlerin valloitushaluista? Huuskonen oli soittanut Isomäelle ja kirjoitti: "Hän laittoikin sähköpostia. Ajatusrakennelman ainoana, mutta sitäkin luotettavampana lähteenä on ollut "kolmen USA:n ilmavoimien kenraalin tekemä selvitys… Yhdysvaltalaiskolmikon tulos oli sen verran shokeeraava, että siitä kirjoittivat muun muassa New York Times ja Ilta-Sanomat. Sieltä Isomäkikin asian huomasi ja alkuperäislähteen jäljille pääsi. Valitettavasti häneltä taisi jäädä väliin Ilta-Sanomien paria viikkoa myöhemmin julkaisema jatkokirjoitus, eräänlainen laaja oikaisu. Siinä Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Jukka Laaksonen arvioi, että kolmikon laskelmissa oli noin miljoonakertainen virhe. Ai niin. Eivät tekijätkään mitään kenraaleita olleet, vaan kolme majuria, joilta taisi lipsahtaa huti lukuvuoden mittaisen esiupseerikurssin lopputyöhön."

Isomäen hauska vastaus oli seuraavan päivän Hesarissa: "On totta, että Medlin ja Nichelson olivat vuonna 1998 vasta majureita. Olen kuitenkin sittemmin alkanut tituleerata heitä ensin eversteiksi ja sitten kenraaleiksi, sitä mukaa kun heidän sotilasuransa on edistynyt." Muutenkin Isomäki tyrmäsi hienosti Huuskosen pikkunäppärät huomiot.

2009: Mahtoi toimittaja Thomas Reckmannia keljuttaa, kun hänen hieno haastattelunsa vastuusta oli otsikoitu hesarissa Talousnobelisti Ostromia kuunnellaan nyt myös ilmastokeskustelussa kun itse juttu käsittelee omaehtoisuutta.

Onhan hs otsikointi ja juttujen valinta ärsyttänyt muitakin:

”Kun viime viikkojen valtavat lakkotapahtumat menivät lehdessänne ohi huomaamattomilla otsikoilla, tavallistakin tavallisemmalla painotyylillä (olisi odottanut vähintään mustareunaisia lakkosivuja päivittäin), oli NKP:n jäsenten viivästyminen, tai mitä se nyt sitten olikaan, SKP:n puoluekokouksesta, teille raamituksen arvoinen etusivun juttu! Vasta suorastaan hämäävien väliotsikkojen jälkeen sai jostain pienellä lukea, että NKP:n edustajat ovat matkalla kotiin. (yleisökirjoitus 28.5.1984)

Artikkeli on oikein hyvä, otsikko onneton. 18.6.2022

Huom. Keskisuomalaisen huippu oli otsikko: Berliinin ydinvoimasta luopuminen tulee odotettua kalliimmaksi. Jutussa kuitenkin selvitettiin, että kallis hinta johtuu loppusijoituksesta kalleudesta. Ydinvoimasta luopuminen saattaa maksaa Saksassa jopa 70 miljardia euroa. Ydinvoimayhtiöt ovat varanneet rahaa ydinjätteen varastointiin ja ydinvoimaloiden purkamiseen 36 miljardia, mutta se ei uusien tietojen perusteella tule riittämään. Saksan hallitus harkitsee parhaillaan ydinvoimayhtiöiden panemista stressitestiin, jolla selvitettäisiin, onko niillä riittävästi rahaa varattu ydinvoimasta luopumiseen. (ksml 21.4.2015)

Hesari ylitti jälleen itsensä uutisoidessaan Hampurin G20-kokouksesta 2017

”Poliisi pysäytti anarkistien mielenosoituksen. Musta bloki ei kaihda väkivaltaa yrittäessään häiritä G20-kokousta.” Toimittaja Kauhanen haastatteli satunnaisia poikia. ”Molemmista on tärkeää että kansa on G20-kokouksen aikaan kaduilla näyttämässä mitä mieltä ovat Trumpin, Putinin, Kiinan ja Turkin presidentin politiikasta. Kun kaupungissa on koolla tällainen joukko johtajia on kansalaisvelvollisuus ilmaista huoli heidän politiikastaan” Vasta myöhemmin artikkelissa kerrotaan mielenosoitusten varsinainen syy: ”Monikansallisten yritysten valtaa vastustavien (äärioikeistolaisten ja anarkististen!?) liikkeiden protestien näyttämönä ovat toimineet isot kokoukset kuten WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki tai G8 maiden kokoukset. Hampurissa keskeiset teemat koskivat maailmankaupan sääntöjä, kansainvälistä veroyhteistyötä, kansainvälistä veroyhteistyötä, ilmastopolitiikkaan sitoutumista ja terrorismin vastaista yhteistyötä.  Globalisaation tuomiin ongelmiin ei ole suhtauduttu politiikassa tarpeeksi vakavasti. Kapitalismi on vielä kerran kyseenalaistettava. Poliitikkojen on otettava todesta ettei kaikessa ole kyse vain taloudesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella. (hs 7.7.2017)

”Vakautta olisi kaivattu myös Hampurin kadulle. Äärivasemmiston mielenosoittajien tavoitteena oli sotkea kokouksen kulkua, ja siinä he osin myös onnistuivat.” (hs 8.7.2017 Anna-liisa Kauhanen)

Mari Mannisen "objektiivisuus" (29.7.2020 hs):

 ”On harvoja asioita, joita tunnen maailmassa kunnolla, mutta yksi niistä on länsimaisen median toimintaperiaatteet. Tärkeimmän periaatteen mukaan uutisoinnissa pyritään totuudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen. Lähteisiin suhtaudutaan kriittisesti. Virheet korjataan. Mielipiteelliset tekstit erotetaan selvästi muista… Mutta on Fox News  ja tabloidit, he valikoivat tarinoista ja haastateltavista sen osan joka tukee heidän toivomaansa totuutta... Ennen toista maailmansotaa journalismin ideaalina oli hyvinä pidettyjen asioiden edistäminen ja rahan tekeminen enemmän kuin tasapuolinen ja todenmukainen tiedonvälitys ”
Juuri noin hesarin juttu etenee. Jos jaksaa lukea tarkkaan eteenpäin saa selville, miten tutkijat moittivat hesarinkin rajoittunutta maailmankuvaa. Kiinalaisen mukaan ”Lännessä ikävyyksistä kertominen on vain savuverho propagandalle. Kyse totuudesta on liberaalimedian tekopyhyyttä. Totuus on jo sanannakin vaikea määritellä. The New York Times on yhtä lailla oman maansa hallituksen propagandan tuottaja kuin kiinalainen CCTV. Molemmat mätkivät kauppasodan kiemuroissa toistensa valtioita kuin kilpaa.”

Salla Nazarenko: "Suomessa usko pohjoismaisen yhteiskuntamallin paremmuuteen on iskostunut niin isoon osaan kansalaisista, toimittajat mukaan lukien, että sen vaikutusta journalismin aihevalintoihin ja kritiikin kohteisiin ei edes hoksata. Pohjoismaista mallia ei siis osattaisi kyseenalaistaa eikä sen kyseenalaistajia helposti kuulla. Tämä vaivaa esimerkiksi Helsingin Sanomia ja Yleisradiota. Niiden katse on liian kapea. Niissä näkyy yhteiskunnan rakenteiden heijastuminen mediaan."

Pörsti: "Valtamedia on jättänyt haastamatta vapaan markkinatalouden ja yritysten vallan rajojen etsinnän. Valtamedia kompuroi periaatteissaan. Otsikoista saa toisen kuvan ja vasta syvällä sisällä kerrotaan, että todisteita väitteille ei oikeastaan olekaan esimerkiksi Hillary Clintonin korruptiosta. Tämä johti siihen, että oikeistolehti käytti valtamedian alkujuttuja todistaakseen omaa agendaansa.”

Tieteistoimittaja Timo Paukku esittelee aina mielenkiintoisimmat jutut hs:ssa, mutta tekee sen niin, että luun ympärille ei jää lihaa. En saa jutuista kohtia, joita voisin ryhtyä pohdiskelemaan. Internetin 40-v päivän jutusta ei jäänyt mitään mieleen ja humanistien ja teknokraattien väittelyä ja jälkimmäsiten voittoa nyky-yhteiskunnassa olen mietiskellyt, mutta en saanut evästä Paukun jutusta muuta kuin ongelman kirjaamiseen.
 Lempikolumnistini Antti Blåfield kirjoittaa samassa lehdessä: "Puu on yksi ilmastopolitiikan avaimista... Nyt tuntuu uskomattomalta, että Suomessa on tuhlattu puoli vuosisataa metsäosaamisesen etumatkaa vain siksi, että metsävarat alistettiin paperinvalmistukseen." Mutta hänkään ei näe uusia auvoisia mahdollisuuksia: "Jos talouskasvu pysähtyy, emme palaa 1950-luvun onnelaan, vaan meilä on edessämme köyhtyvä, riitelevä, suvaitsematon ja itseensä käpertyvä suomi."

Salakavaluus

”Tässä tulen arvostelijan dilemmaan. Olen aikanaan usein julkisesti paheksunut sitä, että Helsingin Sanomat antoi monien historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien teosten arvostelun Max Jakobsonille silloinkin, kun hän asianosaisuuttaan peitellen sai tilaisuuden teilata omaa toimintaansa kriittisesti käsitelleen kirjan.” (Erkki Tuomioja, hs 24.9.2017)

Mitenkähän tähänkin pitäisi suhtautua???

”Arttu, Veronica ja Hermanni tekevät työkseen Youtube-videoita. He ovat suuria nuorisoidoleita, ihailtuja tubettajia. He ovat kaikkea sitä, mitä heidän ikäisensä fanit ja heillä bisnestä tekevät aikuiset heiltä toivovat. Kyselytutkimuksen mukaan Suomen 13-17-vuotiaiden mielestä 20 tärkeimmästä mediavaikuttajasta 15 on tubettajia. Tutkimuksen on tilannut Taloustutkimukselta tubettajatapahtuma Tubecon. Suomessa 15-29-vuotiaat nuoret katsovat Youtubea keskimäärin yli tunnin päivässä. Duudsonien perustama Töttöröö on sateenvarjotoimija, jonka alaisuudessa pyörii yksittäisiä Youtube-kanavia, liikevaihto yli miljoona euroa. Sen nettisivut eivät juuri eroa mainostoimiston sivuista. ”Ideoimme ja toteutamme yrityksille uniikkeja YouTube-sisältöihin perustuvia sosiaalisen median kampanjoita.” Tubettajille ammattimaistuminen tarkoittaa kaupallistumista: sitä että omassa mediassa alkaa päteä yleisempi logiikka. Tubettajien kanssa suunnitellaan etukäteen teemoja, joita voi tarjota mainostajille. Pitää olla aito ja vilpitön mutta myös hallita julkisuuttaan millintarkasti. Kaupalliset yhteistyöt mahtuvat, mutta muunlaiset kannanotot käyvät vähiin. Veronica ja Hermanni tekevä kyllä selväksi, etteivät he syö lihaa, mutteivat tuputa sitäkään ratkaisua. ”Mie en oo halunnut antaa kasvoja millekään mielipiteelle”, Hermanni sanoo. Ja Veronica jatkaa: ”Jos mulla on mielipide niin mulla on oikeus pitää se itselläni vaikka mun mielestä joku rasismi on perseestä, niin puhun siitä sitten kavereilleni enkä videolle. He kertovat, että tietenkin joku kitisee yhteistyöpostauksista, mutta nuoriso on tottunut kaupallisuuteen. He ymmärtävät, että se on tapa, jolla heidän idolinsa elävät ja voivat keskittyä tekemään videoita. Arttu lisäsi Instagramiin neljä kuvaa päivässä ja tuijotti analytiikkaa, jotta tietäisi, mitä yleisö haluaa. ”Mä on yrittäjäperheestä ja tosi bisneshenkinen tyyppi."


JA  NÄIN MÄÄRITELLÄÄN VAPAUTTA NYKYVALTIOSSA:

 Tötterön toimitusjohtaja Joona Haatainen: ”Tubettajat menestyvät siksi, että he ovat vain mitä ovat. Kaikki lähtee karismasta, ja se, mikä erilaisia karismaattisia ihmisiä yhdistää, on aina vapaus ja riippumattomuus. Tästä kaikki haluavat osansa. Tubettajat saavat rahaa siitä, että ovat diginatiiveja ja kertovat bisnesukkeleille inspiraatioseminaareissa, miten sosiaalisessa mediassa voi tehdä rahaa. Tää on digitalisaation yksi ilmiö ja iso bisnes tulevaisuudessa. Nää nuoret luo uskoa paremmasta tulevaisuudesta." (Oskari Onninen, Kuukausiliite 7/1916)

Vain tietty asia on oikea

Antti Blåfield kirjoittaa Merkintöjä-palstalla 8.10. hiukan vaikeassa jutussaan Kunpa kansaa ei olisi: "Irlannin kansanäänestyksessä tulivat taas esiin syytökset Euroopan unionista Eliitin hankkeena ja ylikansallisena projektina, jossa edistetään talouselämän etuja kansalaisten sosiaalisten etujen ja perinteiden kustannuksella... ihmisten epäluulo taloudellista, poliittista ja virkamieseliittiä kohtaan on suuri... Kun kuuntelee EU-intomielten puheita ja lukee heidän kirjoituksiaan, joskus tuntuu, että kansa on välttämätön paha, joka pitää hyvällä tai pahalla pakottaa oikealle tielle."

Blåfield siteeraa Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Tiia Lehtosta, joka käyttää irlantilaisten yhteydessä sanoja kuten kiukuttelu, "Tsekin ja Puolan vastarinta saadaan vielä murrettua". Blåfield kysyy: "Vastarinta murrettua. Missä arvoyhteisössä me elämme?... Timo Soini kirjoitti puolestaan eiliseen lehteen mielipidekirjoituksen Irlannin äänestyksestä: "Kansalaiset kautta unionin näkevät ja tietävät, että isoissa asioissa vain tietty oikea vastaus kelpaa."

Suomen valtamedia Helsingin Sanomat elää niin tiiviisti nykyisessä rakenteessa ja on mennyt mukaan hallituksen kielipeliin, että se otsikoi surutta ”suurten muutosten” tapahtumista, jotka ovat ”kasautumassa”, vaikka korkeintaan odotetaan lyhennyksiä sosiaalihuollon henkilöstön joihinkin kelpoisuusvaatimuksiin (hs 20.11. 2013).

Helsingin Sanomat on tavoilleen uskollisena vaativinaan keskustelua muistakin vaihtoehdoista: ”Monipuolinen keskustelu taloudesta on toivottavaa.” Lehdessä viitataan Sixten Korkmanin neuvoon: ”On olemassa paremmin ja huonommin perusteltuja ajatuksia, mutta niitä kaikkia tarvitaan, jotta ymmärrys kasvaisi.” (hs pääkirjoitus 12.2.2014)

Rakennemuutos muuttui rakennepaketiksi 2.12.2013.

Nopeisiin muutoksiin on tarvetta, jotta usko Suomeen ei horjuisi kansainvälisillä lainamarkkinoilla. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on ongelmissa, tieto- ja viestintätekniikkaa parannetaan. (hs 2.12.2014)

Kun Saska Saarikoski nimettiin pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esimieheksi, tuli selväksi, miten pääkirjoitusten ohella mielipidesivut kuvastavat vain lehden maailmankuvaa:  "Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin. Kirjoitukset laatii pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa. Pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esimies työskentelee vastaavan päätoimittajan suorassa alaisuudessa. Pääkirjoitusten ohella esimies ohjaa ja näkökulmittaa lehden mielipideosaston työtä." (hs 9.7.2020)

HS lisää pääkaupunkiseudun eriarvoistumista

Tässähän se, ihan hesarin omilla sivuilla. Kerran kuukaudessa hesarilla on taipumus arvioida asuntoalueiden tai koulujen paremmuutta, saaden näin asukkaat tai oppilaat häpeämään tilaansa ja pyrkiä muuttamaan tai vaihtamaan yhä keskittyneempään, sinne missä pääomasijoittajien voitot ovat yhä suuremmat.

"Taas kerran hs julkaisi karttoja joilla jaetaan pääkaupunkiseutu alueisiin eri tilastokriteerien perusteella. Mihin lehti pyrkii toistuvilla jakolinjojen vetämisillä? Osa lukijoista toki hykertelee: ”Meidän alueella ei asu köyhiä, ei ulkomaalaisia, ei perussuomalaisten kannattajia ja me olemme valveutuneita ja äänestimme.” Lehden julkaisemat alueiden luokittelut jäävät lukijoiden mieliin ja rakentavat mielikuvaa alueesta, jolla ei ehkä koskaan eläessään ole käynyt. Hs tapa jakaa pääkaupunkiseutu alueisiin eri kriteereillä on helppoa tilastojournalismia eikä johda mihinkään myönteiseen vaan syventää jakoa ja alueiden eriarvoisuutta ihmisten mielissä. Jakolinjakarttojen julkaiseminen ei pitäisi olla lopputulos, vaan toimittajan lähtökohta ja apuväline tehdä analyyttinen kirjoitus. Jos näitä jakolinjakarttoja vastedes julkaisette, miettikää harkiten: Kuka näistä oikeasti hyötyy?" (3.5.2011 Mielipide, Jussi Kostiainen)

Prof. Sami Moisio kertoo kansainvälisten tutkimusten näyttävän, että populismin nousu liittyy paitsi alueiden todelliseen taantumiseen ja julkisen vallan vetäytymiseen myös alueiden leimaamiseen.”Kyse ei ole niinkään elintasosta tai tulotasosta, vaan siitä että julkisessa keskustelussa julistetaan, että taantuvilla alueilla ei ole tulevaisuutta. Osa poliitikoista ja virkakunnasta syventää yksioikoisilla puheillaan mielikuvaa siitä, että kaupungistumiskehitys vie tietyiltä seuduilta elämän edellytykset. Väestöennusteet ovat itseään toteuttavia ja leimaamisella on myös poliittisia vaikutuksia. Siksi mediankin kannattaisi olla niiden uutisoinnissa varovaisia.” (hs 15.3.2019)

Kanavan artikkelin mukaan Naton suuntaan kallellaan oleva media on vuosikymmeniä pehmittänyt suomalaisia Natoon. Yksi keino on ollut Top Gun efekti eli amerikkalaisten kulttuurituotteiden levitys. Kauan odotettu tilaisuus tuli Ukrainan sodan myötä: sen aikana ihanteet median objektiivisuudesta ja tasapuolisuudesta olisi heitetty romukoppaan… hs asettui pääkirjoituksessaan vuonna 2004 tukemaan Suomen nato jäsenyyttä siitä lähtien. Lehti sai kantaa nato haukan mainetetta, vaikka pääkirjoituskanta oli selvästi erillään lehden uutisoinnista ja toimittajista. Lehti ei kampanjoinut natojäsenyyden puolesta. (Saska Saarikoski  hs 1.9.2022)

Toimittajat olivat kuuliaisia Erkoille

Eero Erkko 1860–1927
Eljas Erkko 1895–1965
Aatos Erkko 1932–2012

Loistavat Erkot, Yhden miehen yrityksestä maan suurimmaksi valtamediaksi – Helsingin Sanomien loiston loivat Eero, Eljas ja Aatos Erkko (Antti Blåfield 2014): "Erkot johtivat Helsingin Sanomia ja sen edeltäjää Päivä lehteä yli vuosisadan ajan. Persoonina Erkot olivat hyvin erilaisia: Eero määrätietoinen työmyyrä, hänen poikansa Eljas räväkkä ja tunteellinen patruuna, pojanpoika Aatos arvoituksellinen uudistaja."

Kjell Westöltä oli pyydetty puheenvuoro Helsingin Sanomien sarjaan valta ja vaikutus. Tuli mieleen suomettumiskeskustelu, kun Westö kirjoittaa: "Sen tiedän, että kun kunnianhimoinen yksilö menee Helsingin Sanomiin, Hufvudstadsbladetiin tai Yleisradioon töihin, instituutio muuttaa aina yksilöä enemmän kuin yksilö instituutiota, vaikka ei olisi toinen. Joskus tämä käy nopeasti, joskus hitaammin, mutta aina se tapahtuu. Siinä piilee sokaistumisen riski… Sanomalehden kulttuuritoimitus tuottaa silti arvostelujen rinnalla myös muuta. Itse haluaisin kulttuurisivuille lisää arvostelemisen pakosta vapaita, rohkeasti asioita yhdisteleviä, essee tyyppisiä tekstejä."

Eljas Erkko ilmoitti, ettei sen miehen nimi enää näy yhtiön lehdissä

kun Paavo Haavikko oli keväällä 1958 haastanut lehtiyhtiön oikeuteen

"Eljas Erkko noteerattiin merkittävimmäksi sekä poliittisesti suopeaksi: energinen, pystyvä ja hyvin anglofiilinen. Toisaalta hieman kritiikkiäkin: Mr Erkko pitää liikaa voittavalla puolella olemisesta ja hänen vaimonsa terävä kieli tekee heidät seurapiireissä pelätyiksi."  (Vesa Vares hs 9.12.1996)

Aatos Erkon kiukunpuuskia pelättiin Sanomissa. Huhtamäen mukaan siitä seurasi, että Erkon esikunta oli uskollisempaa kuin paavi itse. Toinen arvioija sanoo, että johtajistossa "ajateltiin, mitä Erkko mahtaa ajatella ja tehtiin sen mukaan". (Iltalehti 7.5.2012) Suorapuheiseen tapaansa hän ei välittänyt suodattaa mielipiteitään, jotka varmasti kuuluivat myös käytävän puolelle. Hän oli vaativa esimies, jonka vuorollaan saivat kokea yhtiön toimitusjohtajat ja päätoimittajat.

Eläkkeelle jäädessään Helsingin Sanomien päätoimittaja Rosa Meriläinen viittasi kai Helsingin Sanomienkin sopuleihin (hs 31.5.2011): "Sopuli-ilmiö on oikeasti olemassa. Se ei ole vaarallista, että juostaan samojen uutisten perässä, vaan se, että toimitusten sisällä ollaan liian yksituumaisia. Ei hyväksytä kerettiläisiä ääniä, vaikka niin kuvitellaan. Toimituksissa pitäisi olla rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat huutaa, että keisarilla ei ole nyt vaatteita."

Koulu on tunnetusti varmin tapa aivopestä nuoriso vallitsvaan järjestelmään, hs ei halunut menettää tätä tilaisuutta: "Erkon kauas kantaviin avauksiin kuului myös Sanomien toimittajakoulu, joka tähän mennessä on kouluttanut yli 300 journalistia toimittajan työhön. Toimittajakoulun merkitys on ollut ratkaisevaa Helsingin Sanomien sisällön kehitykselle, mutta koulu on vaikuttanut myös koko suomalaisen sanomalehdistön menestykseen. Kirjoittavana journalistina hän ei ole jäänyt lehden historiaan.” (Janne Virkkunen hs 7.5.2012)

Sanoman toimittajakoulu on kouluttanut 250 yleistoimittajaa, 19 taloustoimittajaa ja 18 uuden median toimittajaa pitkillä kursseillaan 1967–2008. Sanoma järjestää Toimittajakoulu-nimen alla myös henkilöstönsä täydennyskoulutusta.


”Sanoma Osakeyhtiön hallituksen puheenjohtaja Aatos Erkko sai aikaan värinöitä lehtimaailmassa sanomalla, ettei ole tyytyväinen omistamiensa lehtien linjaan. Erkko arvioi, ettei Helsingin Sanomilla ole kykyä yhteiskunnalliseen uudistaakseen: ”HS on hyvä uutislehti. Sen asema on tätä nykyä varovainen ja jopa uusia ideoita torjuva, puhutaanpa sitten kulttuurista tai politiikasta. Instituutio tukee instituutiota. Kilpailu tekisi Hesarille hyvää.” (Ylioppilaslehden päätoimittaja Jarno Forsell – ja tietysti hs julkaisi osan artikkelista herättääkseen luottamusta lukijoissa 20.1.1995)

Erkon kuolemattomia totuuksia:

”Me olemme itsenäisiä ja pidämme siitä jyrkästi kiinni. Me olemme aina omalla linjallamme.” ( hs 27.7.1997)
”En ole koskaan tehnyt sitä mitä olisin toivonut tekeväni. Minuthan komennettiin tänne.” (hs 25.10.1998)
”En ole pyrkinyt mihinkään vallankäyttäjän rooliin. Valta on minulle aika vieras sana ja vieras tekijä.” (hs 25.10.1998)
”Minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa Helsingin Sanomissa, vaan katson kuuluvani lähinnä oppositioon” (hs 1.4.2007)

Liikejohtajana Erkko karsasti johdon optio-ohjemia ja pörssiyhtiöiden kvartaaliraportointia. Hänen ihanteensa oli henkilöstöstään huolehtiva vanhan ajan patruuna. ”Olen aina lähtenyt siitä, että henkilöstön on saaava osansa voitosta. Mutta pörssi on vastaan. He katsova, että se on pois osakkeenomistajilta. Mutta suksikoot suolle.” Aatos Erkko, HS päätoimittaja ja useina vuosina Suomen rikkain mies (KSML 21.10.2014)

”Toukokuussa 2012 Aatos Erkko kuoli. Oli kuin suurta koneistoa koossa pitävä pultti olisi pudonnut pois: vakiintuneet valta-asetelmat ja toiminnan lähtökohdat voitiin nyt asettaa kyseenalaisiksi”, Antti Blåfield kirjoittaa. ”Sanoman johtamisessa oli suuria ongelmia. Oikukas Aatos Erkko sai raivareita ja simputti estottomasti päätoimittajia. Avoimuuden sijasta vallitsi bysanttilainen hämärä. Kun kustantaja hyllytti – onneksi harvoin – jonkin jutun vaikkapa varjellakseen lehden suhdetta Urho Kekkoseen, syytä ei kerrottu edes kirjoittajalle. ”Mitään sellaista ei sanottu, joka viittasi totuuteen”, Janne Virkkunen kuvaa ”sanomalaista kieroutta”. (Kustaa Hulkon arvostelu kirjasta Loistavat Erkot, Suomen Kuvalehti 46/2014)

Hyvä-veli verkosto

Jaakko Rauramo: ”Aatos oli harmaa eminenssi. Hän ei halunnut yhteiskunnallisia tehtäviä, vaikka niitä hänelle tarjottiin. Mutta hänellä oli laaja henkilökohtainen suhdeverkosto. Hänen vaikutuksensa oli valtava Suomen kansainvälistymiselle. Hänellä oli erittäin selvä näkemys siitä, mikä on journalismin tehtävä: se on edistää Suomen ja suomalaisten hyvinvointia.” 

Aatos Erkko vielä haudan takaa pistää tulevaisuuden suomalaisen tiede- ja kulttuurielämän uusiksi. Hän testamenttasi Jane & Aatos Erkon säätiölle valtavan omaisuuden. Säätiön varat nousevat lähes 900 miljoonaan euroon, ja säätiö kasvaa käytännössä yhtä suureksi kuin Kulttuurirahasto.

Mielenkiintoiseksi säätiön tekee laaja tukipolitiikka. Se on tukenut niin Marttaliittoa, Bostonin balettia, satamajäänsärkijä Turson peruskorjausta, Meilahden sairaalan leikkausrobotin hankintaa, Sarjakuvan tiedotuskeskusta kuin Suomen Majakkaseuraakin. Säätiöllä on jatkuva haku. Kaiken kukkuraksi se omistaa Hesarista lähes neljäsosan. (Voima 5-6 2012)

Vahvat suhteet vain Amerikkaan - Suomen amerikanisaatio?

”Aatos Erkko oli kansainvälinen suomalainen. Suvulla oli perinteisesti tiiviit yhteydet Yhdysvaltoihin. Hänellä oli yhteyksiä moniin eturivin amerikkalaisiin alkaen Henry Kissingeristä aina The New York Timesin omistajasukuun Sulzbergereihin.” (Janne Virkkunen hs 7.5.2012)

”Erkko jatkoi Helsingin Sanomien kehittämistä isoisänsä ja itsensä lähtökohdista, joita olivat Suomen läntisen sivistysperinnön vaaliminen ja riippumattomuus.” (hs pääkirjoitus 8.5.2012). "Erkon yhteys Britanniaan selittyy hänen äitinsä englantilaisella syntyperällä. Yhteys Ruotsiin syntyi sota-aikana, kun hänen isänsä toimi Tukholman Suomen asianajajana. Erkolla oli tiiviit yhteydet Ruotsin hoviin ja Wallenbergien sukuun. Ruotsin hallituksen ministerit olivat tuttu näky Erkon elokuisilla rapukesteillä Kirkkonummen Honkaniemessä. Niillä käsiteltiin ohjelmallisesti maiden välisiä ajankohtaisia kiinnostavia kysymyksiä, mukana oli runsaasti suomalaisia vaikuttajia. Hän suhtautui ajoittain jopa pelonsekaisesti ja varautuneesti Neuvostoliiton perimmäisiin pyrkimyksiin. Hän oli aivan erityisen aktiivinen, kun Suomen kansainvälistä asemaa ratkottiin 1990-luvun alkupuolella."

"On jossakin määrin epäselvää, oliko kustantajan rooli Aatos Erkolle oma luontainen valinta vai perheen ja perinteen asettama pakko. Erkko itse muisteli myöhemmin myös julkisesti, että hän olisi tahtonut merille nauttimaan liikkumisen ja kulkemisen vapaudesta. Nuori mies oli täynnä Amerikan vaikutteita." (Janne Virkkunen hs 7.5.2012) Hän oli lapseton.

"Jane Erkko, Aatos Erkon vaimo, istui Sanomien hallituksessa 1990-luvun alusta kuolemaansa saakka. Edustaminen oli kovaa työtä, joka piti tehdä 110 prosenttisesti. Sanomat oli hänelle paljon muutakin kuin liikeyritys. Harrastuksiin kuului New Yorkissa Metropolitan-ooppera ja Helsingissä Kansallisooppera. Hän toimi muodostelmaluistelun kokkina, kuljetuspäällikkönä ja suojelijana, taitoluisteluliiton puheenjohtajana. Hän innostui taitoluistelusta Yhdysvalloissa. American-Scandinavian Foundation oli hänen työmaansa ja Manhattanille saatiin kulttuuritalo vuonna 2006. Hän istui Pohjolan kuninkaallisten ja valtiopäämiesten seurassa. Eileen Fordin kanssa hän valitsi Me Naiset -lehden valokuvamallikilpailun ensimmäisen voittajan vuonna 1962 ja auttoi nuoria naisia eteenpäin mallinuralla Yhdysvalloissa. New Yorkista hän toi mukanaan muodin ja tyylilajit. Hän oli kutsuvieraana itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla kymmeniä kertoja. Hän toi amerikkalaisvaikutteista tyylikkyyttä myös sisustukseen. Hän opetti myös käyttäytymistapoja ja korosti opintojen, varsinkin kieltenopiskelun merkitystä. Hän oli asunut Sveitsissä ja New Yorkissa eikä viihtynyt koskaan maaseudulla."

Suomalais-englantilaisen historiantutkijan Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Arthouse), Fields keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen Suomessa harjoittamaan propagandaan ja kulttuuridiplomatiaan. Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa. Tilanne vaihteli Stalinin kuoleman (1953) ja Porkkalan palautuksen (1956) jälkeen noottikriisin (1961). Suomi kiinnosti kylmän sodan rintaman molemmilla puolilla. ARTIKKELIEN tarjoaminen suomalaisiin sanomalehtiin oli tyypillisin vaikuttamisen muoto. Niitä julkaisi kernaasti Eljas Erkon Sanoma Osakeyhtiö, jonka lehtiä olivat Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat. Erkko liitti lehtiperheeseensä myös amerikkalaiset Valitut Palat ja Aku Ankan, ja Erkon Viikkosanomat kunnostautui länsituulen palveluksessa raportoimalla paikan päältä Unkarin kansannoususta (1956).

Mediakratian aikakaudella tiedonvälittäjät ovat selättäneet tiedontuottajat. Kirja-arvostelusta on tullut tärkeämpi kuin itse kirjasta, lehdet, samoin kuin radio ja tv luovat itse uutiset (kontrolloidut uutisvuodot, mielipidetiedustelut yms. Mediakratia kesyttää ja latistaa älyllisyyden. (Keijo Rahkonen Heikki Hellmannin mukaan hs 6.4.1985)

Kohtaan ihan eri todellisuuden kierrellessäni maalaiskylien rientoja
kuin mitä todellisuutta hs pitää yllä.

”Mutta miten sen sanoisi kauniisti, kaikki muut voi unohtaa, ei tarvitse kantaa niitä muistinsa taakkana. Ja Helsingin Sanomathan on edelläkävijä siinä, että esimerkiksi, kun joskus huomautin jostakin sitaatista, joka oli minun tekstistäni ja täysin väärin, he sanoivat, että ei se ole väärin, me siteeraamme ajatuksia, emme sanoja. Toisin sanoen mikä tahansa mielikuva jostakin vaikka jo vakiintuneesta lauseesta on oikea. Ja minä olen myös alkanut käyttäytyä samalla tavalla, että se nyt on niin laaja käytäntö, että ei sitä kannata katsoa, mitä joku on sanonut, kyllä se riittää mikä on minun muistikuvani.” (Paavo Haavikko Parnasso 4/2001)

Voiko tämä olla totta? Luulen että tuohon aikaan hesarissa vielä jotenkin uskottiin aitouteen eikä tämä ollut markkinointikikka

Helsingin Sanomien levikkimarkkinoinnin ilmoitus 29.1.1985
Kun Ibsenin Peer Gynt palaa kotikyläänsä vanhana miehenä, hän huomaa, että hänen elämänsä on kulunut hukkaan. Omatunto syyttää häntä: ”Me oleme ajatuksia, jotka sinun olisi pitänyt ajatella. Me olemme sanoja, jotka sinun olisi pitänyt sanoa. Me olemme kyyneleitä, jotka sinun olisi pitänyt vuodattaa. Me olemme tekoja, jotka sinun olisi pitänyt tehdä.” Vasta kuoleman portilla Peer Gynt huomaa, ettei hän olekaan todella elänyt. Minua kauhistuttaa, kun katselen nykyistä elämäntyyliä. Ihmiset elävät pelkästään rahan vuoksi. Moraali on täydellisesti rappeutumassa ja ne jotka käyttävät massamedioita saarnatuoleinaan vain edistävät sitä. Kun partneria vaihdetaan kuin paitaa, ei kukaan enää tiedä, miten merkityksellisiä ihissuhteita edes rakennetaan. Ihmiset etsivät kaikin voimin elämälleen merkitystä sen sijaan, että he eläisivät merkityksellistä elämää. He etsivät elämälleen mieltä sen sijaan, että he eläisivät mielekästä elämää. Jos me haluamme todellista sisältöä elämäämme, meidän on elettävä sellaisten arvojen puolesta, joihin kuolema ei pysty. Silloin myös koko sairaanhoito ja vanhustenhoito näyttäisi erilaiselta. (Erik Ewalds)

Yhdysvallat yhtä ovela mielipiteen muokkaaja

”Abstraktin eksperessionismin nimellä tunnettu taidesuuntaus ei olisi lyönyt itseään läpi niin laajalla rintamalla, jos 1950-luvulla kylmän sodan poliittinen työntövoima ei olisi avittanut. Läpimurron antoi presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinnon siunaama ja masinoima hanke. Kulttuuridiplomatiaa rahoitti CIA, sen peitejärjestöt ja yksityiset säätiöt Ford, Rockenfeller, Dole, IBM ja kansallinen turvallisuusneuvosto. Tarkoitus oli osoittaa että abstrakti ekspressionismi edusti vapautta puhtaimmillaan.  Kommunismin torjumiseksi luotu Marshall-apu sai rinnalleen kylmän sodan kulttuuriohjelman. Ulkoministeriön raportissa 1947 todetaan: ”Euroopassa amerikkalaisia pidetään puhtaina materialisteina, jotka ovat kiinnostuneita vain rahasta ja mielihyvästä sekä kuluttamisesta.” Yhdysvallat tunnettiin autoista ja purukumista, ei taiteesta tai kulttuurista. Vahinko vain että modernismilla oli huono maine Yhdysvalloissa, keskiluokka kulutti ja arvosti kotikutoista massataidetta. Jonkinlaista silmänkääntötemppua tarvittiin selittämään monien taiteilijoiden kommunismisympatiat. Piti erottaa teos ja tekijä toisistaan. Eisenhower korosti, että Yhdysvallat tarjoaa Euroopalle taideteoksia eikä taiteilijoita. Maalauksiin piti tiivistyä näkemys absoluuttisesta vapaudesta, mikä korosti yksilöä – ei kollektiivia. Mouton kutantamo Haagissa oli CIA:n bulvaani ja jakoi Boris Pasternakin aatteelista suurromaania Tohtori Zivagoa ilmaiseksi Brysselin maailmannäyttelyssä 1958. John F. Kennedyn aikanaan otettiin käyttöön Fullbright-ohjelma. Tavoitteet olivat samat kuin kylmän sodan kulttuuridiplomatialla.” (mukaellen Jukka Petäjä hs 19.9.2015)

Encounter-lehden tarina saa mietteliääksi. On tietenkin paradoksaalista, että julkaisu, joka perustettiin todistamaan läntisen kulttuurin avoimuutta ja riippumattomuutta vallanpitäjistä, oli itse heistä riippuvainen mitä salamyhkäisimmällä tavalla. Encounterin avokätisenä rahoittajana toimi Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA. Rahat kanavoitiin yksityisten säätiöiden kautta, jotka todellisuudessa olivat olemassa vain paperilla. Taustalla oli Congress for Cultural Freedom -niminen järjestö. Se oli perustettu vuonna 1950 kansainväliseksi yhteistyöelimeksi niille, jotka kylmässä sodassa tukivat Yhdysvaltain johtamaa länttä. Järjestöllä oli useita muitakin lehtiä, kuten saksalainen Der Monat ja ranskalainen Preuves. Lehdessä sai olla lähes mitä mieltä vain, kunhan ei avoimesti tukenut vastapuolta eli Neuvostoliittoa ja sen liittolaisia. Encouterin maine tahriintui vuonna 1967, kun CIA:n rooli paljastui. Lehden päätoimittaja, runoilija Stephen Speer erosi julistaen, ettei hänelle oltu kerrottu siitä mitään (Tommi Uschanov hs 18.6.2015)

*******

30.11.1986

Helsingin Sanomien mielipidesivu

Kyllä äänestin!

Espoon valtuuston budjettiäänestyksestä antoi HS 29.11. harhaan johtavan kuvan. Vaihtoehtoväen parlamentaariset vaihtoehdot ovat vähissä, kun ehdotuksistamme joko vaietaan tai ne luokitellaan epämääräisesti perinteisten pienryhmien linjoille tyyliin "Sopimuksen ulkopuolelle jäivät sitoutumattomat ja Deva sekä vihreiden Marketta Horn ja Aulis Junes". Tai käyttäytymisemme puetaan välinpitämättömyyden viittaan: "Vihreiden Horn ei yleensä vaivautunut äänestämään lainkaan.”

Oman puheenvuoroni ja ryhmäni vetäjän kannanoton johdosta kyseinen toimittaja tiesi varsin hyvin, että mielestäni budjetissa ei välitetty "äänettömän yhtiökumppanimme" eli luonnon eduista ja siksi äänestyksissä painelin "ekonappulaa" niin että silmiini nousivat kyyneleet. Kolmen pikku-lapsen äitinä mikään mahti maailmassa ei saa minua äänestämään niiden asioiden puolesta, jotka lisäävät ympäristön ja lasten, vanhusten ja vammaisten kuormaa.

Espoossa on luonnon kestokyky ja ihmisen sietokyky jo vaakalaudalla. Puustosta 75 prosentilla on selviä saastevaurioita, järvistä 36 prosenttia on liian happamia kalalle lisääntyä, viljelysmaiden lyijypitoisuus ja mm. espoolaisessa puutarhassa kasvatetun salaatin kadmiumpitoisuus ylittävät myrkkyasiainneuvottelukunnan raja-arvot. Jorvin sairaalaa laajennetaan tehdasmaiseksi heittokeitaaksi tulehduksista, hengityselintensairauksista ja psyykkisistä rasituksista kärsivien lasten ja vanhusten joukkosiirroille. Mitä merkkejä me vielä tarvitsemme? Eikö olisi jo aika kysellä nykyisen kehityksen suuntaa?

Espoon budjetin toivoin toteuttavan välittömästi seuraavat toimenpiteet:

1. Suomenojan hiilivoimalaan tulisi saada suodattimet

- ei viiden vuoden kuluttua vaan nyt. Piipusta leviää tonneittain rikkiä ja typpeä joka kuukausi Espoon ja ympäristökuntien alueelle.

2. Ekotiketti

Liikenne aiheuttaa yli puolet myrkkypäästöistä pääkaupunkiseudun alueella - eikä vain myrkkyjä vaan myös melua, onnettomuuksia, lisäteiden ja parkkipaikkojen tarvetta. Ekotiketti on satasen seutulippu. Se on asukkaille edullinen, yksinkertainen käyttää, huippukäytännöllinen. Ja järkevästi perusteltu.

3. Vaarallisten teollisuuslaitosten sulkeminen ainakin tiheiden asutuskeskusten liepeiltä

Orionin lääketehdas laajentaa yhä Tapiolan ja Olarin välillä, samoin liima- ja maaliteollisuus Kauklahdessa. Kilon akku-ja elektroniikkateollisuutta laajennetaan, samoin Juvanmalmin metallin pintakäsittelyä ja painovärin valmistusta, vaikka haitat ovat hyvin tiedossa.

4. Koulujen, lastentarhojen, kokoontumis- ja harrastuspaikkojen rakentaminen

Niiden ei tarvitse olla Euroopan moderneimpia, vaan Espoon kehittämistä myötäilevien elementtitalojenkin tulisi kelvata. Pienillä espoolaisilla on liian raskas työpäivä. Esim. Mankkaalla on noin 6000 asukasta, mutta päiväkotipaikka vain noin 5 prosentille lapsista, ei ainuttakaan yläasteen koulua, kirjastoautolla on neljä pysäkkiä, kaksi pientä hiekkapintaista kenttää - ei ainuttakaan nuoriso- tai urheilupalvelua. 160.000:n asukkaan kaupungissa palvelut keskitetään viiteen aluekeskukseen!

Mielestäni hyväksyimmekin Espoossa 10 vuotta vanhan budjetin. Ne asiat, joista päätimme olisi pitänyt hyväksyä jo kymmenen vuotta sitten. Koska budjetti laahaa jäljessä, joudumme tulevinakin vuosina maksamaan laiminlyönneistä suhteettoman suuret korot.

Luonnon kestokyvyn huomioon ottaminen tulisi huomattavasti edullisemmaksi kuin saasteiden seurauksien paikkailu kymmenen vuoden kuluttua.

Mitä voi Vihreä kaupunginvaltuutettu tehdä saadessaan talousarvion eteensä?

Kun yhteiskunta muuten pyrkii tarjoamaan yhä parempia mahdollisuuksia erilaisille ihmiselle ja ajatuksille, eikö vuosisatoja vanhoja äänestystapojakin voitaisi kehittää?

Miltähän tuntuisi ekonappula äänestysten hälyttimenä? Nyt meillä on vain oikeiston kasvua ja kilpailukykyä ja vasemmiston pienen ihmisen (materiaalisia) etuja ajavat nappulat.

Tämän hetkiseen päätökseen ekonappulan painajat eivät voisi vaikuttaa, mutta ehkäpä virkamiehet ja luottamushenkilöt seuraavalla kerralla syvällisemmin miettisivät ehdotuksiensa ajankohtaisuutta, jos edellisessä äänestyksessä 20 valtuutettua äänesti puolesta, O vastaan ja 20 painoi "ekonappulaa"?

Äänestyskäyttäytymisessäni ei ollut siis kyse "sopimuksien ulkopuolelle" jättäytymisestä tai "vaivautumattomuudesta", vaan asioiden väärästä tärkeysjärjestyksestä ja perinteisen päätöksenteon epäoikeudenmukaisuudesta. Äänestäessäni haluan tietää, että kyseinen ratkaisu tekisi elämästämme ekologisesti kestävämmän, sosiaalisemman, lähidemokraattisemman ja väkivallattomamman.
vihreiden Leena Marketta Horn

...
xxxxxx
Hanna Aro-Heinilälle: 21.7.2012 "Muutapa hyvää nytissä ei ollutkaan. Vai pidittekö itse juttua
objektiivisena, empaattisena? Minulle läpi pastoi hesarin
kertakaikkinen sitoutuminen markkinatalouteen ja nykyiseen
järjestelmään. Toimittaja ei ollut lainkaan tajunnut, mistä
ekoyhteisössä on kyse. Vai onko jutun perusteella tullut
yhteydenottoja potentiaalisilta muuttajilta? Jos minä olisin nuorempi
ja merimaisemaan tottunut, pyrkisin ehdottomasti muuttamaan juuri
teidän luoksenne, muita ekokyliä ei olekaan.