Historiallinen konteksti

 

 

 

 5.3. Historiallinen konteksti

5.3.1. Neuvostoliiton historian jaksot

Neuvostolaiset historioitsijat korostavat, että käsite rauhanomainen rinnakkainolo ei ole muuttunut vaan kehittynyt vuosien saatossa. Se on kehittynyt "objektiivisen realiteetin" muuttuessa, kulloiseenkin kansainväliseen tilanteeseen mukautuen. Heidän mukaansa rauhanomainen rinnakkainolo saa "uuden erityisen sisällön, mikä selventää Neuvostoliiton kuvaa todellisuudesta". Jegorov kirjoittaa väitöskirjassaan, että toisen maailmansodan jälkeen ei "palattu" rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaan vaan "jatkettiin" sitä uudessa historiallisessa tilanteessa, jolloin se sai uuden sisällönkin (1972, s. 88).

Nygrenin mukaan rauhanomaisella rinnakkainololla on historian aikana ollut kaksi "uutta" painotusta. Ensin vuoden 1917 jälkeen käsitteellä kuvattiin niitä keinoja, joilla Neuvostoliitto vastusti kapitalististen maiden piiritystä ja toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen uhkaa atomisodasta (Nygren 1984, s. 66). Useimmat sovjetologit ovat sitä mieltä, että jokainen Neuvostoliiton päämies on kehittänyt oman teoriansa siitä, miten Neuvostoliiton tulisi järjestää suhteensa länsimaihin eli mitä rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa (luku 4.1.)

Moskovan yliopiston historiallisessa tiedekunnassa opetettiin vuonna 1985 Neuvostoliiton historiaa kolmivaiheisena. Stalinin aika 1930-luvulla jätettiin käsittelemättä. Rauhanomainen rinnakkainolo on osa kaikkia näitä vaiheita, mutta saa kullakin jaksolla oman merkityksensä:

1. 1917 -n.1930: ylimenokausi kapitalismista sosialismiin

a) 1917-1918: kansalaissota, rauhandekreetti

b) 1918- 1921: kansalaissota

c) 1921-1930: NEP, kansantalouden perusteiden luominen

2. 1939 -1960: vahvistuksen aika

a) erillinen jakso 1941-1945, sota

b) 1950-luku

c) 1960-luku

 

3. 1960- ja 1980: kehittyneen sosialismin jakso

a) 1960-luvun - 1970-luvun vaihde

b) 1970-luvun loppu

(Professori Nadja Priava 13.4.1985)

 

Länsimaisista Neuvostoliittoa käsittelevistä tutkimuksista voi koota erilaisia periodisointeja. Seuraavat pääjaksot tulevat esille useimmissa tutkimuksissa

1921-1928 NEP 
1929-1932 kulttuurivallankumous

1933-1938 kansainvälinen politiikka

1939-1946 Neuvostoliitto/Saksa/liittoutuma 

1947-1955 kylmä sota 

1956-1964 kilpailu

1965-1969 konvergenssi 

1970-1975 liennytys

1976-1985 aseneuvottelut

Kuitenkaan rauhanomaisen rinnakkainolon kehitys ei noudattele historiallisia jaksoja, vaan kuten edellä on tullut esille, päämiehen vaihtuminen on aloittanut uuden jakson. Perussuuntaus vastaa Neuvostoliiton omaa periodisointia. 

Lenin ei voinut vuosina 1917-1924 vielä tietää, miten Neuvostovallan kävisi ja alkaisiko vallankumous jossain muuallakin. Hän pohti sosialistisen ja kapitalistisen maan yhtaikaisen olemassaolon mahdollisuuksia. Hänen aikanaan julkaistiin rauhandekreetti (26.9.1917), joka erityisesti juridisessa diskurssissa yhdistetään rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Julistuksen mukaan "kansalla on oikeus vapaalla äänestyksellä ratkaista valtiollinen olemassaolon muotonsa". Oikeudenmukainen ja demokraattinen rauha määritellään siinä "ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia" (suom. 26/231). Leninin aikana solmittiin myös Brest-Litovskin rauha, jonka yhteydessä käyty keskustelu liittyi läheisesti Genovan konferenssissa esille tulleisiin Leninin ajatuksiin idän ja lännen suhteista. Lenin ymmärsi, että tsaarinajan Venäjän ja läntisen Euroopan taloudellisen kehityksen välillä vallitsi suuri ero ja siksi Neuvostoliitto on vielä pitkään riippuvainen lännestä. Leninin politiikka oli patrioottista ja sitä vastustivat ennen kaikkea trotskilaiset maailmanvallankumouksen kannattajat (8.1.1918, 35/253). Lenin piti heitä näennäisesti selviin ratkaisuihin innostuneina fraasien esittäjinä. Rauhallisiin menetelmiin Lenin ei uskonut, mutta kaikki keinot, myös rauhanomaiset, olivat sallittuja Neuvostovallan ylläpitämiseksi (vertaa Leninin kirjeet Genovan konferenssiin).

Stalin piti omana aikanaan (1924-1953) Neuvostoliiton sisäistä sotilaallista ja raskaan teollisuuden vahvistumista etusijalla. Hän taisteli sisäistä ja ulkoista vihollista vastaan, mutta painotti puheissaan välttämättömyyttä "irtaantua monopolien raha- ja finanssimaailmasta". Stalin pyrki luomaan kuvaa Neuvostoliitosta kaikkien työläisten johtotähtenä. Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti Stalinille ennen maailmansodan syttymistä oman kansan kannustamista ja länsimaisten työläisten houkuttelua. Sodan jälkeen yhä suurempaa uskoa esimerkin voimaan "sosialistisen isänmaan" voitoksi.

Hrushtshev (1954 -1964) muutti ratkaisevasti Leninin ja Stalinin rauhanomaiselle rinnakkainololle antamaa merkitystä. Toisaalta hän ymmärsi sotien saaman uuden luonteen, mutta piti yllä Stalinin ajatusta Neuvostoliitosta sosialismin ja muutoksen isänmaana. Vallankumouksen voittamiseksi tarvittaisiin vahva Neuvostoliitto. Hrushtshev sai 20. puoluekokouksessa ajetuksi läpi tulkinnan, että koska uusi tekniikka on muuttanut sodan luonnetta ja koska Neuvostoliitto on vahvistunut, sota kapitalismin ja imperialismin kanssa on ehkäistävissä. Vallankumous voidaan suorittaa myös väkivallattomasti ennen kaikkea esimerkin voimasta. Hrushtshev uskoi alkuaikoinaan (1953-1958) mahdollisuuteen voittaa kilpailu osoittamalla "sosialistisen leirin" taloudellisen kehityksen nopeus, mutta oppositioryhmän ja ennen kaikkea Kiinan painostuksesta joutui liittämään puheet luokkataistelusta rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteeseensa.

Brezhnev (1964-1982) joutui todistamaan, että talous ei ollut kehittynyt odotusten mukaisesti. Työläisten motivoimiseksi tarvittiin yhä enemmän lupauksia pitkän tähtäimen päämääristä. Brezhnev otti puolustuksellisen aseman ja lisäsi nk. ideologista taistelua. Hrushthsevin huikeat taloudelliset kehityskaavailut kapitalismin saavuttamisesta ja ylittämisestä valuivat hiekkaan. Tieteellistä kyberneettistä keskusjohtoa suunnitteleva valtakunta ei sopeutunut nopeisiin muutoksiin. Neuvostoliiton ulkopolitiikka turvasi yhä enemmän sotilaalliseen vahvuuteen.

Historiallista kontekstia jaksottavat päämiesten vakaumusten lisäksi kommunistisen puolueen puoluekokoukset. Tässä työssä on käytetty nimitystä NKP:n puoluekokous, vaikka vuoteen 1918 saakka puolueen virallinen nimi oli Venäjän Sosiaalidemokraattinen Työväenpuolue VSDTP. Vuonna 1903 lisättiin enemmistöä osoittava sana bolshevikit (b). Maaliskuussa 1918 VSDTP (b):n nimi muutettiin Venäjän Kommunistiseksi puolueeksi VKP (b), vuonna 1925 Neuvostoliiton Kommunistiseksi Puolueeksi NKP (b) ja vihdoin vuonna 1952 19. puoluekokouksessa lisäys bolshevik jätettiin pois (Gurevits 1987, s 10). 

Puoluekokouksia pidettiin vuodesta 1918 vuoteen 1925 vuosittain, sen jälkeen epäsäännöllisesti. Maailmansodan alettua oli 13 vuoden tauko. Vuodesta 1961 puoluekokous on ollut joka viides vuosi. Rauhanomaisen rinnakkainolon tulkintoja niin makro- kuin mikrokontekstissa arvioitaessa on valtion päämiesten henkilökohtaisten kantojen ja maailmanpoliittisen tilanteen lisäksi syytä pitää mielessä puoluekokousten yleisteema, joka vaikuttaa taustalla  kaikkien muiden kontekstikytkentöjen lisäksi käsitteen saamaan merkitykseen. 

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokoukset

Lenin aikana

7. 6.3.-8.3. 1918 sodan ja rauhan kysymykset

8. 18.3.-23.3. 1919 puolueohjelma ja sotapolitiikka

9. 29.3.-5.4. 1920 intervention ja sisällissodan päättyminen

10. 8.-16.3. 1921 NEP - uusi talousohjelma

11. 27.3-2.4. 1922 Neuvostoliiton muodostaminen

Stalinin aikana

12. 17-25.4. 1923 trotskilaisuus ja talous

13. 23.-31.5. 1924 puoluetyö maaseudulla

14. huhtikuu 1925 uuden opposition hävitys ja teollistaminen

15. 2.-19.12. 1927 maatalouden kollektivointi ja puolueen vastainen ryhmä

16. 26.6.-13.7. 1930 kulakkiluokan tuhoaminen 

17. 26.1.-10.2. 1934 puoluetyön tiivistäminen

18. 10.-21.3. 1939 sosialismin täydentyminen 

19. lokakuu 1952 sosialistinen maailmanjärjestelmä

 

Hrushtshevin aikana

20. helmikuu 1956 kapitalismin ohittaminen taloudellisessa kasvussa, atomisodan esto

21. 27.1.-5.2. 1959 7-vuotissuunnitelma

22. lokakuu 1961 kolmas puolueohjelma

Brezhnevin aikana 

23. 29.3.-8.4. 1966

24. 30.3. -9.4. 1971 rauhanohjelma

25. 24.2.-5.3. 1976 Ranskan kommunistinen puolue hylkää "proletaarisen diktatuurin"

26. 23.2. 1981 asevarustelun supistaminen

 

Gorbatshovin aikana

27. helmi-maaliskuu 1986 sosiaalinen ja taloudellinen kehitys

(Geschichte der Kommunistischen Partei der Sowjetunion 1971, lukuisia puoluedokumentteja)

 

5.3.2. Lenin ja rauhanomainen rinnakkainolo

Marxin mukaan vallankumous on kansainvälinen tapahtuma ja voi onnistua vain maailmanlaajuisena. Marx ei kehittänyt erityistä teoriaa kapitalististen ja kommunististen valtioiden välisistä suhteista, koska ei nähnyt tarvetta rinnakkainoloon vanhan kapitalistisen ja uuden kommunistisen valtion välillä (Jegorov 1972/ s. 11). Marxin mukaan vallankumouksen jälkeen ei voinut olla enää olemassa sellaisia valtioita, jotka ovat taloudellisesti ja poliittisesti muita vahvempia. Siksi ei myöskään olisi tarvetta neuvostotyyliseen koeksistenssiin, ei ainakaan "aseistettuna rinnakkainolona" (Ahlberg 1962/ s. 119). Neuvostoliitossa tehdyissä väitöskirjoissa rauhanomaisesta rinnakkainolosta siteerataan kernaasti Marxin mielipidettä siitä, että luokkataistelun myötä työtätekevä luokka saa uudenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Menetelmä riippuu kunkin kansan perinteestä. Leninille oli varsin vähän hyötyä Marxin kirjoitusten tutkimisesta siinä tilanteessa, jossa hän eli vallankumouksen jälkeisiä rauhanneuvotteluja ja talousneuvotteluja käydessään.

Leninin ja Marxin näkemyksissä maailman muuttamisesta olivat ratkaisevimpia eroja:

1) eritahtisuus. Leninille oli tärkeää pystyä selvittämään syyt, miksi kapitalismi kehittyi eri tahtiin eri maissa ja mitä siitä seuraa, että vallankumous voitti ensin vain yhdessä maassa.

2) Leninin oli myös selvennettävä, mitä sisä- ja ulkopoliittisia tehtäviä seuraa siitä, että vallankumous tehtiin esikapitalistisessa maassa. Hänen oli löydettävä teoreettinen selitys siihen, että Neuvosto-Venäjällä tarvittiin vahvaa vallankumouksellista ohjausta. Neuvostoliittoon ei ollut syntynyt proletariaattia tuotantovoimien kehityksen myötä. Sorto oli syntynyt yksinkertaisesti niin henkisestä kuin fyysisestä takapajuisuudesta.

Neuvostolaiset tutkijat antavat rauhanomaisen rinnakkainolon alkuperää selvittäessään varsin erilaisia päiväyksiä. Useimmat nimeävät syntymähetkeksi rauhan julistuksen marraskuulta 1917, toiset Leninin puheen Euroopan yhdistyneistä kansakunnista jo vuonna 1915 tai Proletaarisen vallankumouksen sotaohjelman vuodelta 1916. Truhanovski nimeää alkuajankohdaksi vuoden 1919,  jolloin 19.12. Lenin Christian Science MonitorilIe antamassaan haastattelussa käytti sanoja MHPUoe COXHTeJlhTBO, rauhanomainen yhteiselämä (Nygren 1984/ s. 46). Neuvostoliiton rinnakkainoloekspertti Jegorov huomauttaa, että Lenin käytti "silloin tällöin" sanaa rauhanomainen yhteiselämä (MHPUoe COXHTeJlhTBO) (1952/ s. 17). Zadorozhnyi, joka on valmistanut ensimmäisen aiheeseen liittyvän väitöskirjan Neuvostoliitossa, esittää, että Genovan neuvotteluissa vuonna 1922 ensimmäisen kerran Neuvostoliitto julisti rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteet voimaan (1952/ s. 19).

Rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksen monimuotoisuus tulee esille niin lännessä kuin idässä. 1960-luvun vaihteessa Neuvostoliiton ylin johto keskusteli rauhanomaisen rinnakkainolon alkuperästä. Molotovin kirjeestä 22. puoluekokoukseen käy esille, että hänen mielestään Lenin ei koskaan käyttänyt käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo ja piti mahdollisena vain taktisesti perusteltua aselepoa (sit. Meissner 1979, s. 4). Pravdan päätoimittaja P.A.Satjukov kritisoi puolestaan entistä ulkoministeri Molotovia, koska tämä piti Hrushtshevin koeksitentiikkapolitiikkaa antileniniläisenä:

"Kun sellainen henkilö, joka on tulkinnut leninismiä väittää, ettei Lenin olisi missään eikä koskaan puhunut erilaista yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden rauhanomaisesta rinnakkainolosta, kuulostaa se varsin erikoiselta ja kauhistuttavalta... Tunteehan jokainen ne täysin selvät ja yksiselitteiset vastaukset, jotka Lenin vuonna 1920 antoi amerikkalaiselle sanomalehdelle New York Evening Journalin toimittajalle päämääristämme Euroopassa ja Aasiassa: "Rauhanomainen yhdessäeläminen kaikkien kansojen kanssa, kaikkien kansakuntien työläisten ja maanviljelijöiden kanssa." (sit. Ahlberg 1962, s. 41)

Ahlbergin mielestä Satjukov lyhensi tässä tunnetussa kritiikissään Leninin sitaatin henkeä. Leninin lause viittasi Ahlbergin mukaan vallankumouksellisten luokkien ja kansakuntien "rauhanomaiseen yhdessäelämiseen" vallankumouksen jälkeen: "Rauhanomainen rinnakkaineläminen kansojen kanssa, kaikkien kansakuntien työläisten ja maanviljelijöiden, jotka heräävät uuteen elämään, elämään jossa ei ole hyväksikäyttöä, tilanomistajia, kapitalisteja eikä kauppiaita", oli Lenin sanonut (Ahlberg 1962, s. 41, Lenin 40/145).

Andropov omana kautenaan määritteli, että "rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka tai kuten siihen aikaan puhuttiin kahta eri omistustapaa edustavan järjestelmän, taloudellisesti ja sosiaalis-poliittisesti vastakkaisen järjestelmän rauhallinen yhdessäeläminen ". (Andropov 1983, s. 130)

Yleisimmin neuvostolaisten tutkimukset rinnakkainolon alkuperästä perustuvat Leninin huomioon vuodelta 1915 siitä, että taloudellinen ja poliittinen kehitys eivät kulje samaa tahtia. Alistetut luokat siirtyvät voittoisan proletariaatin puolelle, yllyttävät omissa maissaan kapinaan kapitalisteja vastaan ja tarttuvat jopa aseisiin hyväksikäyttäjiä ja heidän valtiotaan vastaan. (Nygren 1984, s. 96)

"...sosialismi ei voi voittaa kaikissa maissa yhtä aikaa... se voittaa ensin yhdessä tai  muutamassa maassa, mutta jäljellä olevat jäävät joksikin aikaa porvarillisiksi tai porvaristoa edeltävälle tasolle. ( Lenin 30/132).

Lenin tarkoitti Jegorovin mukaan tässä kansojen välistä rinnakkainelämistä, ei valtioiden eikä ainakaan vastakkaista yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden välistä rinnakkainelämistä (Jegorov 1972, s. 289, s. 41). Ulkoasioita hoitavan Tshitshserinin pyrkimys oli Leninin ohjeiden mukaan vakuuttaa Saksan valtiolle, että Neuvostoliitto on valmis rauhanomaiseen yhteiselämään, hyviin naapuruus-suhteisiin. Kesäkuussa 17.6. 1920 Tshitsherin julisti: "Ratkaisumme oli ja jää samaksi: rauhanomainen rinnakkainolo muiden hallitusten kanssa, minkälaisia ne sitten ovatkaan." (jopa Jegorov mainitsee Tshitsherinin lausunnon vuonna 1972 ilmestyneessä väitöskirjassaan, s. 289, huomautus 259, myös Iivonen 1986, s.4)

Lenin uskoi vallankumouksen tapahtuvan muissakin maissa lähivuosina tai vuosikymmeninä ja kehitti ajatuksensa suhteista kapitalistisiin maihin sen mukaisesti. Hän oli oleskellut Länsi-Euroopassa ja tiesi, mikä valtava ero oli Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan kehitystasossa. Silloisissa oloissa hän piti Neuvostovaltion ensimmäisenä tavoitteena nälänhädän poistamista:

"Ensimmäiselle sijalle on noussut kaksi kysymystä: kysymys leivästä ja kysymys rauhasta." (14.12.1917, 35/169)

Leninin antamista haastatteluista amerikkalaisille päivälehdille käy esille hänen perusajatuksensa: taloudellisesti Neuvostoliitto tarvitsee kapitalistisia maita fyysisen kurjuuden poistamiseksi, mutta myös kapitalistiset maat tarvitsevat Neuvostoliittoa pystyäkseen laajentamaan markkinoitaan. Leninin kirjoituksista voi päätellä, että vallankumouksen edistymisen kannalta hänestä oli viisainta yrittää saada kapitalistiset maat taistelemaan keskenään ja toisaalta myös luokat keskenään kapitalistisissa valtioissa.

Leninin omista kirjoituksista sen paremmin kuin puolueenkaan asiakirjoista ei saa sitä kuvaa, että Neuvostoliiton nälänhädän syy olisi ollut sota. Lenin puhuu useimmiten maan alkeellisesta kehitystasosta, laiskuudesta ja petoksista. Lenin joutui maansa erityisessä tilanteessa kehittämään oman teoriansa vallankumouksesta. Teoreettisena perustana oli taloudellisen ja poliittisen kehityksen eritahtisuus. Tähän ajallisesti eri tahtiin kehittyvään vallankumousvalmiuteen perustuu osaltaan oppi Leninin "rinnakkainolosta". Toisaalta opilla oli käytännön tarpeiden (nälkä, sodan pelko) sanelema pakko.

'Tämä ei aiheuta ainoastaan kitkaa, vaan muiden maiden porvarit yrittävät tuhota sosialistisissa valtioissa voiton saaneen proletariaatin. Näissä tapauksissa olisi sota meidän puoleltamme laillinen ja oikeutettu. Se on sota sosialismin puolesta, muiden kansojen vapauttamiseksi porvaristosta." (Jegorov 1972/ diss. 29-30/132)

Kirjoituksissaan Lenin piti imperialismia "kuolevana, mädäntyneenä ja aggressiivisena", eikä rauhanomainen elämä voinut tulla kysymykseenkään sen kanssa. Hän pohti paljon, miten sosialistinen valtio järjestää suhteensa ympäröivään kapitalistiseen maailmaan. Tämän ongelman ratkaisusta riippui, minkälainen rinnakkainolon tulee olla, esimerkiksi voiko se olla "rauhanomainen". Lenin tyrmäsi "mielettömänä vasemmistolaisen ja trotskilaisen käsityksen jatkuvasta vallankumouksesta" (Tunkin 1974, s. 15). Tätä Tunkin pitää osoituksena siitä, että "Lenin vastusti johdonmukaisesti sosialistisen vallankumouksen levittämistä muihin maihin asevoimin" (1974, s. 15). 1930-luvulla ryhdyttiin Neuvostoliitossa julkaisemaan otteita niistä Leninin läntisille lehtimiehille antamista haastatteluista, joissa Lenin painotti rauhallisia suhteita Neuvostoliiton ja kapitalististen maiden välillä. Pääosa Leninin tämän suuntaisista haastatteluista julkaistiin vasta 1950-luvun lopulla.

Koska Lenin uskoi, että imperialistiset maat yrittävät jatkuvasti hyökätä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan, armeijan ylläpitäminen oli itsepuolustuksen kannalta välttämätöntä. Puna-armeijan julistuksessa 15.1.1918 Lenin perustelee armeijan välttämättömyyden sillä, että samalla kun valta siirtyi työläisille ja alistetuille luokille, syntyi tarve perustaa sellainen armeija joka olisi neuvostovallan suojamuuri ja jonka tarkoitus oli tukea vallankumouksia Euroopassa. Sanonnasta "neuvostovallan suojamuuri" voi päätellä, että Lenin alkoi käsittää, että vallankumous saattaa jäädä yhden valtion harteille. Mutta vallankumouksen väkivaltaisesta jatkamisesta Lenin ei puhu tässäkään yhteydessä.

Leninin vuonna 1917 antamista lausunnoista tulee kuitenkin esille, että Lenin ei pitänyt rinnakkainoloa mahdollisena. Lenin totesi, ettei neuvostovalta voi elää vain yhdessä valtiossa vaan valtioiden järjestelmässä. Neuvostovallan olemassaolo imperialististen valtioiden rinnalla ei voi kestää kauan - lopulta toinen tai toinen voittaa. Lenin oli vakuuttunut maailmanlaajuisesta vallankumous sodasta. Hänen mukaansa vasta kun porvaristo on voitettu ja heidän omaisuutensa pakkoluovutettu, voidaan maailmassa selvitä ilman sotia.

Vuoden 1917 puoluekokouksessa, Brest-Litovskin rauhasta puhuttaessa, Buharin piti raikuvan puheen "rauhanomaisen rinnakkainolon" vastustamiseksi. Jegorovin mukaan:

"Buharin sanoi, että Saksa tarvitsee venäläistä leipää ja sitä saadakseen Saksan on ryöstettävä neuvostotasavaltaa. Mutta pystyäkseen ryöstämään ja taloudellisesti hyödyksi käyttämään Venäjää, he tarvitsevat porvarillista Venäjää. Siksi neuvostojen valta on syöstävä. Siksi Saksa niin innokkaasti noudattaa nyt neuvoston vallan syöksemistä, ei rauhanomaista yhteiselämää (MHpHOBO COXUTenLTBO ) sen kanssa... Neuvostotasavallan ja pääoman välillä ei voi olla olemassa rauhanomaista yhteiselämää." ( sit. Jegorov 1972/ s. 63)

Vuoden 1918 alussa 7. ylimääräisessä kokouksessa Lenin pyysi edustajia hyväksymään rauhansopimuksen Saksan kanssa maan "monimutkaisen taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen aseman vuoksi". Buharin oli eri mieltä. Hänen mielestään Saksa tarvitsi siis venäläistä viljaa, ja on valmis rauhaan vain siksi. Saksan perimmäinen halu on neuvostovallan tuhoaminen. Lenin vastasi tähän Buharinin mielipiteeseen:

"Yleisesti ottaen Buharin on oikeassa, tässä konkreettisessa tilanteessa kuitenkaan ei. Edustamme proletaarista valtiollista järjestelmää emmekä finanssikapitaalin järjestelmää, ja jo siitä syystä rauhallinen yhteiselämä jälkimmäisen kanssa ei ole mahdollista. Mutta kaikesta tästä ei suinkaan seuraa, että sellainen yhteiselämä olisi joka hetki, joka tunti tai joka päivä mahdotonta." (Puoluekokouksen alkuperäinen protokolla on Leninin puheen osalta Sodasta ja rauhasta epätäydellinen ja edellinen sitaatti on todettavissa vain lainauksena Buharinin puheesta, Jegorov 1972/ s. 39).  

Neuvostovalta lähetti nootin Saksalle 18.9.1918 pyytäen rauhallista yhteiselämää "järjestelmien erilaisuudesta riippumatta", koska se vastaa molempien "todellisia" ja "syvällisiä" etuja:

"Työläisten ja maanviljelijöiden hallitus toivoo hyvien naapuruussuhteiden säilymistä ja rauhallista yhteiselämää Saksan kanssa molempien maiden järjestelmien erilaisuudesta riippumatta, ja on varma, että myös Saksa haluaa elää rauhassa sen kanssa. Jos hallitukset elävät yhdessä, jää neuvostohallitus henkiin omin avuin samoin kuin Saksan hallituskin ja toivoo, että Saksakin antaa arvoa sille, että kaikista erimielisyyksistä huolimatta hyvät naapuruussuhteet vastaavat molempien puolten todellisia ja syvällisiä etuja." (painettu kokonaisuudessaan Tunkin 1974, s. 17)

8. puoluekokouksessa (18-23.3.1919) Lenin piti kuuluisan puheensa rauhanomaisesta muutoksesta. Siinä hän totesi, että neuvostovallan pitää käyttäytyä niin, ettei saksalainen virkamies voi sanoa, että bolshevikit aikoisivat pakottaa maailman järjestelmäänsä. Leninin mielestä sitä ei voi viedä "puna-armeijan pistimien päässä Berliiniin" (Willms 1974, s. 110).

Leninin 55-osaisen koottujen teosten indeksissä rauhanomainen rinnakkainolo esiintyy 88 kertaa. Useimmiten Lenin yhdisti ajatukseen rauhanomaisesta rinnakkainolosta käsitteet luokkataistelu ja sosialistinen vallankumous. Lenin kirjoitti paljon ideologiasta, mutta ei mitään ideologisesta taistelusta, joka kohosi 1970-luvun alussa rauhanomaisen rinnakkainolon tärkeimmäksi merkitykseksi. Lenin ei myöskään kirjoittanut taloudellisesta kilpailusta, vaikka hän perustelikin tarpeen rinnakkainoloon ja nimenomaan rauhalliseen, ei-sotaisaan rinnakkainoloon juuri taloudellisilla syillä. Silloin ruoan puute oli akuutti ongelma. Kilpailusta elintarvikkeiden tuoton määrässä ei vielä puhuttu.

Eniten Lenin käsitteli rauhanomaista rinnakkainoloa Genovan rauhankonferenssin yhteydessä vuonna 1922. Genovassa tulivat esille erityisesti taloudelliset kysymykset. Lenin antoi myös useita haastatteluja ulkomaisille lehtimiehille, joista joidenkin julkaisua pitkitettiin aina vuoteen 1960 saakka.

Leninin koottujen teosten indeksissä on ensimmäinen viite rauhanomaiseen rinnakkainoloon 28.2.1918. Tuolloin Lenin ei käyttänyt sanoja rauhanomainen rinnakkainolo vaan puhui raskaan rauhan hyväksymisen puolesta. Tämä Leninin artikkeli ilmestyi Pravdassa nimellä Outoa ja hirvittävää (Lenin 35/400). Lenin piti outona Moskovan aluetoimiston julkilausumaa, jossa sanottiin, että maailman vallankumouksen etujen nimissä olisi varauduttava "muodolliseksi muuttuneen neuvostovallan menettämisen mahdollisuuteen". Leninin mielestä voitaisiin korkeintaan varautua neuvostovallan sotilaalliseen tappioon:

"Minun argumenttini pohjautuu siihen, että meidän on hyväksyttävä heti äärimmäisen raskas rauha ja samanaikaisesti valmisteltava vakavasti vallankumouksellista sotaa." (Lenin 35/402)

Lenin arvosteli Moskovan puoluetoimiston päätöstä: 

"Ehkä päätöksen allekirjoittajat olettavat, että kansainvälisen vallankumouksen edun nimissä meidän on autettava ja apu tarkoittaisi vain sotaa, ei koskaan rauhaa. Tästä ihmiset saattavat saada sellaisen kuvan, että imperialismi on 'laillistettu'. Sellainen 'teoria' olisi täydellisesti ristiriidassa marxismin kanssa, joka aina on vastustanut vallankumouksien pakottamista. Vallankumous kehittyy ja toteutuu vain jos yhteiskunnan eri luokkien ristiriitaisuus muodostuu toisia alistavaksi." (Lenin 35/403)

Leninin mielestä oli selvää, että Venäjä kärsii tappion, jos se aloittaa sodan Saksaa vastaan. Hän kysyi, kieltävätkö vallankumouksen edut rauhan solmimisen imperialismin kanssa. Hänen mukaansa vain "mitätön vähemmistö" kieltää "kaikenlaisen rauhan solmimisen imperialistien kanssa":

"Sosialistinen tasavalta imperialististen valtojen keskellä ei tällöin voisi solmia myöskään taloudellisia sopimuksia, se ei voisi ylipäätään olla olemassa siirtymättä kuuhun. Ehkäpä päätöslauselman laatijat olettavat "maailmanvallankumouksen etujen vaativan, että sitä sysättäisiin eteenpäin ja sellaisena sysäyksenä olisi vain sota eikä missään tapauksessa rauha". (Lenin 35/403) 

Tämä olisi Leninin mukaan "täydellistä luopumista marxilaisuudesta, joka on aina kieltänyt vallankumousten sysäämisen". Vallankumous voi kehittyä vain luokkaristiriitojen kärjistyessä. Sen sijaan Neuvostoliiton tulee pystyä auttamaan vallankumouksia. "Kieltäytyminen allekirjoittamasta säädyttömintäkään rauhaa silloin, kun ei ole armeijaa, on seikkailua", julisti Lenin kirjoituksessaan. Leninin mukaan rauhansopimukset eivät voi tuhota kansaa, joka on toiveikas ja suhtautuu vallankumoukseen vakavasti.

1919 The Christian Science Monitorie (joidenkin tietojen mukaan 17.12.1919, painettu 7.11.1930 Pravdassa) painotti, että "kestävä rauha olisi niin suuri helpotus venäläisille työtä tekeville, että he olisivat valmiita tekemään jopa kauppasopimuksia. Lenin jatkoi: "Tämä olisi yksi tapa tuoda Neuvostoliittoon teknistä tietoa sinä aikana, kun molemmat järjestelmät ovat olemassa rinnakkain". Lenin puhui rauhanomaisesta yhteiselämästä ja käytti sanoja  siksi ajaksi kuin ovat olemassa kylki kyljessä.

Samaa sanamuotoa Lenin käytti talvella 1920 kertoessaan berliiniläiselle toimittajalle, mitä suunnitelmia Neuvostoliitolla on Aasian suhteen: "Samat kuin Euroopassa: rauhallinen yhteiselämä" (Lenin 40/145) ja japanilaiselle lehtimiehelle antamassaan haastattelussa kesällä 1920. Hän sanoi, että ehto hyville naapuruussuhteille ja yhteiselämälle (COXHT,TBO) ovat sopimukset (41/132). Englantilaiselle lehtimiehelle Lenin sanoi talvella 1922:

"Rauhallinen yhteiselämä (COXHTeJ1CTBO) estyy ja kaupankäynti vaikeutuu, jos rauhansopimus ei  toteudu" ( 37).

Chicago Daily Newsin haastattelussa.1919 Lenin vastasi kysymykseen Neuvostoliiton ulkopolitiikasta ja rauhasta yleensä:

"Harkitsemme kaikkia rauhanomaisia ratkaisuehdotuksia. Olemme aina toteuttaneet niitä rauhanomaisia ehdotuksia, joita olemme Bullitin kanssa muovailleet." (Lenin 39/209, julkaistiin venäjäksi vuonna 1942)

Vastauksena Chicago Daily News -lehden kysymykseen Yhdysvaltojen ja vasta perustetun työläisten tasavallan välillä, Lenin sanoi:

 "Kannatamme ehdottomasti taloudellisia suhteita Amerikan kanssa, kaikkien maiden kanssa, erityisesti Amerikan kanssa." (Lenin 39/209)

Edellä mainitulle berliiniläiselle lehtimiehelle Lenin antoi haastattelun, joka ilmestyi New York -lehdessä 22.1.1920 ja painettiin venäläisille lukijoille Pravdassa 40 vuotta myöhemmin 22.1950. Haastattelija Karla Vignda kysyi myös, mikä on rauhan perusta Amerikan kanssa, Lenin vastasi:

"Me emme kajoa amerikkalaisiin kapitalisteihin. Olemme jopa valmiita maksamaan heille kultaa hyödyllisistä tuotantokoneista ja välineistä. Eikä vain kultaa vaan myös raaka-aineita. Meidän puoleltamme semmoiseen rauhaan ei tarvita ehtoja." (40/145)

Lenin vakuutti tässä haastattelussa, että kunhan sellaisia tilanomistajia ei enää olisi, jotka käyttävät hyväkseen toisten tekemää työtä, sota voitaisiin pian tehdä täysin mahdottomaksi. Zadorozhnyi, joka on laatinut Neuvostoliiton ensimmäisen väitöskirjan rauhanomaisesta rinnakkainolosta, on sitä mieltä, että tärkeää Leninin sanoissa oli, että neuvostovallan puolelta yhteistyölle ei ole esteitä. Lenin pyrki hoitamaan suhteet kapitalistisiin valtioihin vallankumouksen jälkeen puhtaasti kauppasuhteina, mutta niin, että ne eivät mitenkään edistä sotaa (Zadorozhnyi 1952, s. 3).

Leniniltä kysyttiin amerikkalaisen The World -lehden haastattelussa 21.2.20 (ilmestyi venäjäksi vuonna 1952, Kommunisti, no. 15): Onko rauha lähempänä? Lenin vastasi: "Kyllä. Jos rauhaa pidetään kaupankäynnin luonnollisena jatkeena. Kapitalistiset maat haluavat kauppaa kanssamme, emmekä me voi sitä vastustaa... Olemme valmiita tekemään rauhan, jos edes kaikkien imperialistisimmat kapitalistiset maat eivät tingi oikeudenmukaisuuden periaatteista... Mutta meillä ei ole tarkoitus sallia, että meidät kuristetaan rauhan nimissä... En näe mitään esteitä suhteidemme kehittämiselle kapitalistisiin maihin. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että käytämme kapitalistisia vetureita ja maatalouskoneita. He voivat ostaa meidän vehnäämme, pellavaamme ja platinaamme." (Lenin 40/15)

"Meille bolshevikeille rauha on edellytys sille, että selviämme nälästä. Olemme taistelleet aseellista vastustajaamme vastaan, ja nyt taistelemme taloudellisen kasvun puolesta. Armeijastamme on tullut työarmeija. (Lenin 40/154)

Kun Leniniltä kysyttiin, milloin kommunismia voidaan alkaa toteuttaa, hän vastasi:

"Ensin on toteutettava sähköistämisen ensimmäinen vaihe ja taloudellisen elämän organisoiminen kommunististen periaatteiden mukaan". (Lenin 40/155)

Lenin antoi japanilaiselle lehti miehelle haastattelun 4.6.1920 (julkaistiin venäjäksi vuonna 1924, aikaisemmin kuin mikään edellisistä). Haastattelija toteaa Leninin sanoneen, että samoin kuin kapitalismi tarvitsi monta vuotta kSosialistinen tasavaltSosialistinen tasavaltehittyäkseen feodalistisesta kapitalistiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, samoin sosialismi tarvitsee monta vuotta erottuakseen kapitalistisesta järjestelmästä. Haastattelija tiedusteli, kuinka Lenin kuvitteli hyvät naapuruussuhteet sosialististen ja kapitalististen valtioiden välillä. Lenin vastasi:

"Ehdotamme yhteiselämää (COXHTeJIbCTIJO ) kapitalististen maiden kanssa, niin kuin amerikkalainen edustaja Bullitt Washingtonissa kertoi" (Lenin 42/21)

Leninin mielestä näissä ehdoissa itää pidetään kuitenkin kuin siirtomaana:

"Ehdot ovat meille erittäin epäedulliset. Siksi he luulivat meidän tekevän myönnytyksiä ja aloittivat hyökkäyksen, jossa nyt ovat hävinneet." (Lenin 42/25)

Vuonna 1920 Lenin ei uskonut, että "varsinainen kommunismi" voisi menestyä muualla kuin länsimaissa. Mutta koska länsi "elää idän kustannuksella" eli "Euroopan imperialistivallat rikastuvat pääasiallisesti itäisten siirtomaiden ansiosta" ja toimittavat niille aseita ja opettavat taistelemaan, niin länsi itse kaivaa itselleen hautaa idässä (Lenin 42/157). Lenin lausui Italian kohtalosta 1.6.1921:

"Viisaat ja taitavat päätökset ovat sellaisia, joissa vallankumouksen periaatteet sopeutetaan kunkin maan erikoisasemaan". (Lenin 44/19)

Vuonna 1921 alkoi näissäkin rauhanomaisen rinnakkainolon lausunnoissa olla merkkejä muustakin kuin marxilaisesta vallankumousopista. Ensimmäinen askel rauhanomaisen rinnakkainolon tiellä on Leninin mielestä kommunistisen puolueen johtoasema, toinen etappi "viisaiden" päätösten tekeminen. Puolueen toimintakertomuksessa 23.12.1921 Lenin painotti rauhaa, joka saataisiin aikaan ilman liian suuria myönnytyksiä:  

"Emme salli pilkantekoa rauhansopimuksista ja yrityksistämme rauhalliseen työhön. Emme salli tätä olemassaolomme ("cy~ecTBOBaHHe") nimissä. Mutta valitettavasti on olemassa kaksi maailmaa, vanha kapitalistinen, joka on hunningolla eikä koskaan peräänny vapaaehtoisesti, ja uusi maailma, joka tosin vielä on heikko mutta kasvaa ja voittaa. Tämän vanhan maailman diplomaattinen käytäntö opettaa, että asioista ei voi muka keskustella avoimesti, vaan aina olisi käytettävä viekkautta. Vaikka olemme heikkoja aineellisesti, meillä on kuitenkin moraalinen voima, koska me olemme ymmärtäneet, mistä maailmassa on kyse." (Lenin 44/298)

Leninille oli selvinnyt, että työläiset eivät länsimaissa olleet valmiita vallankumoukselliseen toimintaan. Neuvosto-Venäjän on oltava olemassa kapitalismin ympäröimänä. Se on "jo tosiasia", hän myönsi. Lenin ei pitänyt todennäköisenä länsimaiden asettamaa taloudellista saartoa, "vaikka meidät ympäröitäisiin piikkilangalla", koska taloudellisten suhteiden voima on kaikkein suurin.

Kukaan muu kuin Tunkin (1974, s. 17) ei siteeraa Leninin kootuissa teoksissa painettua Observer- ja Manchester Guardian -lehdille antamaa haastattelua 27.10.1922. Siinä Lenin sanoo uskovansa, että "täydellisen ystävälliset suhteet" ovat täysin mahdollisia Ranskan ja Englannin kanssa ja edesauttavat Neuvostoliiton pyrkimyksiä lisätä kaupankäyntiä (Lenin 45/237). Mutta Tunkinkaan ei kommentoi Leninin sitaatin varsinaista sanomaa. Lenin nimittäin jatkaa:

"Jos nämä valtiot eivät osallistu Lähi-idän ratkaisuun, ne hankkivat sellaisia vihollisuuksia, konflikteja ja tyytymättömyyttä sekä sellaisia vaikeuksia kauppaan sekä Europaan maiden että muiden maiden välille, että rauhanomaiseen yhteiselämään (coIHTeJILCTBo) ei ole maaperää tai se on epätavallisen vaikeaa. Kokemuksemme osoittaa, että jokaisen kansakunnan pyrkimystä rauhan aikaansaamiseksi on kunnioitettava." (Lenin 45/237)  

Yllä olevissa Leninin antamissa haastatteluissa ei puhuta kommunistisesta luokkataistelusta eikä ideologisesta taistelusta. Rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä Lenin puhui välttämättömyydestä käydä kauppaa. Lenin määritteli näissä ennen vuotta 1922 antamissaan lausunnoissa, joista pääosa oli länsimaisten lehtien haastatteluja ja suuntautuivat siten enemmän mielipiteenmuodostukseen kuin teoreettiseen ajatteluun, rauhanomaisen rinnakkainolon kummankin osapuolen tarpeeksi käydä kauppaa. Omissa puheissaan hän käsitteli varsin vähän ulkopoliittisia aiheita. Leninin aikana sisäpoliittiset aiheet olivat merkityksellisempiä. 

Genovan konferenssin kaltaisia ohjeita Lenin muotoili jo keväällä 1917 pohtiessaan, mitä vallankumouksellisen puolueen on tehtävä, jos se saa omassa maassaan vallan, mutta muissa maissa ei synny vallankumousta: "Ensin on tuettava proletaarisia puolueita ja ryhmiä ulkomailla." Toiseksi on harjoitettava "sotilaiden joukkomittaista veljeilyä rintamalla esimerkiksi julkaisemalla vetoomuksia molemmilla rintamilla, joissa toivotaan, että sotilaat lopettavat sotimisen" (31/399). Lenin kirjoitti veljeilystä artikkelin Pravdaan 11.5.1917:

"On selvää, että veljeily on tie rauhaan. On selvää, että tämä tie kehittää, lujittaa ja varmistaa eri maiden työläisten keskinäistä veljellistä luottamusta selvän poliittisen ohjelman laadintaa varten ja kapitalistien harjoittaman sorron voittamiseksi."  (31/259)

Vallankumouksellista sotaa valmistellaan parhaiten täyttämällä lupaukset, purkamalla salaiset sopimukset, tarjoamalla kaikille kansoille oikeudenmukaista rauhaa ja myös "pitkittämällä kaikin tavoin rauhanneuvotteluja ajan voittamiseksi, että toisetkin kansat voivat yhtyä meihin" (35/245).

Kirjeissään Genovaan ja kommenteissaan Tshitsherinin kirjeeseen vuonna 1922 Lenin selvensi länsimaille varsin vilpittömästi taloudellisten suhteiden välttämättömyyttä. Vuonna 1922 Lenin ensimmäisen kerran lausui, mitä muuta kuin taloudellista hyötyä neuvostovenäjälle olisi rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta. Tuolloin käytiin ensimmäiset sodan jälkeiset neuvottelut Neuvosto-Venäjän ja länsimaiden välillä. 10.4. -19.5.1922 tapasivat Genovassa 29 maan edustajat kansainvälisessä talous- ja finanssikokouksessa. Neuvostohallitus oli 28.10 1921 pyytänyt Englantia, Italiaa, Yhdysvaltoja, Ranskaa ja Japania saapumaan konferenssiin, jonka tuli käsitellä rauhan solmimista, Euroopan maiden taloudellista yhteistyötä ja Venäjän velkoja koskevia kysymyksiä (Lenin 44, 349). Läheisessä Rapallon kaupungissa allekirjoittivat Neuvosto-Venäjä ja Saksa 16.4.22 sopimuksen. Neuvosto-Venäjän 'ulkoministeri' Tshitsherin sai Leniniltä kirjeitse yksityiskohtaisia ohjeita neuvottelua edeltävinä viikoina. Yksi harvoista sovjetologeista, joka on perehtynyt Leninin ja Tshitsherinin väliseen kirjeenvaihtoon on intialainen Gupta:

"Genovan konferenssissa George Tshitsherin tarjosi 'rauhanomaista rinnakkainoloa' vanhan järjestelmän ja 'nousevan uuden sosiaalisen järjestelmän' välille." (Gupta 1976, s.3)

Kolmessa ensimmäisessä neljästä kirjeestään Lenin korosti ennen kaikkea omistusjärjestelmien erilaisuutta. Hän syytti kapitalisteja ahneudesta ja piti omistusoikeuksia kaikkein ratkaisevimpana erona järjestelmien välillä. Molotoville osoittamassaan kirjeessä Lenin kehottaa puhumaan omistusjärjestelmästä eikä pelkästään valtiollisista ja taloudellisista järjestelmistä (Lenin, 42/368). Tshitsherinille Lenin kirjoitti erityisen pyynnön saada haltuunsa ne länsimaiset lehdet, jotka olivat käyttäneet hänen käyttämäänsä sanaa omistusjärjestelmä:

"Olisiko jossakin Entente-maiden arvovaltaisessa lehdessä julkaistu näiden ehtojen l. pykälän se teksti, joka alun perin julkaistiin meidän lehdissämme, nimittäin jossa sanottiin omistusjärjestelmä eikä pelkästään järjestelmä kuten taitaa olla Bonomonin lähettämässä virallisessa tekstissä. Pyytäisin antamaan mikäli mahdollista Venäjän ulkomaantietotoimiston tehtäväksi tarkastaa, onko jossakin ulkomaisessa lehdessä käytetty sanaa omistusjärjestelmä ja jos on, niin eikö sitä numeroa voitaisi lähettää minulle." (45/408)

Ohjeissaan 26.1.1922 (Lenin 44/371, julkaistu vuonna 1959) Leninille oli rauhanneuvotteluissa tärkeintä, että Neuvosto-Venäjän kanta omaisuuteen tulisi selväksi. Lenin tarkensi ajatuksiaan omistamisesta 1.2.1922 (44/374) ja antoi 6.2.1922 (44/382, julkaistu 1962) lisäohjeita Genovan konferenssiin osallistuville. Lenin korosti näissä kirjoituksissa kahta seikkaa: Neuvostoliitossa ihmisiä kuolee päivittäin nälkään ja taloudellinen pelastus voi tulla vain lännestä.

Kirjeessään Neuvosto-Venäjän edustajalle Tshitsherinille 24.2.1922 Lenin antoi erityisen selvät ohjeet siitä, miten Neuvostoliiton tulee suhtautua neuvotteluihin kapitalististen maiden kanssa. Ohjeet ovat käsitykseni mukaan osa rauhanomaisen rinnakkainolon ideaa, syvyyskielioppia (katso luku 2.1.2.) eli se runko, jonka päälle rauhanomaisen rinnakkainolon kauniit ja yleismaailmallisesti ymmärrettävät vaatteet sitten puettiin. 

Kun näihin päiviin asti on puhuttu "leniniläisestä rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteista", uskon, että Neuvostoliiton sisäpiirillä ei ole ollut mielessään rauha ja rinnakkainolo, ei edes luokkataistelu vaan juuri nämä Leninin ohjeet (Lenin 44/402). Kirjeitä ei ole yksityiskohtaisesti käsitelty rauhanomaista rinnakkainoloa käsittelevissä väitöskirjoissa eikä muissakaan teoksissa. Filosofisen sanakirjan määrittelyssä (1983, s. 374) kerrotaan, että Lenin "jo Genovan konferenssissa asetti rauhanomaisen rinnakkainolon tehtävät". Rauhanomaisen rinnakkainolon tehtävänä oli estää imperialismin aggressiiviset toimet ja vastavallankumous sekä kannustaa taistelua kapitalististen maiden sisällä. Leninin ohjeissa kehotettiin hajottamaan porvariryhmät liittoutumalla pasifistien kanssa (1983, s. 374). Filosofisen sanakirjan mukaan Lenin uskoi näin demokraattisten ja anti-imperialististen liikkeiden kasvavan. Leninin mukaan "tietysti proletaarisen vallankumouksen kannattaja voi solmia kompromisseja ja tehdä sopimuksia kapitalistien kanssa". Kaikki riippuu siitä, minkälaisia sopimuksia ja minkälaisissa olosuhteissa sopimuksia tehdään. Korvaukseksi on saatava "enemmän tai vähemmän samanarvoisia myönnytyksiä".

Viimeisessä kirjeessään Lenin tiivistää niitä ajatuksia, joita vuosien varrella oli tullut esille hänen puheissaan (ei tosin niissä viitteissä, joita indeksissä on merkitty rauhanomaisen rinnakkainolon kohdalle). Leninin mielestä neuvostovenäläisten neuvottelijoiden tulisi Genovassa:

1. etsiä liittolaisia:

"Genovassa ehkä tärkein poliittinen tehtävämme on erottaa pasifistit porvarien joukosta. Meidän tulee imarrella heitä niin, että he ymmärtävät ainakin meidän poliittisten vaikkei ehkä kaupallisten etujemme olevan sopusoinnussa heidän toivomustensa kanssa."

2. luvata rauhallisia menetelmiä:

"Vaikka me kommunistit emme juurikaan usko rauhanomaisen kehityksen mahdollisuuteen, on sen esitteleminen ainut mahdollisuutemme vihamielisten valtioiden edessä... Siksi Genovassa tärkein tehtävämme on tukea pasifisteja."  

3. estää vihollisten liittoutuminen keskenään:

"Meidän on pyrittävä estämään porvarillisten maiden liittyminen yhteen meitä vastaan."

4. vältettävä lopullisen päämäärän mainitsemista:

"Ei missään tapauksessa saa painottaa, että haluamme toimia kommunismin edistämiseksi... On sanottava, että haluamme pasifististen ja kaupallisten etujemme paranevan." (Lenin 44/448)

Kirjeessään Tshitsherinille 14.3.1922 Lenin vielä korostaa, että pasifismin edistäminen on "taktiikkana erinomainen": "Haluamme vakuuttaa USA:n puhumalla, sopimuksien pohjalla" (Lenin 45/34). Kuitenkin Lenin kirjoitti Molotoville Genovan konferenssiin viikkoa myöhemmin 23.3.1922:

"Älkää puhuko vain poliittis-taloudellisesta järjestelmästä vaan myös omistuksesta... Älkää sanoko, ettemme olisi pasifistien kanssa yhtä mieltä. Emme vain hyväksy niiden pasifistien mielipiteitä, jotka asuvat niissä maissa, joiden kanssa meillä on neuvotteluja... Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme on tehdä kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää hyväksi joitakin pasifistien ohjelmakohtia." (Lenin 45/63)

Viikkoa myöhemmin Lenin selosti vielä suhdettaan pasifisteihin puolueensa keskuskomiteassa:

"Genovassa emme ole kommunisteina vaan kauppiaina. Meidän on käytävä kauppaa, ja heidän on käytävä kauppaa. On ymmärrettävää, että emme pyri yhteistyöhön niiden kanssa, jotka ratkaisevat kaupankäynnin sotaisin keinoin, vaan niiden kanssa, jotka pyrkivät siihen rauhanomaisin keinoin, pasifistien kanssa, vaikka he eivät kommunismin kannalta olekaan kannatettavia." (Lenin 54/64)

Lenin perustelee vielä: "Huono olisi kauppias, joka ei käyttäisi tätä taktiikkaa". Sähkeissään Genovaan (2.3., 9.5. ja 14.5.1922) Lenin kannusti tekemään kaikki mahdolliset kauppasopimukset, erityisesti hän kehotti solmimaan yksittäissopimuksia.

Näistä Leninin ohjeista saa rauhanomaisen rinnakkainolon merkitykseksi peri slaavilaisen ja ortodoksisen ajatuksen: "Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme on tehdä kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää hyväksi joitakin pasifistien ohjelmakohtia." (Lenin 45/63)

Leninin kootuissa teoksissa on painettu kokonaisuudessaan Tshitsherinin viiden sivun mittainen vastaus Leninille. Tämä on huomionarvoista siitä syystä, että muuten Leninin kootuissa teoksissa on vain Leninin omia kirjoituksia ja puheita. Lenin on alleviivannut, numeroinut ja kommentoinut kirjeestä 13 kohtaa ja otsikko kuuluu: "Leninin merkinnät Tshitsherinin kirjeeseen". Ainoassakaan rauhanomaista rinnakkainoloa käsittelevässä väitöskirjassa ei ole mainittu tätä Tshitsherinin kommentoitua kirjettä. Osia Tshitsherinin kirjeestä on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1946 kirjassa Diplomatian historia, kolme. Täydellinen kirje julkaistiin vuonna 1959 Leninin kokoelmissa 23 (alaviite Leninin puhekokoelma, 45/40). Tässä Neuvostoliiton ulkopolitiikan kannalta merkittävässä vastauksessa 10.3.1922 Tshitsherin painottaa melko pitkälle niitä näkökohtia, jotka myöhemmin olivat pohjana rauhanomaisen rinnakkainolon juridista perustaa luotaessa, esimerkiksi sekaantumattomuus sisäisiin asioihin ja vähemmistön hyväksikäytön estäminen.

Lenin on alleviivannut ja numeroinut seuraavat lauseet ja merkinnyt niiden kohdalle huutomerkin tai huomautuksen "totta", "juuri niin". Näiden merkintöjen takia Tshitsherinin kirje lie painettu Leninin henkilökohtaisessa kirjoituskokoelmassa:

1. "Ulkopolitiikassamme on uutta, että emme salli, että pelkästään eurooppalaiset maat osallistuvat konferensseihin ja että heillä on oikeus sekaantua sisäisiin asioihin."

2. "Toinen uusi piirre on, että työläistenkin järjestöillä on mahdollisuus osallistua."

3. "Vielä kerran on painotettava, että kansainvälisillä konferensseilla ei ole oikeutta sekaantua toisten maiden sisäisiin asioihin. Pitäisi toteuttaa hyväntahtoista yhteistyötä ja antaa heikoillekin mahdollisuus selvitä vahvojen rinnalla ilman että heitä alistetaan."

4. "Kongressilla ei tulisi olla vain moraalista auktoriteettia vaan myös halua sopimusten tekoon. Päämääränä sodan estäminen on keinotekoinen."

5. "Hyväksymme sellaisen oikeusjärjestelmän, jossa puolet jäsenistä on imperialisteja ja puolet kommunisteja."

6. "Aseistuksen määrää haluamme supistaa."

7. "Ehdotamme, että sodassa ei käytetä sellaisia välineitä kuin sukellusveneet, kemialliset kaasut, kranaatinheittimet eikä käydä ilmataistelua."

8. "Tulisi erikseen pitää teknisen komission maailmanlaajuinen konferenssi, joka suunnittelisi kehityksen laajan ohjelman, joka ei perustu vahvuuteen vaan jokaisen osanottajan tarpeisiin."

9. "Heikoille annetaan apua. Kansainvälisyys edesauttaa kehitystä."

10. "Ehdotamme, että tärkeimmät maat rakentavat pääyhteyden Lontoo-Moskova, Vladivostok (Peking) ja tätä käytettäisiin Siperian rikkauksien hyödyntämiseksi kaikille."

11. "Raaka-aineita, erityisesti kultaa amerikkalaisista pankeista on jaettava tasapuolisesti."

12. "Tämä olisi lainan muodossa."

13. "Jos se auttaa jakamaan maailmalla tarvittavia tuotteita tasapuolisesti heikkojen ja vahvojen maiden kesken, kohottaa se laajana ohjelmana taloutta." (Lenin 45/34 -39)

Näissä Tshitsherinin muotoilemissa ja Leninin kommentoimissa periaatteissa on ohjeita siitä, miten erilaisesta teollistumisvaiheesta huolimatta valtioiden kehitys etenisi tasapuolisemmin. Niin siirtomaan asukkaita kuin köyhimpiä kapitalististen maiden asukkaita olisi kohdeltava oikeudenmukaisesti eikä alistavasti. Koko maailmassa tulisi pyrkiä samanaikaiseen kehitykseen. Käytännön esimerkkinä Lenin oli valmis jakamaan Siperian öljy- ja kultarikkaudet kaikkien kanssa. Leninin vasta vaatimukset olivat neuvostovallan turvaaminen ja avun saanti kehittyneimmiltä mailta kurjuuden, nälänhädän ja takapajuisuuden voittamiseksi:

"Meidän tehtävämme on turvata yksinäisen ja ympärillä olevia valtioita huomattavasti heikomman sosialistisen valtiomme olemassaolo. Emme saa antaa vihollisille tilaisuutta liittoutua yhteen meitä vastaan. Meidän on taattava Venäjälle riittävä mahdollisuus kehittää taloutta. Kun sen saavutamme, seisomme niin varmalla pohjalla ettei meidän tarvitse pelätä ainuttakaan kapitalistista vihollista. Tämän annamme ohjata päätöksiämme, kun teemme myönnytyksiä." (45/63)

Venäjälläkin oltiin siihen aikaan eri mieltä ulkomaalaisille yrityksille annettavista mahdollisuuksista.

"Mutta teemme nyt mahdollisimman suuria myönnytyksiä ja uskomme että etujemme mukaista on luoda kauppasuhteita, parantaa liikenneoloja hankkimalla vetureita teollisuuden jälleenrakentamiseen sekä ostaa sähköistämiseen tarvittavia välineitä. Se on meille kaikkein tärkeintä. Kun sen saamme. olemme muutaman vuoden kuluttua niin vahvoja. että jopa aseellinen hyökkäys maahamme epäonnistuu. Tulemme olemaan vahvempia kuin nyt." (45/237)

Leninin määrittelemän rauhanomaisen rinnakkainolon päämääränä oli lopettaa Venäjän eristäminen ja selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Lenin uskoi, että taloudellisesti Neuvostoliitto tarvitsee kapitalistisia maita fyysisen kurjuuden poistamiseksi, mutta myös kapitalistiset maat tarvitsevat Neuvostoliittoa pystyäkseen laajentamaan markkinoita. Oli viisaampaa yrittää saada kapitalistiset maat tappelemaan keskenään ja toisaalta myös luokat keskenään kapitalistisessa valtiossa kuin uhmata sotaa Neuvostovaltion ja lännen välillä. Koska Venäjä oli sotilaallisesti heikko, pyrki Lenin hajottamaan kapitalististen valtioiden yhteisymmärrystä solmimalla kaksipuolisia sopimuksia. Pyrkimyksenä ei ollut pysyvän olotilan luominen vaan myönnytykset olivat "sodankäyntiä toisin keinoin". Leninin mielestä pasifismin edistäminen on "taktiikkana erinomainen" porvarileirin hajottamiseksi.

Rauhanomaisen kehityksen esitteleminen on ainut mahdollisuus vihamielisten valtioiden edessä. "Ei missään tapauksessa saa painottaa, että haluamme toimia kommunismin edistämiseksi ".

Taktiikkana oli, että vaikka Neuvostoliitto ei edusta "finanssikapitaalin järjestelmää" eikä siksi rauhallinen yhteiselämä ole mahdollista, tästä ei suinkaan seuraa, että sellainen yhteiselämä olisi "joka hetki, joka tunti tai joka päivä mahdotonta". Lenin ei halunnut piikkilanka-aitoja maan ympärille. Talvella 1920 Lenin sanoi: "Meille bolshevikeille rauha on edellytys sille, että selviämme nälästä." Ohjeissaan Genovan konferenssiin Lenin muotoili oman rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkansa: "Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme on tehdä kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää hyväksi joitakin pasifistien ohjelmakohtia." Lenin ehdotti, että Siperian rikkauksien hyödyntämiseksi rakennettaisiin rata Siperian läpi Pekingiin. Tarvittavia tuotteita jaettaisiin pankkien myöntämien lainojen avulla tasapuolisesti.

Tshitsherinin kirjeeseen tekemien kommenttien perusteella, voi Leninin ajatuksia jatkaa. Työläisten järjestöillä on oltava mahdollisuus osallistua kansainvälisiin konferensseihin. Hallituksilla ei ole oikeutta sekaantua toisten maiden sisäisiin asioihin. Yhteistyön pitää olla hyväntahtoista ja sen tulee antaa heikoillekin mahdollisuus selvitä vahvojen rinnalla ilman että heitä alistetaan. Aseistuksen määrää on supistettava eikä sukellusveneitä, kemiallisia kaasuja, kranaatinheittimiä tai ilmataisteluaseita saa käyttää. Maailmanlaajuisessa konferenssissa tulisi suunnitella kehitykselle laaja ohjelma, joka ei perustu vahvuuteen vaan jokaisen osanottajan tarpeisiin. Tällöin heikot saisivat apua ja kansainvälisyys auttaisi kaikkien kehitystä.

Leninin määritelmissä oli kaksi tasoa, jotka hyvin vastaavat Weberin aktuaalista ja selittävää ymmärtämistä ja Wittgensteinin pintakielioppia ja syvyyskielioppia. Pinnallista määritelmää vastasivat hänen antamansa lausunnot länsimaiselle lehdistölle. Niissä rauhanomainen rinnakkainolo määriteltiin ennen kaikkea kaupan kehittämiseksi. Syvyyskielioppia eli puheen ymmärtäminen määrätyn päämäärän saavuttamiseksi osoittivat Leninin Genovan konferenssin yhteydessä antamat lausunnot.

Lenin itse horjui ajankohtaisten käytännön vaatimusten ja pitkäjänteisten teoreettisten laskelmien välillä. Uudenlaisella sosialistisella ulkopolitiikalla Lenin tarkoitti saladiplomatian ja salasopimusten paljastamista. Mutta rauhanomaisesta rinnakkainolosta hänellä voi hyvällä syyllä sanoa olleen kaksi määritelmää. Toinen tulee esille niissä haastatteluissa, joita hän antoi ulkomaalaisille lehtimiehille ja toinen niissä ohjeissa, joita hän antoi vuonna 1922 Genovan neuvottelijoille. Leninin "testamentin" mukaan Neuvostoliiton on rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä imarreltava eri maiden pasifisteja niin, että ne liittoutuvat Neuvostoliiton kanssa. Kommunistit eivät hänen mielestään ole kuitenkaan pasifisteja. Neuvostoliiton on estettävä kapitalististen maiden keskinäiset liitot ja kaikissa neuvotteluissa on vältettävä todellisen päämäärän eli kommunismin mainitsemista.

 

5.3.3. Stalin ja rauhanomainen rinnakkainolo

Stalin piti ensisijaisena tehtävänään Neuvostovallan vahvistamista kehittämällä raskasta teollisuutta. Maatalous oli saatava toimimaan rationaalisesti ja samalla maahan oli rakennettava puolustus länsimaista hyökkäystä vastaan. Leonhard korostaa, että Stalinin aikana puhuttiin varsin vähän rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteista (1962, s. 227). Jo kominternin 3. kongressissa vuonna 1921 vallankumousinnostus alkoi laantua. Kapitalismin välittömään luhistumiseen ei enää uskottu. Ryhdyttiin keskustelemaan Neuvostovallan, "yksinäisen sosialistisen valtion" suhteista ympäröivään maailmaan. Viidennessä kominternin kongressissa vuonna 1928 vasemmisto-oppositio oli jo nujerrettu ja toimet oikeisto-oppositiota vastaan oli aloitettu. Tämä tarkoitti ideologisen keskustelun loppumista. Ulkopoliittista ajattelua jäivät kehittämään ne, jotka "vakaumuksellisesti taistelivat kommunistisen isänmaan" puolesta.

Neuvostoliiton ensimmäinen 5-vuotissuunnitelma tehtiin kollektivoinnin ja teollistamisen nopeuttamiseksi. Tällä suunnitelmalla oli myös ratkaiseva merkitys teoreettisen ja aatteellisen keskusteluun vähenemiseen. Nälkä ja tihutyöt nousivat akuuteiksi päivänpoliittisiksi ongelmiksi. Tihutöitä yritettiin karsia laajentamalla valtion hallintoa ja lisäämällä kommunistisen puolueen määräysvaltaa.

Ulkopolitiikan tarkoitukseksi nousi maan teollistamisen edistäminen. Siksi vaadittiin yhteistyötä muiden maiden kanssa. Teoreettisesti yhteistyö tuli mahdolliseksi, kun Stalin kehitti "kuin tilauksesta" teorian sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa (Ahlberg 1962, s. 27). Toisin kuin Leninin aikana Stalinin kaudella ei pidetty puheita suurista "rauhanneuvotteluista". Useimmissa puheissaan Stalin sen sijaan painotti talouden kehittymistä ja hyvän esimerkin antamisen merkitystä vallankumouksen edistymisen ehtona. Pahin mitä Neuvostoliitolle Stalinin mielestä voisi tapahtua, oli joutuminen kapitalistisen järjestelmän aputaloudeksi. Niin kutsutuissa Zahinin teeseissä 14. puoluekokouksessa vuonna 1925 esitettiin, että Neuvostoliiton tulisi vielä jonkin aikaa keskittyä maataloustuotteiden vientiin. Stalinin mielestä oli parempiakin vaihtoehtoja:

"Toinen yleinen linja on se, että meidän on keskitettävä kaikki voimamme maamme tekemiseksi taloudellisesti omavaraiseksi ja riippumattomaksi, korostaen sisäisiä markkinoita, maaksi joka vetää puoleensa kaikkia niitä maita, jotka ovat irtautumassa kapitalismista ja suuntautuvat sosialistiseen talouteen. Tämän linjan toteuttaminen vaatii teollisuutemme suurta laajentumista niiden raaka-aineiden puitteissa, joita meillä on omasta takaa. Torjumme jyrkästi mahdollisuuden, että maastamme tulisi kapitalististen maailmanmarkkinoiden jatke... Tämä linja on välttämätön niin kauan kuin kapitalistiset maat ympäröivät meitä (keskuskomitean poliittinen toimintakertomus, NKP:n 14. puoluekokous 1925, Stalin 7/299).

Stalinille sosialismi tarkoitti irtautumista maailman raha- ja korkotaloudesta. Stalin oli tulkinnut Marxin ja Leninin tekstejä niin, että työväenluokan aseman muuttaminen onnistuu vain, jos pystytään luomaan imperialistisesta finanssipolitiikasta riippumaton talous. Marxin kirjoituksista Stalin oli myös painanut mieleensä sen, että pääoma on kansainvälistä samojen lakien mukaan kuin myös työväenluokka oli kansainvälinen. Neuvostoliitto ei voi kehittyä saarekkeena. Koska kapitalismin lakeihin kuuluu jatkuva kasvu ja jatkuva laajeneminen, yhteentörmäys sosialistisen ja kapitalistisen tuotantotavan välillä ei ole väistettävissä.

Stalin käytti käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo ensimmäisen kerran vuonna 1927 (1979, s. 49). Stalin lausui ajatuksen siinä yhteydessä, kun hän puolusti Neuvostoliiton asemaa maailman vallankumouksen perustana ja työläisten isänmaana vaarallisen laskukaudenkin aikana:

"Suhteissamme kapitalistisiin maihin pidämme mahdollisena, että vastakkaiset järjestelmät ovat olemassa rinnakkain." (Stalin 10/251)

Stalinille rauha, rauhanomainen rinnakkainolo tai suhteiden kehittäminen yleensä kapitalistisiin maihin ei ollut keskeinen käsite vuoden 1927 jälkeen. Hän ei käyttänyt käsitettä eikä puhunut siihen viittaavista ajatuksista puoluekokouksissa vuosina 1930, 1934, 1939 eikä 1952. Vuodesta 1927 kuolemaansa saakka hän käytti käsitettä joidenkin tutkijoiden mukaan vain kolme kertaa ja silloinkin vain puheissa, jotka oli suunnattu ulkovalloille, vuosina 1936, 1948 ja 1952 (Nygren 1984, s. 50).

W.D.Popkov kirjoitti kuitenkin jo vuonna 1950 artikkelin "Toveri Stalinin käsitys rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja kahden järjestelmän, kapitalistisen ja sosialistisen, välisestä yhteistyön mahdollisuudesta" (Meissner 1979, s. 5). Meissnerin mukaan Stalin edusti samaa näkökantaa kuin Lenin siinä, että hänenkin mielestään rauhanomaisen rinnakkainolon erityismerkitys muuttuu luokkataistelun kulloisenkin edistymisvaiheen mukaisesti.

Stalinin kootuissa teoksissa on tusinan verran puheita Neuvostoliiton ulkopolitiikasta. Vuonna 1924, 13. puoluekokouksessa Stalin uskoi fasismin leviävän Euroopassa, "kaikissa muissa maissa paitsi ei Italiassa" (Stalin 6/235). Hän oli vakuuttunut siitä, että imperialistit yrittävät eristää Neuvostoliiton. Stalin myönsi, että Neuvostoliiton siihen astinen menestys johtui enemmänkin - kapitalististen maiden erehdyksistä kuin Neuvostoliiton nerokkuudesta. Jo tällöin, vuonna 1924 Neuvostoliitossa sai alkunsa tapa ylistää omaa maata todellisena rauhanpolitiikan maana (Stalin 7/260). Stalin alkoi viljellä eufemistista puhetapaa Neuvostoliiton kehityksestä: rauhallista yhdessäelämistä edistää "kapitalististen maiden heikkous ja Neuvostoliiton voimien kasvu". Kyse ei kuitenkaan ollut pasifismista. Stalin piti pasifismia fasismin pönkittämisenä, koska sen avulla "tuodaan esille sen maltillinen, sosiaalidemokraattinen sivusta" (6/283). Porvaristo tarvitsee Stalinin mukaan pasifismia naamioimista varten, kansaa pettääkseen.

Stalin sanoi pitävänsä Neuvostoliiton vallankumousta maailmanvallankumouksen alkuna. Hän myönsi, että vallankumouksen kehittyminen ei olekaan niin yksinkertainen tehtävä kuin kuviteltiin ennen vallankumouksen onnistumista yhdessä maassa ja ennen imperialismin ilmestymistä (esipuhe kirjaan Lokakuun vallankumouksen tie, 6/396). Ratkaisevaa uudessa vallankumousteoriassa oli laki imperialististen maiden epätasaisesta kehityksestä ja siitä johtuvasta sodasta kehittyneiden maiden välillä. Stalinin mukaan alunperin oli uskottu sosialististen maiden "kypsyvän" kapitalismissa, mutta Neuvostoliiton olemassaolo oli tuonut esiin uusia menetelmiä. Leniniä siteeraten Stalin kertoo, että voitolle päässeen valtion on toteutettava omassa maassaan niin paljon kuin mahdollista ja samalla yritettävä vetää puolelleen muiden maiden työläisiä, jotta nämä nousevat omia valtioitaan vastaan. Talousasiat olivat etusijalla ja erityisesti korostettiin riippumattomuutta kapitalistisista maista. Stalinin kanta oli, että koska Neuvostoliitto on kasvanut ja kehittynyt, vallankumous voi edistyä myös rauhallisilla menetelmillä. Kapitalististen maiden heikkous johtui Stalinin mukaan niiden huonosta suhteesta proletariaattiin, kärjistyvästä suhteesta siirtomaihin, imperialististen maiden huonoista keskinäisistä suhteista sekä Neuvostoliiton asemasta (keskuskomitean lausunto, 18.12.1925, Stalin 7/263). Stalin oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton tässä tilanteessa "kannatti solmia suoria suhteita eri maiden työtätekeviin luokkiin ja siirtomaihin". Sen lisäksi Neuvostoliiton tulisi käyttää hyväksi kapitalististen valtioiden keskinäisiä kähinöitä eli jatkaa sitä Leninin Genovan konferenssin yhteydessä esittelemää linjaa, jonka mukaan Neuvostoliitolle on eduksi usuttaa kapitalistiset valtiot toisiaan vastaan ja liittoutua väliaikaisesti joidenkin kanssa. Nämä ajatukset saivat kirjallisen vahvistuksen, kun samassa puoluekokouksessa hyväksyttiin oppi sosialismista yhdessä maassa:

"Perustavanlaatuisesti uutta ulkopolitiikassa on tänä aikakautena, että meidän sosialismia rakentavan maamme ja kapitalistisen maailman välillä saavutettiin eräänlainen väliaikainen voimatasapaino. Siitä on seurauksena nykyinen Neuvostoliiton ja pääoman maiden "rauhallinen yhteiseläminen" (noJlocy _MHpHoro CO~HTeJl"cTBo..). Mikä meille aikanaan näytti lyhyeltä sodan jälkeiseltä hengähdystauolta, osoittautui kokonaiseksi hengähdystauon jaksoksi. Tästä johtuu jonkinlainen voimien tasapaino ja porvariston maailman ja proletariaatin maailman välinen eräänlainen "rauhallinen yhteiseläminen" (nepHoA _MHpHOro CO~HTeJI"CTBO). (keskuskomitean poliittinen toimintaselostus, 14. puoluekokous, 18.12.1925, Stalin 7/262)

Stalinin ajattelu lähti siitä, ettei kapitalismia enää ollut marxilaisessa mielessä sen jälkeen, kun Venäjällä tehtiin vallankumous:

"Kaiken käsittävää kapitalismia ei maailmassa enää ole. Maailma hajosi kahdeksi leiriksi: imperialismin leiriksi ja imperialismia vastustavien leiriksi." (Stalin, 14 puoluekokous, 7/281)

Siinä missä Englanti ja Amerikka vetävät ihmisiä puoleensa rikkaudellaan ja lainoillaan, Neuvostoliitto vetää Stalinin mukaan työläisiä lupauksellaan vapauttaa heidät kapitalismista:

"Työväen luottamus meidän valtioomme on parasta vastamyrkkyä imperialismia ja sen interventiojuonia vastaan." (Stalin 7/284)

Stalinin mukaan monilta on jäänyt huomaamatta, miten paljon toivioretkeläisiä Neuvostoliitto ottaa vastaan vuosittain. Stalinille toivioretkeilyn salaisuus ja ydinajatus oli siinä, että Neuvostoliitossa käyneet työläiset kieltäytyvät sotimasta Neuvostoliittoa vastaan ja siten sota Neuvostoliittoa vastaan käy mahdottomaksi. Nämä työläisten tutustumiskäynnit "sosialismin isänmaassa" lisäävät Neuvostoliiton auktoriteettia. Kapitalistisissa maissa työläiset ottavat tehtäväkseen suojella Neuvostoliittoa sodan sattuessa. Kapitalismi heikkenee päivä päivältä, sillä "ilman työläisiä ei voida sotia" (7/285). Siksi Stalin ei kaihtanut kustannuksia, kun kapitalististen maiden työläisdelegaatiot virtasivat maahan. 

Kun länsimaat syyttivät, että Neuvostoliitto harjoittaa propagandaa siirtomaissa, Stalin vastasi: 

"Emme tarvitse propagandaa. Tekomme puhuvat puolestamme. Kun toivioretkeläiset vievät tietoa kokemuksistaan Neuvostoliitossa, ei maa tarvitse sen parempaa propagandaa."  

"On vaikea kiistää silmin nähtävää asiaa", sanoi Stalin useissa puheissaan. Silmin nähtävä asia Stalinille oli Neuvostoliiton vaurastuminen:

“Jokainen työläinen, jokainen egyptiläinen, jokainen hindu, joka on ollut täällä puolikin vuotta, vakuuttuu siitä, että maamme on ainut, joka ymmärtää sorrettujen kansojen asemaa ja voi saada aikaan yhteistyön proletariaatin välille, kuuluivat ne sitten sortajien tai sorrettujen kansallisuuteen.” (Stalin 7/292)

Neuvostoliitolla oli siis ilmiselvä syy toimia rauhanomaisten suhteiden puolesta. Myös Euroopan maille oli Stalinin käsityksen mukaan edullisempaa välttää sotaa, toimia rauhallisen yhteiselämän puolesta ja sotaista vallankumousta vastaan. Neuvostoliiton vallankumous oli lohkaissut Euroopalta suunnattomat markkina-alueet ja raaka-ainelähteet. Tämä oli yksi syy siihen, että Yhdysvallat ei ollut enää halukas investoimaan Eurooppaan:

"Saadakseen sijoittaa taas eurooppalaista pääomaa maahamme, markkinoillemme ja raaka-ainelähteisiimme, on suostuttava eräänlaiseen 'yhteiseen elämään' kanssamme, muuten ei ole mahdollista saada Euroopassa minkäänlaista taloudellista varmuutta." (7/288)

Stalinin uskoi kuten Lenin, että kapitalistisia maita kiinnostaa suuresti kauppa Neuvostoliiton kanssa. Yhdysvallat haluaa tuoda puuvillaa, Englanti ja Saksa viljaa. Nämä taloudelliset lainalaisuudet vaikuttivat Stalinin mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon syntyyn, sitä hän kutsui myös voimien tasapainoksi. Neuvostoliitolle oli mahdollista "ryhtyä jonkinlaiseen, kuten Iljits sanoi, 'yhteistyöhön' ("COTPY JJ.HH'IeCTBo") kapitalistisen maailman kanssa" (7/288).

Stalinin mukaan Neuvostoliitto alettiin tunnustaa valtiona vuodesta 1925 lähtien ja sen kanssa alettiin käydä laajamittaista kauppaa:

"Yksi asia on sanottava: tämä vuosi on ensimmäinen vuosi, jolloin laajassa mittasuhteessa aloitettuamme 'yhteisen yhteiselämän' (nOJ10CH 'coBMecTHoro COIHTeJ1LCTBo'), käymme laajaa kauppaa kapitalistisen maailman kanssa." (Stalin, 7/289)

Tämä ei suinkaan tarkoittanut sitä, että Stalin olisi uskonut länsimaiden harjoittavan yhteistyötä luotettavalla tavalla. Stalinin tarkoitusperät tulivat esille 15. puoluekokouksessa 2.12.1927, kun hän selostuksessaan totesi rauhallisen jakson menneen ohi:

"Kun kaksi vuotta sitten voitiin puhua ja pitikin puhua eräänlaisesta tasapainosta ja 'rauhallisesta yhteiselämästä' (coIHTeJ1LCTBo) Neuvostoliiton ja kapitalististen maiden välillä, on nyt todettava tuon 'rauhallisen yhteiselämän' kauden lähestyvän loppuaan ja antavan tilaa kaudelle, jolloin imperialistit valmistelevat hyökkäystä Neuvostoliittoon." (Stalin 10/288)

Stalin julisti puheessaan, että imperialististen valtioiden rajat eivät ole muuttuneet maailmanmarkkinoilla ja tästä voi seurata vain maailman kapitalismin kriisi ja vakauden rikkoutuminen (Stalin 10/274). Koska Neuvostoliitto on kapitalististen maiden suurin mahdollinen menekkialue, oli Stalinin mukaan myös kapitalistisissa maissa kaksi tendenssiä. Kaikki haluavat säilyttää kaupalliset suhteensa Neuvostoliittoon. Toiset pyrkivät sodan, toiset rauhan keinoin saamaan takaisin Neuvostoliiton markkinat. Puheessaan 15. puoluekokouksessa hän luettelee kymmenittäin esimerkkejä molempien suuntauksien toimista (Stalin 10/309).

Stalinin mukaan imperialistisilla mailla on niin paljon keskinäisiä kiistoja, ettei hyökkäys ehkä onnistu. Hän oli jopa valmis "maksamaan lunnaita" siitä, että sota lykkääntyisi (Stalin 10/288). Sota täytyisi estää siihen saakka, kunnes myös Euroopassa tai ainakin siirtomaissa tapahtuu proletaarinen revoluutio tai kunnes kapitalistiset maat aloittavat sodan keskenään siirtomaiden aiheuttamia ongelmia ratkaistessaan. Tästä syystä Neuvostoliitolle on tärkeää, että rauhanomaiset suhteet kapitalististen maiden kanssa säilyvät. Tässä yhteydessä Stalin käytti ensimmäisen kerran sanaa rinnakkainolo ilman lainausmerkkejä ja so-etutavulla:

"Suhteemme kapitalistisiin maihin perustuvat siihen, että sallimme kahden vastakkaisen järjestelmän rinnakkaisen olemassaolon" (B Aony~ceHHH COCYecTB3.0BHHJI ABYX npOTHBOnOJlO~HHX cHcTeM). Käytäntö on osoittanut sen mahdolliseksi." (ulkopolitiikka 15. puoluekokouksessa 3.12.1927, Stalin 10/289)

Jegorovin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että jo Stalinin aikana hyväksyttiin periaate sodan välttämiseksi kapitalististen maiden kanssa kaikin keinoin. Neuvostoliitto ei Jegorovin mielestä hyväksynyt enää 20-luvullakaan "vallankumouksellisia sotia" ja pyrki "vakiinnuttamaan suhteet kapitalistisiin maihin rauhanomaisen rinnakkainolon pohjalta" (1972, s. 79). Sen sijaan pyrittiin vallankumouksen edistämiseksi käyttämään hyväksi muita menetelmiä. Näistä tärkeimpiä olivat "imperialististen maiden keskinäiset vastakkaisuudet, kaupankäynnin laajentaminen ja heikon lenkin hyväksikäyttö" (Jegorov 1972, s. 79).

Suurin este rinnakkaiseen olemassaoloon olivat Stalinin mukaan velat ja luotot. Sotaa edeltävät velat ja sotavelat olivat Neuvostoliitolla vielä maksamatta, eivätkä länsimaat olleet valmiita antamaan niitä anteeksi. Ne aiheuttivat hankaluuksia neuvotteluissa. Neuvostoliitossa oli vuonna 1918 hyväksytty laki, joka mitätöi tsaarin aikaiset velat. Stalin meni niin pitkälle, että hän lupasi hyvittää Englannille ja Ranskalle tsaarin velkoja ja antaa myös entisille yksityisomistajille hyvitykseksi toimilupia. Hän oli valmis maksamaan joitakin sotaa edeltäviä luottoja saadakseen lisää luottoa. Stalin puhui "lisäkorkojen maksusta" ja perusteli sen tapansa mukaan sillä, että kapitalistisilla mailla ei ollut missään niin laajoja alueita koneidensa markkinointiin kuin mitä Neuvostoliitto tarjosi.

Toinen este rauhanomaisille suhteille oli Stalinin mukaan Neuvostoliiton sisäinen väkivaltainen kehitys. Kollektivointi, kulakkien vastainen taistelu, uskonnon vastainen propaganda ja taistelu niin kutsuttuja tieteenmiehiä ja vastavallankumousta vastaan oli johtanut siihen, että vihollisia nähtiin joka puolella. Stalin puolusti vihamielisyyksiä omistavan luokan ja kulakkien häikäilemättömyydellä:

"Se on lähinnä huvittavaa. Heitä ei todennäköisesti miellytä neuvosto-järjestelmä. Mutta meitä ei myöskään miellytä kapitalistinen järjestelmä. Meitä ei miellytä se, että kymmenet miljoonat työttömät näkevät nälkää ja elävät kurjuudessa kun samaan aikaan pieni kapitalistien ryhmä omistaa miljardeja." (Stalin 12/258)

17. puoluekokouksen toimintakertomuksessa Stalin yhä tiiviimmin ja hiotummin sanoi sen, mitä hän Neuvostoliiton ja länsimaiden suhteista oli vuosien kuluessa lausunut:

"Ulkopolitiikkamme on selvä. Se on politiikkaa rauhan säilyttämiseksi ja kaupallisten suhteiden vahvistamiseksi kaikkien maiden kanssa... Mutta me emme pelkää uhkauksia ja olemme valmiit vastaamaan iskulla sodanlietsojien iskuihin." (Stalin 13/305)

Stalinin pessimistiseen arvioon oli Ahlbergin mukaan syynä ulkomailla toimivien kommunistien epäonnistuminen vallankumouksen aikaansaamiseksi ja siitä seurannut diplomaattisten suhteiden katkaiseminen Englannin kanssa 27.5.1927. Rauhanomainen rinnakkaineläminen muuttui nyt "vastakkaisten järjestelmien vierekkäiseksi olemassaoloksi" (Ahlberg 1962, s. 28). Siitä tuli poliittinen edellytys maan suojelemiseksi.

Kominternin istunnossa 19.12.1928 Stalinin kanta oli, että kapitalismi on vakiintunut. Kapitalistisissa maissa on hänen mukaansa "pystytty kehittämään tekniikkaa ja rationalisoimaan tuotantoa" (11/295). Kapitalismin vakiintumisesta Stalin puhui seuraavat vuodet. Puheissaan hän etsi syitä ja pohti vakiintumisen laajuutta. Kommunististen puolueiden toiminnan suunta riippui hänen mukaansa siitä, horjuuko vai lujittuuko kapitalismi. 16. puoluekokouksessa Stalin sanoi: 

"Aina kun kapitalistiset ristiriidat kärjistyvät, kääntää porvaristo katseensa Neuvostoliittoon: eikö joitakin tai kaikkia ristiriitoja yhteensä voisi ratkaista Neuvostoliiton kustannuksella, vallankumouksen tukimaan avustuksella, jonka olemassaolo vaikuttaa työläisiin ja siirtomaihin. Tästä johtuu halu rauhallisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa." (12/255)

 
Tämän propagandistisen puheen taustalla oli halu solmia kaupallisia ja teknisiä sopimuksia. Niiden mahdollistamiseksi Stalinin oli vakuutettava Neuvostoliiton rauhantahdosta ja korostettava taloussuhteita ylitse ideologisten päämäärien. Toimintakertomuksessaan puoluekokouksessa 26.1.1934 Stalin luettelee ne menetelmät, joilla Neuvostoliitto on yrittänyt vastustaa väistämätöntä sodan puhkeamista: turvautumalla omaan taloudelliseen ja poliittiseen voimaansa ja muiden maiden työväenluokkaan, luottamalla niihin maihin, jotka haluavat säilyttää kaupan mieluummin kuin lietsoa sotaa ja kasvattamalla oman armeijansa mahtia (Stalin 13/300).

Ennen toisen maailmansodan alkua vuonna 1939 Stalin piti 18. puoluekokouksessa "rauhanpuheen":

“Neuvostoliiton ulkopolitiikka on selvä ja ymmärrettävä:
1. Pyrimme rauhaan ja asiallisiin suhteisiin kaikkien maiden kanssa. Sellaisten maiden kanssa, jotka eivät yritä loukata meidän maamme etuja.
2. Pyrimme rauhallisiin, ystävällisiin ja hyviin naapuruussuhteisiin kaikkien niiden maiden kanssa, joilla on yhteinen raja kanssamme... mikäli nämä maat eivät suoraan tai epäsuorasti loukkaa Neuvostovaltion koskemattomuutta ja rajoja." (12/288)

Tästä voisi päätellä, että Neuvostoliitolla ei ollut suuria luuloja omista edellytyksistään tulevassa sodassa eikä se yrittänyt luoda viholliskuvia. Seuraava puhekokoelmiin painettu ulkopoliittinen puhe ilmestyi vasta sodan jälkeen. Se painettiin Pravdassa 8.5.1947. Stalin kirjoitti pitävänsä valtioiden välistä yhteistyötä tärkeimpänä keinona estää uusi sota:

"Yhteistyön eri muotoja on kehitettävä. Vaikka yhteistyö käytännössä useinkin olisi mahdollista, ei siihen riitä haluja. Aina jos joku maa ei toivo yhteistyötä, seuraa siitä konflikteja, sota." (12/300)

Stalinin mukaan sotiin oli kaksi syytä, ensinnäkin "joku valtio" saattoi aloittaa sodan, toiseksi jos maailmantalous ja politiikka kehittyivät "monopolikapitalismin periaatteiden mukaan" saattaa se aiheuttaa sodan (Stalin 1967, 3 (26)/2).

Puheessaan taloudellisista kysymyksistä vuonna 1951 Stalin vakuutti, että sota kapitalististen ja sosialististen maiden välillä on yhä epätodennäköisempi:

"Kapitalististen maiden taistelu markkinoista ja tarve voittaa kilpailijansa on osoittautunut voimakkaammaksi kuin vastakkaisuus kapitalistisen ja sosialistisen leirin välillä." (Stalin 1967, 3 (26)/230)

Erityisesti Saksa ja Japani pyrkisivät Stalinin mukaan pian vapautumaan Yhdysvaltojen ikeen alta ja se saattaisi aiheuttaa sodan.

Stalinin mielestä rauhan puolustaminen 1950-luvun alussa tarkoitti kansan keskuudessa vain rauhan säilyttämistä eli uuden maailmansodan estämistä. Kansalaisten tavoitteena ei ollut enää kapitalismin tai sosialismin tavoittelu niin kuin 1. maailmansodan aikoihin. Silloin imperialistien käymä sota yritettiin muuttaa kansalaissodaksi siinä toivossa, että olisi voitu saavuttaa sosialistisia päämääriä (Stalin 1967, 3 (26)/231).

Stalin toi kuitenkin esille, että myös taistelu rauhan puolesta saattaisi joissain tapauksissa ja joissakin maissa muuttua "liikkeeksi" sosialismin puolesta, "mutta se ei olisi enää nykyistä rauhanliikettä vaan liikettä kapitalismin kukistamiseksi" (Stalin 1967, 3 (26)/231). Jos joku liike pystyy estämään sodan ja säilyttämään rauhan ja jos se sen lisäksi onnistuu muuttamaan hallituksen sellaiseksi, joka on valmis säilyttämään rauhan, on se Stalin mielestä hyvä, "jopa erittäin hyvä". Mutta tämänkaltainen toiminta ei riitä estämään kapitalististen maiden välisiä sotia. Stalin päätti puheensa: "Sodan poistamiseksi on tuhottava imperialismi" (Stalin 1967, 3 (26)/231, Kletski diss. 1959, s. 22).

Toista maailmansotaa Neuvostoliitto ei Stalinin mukaan ollut voittanut maan sotavoimien vuoksi vaan "meidän neuvosto- ja yhteiskunnallisen rakenteemme vuoksi" (Stalin 1967, 3 (26)/6). Voitto osoitti myös monikansallisen yhteistyön toimivuuden.

Meissner juristina pitää huomattavana sitä, että Neuvostovaltio ja oikeus -nimisessä teoksessa (huhtikuu 1952) nimitettiin rauhanomaista rinnakkainoloa "nykyisen kansainvälisen oikeuden perusperiaatteeksi" (Meissner 1979, s. 5). Stalin käytti sanaliittoa rauhanomainen rinnakkainolo yhdysvaltalaisessa haastattelussa juuri keväällä 1952. Hän antoi sille juridisen määritelmän: yhteistyö, tasa-arvo, sekaantumattomuus:

"Kapitalismin ja sosialismin rauhanomainen rinnakkainolo (MHPHoe COCYIQecTBOBaHHe) on täysin mahdollista, jos molemmat toivovat yhteistyötä, ottavat vastatakseen velvoitteista ja noudattavat tasa-arvoa ja sekaantumattomuutta toisten valtioiden sisäisiin asioihin." (Pravda 2.4.1952, Stalin 1967, 3 (26)/306)

Saman vuoden lopulla Stalinilta kysyttiin (New York Times 21.12.1952), voivatko Neuvostoliitto ja Yhdysvallat uudenkin hallituksen aikaan "elää rauhassa" (shitj mirno):

"Uskon edelleenkin, että sotaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä ei tule pitää väistämättömänä, maat voivat myös vastedes elää rauhassa... Pahin uhka on Neuvostoliittoa kohtaan johdettu kylmä sota." (Stalin 1967, 3 (26)/317)

Taloudellisesta kilpailusta Stalin ei vielä puhunut, taistelihan maa hänen aikanaan akuuttia nälänhätää vastaan. Myöskään ideologinen taistelu ei vielä esiinny Stalinin puheissa. Kuitenkin Izvestijassa syyskuussa 1946 Stalin kirjoitti, että ystävyyteen perustuvat pitkäaikaiset suhteet ovat mahdollisia kapitalististen maiden kanssa muilla paitsi ideologian alalla.

Stalinin vaikutusta rauhanomaisen rinnakkainolon normatiiviselle merkityksellä on vaikea arvioida, koska Stalinin nimeä ei neuvostolaisissa tutkimuksissa enää vuoden 1956 jälkeen ole mainittu. Neuvostolaisissa väitöskirjoissa ja neuvostolaisessa kirjallisuudessa Stalinin aika ohitetaan tavallisesti viittaamalla "jatkuvuuteen":

"Leninin politiikan jatkuvuutta osoittaa se, että kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rauhanomaisen rinnakkainolon periaate säilytettiin täysin myös hänen kuolemansa jälkeen." (Jegorov, 1972, s.48)

Jegorov on perusteellisesti tutkinut kommunismin klassikkojen kirjoituksia. Staliniin hän viittaa kuitenkin vain selvittäessään 10. puoluekokouksen päätöksiä. Jostain syystä nämäkin viitteet on jätetty pois niistä Jegorovin kirjoista, jotka on käännetty saksan kielelle.

Ennen Stalinin kuolemaa kirjoitettiin Neuvostoliitossa yksi väitöskirja rauhanomaisesta rinnakkainolosta, vuonna 1952. Tekijä oli Zadoroznyi Moskovan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Zadoroznyi pitää selvimpänä Stalinin antamana rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmänä hänen yhdysvaltalaisille toimittajille valtioiden välisten suhteiden järjestämisestä antamaa vastausta (Pravda 2.4. 1952), jossa Stalin painotti sekaantumattomuutta toistensa sisäisiin asioihin. Zadoroznyi on tutkimuksessaan sitä mieltä, että juuri tässä haastattelussa Stalin teki selväksi kahden järjestelmän välisen rauhanomaisen rinnakkainolon mahdollisuuden ja osoitti myös, miten se voidaan toteuttaa.

"Ongelman ajankohtaisuutta osoittaa, että Stalin vasta aivan viime vuosina on tarkemmin määritellyt mahdollisuuden rauhanomaiseen rinnakkainoloon ja miten se olisi käytännössä mahdollista ratkaista. Neuvostolaisessa kansainvälisessä tutkimuksessa siitä on tullut teoreettinen ja käytännön tehtävä." (Zadoroznyi diss.1952, s. 2)

Juristina hän painotti, että kahden järjestelmän välinen rinnakkainolo tulee turvata myös diplomaattisin menetelmin. Zadoroznyin mielestä Stalin piti mahdollisena ja tärkeänä, että vastakkaista valtiomuotoa edustavien valtioiden välinen rauhanomainen rinnakkainolo turvataan jopa kansainvälisessä oikeudessa:

"Koska molemmat toivovat yhteistyötä, tulee se järjestää tasapuolisuuden ja sekaantumattomuuden pohjalta, sanoo Stalin." (Zadoroznyi diss.1952, s. 2)

Rinnakkainolon ja vallankumouksen suhdetta selventääkseen Zadoroznyi siteeraa väitöskirjassaan Stalinin antamaa haastattelua amerikkalaiselle lehtimiehelle 1.3.1936. Siinä Stalin kertoo, että "meillä Neuvostoliitossa on syvällinen aikomus toteuttaa maailmanlaajuinen vallankumous, jota ei vieläkään ole toteutettu". Mutta samalla Stalin oli ilmoittanut, että "vallankumousta ei voi toteuttaa maasta viennin periaatteella" (1952, s. 15). Zadoroznyi vakuuttaa, että Stalin "useissa yhteyksissä" korosti "kahden järjestelmän välisen rauhanomaisen rinnakkainolon mahdollisuutta", johon kuului sekaantumattomuus toisen maan sisäisiin asioihin (1952, s. 16). Esimerkiksi "amerikkalainen demokratia ja neuvostojärjestelmä voivat olla rauhanomaisesti rinnakkain ja kilpailla" (Stalin Roy Howardin haastattelussa 7.3.1936, Pravda 21.3.1936, sit. Zadoroznyi 1952, s. 24).

Stalinin uusi määritelmä rauhanomaiselle rinnakkainololle tulee ymmärrettäväksi tarkasteltaessa toisen maailmansodan jälkeistä liittoutumis- ja avustuspolitiikkaa. Tähän juuri viittaa Zadoroznyi:

"Esimerkiksi Trumanin oppi, Marshall-suunnitelma, Pohjois-Atlantin -sopimus ja muut taloudelliset sopimukset osoittavat sekaantumista muiden maiden sisäisiin asioihin." (Zadoroznyi diss.1952, s. 17)

Sopimus Yhteisen turvallisuuden turvaamisesta marraskuussa 1951 osoitti hänen mielestään selvästi, että

"Amerikka haluaa sekaantua muiden maiden sisäisiin asioihin, vastustaa kahden järjestelmän välistä rauhanomaista rinnakkainoloa ja yleisten kansainvälisten määräysten luomista." (1952, s. 17)

Zadoroznyi määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon ajatukseksi, joka tarkoittaa, että "valtio ei vaikuta toisen valtion sisäisiin asioihin" ja että valtioiden välillä vallitsee tasavertaisuus. Hänen mielestään se tulisi nostaa kansainvälisen oikeuden keskeiseksi ajatukseksi (1952, s. 19). Yllättävän selväsanaisesti Zadoroznyi esittää, että Genovan neuvotteluissa vuonna 1922 ensimmäisen kerran Neuvostoliitto julisti rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteet voimaan. Lenin esitti hänen mukaansa ajatuksen, että "kapitalististen valtioiden kanssa käytävä rauhanomainen kilpailu liittyy nykyiseen valtiojärjestelmään" (1952, s. 4). 

Zadoroznyin mukaan Stalinille tärkeää oli ennen kaikkea yhteistyö:

"Stalin kirjoitti Pravdassa vuonna 1947, että erilaista taloudellista järjestelmää edustavat valtiot voivat toimia yhdessä eikä niiden välisellä erilaisuudella ole olennaista merkitystä vaan sillä, että yhteistyö toteutuu, sillä, kuten Stalin perusteli, myös samaan taloudelliseen järjestelmään kuuluvat valtiot ja ihmiset saattavat olla riidoissa keskenään." (Pravda 8.5.47, sit. 1952, s. 5)

Länsimaisten tutkijoiden mukaan Stalinin rinnakkainolon politiikka on marxilaisesta aatteesta ja maailmanvallankumouksesta hyvin etäällä. Tämä tulee Willmsin mukaan parhaiten esille Stalinin kansainväliselle kommunismille antamasta määritelmästä:

"Vallankumouksellinen on se, joka varauksitta, ehdottomasti, avoimesti ja rehellisesti, ilman salaisia sotilaallisia neuvotteluja, on valmis puolustamaan Neuvostoliittoa, sillä Neuvostoliitto on maailman ensimmäinen sosialismia rakentava proletaarinen vallankumouksellinen valtio. Internationalisti on se joka ehdoitta, epäröimättä ja mitään vaatimuksia asettamatta, on valmis suojelemaan Neuvostoliittoa, koska Neuvostoliitto on maailman vallankumouksellisen liikkeen keskus." (keskuskomitean kokous kansainvälisistä suhteista 1.8.1927, Stalin 10/50)

Kun Marx piti mahdollisena vallankumouksen onnistumista vain jos se tapahtui maailmanlaajuisena, Lenin taas elämänsä viimeisinä vuosina alkoi jo suunnitella "suojamuurin" rakentamista Neuvostoliiton oman vallankumouksen turvaksi, oli Stalin avoimesti sosialistisia vallankumouksia vastaan. Hänen käsityksensä mukaan ne saattaisivat lisätä sitä mahdollisuutta, että niiden maiden porvaristo, joissa vallankumous tapahtuu, saattaisi hyökätä Neuvostoliittoon. Esimerkkinä tästä epäilystä on Kominternin tehtävien uudelleen määrittely. Kominternin ensisijainen tarkoitus ei ollut enää uusien vallankumouksien lietsominen maailmassa ja niiden tukeminen eikä kommunististen valtauksien tukeminen kapitalistisissa maissa vaan enemmänkin "painostaa näiden maiden hallitsevia luokkia rinnakkainoloon Neuvostoliiton kommunismin kanssa" (Willms 1974, s. 118). 

Stalinismin aikaa (1935-1953) luonnehtii Anweiler vääristelevien sanontojen ja stereotyyppisten sanojen kulta-ajaksi. Tutkijoilta vaatii useita vuosia oppia hallitsemaan ja tulkitsemaan sen ajan kirjoittajien sanomaa (Anweiler 1983, s. 41). Kuitenkin Stalinin kirjoitukset antavat varsin selväsanaisen kuvan hänen poliittisista päämääristään. Stalinin käsityksen mukaan Neuvostoliitto kehittyy parhaiten keskitetysti ja koneellistaen. Tämän maailmankuvan mukaisesti oma yritteliäisyys, perinteiset luonnonmukaiset menetelmät ja ulkomaisten yritysten määräysvalta olivat suurimpia kehityksen esteitä. Hyvänä esimerkkinä Stalinin kielen ja tutkijoiden ja propagandistien kielen ristiriidasta on Tshurkejevin vuonna 1957 ilmestyneessä väitöskirjassa esitetty yhteenveto. Tshurkejev on sitä mieltä, että Stalinin edustama rauhanomainen rinnakkainolo "vastusti ennen kaikkea kapitalismia ja vahvisti sosialismia, koska rauhanomainen rinnakkainolo ei vähennä luokkavoimaa eikä järjestelmien välistä poliittista eikä ideologista taistelua" (1957, s. 5). Tshurkejev ei eritellyt Stalinin päämääriä, vaan käytti teoreettisia käsitteitä ja kulttuurille vieraita sanoja. Neuvostoliitto oli heikossa taloudellisessa tilanteessa. Pientäkään riskiä ei voitu ottaa länsimaiden kauppasopimusten vaarantamiseksi.

 

5.3.4. Hrushtshev ja 20. puoluekokous vuonna 1956

Varsinainen huippuhetki rauhanomaisen rinnakkainolon elämänkaaressa on 20. puoluekokous vuonna 1956, jolloin NKP:n asiakirjojen indeksin mukaan rauhanomainen rinnakkainolo ensimmäistä kertaa mainittiin kommunistisen puolueen kokouksessa. Puheessaan Hrushtshev kuitenkin puhui rauhanomaisen rinnakkainolon "pitkästä perinteestä", Rauhanomainen rinnakkainolo on ollut "jo alusta asti Neuvostoliiton ulkopoliittisena perusperiaatteena" ja se on "erottamaton osa leninismiä", vaikka, kuten edellä on osoitettu, mitään perinnettä ei ollut. Uusi sanapari iskostui Neuvostoliiton poliittiseen kielenkäyttöön hetkessä. Rauhanomaiseen rinnakkainoloon vedoten kansainvälisen oikeuden edustajat pystyivät tekemään kaupallisia ja sotilaallisia sopimuksia, poliitikot säilyttämään uskottavuuden vallankumouksen puolustajina ja historioitsijat tulkitsemaan Neuvostoliiton ulkopoliittisia ratkaisuja.

Puoluekokouksessa monet perinteiset opit saivat uuden tulkinnan. Jotkut sovjetologit puhuvat jopa kolmannesta sosialistisesta Neuvostovallasta, koska heidän mielestään Neuvostoliiton ulkopolitiikan teoria muuttui perusteellisesti 20. puoluekokouksen aikaan. Muutokset koskivat sosialistisen vallankumouksen muotoja ja sodan todennäköisyyttä:

1. Sosialismiin siirtyminen: mitä erilaisimmat menetelmät valtion "kasvamisesta" sosialistiseksi julistettiin mahdollisiksi, esimerkiksi jugoslavialainen muutosprosessi hyväksyttiin.

2. Sotien väistämättömyys: nk. Hrushtshevin teesi sodan välttämisen mahdollisuudesta tarkoitti, että sodat vallankumouksen edistymisen nimissä ovat tulevaisuudessa vältettävissä, sota ei ole ainut tapa siirtyä kapitalismista kommunismiin.

3. Rauhanomainen rinnakkainolo: järjestelmien välinen paremmuus ratkaistaan tulevaisuudessa ennen kaikkea taloudellisessa kilpailussa.

4. Porvarillinen demokratia: vallan voi saavuttaa myös parlamentaarisin menetelmin.

5. Kolmas maailma: erityiseksi ulkopolitiikan kohdealueeksi julistettiin kehitysmaat eli entiset siirtomaa-alueet.

Venäläisten tutkijoiden, esimerkiksi Kletskin mukaan, juuri 20. puoluekokouksessa korostettiin kuitenkin, että niin kauan kuin imperialismi on olemassa, on olemassa myös taloudellinen syy aloittaa sota. Hänen mielestään tärkeätä kokouksessa oli, että sotaa ei pidetty enää väistämättömänä tulevaisuuden sosialistiselle edistykselle (Kletski diss. 1959, s. 22). Tekniikka oli kehittynyt ja Hrushtshevin mielestä myös kapitalististen maiden valta vähentynyt:

"Ja mitä silloin? Täytyykö siinäkin tilanteessa etsiä kirjoista, mitä Vladimir Iljitsh Lenin sanoi täysin eri aikakautena, vaikkakin täysin oikein. Täytyykö meidän yksinkertaisesti toistaa, että sodat ovat väistämättömiä niin kauan kuin kapitalistisia maita on olemassa?" (Romanian kommunistisen puolueen kokous 21.12.1961)

Yhdysvaltojen ensimmäinen atomipommi oli räjäytetty vuonna 1945, vetypommi vuonna 1953 ja pitkänmatkan ohjukset kehitetty vuoteen 1954 mennessä. Lännessä perustettiin NATO ja sen jälkeen idässä Varsovan liitto. Neuvostoliitto oli räjäyttänyt ensimmäisen atomiaseensa vuonna 1949 ja vetypommin vuonna 1954. Kehitys johti siihen, että Neuvostoliitto alkoi luottaa selviytyvänsä teknisessä kilpailussa. Sputnik vuonna 1957 lisäsi itsevarmuutta.

Amerikassa syntyi nk. peloteteoria samoihin aikoihin kun Neuvostoliitossa teoreettisesti perusteltiin rauhanomainen rinnakkainolo. Stalinille atomiaseet olivat olleet vain aseita muiden aseiden joukossa eikä sodan merkitys välien selvittelyssä ollut siksi vähentynyt. Sen sijaan Hrushtshev näytti ymmärtäneen sodan saaman uuden luonteen atomiaseiden yleistyttyä.

 Ydinaseiden kohdalla ei ollut kyse enää perinteisestä sodankäynnistä. Siihen asti Neuvostoliiton sotilaallisen koneiston päätarkoitus oli ollut sotien voittaminen. Tästä eteenpäin sen päätarkoitus oli niiden välttäminen. Hrushtsheville rauhanomainen rinnakkainolo merkitsi vaihtoehtoa atomisodalle. Sota oli hänelle kapitalismiakin pahempi. Oikeudellisena perustana Hrushtshevin poliittiselle koeksistentiikan toimintaohjelmalle alettiin pitää, ironisesti kyllä, kiinalais-intialaista sopimusta 29.4.1954. Meissner kirjoittaa, että "koeksistentiikassa alettiin nähdä ei vain taktiikka vaan myös strategia" (1979, s. 4). Venäläiset tutkijat painottavat Meissnerin mukaan sitä, että Malenkovista ja Hrushtshevista lähtien rauhanomaisella rinnakkainololla oli yhä suurempi "kilpailuluonne", ennen kaikkea taloudellinen kilpailu (Meissner 1979, s. 17). Hrushtshev julisti toimintakertomuksessaan:

"Neuvostoliiton ulkopolitiikan päälinja on ollut ja päälinjaksi jää leniniläinen periaate eri yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden välisestä rauhanomaisesta rinnakkainolosta." (Puolueasiakirjat, 7/100)

Puheessaan Hrushtshev selitti, että rauhanomaisen rinnakkainolon tarkoitus on välttää sotaa ja edistää yhteistyötä, molemminpuolista etua ja taloudellista yhteistyötä. Puoluekokouksen lopettajaisissa 24.2.1956 Hrushtshev julisti:

"20. puoluekokous pitää sitä keskuskomitean ja Neuvostovaltion linjaa oikeana, joka leniniläisen rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen mukaisesti pyrkii parantamaan suhteita, lujittamaan luottamusta ja kehittämään yhteistyötä kaikkien maiden kanssa." (Puolueasiakirjat, 7/98)

"Pienen riskin maailmanpoliittinen offensiivi" on Ahlbergin mukaan se rauhanomaisen rinnakkainolon sisältö, jota kehiteltiin 20. puoluekokouksessa. Meissner tulkitsee näiden päätösten ja kahden sitä seuraavan puoluekokouksen päätösten osoittavan, että "Neuvostoliitto kehitti suurin askelin suhtautumistaan länsivaltoihin" (Meissner 1979, s. 9). Tässä kehityksessä marxilais-leniniläisen vallankumouksen menetelmät uusiutuivat täysin. Ponomarjov, silloinen keskuskomitean sihteeri määritteli Meissnerin mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon Pravdassa 12.8.1960 "luokkataistelun korkeimmaksi muodoksi" (Meissner 1979, s. 17). Meissner on ihmeissään, koska hänen mielestään aikaisemmin "Leninin ja Stalinin aikana vain vallankumous ja sota olivat luokkataistelun korkeimpia muotoja" (Meissner 1979, s. 17). Suuri muutos oli myös siinä, että kun aikaisemmin kuvattiin Neuvostoliiton suhdetta länsimaihin ja kansainväliseen oikeuteen "historiallisen ja dialektisen materialismin" pohjalta, sen tilalle tuli nyt "tieteellisen kommunismin teoria":

"Ero näiden kahden näkökannan välillä Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan on nähtävissä siinä, että historiallinen materialismi perustui 'periaatteellisiin sosiologisiin lainmukaisuuksiin', kun taas tieteellinen kommunismi käsittelee 'niitä konkreettisia ehtoja ja menetelmiä, miten siirrytään kapitalismista kommunismiin'. " (Meissner 1979, s. 9)
 
Ennen Camp Davidin neuvotteluja Hrushtshev kirjoitti amerikkalaisessa Foreign Affairs lehdessä rauhanomaisen rinnakkainolon mahdollisuudesta muuttua rauhanomaiseksi kilpailuksi. Tällä uudella politiikalla ei olisi muuta päämäärää kuin "toteuttaa ihmisten tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla" (lokakuu 1959, s. 4). Kuitenkin vuonna 1959 Neuvostoliitossa koettiin katovuosi. Kesäkuussa 1961 Hrushtshev ja Kennedy tapasivat Wienissä, Berliinin tapahtumat kärjistyivät ja maiden väliset suhteet kiristyivät. Lokakuussa 1962 Kuuban ohjusselkkaus oli Hrushtsheville ja hänen optimistiselle politiikalleen kova isku ja hän aloitti varovaisemman politiikan.

Myös erimielisyydet Kiinan kanssa olivat 1960-luvulla yhä tuhoisampia Neuvostoliiton ulkopolitiikan ja rauhanomaisen rinnakkainolon kannalta. Kiina ei hyväksynyt minkäänlaista rauhanomaista rinnakkainoloa ja syytti Neuvostoliittoa vallankumouksen pettämisestä. Neuvostoliitto veti neuvonantajansa pois.

Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki 12 vallassa olevaa kommunistista puoluetta olivat hyväksyneet rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen sitovana Moskovan konferenssissaan 16.11.1957:

"Tähän konferenssiin osallistuvat kommunistiset ja työtätekevien puolueet julistavat maidensa ulkopoliittiseksi periaatteeksi leniniläisen periaatteen molempien järjestelmien rauhanomaisesta rinnakkainolosta, jota on kehitetty NKP:n 20. puoluekokouksessa nykyajan vaatimuksia vastaavaksi. Se on rauhan ja kansojen ystävyyden luotettava perusta." (Puolueasiakirjat 7/299)  

Marraskuussa 1960 periaate julistettiin sitovaksi kaikille 81 kommunistiselle puolueelle. Sitä oli edellisestä epäideologisesta "rauhan ja ystävyyden" versiosta muutettu kommunistiseen perinteeseen kuuluvaksi "Leninin kehittämäksi periaatteeksi":

"Koska maailma on jakautunut kahteen järjestelmään, on ainut järkevä ja oikea kansainvälisten suhteiden periaate V.I.Leninin kehittämä periaate erilaisten sosiaalisten järjestelmien rauhanomainen rinnakkainolo." (Puolueasiakirjat 8/145)

Hrushtshevin esittämässä toimintakertomuksessa 22. puoluekokouksessa oli otsikkona Rauhanomainen rinnakkainolo on Neuvostoliiton ulkopolitiikan päälinja. Kansat ovat rauhantaistelun ratkaiseva voima. Hrushtshev kertoi puheessaan länsimaiden väittävän, että Neuvostoliitto olisi luopumassa rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta, koska se kohottaa puolustuskykyään:

"Se on tietenkin silkkaa pötyä. Rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka johtuu itse järjestelmämme olemuksesta... Leniniläinen määritelmä rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteista... säilyy niin, että kaikki kansat vastustavat imperialistisia hyökkäyksiä. Se ei ole tarkalleen samaa kuin rauha. Jos imperialisteille annetaan periksi, ei se enää ole rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa." (7/271)

Ahlberg pitää 22. puoluekokouksen määritelmiä osoituksena siitä, että rauhanomaisesta rinnakkainolosta tehtiin neuvostoideologian dogmi, "uskonkappale". Se on siis yhtä sitova kuin "maailmanvallankumous, luokkataistelu ja kommunismin rakentaminen Neuvostoliitossa" (1962, s.54).

 

5.3.5. Brezhnev ja rauhanomainen rinnakkainolo

Brezhnev joutui vastaamaan niistä lyhytnäköisistä taloudellisista lupauksista, joita Hrushtshev oli rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä antanut. Vakuuttelut taloudellisen tilan paranemisesta ja Neuvostoliiton mahdollisuuksista ylittää kapitalististen maiden tuotanto eivät osoittaneet toteutumisen merkkejä. Neuvostoliito sai myös ideologisessa keskustelussa yhä suurempaa kritiikkiä. Kiina hylkäsi neuvostomallisen kommunismin ja syytti Neuvostoliiton rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa veljeilystä kapitaalin maiden kanssa. Maailmanlaajuisesti alettiin tiedostaa uudenlaisia ongelmia, joiden johdosta tuotantovälineiden omistussuhteet ja materiaalisen kasvun kohottaminen menettivät ensisijaisuutensa.  Maailmanvallankumouksen muotoihin asetti atomisodan mahdollisuus uusia rajoituksia.

Brezhnevin aikana ei enää kehitelty rauhanomaisen rinnakkainolon teoriaa. Tutkimuksissa ja lausunnoissa käytettiin samoja käsitteitä ja lausemuotoja kuin puoluekokouksissa. Niiden päätarkoitus oli vakuuttaa toisaalta läntiset maat Neuvostoliiton rauhantahdosta ja toisaalta oman valtion ja liittoutuman asukkaat vallankumouksen edistymisestä. Brezhnev antaa puheissaan rauhanomaisen rinnakkainolon politiikalle kaksi merkitystä: se on politiikka sodan estämiseksi ja politiikka luokkataistelun edistämiseksi:

"Rauhanomainen rinnakkainolo ei vain avaa yhä parempia suhteita kommunististen ja kapitalististen valtioiden suhteille, vaan se estää sodan" (1969, Brezhnev 2/412).

"Kymmenkunta valtiota toteuttaa nyt rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa. Taloudellisella, poliittisella ja ideologisella tasolla edistyy luokkataistelu." (14.6.1974, Brezhnev 5/59)

Brezhnev viittasi 7.6.1969 puheessaan Kommunistien ja työläisten kansainvälisessä konferenssissa Leninin käyttämään sanapariin rauhanomainen yhteiselämä, mutta määritteli rauhanomaisen rinnakkainolon kansainvälisen politiikan periaatteeksi ja aseidenriisunnan edistäjäksi:

"Neuvostoliiton ensimmäinen dokumentti ei ollut sattumalta rauhandekreetti. Juuri Lenin toi esille säännön rauhallisesta yhteiselämästä (0 MHpHOM COXHTeJIbTBo) tai kuten me nyt puhumme, eri yhteiskunnallista rakennetta edustavien valtioiden rauhanomaisesta rinnakkainolosta." (Brezhnev 2/586)

Toisen kerran Brezhnev käytti Leninin sanoja Unkarissa vuonna 1975. Hän osoitti siinä jonkinlaisen eron vallitsevan rauhanomaisen rinnakkainolon ja Leninin politiikan välillä:

"Kokouksestamme olemme saaneet hyvän periaatteellisen ohjeen. Leninin sanoja käyttääkseni se on rauhanomainen yhteiselämä (coIHTeJIbCTBo) Euroopan kansojen välillä." (Brezhnev 5/269) .

Kun ottaa huomioon, miten useissa neuvostolaisissa tutkimuksissa on todistettu, että jo Lenin puhui rauhanomaisesta rinnakkainolosta, on tämä melkoinen myönnytys Neuvostoliiton valtion päämieheltä. Leninhän ei koskaan käyttänyt sanaparia rauhanomainen rinnakkainolo. Hän antoi myönnytyksen myös sille, että rauhanomaisella rinnakkainololla on  monenlaisia ulottuvuuksia ja sen nimissä harjoitettavaa ulkopolitiikkaa voi kiinnittää huomion erilaisiin asioihin. Brezhnevin mukaan rauhanomaisella rinnakkainololla on nimenomaan "materiaalisia tehtäviä".

Nygrenin mukaan Brezhnevin aikana olivat atomiaseet ja atomisodan estäminen yhä useammin perusteluina rauhanomaiselle rinnakkainololle (1984, s. 111). Tsekkoslovakian tapahtumat elokuussa 1968 lopettivat Neuvostoliiton suunnitelmat ydinaseettomasta Keski-Euroopasta ja ehdotukset sotilasliittojen purkamisesta. Mutta maaliskuusta 1969 lähtien palattiin sosialististen maiden yhteisissä kokouksissa sovittelevaan sävyyn puhuttaessa Euroopan yhteisestä turvallisuudesta ja yhteistyömuodoista. Yhteistyöhalukkuutta edisti Länsi-Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen päätös tunnustaa Saksan Demokraattisen tasavallan olemassaolo.

Brezhnev käytti koottujen puhekokoelmiensa indeksin mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä 302 kertaa. Rauhanomaiseen rinnakkainoloon viitataan eniten vuosina 1972-1974, ja runsaasti vuoteen 1977 saakka. Vähiten viittauksia on vuosina 1978-1979, samoin vuosina 1967-1970. Viimeisenä vuotenaan 1981 (kesäkuuhun 1982) käytti Brezhnev käsitettä erityisen runsaasti. Brezhnevin puhekokoelmissa rauhanomaisen rinnakkainolon lähisanoina (referenssi) ovat käsitteet taloudellinen kilpailu, maailman jakautuminen kahteen järjestelmään ja Neuvostoliiton ulkopolitiikka. Suurimmaksi osaksi Brezhnevin puheet olivat niin sanottua tyhjiöpuhetta (katso 2.3.2.), jossa rauhanomaisen rinnakkainolon käsite määriteltiin muilla käsitteillä. Brezhnev yhdisti 187 kertaa eli lähes 70 %:ssa puheistaan käsitteen fraaseihin kuten ystävyys, yhteistyö, hyvät naapuruussuhteet:

- rauha ja liennytys etenee rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan seurauksena

- eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteet ja liennytys

Koska tässä tutkimuksessa rauhanomaisen rinnakkainolon seemejä (hyponyymejä, synonyymejä) ovat sosialistinen vallankumous, ideologinen taistelu, taloudellinen kilpailu ja luokkataistelu, tutkimuksessa on laskettu myös, miten Brezhnev käytti näitä käsitteitä. Brezhnevin puhekokoelmassa viitataan sosialistiseen vallankumoukseen 51 kertaa. Useimmissa vallankumousta käsittelevissä puheissaan Brezhnev muisteli entisiä sankareita ja ylisti heidän urotöitään. Uusista vallankumouksen teorioista, joista vielä 20. puoluekokouksessa oli keskusteltu, ei Brezhnev tuonut lisävalaistusta. Eniten aiheeseen liittyviä puheita oli vuonna 1981. Brezhnevin mukaan tärkeintä oli, että "vallankumous avasi tien vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja onneen". Hän ylisti vallankumouksen saavutuksia erityisesti vuonna 1976. Brezhnev totesi Kuuban kehityksestä puhuessaan:

"Kuuban vallankumouksen saavutukset innostavat monia sellaisia valtioita, jotka taistelevat vapautuakseen siirtomaaherruudesta... ja imperialistien sorrosta ja kansainvälisestä hyväksikäytöstä. Vallankumous lopetti taistelut. Maan riippumattomuuden saavuttaminen vapautti ihmiset hyväksikäytöstä, turvasi oikeuden työhön, avasi koulujen ja korkeakoulujen ovet myös työläis- ja talonpoikaisnuorille, hyväksyi naisten ansiotyön ja antoi jokaiselle työläiselle luottamuksen tulevaisuuteen." (6/348)

Brezhnevin aikana käsitettä vallankumous käytettiin eniten merkityksessä Neuvostoliitto vallankumouksen esimerkkinä, myös käsitettä maailmanlaajuinen vallankumouksellinen prosessi käytettiin paljon. Vallankumouksen päämääränä Brezhnev piti valtiovallan kasvua, työläisten ja talonpoikien sekä neuvostojen valta-asemaa. 1966 ja 1967 Brezhnev myönsi, että vaikeuksiakin on. Vallankumous ei onnistu yhdellä kertaa. Hänen mukaansa vallankumouksen etuja ovat riiston, kriisien ja työttömyyden loppuminen. Talouskasvun suurta vaikutusta vallankumouksen edistymiseen Brezhnev ylisti vuosina 1964, 1973 ja 1977. Vuonna 1972 hän painotti erityisesti yhteistoimintaa länsimaiden kanssa ja kansallisen kysymyksen ratkaisua. Vallankumous parantaisi henkistä, kulttuurista ja tieteellistä kasvua:

"Jokaisessa kommunistien kokouksessa tulee selväksi päämäärämme... Me kaikki veljesmaat alamme lähestyä niitä päämääriä, joiden vuoksi vallankumous tehtiin. Se oli materiaalisten ja henkisten edellytysten turvaaminen, elämänehtojen ja kulttuurin sekä persoonallisuuden harmoninen kehittyminen." (6/265)

Brezhnevin puhekokoelmassa on 85 viitettä ideologiseen taisteluun. Ylivoimaisesti eniten siihen viitataan vuosina 1969 ja 1970. Ideologisen taistelun tärkein päämäärä oli hänen mukaansa estää vihollisen ideologian tunkeutuminen. Vihollisen ideologiaa olivat reformismi, dogmatismi, revisionismi, imperialismi, antikommunismi, vääristely, vanhan maailman yksityisomaisuus, patriotismi, porvarillinen demokratia, psykologinen sodankäynti. Vuonna 1975 ideologiian ei viitata ollenkaan. ETYK:n innoittamana oli alkanut toisaalta myös ideologinen keskustelu ja rauhanomainen rinnakkainolo julistettiin "tärkeimmäksi menetelmäksi kommunistisen ideologian edistämisessä" (näin mm. Meissner 1979, s. 14). Vuosina 1966 ja 1972 ideologista taistelua käytiin proletaarisen internationalismin, kansallistunteen ja tietoisuuden nostattamiseksi, luokan, ihmisen, vapauden, sosialismin ja kommunismin edistäiseksi (Brezhnevin puhekokoelma osat 1-9). Ideologisen taistelun päämäärä oli luoda uusi ihminen. Vuoden 1979 jälkeen Brezhnev ei enää edes maininnut näitä teemoja. 

Vuosina 1973 ja 1975 hän oli eniten huolissaan atomisodasta ja vuosina 1971, 1972 ja 1978 taloussuhteista. Vuonna 1982 hän käytti eniten käsitettä "myytti neuvostovaarasta" ideologisesta taistelusta puhuessaan. Vuonna 1978 Brezhnev puhui erityisen runsaasti psykologisesta sodasta. Vuonna 1977 hän pöo antanut oman määritelmänsä psykologisen sodankäynnin ja ideologisen taistelun suhteesta:

"Psykologisen sodan spesialisteja kiinnostavat maamme saavutukset hyvin vähän. He yrittävät vääristää älykkäille ihmisille sosialismin kasvua ja käyttävät kaikkia välineitä vääristelläkseen ja suoraan valehdellakseen. Tämä koskee ennen kaikkea neuvostoihmisten perusoikeuksia. Perustuslakimme tärkeimmistä pykälistä vaietaan. Lännessä on 'oikeus' työttömyyteen, 'oikeus' vähemmistöjen syrjimiseen. He syyttävät, että kansalaisten oikeudet eivät saa loukata yhteiskuntaa eivätkä halua nähdä, kuinka monet ihmiset meillä osallistuvat yhteiskunnan toimintaan." (Brezhnev 6/531)

Brezhnev sanoi ideologisen taistelun kiristyneen, koska läntiset maat vääristelevät ja mustamaalaavat Neuvostoliiton toimintaa yhä enemmän:

"Ideologisen taistelun näkyvä kärjistyminen on sekin ollut tosiasia. Lännelle se ei ole ollut pelkkää aatteiden välistä taistelua. Sillä on käytössään kokonainen järjestelmä keinoja, jotka on tarkoitettu heikentämään sosialistista maailmaa ja pirstomaan sitä sisäisesti. Imperialistit ja heidän apurinsa ovat suorittaneet järjestelmällisesti vihamielisiä rynnäkköjä sosialistisia maita vastaan. He ovat mustanneet ja vääristelleet kaikkea mitä näissä maissa tapahtuu." (Brezhnev 1981, s. 14)

Brezhnevin puhekokoelmien indeksissä on 112 viittausta 'luokkataistelu kapitalistisissa maissa' - kohdalla. Luokkataistelun syyt olivat Brezhnevin mukaan enimmäkseen maan ulkopuolella: riistäjät, kapitalistit, imperialistit, sortajat, riistojärjestelmä, riistosuhteet, vanhakantaisuus, monopolit, työtä tekemätön luokka (eniten vuonna 1970). Myös maan sisällä oli luokkataistelun ainesta: viholliset luokat, joilla on yhteys imperialistisiin hallituksiin, "eksyneet" ihmiset. Sisäistä vihollista pelättiin eniten vuonna 1973. Luokkataistelun muotoja olivat Brezhnevin mukaan yhteiskunnallistaminen, likvidointi, sota ja kommunistisen puolueen valtaannousu, kulttuurin ja taloudellisen tason nostaminen. Luokkaitaistelua edisti internationalistinen politiikka, sosialististen maiden integraatio, proletaarien integraatio, organisoituminen, yhtenäisyys, solidaarisuus, ammattiliitot, työläisten yhdistyminen, suuri vallankumous, yhteiskuntaelämän vallankumouksellinen muutos. Tärkeää luokkataistelun edistymisessä oli myös kasvatus. Brezhnev mainitsi usein sellaiset arvot kuin luokkatietoisuus, ideologinen taistelu, marxismi-leninismi, tarkkaavaisuus, sisukkuus, kuri ja miehekkyys. Puheissa painotettiin sosialististen maiden menestyksen merkitystä luokkataistelun voimistumisessa. Sosialistisilla mailla on esimerkin voima, valtava taloudellinen potentiaali, tieteellis-taloudellinen kilpailuvalmius ja kyky puolustaa itseään.

Brezhnev korosti vielä 1960-luvulla kapitalististen maiden vaikeuksia ja erityisesti sen työväenluokan huonoja oloja. Vuonna 1968 kävi Brezhnevin puheista esille, että luokkataistelun tärkein muoto on ideologinen taistelu (2/214). Brezhnevin mukaan kansainvälisissä suhteissa elettiin kiristyvän luokkataistelun aikaa, mikä tarkoitti sitä, että

"imperialistiset maat käyvät ideologista sotaa sosialistisia maita vastaan, tekevät tuholaistoimintaa sosialististen maiden sisällä ja lyövät kiilaa sosialististen maiden välille yrittäen rikkoa kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhtenäisyyttä." (4/274)

Vuoden 1973 jälkeen sanasto tuli huomattavasti neutraalimmaksi ja Brezhnev käytti luokkataistelun yhteydessä käsitteitä kapitalistiset maat, suhteet sosialismin ja kapitalismin välillä, luokkavihollinen, antikommunistinen liike, sosialismin rakentamisen helpottaminen. Kapitalistissa maissa luokkataisteluun kuuluivat hänen mukaansa sosiaalinen taistelu, demokraattinen vapautusliike, rasistiset konfliktit ja lakkoliike. Brezhnevin mukaan Neuvostoliiton työläisten luokkataistelu on erilaista kuin kapitalististen maiden työläisten luokkataistelu, koska "Neuvostoliiton työläiset pyrkivät samalla vahvistamaan Neuvostoliittoa". Mutta kapitalistissa maissa käydään "sosiaalista, kansallista, rasistista ja sodanvastaista konfliktia". Imperialismi on kehittynyt niin pahaksi, että

"monet käyvät taisteluun, koska eivät hyväksy riistoa. Miljoonat taas taistelevat ihmisen perusoikeuksien puolesta ja työtätekevän väestön vapauden puolesta. Kolmas ryhmä haluaa lopun asevarustelulle." (2/595)

Kun Brezhnev vuonna 1976 piti "taistelua rauhan puolesta" kaikkein tärkeimpänä,  oli vielä vuonna 1971 luokkataistelun tärkein muoto ollut talous ja tieteellis-tekninen kehitys:

"Sosialismin ja kapitalismin välisessä luokkataistelussa vahvistuvat ne piirteet, jotka kuuluvat tieteelliseen ja tekniseen kilpailuun kahden maailmanjärjestelmän välillä". (3/236)

Hänen mukaansa taistelu luokkaväkivaltaa vastaan auttaa musertamaa vanhan yhteiskunnan, mutta luokkataistelu ei voi ratkaista jännitystä:

"Meidän päivinämme, kun liennytys on tullut ajankohtaiseksi, on sekä kansainvälisessä työväenliikkeessä että vastustajien piirissä virinnyt kysymys, miten suhtautua luokkataisteluun... Rauhanomainen rinnakkainolo vaikuttaa kansainvälisiin suhteisiin... Jännitystä ei voi laukaista luokkataistelun lakien mukaan. Kapitalistisista riistäjistä ja monopolien puolustajista ei saa tulla jännityksen kiristymisen uhka. On noudatettava tarkkaa periaatetta sekaantumattomuudesta." (5/485)

Brezhnevin puheiden perusteella luokkataistelu tarkoittaa taistelua hyväksikäyttöä ja alistamista vastaan. Se on myös taistelua imperialismia, opportunismia, tihutyötä, yhtenäisyyden rikkojia ja luokkavihollista vastaan. Luokkataistelulla haluttiin turvata demokratia ja rauha, yhtä usein yhteistyö, vapaus, riippumattomuus, sosialismin rakentaminen, kollektivointi ja sen avulla haluttiin kehittää kasvatusta, tietoisuutta ja aktiivisuutta. Luokkataistelua johtivat kaikkien maiden työläiset, puolue ja marxismi-leninismi, yhtä usein hän mainitsi puheissaan johtajaksi pelkästään Neuvostoliiton. Toimeenpanijoina olivat kapitalististen maiden työläiset, yhtenäisyys, solidaarisuus sosialistinen internationaali.

Brezhnevin aikana puhuttiin rauhanomaisesta rinnakkainolosta eniten vuosina 1972-1974. Presidentti Nixon vieraili Moskovassa toukokuussa 1972. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton keskinäiset suhteet luvattiin hoitaa "rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen mukaisesti". Suurvallat vakuuttivat olevansa velvollisia toimimaan maailmanrauhan ylläpitämiseksi. Samoihin aikoihin kirjattiin käsite rauhanomainen rinnakkainolo länsimaiden kanssa tehtyihin sopimuksiin ja pohjustettiin ETYK:n julkilausumaa (katso luku 5.4.6). Marraskuussa 1972 alettiin valmistella ETYK-konferenssia. Sen 1.8.1975 allekirjoitettua loppuasiakirjaa pidettiin Neuvostoliitossa rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä harjoitetun politiikan osoituksena.

Käytännön esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkainolosta Brezhnev piti Neuvostoliiton ja Intian suhteita, koska ne vähentävät sodan vaaraa:

"Intian politiikkamme perustuu rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteille, sitoutumattomuuteen, liennytykseen ja aseistariisunnan politiikkaan. Intian suhteemme ovat ystävälliset. Ne vähentävät sodan vaaraa ja edistävät rauhaa." (8/440)

Neuvostoliiton ja Intian suhteet vahvistavat rauhaa Aasiassa ja osoittavat myös sopimusten ja yhteistyön tuloksia:

"Maiden välisiä suhteita kehitetään Rauhan, ystävyyden ja yhteistyön sopimuksen pohjalta. Suhteet ovat rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan tulosta, eri sosiaalista ja taloudellista järjestelmää edustavien valtioiden yhteistyötä." (8/554)

Mutta samalla kun Intia on sitoutumaton, taistelee se Neuvostoliiton mukaan myös imperialismia vastaan:

"Kunnioitamme suuresti Intian politiikkaa, joka perustuu rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteisiin ja sitoutumattomuuteen. Se toimii rauhan ja liennytyksen puolesta, imperialismia, kolonialismia ja rasismia vastaan." (8/558)

Erityisesti vallankumouksen juhlapäivinä ja Leninin muistopäivinä pitämissään puheissa Brezhnev korosti rauhanomaisen rinnakkainolon vallankumouksellista merkitystä:

"Rauhanomainen rinnakkainolo perustuu toistensa ymmärtämiseen ja molemmille puolille edulliseen yhteistyöhön. Sen lisäksi rauhanomainen rinnakkainolo edesauttaa vapautustaistelujen onnistumista ja kansojen vallankumouksellisen tehtävän toteutumista." (puhe lokakuun vallankumousjuhlassa 6.11.64, Brezhnev 1/27)

"Sosialistiset maat ovat aktiivisia rauhan puolustajia ja aseistariisunnan edistäjiä ja yrittävät näin vahvistaa käytännössä maanosassamme eri yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita. Tämä politiikka vastaa vallankumouksellisten voimien etuja, niiden kaikkien kansojen etuja, jotka taistelevat sosialismin ja demokratian puolesta." (Neuvostovaltion 50-vuotisjuhla, 3/163)

Brezhnevin mukaan "kestävä rauha ja rauhanomainen rinnakkainolo" antavat hyvät edellytykset muiden tärkeiden kysymysten ratkaisemiseksi. Näitä muita tärkeitä kysymyksiä ovat "kansallinen vapautus, sosiaalinen edistys ja eri maiden välisen taloudellisen epätasa-arvon voittaminen" (4/376). 

1980-luvulla rauhanomaisesta rinnakkainolosta puhuttiin lähinnä synonyymisesti rauhan kanssa:

"... pitäen lähtökohtana yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon periaatetta ja kansainvälisen liennytyksen välttämättömyyttä." (Brezhnev, 8/433)

Suurimpina rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan vastustajina Brezhnev piti "taantumusta, rasismia, kolonialismia ja fasismia". Juuri näiden ajatussuuntien kannattajat vastustavat Brezhnevin mukaan "sosiaalista kehitystä, vapautta, riippumattomuutta ja kansojen tasa-arvoa" (4/383). 23. puoluekokouksen toimintakertomuksessa Brezhnev määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon ehdot:

"Tiivistäen, rauhanomaista rinnakkainoloa ei voi olla niiden maiden kanssa, joissa on meneillään luokka- ja kansallinen vapautusprosessi. Rauhanomainen rinnakkainolo ei koske alistajien ja alistettujen välisiä suhteita eikä suhteita siirtomaihin." (29.3.1966, 1/295)

Rauhanomaisen rinnakkainolon ulkopolitiikan merkityksenä on, että "imperialistit eivät lisää hyökkäyksiään Neuvostoliittoon":

"Nykyään Neuvostoliitto seuraa leniniläistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa ja molemmille edullista yhteistyötä kapitalististen maiden kanssa estäen imperialistien aggressiiviset aikeet." (23.2.1981, 9/160)

Brezhnev käytti 1980-luvulla rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä yhä vähemmän käsitteitä erilainen järjestelmä ja kommunismin leviäminen. Eniten tuli esille sanonta kahden järjestelmän välinen rauhanomainen rinnakkainolo. Uudenlaisesta rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta olivat osoituksena "maiden väliset yhä tiiviimmät yhteydenotot". Brezhnev viittaa jopa "yhteisen kielen löytymiseen" eri ongelmien ratkaisemiseksi ja tarkoittaa tällöin ETYKiä (9/164). Brezhnevin mukaan Leninin kehittämä käsite rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa samaa kuin käsite liennytys ('laukeaminen'). Kummatkin käsitteet tarkoittavat, että "valtiot eivät sekaannu toistensa sisäisiin asioihin eikä riitoja ratkaista väkivalloin" (7/444). Tärkein tavoite on aseistariisunta, mutta myös kaupan ja tieteellisen yhteistyön esteet on poistettava (8/1983).

25. puoluekokouksessa viittaus rauhanomaiseen rinnakkainoloon oli enää liturginen:

"Suhteissamme kapitalistisiin maihin on yhä ratkaisevaa rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden toteuttaminen kestävän rauhan saavuttamiseksi ja sodan vaaran vähentämiseksi." (1976, Brezhnev, 6/50)

Nuorison maailmankonferenssiin 23.2.1978 mennessä oli tultu siihen, että Brezhnev liitti puheessaan rauhanomaiseen rinnakkainoloon käsitteet "parempi tulevaisuus" ja "perimmäinen elinmahdollisuus".

26. puoluekokouksen rauhanohjelmassa julistettiin, että "siirtyminen kylmästä sodasta rauhanomaiseen rinnakkainoloon" on vuosikymmenen päätarkoitus. Rauhanomaista rinnakkainoloa ei selitelty, viitattiin vain edellisiin ohjelmiin:

"Toimintakertomuksen aikana toteutti SNTL edelleen aktiivisesti leniniläistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa ja molemmille puolille edullista yhteistyötä kapitalististen maiden kanssa, sellaista politiikkaa, mikä päättäväisesti estää imperialismin aggressiiviset salajuonet." (Brezhnev 9/422)

5.3.6. Rauhanomaisen rinnakkainolon kehitys 1980-luvulla

Andropovilta on ilmestynyt kolmiosainen puhekokoelma ja sen lyhennelmä Valittuja puheita ja kirjoituksia. Lyhennelmään on painettu Andropovin vuosina 1942-1983 pitämät tärkeimmät puheet, kaikkiaan 32 kappaletta. Rauhanomainen rinnakkainolo mainittiin noin 40 prosenttissa näistä puheista (18 kertaa, 13 puheessa). Myös rauhanomaisen rinnakkainolon ensimmäisen hyponyymikentän sanat olivat ahkerammassa käytössä kuin edeltäjänsä Brezhnevin kaudella: ideologinen taistelu kahden järjestelmän välillä 11 puheessa. luokkataistelu 11 puheessa, maailmanvallankumouksellinen prosessi kuudessa puheessa, taloudellinen kilpailu kuudessa puheessa.

Kommunistisen liikkeen yhtenäisyys ja kansallisten tarpeiden yhteensovittaminen tulee esille Andropovin Berliinissä ensimmäisen internationaalin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 26.9.1964 pitämässä puheessa. Andropov yhdisti kansainvälisten ja kansallisten ongelmien ratkaisun "taisteluun rauhan ja erilaista sosiaalista järjestelmää edustavien maiden rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta" (1983, s. 57). Rauhan säilyttäminen oli hänestä entistä tärkeämpää, koska "atomiaseita on paljon". Myös kansallisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen vaatii rauhaa. Myöhemmin hän nosti rauhanomaisen rinnakkainolon tärkeimmäksi eduksi Neuvostoliiton turvallisuuden ja erityisesti läntisten aatteiden pysäyttämisen rajalle:

"Puolueemme ja neuvostohallitus noudattavat erilaista sosiaalista järjestelmää edustavien maiden kanssa rauhanomaisen rinnakkainolon linjaa. Mutta neuvostoihmiset ymmärtävät, että tästä linjasta tulee sitä enemmän hyötyä mitä paremmin isänmaamme turvallisuus varmistetaan. Mitä varmemmin Neuvostoliiton rajat on suljettu imperialismin agenteilta sitä varmemmin lyömme vihollisen ... vastaiskun." (20.12.1967, Andropov 1983, s. 91)

Leninin 106-vuotispäivän kunniaksi pitämässään puheessa Andropov palauttaa mieleen Leninin sanamuodon rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta:

"Rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka tai kuten siihen aikaan puhuttiin kahta eri omistustapaa edustavan järjestelmän, taloudellisesti ja sosiaalis-poliittisesti vastakkaisen järjestelmän 'rauhallinen yhdessäeläminen' ". (Andropov 1983, s. 130)

Andropovin mukaan Lenin "suurena realistina" käsitti, että tuolloin muutos ei voinut tapahtua rauhanomaisesti eikä sotia voitu poistaa ihmiskunnan kehityksestä. Taistelu rauhan puolesta voisi vain lykätä sotaa, toimia hengähdystaukona. Mutta 1980-luvulla puolueen tarkoitus ei olisi enää hengähdystauon varmistaminen vaan kestävän ja oikeudenmukaisen rauhantilan luominen maan päälle. Niinpä viime vuosina oli hänen mielestään siirrytty kylmästä sodasta rauhanomaiseen rinnakkainoloon (1983, s. 130). Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa Andropovin mukaan keskusteluja, sopimuksia, kompromisseja ja yhteistyötä kapitalististen maiden kanssa. '"Näin oli Leninin aikana ja näin on nyt" (Andropov 1983, s. 131). Mutta Andropov jatkaa: "Tämän ohella politiikkamme perusteet ja päämäärät ovat aina luokkakantaisia." Mutta ei edes aatteiden taistelu saa hänen mukaansa horjuttaa rauhaa: Ideologista taistelua ja luokkataistelua yleensä ei mikään saa vaarantaa. Juuri rauhanomainen rinnakkainolo takaa sen, että aatteiden taistelussa ei sekaannuta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Ydinaseiden aikakaudella ei Andropovin mukaan ole vaihtoehtoa rauhanomaiselle rinnakkainololle "eli liennytykselle". Puheensa lopuksi hän julistaa:

"Taistelu rauhan, rauhanomaisen rinnakkainolon ja liennytyksen puolesta on demokraattisen liikkeen kaikkein tärkein tehtävä. Se nostaa kommunistien asemaa. Kommunisit ovat koko demokraattisen ja edistyksellisen liikkeen etujoukko." (1983, s. 133)

Andropov uskoi, että kapitalismi oli joutunut uuden tilanteen eteen ja se on pakotettu rauhanomaiseen rinnakkainoloon ja yhteistyöhön sosialististen maiden kanssa. Siksi myös sosiaalinen taistelu edistyy (5.8.1978, Andropov 1983, s. 158). Andropovin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä eniten käyttämiä seemejä vuoden 1980 alusta lähtien olivat tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus ja pelkkä rinnakkainolo. Suomi oli ainut maa, joka Andropovin puhekokoelmassa nostettiin esimerkiksi rauhanomaisesta rinnakkainolosta (Koiviston vierailu 6.6.1983, Andropov 1983, s. 282).

Neuvostoliiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi pitämässään puheessa 21.12.1982 Andropov ylisti Neuvostoliiton auktoriteetin kasvua. Rauhallisen yhteistyön sopimuksia on tehty kaikkiin maanosiin kuuluvien maiden kanssa. Rauhanomaisesta rinnakkainolosta hän sanoi erityisesti:

"Neuvostoliiton ulkopolitiikan perustana rauhanomaisen rinnakkainolon periaate on saanut laajaa kansainvälistä huomiota. Se on liitetty kymmeniin kansainvälisiin dokumentteihin, joiden joukossa on myös yleiseurooppalaisen kokouksen päätösasiakirja Helsingissä." (Andropov 1983, s. 14)

Gorbatshov käytti alkuaikoinaan rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä ulkopoliittisissa lausunnoissa, mutta hän ei antanut sille edes niin ideologiapainotteista merkitystä kuin Andropov. Gorbatshov toisti puheissaan samoja taloudellisia tosiasioita kuin Lenin aikoinaan. Gorbatshovin mukaan Neuvostoliiton on ennen kaikkea pystyttävä korottamaan kansan kulutustasoa. Jos rauhanomainen rinnakkainolo tarjoaa mahdollisuuden parantaa taloudellista tilaa, hän kannattaa sitä.

Gorbatshov ei pitänyt kahden järjestelmän välistä taistelua perusongelmana. Väistämätön vihollisuus kapitalismin ja sosialismin välillä on se osa leniniläistä oppia, josta luovuttiin uuden ajattelun. Luokkataistelun ensisijaisuudesta luovuttiin lopullisesti 27. puoluekokouksessa vuonna 1986. Viittaukset luokka taisteluun rauhanomaisen rinnakkainolon yhtenä muotona poistettiin puolueen ohjelmasta vuonna 1986. Yhteistyö suurvaltojen välillä sai uusia ulottuvuuksia. Tämä näkyi sekä aseidensupistusneuvotteluissa että tavoitteissa kolmannessa maailmassa.

Myös koeksistenssin politiikassa saavutettiin "uusi taso'". Dogmi, jonka mukaan rauhanomainen rinnakkainolo olisi yksi luokkataistelun muoto ja auttaisi luokkataisteluja lännessä, poistettiin, koska sen sanottiin vähentäneen Neuvostoliiton luotettavuutta lännessä (Wettig 1988, s. 380). Gorbatshov selitti keskuskomitean kokouksessa 8.1.1988: "Lännessä kysytään mikä rauha ja mikä rauhanomainen rinnakkainolo se on, jos sen varjolla on tarkoitus levittää luokkataistelua lännessä". 

Ulkoministerien tapaamisessa kesäkuussa 1988 Shevardnadze selvitti, että kahden järjestelmän välinen konfrontaatio ei ole enää tämän aikakauden tärkein suuntaus (Teltschik 1989, s. 215). Tärkeintä on keskinäinen riippuvuus. Vaikka rauhanomainen rinnakkainolo ei enää tarkoittaisikaan luokkataistelua, kahden järjestelmän välisestä erimielisyydestä ei kuitenkaan ole luovuttu. Gorbatsov ei vielä vuosikymmenen vaihteessa sanonut luopuneensa luokkakantaisesta suhtautumisesta kansainvälisiin suhteisiin. Kapitalismin ja sosialismin ei ollut tarkoitus vieläkään olla olemassa vierekkäin, vaan ennen kaikkea ideologisen taistelun menetelmillä pyrittiin saavuttamaan voitto korkeampi tasoiselle sosialismille. Luokkataistelusta siis yhä puhuttiin, mutta ihmiskunnan edun yhteydessä (Haslam 1989, s. 681).

Neuvostoliiton historiassa Gorbatshovin oli otettava avoimesti kantaa sekä kansallisiin että ideologisiin erimielisyyksiin. Hänen tehtäväkseen tuli myös uudistaa "mukavuutta, jäykkyyttä ja henkilökohtaista etua" tavoitteleva poliittinen johto (Löwenthal 1988, s. 516). Löwenthalin mukaan

"Gorbatshov ei luovu toiveestaan sosialistisesta tulevaisuudesta, mutta hän korvaa toistaiseksi opin väistämättömästä vihollisuudesta 'kapitalismin' ja 'sosialismin' välillä taloudellisella ja inhimillisellä yhteistyöllä. Hän säilyttää poliittiset ja ideologiset erot." (1988, s. 519)

Neuvostoliiton johtajista jokaisella on ollut oma vihollisensa. Leninille se oli nälkä, Stalinille sisäinen vastavallankumous, Hrushtsheville sota, Brezhneville kasaantuvat sisäiset, ennen kaikkea taloudelliset vaikeudet ja Gorbatsoville demokraattisten oikeuksien puuttuminen sosialistisessa yhteiskunnassa. Näitä vihollisia vastaan taisteltiin menetelmillä, joiden yhteisnimitys on ollut rauhanomainen rinnakkainolo. Leninille se tarkoitti taloudellisia sopimuksia ja kapitalististen maiden keskinäisten riitojen edistämistä liittoutumalla pasifistien kanssa. Stalinille teknisten taitojen tuontia puolustusta rakentavalle Neuvostoliitolle, Hrushtsheville atomisodan pelon vähentämistä ja Brezhneville keinoa estää tiedot länsimaiden huimasta taloudellisesta kehityksestä eli ideologista taistelua.