Berliiniläinen politologian professori Martin Jänicke on kirjassaan Staatsversagen (Valtion kyvyttömyys) luetellut ne todelliset kohteet, joihin verovarat ohjautuvat. Hän osoittaa, että varoistamme yhä suurempi osa menee “nauravalle kolmoselle” eli kansainväliselle, globaalille pankkimaailmalle. Kunta rakentaa vedenpuhdistamon ja ottaa sitä varten lainaa. Kuinka monta prosenttia kunta maksaa niin kutsuttua korkoa ja kenen hyväksi rahalle maksettu korko koituu? "Oletan että niille, jotka ansaitsevat elantonsa rahalla, paperilla – sopimalla, istuvat nojatuolissa odottamassa setelinipun kallistumista." Korkojen ohella toinen yllättävä veronielu on oikeus verovähennyksiin. Jos minä Marketta ostan tietokoneen, polkupyörän, puita - maksan veron. Jos Eko-osuuskunta Kaijanniemi ostaa vastaavat tuotteet, saa se ne 17-22% halvemmalla eli valtio on subventoinut firman ostoja. Kun osaa oikein sukkuloida, saa mukavan, teknisesti mukavan, elämän ihan käyttäen veroina kerättyä rahaa. Lenita Airistohan elää mukavasti eikä koskaan maksanut veroja. Ekologiselta kannalta vihreiden olisi tärkeä tuoda esiin, mistä raha valtion kassaan tulee.

Seuraava juttu perustuu prof. Martin Jänicken kirjaan Staatsversagen sekä kahteen kirjasta pitämääni  esitelmään:

Politiikan tutkimuksen päivät

Mikropolitiikkaryhmä

Jyväskylä 27.3.1989

 

 

Vihreiden valtuutettujen tapaaminen 

Tampere 14.11.1992: Lahjomaton vihreä vaikuttaja

 

Viaton poliitikko uskoo, että

• virkamies toteuttaa kunnanvaltuutettujen päätöksiä
• talouselämä tuottaa vaaleissa valittujen edustajien päättämiä palveluja
• tieteellisesti perusteltu päätös edistää yhteiskunnallista kehitystä
• tiedotusvälineet pitävät kansalaiset ajan tasalla päätösten taustoista
• pankit toimivat vain rahan välittäjinä
• verotuksen avulla tasataan eriarvoisuutta
• kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen on kansalaisten elinehto
• vaaleissa valitulla edustajalla on valtaa 

Lahjonta tai suuri henkilökohtainen taloudellinen hyöty ei ole enää suurin ongelma kunnallisessa päätöksenteossa. Enää eivät rakennuttajat tarjoa Espanjan lomia. Sen sijaan vihreänkin valtuutetun itsenäistä ja eettisesti harkittua päätöksen tekoa saattaa estää moni rakenteellinen ja salakavala kehityskulku kunnallisessa ja valtiollisessa päätöksenteossa.

Suureksi uhkaksi on noussut halu olla "yhteistyökykyinen", hyvän kaverin maineen tavoittelu sotkee pään. Henkilökohtaiset heikkoutemme lahjovat meitä tekemään päätöksiä, joita emme ilmakehän paksuuntuessa kehtaa enää lapsillemme mainita. Jos kunnanvaltuutettu tunnistaa ja tiedostaa osia päätösketjun mekanismista, voi hänestä kehittyä lahjomaton, ja eettisesti vastuullisiin esityksiin kykenevä!

 

Perinteisesti valtiota on pidetty jonkinlaisena isähahmona, johon voi luottaa. Mutta yhä useammat alkavat käsittää, että valtio ei ota enää huomioon kansalaisten pieniä tarpeita  päätöksenteossa. Valta on jakautunut niin monen asiantuntijan ja viraston kesken, että valtaa ei ole kenelläkään.

 

Läntisessä teollisuusvaltiossa luottamushenkilöt eivät voi enää juurikaan vaikuttaa päätöksiin. Poliitikosta on tullut vallitsevan valtiokoneiston laillistaja, ei toimija eikä muuttaja. Poliitikko ajaa hankkeita ja äänestää asioista, jotka on päätetty jo jossain muualla.

Poliitikon asemaa vähentää se, että

• hänellä on hajanainen kannattajakunta eli äänestäjät, kun taas virkamiehellä on ympärillään ylenmäärin pitkään asiaan perehtyneitä erikoisasiantuntijoita.
  
• Poliitikot ovat tavallisesti hallinnon alalla amatöörejä ja heidän toimintajaksonsa on vain neljä vuotta. Virkamiehet istuvat virassaan eliniän.
  
• Valtuutettujen toimintaa valvotaan lehdistössä ja heidän on osallistuttava vaaleihin. Vaaleissa valittu päättäjä voi korkeintaan esitellä virkakoneiston tekemiä suunnitelmia. Hän on parhaimmillaankin vain valtiollisen politiikan esittelijä ja popularisoija.
  

Alkuperäinen demokraattinen hallintotapa on hiljaa haudattu. Tätä mieltä on vertailevan politiikan ja kriisihallinnan professori Jänicke. Hän löytää useita esimerkkejä valtion ja virkakoneiston etääntymisestä demokraattisesti valituista päättäjistä.

 

Jänicken mielipiteet ovat erityisen mielenkiintoisia siksi, että hän peilaa konservatiivisia teoreettisia valtio-oppeja käytännön kokemuksiin vihreänä parlamentaarikkona. Hänen yhteenvetonsa nykyisestä päätökseneosta ei ole mairitteleva: “Itselläni oli mahdollisuus seurata Berliinin valtuuston jäsenenä vuodesta 1981 lähtien suhteellisen voimakkaan parlamentin työskentelyä. Siitä huolimatta käytiin kahden vuoden aikana vain yhden ainoan kerran kunnollinen keskustelu. Oli kyse koiraveron korottamisesta." Istuessani itse kaupunginvaltuutettuna Espoossa seurasin kiinnostuneena, miten Suomen kolmanneksi suurimman kunnan suhtautuminen koiraveroon saatettiin voimaan. Voin yhtyä Jänickeen: puhujapöntöstä kuului kerrankin inhimillisiä, omakohtaisia ja asiantuntevia puheenvuoroja pitkälle yli puolen yön.

 

Jänicken mukaan poliitikot itse suhtautuvat säälittävän vakavasti näennäiseen valtaansa päättää, kontrolloida ja kantaa vastuuta. Valtuutetuksi lähteminen on “leikki johon järkevät ihmiset ryhtyvät neljän vuoden makupalan toivossa“. Valta on siirtynyt virkamiehille. Virkamiehet määräävät järjestäytyneen asiakaskuntansa kanssa, minkälaisia päätöksiä tehdään.

Jänicke ei pui kirjassaan koiraveroa. Politiikan tutkijana ja tekijänä hän pohjustaa väitteensä nykyisen demokratian epäonnistumisesta huolellisesti ja tuo esille uudenlaista tilastotietoa. Hänen kuvauksensa poliitikon voimattomuudesta osoittaa myös ne järkähtämättömät tosiasiat, joihin esim. Espoon kokoisen kunnan poliitikko törmää.

 

Pyrin seuraavassa selvittämään Jänicken kirjan pohjalta niitä esteitä, joita luottamushenkilönä myös itse olen kokenut ylipääsemättömän korkeiksi neljän vuoden aikana ja joiden vuoksi yhteisten asioiden hoitaminen ei enää onnistu vaaleissa valitulta edustajalta.

 

 

Viranomaisen kieli

Ensimmäiseksi esteeksi nousee kielimuuri. Virkamiesten käyttämä kieli on vieraantunut arkipäivästä ja muuttunut vuosikausia kestäneen harjaantumisen varmuudella koodikieleksi, jonka perusteella ulkopuolisen on jokseenkin mahdoton tehdä johtopäätöksiä. Uusi luottamushenkilö saattaa ajatella: jos vain mietin riittävän tarkkaan, voin kyllä ymmärtää, mitä tällä lauseella ja perustelulla tarkoitetaan. Kun hän ei onnistu tajuamaan ja pyytää selvitystä virkamieheltä, törmää hän erikoisasiantuntijan ammattislangiin.

Poliittisen kielen sanat kuulostavat helpoilta ymmärtää. Se on väärä päätelmä, sanoo Jänicke. Jo Thomas Hobbe kirjoitti: "Viisaille ihmisille sanat ovat kuin laskennallisia markkoja, joiden avulla he toimivat. Tyhmät pitävät sanoja selvinä kolikkoina." Sopivasti määrättyjä sanoja kuten demokratia, vapaus, kriisi, yhteistyökyky, työpaikkaomavaraisuus, isänmaan puolesta jne. yhdistelemällä virkamies saa esityksensä kuulostamaan itsestään selvältä. Demokratian yleiset käsitteet eivät kuitenkaan kuvaa mitään esinettä tai tapahtumaa, mikä olisi tuttu arkipäivästä ja siksi niitä kutsutaan tyhjiösanoiksi. Poliitikon olisi tingattava, mitä virkamies millioinkin abstrakteilla käsitteillään tarkoittaa.

 

 

Viranomaisen pykälätuntemus

 

Myös päätösten taustalla olevan erikoismateriaalin määrä on paisunut käsittämättömäksi. Valtuutettu saattaa lukea silmänsä punaisiksi virkamiesten toimittamia papereita pääsemättä perille todellisista vaihtoehdoista. Jos valtuutettu sattuu olemaan itse asiantuntija juuri päätettävän asian suhteen, virkamiehellä on vielä monta valttia takataskussaan. Jänicke kärjistää tilanteen: “Jos luottamushenkilö ei hyväksy esitystä ensi lukemalla, vaan alkaa esittää omia poliittisia näkemyksiään ja tutkimustuloksiaan, tulee seinä vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän on muotoillut aloitteen. Virkamies kertoo, että “lain sallimissa puitteissa ehdotus ei ole toteutettavissa", “se ei kuulu asianomaiselle virastolle", "ylittää talousarvion sallimat rajat". Byrokratialla on paljon mahdollisuuksia ajaa omia etujaan ja saada oma tai edustamansa ryhmän kanta läpi.

 

Jänicke nimittää virkamiesten tyrmäystä ”byrokraattiseksi veto-oikeudeksi”. Suomessa onkin joissain kunnissa perustettu kylän ihmettelijän virka. Se tarkoittaa henkilöä, joko pystyy sukeltamaan byrokraattisen viidakon läpi ja selittämään kuntalaisille esityksen piilosanoman. Virkamiesten “tietoa” voi verrata entisajan valtionsalaisuuksiin. Vuosisadan alussa virkamiehiä oli kielletty virkavalan uhalla kertomasta asioista, nyt ollaan periaatteessa avoimia, mutta päätösten taustat peitellään taidokkaasti. Luottamushenkilö saattaa tuntea jopa syyllisyyttä omasta pätemättömyydestään.

 

 

Viranomaisen pitkä virkaura

 

Neljäksi vuodeksi valitulla valtuutetulla ei ole mahdollisuutta kerätä yhtä paljon tietoa päätösten taustoista kuin varta vasten koulutuksen saaneella ja kuukausipalkkaa nauttivalla virkamiehellä.

 

Poliitikko on ainut yhteiskunnan vaikuttajista, jonka tekemisiä kontrolloidaan jatkuvasti. Hän joutuu noudattamaan toiminnassaan sekä lakia ja valvontaa että turvautumaan kansalaisten kontrolliin vaaleissa. Viranomaiset valitaan eliniäksi ja he ovat ammattilaisia omassa toimessaan. Heillä on toimintavapaus ja määrätty salassapito-oikeuskin. Heillä on myös tukenaan suuri joukko muita viranomaisia.

 

Perustuslain mukaan luottamushenkilöllä on oikeus ja velvollisuus neuvoa ja valvoa viranomaisia. Miten luottamushenkilö voisikaan enää vahtia niin suurta virkamiesten määrää? Vuoden 1950 jälkeen on viranomaisten määrä kaksinkertaistunut. Parlamentaaristen poliitikkojen määrä on kuitenkin pysynyt samana, koska se nousee vain suhteessa asukaslukuun. Yhtä kansanedustajaa kohti on Saksassa 1578 virkamiestä.

 

Virkamiesten määräys- ja päätösvallan kasvu johtuu samasta syystä kuin teollisuuden johtajien saama valta talouselämässä: yhteiskunnassa vallitsee yhä suurempi erikoistuminen, keskittyminen, rationalisointi, rutinoituminen ja ammattipätevyyden arvostus. Ne takaavat teollisuuden ja valtion edustajille tietomäärän, jota alueelliset päättäjät ja yksityisyrittäjät eivät voi kyseenalaistaa. Kiinnostava on myös, että keskushallinnon virkamiehet tulevat yhteiskunnalle kaikkein kalleimmiksi.

 

”Demokratiassa ei keskitytä huolehtimaan tulevista sukupolvista. Syynä ovat jatkuvasti toistuvat vaalit. Ne ovat yhteiskunnan ongelma. Vaalit sitovat kädet ja rajoittavat vaikeiden päätösten tekemisen”. (taloustieteen tohtori Dambisa Moyo, Time-lehden listan mukaan yksi vuoden 2009 maailman sadasta vaikutusvaltaisimmasta naisesta)

 

Viranomaisvetoinen talousarvio

 

Talousarviossa määrätään kunnan toiminnan suuntaviivat. Budjetista päättävät periaatteessa luottamushenkilöt. Mutta juuri talousarvion tarkastelu osoittaa Jänicken mukaan, miten vähän vaikutusta luottamushenkilöillä on. Saksassa muutokset joka vuotisessa talousarviossa ovat pitkään olleet yksi prosentti puoleen tai toiseen. Verovarojen ohjautuminen eri hallintokuntien välillä on siis vaihdellut keskimäärin yhden prosentin! Läntisissä teollisuusmaissa on samanlainen muutoksia karttava kehitys, myös eri maiden talousarviot muistuttavat yhä enemmän toisiaan.

 

 

Viranomaisten ja teollisuusjohtajien yhteispeli

 

Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, miten paljon virkamiesten ympärille kerääntyy niiden teollisuusalojen edustajia, joiden elämään juuri kyseisen viranomaisen esitykset vaikuttavat. Asetehtaiden ja rakennusliikkeiden tilaukset kulkevat lähes kokonaan virkamiesten käsien läpi. 

Kunta on erinomainen ostaja monesta syystä. Tuottaja tietää ennakolta ja hyvissä ajoin, mitä häneltä tilataan. Hänen ei tarvitse uhrata varoja mainontaan. Monopoliasiakkaan edessä voi myös helpommin lyöttäytyä yhteen muiden tuottajien kanssa ja sopia hinnoista. Suurimpia lobbaajia ovat rakennusalan yritykset, joilla on huomattavia etuja verrattuna niihin tuotantolaitoksiin, jotka joutuvat etsimään asiakkaansa vapailta markkinoilta. Valtion kustannuksella elää myös suurin osa juristeista. Juristit ja teollisuus muodostavat oman luottamushenkilöille läpinäkymättömän "kompleksinsa".

 

Markkinatalouden periaatteisiin kuuluu sekaantumattomuus yksityisten yritysten asioihin. Kaupoista päättävät yritykset ja niiden johtajat. Kuitenkin jos taloudessa menee pieleen, koko syyteryöppy lankeaa valtion harteille, oli sitten kyse inflaatiosta tai työttömyydestä. Poliiikot ja "päättäjät" joutuvat puolustamaan virkamiesten ja yritysjohtajien päätöksiä.

 

Myös valtion sisäisen turvallisuuden ylläpitoon kuluu yhä enemmän verovaroja. Saksassa on Jänicken mukaan rikosten määrä noussut vuosina 1965-1983 3000:sta 7000:een. Julkisia varoja kului 16 miljardia DM, kun 20 vuotta aikaisemmin vain 3 miljardia. Sisäministeriöön palkattiin 50 prosenttia enemmän virkailijoita, rakennettiin vankiloita ja parannettiin poliisien teknistä kalustoa. Kuitenkin poliisi pystyi selvittämään vain 45 prosenttia rikoksista, kun aikaisemmin selvitettiin 53 prosenttia. Jänicke huomauttaa: "Miksi ei keskustella rikollisuuden kasvun syistä?"

 

Virkamiesten määrän suhde hyötyyn seuraa samaa logiikkaa kuin lannoitteiden määrän suhde pellon tuottoon: jossakin vaiheessa hyöty laskee jyrkästi. Siksi Jänicken mukaan periaatteelliset säännöt tulisi päättää mahdollisimman isolla alueella keskitetysti, mutta kontrolli, valvonta ja tarkastus mahdollisimman lähellä niitä, joita asia koskee.

 

Herman Kahn on käyttänyt käsitettä jälkiteollisuus, mutta ryhtyi jo vuonna 1979 puhumaan superteollisuudesta. Superteollisuudella hän tarkoitti sitä maailmanlaajuista teollisuutta, jonka toiminta on niin valtavaa, että sen sivutuotteena syntynyt teollisuus vaikuttaa maailman kehitykseen enemmän kuin varsinainen teollisuuden tuotanto. Superteollisuuden pääpaholaisia ovat öljy- ja energiajätit, autoala sekä kemian-, elektroniikan ja terästeollisuus. Ne pystyvät vaikuttamaan maailmanmarkkinoihin.

Uudeksi kiusaksi luottamushenkilölle on noussut "eko-teollinen kompleksi".

• Puhdistus- ja siistauslaitosten yleistyessä joutuvat virkamiehet luonnollisesti tekemään laskelmia niidenkin tuottamista hyödyistä.
  
• Sosiaaliviraston kiinteät yhteydet teollisuuteen tulevat esille sekä asiakassuhteissa että mittavissa hankinnoissa.
  
• Keskustelu lääkintähoidon lisäämisestä on ilmaista mainosta lääketeollisuudelle.
• Tieliikenne pystyy kasvamaan vain, jos julkinen valta päättää rakentaa katuja. Teiden rakentamiseen osallistuvat yritykset tuskin vastustavat autoliikenteen edistämistä.

 

Kunnissa valta on nykyään jakautunut niin monen asiantuntijan ja niin monen viraston kesken, että valitun poliitikon on lähes mahdoton nähdä sitä kokonaisuutta, mihin hänen äänestyskäyttäytymisensä vaikuttaa. Voiko moottoritien rakentamisen estää kalastaja, joka saa pyydyksiinsä silmättömiä kaloja tai maanviljelijä, jonka tuotteet käännytetään takaisin ostajamaan rajoilta? Energian tai auton käyttöä on vaikea rajoittaa, jos yhteiskunnan kokonaisuus rakentuu liikkumisen varaan. Ääriesimerkkinä kunnallisen demokratian järjettömyydestä on tapaus Loviisan kunnanvaltuustossa. Siellä uuden viran perustamiseen tarvitaan 2/3 edustajien kannatus, mutta atomivoimalan rakentamisesta voi päättää vain1/2 edustajista.

 

 

Viranomainen ”tieteen” ohjenuorassa

 

Viranomaisten ja alihankkijoiden ohella poliitikon toimintaa vaikeuttavat muutkin teollistuneelle yhteiskunnalle tyypilliset liittoutumat. Yhteiskuntaa ja luontoa on muutettu "tieteellisin" perustein. Jänicke kysyy, kuinka tämä kehitys ylipäänsä enää on sopusoinnussa demokraattisen hallintotavan tai edes perustuslain kanssa. Tiedelaitokset saavat toisin kuin muut valtion laitokset päättää rahojensa jakamisesta itse. Tieteen vapauden puolustamiseksi käytetään samoja argumentteja kuin taloudellisten vapauksien puolustamisessa. Erityisesti atomiaseet ovat nostaneet kysymyksen, kuinka pitkälle tiede yleensä on enää yhdistettävissä vallitsevaan poliittiseen järjestelmään.

Kunnan tasolla ihmetystä herättävät eniten kierrätystä ja liikennettä koskevien tieteellisten tutkimusten kriteerit. Merkkejä on siitä, että poliitikot, samoin kuin viranomaiset, tilaavat niin monta tutkimusta, että saavat halutun tuloksen. Big Science elää valtaosin valtiollisen asiakaskunnan kustannuksella.

 

Viranomaisen ja pankkien salaliitto

 

Täysin tuntematon on vielä se "viskaalin ja luotonantajan kompleksi", joka elää valtiolle antamiensa luottojen varassa. Pankkiireilla on vuosi vuodelta enemmän merkitystä ja läheinen suhde taloussuunnittelun viranomaisiin. Useissa maissa jo 10 prosenttia kansantulosta kuluu pelkästään pankeille maksettavaan korkoon. Espoossa kului varovaisen arvion mukaan vuonna 1991 121 milj. mk korkojen maksuun. Joissakin kaupungeissa verotuloista jopa 12 prosenttia menee korkoihin pankeille.

 

Pankkimaailma saa valtavan hyödyn siitä, että kunta rakentaa nimenomaan lainavaroilla kansalaisille välttämättömiä palveluja. Juuri julkinen velkaantuminen on nostanut korot pilviin. Jänicken mukaan Saksan toiseksi suurimman maakuntapankin lainoista 40 prosenttia on myönnetty valtiolle ja kunnille. Vaikka markkinatalousjärjestelmään kuuluu velka ja korkojen maksu, ei kunnan velkaantumisessa ole kyse enää normaalista velkaantumisesta, vaan yrityksestä paikata suunnitelmassa tehtyjä virheitä. Sellainen velkaantuminen on epätaloudellista, joka ei tuotakaan uusia verotuloja. Kunta siis ostetaan julkinen tuote kalliimmalla. Se ei tarkoita, että tuotettaisiin parempia ja ympäristöystävällisempiä tuotteita, vaan että pankille, “nauravalle kolmannelle“, maksetaan yhä suurempi osa verotuloista korkojen muodossa. Useissa valtioissa on otettu velkaa jopa taloudellisen kasvun nostamiseksi ja on näin pönkitetty illuusiota talouskasvusta.

”Ministeriksi voi kirvesmies vieläkin kelvata, mutta todellinen päätöksenteko meritokraattisessa yhteiskunnassa siirtyykin yhä suuremmassa määrin valtionhallinnon ja tuotantoelämän koulutetuille suunnittelijoille ja teknokraateille. Meritokratia on teknologisen kehityksen johdonmukainen seuraus.” (Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Tammi 1993)

 

 

Poliitikko mainonnan kourissa

Teollisuustuotteiden kasvu saa vauhtia mainonnasta. Mainonnassa vedotaan kuluttajien heikkouksiin ja pelkoihin. Jos teollisuudelle tulee erimielisyyksiä poliitikkojen kanssa, voi se vedota näennäiseen liittolaiseensa, kuluttajaan. Teollisuus voi puolustella tuotantoaan sillä, että se vastaa kysyntää ja on siksi oikeudenmukaista ja legitiimiä. Jos energiankäyttöä tai ajokilometrejä pitäisi vähentää, aiheuttaisi se uhrauksia kuluttajille. Kukapa suosiostaan taisteleva poliitikko tekisi päätöksiä, jotka vaarantavat hänen uudelleen valintansa?

 

Tiedotusvälineiden valta on kietoutunut kaikkeen edelliseen. Läntisissä maissa sanomalehdet saavat yli puolet tuloistaan yksityistalouden ilmoituksista. Samoin ylikansalliset uutistoimistot ovat tiukasti yhteydessä talouskasvuun ja teollisuuteen. Suomalaisella päättäjäkunnalla on yksi lähde ylitse muiden: Helsingin Sanomat. Oman yritysmainontansa mukaan se tavoittaa 42 prosenttia toimihenkiöistä ja 61 prosenttia yritysjohtajista. 

Saadakseen asiansa esille, on poliitikon nöyrryttävä melkoisiin latteuksiin ja kulutusystävällisiin perinteisiin, muutenhan lehdistö ei voi hänestä kirjoittaa.

 

Kuka hyötyy verovähennyksistä?

 

Kunnalta kuluu erään olemattoman tuotteen maksuun yllättävän suuria summia. Kunta on luopunut vapaaehtoisesti osasta tuloistaan eli määrätyillä ryhmillä on oikeus verovähennyksiin. Vähennysten vuoksi kunnan tulot ovat järjestelmällisesti pienemmät kuin mitä on oletettu. Myös valtion budjetissa suuri menoerä johtuu verovähennyksistä.

 

Vaikka tästä “menoerästä” on erityisen vaikea saada tietoja, voidaan laskea, että rakennus- ja finanssiyritykset saavat suurimmat verohelpotukset. Yleensä veroasteikossa voittavat ne yritykset, jotka voivat todistaa, että niillä on suuret kustannukset, eivät ne jotka ovat pystyneet yhä taloudellisemmin tuottamaan tarvittavat hyödykkeet. Veroa ei myöskään kerätä niiltä, jotka käyttävät energiaa ja raaka-aineita. Pakkaukset, päästöt, pakokaasut ja melu ovat lähes verotuksen ulkopuolella. Sen sijaan palkasta maksettava vero on suuri. Näin valtio harjoittaa negatiivista ympäristöpolitiikkaa.

 

Tax-expenditures, luopuminen määrätyistä tuloista, on merkillinen menoerä. Valtio luopuu tuloista, jotka eivät oikeastaan edes ole tuloja. Tähän kuuluu sekä avoin että peitelty verojen kierto. Valtion velkaantuminen johtuu siitä, että suuret tuloryhmät eivät maksa ollenkaan veroja, saavat jopa lähes laitonta avustusta. 30 prosenttia verotuloista syntyi liikevaihtoverosta, riippumatta siitä mitä myytiin. 40 prosenttia yhdyskuntaveroista. Tällöin valtio ei kysy, onko vero kerätty hyödyllistä vai hyödytöntä työtä tekeviltä. 20 prosenttia muodostui mineraaliöljy-, alkoholi- ja tupakkaverosta. Valtion on sitten kyllä vastattava niistä vahingoista, joita nämä tuotteet aiheuttavat.

Virallisesta taloustilastosta ei selviä, miten valtio jakaa avustuksia. Suurimpia avustuskohteita ovat posti ja rautatiet, jotka molemmat tuottavat todellisuudessa halpoja palveluja juuri teollisuudelle ja talouselämälle, valtion avustuksella. Mitä muuta postin sanomalehden jakopalvelu on kuin verhottua subventiota! Energiateollisuuden verotus on noussut hitaammin kuin muiden alojen verotus. Myös maanviljelijät saavat valtion avustuksia, mutta tarkemmin tutkittaessa avustus menee kemiantehtaille ja maatalouskoneita valmistaville yrityksille.

Valtion avustuksetkin ovat negatiivista ympäristöpolitiikkaa: Maa- ja metsätalous 10,2 mrd DM (1973), 20,9 mrd DM (1985), liikenne ja tiedotus 12,4 (1973 ja 23,1 (1985), kauppa, pankit ja palvelut 5,7 (1973) ja 14,8 (1985), rakentaminen 10,6 (1973) ja 24,0 (1985).

Omaisuusvero, kotimaisten tuotteiden vero ja tieliikennemaksujen verotus on noussut tuloveroa hitaammin.

 

Jänicken mukaan palkasta maksettava vero tulisi kokonaan poistaa ja energia ja luonnonvaraveroa nostaa. Korkea tulovero osoittaa yhteiskunnan valta-asemaa, antaahan se samaan aikaan yrityksille verohelpotuksia. Teollisuuslobby työskentelee kaikilla rintamilla ja oppositiollekin työnverotus on tabu.

Suomen valtion vuoden 2016 talousarvioesityksessä on varattu 250 miljoonaan euroa tuuli- ja biovoiman syöttötariffeihin ja 100 miljoonaa euroa uuden energiateknologian investointitukiin. Yrityksille annetaan lisäksi 2100 miljoonaa euroa verotukea energiaveroihin,  verokanta on alempi teollisuuden sähkölle ja dieselpolttoaineelle. Tuki on vastikkeetonta eikä se siis edistä käytön tehostamista. Energiatukien taso on pysynyt samana vuosia, vaikka energian hinta on pudonnut. Ylisuuri tuki ei lisää vientiä eikä luo uusia työpaikkoja, vaan se valuu yritysten osinkoihin. (Peter Lund, hs 21.11.2015)

 

 

Kansainvälisen kilpailukyvyn piirileikki

 

Kansainvälinen kilpailukyky on se viimeinen seinä, johon luottamushenkilön valta törmää. Jänicke kutsuu sitä jopa myytiksi, planetaariseksi piirileikiksi. Ei edes liikuntapaikkojen rakentamista voi ajatella ilman kansainvälistä kilpailukykyä. Kuinka paljon veromarkkoja valtio joutuukaan pussistaan maksamaan yrityksen vedotessa kansainvälisen kilpailukyvyn paineisiin?

 

Valtion menojen osuus bruttokansantuotteesta on kuntien kannalta sitä suurempi mitä suurempi on ulkomaankauppa. Tutkimukset osoittavat myös, että valtion velkaantuminen on sitä suurempi mitä suurempi on sen ulkomaankauppa. Ja kunnan velkaantuminen sitä suurempi, mitä isompi on sen "ulkomaan" kauppa.

 

Valtion avustukset maan kilpailukyvyn vahvistamiseksi ovat suuria. Jotta ulkomaankauppa kasvaisi jatkuvasti, enemmän kuin kilpailijamaiden, on valtion esivalmisteluina kustannettava määrätynlainen koulutus ja infrastruktuuri, annettava vientiteollisuudelle suoria avustuksia ja ennen kaikkea oikeuksia verovähennyksiin.

 

Kun valtio käyttää veroja viennin tukemiseen, parantaa se etujaan maailmanmarkkinoilla. Sinänsä siinä ei ole mitään kummallista. Mutta kun kaikki valtiot tekevät niin, ei siitä hyödy mikään muu kuin markkinatalous. Jänicken mukaan ero on siinä, että esim. talouselämä perustaa kartelleja, jos määrätyllä alalla kilpailu tuottaa kaikille haittaa. Kansainvälinen politiikka ei ole saavuttanut niin suurta yksimielisyyttä, että valtiot voisivat keskenään sopia kilpailun rajoista ja suunnasta. Tästä seuraa, että kansallisvaltiot kilpailevat toistensa kanssa maailmanmarkkinoilla ja yhteisistä eduistaan huolehtiva kansainvälinen superteollisuus korjaa potin. Maailmanmarkkinat päättävät yhä enemmän ihmisten jokapäiväisestäkin elämästä, vaikka sille ei voikaan nimetä päätöksentekijöitä.

 

 

Vaihtoehdoton elämä

 

Kenellä tällaisessa valtiollisessa asetelmassa on heikoimmat olot? Kenen edut jäävät virkamiesten suunnitteluissa vähäpätöisinä ja marginaalisina taka-alalle? Valtio toimii niiden ehdoilla, jotka käyvät palkkatyössä. Muita kansalaisia ovat eläkeläiset, lapset, kotiäidit, työttömät, sairaat, vuokralaiset, opiskelijat, luontoihmiset, vaihtoehtoväki. Ranskalaiset yhteiskuntakriitikot Gorz ja Touraine näkevät tässä uuden luokkataisteluasetelman. Turvataan niiden elämän sujuvuus, jotka käyvät ansiotyössä niiden kustannuksella, jotka eivät syystä tai toisesta elä kellotaulun mukaan. Organisaatiovalta nujertaa ne, jotka ovat pystyneet irrottautumaan taloudellisen vallan sulatusuunista.

 

Kuitenkin esim. Saksassa työelämä vie vain yhdeksän prosenttia koko väestön ajankäytöstä. Jänicke puhuu yhteiskuntasuunnittelun vallasta ja "infrastruktuurin vuoksi epäoikeutettujen” eduista. Ansiotyössä käyvät ovat organisoituneet, heillä on tehokas etujen valvonta ja erimielisyydet ratkaistaan ammattimaisesti. Ryhmänä he ovat erikoistuneet ja keskittyvät päätoimisesti tuotannon kasvuun. Heillä on ryhmänä suuret taloudelliset resurssit tukenaan. Ansiotyö ja jatkuvan kasvun edut ovat hyvin edustettuina yhteiskunnallisessa suunnittelussa.

 

Kaikki muut ovat kuluttajia, sivusta seuraajia, ulkopuolisia. He tarvitsevat suojelua, mutta eivät ole järjestäytyneet. Heidän asemansa on epämääräinen ja amatöörimäinen eikä heillä ole merkitystä kunnalle tai valtiolle muuta kuin silloin, jos he käyttäytyvät vastoin odotuksia. Heitä ei kukaan edusta valtuustoissa tosissaan. Jänicke puhuu "järjestelmän takia epäoikeutettujen" eduista. 

 

 

Valtio ja kunta muistuttavat tyhmää ja sokeaa panssarivaununkuljettajaa

 

Jänicke kuvailee yhteiskunnan ongelmia "panssarivaunun syndroomaksi": Panssarivaunun ajaja voi olla tyhmä jo sokea. Toisin kuin pyöräilijän, ei hänen tarvitse sopeutua järkevästi ympäristön esteisiin. Ne ongelmat ovat hänelle "ulkokohtaisia", koska hän ei joudu kärsimään panssarin aiheuttamista vahingoista, ainoastaan ympäristö kärsii. Sitä vastoin polkupyöräilijä joutuu välittömästi kokemaan sopimattoman ajonsa seuraukset. Häneen ei päde yhteisen vastuun kantamisen periaate, vaan aiheuttaja maksaa -periaate. Heikomman asemassa on välttämätöntä käyttäytyä viisaasti. Panssarinvaunun kuljettaja on pitkän aikaa johtoasemissa. Mutta hänen on lopulta kuitenkin katsottava ongelmia silmästä silmään.

 

 

 Kansallinen politiikka ja järjestelmä kehityksen esteinä

"Tekniikka ei toimi erillään luonnosta. Tarkkailemalla luontoa ja eläimiä ja niitä erityisiä taitoja, joista eliöt saavat alkunsa ja ravintonsa, huomaa, miten luonto käyttää tekniikkaa. Pehmeää teknologiaa. Strategiana on: niin paljon kuin mahdollista niin vähällä kuin tarpeellista. Luonto osoittaa miten vähällä voi tulla toimeen. Se opettaa, miten resursseja voi käyttää ja miten kierto toimii. Siis ei yksin tekniikka ole ongelma, vaan miten sitä käytetään ja mihin päämääriin. Hain ihoa muistuttava ohut folio suihkukoneen pinnassa säästää energiaa. Innovaatiot liikkuvat useiden tieteiden rajapinnassa. Konseptionaalinen oppiminen eli ongelmien, päämäärien ja välineiden uudelleen määrittely sekä sosiaalinen oppiminen eli yhteinen vastuu ja kommunikaatio edistävät kestävää kehitystä." (Martin Jänicke: Umweltplanung im Internationalen Vergleich. Strategien der Nachhaltigkeit, 2000)

Jänicke: Vanhaan piipputeollisuuteen verrattuna nykyinen teollisuusmuoto vaikuttaa puhtaalta: kaupungin yllä on sininen taivas ja vedet virtaavat puhtaina. Samalla suodatinjätteiden ja ongelmajätteiden määrä lisääntyy. Kasvava liikenne ja maankäyttö tuhoavat pohjavesiä, sähkönkulutus lisääntyy.

Prof. Martin Jänicke:

Mitä epäonnistumisen merkkejä pisti silmään valtion taloudessa 1980-luvulla?

• Kun valtio on epäonnistunut ja myös markkinatalous on epäonnistunut. Mikä tilalle?

• Valtio ei ole enää taloudellisesti kannattava (byrokratiakritiikki).
  

• Markkinatalous ei vastaa ekososiaalisia vaatimuksia (kehityskritiikki).

• Miten teollisuus ja markkinatalous hyötyvät järjestelmän puutteista?
  
  

Jänicke tarkastee tässä artikkelessa valtion epäonnistumista taloudelliselta kannalta. Esimerkkeinä hän mainitsee julkisissa palveluissa tapahtunutta maksajien ja käyttäjien erottelua toisistaan, viranomaisten aineellisten kannustimien puutetta suorituskyvyn ja tehokkuuden edistämiseksi sekä virkamiesten ammattiliittojäsenyyden kustannusvaikutuksia, tuottavuuden kasvun rakenteellisista esteistä sekä budjettimekanismin läpinäkyvyyden puutteesta.

Yksi suosituimmista uudistusehdotuksista on kansallistaminen,

valtiollistamisen purkaminen.

Rikollisuus, sosiaalipuoli ja ympärisöasiat kärsivät Jänicken mukaan eniten valtion tehottomuudesta, ilmiöstä nimeltä ”teknokraattinen latrogeneesi”. Sitä tapahtuu esimerkiksi suurten sairaaloiden aiheuttamien tartuntojen lisäntymisessä, vankilarikollisuuden ammattimaistumisessa ja jatkuvan kasvun ongelmien pahentuessa. Nämä ongelmat ovat tyypillisiä ​​teolliselle yhteiskunnalle, ja ne vaativat toiminnallisia muutoksia.

Rikollisuudelle alttiiden rakenteiden purkaminen on valtion tehtävä, ympäristönsuojelu, katastrofiapu (lukuun ottamatta luonnonkatastrofeja) ja elämäntapasairauksien hoito ovat esimerkkejä tällaisista toiminnallisista alueista, samoin energia, maantieliikenne ja kemikaalit. Myös teknologinen turvallisuus, suuri osa vakuutusalasta sekä koulutus- ja tutkimustoiminta kuuluvat tähän kategoriaan. Niitä voidaan vähentää vain kriisin tapahduttua. Missä määrin edellä mainittujen kaltaiset teollisuudenalat vaikuttavat ympäristö-, terveys-, turvallisuus- ja tutkimusongelmien syntymiseen ja siten lisäävät korjaus- ja jätehuoltosektorin merkitystä?

Talous tarvitsee puhdasta vettä (esim. kemianteollisuus) ja puhdasta ilmaa (avainsana: korroosiokustannukset). Sairauspoissaolojen määrä lisääntyy.

Valtiollisilla ja teollisilla teknologiayrityksillä on taloudellisia intressejä: toisaalla intressi budjetin laajentamiseen; toisaalla intressi markkinoiden laajentamiseen. Ongelmallisten kausaaliketjujen loppupäässä syntyviin massiivisiin ja etukäteen tiedossa oleviin ongelmiin etsitään vain teknisiä ratkaisuja.Tällöin jätetään huomiotta ongelmien monimutkaisuuden syyt (erikoistumisen seuraus); laiminlyötyjen ongelmien syyt (oireiden hoito); kertaluonteiset ("poikkeukselliset") mutta edulliset toimenpiteet (säästöt) vaan tartutaan kalliimpiin ja siirretään rakenteita muuttavat toimet myöhemmäksi.

Valtiossa ja yritysmaailmssa yhä pienemmät oligarkiat päättävät yhä suuremmista sijoitussummista yhä laajenevalla monikansallisella toimintakentällä. Erityisen huolestuttavaa on tämän prosessin arkipäiväistyminen. Ympäristönsuojelulla saavutetut päästövähennykset johtavat päästöjen vain tilapäiseen vähenemiseen, jos laitosten määrä tai päästöintensiivinen tuotanto kasvaa jatkuvasti. Samanlainen tilanne syntyy, kun syöpäkuolleisuutta vähennetään lääketieteellisillä toimenpiteillä, mutta syöpäsairastuvuus kasvaa edelleen. Parantunut rikollisuuden torjunta neutraloituu rikollisuuden kasvun, yleisten kehityssuuntien vuoksi. Samoin liikenneturvallisuuden parantamiseen tähtäävät toimenpiteet neutraloituvat moottoriajoneuvojen määrän kasvun myötä, sama pätee alhaisempiin päästöihin tai melutasoihin ajoneuvoa kohden. Samoin tekniset energiansäästötoimenpiteet muuttavat vain kulutuksen tasoa muuttamatta taustalla olevaa nousevaa trendiä.

"Loogisesti ajatellen oireiden torjunnan strategiat ilman kausaalisia seikkoja (ceteris paribus) johtavat seuraaviin periaatteisiin. Teollisten yhteiskuntien kasvulla on edellytyksiä ja seurauksia, jotka ovat käymässä yhä epävarmemmiksi. Useimpia näistä ongelmista ei voida ratkaista markkinamekanismien avulla, ja ne on siksi delegoitu valtiolle."
(Martin Jänicke, Zur Theoriei des Staatsversagens APuZ 14/1980)

 

Ekologinen modernisaatio vaatii järjestelmän uudistamisen

Valtion epäonnistuminen tarkoittaa, että valtiossa on sisäänrakennettetuna kyvyttömyys ohjata kehitystä
    • poliittinen epäonnistuminen. (kyvyttömyys interventioon, Valtio ei pysty enää tulemaan väliin)
    • funktionaalinen epäonnistuminen (toiminnallinen). Koska valtio ei tartu syihin, ongelmat kasaantuvat
    • taloudellinen epäonnistuminen (tehottomuus). Julkisen tuotteen hinnan ja laadun välillä vallitsee aina epäsuhta, mikä johtuu ongelmien hinnoittelusta.  Teollisuus hyötyy itse aiheuttamistaan vahingoista.

Monella politiikan alalla virkamiehet ja teollisuus muodostavat läpipääsemättömän peitteen, esim. rakennus-, liikenne-, energia- ja puolustusalalla. Nämä tekevät ennekkopäätökset ennen kuin asiat tulevat parlamenttiin. Tästä kärsivät varakkaat yhteiskunnat, joilla on kehittynyt sosiaalinen ja teollinen kompleksi. Niiden avulla on kehitetty kalliita ratkaisuja ongelmien jälkihoitoon. Niiden etuna on, että jos ongelmia ei ratkaista, ne vaativat jatkuvasti huoltoa. Teollisuusyhteiskunnan ongelmien hoitamiseen ovat erikoistuneet yhä useammat tahot, joten ongelmien estäminen ei ole kenenkään intressissä.
    • Sairaanhoidossa 90 % varoista kuluu hoitoon, ei ennakolta estämiseen.
    •  Liikenneongelmiin ei tartuta muuta kuin rakentamalla lisää kalliita teitä ja siltoja.
    • Finassipolitiikassa on tullut tavaksi hyvinäkin vuosina ottaa velkaa.
    • Turvallisuuspolitiikassa jokaisen väkivallanteon jälkeen vaaditaan poliisille lisää varusteita.
    • Koulutuspolitiikassa vaaditaan lisää teknisiä laitteita ja henkiökountaa.
    • Ympäristöpolitiikassa keskitytään yhä piipunpääpolitiikkaan.

Sosiologi Ulrich Beckin mukaan valtiossa vallitsee organisoitu vastuuttomuus. Todelliset päätökset on tehty muualla ja eduskunta vain asettaa ne voimaan. Esim. Saksassa on kaikkiaan 2800 parlamenttien jäsentä, joiden lain mukaan tulisi valvoa useiden miljoonien virkamiesten toimia! Poliitikot ovat amatöörejä kun taas viranomaiset ammattilaisia alallaan. Poliitikkojen on selvitettävä päätöksiä julkisuudessa, kun  taas viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus. Viranomaisen työpaikka on turavattu, poliitikon pesti vain neljäksi vuodeksi. Ratkaisuksi umpikujaan ehdotetaan  funktionaalista ja alueellista  desentralisaatiota. Beck toivoisi kokonaan luovuttavan keskitetyn valtiovallan fiktiosta (1986). Hierarkkinen ja enemmistöpäätöksiin perustuva keskusvalta suvereenin kansallivallan aika on ohi (Politologian prof. Fritz Wilhelm Scharpf 1991) Edessä on horisontaalinen yhteistyö, konsensus, dialogi, vähemmistön huomioonotto, hajautus, instituutioiden vähentäminen.

Ongelman ratkaisuna voivat olla myös nopeasti kasaanpantavat ad-hoc ryhmät, joissa osapuolet ratkovat yhdessä asioita, vaikkakin nämä dialogiryhmät ovat tuskin niin kiinnostuneita ongelmien pysyvyydestä kuin perinteinen ongelmien ratkaisuapparatus. Yksityiskohtien käsittely jätetään paikallisille, jolloin keskusvaltio voi keskittyä strategisiin pätöksiin. Poliittisen modernisaation avainsana on desentralisaatio, itsesäätely
Ei ole ihme, että valtion asemaa aletaan kyseenalasitaa juuri ympäristökysymysten noustessa esille. Muilla politiikan aloilla valtion toimintakykyä ei testata yhtä usein. Julkisesti tiedetään ongelma, mutta valtiolla ei ole kykyä puuttua siihen ja eri puolueiden väliset ekologiset toimintatavat ovat ristiriitaisia. Ekologiset ongelmat kasaantuvat lokaalisen ja globaalin välille, valtio jää avuttomaksi – Ajattele globaalista, toimi paikallisesti. Parlamenttaariset instituutiot reagoivat luonteensa mukaan jo tapahtuneeseen, ne oppivat erehdyksistä. Ekologia-rintamalla on yhä enemmän asioita, jotka on estettävä, joita ei voi kokeilla.

Ympäristökysymys on tuonut esille, että perinteinen tapa hoitaa asioita eli laki ja raha eivät riitä. Täytyy saada enemmän tietoa, lisätä osallistumista ja yhteistyötä.
Paradigkan muutoksia tarvitaan kaksi, toinen valtion asemassa ja toinen kasvun mallin suhteen. Byrokraattisesti ei voida määrätä ja sitten valvoa, vaan antaa raamit, - äänestämisestä keskusteluun – osallistuminen, desentralisaatio ja kooperatio
Tulevaisuudessa käytetään yhä enemmän paikallista energiaa, sosiaali- ja talousasiat on ratkaistava paikallisesti ja kuntaliitosten takia se on yhä mielekkäämpää. Vesiensuojelu on paikallistasolla tehokkainta. Kansalaiset eivät marsi enää eduskuntatalon eteen vaan suoraan metsään tai tehtaalle – sinne missä päästöjä aiheutetaan. Kansalaisten väliintulo toimii nopeammin kuin parlamenttaarinen lakivaltiokunta.

Kestäväkehitys on synonyymi sanalle oiekudenmukaisuus luontoa kohtaan (sveitsiläinen filosofi Anton Leist). Yhteiskunta on silloin ekologisesti oikeudenmukainen, kun jokaisella on
    • samanlaiset mahdollisuudet käyttää ehtyviä luonnonvaroja (ekologisesti yhtäläiset mahdollisuudet)
    • moraalisesti perustellut oikeudet käyttää kriittisiä tarvikkeita (terve ympäristö), ekologiset ihmisoikeudet
    • ympäristöä suunnitellaan ekologisesti ja esteettisesti (ekologiset suunnitteluoikeudet)


Vihreät onnistuivat. Heistä tuli hallituskelpoisia. Miten on mahdollista, että puolue, joka perustettiin kansaliikkeistä ja jonka päämäärä oli järjestelmäkriittisyys, muuttaa järjestelmän perusteita ja siis luonnollisesti oppositiossa, jopa politiikan tekotapa. Siten vihreistä on tulolout tärkeä osa järjestelmän pysyvyyttä, stabilisointia tekemällä pieniä kosmeettisia parannuksia. (Martin Jänicke: Ökologische und politische Modernisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates, 1993)

 

Marketta Horn

3.2.1996

Päätoimittaja Uolevi Itkonen Länsiväylä -lehti

Kunnallinen kansanäänestys on EU -aikaa

Tunnettu subsidiaariperiaate tarkoittaa ongelmien ratkaisua alhaisimmalla mahdollisella tasolla. Tähän perustuu Euroopan yhteisön kansalaisyhteiskunta-ajatus. Hyväksyttynä päämääränä on kansalaisten vallan lisääminen niissä asioissa, jotka välittömästi koskevat heitä.

 

Samoin Euroopan kaupunkien sopimus kestävyydestä, jonka Espookin allekirjoitti Tanskassa Ålborgissa toukokuussa 1995, vahvistaa tavoitteekseen lisätä kuntalaisten osallistumista päätöksentekoon: "Kaupungilla ja kunnilla ei ole oikeutta siirtää ongelmiaan ympäristöönsä tai tulevaisuuteen. Siksi kaupunkien ongelmat ja niiden aiheuttamat häiriöt tulee ratkaista ensisijaisesti kaupungin sisällä... Varmistamme sen, että kaikilla kuntalaisilla ja intressipiireillä on mahdollisuus saada tietoa ja osallistua paikalliseen päätöksentekoprosessiin."

 

Myös Suomen kunnallislaki on ajanmukaistettu. Heinäkuussa 1995 tuli voimaan säädös, jonka mukaan voi jokaisessa kunnassa valtuusto päättää kansanäänestyksen toimittamisesta. Kunta voi myös päättää niistä menetelmistä, joilla äänestys suoritetaan. Kuntalain mukaan "mielipidetiedustelu perustuu kunnan omiin päätöksiin ja järjestäminen on vapaamuotoista". Vaaleissa annetaan ääni tietylle henkilölle, kansanäänestyksessä tietylle asia.

 

Valtiolla ei ole valtaa kieltää tai myöntää kunnalle oikeutta kysellä kuntalaisten mielipiteitä. Mielipidetiedustelu voidaan suorittaa ulkoiselta muodoltaan kuin kunnallisvaalit eli siihen voidaan liittää myös kampanjointi ja julkisuus. Sekä vapaamuotoista mielipidetiedustelua että muotoihin sidottua kunnallista kansanäänestystä koskee vain yksi rajoitus: kumpaakaan ei saa suorittaa samassa tilassa valtiollisten tai kunnallisten vaalien kanssa.

 

Kunnallinen kansanäänestys on tiukan muotosidonnainen ja menettelytavat vastaavat kunnallisvaaleja äänestyslippuineen ja koppeineen. Se on kallis ja vastaus voi olla vain kyllä tai ei jonkin asian suhteen. Valtiomme 8O-vuoden aikana on kansanäänestyksiä pidetty kaksi kertaa. Vuonna 1931 äänestäjille esitettiin kolme vaihtoehtoa alkoholin myynnistä.

Silloin 71 prosenttia äänestäneistä kannatti kieltolain kumoamista. Vuonna 1993 tarjottiin kaksi vaihtoehtoa liittymisestä Euroopan talousalueeseen. 43 prosenttia äänestäjistä kannatti Suomen jäsenyyttä.

 

Sen sijaan mielipidetiedustelussa äänestäjille annetaan useita erilaisia vaihtoehtoja. Äänestyspaperissa on esimerkiksi viisi kysymystä kunnan liikennejärjestelyistä, joihin voi antaa hyväksynnän asteikolla yhdestä viiteen. Ennen kyselyä eri kannanottoja edustavat tahot käyvät kampanjaa esitelläkseen ja perustellakseen omia vaihtoehtojaan. Kunnallisen tiedotuksen ja lehdistön vapaus mitataan siinä, miten tasapuolisesti ne antavat esitellä eri ratkaisuja. Kunnallisessa mielipideäänestyksessä "on kyse dialogista, keskustelusta, päättäjien ja kuntalaisten välillä. Siihen kuuluu aktivointi eli kampanjointi. Kuntalainen on kansanäänestyksessä subjekti eikä objekti kuten on laita mielipidetiedusteluissa. (Pöyhönen 1988)

 

Kunnallisia mielipideäänestyksiä on ollut useita. Enimmäkseen on kyselty kuntalaisten mielipiteitä kuntaliitoksista. Tuusulassa ja Lohjalla kyseltiin vuonna 1991 ja 1992 tielinjauksista, joissakin kunnissa on toimitettu mielipide äänestyksiä keskioluesta ja kunnan nimestä.

 

Kansanäänestyksen ja mielipideäänestyksen lisäksi voidaan suorittaa mielipidekysely, jolloin esim. viidelle prosentille kunnan asukkaista lähetetään kyselykaavake ja vastauksista tehdään tilastollisia johtopäätöksiä. Tällä vuosikymmenellä on Porissa kyselty joukkoliikenteestä, Liperissä kirjastotoimesta, Espoossa, Ruovedellä ja Jämsänkoskella kaupunkipalveluista, Kajaanissa hallinnosta, palveluista, Raumalla kuntaliitoksen kokemuksista, Joensuussa teknisistä palveluista ja Kirkkonummella kuntakuvasta.

 

Sisäministeriön neuvotteleva virkamies Aulis Pöyhönen, joka kehittää myös EU:n johtokomitean jäsenenä kunnallista kansanäänestysjärjestelmää, kertoo kansanäänestyksen muotoillun niin, että oikeudelliset takeet ovat samat kuin vaaleissa. Tämä ei kuitenkaan sido kuntia.

 

Yhdysvalloissa pidetään runsaasti kansanäänestyksiä. Pakollinen on äänestys silloin, kun muutetaan kunnan sääntöjä, verotusta, maksuja tai rajoja. Suuret hankkeet on asetettava aina kansanäänestykseen. Äänestyksessä saattaa olla jopa kymmenen kysymystä, ja mukana niin kutsuttu avoin kohta eli vaalissa voi joku ryhmä onnistua ajamaan läpi kokonaan uuden vaihtoehdon. Kaliforniassa voidaan kansanäänestyksellä erottaa jopa

virkamiehiä. Siellä on äänestetty juomaveden fluorisoinnista tai poliisien ja palomiesten palkkauksesta. Ruotsissa on äänestetty joukkoliikennejärjestelyistä ja jopa sillan rakentamisesta ja pakolaisten vastaanottamisesta kuntaan.

Minibudjetilla ja hyvällä tahdolla mielipidetiedustelu tulisi maksamaan vaalien yhteydessä 100.000 mk eli 100.000 kpl A4 kyselykaavakkeita sotaveteraanien pöydän viereen toimitettuina. Kysehän ei ole vaalista vaan neuvoa-antavasta äänestyksestä. Siksi on turha liioitella äänestyskoppimenetelmällä ja ehdottomalla luotettavuudella. Kaavakkeita voidaan jättää postitoimistoihin ennakkoäänestäjille. Kuntalaisille voidaan myös postittaa kaavake, jonka he palauttavat kirjastoon tai postiin. Ne palauttavat, joista asia on tärkeä.

 

Teimme Espoon kaupunginvaltuustossa aloitteen, että Espoossa kysyttäisiin kunnallisvaalien 1996 yhteydessä kuntalaisten mielipiteitä liikenneratkaisuista. Virkamiesten laatimassa vastauksessa ajatus tyrmättiin kolmella perusteella:

• kysely on kunnallislain vastainen,
• se maksaa liikaa ja
• se on turha
• Lait ja asetukset ovat niin monimutkaisia, että kansalta ei voida kysyä.

Kansanäänestyksen suorittaminen leimattiin kalliiksi, mutta myös turhaksi. Turhaksi siitä syystä, että kaikki tärkeät liikenne asiat kunnassa on päätetty jo 1960 -luvulla. Niihin ei voi enää vaikuttaa!

 

Viranomaiset sanovat vastauksessaan: ”Suunnittelu on pitkä prosessi ja siihen vaikuttavat hallintomenettelyt, rakennuslaki ja tielaki.”Sitä paitsi kuntalaiset olisivat saaneet jo riittävästi vaikuttaa tiehankkeisiin suunnitteluvaiheessa tekemällä huomautuksia ja muistutuksia. Kuinka moni tietääkään, että esim. valitus kehä kakkosesta olisi maksanut valittajalle 500 mk. Jos kehä kakkonen olisi rakennettu valituksesta huolimatta, olisi tuo 500 mk ollut ulosottokelpoinen sakko.

 

Kehä I ei Espoon virkamiesten mielestä voi asettaa kyseenalaiseksi, koska suunnitelmat aloitettiin jo 25 vuotta sitten. Vaikka Espoon asukasennustetta on alennettu lähes puoleen noista ajoista, ei tiesuunnitelmia ole muutettu. Myöskään metron tuloon ei voida enää vaikuttaa. On olemassa aluevaraus. Vastauksessa sanotaan, että mitään ei suunnitella mikä vaarantaisi metron toteuttamisen.

 

Sataman yhteydessä oletetaan kysyjien tarkoittavan espoolaisten mielipidettä Kirkkonummen suursatamasta. Mutta satamavaihtoehtojahan on neljä: Vuosaari, Kantvik, O-vaihtoehto eli ei tehdä mitään ja miinus-vaihtoehto. Tämä tarkoittaa, että uusia satamia ei rakenneta pääkaupunkiseudulla, nykyisiäkin pienennetään. Liikenne ohjataan Suomenlahden ja Pohjanmeren vajaakäyttöisille satamille, joilta on jopa paremmat yhteydet tavaran eteenpäin kuljettamiseksi.

 

Espoon kaupungin vastausta lukiessa tulee mieleen: Elämmekö kansalaisyhteiskunnassa vai kasvun raiteilla, joilta ei voi tehdä uudelleenarviointeja? Vai onko kyse siitä, että kansanäänestys ei sovi yhteen perustuslain edustuksellisen demokratian kanssa? Vuoden 1917 perustuslaissa tosin vielä määrättiin, että "valtuuston päätöksen tarkoituksenmukaisuus voidaan alistaa kansanäänestyksellä ratkaistavaksi."

 

Länsiväylän pääkirjoituksessa 10.12.1995 pohdittiin poliittista vieraantumista. Siinä vedottiin Suomen Kuntaliiton tutkimukseen, jonka mukaan kunnanvaltuutetut menettävät pian valintansa jälkeen kosketuksen äänestäjiin. Kansalaiset eivät luota siihen, että valtuutetut tekevät oikeita päätöksiä. Tästä seuraa "puoluetoimistojen manipuloima harvainvalta". - Ei ihme, että osallistuminen ei kiinnosta.

 

Kuntaliiton lakimiehet ihmettelevät, miten yksi mielipidetiedustelu voisi olla niin hirveän pelottava. Siitä vaan kunnallisvaaleissa kampanja pystyyn niin asioista kuin henkilöistä! Ehkä se omalta osaltaan lisäisi jopa äänestysaktiivisuutta. Kunnalliset kansanäänestykset ja mielipidetiedustelut ovat tulevaisuutta, keskieurooppalaiseen malliin. Vai onko joku kuullut, että itäisessä naapurissamme olisi joskus kyselty kansan mielipidettä?

 

Siksi valtuustossa tehtiin uusi aloite 29.1.1996: Luottamuksen ylläpitämiseksi ja espoolaisten kiinnostuksen herättämiseksi kunnan asioista esitämme, että valtuustolle valmistellaan erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten neuvoa-antava kunnallinen mielipidekysely kuntalaisten arkipäivään voimakkaasti vaikuttavista asioista voidaan järjestää samoihin aikoihin kuin kunnallisvaalit 1996.

Suomen kaupunkiliiton julkaisussa Kuinka kunta toimii (1992) tuodaan esille, että politiikan luottamus on avaintekijä sille, että tavalliset ihmiset ovat valmiita tukemaan puoluetoimintaa ja kunnallisen demokratian instituutioita. Tyytymättöminä kuntalaiset passivoituvat, eivät osallistu vaaleihin ja alkavat käyttäytyä protestinomaisesti. Demokratian ihanteen mukaista ei ole vallan kasautuminen pienelle joukolle. Tärkeä huomio on, että "kunnassa dominoiva intressi saattaa vaikuttaa päätöksentekokoneiston toimintaan siten, että esille ei ylipäänsä oteta sellaisia kysymyksiä, jotka voisivat tehdä vallitsevat arvot ja toimintatavat kyseenalaisiksi".

 

Entä sitten, jos kulissit kaatuvat kuten Berliinissä muutama vuosi sitten?

 

Leena Marketta Horn, valtiot.tri

(Kirjoitus perustuu Espoon valtuustossa 29.1.1996 pitämääni puheeseen)

 

 

ESPOON KAUPUNKI

ESITYSLISTA

Kaupunginhallitus 12.12.1995 

Kunnallisesta kansanäänestyksestä aiheutuvat kustannukset suoritetaan kunnan varoista.

Valtuustoaloitteessa mainittujen, kansanäänestyksen kohteiksi esitettyjen liikennejärjestelyjen suunnittelutilanteesta voidaan todeta seuraavaa: Teiden, raitioteiden, metron ja satamien suunnittelu on pitkä prosessi, jossa noudatetaan hallintomenettely-, rakennus- ja tielakia sekä suurissa hankkeissa myös lakia ympäristövaikutusten arvioinnista. Näiden lakien edellyttämät tiedottamis- ja käsittelyjen muotomääräykset antavat kuntalaisille ja luottamushenkilöille useissa hankkeiden suunnitteluvaiheissa mahdollisuuden mielipiteen ilmaisemiseksi sekä huomautusten ja muistutusten tekemiseen ja siten asioihin vaikuttamiseen.

Kehä II

Kehä II on ollut suunnitteilla yli 25 vuoden ajan. Sen eteläosan suunnittelun kuluessa vuosina 1988-92 tiedottamista ja kuntalaisten kuulemista tehostettiin erityisellä suunnitteluasemalla. Suunnitelmiin perehtyi yhteensä tuhansia henkilöitä ja kirjattiin useita satoja kannanottoja. Suunnitelmat olivat tielain mukaan nähtävillä, vuonna 1989 suunnitelma välille Turunväylä - Turuntie ja vuonna 1990 välille Lystimäki - Turunväylä. Huomautuksia tuli 15 ja 6, suunnitelmiin on kuntalaisten mielipiteillä ollut vaikutusta.

Liikenneministeriö on hyväksynyt tiesuunnitelman kolmessa osassa vuosina 1991, 1992 ja 1995.

Vuonna 1992 kaupunginvaltuusto otti kielteisen kannan vastaavanlaiseen kuntalaisaloitteeseen koskien Kehä II:sta. Kv toteaa silloisessa päätöksessään, että "Asian demokraattisen käsittelyn kannalta ei ole oikein, että vasta tässä vaiheessa järjestetyllä yhdellä kansanäänestyksellä otettaisiin asia uudelleen ratkaistavaksi. Todettakoon lisäksi, että Kehä II:sta koskeva asemakaava on paraikaa hallinnollisessa käsittelyssä.

 

Miten kunnassa tehdään päätökset?  

hs kysely 2011 herätti espoolaisvaltuutettujen keskuudessa paljon närää. Parikymmentä kieltäytyi vastaamasta, osa soimasi kyselyä "vastenmieliseksi", "epäasialliseksi", "idioottimaiseksi". Vastaamisesta kieltäytyneitä oli eniten pienpuolueissa. Yksi syy lienee se, että kokoomusvalta hiertää. "Espoossa yhteystyö tarkoittaa yhteistyötä kokoomuksen kanssa, jos jotain haluaa saada aikaiseksi." Muutamat painottivat vastauksissaan virkamiesvaltaa. "Ei ainakaan valtuustossa tehdä päätöksiä. Päätösrajapintana on kokoomuksen ja virkamiesten läheinen yhteistyö." (hs 31.12.2011)

 

Miten kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia Espoossa voidaan parantaa? Miten voidaan helpottaa kaupunkilaisten ja virkamiesten vuoropuhelua? 

Muun muassa näihin kysymyksiin hakee vastausta Espooseen pian perustettava demokratiatyöryhmä. Kaupunginhallituksessa asia jäi pöydälle kokoonpanoerimielisyyksien ja nopean aikataulun vuoksi. Asia ei ehtinyt edes internetissä julkaistulle esityslistalle.  Pohjaesityksen mukaan demokratiaryhmän muodostavat kolmen suurimman valtuustoryhmän edustaja sekä yksi tai kaksi pienpuolueiden edustajaa. Perussuomalaiset ei ole allekirjoittanut valtuustosopimusta, jossa demokratiaryhmän perustamisesta sovittiin.  (hs 11.1.2012)

Espoon demokratia-työryhmä lässähti - Ryhmään tuli liikaa tunkua. Niinpä ajatuksesta luovuttiin kokonaan. (hs 9.2.2012)

 "Koska joka ryhmä haluaa organisaatioon oman agenttinsa, syntyy kalliita kaksoimiehityksiä, suosikkijärjestelmiä ja sisäisiä ristiriitoja... Poliittisiin virkanimityksiin liittyy keskinäistä palkitsemista ja edunvalvontaa. Jo viran saanti poliittiselta ryhmältä on palkkio, joka vaatii vastapalveluksia. Tämän niin sanotun hyvä veli -järjestelmän vaarallisin piirre on se, että viranhaltija joutuu toiminnassaan asettamaan puolueiden edun kansalaisten edun edelle. Suomessa kunnanjohtajat valitaan nykyisin valtuustoryhmien kaupankäynnillä ja kunnanjohtaja on viime kädessä vastuussa hänet valinneille poliittisille ryhmille - ei kansalaisille." (Kunnallispolitiikan dosentti Silvo Kaasalainen, hs 1.12.2009)

 
Valtio-oppineiden oppi-isä Max Weber määrittelee vallan seuraavasti: "Valta merkitsee mahdollisuutta toteuttaa määrätyissä piireissä omaa tahtoaan vastustuksista huolimatta. Tällöin ei ole merkitystä sillä, mihin valta perustuu. Sitä vastoin herruus tarkoittaa, että tiettyjä määräyksiä tottelee määrätty henkilöryhmä." Tämän määritelmän mukaan nyky-yhteiskunnassa olisi vain herruutta, valtaa ei ollenkaan.

Espoon valtuusto

Hannu Penttilä, Helsingin apulaiskaupunginjohtaja istui samaan aikaan kanssani Espoon demarien riveissä, tyrmäsi kaikki vihreiden ehdotukset ja jatkaa samaan malliin: Marja Salmela kirjoittaa:

Matalat asuintalot Viikinmäen huipulla saavat hänet pudistamaan päätään. ”Olisi voinut olla korkeampaakin. No tulevaisuudessahan voi rakentaa pari kolme kerrosta lisää. Se vain menee niin, että on tiivistettävä ja täydennettävä kaupunkia. Tässä hommassa parhaat luonnonvarat ovat korvien välissä. Kaupunkisuunnittelun konkari sanoo, että kaupungin kehitystä ei voi pysäyttää johonkin aikakauteen. Yhdyskuntasuunnittelu ei Penttilän mielestä vain voi olla yhden asian liike eikä perustua vain luonnontieteeseen. Espoossa tapahtui lähes ihme: demari nousi kokoomuskaupungissa hallituksen puheenjohtajaksi. (hs 20.3.2014)

Maanottoluvat ehkä pois kunnilta

Markus Alapassi kertoo: Ympäristöviranomaisten mukaan pienen kunnan päättäjillä on usein liian korkea kynnys ilmoittaa poliisille luvattomista maanotoista Maa-ainesasiat ratkaistaan kunnissa yleensä kunnanhallituksessa. ”Niissä istuu esimerkiksi maanomistajia ja yrittäjiä. Pitäisikö lupaviranomainen saada etäälle kunnan perustoiminnoista ja mahdollisesti näistä kytkennöistä, joita isojen kuntayrittäjien ja päättäjien kesken on, yksikköpäällikkö Lassi Liippo Varsinais-Suomen ely-keskuksesta puntaroi. Kunta vastaa maanoton luvista ja valvonnasta. ”Tämä ongelma pienten kuntien päätöksenteossa on tiedostettu ympäristöministeriössä jo vuosia sitten, hallitusneuvos. (hs 2.6.2013)

katso myös: http://www.dissidentti.org/demokratiankulissit

Suomessa tarkastusvaliokunnan mukaan

Etenkin eduskunnan  budjettivalta on rapautunut. Se johtuu  mm. budjetissa olleiden toimintojen yhtiöittämisestä ja budjetin ulkopuolisista rahastoista – sekä eduskunnan omasta passiivisuudesta. Enemmistöhallitusten maassa valta on liukunut hallitukselle ja virkamiehille, joiden valtaa työmarkkinajärjestöt kaventavat. Neljän kokoomuslaisen kansanedustajan pamfletissa todetaan: Suurin osa siitä mitä teemme on turhaa. Eduskunta ei pysty tekemään merkittäviä muutoksia lakiesityksiin. Eduskuntatyön tehottomuus on tabu, jossa on kollektiivisen petoksen piirteitä. (hs 6.9.2016)