Seuraava juttu perustuu prof. Martin Jänicken kirjaan Staatsversagen sekä kahteen kirjasta pitämääni esitelmään:
Politiikan tutkimuksen päivät
Mikropolitiikkaryhmä
Jyväskylä 27.3.1989
Vihreiden valtuutettujen tapaaminen
Tampere 14.11.1992: Lahjomaton vihreä vaikuttaja
Viaton poliitikko
uskoo, että
- virkamies toteuttaa
kunnanvaltuutettujen päätöksiä
- talouselämä tuottaa
vaaleissa valittujen edustajien päättämiä palveluja
- tieteellisesti perusteltu päätös
edistää yhteiskunnallista kehitystä
- tiedotusvälineet pitävät
kansalaiset ajan tasalla päätösten taustoista
- pankit toimivat vain rahan
välittäjinä
- verotuksen avulla tasataan
eriarvoisuutta
- kansainvälisen kilpailukyvyn
turvaaminen on kansalaisten elinehto
- vaaleissa valitulla
edustajalla on valtaa
Lahjonta tai suuri henkilökohtainen taloudellinen hyöty ei ole enää suurin ongelma kunnallisessa päätöksenteossa. Enää eivät rakennuttajat tarjoa Espanjan lomia. Sen sijaan vihreänkin valtuutetun itsenäistä ja eettisesti harkittua päätöksen tekoa saattaa estää moni rakenteellinen ja salakavala kehityskulku kunnallisessa ja valtiollisessa päätöksenteossa.
Suureksi uhkaksi on noussut halu olla "yhteistyökykyinen", hyvän kaverin
maineen tavoittelu sotkee pään. Henkilökohtaiset heikkoutemme lahjovat meitä
tekemään päätöksiä, joita emme ilmakehän paksuuntumisen vuoksi enää kehtaa lapsillemme
mainita.
Perinteisesti valtiota on pidetty jonkinlaisena
isähahmona, johon voi luottaa. Mutta yhä useammat alkavat käsittää, että
valtio ei ota enää huomioon kansalaisten
pieniä tarpeita päätöksenteossa. Valta on jakautunut niin monen
asiantuntijan ja viraston kesken, että sitä ei ole kenelläkään.
Läntisessä
teollisuusvaltiossa luottamushenkilöillä on enää vähän valtaa. Poliitikosta on
tullut vallitsevan valtiokoneiston laillistaja, ei toimija eikä muuttaja.
Poliitikko ajaa hankkeita ja äänestää asioista, jotka on päätetty jo jossain
muualla. Poliitikon asemaa vähentää se, että hänellä on hajanainen
kannattajakunta eli äänestäjät, kun virkamiehellä sitä vastoin on virkamiehiä
ympärillään ylenmäärin. Poliitikot ovat tavallisesti hallinnon alalla
amatöörejä ja heidän toimintajaksonsa on vain neljä vuotta. Virkamiehet istuvat
virassaan eliniän. Valtuutettujen toimintaa valvotaan lehdistössä ja heidän on
osallistuttava vaaleihin. Vaaleissa valittu
päättäjä voi korkeintaan esitellä virkakoneiston tekemiä suunnitelmia. Hän on
parhaimmillaankin vain valtiollisen politiikan esittelijä ja popularisoija.
Alkuperäinen demokraattinen hallintotapa on hiljaa haudattu. Tätä mieltä on
berliiniläinen vertailevan politiikan ja kriisihallinnan professori Martin
Jänicke. Hän löytää useita esimerkkejä valtion ja virkakoneiston etääntymisestä
demokraattisesti valituista päättäjistä.
Jänicken
mielipiteet ovat erityisen mielenkiintoisia siksi, että hän peilaa
konservatiivisia
teoreettisia valtio-oppejaan käytännön kokemuksiin vihreänä
parlamentaarikkona. Yhteenveto nykyisestä päätökseneosta ei ole
mairitteleva:
“Itselläni oli mahdollisuus seurata Berliinin valtuuston jäsenenä
vuodesta 1981
lähtien suhteellisen voimakkaan parlamentin työskentelyä. Siitä
huolimatta
käytiin kahden vuoden aikana vain yhden ainoan kerran kunnollinen
keskustelu.
Oli kyse koiraveron korottamisesta." Istuessani itse
kaupunginvaltuutettuna seurasin kiinnostuneena, miten Suomen
kolmanneksi
suurimman kunnan suhtautuminen koiraveroon saatettiin voimaan. Voin
yhtyä
Jänickeen: puhujapöntöstä kuului kerrankin inhimillisiä, omakohtaisia
ja
asiantuntevia puheenvuoroja pitkälle yli puolen yön.
Jänicken mukaan
poliitikot itse suhtautuvat säälittävän vakavasti näennäiseen valtaansa
päättää, kontrolloida ja kantaa vastuuta. Valtuutetuksi lähteminen on “leikki johon järkevät ihmiset
ryhtyvät neljän vuoden makupalan toivossa“. Valta on siirtynyt
virkamiehille. Virkamiehet määräävät
järjestäytyneen asiakaskuntansa kanssa, minkälaisia päätöksiä tehdään.
Jänicke ei pui
kirjassaan koiraveroa. Politiikan tutkijana ja tekijänä hän pohjustaa
väitteensä demokratian epäonnistumisesta huolellisesti ja tuo esille
uudenlaista tilastotietoa. Hänen kuvauksensa poliitikon voimattomuudesta
osoittaa myös ne järkähtämättömät tosiasiat, joihin esim. Espoon kokoisen
kunnan poliitikko törmää.
Pyrin seuraavassa selvittämään Jänicken kirjan pohjalta niitä esteitä, joita luottamushenkilönä myös itse olen kokenut ylipääsemättömän korkeiksi neljän vuoden aikana ja joiden vuoksi yhteisten asioiden hoitaminen ei enää onnistu vaaleissa valitulta edustajalta.
Viranomaisen
kieli
Ensimmäiseksi esteeksi nousee
kielimuuri. Virkamiesten käyttämä kieli on vieraantunut arkipäivästä ja
muuttunut vuosikausia kestäneen harjaantumisen varmuudella koodikieleksi, jonka
perusteella ulkopuolisen on jokseenkin mahdoton tehdä johtopäätöksiä. Uusi
luottamushenkilö saattaa ajatella: jos vain mietin riittävän tarkkaan, voin
kyllä ymmärtää, mitä tällä lauseella ja perustelulla tarkoitetaan. Kun hän ei
onnistu tajuamaan ja pyytää selvitystä virkamieheltä, törmää hän erikoisasiantuntijan ammattislangiin.
Poliittisen kielen sanat kuulostavat helpoilta ymmärtää. Se on väärä päätelmä, sanoo Jänicke. Jo Thomas Hobbe kirjoitti: "Viisaille ihmisille sanat ovat kuin laskennallisia markkoja, joiden avulla he toimivat. Tyhmät pitävät sanoja selvinä kolikkoina." Sopivasti määrättyjä sanoja kuten demokratia, vapaus, kriisi, yhteistyökyky, työpaikkaomavaraisuus jne. yhdistelemällä virkamies saa esityksensä kuulostamaan itsestään selvältä. Demokratian yleiset käsitteet eivät kuitenkaan kuvaa mitään esinettä tai tapahtumaa, mikä olisi tuttu arkipäivästä ja siksi niitä kutsutaan tyhjiösanoiksi. Poliitikon on tingattava mitä virkamies millioinkin abstrakteilla käsitteillään tarkoittaa.
Viranomaisen
pykälätuntemus
Myös päätösten
taustalla olevan erikoismateriaalin määrä on paisunut käsittämättömäksi. Valtuutettu
saattaa lukea silmänsä punaisiksi virkamiesten toimittamia papereita pääsemättä
perille todellisista vaihtoehdoista. Jos valtuutettu sattuu olemaan itse
asiantuntija juuri päätettävän asian suhteen, virkamiehellä on vielä monta
valttia takataskussaan. Jänicke kärjistää tilanteen: “Jos luottamushenkilö ei
hyväksy esitystä ensi lukemalla, vaan alkaa esittää omia poliittisia näkemyksiään
ja tutkimustuloksiaan, tulee seinä vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän
on muotoillut aloitteen. Virkamies kertoo, että “lain sallimissa puitteissa
ehdotus ei ole toteutettavissa", “se ei kuulu asianomaiselle
virastolle", "ylittää talousarvion sallimat rajat".
Byrokratialla on paljon mahdollisuuksia ajaa omia etujaan ja saada oma tai eustamansa ryhmän kanta läpi.
Jänicke nimittää virkamiesten tyrmäystä ”byrokraattiseksi veto-oikeudeksi”. Suomessa onkin joissain kunnissa perustettu kylän ihmettelijän virka. Se tarkoittaa henkilöä, joko pystyy sukeltamaan byrokraattisen viidakon läpi ja selittämään kuntalaisille esityksen piilosanoman. Virkamiesten “tietoa” voi verrata entisajan valtionsalaisuuksiin. Vuosisadan alussa virkamiehiä oli kielletty virkavalan uhalla kertomasta asioista, nyt ollaan periaatteessa avoimia, mutta päätösten taustat peitellään taidokkaasti. Luottamushenkilö saattaa tuntea jopa syyllisyyttä omasta pätemättömyydestään.
Viranomaisen
pitkä virkaura
Neljäksi vuodeksi
valitulla valtuutetulla ei ole mahdollisuus kerätä yhtä paljon tietoa päätösten
taustoista kuin varta vasten koulutuksen saaneella ja kuukausipalkkaa
nauttivalla virkamiehellä.
Poliitikko on
ainut yhteiskunnan vaikuttajista, jonka tekemisiä kontrolloidaan jatkuvasti.
Hän joutuu noudattamaan toiminnassaan sekä lakia ja valvontaa että turvautumaan
kansalaisten kontrolliin vaaleissa. Viranomaiset valitaan eliniäksi ja he ovat
ammattilaisia omassa toimessaan. Heillä on toimintavapaus ja määrätty
salassapito-oikeuskin. Heillä on myös tukenaan suuri joukko muita viranomaisia.
Perustuslain
mukaan luottamushenkilöllä on oikeus ja velvollisuus neuvoa ja valvoa
viranomaisia. Miten luottamushenkilö voisikaan enää vahtia niin suurta virkamiesten
määrää? Vuoden 1950 jälkeen on viranomaisten määrä kaksinkertaistunut.
Parlamentaaristen poliitikkojen määrä on kuitenkin pysynyt samana, koska se
nousee vain suhteessa asukaslukuun. Yhtä kansanedustajaa kohti on Saksassa 1578
virkamiestä.
Virkamiesten määräys- ja päätösvallan kasvu johtuu samasta syystä kuin teollisuuden johtajien saama valta talouselämässä: yhteiskunnassa vallitsee yhä suurempi erikoistuminen, keskittyminen, rationalisointi, rutinoituminen ja ammattipätevyyden arvostus. Ne takaavat teollisuuden ja valtion edustajille tietomäärän, jota alueelliset päättäjät ja yksityisyrittäjät eivät voi kyseenalaistaa. Kiinnostava on myös, että keskushallinnon virkamiehet tulevat yhteiskunnalle kaikkein kalleimmiksi.
”Demokratiassa ei keskitytä huolehtimaan tulevista sukupolvista. Syynä ovat jatkuvasti toistuvat vaalit. Ne ovat sen ongelma. Vaalit sitovat kädet ja rajoittavat vaikeiden päätösten tekemistä”. (taloustieteen tohtori Dambisa Moyo, Time-lehden listan mukaan yksi vuoden 2009 maailman sadasta vaikutusvaltaisimmasta naisesta)
Viranomaisvetoinen
talousarvio
Talousarviossa määrätään kunnan toiminnan suuntaviivat. Budjetista päättävät periaatteessa luottamushenkilöt. Mutta juuri talousarvion tarkastelu osoittaa Jänicken mukaan, miten vähän vaikutusta luottamushenkilöillä on. Saksassa muutokset joka vuotisessa talousarviossa ovat pitkään olleet yksi prosentti puoleen tai toiseen. Verovarojen ohjautuminen eri hallintokuntien välillä on siis vaihdellut keskimäärin yhden prosentin! Läntisissä teollisuusmaissa on samanlainen muutoksia karttava kehitys, myös eri maiden talousarviot muistuttavat yhä enemmän toisiaan.
Viranomaisten ja
teollisuusjohtajien yhteispeli
Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, miten paljon virkamiesten ympärille kerääntyy niiden teollisuusalojen edustajia, joiden elämään juuri kyseisen viranomaisen esitykset vaikuttavat. Asetehtaiden ja rakennusliikkeiden tilaukset kulkevat lähes kokonaan virkamiesten käsien läpi.
Kunta
on erinomainen ostaja monesta syystä. Tuottaja tietää ennakolta ja
hyvissä ajoin, mitä häneltä tilataan. Hänen ei tarvitse uhrata varoja mainontaan. Monopoliasiakkaan edessä voi myös
helpommin lyöttäytyä yhteen muiden tuottajien kanssa ja sopia hinnoista.
Suurimpia lobbaajia ovat rakennusalan yritykset, joilla on huomattavia etuja
verrattuna niihin tuotantolaitoksiin, jotka joutuvat etsimään asiakkaansa
vapailta markkinoilta.
Markkinatalouden
periaatteisiin kuuluu sekaantumattomuus yksityisten yritysten asioihin. Kaupoista päättävät yritykset ja
niiden johtajat. Kuitenkin jos taloudessa menee pieleen, koko syyteryöppy lankeaa valtion harteille, oli sitten kyse inflaatiosta tai työttömyydestä.
Poliiikot ja
"päättäjät" joutuvat puolustamaan virkamiesten ja talousjohtajien päätöksiä.
Myös valtion
sisäisen turvallisuuden ylläpitoon kuluu yhä enemmän verovaroja. Saksassa on
Jänicken mukaan rikosten määrä noussut vuosina 1965-1983 3000:sta
7000:een. Julkisia varoja kului 16 miljardia DM, kun 20 vuotta aikaisemmin vain
3 miljardia, koska sisäministeriöön palkattiin 50 prosenttia enemmän
virkailijoita, rakennettiin vankiloita ja parannettiin poliisien teknistä
kalustoa. Kuitenkin poliisi pystyi selvittämään vain 45 prosenttia rikoksista,
kun aikaisemmin selvitettiin 53 prosenttia. Jänicke
huomauttaa: "Miksi ei keskustella rikollisuuden kasvun
syistä?"
Virkamiesten määrän
suhde hyötyyn seuraa samaa logiikkaa kuin lannoitteiden määrän suhde pellon
tuottoon: jossakin vaiheessa hyöty laskee jyrkästi. Siksi Jänicken mukaan periaatteelliset
säännöt tulisi päättää mahdollisimman isolla alueella keskitetysti, mutta
kontrolli, valvonta ja tarkastus mahdollisimman lähellä niitä, joita asia
koskee.
Herman Kahn on käyttänyt käsitettä jälkiteollisuus, mutta ryhtyi jo vuonna 1979 puhumaan superteollisuudesta. Superteollisuudella hän tarkoitti sitä maailmanlaajuista teollisuutta, jonka toiminta on niin valtavaa, että sen sivutuotteena syntynyt teollisuus vaikuttaa maailman kehitykseen enemmän kuin varsinainen teollisuuden tuotanto. Superteollisuuden pääpaholaisia ovat öljy- ja energiajätit, autoala, kemian-, elektroniikan ja terästeollisuus. Ne pystyvät vaikuttamaan maailmanmarkkinoihin.
Uudeksi kiusaksi luottamushenkilölle on noussut "eko-teollinen kompleksi". Puhdistus- ja siistauslaitosten yleistyessä joutuvat virkamiehet luonnollisesti tekemään laskelmia niidenkin tuottamista hyödyistä.
Sosiaaliviraston kiinteät yhteydet teollisuuteen tulevat esille sekä asiakassuhteissa että mittavissa hankinnoissa. Keskustelu lääkintähoidon lisäämisestä on ilmaista mainosta lääketeollisuudelle.
Tieliikenne pystyy kasvamaan yain, jos julkinen yalta päättää rakentaa katuja. Teiden rakentamiseen osallistuvat yritykset tuskin vastustavat autoliikenteen edistämistä.
Kunnissa valta on nykyään jakautunut niin monen asiantuntijan ja niin monen viraston kesken, että valitun poliitikon on lähes mahdoton nähdä sitä kokonaisuutta, mihin hänen äänestyskäyttäytymisensä vaikuttaa. Voiko moottoritien rakentamisen estää kalastaja, joka saa pyydyksiinsä silmättömiä kaloja tai maanviljelijä, jonka tuotteet käännytetään takaisin ostajamaan rajoilta? Energian tai auton käyttöä on vaikea rajoittaa, jos yhteiskunnan kokonaisuus rakentuu liikkumisen varaan. Ääriesimerkkinä kunnallisen demokratian järjettömyydestä on tapaus Loviisan kunnanvaltuusto. Siellä uuden viran perustamiseen tarvitaan 2/3 edustajien kannatus, mutta atomivoimalan rakentamisesta voi päättää vain1/2 edustajista.
Viranomainen
”tieteen” ohjenuorassa
Viranomaisten ja alihankkijoiden ohella poliitikon toimintaa vaikeuttavat muutkin teollistuneelle yhteiskunnalle tyypilliset liittoutumat. Yhteiskuntaa ja luontoa on muutettu "tieteellisin" perustein. Jänicke kysyy, kuinka tämä kehitys ylipäänsä enää on sopusoinnussa demokraattisen hallintotavan tai edes perustuslain kanssa. Tiedelaitokset saavat toisin kuin muut valtion laitokset päättää rahojensa jakamisesta itse. Tieteen vapauden puolustamiseksi käytetään samoja argumentteja kuin taloudellisten vapauksien puolustamisessa. Erityisesti atomiaseet ovat nostaneet kysymyksen, kuinka pitkälle tieteiden kehittyminen yleensä on yhdistettävissä vallitsevaan poliittiseen järjestelmään.
Kunnan tasolla ihmetystä herättävät eniten kierrätystä ja liikennettä koskevien tieteellisten tutkimusten kriteerit. Merkkejä on siitä, että poliitikot samoin kuin viranomaiset tilaavat niin monta tutkimusta, että saavat halutun tuloksen.
Big Science elää valtaosin valtiollisen asiakaskunnan kustannuksella.
Viranomaisen ja
pankkien salaliitto
Täysin tuntematon
on vielä se "viskaalin ja luotonantajan kompleksi", joka elää valtiolle
antamiensa luottojen varassa. Pankkiireilla on vuosi vuodelta enemmän merkitystä ja läheinen suhde taloussuunnittelun
viranomaisiin. Useissa maissa
jo 10 prosenttia kansantulosta kuluu pelkästään pankeille maksettavaan korkoon.
Espoossa kului varovaisen arvion mukaan vuonna 1991 121 milj. mk korkojen
maksuun. Joissakin kaupungeissa verotuloista jopa 12 prosenttia menee korkoihin pankeille.
Pankkimaailma saa valtavan hyödyn siitä, että kunta rakentaa nimenomaan lainavaroilla kansalaisille välttämättömiä palveluja. Juuri julkinen velkaantuminen on nostanut korot pilviin. Jänicken mukaan Saksan toiseksi suurimman maakuntapankin lainoista 40 prosenttia on myönnetty valtiolle ja kunnille. Vaikka markkinatalousjärjestelmään kuuluu velka ja korkojen maksu, ei kunnan velkaantumisessa ole kyse enää normaalista velkaantumisesta, vaan yrityksestä paikata suunnitelmassa tehtyjä virheitä. Sellainen velkaantuminen on epätaloudellista, joka ei tuotakaan uusia verotuloja. Kunta siis ostaa yleisen tuotteen kalliimmalla. Se ei tarkoita, että tuotettaisiin parempia ja ympäristöystävällisempiä tuotteita, vaan että pankille, “nauravalle kolmannelle“, maksetaan yhä suurempi osa verotuloista korkojen muodossa. Useissa valtioissa on otettu velkaa jopa taloudellisen kasvun nostamiseksi ja on näin pönkitetty illuusiota talouskasvusta.
”Ministeriksi voi kirvesmies vieläkin kelvata, mutta todellinen päätöksenteko meritokraattisessa yhteiskunnassa siirtyykin yhä suuremmassa määrin valtionhallinnon ja tuotantoelämän koulutetuille suunnittelijoille ja teknokraateille. Meritokratia on teknologisen kehityksen johdonmukainen seuraus.” (Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Tammi 1993)
Poliitikko
mainonnan kourissa
Teollisuuden
kasvu perustuu mainontaan. Mainonnassa vedotaan kuluttajien heikkouksiin
ja pelkoihin. Jos teollisuudelle tulee erimielisyyksiä poliitikkojen kanssa, voi se
vedota näennäiseen liittolaiseensa, kuluttajaan. Teollisuus voi puolustella tuotantoaan
sillä, että se vastaa kysyntää ja on siksi oikeudenmukaista ja legitiimiä. Jos
energiankäyttöä tai ajokilometrejä pitäisi vähentää, aiheuttaisi se uhrauksia kuluttajilta. Kukapa suosiostaan
taisteleva poliitikko tekisi päätöksiä, jotka vaarantavat hänen uudelleen
valintansa?
Tiedotusvälineiden valta on kietoutunut kaikkeen edelliseen. Läntisissä maissa sanomalehdet saavat yli puolet tuloistaan yksityistalouden ilmoituksista. Samoin ylikansalliset uutistoimistot ovat tiukasti yhteydessä talouskasvuun ja teollisuuteen. Suomalaisella päättäjäkunnalla on yksi lähde ylitse muiden: Helsingin Sanomat. Oman yritysmainontansa mukaan se tavoittaa 42 prosenttia toimihenkiöistä ja 61 prosenttia johtajista.
Saadakseen asiansa esille, on poliitikon nöyrryttävä melkoisiin latteuksiin ja kulutusystävällisiin perinteisiin, muutenhan lehdistö ei voi hänestä kirjoittaa.
Kuka hyötyy
verovähennyksistä?
Kunnalta kuluu erään
olemattoman tuotteen maksuun yllättävän suuria summia. Kunta on luopunut
vapaaehtoisesti osasta tuloistaan eli määrätyillä ryhmillä on oikeus
verovähennyksiin. Vähennysten vuoksi kunnan tulot ovat järjestelmällisesti pienemmät
kuin mitä on oletettu. Myös valtion budjetissa suuri menoerä johtuu verovähennyksistä.
Valtio ja kunta ovat luopuneet näin osasta tuloistaan.
Vaikka tästä
“menoerästä” on erityisen vaikea saada tietoja, voidaan laskea, että rakennus- ja
finanssiyritykset saavat suurimmat verohelpotukset. Yleensä
veroasteikossa voittavat ne yritykset, jotka voivat todistaa, että niillä on
suuret kustannukset, eivät ne jotka ovat pystyneet yhä taloudellisemmin
tuottamaan tarvittavat hyödykkeet. Veroa ei kerätä niiltä, jotka käyttävät
energiaa ja raaka-aineita. Pakkaukset, päästöt, pakokaasut ja melu ovat myös
verotuksen ulkopuolella. Sen sijaan palkasta maksettava vero on suuri. Näin
valtio harjoittaa negatiivista ympäristöpolitiikkaa.
Tax-expenditures, luopuminen määrätyistä tuloista, on merkillinen menoerä. Luovutaan tuloista, jotka oikeastaan eivät ole edes tuloja. Tähän kuuluu sekä avoin että peitelty verojen kierto. Valtion velkaantuminen johtuu siitä, että suuret tuloryhmät eivät maksa ollenkaan veroja, saavat jopa puoliksi laitonta avustusta. Saksassa 30 prosenttia verotuloista syntyi liikevaihtoverosta, riippumatta siitä mitä myytiin. 40 prosenttia yhdyskuntaveroista. Tällöin valtio ei kysy, onko vero kerätty hyödyllistä vai hyödytöntä työtä tekeviltä. 20 prosenttia muodostui mineraaliöljy-, alkoholi- ja tupakkaverosta. Valtion on sitten kyllä vastattava niistä vahingoista, joita nämä tuotteet aiheuttavat.
Virallisesta
taloustilastosta ei selviä, miten valtio jakaa avustuksia. Suurimpia
avustuskohteita ovat posti ja rautatiet, jotka molemmat tuottavat
todellisuudessa halpoja palveluja juuri teollisuudelle ja talouselämälle,
valtion avustuksella. Mitä muuta postin sanomalehden jakopalvelu on kuin
verhottua subventiota! Energiateollisuuden verotus on noussut hitaammin kuin
muiden alojen verotus. Myös maanviljelijät saavat valtion avustuksia,
mutta tarkemmin tutkittaessa avustus menee kemiantehtaille ja maatalouskoneita
valmistaville yrityksille. Valtion avustuksetkin ovat negatiivista
ympäristöpolitiikkaa: Maa- ja metsätalous 10,2 mrd DM (1973), 20,9 mrd DM
(1985), liikenne ja tiedotus 12,4 (1973 ja 23,1 (1985), kauppa, pankit ja
palvelut 5,7 (1973) ja 14,8 (1985), rakentaminen 10,6 (1973) ja 24,0 (1985).
Omaisuusvero,
kotimaisten tuotteiden vero ja tieliikennemaksujen verotus on noussut tuloveroa
hitaammin.
Palkasta maksettava vero tulisi kokonaan poistaa ja energia ja luonnonvaraveroa nostaa. Korkea tulovero osoittaa yhteiskunnan valta-asemaa, antaahan se samaan aikaan yrityksille verohelpotuksia. Teollisuuslobby työskentelee kaikilla rintamilla ja oppositiollekin työnverotus on tabu.
Suomen
valtion vuoden 2016 talousarvioesityksessä on varattu 250 miljoonaan
euroa tuuli- ja biovoiman syöttötariffeihin ja 100 miljoonaa euroa
uuden energiateknologian investointitukiin. Yrityksille annetaan
lisäksi 2100 miljoonaa euroa verotukea energiaveroihin. Se on alempi
verokanta teollisuuden sähkölle ja dieselpolttoaineelle. Tuki on
vastikkeetonta eikä se edistä käytön tehostamista. Energiatukien taso
on pysynyt samana vuosia, vaikka energian hinta on pudonnut. Ylisuuri
tuki ei lisää vientiä eikä luo uusia työpaikkoja, vaan se valuu
yritysten osinkoihin. (Peter Lund, hs 21.11.2015)
Kansainvälisen
kilpailukyvyn piirileikki
Kansainvälinen
kilpailukyky on se viimeinen seinä, johon luottamushenkilön valta törmää.
Jänicke kutsuu sitä jopa myytiksi, planetaariseksi piirileikiksi. Ei edes
liikuntapaikkojen rakentamista voi ajatella ilman kansainvälistä kilpailukykyä.
Kuinka paljon veromarkkoja valtio joutuukaan pussistaan maksamaan yrityksen
vedotessa kansainvälisen kilpailukyvyn paineisiin?
Valtion menojen
osuus bruttokansantuotteesta on kuntien kannalta sitä suurempi mitä suurempi on
ulkomaankauppa. Tutkimukset osoittavat myös, että valtion velkaantuminen on sitä
suurempi mitä suurempi on sen ulkomaankauppa. Ja kunnan velkaantuminen sitä
suurempi, mitä isompi on sen "ulkomaan" kauppa.
Valtion avustukset
maan kilpailukyvyn vahvistamiseksi ovat suuria. Jotta ulkomaankauppa
kasvaisi jatkuvasti, enemmän kuin kilpailijamaiden, on valtion esivalmisteluina kustannettava määrätynlainen
koulutus ja infrastruktuuri, annettava vientiteollisuudelle suoria avustuksia
ja ennen kaikkea oikeuksia verovähennyksiin.
Kun valtio käyttää
veroja viennin tukemiseen, parantaa se etujaan maailmanmarkkinoilla. Sinänsä
siinä ei ole mitään kummallista. Mutta kun kaikki valtiot tekevät niin, ei siitä
hyödy mikään muu kuin kulutus, markkinatalous. Jänicken mukaan ero on siinä, että esim.
talouselämä perustaa kartelleja, jos määrätyllä alalla kilpailu tuottaa
kaikille haittaa. Kansainvälinen politiikka ei ole saavuttanut niin suurta
yksimielisyyttä, että valtiot voisivat keskenään sopia kilpailun rajoista ja suunnasta.
Tästä seuraa, että kansallisvaltiot kilpailevat toistensa kanssa
maailmanmarkkinoilla ja yhteisistä eduistaan huolehtiva kansainvälinen
superteollisuus korjaa potin.
Maailmanmarkkinat päättävät yhä enemmän ihmisten jokapäiväisestäkin elämästä, vaikka sille ei voikaan nimetä päätöksentekijöitä.
Vaihtoehdoton elämä
Kenellä
tällaisessa valtiollisessa asetelmassa on heikoimmat olot? Kenen edut jäävät
virkamiesten suunnitteluissa vähäpätöisinä ja marginaalisina taka-alalle? Valtio
toimii niiden ehdoilla, jotka käyvät palkkatyössä. Muita kansalaisia ovat
eläkeläiset, lapset, kotiäidit, työttömät, sairaat, vuokralaiset, opiskelijat, luontoihmiset,
vaihtoehtoväki. Ranskalaiset yhteiskuntakriitikot Gorz ja Touraine näkevät
tässä uuden luokkataisteluasetelman. Turvataan niiden elämän sujuvuus, jotka
käyvät ansiotyössä niiden kustannuksella, jotka eivät syystä tai toisesta elä
kellotaulun mukaan. Organisaatiovalta nujertaa ne, jotka ovat pystyneet irrottautumaan
taloudellisen vallan sulatusuunista.
Kuitenkin esim.
Saksassa työelämä vie vain yhdeksän prosenttia koko väestön ajankäytöstä.
Jänicke puhuu yhteiskuntasuunnittelun vallasta ja "infrastruktuurin vuoksi
epäoikeutettujen” eduista. Ansiotyössä käyvät ovat organisoituneet, heillä on
tehokas etujen valvonta ja erimielisyydet ratkaistaan ammattimaisesti. Ryhmänä
he ovat erikoistuneet ja keskittyvät päätoimisesti tuotannon kasvuun. Heillä on
ryhmänä suuret taloudelliset resurssit tukenaan. Ansiotyö ja jatkuvan kasvun
edut ovat hyvin edustettuina yhteiskunnallisessa suunnittelussa.
Kaikki muut ovat kuluttajia, sivusta seuraajia, ulkopuolisia. He tarvitsevat suojelua, mutta eivät ole järjestäytyneet. Heidän asemansa on epämääräinen ja amatöörimäinen eikä heillä ole merkitystä kunnalle tai valtiolle muuta kuin silloin, jos he käyttäytyvät vastoin odotuksia. Heitä ei kukaan edusta valtuustoissa tosissaan. Jänicke puhuu "järjestelmän takia epäoikeutettujen" eduista.
Valtio ja kunta
muistuttavat tyhmää ja sokeaa panssarivaununkuljettajaa
Jänicke kuvailee yhteiskunnan ongelmia "panssarivaunun syndroomaksi": Panssarivaunun ajaja voi olla tyhmä jo sokea. Toisin kuin pyöräilijän, ei hänen tarvitse sopeutua järkevästi ympäristön esteisiin. Ne ongelmat ovat hänelle "ulkokohtaisia", koska hän ei joudu kärsimään panssarin aiheuttamista vahingoista, ainoastaan ympäristö kärsii. Sitä vastoin polkupyöräilijä joutuu välittömästi kokemaan sopimattoman ajonsa seuraukset. Häneen ei päde yhteisen vastuun kantamisen periaate, vaan aiheuttaja maksaa -periaate. Heikomman asemassa on välttämätöntä käyttäytyä viisaasti.
Panssarinvaunun kuljettaja on pitkän aikaa johtoasemissa. Mutta hänen on lopulta kuitenkin katsottava ongelmia silmästä silmään.
Kansalliset poliittiset järjestelmät estävät kehitystä
"Tekniikka ei toimi erillään luonnosta. Tarkkailemalla luontoa ja eläimiä ja niitä erityisiä taitoja, joista eliöt saavat alkunsa ja ravintonsa, voi huomata, miten luonto käyttää tekniikkaa. Pehmeää teknologiaa. Strategiana on: niin paljon kuin mahdollista niin vähällä kuin tarpeellista. Luonto osoittaa miten vähällä voi tulla toimeen. Se opettaa, miten resursseja voi käyttää ja miten kierto toimii. Siis ei yksin tekniikka ole ongelma, vaan miten sitä käytetään ja mihin päämääriin. Hain ihoa muistuttava ohut folio suihkukoneen pinnassa säästää energiaa. Innovaatiot liikkuvat useiden tieteiden rajapinnassa. Ekologiset ongelmat eivät tunnista myöskään kansallisia rajoja. Konseptionaalinen oppiminen eli ongelmien, päämäärien ja välineiden uudelleen määrittely sekä sosiaalinen oppiminen eli yhteinen vastuu ja kommunikaatio edistävät kestävää kehitystä." (Martin Jänicke: Umweltplanung im Internationalen Vergleich. Strategien der Nachhaltigkeit)
Jänicke: Vanhaan piipputeollisuuteen verrattuna nykyinen teollisuusmuoto vaikuttaa puhtaalta: kaupungin yllä on sininen taivas ja vedet virtaavat puhtaina. Samalla suodatinjätteiden ja ongelmajätteiden määrä lisääntyy. Kasvava liikenne ja maankäyttö tuhoavat pohjavesiä, sähkönkulutus lisääntyy.