Suomessa itänaapurin tutkijana
Eri toimijat ovat halunneet asettaa rajoja sille, miten tutkijat puhuvat Venäjästä julkisesti. Sopivuuden säännöt ovat olleet jyrkkiä - julkiset moitteet, tutkijoiden pilkkaaminen ”ns.tutkijoiksi” ja julkisten ovien takana tapahtunut ripitys ovat hiljentäneet osaa tutkijoista. (hs pääkirjoitus 22.7.2022)
Eteeni lattialle on levitelty sikin sokin lehtileikkeitä
suomalaisten Venäjän tutkijoiden haastatteluista 40 vuoden ajalta.
Neuvostoliittoinstituutin johtajan Valdemar Melankon mukaan Venäjän tuntemus ei sitten 1700-luvun ollut yhtä huonoa Suomessa kuin 1980-luvulla. Liturgisuus itsesensuuria, ei niinkään neuvostoukaasi?
1970-luvulla
julkista keskustelua vaikeutti itsesensuuri, jonka taustalla oli vain
osin Neuvostoliiton pelko. Suomalaisten vallanpitäjienkin ja
liike-elämän etuja kunnioitettiin enemmän kuin oli tarpeen. (Seppo
Varjus is 28.9.2021)
Suomen Venäjä-kortti?
Viime vuosituhannen loppuun saakka suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia. Tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria.
“Saimme huomata, että eri direktoraateissa työskentelevät
eurobyrokraatit haluavat työntää kilvan rahaa Suomeen Venäjän ja Itä-Euroopan
kehitysohjelmia varten: Te olette naapureita, te olette asiantuntijoita, olkaa hyvä pitäkää
yhteistyö Venäjän kanssa. Järjestäkää asiantuntijakoulutusta vähän muillekin.” (Markku
Kivinen, Talouselämä 2/97)
Opetusministeriön
selvitystä varten haastateltiin 125 hallinnon ja elinkeinoelämän
asiantuntijaa 16.2.1996: ”Venäjän tuntijoita tarvitaan Suomessa
kipeästi lisää. Venäjän kielen taitajat ja sitä opiskelevat ovat
harvassa, huutava pula on ihmisistä, jotka tuntevat lisäksi naapurin
kulttuurin, yhteiskunnan, tavat, elinolot. Nykyosaamista vaivaa
vanhakantaisuus ja pinnallisuus."
Mikä
on se Suomen niin paljon mainostama Venäjä-kortti? Tätä kysyi
toimittaja Riitta Korhonen muutamilta esillä olleilta miehiltä.
(Talouselämä 30/1998):
"Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät
ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”)
etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa
jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä
määriteltäessä korostetaan."
”Osmo Apunen kuorii turvallisuuspolitiikasta sen homehtuneet
pintakerrokset. Alkaa näkyä sellaista, mitä ei ennen saanut nähdä eikä
nimetä, vaikka kaikki tietävät, että siellä se monen kuoren alla
piilossa on… Ulkopoliittisen instituutin piti olla tutkimuslaitos,
mutta taustalla aluksi vaikuttanut Paasikivi-Seura ja sen jälkeen
opetusministeriö huolehtivat, että tutkimuksen vapaus pysyy poliittisen
kohtuuden rajoissa. Virallista ulkopolitiikkaa sai selvittää ja
eritellä, mutta ei haastaa, ja silloin analyysin asenne ei ole aito.
Upissa 1960-luvun lopulla kokoontunut sovietologinen työryhmä aiheutti
henkistä epämukavuutta, sillä lännen yliopistoissa syntynyt nimike
haiskahti neuvostovastaiselta ja istui huonosti ystävyyspolitiikan
hallitsemaan ilmapiiriin. Yhteiset seminaarit ruotsalaisten ja
neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa eivät onnistuneet.
Sovietologityöryhmän raportin käsikirjoitus katosi mystisesti
kirjapainosta. Upi lopetti pahamaineisen s-sanan käytön, loivensi
Neuvostoliittotutkimuksen linjaa ja vaikeni Tsekkoloslovagian
miehityksestä… Yhteistyössä neuvosliittolaisten kanssa ei ollut
akateemisen innostuksen paloa, mutta ei myöskään ideologista intoa.” (Jukka Tarkka Osmo Apusen kirjasta Silmän politiikkaa, hs 6.5.2012)
Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan. Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan naapurimaalle yllätyksenä?
Joni Krekolan mukaan suomalaisen tiedotusopin professorin Kaarle Nordenstrengin puheenjohtajuus kommunistimaailman mahtavimmassa propagandajärjestössä IOJ:ssa (Kansainvälinen journalistien liitto) “teki erittäin suurta vahinkoa” Suomen maineelle lännessä. ”Vallan vahtikoirat vaikenivat, uudet jälkiviisaat haukkuvat.” Nortamo vastaa, että ei vaiettu. Hänen mukaansa suomalaiset lehtimiehet liittyivät IOJ:n juuri siksi, että tiesivät sen peitejärjestöksi: “IOJ-kielteisyys olisi ollut “neuvostovastaisuutta”, jollaista leimaa noina vuosina tahdottiin kaikin tavoin karttaa." Hänen mukaansa nyt oltaisiin jälkiviisaita, koska "kaikki nuo arvot olivat esillä myös 1970-luvulla”.
Eri yhteyksissä ja niissä organisaatioissa,
joihin Suomen sanomalehtimiesten liitto oli järjestönä liittynyt, vannottiin
ystävyyttä Neuvostoliittoon ja tukea hallituksen viralliselle ulkopolitiikalle!
Minusta ei asia 1980-luvulla kovin vapaamieliseltä vaikuttanut. Ei ole vaikea kuvitella, miten tuo karttaminen vaikutti meihin, tutkijoihin ja erityisesti apurahoihin ja virkoihin.
”Valitettavasti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin rakennetulla menestyksellisellä ulkopolitiikalla oli häpeällinen kääntöpuolensa: vieraan vallan liehakointi ja häikäilemätön hyväksikäyttö sisäisessä valtataistelussa. Tutkimus tuo koko ajan uusia todisteita siitä, että Urho Kekkosen aikana maamme poliittinen kulttuuri vajosi uskomattomaan rappiotilaan.” (hs pääkirjoitus 18.9.1996)
”Suomessa keskustelu EU:sta tuntuu olevan samanlainen tabu
kuin Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän ongelmat 1970-luvulla. Jatkuva
suomettuminen johtaakin kysymyksen toisaalle. Kyse ei olekaan Suomen kansan
suhtautumisesta Neuvostoliittoon, vaan kulttuurihenkilöiden ja journalistien ja
erityisesti ns. älymystön suhteesta vallankäyttäjiin. Miksi meillä ei ole
muodostunut eurooppalaista riippumatonta älymystöä?
“Kysymys on siitä, että jos lasitalosta aletaan heitellä kiviä sen ulkopuolella olevia kohti, pitää olla valmiina lasitalon läpivalaisuun." (Anne Kuorsalo hs 15.3.1997)
tai silkkaa tietämättömyyttä:
"Suomettumisen
edustajat juoksivat Suomen väreissä ja olivat hyödyllisiä Suomelle
luodessaan luottamuspääomaa. Hyödytön idiootti olisi huonompi juttu.
Sellaisia löytyy nyt Nato-porukasta. YYA-SOPIMUS olisi erinomainen
sopimus tänäänkin. Oli nerokasta sopia, että iso naapuri auttaa
puolustamaan, jos lännestä hyökätään Suomeen, kun tiedettiin
varmuudella, ettei lännestä kukaan hyökkää Suomeen. 1970-LUVULLA
sodasta oli kulunut lyhyt aika. Sotaveteraanit johtivat Suomea ja
tiesivät, mitä sota on. Siksi Suomea johdettiin viisaasti. Ja ovelasti.
Ja maa vaurastui. Kekkonen puhui aina luottamuksesta. Ja
pysyttäytymisestä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. 1800-LUVUN
historia ei kiinnosta suomalaisia. Siitä kirjoittavaa ja sortovuodet
terminä kyseenalaistavaa Matti Klingea kuuluu halveksia Venäjän
myötäjuoksijana. Klingen synti on, että hän yrittää kertoa, ettei
yksikään maa tee historiaansa yksin. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa
ja tavalla tai toisella osa suurpolitiikkaa. Venäjä on ikuinen.
Putinista aika jättää, mutta ei välttämättä Putinin ajasta. Enintään
ajoittain. Emme voi mitään Venäjän ulkopolitiikkaan sisäänrakennetulle
vainoharhaisuudelle. Heillä on traumansa ja niistä sikiävät
intressinsä. Mannervaltion trauma on syvälle iskevä valloitusarmeija.
Sellaisten johtajista mainittakoon Napoleon, Paavo Talvela ja Hitler
kenraaleineen. Kaksi pääsi melkein Moskovaan, yksi yli Petroskoin.
Tietääkö kultainen nuorisomme, ettei suomettunut Suomi ollut
totalitaristinen yhteiskunta. Sanaa sai käyttää vapaasti.
Toisinajattelijoiden ehdokkaana vuoden 1978 presidentinvaaleissa ollut
Ahti M. Salonen sai vaivaiset kuusi valitsijamiestä. Vaalivilppiä ei
silti havaittu. Kuvittelen mielessäni hallitusta, jossa olisivat
istuneet Kauko Kare, George C. Ehrnrooth, Veikko Vennamo, Kullervo
Rainio ja Tuure Junnila. Kauhistuttava ajatus. Herrojen kutsuminen
toisinajattelijoiksi on sikäli harhaanjohtavaa, että aika moni muukin
ajatteli samalla tavalla. Oikea termi olisi ääneenajattelija. OLIVATKO
he rohkeampia kuin muut? Rohkeuden ja tyhmyyden välinen ero on veteen
piirretty viiva. Ajoitus ratkaisee, ei ajatus, eikä jälkiviisaus."
(Tuomas Manninen. IS, 8.1.22)
"Kun V. J.Sukselainen syrjäytettiin keväällä 1964 maalaisliiton johdosta Pravdan rankan arvostelun jälkeen, täällä todisteltiin pontevasti, ettei kirjoitusta tietenkään tilattu, kyllä Moskova itse päättää. Sitten vuonna 2016 julkaistiin Leonid Breznevin päiväkirja ja siinä oli painettuna neljä sanaa: ”Kekkonen – pyytää kaatamaan Sukselaisen.” (Kimmo Rentola 23.5.2023)
Väärin menestytty?
Antti Kuosmanen (Kanava 4/23)
Suomettuminen on laajentumishaluisen suurvallan edessä yksin jätetyn
valtion selviytymisstrategia, toisessa päässä henkilökohtaisen asemansa
pönkittämiseksi maansa myyneiden tai ainakin myymään valmiiden kyyninen
politikointi. Termi ilmaantui poliittiseen kielenkäyttöön Itävallan
kansainvälisen aseman määrittelystä 1950-luvun puolivälissä, jolloin
jotkut poliitikot vastustivat puolueettomuutta pelottelemalla Suomen
kohtalolla. Laajasti tunnetuksi termin tekin 1960-luvulla saksalainen
oikeistopoliitikko, Franz Josef Strauss, joka käytti Suomea
varoittavana esimerkkinä siitä kuinka suurvalta määräilee pienempää
naapuriaan niin, että pienen itsenäisyyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi.
Hänen varsinainen kohteensa ei ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy
Brandt ja tämän niin sanottu idänpolitiikka Ostpolitik, jota Strauss ei
hyväksynyt. Länsi-Saksan ei tarvinnut vastoin tahtoaan alistua
Neuvostoliiton painostukseen. Straussin vastarinta ja varoitukset
kohdistuivat Brandtin politiikkaan. Niinpä suomettuminen Straussin ja
Laquerin määritelmän mukaan tarkoittikin Neuvostoliiton myötäilyä
pidemmälle kuin olosuhteet objektiivisesti edellyttivät. Suurvallan
myötäily olisi muuttunut joidenkin poliitikkojen ja muiden omien etujen
ajamiseksi maan etujen kustannuksella.
Ainut
suomalainen toimittaja, joka osasi tulkita itänaapurin
maailmankuvaa ja pyrkimyksiä valtapolitiikan tuolla puolen oli Jaakko
Okker. Hän kiteyttää suomalaiselle tutkijalle avautuvan
säälittävän tilanteen:
Paasikivi toisti päiväkirjoissaan:
“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.”
Myös Markku Kangaspuro kommentoi Suomen ja Venäjän naapuruuden merkitystä: ”Venäjän pyrkimys on säilyttää Suomen suunnalla status quo. Kanssakäymistä eivät rasita Natoon ja Yhdysvaltoihin liittyvät jännitteet. Suomelle Venäjä on aina naapurissamme sijaitseva suurvalta, eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla toimeen sen kanssa. Venäjä on Suomelle enemmän mahdollisuus kuin uhka.” (hs 21.9.2008)
Kukapa tätä voisi vastustaa? Mutta niin vain
kävi, että seurasta muodostui
"Iloniemen mielestä
Paasikivi-Seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä
käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa
eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen
realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä
nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia
kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille
ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista
hokemista." (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)
Naiset Venäjän tutkijoina
Miksi naiset eivät koe suomettumiskeskustelua kiinnostavaksi? Miksi kukaan nainen ennen minua ei valmistanut väitöskirjaa Neuvostoliiton ulkopoliittisesta teoriasta? Ja vain kolme naista ylipäätään Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä politiikasta? Sanoisin, että naiset eivät tunne kuuluvansa vallitsevaan diskurssiin.
Venäjän
tutkimuksen rajoittuneisuuden lisäksi väitöskirjani tutkimusmenetelmänä
semantiikka ei ollut vielä yleistynyt Helsingin yliopistolla.
Kielitieteen päiviltä kirjoitti Kaarina Järventaus:
“Tyytymättömyyttä aiheuttaa myös se, että Helsingin yleisen
kielitieteen laitos
on niin selvästi painottunut tietokonelingvistiikkaan, kielen
tutkimiseen
tietokonemallien avulla. Siihen saattaa vaikuttaa sekin, että
tietokonelingvistiikka saa helpommin ulkopuolista rahoitusta kuin
kielitiede
yleensä.” (hs 22.4.1990)
Koska tilastoja Neuvostoliiton ulkopoliittisen teorian kehityksestä ei juurikaan ole, eivätkä kysely- ja keskustelumateriaalit olleet sallittuja ennen kuin viime vuosituhannen lopulla, Neuvostoliittoa pystyi tutkimaan vain dokumenttien ja puheiden, siis painettujen sanojen välityksellä. Auli Hakulisen mukaan ranskalaiset feministit Julia Kristeva ja Luce Irigaray osoittavat, että kieli semioottisena järjestelmänä on naiselle vankila. Vankila jossa naiselle subjektina ei ole tilaa. Hakulisen mielestä esimerkiksi Nykysuomen sanakirja on sinetöinyt naisen poissaolon kirjakielestä vielä voimakkaammin. Tämän lisäksi niin neuvostomarxilainen kuin Neuvostoliiton hallinnollinen kieli oli erkaantunut arkipäivästä ja reaalimaailmasta niin täydellisesti, että minkään tuloksellisen rauhaa edistävän tutkimuksen tekeminen ei onnistunut. Naiset kokivat Venäjän tutkimuksen mielekkääksi vasta sitten, kun päästiin kansan pariin. Sosiologiaan. Susanna Hast on hyvä esimerkki. Hän tutkii etupiirin geneologiaa eikä hänen päämääränsä ollut tutkia dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoida kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.
Prof. Jorma Sipilän kiinnostavat yhteiskunnallisen vallankäytön muodot. Hänen mukaansa yliopistoyhteisössä kuulee helposti naisia vähätteleviä kommentteja. Vaikka vallan muotoja on monenlaisia, miehet tuntuvat silti aina olevan johdossa. Suurin ongelma on haluttomuus keskustella miesten asemasta. Etuoikeutetut eivät halua keskustella etuoikeuksistaan. (Keskisuomalainen 3.3.1995)
Pekka Hakala kärjistää arvostellessaan Timo Vihavaisen
kirjaa Itäraja häviää:
Pekka Borgin kirjassa Luonnonsuojelun voimahahmot Suomessa (2008) on mainittu 37 miehen rinnalla vain yksi nainen: Eeva Kilpi!
Suomen Akatemian apurahat markkinatalouden tutkijoille
Koko sodanjälkeisen ajan vedottiin siihen, että Suomessa
täytyisi keskittyä Itänaapurin tutkimiseen. Rahaakin jaettiin, mutta
vain luottotutkijoille: ”Suomessa on ryhdytty panostamaan viime vuosina Venäjän
tutkimukseen. Rahan jakajat ja saajat ovat samaa pientä tieteellistä piiriä,
joissa arvostellaan toisia vain selän takana mutta ei julkisesti.” (Anne
Kuorsalo hs 15.3.1997)
”Sotilaallinen uhkakuva ei ole enää aikoihin ollut
varteenotettava. Sen tilalle on tullut infrastruktuurin rapautuminen.” (Ilmari
Susiluoto, hs 18.2. 2001)
Ainut linja haavojen aukaisemisen lisäksi on ollut
kauppasuhteiden kehittäminen: “Kolmen ja puolen vuoden suurlähettiläskauden
päällimmäinen opetus Moskovasta on, ettei Suomen kannalta ole samantekevä,
millainen Venäjä meillä on naapurinamme: autoritäärinen imperiumi,
totalitäärinen sosialistinen Neuvostoliitto vai ensimmäisen kerran, historiansa
aikaan demokratiaa, markkinataloutta ja uudistuksia ajava.”
Ilmari Susiluoto: "Suurten strategiapapereitten sijaan Suomi joutuu sekä bilateraalisesti että EU:n kautta reagoimaan liki päivittäin kaikenlaisiin Venäjällä tapahtuneisiin muutoksiin. Ne koskevat tullia, liikennettä, kauppaa ja muita arkipäiväisiä asioita. Mutta juuri näistä pienistä asioista koostuu suuri strategia, Venäjän normalisointi osaksi maailmantaloutta ja toivottavasti myös kohti eurooppalaista arvoyhteisöä. Se ei ole Venäjän opettamista ylhäältä käsin, vaan päämäärä, jonka myös Venäjä on hyväksynyt." (1.4.2001)
“Jatkuvien hakemusten sorvaamisesta on viime vuosina tullut yhä mielettömämpi ruljanssi. Maunu Häyrynen pitää ulkopuolisten asiantuntijoiden harjoittamaa vertaisarviointia ongelmallisena ja katsoo sen johtavan siihen, että paljon omilla alueillaan julkaisseet konkarit korjaavat potin kotiin ja nuoret tai uusia aiheita esiin nostavat tutkijat jäävät nuolemaan näppejään. Akatemian huippuyksikköstatuksen näyttävät saavan yhä uudestaan samat tutkijaryhmät... Venäjän politiikkaa koskevat hakemukseni joutuivat Akatemiassa useampana vuotena analyyttista filosofiaa edustavien “asiantuntijoiden” arvioitaviksi.” (Vesa Oittinen hs 8.1.2007)
Uskokaamme ja kunnioittakaamme:
Venäjä on toista maata!
Neuvostoliiton ja Suomen suhteet ovat muotoutuneet historiallisen kehityksen ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Historiallinen kehitys ja geopoliittinen asema ovat muotouttaneet suhteita niin, että Suomi tietää paikkansa pienenä syrjäisenä maana, ottaa huomioon Venäjän ja välttää vihamielisiä liittoutumia. Idän ja lännen reuna-alueena Suomella on paljon hyötyjä.
”Nyky-Venäjää analysoitaessa arvojen ja päämäärien erilaisuus
pitäisi ottaa huomioon... Ei oteta huomioon, että näillä valtioilla ja niiden
valtaapitävillä voisi olla toisenlaisia päämääriä kuin mitä länsimaisissa
demokratioissa koetaan järkevinä ja kohtuullisina.” (Seppo Sinervä, hs
30.3.2001)
Rauhan puolesta -lehdessä puitiin luottamusta ja ymmärrystä
tämän tästä. Vielä vuonna 1986 Johannes Pakaslahti analysoi terävästi: ”Todellinen
ymmärrys – jonka ei suinkaan tarvitse merkitä mallin ottamista, jalustalle
nostamista tai edes kaiken hyväksymistä – sikiää ainoastaan erilaisuuden
tunnustamisesta, sen olemassaolon hyväksymisestä ja siihen tutustumisesta.
Ymmärrys tekee tuomittavimmankin teon tajuttavaksi, kun se asettuu
yhteyksiinsä. Erilaisuuden olemassaolon hyväksyminen on liennytyksen ehto.
Ymmärrys on ystävyyden ehto. Voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta pitäkää
arvossa argumentteja.”
Erkki Pennasen ei tyrkyttäisi länsimaista demokratiaa Venäjälle: ”Historiantutkija voi tietenkin historian kokemuksen valossa väittää, että on puhdasta toiveajattelua kuvitella Venäjän muuttuvan merkittävästi saati lähtevän kehittymään demokraattisen oikeusvaltion suuntaan... on pyrittävä mahdollisimman laajaan ja monipuoliseen yhteistyöhön... On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkätistä talousapua.” (hs 8.4.2001)
Pekka Tarkka: ”Natalia Ivanovan mukaan monet
Moskovan lehdet hyökkäsivät pieniä kansoja vastaan. Se johtuu siitä, että
totalitarismi nosti esiin pseudointelligentsian. Sen vaalima myytti yhdestä ja
yhteisestä neuvostokansasta on romutettava nyt kun imperiumin loppu on
käsillä... Boris Kagarlitski syytti liberaaleja läntisen markkinatalouden
sokeasta hyväksymisestä. Hän huomautti, että Euroopassa – toisin kuin
aasialaisen talousmuodon Venäjällä – markkinavoimien barbariaa on aina
kontrolloinut joukko moraalisia voimia, esimerkiksi antikapitalistinen
vasemmisto tai protestanttinen etiikka. Jos liberaali älymystö hylkää
periaatteet ja ottaa markkinavoimat avosylin vastaan uudelle Venäjälle, se
lakkaa olemasta älymystö. Järjestelmän vastustajilla oli 1950-luvulta alkaen
käytössään venäläinen sanan kultti. Vainottujen kirjailijoiden työ ja kohtalo
olivat osoitusta uskosta sanan kaikkivoipaisuuteen. Lännen markkinavoimat ovat
tuoneet venäläisen perinteen tilalle repressiivisen toleranssin. Se merkitsee
elämänohjetta: Puhu mitä haluat, se ei kuitenkaan muuta mitään.” (hs 19.12.1990)
Arto Luukkainen kertoo: ”Venäläiset tutkijat vieroksuvat Putinia, mutta toisaalta pelkäävät, että Putinin siirtyessä syrjään ei ole parempaa vaihtoehtoa. Ajatus siitä, että nykyinen sekurokratia korvautuisi jollain avoimella fasismin muodolla, pelottaa.” (hs 1.8.2010 ICCEES konferenssissa)
“Suomessa ei voi tehdä tieteellistä tutkimusta
Neuvostoliitosta. Vuonna
1973 jotkut harvoista
tutkijoista tuottivat Susiluodon mukaan liturgisia töitä, jotkut kaivoivat verta nenästään ja hävisivät näyttämöltä.
Yhtään naista ei tohtorien joukossa ollut. Idäntutkimusta
pidettiin poliittisesti epäsuotavana eli "luottamus-liturgia ei sietänyt
kovin suuria annoksia täsmällistä tietoa" (Johannes Salminen 12.4.1992).
Susiluoto siirtyi Suomen Akatemian leivistä ulkoministeriöön
vuonna 1983. Silloin hänkin vielä piti suuta supummalla Itänaapurin suhteen:
“Silloin kaikki oli salaista. Olin muka vienninedistämistehtävissä, mutta
todellisuudessa luin Pravdaa ja Izvestijaa ja kirjoittelin niistä analyyseja.
Se oli vähän hoopoa suorastaan. Pravda kirjoitti jotain ja minä kirjoitin mitä
Pravda kirjoittaa ja siihen laitettiin salainen leima." (Anu Partasen
haastattelussa) Susi julkaisi 14 Venäjää käsittelevää kirjaa.
Wikipedia 2021: "Arto
Luukkanen kertoo teoksessaan Tapaus Susiluoto siitä, kuinka Susiluoto
joutui savustetuksi ulkoministeriöstä presidentti Martti Ahtisaaren
kauden päätyttyä. Luukkasen mukaan Susiluoto ilmaisi liian vapaasti
mielipiteitään kirjoittamissaan teoksissa, ja siksi hänelle ensin
ehdotettiin siirtymistä muihin tehtäviin. Hänen kieltäydyttyään alkoi
painostus, jonka johdosta hän valmistautui oikeudenkäyntiin. Prosessin
päätteeksi hän siirtyi Aleksanteri-instituuttiin, kuitenkin
diplomaattistatuksella."
Susiluodon mukaan (erottamis)operaation takana olisi ollut silloinen
niin sanottu Itä-linja ja sen mahtivirkamiehet. Prosessin lopuksi
vahvistettiin Aleksanteri-instituuttia ja ajettiin alas Valdemar
Melangon johtamaa Venäjän ja Itä-Euroopan instituuttia. Kaikki
tämä onnistui viiveellä. Ensin Venäjän ja Itä-Euroopan
instituutti yritettiin lopettaa ja kun eduskunta ei antanut sitä
tehdä, sen toiminta vesitettiin virkamiesteitse – ehkäpä liian
taantumuksellisena ja edistyksenvastaisena laitoksena? (Arto
Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa 2010) Ilmari Suosiluoto ei käsittääkseni "siirtynyt" Instituuttiin,
vaan Halosen porukka painosti hänet pois UM:stä Instituuttiin, jossa
hän olisi vaarattomampi. Mitäpä siellä paljon on muuta ollut tekemistä
kuin kirjoittaa venäläisiä vitsikirjoja. Jotka muuten kertovat paljon
siitä, mikä itänaapurissa on totta. (Veikko Saksi 21.12.2012)
"On jo vuosia siitä, kun Venäjän tutkija Ilmari Susiluoto moitti, että Neuvostoliiton hajoaminen pääsi yllättämään, koska oli keskitytty vain tutkimaan, ketkä Kremlin herrat seisoivat ottamassa vastaan vapun sotilasparaatia Punaisella torilla." (Vesa Koronen hs 11.4.2001)
Mikä ihmeen VIETS?
Suomeen
perustettiin Venäjän tutkimuksen seura vuonna 1989.
Olin mukana perustamiskokouksessa ja ihmettelin, miksi nimeksi pitäisi
tulla Venäjän
ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, kun oli jo nähtävissä, miten eri
tietä
satelliittivaltiot olivat menossa. (Silloin nimi taisi vielä kuulua
Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura?) Seura perustettiin enkä
koskaan halunnut liittyä
seuraan, pitäkööt ukot perinteensä.
1990-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Vielä kauemmin on kulunut siitä, kun tutkimusrahaa myönnettiin venäläisten terveydentilan tutkimiseen. Kehitys on samansuuntainen kuin muuallakin maailmassa: näppärin tapa päästä eroon ympäristöongelmista on lopettaa niiden tutkiminen.
Venäjäntutkijoiden maailmankongressi pidettiin Suomessa Tampereella vuonna 2000. Sinne tuli yli 2000 tutkijaa ja esitelmiä pidettiin 300. Vaikka vuosi oli 2000, esiteltiin kongressissa vain viisi Venäjän ympäristön tilaa käsittelevää tutkimusta. Venäjän tutkimus ei ole vanhakantaista vain Suomessa.
Vuonna 2019 Suomen hallituksen ja puolustusministeriön Voiman Venäjä -raportti ei edes mainita sanaa Venäjän ympäristön tila, uhka saatikka katastrofi.
Onneksi 1990-luvun keskivaiheilla perustettu Aleksanteri-instituutti
keskittyy Venäjän kaupan ja talouden tutkimuksen lisäksi seuraamaan
kokonaisuudessaan yhteiskunnallista kehitystä. Aleksanteri-instituutin
vetäjät kritisoivatkin smiten ”spesialistien koulutus ja yhteistyö ovat olleet
satunnaista ja kunnianhimotonta”. Elina Kahlan mukaan EU on valmis rahoittamaan
kaikkia sellaisia hankkeita, jotka rauhoittavat äänestäjiä.
Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka
eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat
avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee
lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on
monitieteisyys ja diskurssianalyysi.
Taistolaisilta toveriapua Venäjälle Suomen valtion varoilla
21.12.2012 Markku Salomaan vuodatus
http://masalomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/127781-taistolaisilta-toveriapua-venajalle-suomen-valtion-varoilla
"Helsingin
yliopiston Aleksanteri-instituutista tehtiin vuoden 2012 alusta lukien
suomalainen Venäjän tutkimuksen huippuyksikkö suurella rahalla. Sen
pitäisi olla nyt ”älyn jättiläisten Ural-vuoristo”, mistä virtaa
”aatteiden Volga”. Ja kyse on Venäjän sisäisistä asioista.
Totuudesta totuttiin taistelemaan kylmän sodan aikana, mutta viimeinen
taisto on käynnissä vasta nyt. Vanhat taistolaiskommunistit pyörittävät
Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen Akatemian
rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta rakentaa
modernia Venäjää. Aihetta selvitetään yhteensä jopa kymmeneen
miljoonaan euroon nousevalla suomalaisella tiederahoituksella. Hankkeen rahoituksessa ovat myös Helsingin yliopisto ja
Tampereen yliopisto.
Samalla Aleksanteri-instituutin
johtaja Markku Kivinen tyhjensi koko suomalaiselle Venäjän
tutkimukselle tähän asti tarjolla olleen rahoituksen vuoden 2017
loppuun asti. Kivisen taktiikkana on ollut turvottaa instituutin
toimintaa ja syödä siten kilpaileva tutkimus pois pöydältä. Nyt käydään
viimeistä taistelua totuudesta. Instituutista ei ole kuitenkaan noussut
yhtään kansainvälisesti tunnustettua tutkijaa koko toiminta-aikana
vuodesta 1996.
Aleksanteri-instituutin johtajan ja tutkimusjohtajan hakemuksen
käsittely Suomen Akatemiassa tapahtui kahdessa vaiheessa. Huippuyksikköhaun
ensimmäisessä vaiheessa hakemuksen hyväksyneet kaksi asiantuntijaa
olivat professori Gerard Delanty Sussexin yliopistosta (School of Law,
Politics and Sociology) ja professori Christine Engel Innsbrukin
yliopistosta (Institut für Slavistik). Huippuyksikköhaun toisessa vaiheessa käytetyt arviointipaneelin jäsenet
olivat Luc Bovens (Englanti), Tony Carty (Hong Kong), Beverly Diamond
(Kanada), Christine Engel (Itävalta), Jef Verschueren (Belgia),
Matthias Middell (Saksa) ja Peter Wagner (Espanja).
Nämä esitykset kulkivat Akatemian yleisjaoston kautta, missä
puheenjohtajana toimi professori Arto Mustajoki, joka oli jäävi, koska
oli esitetyssä hankkeessa ehdolla yhden alaohjelman (klusterin)
johtajaksi. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan
tutkimuksen toimikunta hyväksyi tunnollisesti ulkomaisten
arvioitsijoiden kannan sellaisenaan ja niin instituutti sai
huippuyksikön statuksen ja huippurahoituksen. Toimikunnan
puheenjohtajana toimii kirkkohistorian professori Aila Lauha ja sen
jäsenistä vain professori Liisa Laakso edustaa kansainvälistä
politiikkaa ja valtio-oppia. Muut jäsenet edustavat taidekasvatusta,
estetiikkaa, laskentatointa, hallinto-oikeutta, sosiaalitieteitä,
kotimaista kirjallisuutta, ammattikasvatusta, filosofiaa, pohjoismaisia
kieliä ja Suomen historiaa.
Merkille pantavaa on, että
arvioitsijoissa ei ole missään vaiheessa ollut ainuttakaan venäläistä
professoria. Paras Venäjän asiantuntemus on kuitenkin Moskovan ja
Pietarin yliopistoissa. Lisäksi amerikkalainen säätiöpohjainen Carnegie
Moscow Center on tehnyt pitkään juuri sellaista tutkimusta, mitä
Aleksanteri-instituutti nyt yrittää, mutta lähtökohdiltaan korkeammalla
tasolla.
Suomen Akatemiassa nähtävästi arveltiin, että tällaista
tutkimusta tarvitaan. Kivisen klustereista ei kuitenkaan ole käyttöä
suomalaisille yrityksille tai muulle elinkeinoelämälle. Myöskään
ulkoministeriö ei tarvitse Kivisen suosituksia. Kaikkein vähiten
ohjeita ottaa presidentti Vladimir Putinin hallinto. Putin tuomitsi
viimeksi 12. joulukuuta kaikki ulkomaiset yritykset vaikuttaa Venäjän
tiehen. Aleksanteri-instituutti on juuri sellainen ulkomainen
”agentti”, mitä Putin tarkoittaa.
Graalin Malja
Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen on silti mielissään ja
kehuu hankettaan vuolaasti verkkosivuilla. Kivisen mukaan ”Yksikössämme
yhdistyy kunnianhimoisten nuorten tutkijoiden draivi ja kokeneiden
tekijöiden intellektuelli pääoma”. ”Tavoitteenamme on luoda uusi
paradigma, joka haastaa tämän hetken vallitsevat näkökulmat.”
”Tavoitteenamme on nousta maailman johtavaksi yksiköksi tällä alalla.”
Kivinen on koulutukseltaan sosiologi ja erikoistunut lähinnä
yhteiskuntateorioihin yhteiskuntaluokkien olemuksesta ja vallasta.
Vuosi sitten Venäjän tiedeakatemia kutsui Kivisen kunniatohtorikseen
juuri näistä ansioista.
Tutkimusohjelmassa on viisi
alaohjelmaa eli ”klusteria”, missä tutkitaan Venäjän talouden
monipuolistamista, autoritaarisen markkinatalouden toimintaa,
hyvinvointiyhteiskunnan ohjeistusta, Venäjän mahdollisuuksia pärjätä
suurvaltapolitiikassa USA:lle sekä Venäjän kulttuurisia, filosofisia ja
uskonnollisia modernisaatiomahdollisuuksia.
Näistä viimeistä johtaa Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta.
Klustereitten alla esiintyy jo 53 tutkijaa, joista noin 40 on
jatko-opiskelijoita. Näistä on tosin vasta kolme palkattu Akatemian
rahoituksella. Yllättävää on, että instituutissa Balkanin
kriisinhallinnasta väitöskirjaa valmisteleva Anna Halonen, joka on
Tarja Halosen tytär, ei lukeudu huippututkijoiden piiriin. Kivinen
puolestaan on ollut presidentti Halosen käyttämä Venäjän asiantuntija.
Kaikki valta ja vastuu on instituutin johtajalla, joka esittelee
rekrytoinnit tutkimusohjelman johtoryhmälle, missä ovat klustereiden
johtajat. Pääosa klustereiden henkilöistä on joko ennestään instituutin
palveluksessa tai muiden yliopistojen palveluksessa. Tutkijoista viisi
on ulkomaisia. Tutkijoiden keski-ikä on 40 vuotta.
Ohjelman tuloksena on tähän mennessä nähty vasta instituuttiin avatut
verkkosivut, viisi seminaaria, yksi luennoitsijavierailu ja yksi
kesäkurssi ulkomaisille opiskelijoille, missä on tutustuttu
suomalaiseen saunakulttuuriin ja ukulelen soittoon.
Markku Kivinen on vanha taistolaiskommunisti kuten instituutin
tutkimusjohtaja Markku Kangaspurokin. Kangaspuron erikoisalaa on
Neuvostoliiton historia. Molemmat käyttävät professorin titteliä, mutta
Kiviselle se on tullut johtajanvirkaan liittyen. Virka ei ole
tieteellinen oppituolivirka. Kangaspuron titteli on puolestaan
instituutin rahoilla ostettu arvonimi.
Esimerkiksi
Kivisen puoliso Elina Kahla toimi aiemmin instituutin
julkaisupäällikkönä ja on nyt Suomen Pietarin instituutin johtaja,
mutta esiintyy myös uudessa ohjelmassa tutkijana Arto Mustajoen
klusterissa. Instituuttia on muualla Suomen tiedemaailmassa pidetty
vanhojen taistolaiskommunistien reservaattina, missä haaskataan Suomen
veronmaksajien varoja. Kivisen ohjauksessa ja hänen toimiessaan myös
vastaväittäjänä on valmistunut tohtoriksi muiden muassa Johan Bäckman.
Kivisellä ei tuolloin 1996 ollut tiedejohtamisen kokemusta, ei
tutkimuksia tai julkaisuja Neuvostoliitosta tai Venäjästä eikä edes
venäjänkielen taitoa. Vaikka pätevämpiä hakijoita oli, siitä huolimatta
taistolaistaustainen tohtori Pekka Sutela Suomen Pankista tuki vahvasti
Kivistä virkaan. Johtajan vaikutusvalta on ulottunut jo
presidentin kansliaan ja puolustusministeriöön asti. Niinpä instituutin
tutkijat olivat avainasemissa, kun puolustusministeriön juuri
valmistunut raportti ”Muutosten Venäjä” kirjoitettiin.
Puolustusministeriössä raportin tiedotuksesta vastaa viestintäjohtaja
Jyrki Iivonen, joka on myös entinen taistolaiskommunisti. Esipuheessa
Iivonen kiittelee erityisesti Kivisen ja Sutelan ohjaavaa roolia.
Jostain syystä Kivisen reviirin raja kulkee
puolustusministeriön ja Maanpuolustuskorkeakoulun välimaastossa.
Maanpuolustuskorkeakoululla Venäjän strategista asiantuntemusta
edustavat taistolaiskommunistisen taustan professorit Pekka Sivonen ja
Alpo Juntunen eivät vaikuttaisi kuuluvan Kivisen välittömään piiriin.
Näistä Juntunen jäi äskettäin eläkkeelle.
Instituutin
elimistä puuttuvat myös Helsingin yliopiston politiikan laitoksen
vasemmistoprofessorit Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen sekä
vasemmistolehtori Tauno Saarela. Myös ulkoasiainministeriön edustus
puuttuu, mutta myös siellä Kivisellä on aatetovereita. Ministeriön
aiempi erikoistutkija Ilmari Susiluoto siirtyikin Katajanokalta
instituuttiin Unioninkadulle. Aiempi hallinnollinen alivaltiosihteeri
ja nykyinen Suomen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen oli Tampereen
yliopiston johtavia taistolaiskommunisteja 1970-luvulla. Nykyään nämä ex-taistolaiset esiintyvät ”puolueettomina”, peräti
”epäpoliittisina”. Sitä he ehkä ovatkin sen jälkeen, kun
Neuvostoliiton korkein neuvosto kielsi lailla heidän johtotähtenään
olleen puolueen 29. elokuuta 1991. NKP:n valtava omaisuus
takavarikoitiin valtion haltuun, mikä ei jättänyt pesänjakajille ruplan
ruplaa, ei edes kopeekkaa. Mutta onneksi Suomen valtiolla on.
Markku Salomaa
Kommentteja:
Arto Luukkanen 21.12.2012
Muistan
vielä kun sitä tehtiin. Siitä piti tulla "verkonkutoja" ja "tutkimuksen
koordinaattori". Sen piti olla "korvaamaton apu" jonka piti vauhdittaa
tutkimusta. Seuraava uutinen siitä pariin vuoteen oli se, että sen
ainoa venäjää osaava henkilö - koordinaattori - erotettiin äitiysloman
aikana. Mutta kuka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Suomi on rikas
maa - kyllä meillä on varaa.
Veikko Saksi 21.12.2012
On todella ihmeellistä, kuinka kauan umpisuomettunut,
nykyään finnofobinen, linja Suomessa jatkuu. Kenen intressissä lopulta
on pitkälle viety taistolaisuus tai yleensäkin Venäjän kritiikitön
ihailu?
Jukka Palo 22.12.2012
Ehdotan, että
Aleksanteri-instituutti annetaan venäläisille ja Ulkopoliittinen
instituutti amerikkalaisille. Näin Yhdysvallat ja Venäjä kilpailisivat
suomalaisia palvelevalla tavalla tarkastaessaan toistensa töitä.
Muistelen, että SDP:ssä Paavo Lipponen kuvitteli, että UPI voidaan
pitää poliittisesti korrektina pehmo-NATO-laitoksena Raimo Väyrysellä,
mutta NATO-tohtorit häätivät hänet ulos klassisin venäläisin keinoin. Minusta on
hyvä, että Aleksanteri-instituutti ja UPI käyvät kylmää sotaa keskenään
muiden tutkijoiden tehdessä psykologisia operaatioita suoraan
tajuntaan.
Hemmo Koskiniemi 22.12.2012
Maalikkona ja
asioitaseuraavana sekä jonkin verran käytännön yhteistyötä tehneenä
olen ihmetellyt lausuntoja, joita nämä Instituutin edustajat päästänsä
päästelevät. Tuntuu niin kuin heillä ei olisi minkäänlaista käsitystä
siitä millainen on Venäjä tänäpäivänä. Lausutaan ideologispohjaista
hömppää jolla ei ole Venäjän todellisuudessa mitään käyttöarvoa.
Marketta Horn 7.1.2013
Markku
Salomaalta kiinnostava näkökanta: "Vanhat taistolaiskommunistit
pyörittävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen
Akatemian rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta
rakentaa modernia Venäjää." No nytpä kysyisin Salomaalta, mitä
tarkoittaa hänelle käsite "moderni"? Ehkä EU, Nato, kasvutalous?
Kari Synberg 27.4.2016
Mielestäni
Aleksanteri-instituutti on tehnyt paljon, paljon hyvää tutkimusta ja
ollut merkittävä toimija ja tukija myös Venäjä-tutkimuksesta
kiinnostuneille nuorille tutkijoille, graduntekijöille ja
jatko-opiskelijoille. Kritiikkiä on kaikilla oikeus esittää, joskus
voisi tosin kirjoittaa myös positiivisia huomioita. Tämmöinen
taistolaispeikko pelko on aika naivia. Aika on nyt toinen ja
taistolaisuuskin on siirtynyt historian sivuille.
- luin raportin kuin piru raamattua eli poimin tähän omaa käsitystäni vastaavat lauseet raportista.
Suomen
hallituksen ja ulko- ja sisäministeriön tilaaman raportin on
koordinoinut puolustusministeriö, mitä se sitten tarkoittaakin. Raportti
on kolmas sarjassa, jonka edelliset osat olivat Haasteiden
Venäjä (2008) ja Muutosten Venäjä (2012). Siinä ei enää
edes mainita ympäristöuhkaa tai -ongelmia.
Raportin ensimmäinen luku oli feministitutkijalla kiinnostavin.
Hiukan hymyilytti sitä lukiessa: Ajatellapa vastaavaa lähestymistapaa
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin Uuden Vuoden puheessa. Mitähän
filosofeja Trump olisi nostanut esille? Näin kiinnostavasti raportin alkuosassa kerrotaan: Tammikuussa 2014
Venäjän poliittinen eliitti sai presidentti Putinilta uudenvuoden
lahjan: tunnettujen venäläisten filosofien, Ivan Iljinin, Nikolai
Berdjajevin ja Vladimir Solovjovin kootut teokset. Myöhemmin
korkea-arvoiset virkamiehet ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen virkailijat
pyydettiin filosofian kursseille. Muutamia vuosia aiemmin Putin oli
puheissaan viitannut Iljinin ajatuksiin ja nyt poliittisen eliitin
haluttiin ymmärtävän presidentin sanojen syvempi merkitys.
Presidentin
puheissa esitetyt tulkinnat Venäjän historian käännekohdista tai
ajankohtaisten tapahtumien merkityksestä kertovat Venäjän
ulkopolitiikan suunnasta ja perustelevat sitä. Keskeiseen asemaan on
noussut filosofi Ivan Iljin (1883–1954), jonka opeista Putin on
lainannut usein viljelemänsä ajatuksen Venäjästä omana erityisenä,
orgaanisena kokonaisuutena, jonka alistaminen ja hajottaminen on
läntisten voimien päämäärä. Tämän ajattelukehyksen avulla oikeutetaan
ja perustellaan Venäjän valintoja. Konservatiivisen filosofian uusi
tuleminen Venäjällä on vain yksi, vaikkakin keskeinen strategiseen
päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä. Venäjä tavoittelee
kansainvälisesti tunnustettua suurvalta-asemaa. Venäjän ulkoministeri
Sergei Lavrov kuvaa Venäjän ulkopoliittista tahtotilaa: ”Venäläinen
filosofi Ivan Iljin korosti pohtiessaan Venäjän roolia suurvaltana,
että ’suurvaltaa ei määrittele maan pinta-ala tai väkiluku, vaan sen
kansan ja johdon kyky ottaa kantaakseen vastuu suurista
kansainvälisistä kysymyksistä ja niiden luovasta ratkaisemisesta.
Suurvalta on valtio, joka puolustaen olemassaoloaan ja intressejään - -
- esittää luovan ja rakentavan oikeudellisen idean koko kansakuntien
joukolle, kansojen ja valtioiden ’konsertille’.’ Tämän ajatuksen kanssa
on vaikea olla eri mieltä.”
Venäjän vuosina 2013 ja 2016 julkaistut ulkopolitiikan konseptit
kuvailevat maailman siirtyneen ”sivilisaatioiden väliseen” kilpailuun.
Minä toivon että näin olisi, mutta pelkään että on liian myöhä –
kapitalismi on voittanut.
Aivan oikein nähdään nykyuhat, kyse ei ole enää valtioista. Afrikan,
Lähi-idän ja Korean niemimaan kriisipesäkkeiden lisäksi on syntymässä
alueita, jotka eivät ole minkään hallituksen kontrollissa. Tämä lisää
terrorismin, uskonnollisen vihamielisyyden ja etnisten konfliktien
todennäköisyyttä maailmassa. Venäjän turvallisuuden strategia nimeää
radikaalit liikkeet, ulkomaiset ei-valtiolliset organisaatiot,
taloudelliset toimijat ja jopa yksilöt toimijoiksi, jotka pyrkivät
epävakauttamaan sisäpoliittisen tilanteen, ja vahingoittamaan Venäjän
uskonnollisia ja moraalisia arvoja. Uhkakuva ulkoapäin ohjatusta
vallankumouksesta toistuu eri strategioissa. Turvallisuusviranomaisten
asemaa on vahvistettu ja sosiaalisen median valvontaa on laajennettu.
Venäjän ulkopolitiikan ohjausasiakirjassa todetaan, että Venäjä varaa
oikeuden ennaltaehkäistä konfliktien syntymistä naapurimaidensa
alueella. Venäjä ei halua pelkästään puolustaa omia rajojaan, vaan se
haluaa myös pystyä puolustamaan niin sanotun etupiirinsä rajoja. Tämä
näkyy muun muassa Venäjän sotilasdoktriinissa, jonka mukaan Venäjä
vastustaa muiden maiden sotilaallista läsnäoloa jopa Venäjän
liittolaisten rajoilla. Venäjä laskee etupiirikseen entisen
Neuvostoliiton alueen, Baltian maita lukuun ottamatta. Se suuntaa
erityishuomionsa kielellisesti ja kulttuurisesti venäläisiin tai muuten
historiallisesti Venäjälle läheisiin alueisiin ja vastustaa maan
sisäisiin asioihin puuttumista ja liberaaleja arvoja. Venäjä tulkitsee
kansainvälistä oikeutta omista lähtökohdistaan ja vastustaa läntiseksi
kokemaansa yksilön oikeuksia ja vapauksia painottavaa
ihmisoikeustulkintaa. Venäjä suhtautuu kielteisesti valtioiden
itsemääräämisoikeutta rajoittaviin käsitteisiin. Teemoja
kansainvälisillä foorumeilla ovat etnisten venäläisten, venäjän kielen
ja yleisesti venäläisen kulttuuriperinnön asema. Ulkopoliittisessa
retoriikassa alueellista johtoasemaa perustellaan usein Venäjän
erityisellä tsaarin Venäjältä ja Neuvostoliitolta periytyvällä
suurvalta-asemalla ja toisaalta ajatuksella Venäjä-johtoisesta
sivilisaatiosta, jonka pohjana toimivat venäjän kieli, ortodoksiuskonto
ja konservatiiviset arvot. Gortšakov-säätiö jakaa avustuksia ja
järjestää Venäjän ulkopoliittisia ja historian tulkinnallisia päämääriä
tukevaa nuorisotoimintaa. Säätiö keskittyy erityisesti nuorille
kohdistettuihin keskusteluformaatteihin: tulevaisuusdialogi ja Balkan-,
Kaukasia- ja Baltia-dialogit ovat näistä esimerkkejä.
Tässä lnnelle todellinen vaara: Esimerkiksi rajat ylittävä
energiainfrastruktuuri ja sen kontrollointi mahdollistavat energian
käytön geoekonomisena ulkopolitiikan välineenä, ja Venäjän informaatio-
ja kybervaikuttaminen nojaa ylikansalliseen IT-infrastruktuuriin.
Minun Venäjän tutkimukseni on perustunut kolmeen ajatukseen:
1.
Pitkään perinteeseen nojautuen - kaaokseen, anarkismiin, filosofointiin -
Venäjällä aloitettiin utopistisen kyberneettisen järjestelmän
kehittely (sinänsä älykkään järjestelmän).
Neuvostoliitossa kommunismin utopia vastasi kansan syvien rivien
toiveita, niin kuin kansa sen ymmärsi: On joku
joka huolehtii ja organisoi, me toimimme kuten ennenkin. Uskottiin,
että tekniset
keksinnöt tuovat vuosi vuodelta enemmän helpotuksia raskaaseen
arkipäivään. Tasa-arvoisesti kaikki pääsevät kouluun, saavat
terveydenhoitoa, peruspalvelut, ravinon ja kulttuuritapahtumat.
2. Geopolitiikka.
Mistä Paasikivi ja Kekkonen saivatkaan suuren viisautensa: maantieteelle emme
voi mitään! Suomi on pieni piste Venäjän länsirajalla. Pienellä maalla täytyy olla erilaiset selviytymiskeinot kuin
supervallalla. Se että alamaisuuteen tottuneet suomalaiset poliitikot herättivät
huvittuneisuutta maailmalla, ei vielä
osoita Suomen olleen rähmällään.Venäjäkortti oli luotettavuuden tae ja suomettuminen sisäistä nokkimisjärjestystä.
Heikki Mäntylä, Espoo Mielipide hs 9.6.2012:
Suomen geopoliittinen asema on ja pysyy
”Olin kuuntelemassa kenraali Nikolai Makarovin esitystä
yliopiston juhlasalissa. Hämmästyin ja huolestuinkin. Suomen näkökulmasta se oli
kovaa puhetta... Totta kai kenraali on huolissaan kaikesta, mikä muuttaa yli
1200 kilometriä pitkän maidemme välisen rajan statusta. Jollei olisi, hän ei
olisi tehtäviensä tasalla. Vielä enemmän huolestuin ja hämmästyin kuitenkin
omien johtavien poliitikkojemme reaktioista ja HS:n pääkirjoituksesta (7.6.). Sen sijaan,
että selväsanaiseen viestiin olisi suhtauduttu asiallisen kypsästi, se
kiirehdittiin hätäisesti leimaamaan ja tyrmäämään. Pääministerimme kuittasi,
että ”puhetta maailmaan mahtuu”. Tokaisu ei sovi vastuullisen päättäjän
reaktioksi, kun Venäjän asevoimien komentaja ja ensimmäinen
varapuolustusministeri kertoo näkemyksiään. Puolustusministeri jatkoi samalla
väheksyvällä linjalla toteamalla, että Suomi on vapaa maa, jossa saa vapaasti esittää
kannanottojaan… HS:n pääkirjoitus spekuloi puheen sisällön motiiveilla ja
tulkinnoilla. Sävy oli sama kuin poliitikoillamme: kenraalilla ei ole oikeutta
eikä syytä kertoa meille näkemyksiään. Se on epäsopivaa asioihimme puuttumista.
Meillä sen sijaan on oikeus esittää kovaakin kritiikkiä naapurimaamme kaikista
toimista ja suorastaan velvollisuus antaa neuvoja. Mielestäni luonteva ja kypsä
reaktio kenraalin puheeseen olisi ollut todeta, että me kuuntelemme herkällä korvalla
kaikkia maamme tulevaisuuteen vaikuttavia signaaleja, tulevat ne sitten lännestä,
etelästä tai idästä. Venäjän näkemysten tarkka kuunteleminen ei tarkoita
paluuta suomettumiseen. Onko EU-hurma ja kuhertelumme Naton kanssa saanut meidät
unohtamaan geopoliittiset tosiasiat? Niitä emme voi muuttaa.”
3. Länsimainen kaupungistuminen, monetarismi, markkina- ja kilpailutalous eivät sovellu slaavilaiseen kulttuurin. Demokratia vaikuttaa tyhjiösanalta läntisissäkin valtioissa. Kylämäinen tulevaisuus ja arkipäivän omavaraisuus on perinteisesti kuulunut asukkaiden elämäntapaan. Ei suinkaan ole luonnonlaki, että Venäjästä tulisi transologi. Venäjällä on kolmaskin tie.
Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Se olisi skandaalimaista hassahtavaisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan. (Pertti Julkunen hs 27.7.2009)
Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Se olisi skandaalimaista hassahtavaisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan. (Pertti Julkunen hs 27.7.2009)