Suomessa itänaapurin tutkijana


 Päivitetty 5.7.2016

Eteeni lattialle on heitelty sikin sokin lehtileikkeitä suomalaisten Venäjän tutkijoiden haastatteluista 40 vuoden ajalta.

“Suomessa ei voi tehdä tieteellistä tutkimusta Neuvostoliitosta", oli Rolf Kullberg kertonut Ilmari Susiluodolle vuonna 1973.  Silloin jotkut harvoista tutkijoista tuottivat liturgisia töitä, jotkut kaivoivat verta nenästään ja hävisivt nyttämöltä. Yhtään naista ei ole tohtorien joukossa.

Sovjetologia eli Neuvostoliittotutkimus oli poliittisista syistä mahdotonta Suomessa sotien jälkeisenä aikana. Ulkopoliittisen instituutin sovjetologiaryhmän nousu ja väkivaltainen nujertaminen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Neuvostoliitto sai 1950 suoralla painostuksella tapetuksi sovjetologian Suomesta. Seuraavalla kerralla 60- ja 70-lukujen taitteessa keinot olivat vähemmän suoria." (Ville Pernaa hs 16.5.1997)

Simopekka Nortamo todistaa (hs 20.10.1996), miksi myös lehdistö oli halunnut suomettua. Eri yhteyksissä ja niissä organisaatioissa, joihin Suomen sanomalehtimiesten liitto oli järjestönä liittynyt, vannottiin ystävyyttä Neuvostoliittoon ja tukea hallituksen viralliselle ulkopolitiikalle!
Joni Krekolan mukaan suomalaisen tiedotusopin professorin Kaarle Nordenstrengin puheenjohtajuus kommunistimaailman mahtavimmassa propagandajärjestössä IOJ:ssa (Kansainvälinen journalistien liitto) “teki erittäin suurta vahinkoa” Suomen maineelle lännessä. ”Vallan vahtikoirat vaikenivat, uudet jälkiviisaat haukkuvat”. Nortamo vastaa, että ei vaiettu. Hänen mukaansa suomalaiset lehtimiehet liittyivät IOJ:n juuri siksi, että tiesivät sen peitejärjestöksi: “IOJ-kielteisyys olisi ollut “neuvostovastaisuutta”, jollaista leimaa noina vuosina tahdottiin kaikin tavoin karttaa." Ja että nyt oltaisiin jälkiviisaita, koska "kaikki nuo arvot olivat esillä myös 1970-luvulla”.  Lehtiin kirjoittavasta tutkijasta ei asia 1980-luvulla kovin vapaamieliseltä vaikuttanut. Ei ole vaikea kuvitella, miten tuo karttaminen vaikutti meihin, tutkijoihin ja erityisesti apurahoihin ja virkoihin.

”Valitettavasti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin rakennetulla menestyksellisellä ulkopolitiikalla oli häpeällinen kääntöpuolensa: vieraan vallan liehakointi ja häikäilemätön hyväksikäyttö sisäisessä valtataistelussa. Tutkimus tuo koko ajan uusia todisteita siitä, että Urho Kekkosen aikana maamme poliittinen kulttuuri vajosi uskomattomaan rappiotilaan.”( hs pääkirjoitus 18.9.1996)

Susiluoto siirtyi Suomen Akatemian leivistä ulkoministeriöön vuonna 1983. Silloin hänkin vielä piti suuta soukemmalla Itänaapurin suhteen: “Silloin kaikki oli salaista. Olin muka vienninedistämistehtävissä, mutta todellisuudessa luin Pravdaa ja Izvestijaa ja kirjoittelin niistä analyyseja. Se oli vähän hoopoa suorastaan. Pravda kirjoitti jotain ja minä kirjoitin mitä Pravda kirjoittaa ja siihen laitettiin salainen leima." (Anu Partasen haastattelussa)

”Osmo Apunen kuorii turvallisuuspolitiikasta sen homehtuneet pintakerrokset. Alkaa näkyä sellaista, mitä ei ennen saanut nähdä eikä nimetä, vaikka kaikki tietävät, että siellä se monen kuoren alla piilossa on… Ulkopoliittisen instituutin piti olla tutkimuslaitos, mutta taustalla aluksi vaikuttanut Paasikivi-Seura ja sen jälkeen opetusministeriö huolehtivat, että tutkimuksen vapaus pysyy poliittisen kohtuuden rajoissa. Virallista ulkopolitiikkaa sai selvittää ja eritellä, mutta ei haastaa, ja silloin analyysin asenne ei ole aito. Upissa 1960-luvun lopulla kokoontunut sovietologinen työryhmä aiheutti henkistä epämukavuutta, sillä lännen yliopistoissa syntynyt nimike haiskahti neuvostovastaiselta ja istui huonosti ystävyyspolitiikan hallitsemaan ilmapiiriin. Yhteiset seminaarit ruotsalaisten ja neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa eivät onnistuneet. Sovietologityöryhmän raportin käsikirjoitus katosi mystisesti kirjapainosta. Upi lopetti pahamaineisen s-sanan käytön, loivensi Neuvostoliittotutkimuksen linjaa ja vaikeni Tsekkoloslovagian miehityksestä… Yhteistyössä neuvosliittolaisten kanssa ei ollut akateemisen innostuksen paloa, mutta ei myöskään ideologista intoa.” (Jukka Tarkka Osmo Apusen kirjasta Silmän politiikkaa, hs 6.5.2012)

 

Älymystö rähmällään, tutkijat puuttuvat

”Suomessa keskustelu EU:sta tuntuu olevan samanlainen tabu kuin Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän ongelmat 1970-luvulla. Jatkuva suomettuminen johtaakin kysymyksen toisaalle. Kyse ei olekaan Suomen kansan suhtautumisesta Neuvostoliittoon, vaan kulttuurihenkilöiden ja journalistien ja erityisesti ns. älymystön suhteesta vallankäyttäjiin. Miksi meillä ei ole muodostunut eurooppalaista riippumatonta älymystöä?” (hs 18.9.1996 Heikki Mikkeli).

Mikkeli vastaa, että kun on yksi valtalehti ja yksi televisio, “toisinajattelijat joutuvat mahdottomaan asemaan... joko olet samaa mieltä tai olet paitsiossa”. Hänen mukaansa suomettumiskeskustelua puivat ne, jotka olivat aikanaan paitsiossa ja ne jotka olivat suomettuneita ja “jotka haluavat jälleen olla oikeassa ruodussa valtaapitävien kanssa”.

“Kysymys on siitä, että jos lasitalosta aletaan heitellä kiviä sen ulkopuolella olevia kohti, pitää olla valmiina lasitalon läpivalaisuun." (Anne Kuorsalo hs 15.3.1997)

Jaakko Okker kiteyttää suomalaiselle tutkijalle avautuvan säälittävän tilanteen (Suomen Kuvalehti 20.6.1985): ”Ruotsalainen Bertil Nygren tarkastelee väitöskirjassaan Neuvostoliiton ulkopoliittista doktriinia. Hänen mielestään se, mitä lännessä sanotaan liennytykseksi ja rauhanomaiseksi rinnakkaineloksi, onkin neuvostoliittolaisen kielenkäytön mukaan ideologista kamppailua, kansainvälisen luokkataistelun uusi vaihe... Suomessa tieto on kertynyt tutkijoiden asemapaikkoihin: ministeriöihin, korkeakouluihin, järjestöihin ja yrityksiin. Ulkoministeriön asiantuntijat eivät mielellään tule julkisuuteen kertomaan meille tavallisille kuolevaisille, mitä Neuvostoliittoon kuuluu. Jussilan kohtalo saa korkeakoulujenkin tutkijat varovaisiksi.”

Idäntutkimusta on Suomessa pidetty poliittisesti epäsuotavana eli "luottamus-liturgia ei sietänyt kovin suuria annoksia täsmällistä tietoa" (Johannes Salminen 12.4.1992). Neuvostoliittoinstituutin johtajan Valdemar Melankon mukaan Venäjän tuntemus ei sitten 1700-luvun ole ollut yhtä huonoa Suomessa kuin 1980-luvulla.

Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Se olisi skandaalimaista hassahtavaisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan. (Pertti Julkunen hs 27.7.2009)

 Yksimielisyytemme ulkopolitiikan suhteen ei näin ollen ole kovinkaan suuri ihme, jos kerran kukin voi tiedon puutteessa käsittää sen sisällön miten mielii. (Erkki Tuomioja 1968)


Paasikivi-seura

Paasikivi toisti päiväkirjoissaan: “Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.”

Kukapa tätä voisi vastustaa? Mutta niinpä vain kävi, että seurasta muodostui ”ulkopolitiikan nasse-setien ikioma hiekkalaatikko”, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärtänyt. Kyösti Karvonen selvittää: "Ja kun lorut on oppinut ulkoa, vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat lisäpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Uutena puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: ”Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea.”

"Iloniemen mielestä Paasikivi-seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle." (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

 

Naiset Venäjän tutkijoina

Miksi naiset eivät koe suomettumiskeskustelua kiinnostavaksi? Miksi kukaan nainen ennen minua ei valmistanut väitöskirjaa neuvostoliiton ulkopoliittisesta teoriasta? Ja vain kolme naista ylipäätään Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä politiikasta? Sanoisin, että naiset eivät kuulu tähän diskurssiin.

Venäjän tutkimuksen rajoittuneisuuden lisäksi kielitiede kulki omia latujaan Helsingin yliopistolla väitöskirjaa valmistellessani. Kielitieteen päiviltä kirjoitti Kaarina Järventaus (hs 22.4.1990): “Tyytymättömyyttä aiheuttaa myös se, että Helsingin yleisen kielitieteen laitos on niin selvästi painottunut tietokonelingvistiikkaan, kielen tutkimiseen tietokonemallien avulla. Siihen saattaa vaikuttaa sekin, että tietokonelingvistiikka saa helpommin ulkopuolista rahoitusta kuin kielitiede yleensä.”

Auli Hakulinen on kirjoittanut, että ranskalaiset feministit Julia Kristeva ja Luce Irigaray osoittavat, että kieli semioottisena järjestelmänä on naiselle vankila. Vankila jossa naiselle subjektina ei ole tilaa. Hakulisen mielestä esimerkiksi Nykysuomen sanakirja on sinetöinyt naisen poissaolon kirjakielestä vielä voimakkaammin. Pitkään ei tarvitse selata venäjän sanakirjaa. Katsokaa joskus jouten ollessanne kuinka paljon naista herjaavia sanoja on ja kuinka paljon miestä herjaavia sanoja. Neuvostoliittoa pystyi tutkimaan vain dokumentien ja puheiden, siis sanojen välityksellä. Omat kysely- ja keskustelumateriaalit eivät olleet sallittuja.

Naiset kokivat Venäjän tutkimuksen mielekkääksi vasta sitten, kun päästiin kansan pariin. Sosiologiaan. Susanna Hast on hyvä esimerkki. Hän tutkii etupiirin geneologiaa eikä hänen päämääränsä ole tutkia dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoida kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.


Prof. Jorma Sipilän mukaan yliopistoyhteisössä kuulee helposti naisia vähätteleviä kommentteja. Sipilää kiinnostavat yhteiskunnallisen vallankäytön muodot. Vaikka vallan muotoja on monenlaisia, miehet tuntuvat silti aina olevan johdossa. Suurin ongelma on haluttomuus keskustella miesten asemasta. Etuoikeutetut eivät halua keskustella etuoikeuksistaan. (Keskisuomalainen 3.3.1995) "Ammattiprovokaattoria jaksaa hortoilevasta ajatuksenjuoksusta huolimatta lukea, ei vähiten siksi, ettei Vihavainen välitä peitellä anti- eikä sympatioitaan. Valkoinen heteromies tässä jatkaa taisteluaan huuhaa-historioitsijoita ja postmoderneja feministejä vastaan, itärajan molemmin puolin."(Pekka Hakala arvostellessaan Timo Vihavaisen kirjaa Itäraja häviää, hs 14.9.2011)  Huom.:Pekka Borgin kirjassa Luonnonsuojelun voimahahmot Suomessa (2008) on mainittu 37 miehen rinnalla vain yksi nainen: Eeva Kilpi!

Onneksi 1990-luvun keskivaiheilla perustettu Aleksanteri-instituutti keskittyy Venäjän kaupan ja talouden tutkimuksen lisäksi seuraamaan kokonaisuudessaan yhteiskunnallista kehitystä.  Aleksanteri-instituutin vetäjät kritisoivatkin sitä, että ”spesialistien koulutus ja yhteistyö ovat olleet satunnaista ja kunnianhimotonta”. EU on valmis rahoittamaan Elina Kahlan mukaan kaikkia sellaisia hankkeita, jotka rauhoittavat äänestäjiä.

Tutkijat jakautuivat kahtaalle. Yhtäällä iloitsivat keittiönpöytädipomatiasta kiinnostuneet, toisaalla Venäjän länsimaistumista odottavat. "Venäjä ei ole enää lännen silmissä vihollinen, se näyttää valinneen läntisen modernisaation tien. Tällöin vanhat, täysin toisenlaisen yhteiskunnan käsitteet – kuten totalitarismi – eivät juuri auta nykyisen mullistuksen ymmärtämisessä. Uusi tutkimusalue sovjetologian sijaan on transitologia. Siinä kehitetään transitioon liittyvää opetusta." (Markku Kivinen hs 21.10.1996) 

On jo vuosia siitä, kun Venäjän tutkija Ilmari Susiluoto moitti, että Neuvostoliiton hajoaminen pääsi yllättämään, koska oli keskitytty vain tutkimaan, ketkä Kremlin herrat seisoivat ottamassa vastaan vapun sotilasparaatia Punaisella torilla. Nyt on toisin. ”Bolsevikkien pyhän aatteen ja suuren tehtävän tilalle on murtautunut tuntematon venäläinen arki. Se murtautui myös tutkimukseen”, kirjoittaa Risto Alapuro Markku Kivisen kirjaa Sosiologia ja Venäjä arvioidessaan. (Vesa Koronen hs 11.4.2001)

Uudet tutkimusmenetelmät

Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on monitieteisyys ja diskurssianalyysi. Arkistojen avautuminen on osoittanut, että Neuvostoliitto ei käyttänyt ideologiaa vain kulissina. Kirjailijoiden ja taiteilijoiden päiväkirjat osoittavat oikeaksi sen, mikä jo aina tiedettiinkin: sosialistinen realismi ei suinkaan tarkoittanut arkipäivän kuvausta, vaan visiota, kuvauksia siitä, minkälaiseen yhteiskuntaan pyrittiin. Kirjassa 17 tutkijaa kaataa myytin toisensa jälkeen. Suvi Kansikas osoittaa, miten suurin toivein 1990-luvun alussa arkistoaineistoa lähdettiin tutkimaan. Syntyi illuusio, että nyt me tiedämme. Tutkijat joutuivat toteamaan, ettei mitään suurta salaisuutta olutkaan, ei ollut mitään  ”kaksoiskirjanpitoa”. Varsinkin alemmilta päätöksentekotasoilta syntyy uusia näkökulmia kylmään sotaan ja Neuvostoliittoon. Linjanvedot tapahtuvat sen pohjalta, mitä teoreettisia ja metodologisia välineitä kylmän sodan molempien osapuolten motiivien ymmärtämiseksi valitaan.


Apurahat markkinatalouden tutkijoille

Koko sodanjälkeisen ajan on vedottu siihen, että Suomessa täytyisi keskittyä Itänaapurin tutkimiseen. Rahaakin on varmasti jaettu, mutta vain luottotutkijoille: ”Suomessa on ryhdytty panostamaan viime vuosina Venäjän tutkimukseen. Rahan jakajat ja saajat ovat samaa pientä tieteellistä piiriä, joissa arvostellaan toisia vain selän takana mutta ei julkisesti.” (Anne Kuorsalo hs 15.3.1997)

Ainut linja haavojen aukaisemisen lisäksi on ollut kauppasuhteiden kehittäminen: “Kolmen ja puolen vuoden suurlähettiläskauden päällimmäinen opetus Moskovasta on, ettei Suomen kannalta ole samantekevä, millainen Venäjä meillä on naapurinamme: autoritäärinen imperiumi, totalitäärinen sosialistinen Neuvostoliitto vai ensimmäisen kerran, historiansa aikaan demokratiaa, markkinataloutta ja uudistuksia ajava.” 

Ilmari Susiluoto 1.4.2001: "Suurten strategiapapereitten sijaan Suomi joutuu sekä bilateraalisesti että EU:n kautta reagoimaan liki päivittäin kaikenlaisiin Venäjällä tapahtuneisiin muutoksiin. Ne koskevat tullia, liikennettä, kauppaa ja muita arkipäiväisiä asioita. Mutta juuri näistä pienistä asioista koostuu suuri strategia, Venäjän normalisointi osaksi maailmantaloutta ja toivottavasti myös kohti eurooppalaista arvoyhteisöä. Se ei ole Venäjän opettamista ylhäältä käsin, vaan päämäärä, jonka myös Venäjä on hyväksynyt."

“Jatkuvien hakemusten sorvaamisesta on viime vuosina tullut yhä mielettömämpi ruljanssi. Maunu Häyrynen pitää ulkopuolisten asiantuntijoiden harjoittamaa vertaisarviointia ongelmallisena ja katsoo sen johtavan siihen, että paljon omilla alueillaan julkaisseet konkarit korjaavat potin kotiin ja nuoret tai uusia aiheita esiin nostavat tutkijat jäävät nuolemaan näppejään. Akatemian huippuyksikköstatuksen näyttävät saavan yhä uudestaan samat tutkijaryhmät.... Venäjän politiikkaa koskevat hakemukseni joutuivat Akatemiassa useampana vuotena analyyttista filosofiaa edustavien “asiantuntijoiden” arvioitaviksi.” (Vesa Oittinen hs 8.1.2007)

Pekka Tarkka (hs 19.12.1990): ”Natalia Ivanovan mukaan monet Moskovan lehdet hyökkäsivät pieniä kansoja vastaan. Se johtuu siitä, että totalitarismi nosti esiin pseudointelligentsian. Sen vaalima myytti yhdestä ja yhteisestä neuvostokansasta on romutettava nyt kun imperiumin loppu on käsillä... Boris Kagarlitski syytti liberaaleja läntisen markkinatalouden sokeasta hyväksymisestä. Hän huomautti, että Euroopassa – toisin kuin aasialaisen talousmuodon Venäjällä – markkinavoimien barbariaa on aina kontrolloinut joukko moraalisia voimia, esimerkiksi antikapitalistinen vasemmisto tai protestanttinen etiikka. Jos liberaali älymystö hylkää periaatteet ja ottaa markkinavoimat avosylin vastaan uudelle Venäjälle, se lakkaa olemasta älymystö. Järjestelmän vastustajilla oli 1950-luvulta alkaen käytössään venäläinen sanan kultti. Vainottujen kirjailijoiden työ ja kohtalo olivat osoitusta uskosta sanan kaikkivoipaisuuteen. Lännen markkinavoimat ovat tuoneet venäläisen perinteen tilalle repressiivisen toleranssin. Se merkitsee elämänohjetta: Puhu mitä haluat, se ei kuitenkaan muuta mitään.”


Suomen Venäjä-kortti?

“Saimme huomata, että eri direktoraateissa työskentelevät eurobyrokraatit haluavat työntää kilvan rahaa Suomeen Venäjän ja Itä-Euroopan kehitysohjelmia varten: Te olette naapureita, te olette  asiantuntijoita, olkaa hyvä pitäkää yhteistyö Venäjän kanssa. Järjestäkää asiantuntijakoulutusta vähän muillekin.” (Markku Kivinen, Talouselämä 2/97)

Runsaat kolmekymmentä vuotta suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia, tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria.

Opetusministeriön selvitystä varten haastateltiin 125 hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijaa 16.2.1996: ”Venäjän tuntijoita tarvitaan Suomessa kipeästi lisää. Venäjän kielen taitajat ja sitä opiskelevat ovat harvassa, huutava pula on ihmisistä, jotka tuntevat lisäksi naapurin kulttuurin, yhteiskunnan, tavat, elinolot. Nykyosaamista vaivaa vanhakantaisuus ja pinnallisuus."

Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan.  Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan yllätyksenä?

Mikä on se Suomen niin paljon mainostama Venäjä-kortti? Tätä kysyi toimittaja Riitta Korhonen muutamilta esillä olleilta miehiltä. (Talouselämä 30/1998):

Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”) etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan.

Uskokaamme: Venäjä on toista maata!

Neuvostoliiton ja Suomen suhteet ovat muotoutuneet historiallisen kehityksen ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Historiallinen kehitys ja geopoliittinen asema ovat muotouttaneet suhteita niin, että Suomi tietää paikkansa pienenä syrjäisenä maana, ottaa huomioon Venäjän ja välttää vihamielisiä liittoutumia. Idän ja lännen reuna-alueena Suomella on paljon hyötyjä.

Myös Markku Kangaspuro kommentoi Suomen ja Venäjän naapuruuden merkitystä: ”Venäjän pyrkimys on säilyttää Suomen suunnalla status quo. Kanssakäymistä eivät rasita Natoon ja Yhdysvaltoihin liittyvät jännitteet. Suomelle Venäjä on aina naapurissamme sijaitseva suurvalta, eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla toimeen sen kanssa. Venäjä on Suomelle enemmän mahdollisuus kuin uhka.” (hs 21.9.2008)

”Nyky-Venäjää analysoitaessa arvojen ja päämäärien erilaisuus pitäisi ottaa huomioon... Ei oteta huomioon, että näillä valtioilla ja niiden valtaapitävillä voisi olla toisenlaisia päämääriä kuin mitä länsimaisissa demokratioissa koetaan järkevinä ja kohtuullisina.” (Seppo Sinervä hs 30.3.2001)

Rauhan puolesta -lehdessä puitiin luottamusta ja ymmärrystä tämän tästä. Vielä vuonna 1986 Johannes Pakaslahti analysoi terävästi: ”Todellinen ymmärrys – jonka ei suinkaan tarvitse merkitä mallin ottamista, jalustalle nostamista tai edes kaiken hyväksymistä – sikiää ainoastaan erilaisuuden tunnustamisesta, sen olemassaolon hyväksymisestä ja siihen tutustumisesta. Ymmärrys tekee tuomittavimmankin teon tajuttavaksi, kun se asettuu yhteyksiinsä. Erilaisuuden olemassaolon hyväksyminen on liennytyksen ehto. Ymmärrys on ystävyyden ehto. Voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta pitäkää arvossa argumentteja”

Erkki Pennanen hs 8.4.2001: ”Historiantutkija voi tietenkin historian kokemuksen valossa väittää, että on puhdasta toiveajattelua kuvitella Venäjän muuttuvan merkittävästi saati lähtevän kehittymään demokraattisen oikeusvaltion suuntaan... on pyrittävä mahdollisimman laajaan ja monipuoliseen yhteistyöhön... On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkätistä talousapua.”

Arto Luukkainen kertoo (hs 1.8.2010 ICCEES konferenssissa): ”Venäläiset tutkijat vieroksuvat Putinia, mutta toisaalta pelkäävät, että Putinin siirtyessä syrjään ei ole parempaa vaihtoehtoa. Ajatus siitä, että nykyinen sekurokratia korvautuisi jollain avoimella fasismin muodolla, pelottaa.”

 "Tutkijalla pitää olla aktiivinen pyrkimys ymmärtää toista osapuolta, ja sitä ei valitettavasti ole Suomessa kovin paljon." (Ilmari Susiluoto)

 

Mikä ihmeen VIETS?

Suomeen perustettiin Venäjän tutkimuksen seura vuonna 1989. Olin mukana perustamiskokouksessa ja ihmettelin, miksi nimeksi pitäisi tulla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, kun oli jo nähtävissä, miten eri tietä satelliittivaltiot olivat menossa. (Silloin nimi taisi vielä kuulua Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura?). Nimi pidettiin enkä koskaan halunnut liittyä seuraan, pitäkööt ukot perinteensä.

Venäjäntutkijoiden maailmankongressi pidettiin Suomessa Tampereella vuonna 2000. Sinne tuli yli 2000 tutkijaa ja esitelmiä pidettiin 300.  Vaikka vuosi oli 2000, esiteltiin kongressissa vain viisi Venäjän ympäristön tilaa käsittelevää tutkimusta. Venäjän tutkimus ei ole vanhakantaista vain Suomessa.

Miksi ympäristötutkimus on lopetettu?

1990-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Vielä kauemmin on kulunut siitä, kun tutkimusrahaa myönnettiin venäläisten terveydentilan tutkimiseen. Kehitys on samansuuntainen kuin muuallakin maailmassa: näppärin tapa päästä eroon ympäristöongelmista on lopettaa niiden tutkiminen.

”Sotilaallinen uhkakuva ei ole enää aikoihin ollut varteenotettava. Sen tilalle on tullut infrastruktuurin rapautuminen.” (Ilmari Susiluoto, hs 18.2. 2001)

Oikeistopiirien Venäjän viha 1920 - 1960

Matti Kinnunen osoittaa Itänaapuriin kohdistuneen vihan olevan valtaapitävien systemaattisen toiminnan tulos. Hän kirjoitti arvostelun Kari Immosen kirjasta Ryssästä saa puhua (Otava 1987): ”Immonen on tutkinut ansiokkaasti Suomessa vuosina 1918-1939 julkaistuja kirjoja, joissa on käsitelty venäläisiä. Niitä ilmestyi 509 kappaletta eli 1,9 prosenttia suomenkielisestä kirjallisuudesta. Se syntyi sotien välisen ajan Suomessa valtaosin määrätietoisten oikeistopiirien mielipiteen muokkauksena. Vanhat aktivistit ja jääkäriryhmät, suojeluskuntalaiset, kuningasmieliset ja heimoaktivistit löysivät yhteiseksi nimittäjäksi venäläisvastaisen propagandan. 1920- ja 1930-luvun venäläisvastainen julkisuus ei johtunut ainakaan pääasiassa ikivanhasta vihamielisyydestä. Se oli pikemminkin osa poliittista taistelua, jota oikeistolaisimmat ryhmät kävivät vasemmistopuolueita, ammattiyhdistysliikettä, vasemmistolaisia kulttuurivirtauksia ja osin myös liberaalia keskustaa vastaan. Samoin Kari Tarkiainen kirjassaan Se vanha vainooja huomautti venäläisvihan johtuneen 1500 ja 1600-luvulla suureksi osaksi Ruotsin valtakunnanjohdon määrätietoisesta mielipiteenmuokkauksesta.” (hs 24.5.1987)

”Suomen ja Yhdysvaltain armeijoiden yhteistyöstä on toki vuosien aikana tihkunut tietoa, mutta Rislakin kirja tenttaa kuvaa. Yhteistyö oli tiivistä ja se jatkui vaikeimpienkin aikojen yli... Amerikkalaisten mielestä armeija oli luotettavin osa Suomea. Sotilaallinen yhteistyö kohdistui Neuvostoliittoa vastaan. Suomalaiset hankkivat tiedustelutietoa itärajan takaa ja antoivat sitä amerikkalaisille. Vastikkeeksi suomalaiset sotilastiedustelijat saivat amerikkalaista tiedustelutietoa. ”Suomi oli tiedusteluvoimavara läntille maailmalle”, Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Carl T. Rowan ylisti. Rislakki arvelee, että vain kulloinenkin puolustusvoimien komentaja läheisimpine miehineen tiesi toiminasta. ”Kaikki tapahtui ilman hallituksen ja eduskunnan suostumusta ja edes tietoa, eikä presidentti Kekkonen ainakaan suoranaisesti antanut toiminnalle siunausta. Sotilaat toimivat omina päin ja olivat puolensa valinneet. Salainen toiminta auttoi kiistämään kaiken, jos salaisuudet joskus paljastuisivat, Rislakki kirjoittaa. Amerikkalaiset tunnustivat jatkosodan jälkeen, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Kun Suomesta ei tullut sosialistista, Yhdysvallat ryhtyi vaivihkaa auttamaan. Se oli monimutkainen prosessi: diplomaattista tukea Neuvostoliiton pyrkimyksiä vastaan, suoraa talousapua, kaupan ja kulttuurivaihdon edistämistä sekä rahaa antikommunistiseen mielipidemuokkaukseen. Siihen kuului myös CIA:n dollariapu porvareille ja demareille. Ammattiyhdistysliikkeissä demarit olivat amerikkalaisten tärkeimpiä liittolaisia, joihin luotettiin... Yhdysvallat lännetti Suomea samaan aikaan kun Neuvostoliitto pyrki suomettamaan Suomea. (Jukka Rislakki: Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi, 2010, arvostelu Unto Hämäläinen hs 17.9.2010):

 Max Jakobson väittää Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden raportoinnin olleen avointa (hs 2.10.1997 Kimmo Rentolan kirjaa Niin kylmää että polttaa arvostellessaan): ”Suomessa tilanne oli päinvastoin: kaikki on julkista ellei erikseen merkitty salaiseksi. Neuvostovakoilijat eivät aina tajunneet tätä kulttuurieroa. Omasta kokemuksestani teidän, että eräät heistä näkivät paljon vaivaa hankkiakseen tietoja, jotka olivat vapaasti kaikkien saatavissa. Poliittisen tiedostelun merkitystä yliarvioidaan helposti.”

Minun Venäjän tutkimukseni on perustunut kolmeen ajatukseen:

1. Pitkän perinteen voimalla pystyi valtio aloittamaan utopistisen järjestelmän kehittelyn (sinänsä älykkään järjestelmän) ja motivoimaan kansalaiset. Neuvostoliitossa kommunismin utopia vastasi kansan syvien rivien toiveita: On joku joka huolehtii ja organisoi, me toimimme kuten ennenkin. Uskottiin, että tekniset keksinnöt tuovat vuosi vuodelta enemmän helpotuksia raskaaseen arkipäivään.

2. Geopolitiikka. Mistä Paasikivi ja Kekkonen saivatkaan suuren viisautensa: maantieteelle emme voi mitään! Suomi on pieni piste Venäjän länsirajalla. Haastatteluissa 1986 Moskovan ulkopoliittisessa tutkimuskeskuksessa mm. prof. Voronkov naurahti: “Meillä ei kulu kahta tuntia ylittää Suomi. Kukaan ei aio jäädä sinne eikä Suomi ole kohteemme.” Pienellä maalla täytyy olla erilaiset selviytymiskeinot kuin supervallalla. Se että alamaisuuteen tottuneet suomalaiset poliitikot herättivät huvittuneisuutta maailmalla, ei vielä osoita Suomen olleen rähmällään.


Heikki Mäntylä, Espoo Mielipide hs 9.6.2012:
Suomen geopoliittinen asema on ja pysyy

”Olin kuuntelemassa kenraali Nikolai Makarovin esitystä yliopiston juhlasalissa. Hämmästyin ja huolestuinkin. Suomen näkökulmasta se oli kovaa puhetta... Totta kai kenraali on huolissaan kaikesta, mikä muuttaa yli 1200 kilometriä pitkän maidemme välisen rajan statusta. Jollei olisi, hän ei olisi tehtäviensä tasalla. Vielä enemmän huolestuin ja hämmästyin kuitenkin omien johtavien poliitikkojemme reaktioista ja HS:n pääkirjoituksesta (7.6.). Sen sijaan, että selväsanaiseen viestiin olisi suhtauduttu asiallisen kypsästi, se kiirehdittiin hätäisesti leimaamaan ja tyrmäämään. Pääministerimme kuittasi, että ”puhetta maailmaan mahtuu”. Tokaisu ei sovi vastuullisen päättäjän reaktioksi, kun Venäjän asevoimien komentaja ja ensimmäinen varapuolustusministeri kertoo näkemyksiään. Puolustusministeri jatkoi samalla väheksyvällä linjalla toteamalla, että Suomi on vapaa maa, jossa saa vapaasti esittää kannanottojaan… HS:n pääkirjoitus spekuloi puheen sisällön motiiveilla ja tulkinnoilla. Sävy oli sama kuin poliitikoillamme: kenraalilla ei ole oikeutta eikä syytä kertoa meille näkemyksiään. Se on epäsopivaa asioihimme puuttumista. Meillä sen sijaan on oikeus esittää kovaakin kritiikkiä naapurimaamme kaikista toimista ja suorastaan velvollisuus antaa neuvoja. Mielestäni luonteva ja kypsä reaktio kenraalin puheeseen olisi ollut todeta, että me kuuntelemme herkällä korvalla kaikkia maamme tulevaisuuteen vaikuttavia signaaleja, tulevat ne sitten lännestä, etelästä tai idästä. Venäjän näkemysten tarkka kuunteleminen ei tarkoita paluuta suomettumiseen. Onko EU-hurma ja kuhertelumme Naton kanssa saanut meidät unohtamaan geopoliittiset tosiasiat? Niitä emme voi muuttaa.”


3.  Länsimainen kaupungistuminen, monetarismi, markkina- ja kilpailutalous eivät sovellu slaavilaiseen kulttuurin. Kylämäinen tulevaisuus ja arkipäivän omavaraisuus on perinteisesti kuulunut asukkaiden elämäntapaan. Ei suinkaan ole luonnonlaki, että Venäjästä tulisi transologi. Venäjällä on kolmaskin tie.

Että näiden kollegoiden kanssa jouduin taistelemaan:

Taistolaisilta toveriapua Venäjälle Suomen valtion varoilla
21.12.2012 Markku Salomaa
http://masalomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/127781-taistolaisilta-toveriapua-venajalle-suomen-valtion-varoilla

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista tehtiin vuoden 2012 alusta lukien suomalainen Venäjän tutkimuksen huippuyksikkö suurella rahalla. Sen pitäisi olla nyt ”älyn jättiläisten Ural-vuoristo”, mistä virtaa ”aatteiden Volga”. Ja kyse on Venäjän sisäisistä asioista.
   Totuudesta totuttiin taistelemaan kylmän sodan aikana, mutta viimeinen taisto on käynnissä vasta nyt. Vanhat taistolaiskommunistit pyörittävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen Akatemian rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta rakentaa modernia Venäjää. Aihetta selvitetään yhteensä jopa kymmeneen miljoonaan euroon nousevalla suomalaisella tiederahoituksella, mistä on tähän mennessä myönnetty 4,2 miljoonaa. Vuoden 2014 aikana myönnetään toinen 4,2 miljoonan euron potti, jos tutkimus on pysynyt ohjelmassa ja etenee. Hankkeen rahoituksessa ovat myös Helsingin yliopisto ja Tampereen yliopisto.
   Samalla Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen tyhjensi koko suomalaiselle Venäjän tutkimukselle tähän asti tarjolla olleen rahoituksen vuoden 2017 loppuun asti. Kivisen taktiikkana on ollut turvottaa instituutin toimintaa ja syödä siten kilpaileva tutkimus pois pöydältä. Nyt käydään viimeistä taistelua totuudesta. Instituutista ei ole kuitenkaan noussut yhtään kansainvälisesti tunnustettua tutkijaa koko toiminta-aikana vuodesta 1996.
 Outo asiantuntijaraati
   Aleksanteri-instituutin johtajan ja tutkimusjohtajan hakemuksen käsittely Suomen Akatemiassa tapahtui kahdessa vaiheessa.
Huippuyksikköhaun ensimmäisessä vaiheessa hakemuksen hyväksyneet kaksi asiantuntijaa olivat professori Gerard Delanty Sussexin yliopistosta (School of Law, Politics and Sociology) ja professori Christine Engel Innsbrukin yliopistosta (Institut für Slavistik).
   Huippuyksikköhaun toisessa vaiheessa käytetyt arviointipaneelin jäsenet olivat Luc Bovens (Englanti), Tony Carty (Hong Kong), Beverly Diamond (Kanada), Christine Engel (Itävalta), Jef Verschueren (Belgia), Matthias Middell (Saksa) ja Peter Wagner (Espanja).
   Nämä esitykset kulkivat Akatemian yleisjaoston kautta, missä puheenjohtajana toimi professori Arto Mustajoki, joka oli jäävi, koska oli esitetyssä hankkeessa ehdolla yhden alaohjelman (klusterin) johtajaksi.   Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta hyväksyi tunnollisesti ulkomaisten arvioitsijoiden kannan sellaisenaan ja niin instituutti sai huippuyksikön statuksen ja huippurahoituksen. Toimikunnan puheenjohtajana toimii kirkkohistorian professori Aila Lauha ja sen jäsenistä vain professori Liisa Laakso edustaa kansainvälistä politiikkaa ja valtio-oppia. Muut jäsenet edustavat taidekasvatusta, estetiikkaa, laskentatointa, hallinto-oikeutta, sosiaalitieteitä, kotimaista kirjallisuutta, ammattikasvatusta, filosofiaa, pohjoismaisia kieliä ja Suomen historiaa.
Merkille pantavaa on, että arvioitsijoissa ei ole missään vaiheessa ollut ainuttakaan venäläistä professoria. Paras Venäjän asiantuntemus on kuitenkin Moskovan ja Pietarin yliopistoissa. Lisäksi amerikkalainen säätiöpohjainen Carnegie Moscow Center on tehnyt pitkään juuri sellaista tutkimusta, mitä Aleksanteri-instituutti nyt yrittää, mutta lähtökohdiltaan korkeammalla tasolla.
Suomen Akatemiassa nähtävästi arveltiin, että tällaista tutkimusta tarvitaan. Kivisen klustereista ei kuitenkaan ole käyttöä suomalaisille yrityksille tai muulle elinkeinoelämälle. Myöskään ulkoministeriö ei tarvitse Kivisen suosituksia. Kaikkein vähiten ohjeita ottaa presidentti Vladimir Putinin hallinto. Putin tuomitsi viimeksi 12. joulukuuta kaikki ulkomaiset yritykset vaikuttaa Venäjän tiehen. Aleksanteri-instituutti on juuri sellainen ulkomainen ”agentti”, mitä Putin tarkoittaa.

Graalin Malja
    Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen on silti mielissään ja kehuu hankettaan vuolaasti verkkosivuilla. Kivisen mukaan ”Yksikössämme yhdistyy kunnianhimoisten nuortentutkijoiden draivi ja kokeneiden tekijöiden intellektuelli pääoma”.
 ”Tavoitteenamme on luoda uusi paradigma, joka haastaa tämän hetken vallitsevat näkökulmat.”
   ”Tavoitteenamme on nousta maailman johtavaksi yksiköksi tällä alalla.”
   Paradigma on tieteenalaa hallitsevien teorioiden synteesi eli tieteenalalla yleisesti hyväksyttyjen perustotuuksien yhteenveto, joka nostaisi kerralla tieteenharjoituksen aiempaa korkeammalle tasolle.
   Kivinen on koulutukseltaan sosiologi ja on erikoistunut lähinnä yhteiskuntateorioihin yhteiskuntaluokkien olemuksesta ja vallasta. Vuosi sitten Venäjän tiedeakatemia kutsui Kivisen kunniatohtorikseen juuri näistä ansioista.
   Tutkimusohjelmassa on viisi alaohjelmaa eli ”klusteria”, missä tutkitaan Venäjän talouden monipuolistamista, autoritaarisen markkinatalouden toimintaa, hyvinvointiyhteiskunnan ohjeistusta, Venäjän mahdollisuuksia pärjätä suurvaltapolitiikassa USA:lle sekä Venäjän kulttuurisia, filosofisia ja uskonnollisia modernisaatiomahdollisuuksia.
   Näistä viimeistä johtaa Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta.
   Klustereitten alla esiintyy jo 53 tutkijaa, joista noin 40 on jatko-opiskelijoita. Näistä on tosin vasta kolme palkattu Akatemian rahoituksella. Yllättävää on, että instituutissa Balkanin kriisinhallinnasta väitöskirjaa valmisteleva Anna Halonen, joka on Tarja Halosen tytär, ei lukeudu huippututkijoiden piiriin. Kivinen puolestaan on ollut presidentti Halosen käyttämä Venäjän asiantuntija.
   Kaikki valta ja vastuu on instituutin johtajalla, joka esittelee rekrytoinnit tutkimusohjelman johtoryhmälle, missä ovat klustereiden johtajat. Pääosa klustereiden henkilöistä on joko ennestään instituutin palveluksessa tai muiden yliopistojen palveluksessa. Tutkijoista viisi on ulkomaisia. Tutkijoiden keski-ikä on 40 vuotta.
   Ohjelman tuloksena on tähän mennessä nähty vasta instituuttiin avatut verkkosivut, viisi seminaaria, yksi luennoitsijavierailu ja yksi kesäkurssi ulkomaisille opiskelijoille, missä on tutustuttu suomalaiseen saunakulttuuriin ja ukulelen soittoon.

 Turpoaa, turpoaa
   Markku Kivinen on vanha taistolaiskommunisti kuten instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspurokin. Kangaspuron erikoisalaa on Neuvostoliiton historia. Molemmat käyttävät professorin titteliä, mutta Kiviselle se on tullut johtajanvirkaan liittyen. Virka ei ole tieteellinen oppituolivirka. Kangaspuron titteli on puolestaan instituutin rahoilla ostettu arvonimi.
   Esimerkiksi Kivisen puoliso Elina Kahla toimi aiemmin instituutin julkaisupäällikkönä ja on nyt Suomen Pietarin instituutin johtaja, mutta esiintyy myös uudessa ohjelmassa tutkijana Arto Mustajoen klusterissa. Instituuttia on muualla Suomen tiedemaailmassa pidetty vanhojen taistolaiskommunistien reservaattina, missä haaskataan Suomen veronmaksajien varoja. Kivisen ohjauksessa ja hänen toimiessaan myös vastaväittäjänä on valmistunut tohtoriksi muiden muassa Johan Bäckman.
   Kivisellä ei tuolloin 1996 ollut tiedejohtamisen kokemusta, ei tutkimuksia tai julkaisuja Neuvostoliitosta tai Venäjästä eikä edes venäjänkielen taitoa. Vaikka pätevämpiä hakijoita oli, siitä huolimatta taistolaistaustainen tohtori Pekka Sutela Suomen Pankista tuki vahvasti Kivistä virkaan.
   Johtajan vaikutusvalta on ulottunut jo presidentin kansliaan ja puolustusministeriöön asti. Niinpä instituutin tutkijat olivat avainasemissa, kun puolustusministeriön juuri valmistunut raportti ”Muutosten Venäjä” kirjoitettiin. Puolustusministeriössä raportin tiedotuksesta vastaa viestintäjohtaja Jyrki Iivonen, joka on myös entinen taistolaiskommunisti. Esipuheessa Iivonen kiittelee erityisesti Kivisen ja Sutelan ohjaavaa roolia. 
   Jostain syystä Kivisen reviirin raja kulkee puolustusministeriön ja Maanpuolustuskorkeakoulun välimaastossa. Maanpuolustuskorkeakoululla Venäjän strategista asiantuntemusta edustavat taistolaiskommunistisen taustan professorit Pekka Sivonen ja Alpo Juntunen eivät vaikuttaisi kuuluvan Kivisen välittömään piiriin. Näistä Juntunen jäi äskettäin eläkkeelle.
   Instituutin elimistä puuttuvat myös Helsingin yliopiston politiikan laitoksen vasemmistoprofessorit Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen sekä vasemmistolehtori Tauno Saarela. Myös ulkoasiainministeriön edustus puuttuu, mutta myös siellä Kivisellä on aatetovereita. Ministeriön aiempi erikoistutkija Ilmari Susiluoto siirtyikin Katajanokalta instituuttiin Unioninkadulle. Aiempi hallinnollinen alivaltiosihteeri ja nykyinen Suomen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen oli Tampereen yliopiston johtavia taistolaiskommunisteja 1970-luvulla.
   Nykyään nämä ex-taistolaiset esiintyvät ”puolueettomina”, peräti ”epäpolitiittisina”. Sitä he ehkä ovatkin sen jälkeen, kun Neuvostoliiton korkein neuvosto kielsi lailla heidän johtotähtenään olleen puolueen 29. elokuuta 1991. NKP:n valtava omaisuus takavarikoitiin valtion haltuun, mikä ei jättänyt pesänjakajille ruplan ruplaa, ei edes kopeekkaa. Mutta onneksi Suomen valtiolla on.
Markku Salomaa

Kommentoi 8 kommenttia

Arto Luukkanen 21.12.2012 17:22
Muistan vielä kun sitä tehtiin. Siitä piti tulla "verkonkutoja" ja "tutkimuksen koordinaattori". Sen piti olla "korvaamaton apu" jonka piti vauhdittaa tutkimusta. Seuraava uutinen siitä pariin vuoteen oli se, että sen ainoa venäjää osaava henkilö - koordinaattori - erotettiin äitiysloman aikana. Mutta kuka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Suomi on rikas maa - kyllä meillä on varaa.

Jukka Palo 22.12.2012 05:25
Eikös Markku Kivinen olekin verkokutojana hämähäkki? Minusta sana "verkonkutoja" on hyvä kuin "helmenkalastaja". Minusta Verkokutoja on hyvä nimitys Hämähäkille, Spidermanille, Ehkäpä Mustekalakin kävisi kuvaamaan Venäjän tutkimuksen konspiratiivista henkeä niin natolaisten ja taistolaistenkin puolella.
http://www.youtube.com/watch?v=GxxtGTVZKEI. Laittakaa ihmeessä terveiset tai linkki alikersantti Johan Bäckmanille niin hän saa jouluksi jotain pohdittavaa.

jarmo ryyti 24.12.2012 16:41
Eikö Suomea ja suomalaisia pitäisi mainostaa esim. EU:ssa sen sijaan Ruotsi-asiantuntijoina. Siihenhän Suomessa on panostettu oikein isosti eikä mihinkään Venäjä-asiantuntemukseen.
Kaikki täällä Suomessa opiskelee ruotsia. Sehän valtion selkeästi määrittelemä strateginen linjaus. Rahaa on panostettu siihen vuosittain niin paljon,että ei laskea osata.
Mihin perustuu se Suomen poliittisen johdon hehkutus,että Suomi ja suomalaiset on Venäjä-asiantuntijoita? Todellisuudessa 99 % suomalaisista ei tunne edes kyrillisiä kirjaimia. (Minä mukaan lukien). http://ryyti.puheenvuoro.uusisuomi.fi/124466-suomi...

Veikko Saksi 21.12.2012 17:54
Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitokset. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että sinustako mister Riidankylväjä tekee sitten seuraavan tutkintapyynnön. Mainitsithan hänenkin nimesi yhteydessä, jonka hän itse on kieltänyt kuin Pietari konsanaan. On todella ihmeellistä, kuinka kauan umpisuomettunut, nykyään finnofobinen, linja Suomessa jatkuu. Kenen intressissä lopulta on pitkälle viety taistolaisuus tai yleensäkin Venäjän kritiikitön ihailu? Ilmari Suosiluoto ei käsittääkseni "siirtynyt" Instituuttiin, vaan Halosen porukka painosti hänet pois UM:stä Instituuttiin, jossa hän olisi vaarattomampi. Mitäpä siellä paljon on muuta ollut tekemistä kuin kirjoittaa venäläisiä vitsikirjoja. Jotka muuten kertovat paljon siitä, mikä itänaapurissa on totta.
Olisi tarpeellista, että näitä rahanhaaskauskohteita tuotaisiin esille ja vietäisiin Kataisen ja kumppaneiden silmien eteen. Olisi tarpeen kysyä, mikä on heidän perusteensa tämänkin instituutin rahoittamiseksi. Tsemppiä ja Hyvää Joulua!

Jukka Palo 22.12.2012 05:22
Ehdotan, että Aleksanteri-instituutti annetaan venäläisille ja Ulkopoliittinen instituutti amerikkalaisille. Näin Yhdysvallat ja Venäjä kilpailisivat suomalaisia palvelevalla tavalla tarkastaessaan toistensa töitä. Muistelen, että SDP:ssä Paavo Lipponen kuvitteli, että UPI voidaan pitää poliittisesti korrektina pehmo-NATO-laitoksena Raimo Väyrysellä, mutta NATO-tohtorit häätivät hänet ulos klassisin venäläisin keinoin.
Raimo Väyrynen osoittautui feministeille sopimattomaksi. Hänen ulosajonsa ei varmaan ole ollut vaikeaa. Saihan Matti Ahteenkin ulos Veikkauksesta. https://www.google.com/search?client=ubuntu&channe...
Minusta on hyvä, että Aleksanteri-instituutti ja UPI käyvät kylmää sotaa keskenään muiden tutkijoiden tehdessä psykologisia operaatioita suoraan tajuntaan. Taistolaiset ovat yhtä sitkeitä kuin siionistit, ovatko he rotu vai uskonto? Antitaistolaisissa ei ole yhtä sinnikkäitä aktivisteja.

Hemmo Koskiniemi 22.12.2012 08:46
Maalikkona ja asioitaseuraavana sekä jonkin verran käytännön yhteistyötä tehneenä olen ihmetellyt lausuntoja, joita nämä Instituutin edustajat päästänsä päästelevät. Tuntuu niin kuin heillä ei olisi minkäänlaista käsitystä siitä millainen on Venäjä tänäpäivänä. Lausutaan ideologispohjaista hömppä jolla ei ole Venäjän todellisuudessa mitään käyttöarvoa.

Marketta Horn 7.1.2013 17:32
Markku Salomaalta kiinnostava näkökanta: "Vanhat taistolaiskommunistit pyörittävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen Akatemian rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta rakentaa modernia Venäjää." No nytpä kysyisin Salomaalta, mitä tarkoittaa hänelle käsite "moderni"? Ehkä EU, Nato, kasvutalous?


Kari Synberg 27.4.2016 14:41
Mielestäni Aleksanteri-instituutti on tehnyt paljon, paljon hyvää tutkimusta ja ollut merkittävä toimija ja tukija myös Venäjä-tutkimuksesta kiinnostuneille nuorille tutkijoille, graduntekijöille ja jatko-opiskelijoille. Kritiikkiä on kaikilla oikeus esittää, joskus voisi tosin kirjoittaa myös positiivisia huomioita. Tämmöinen taistolaispeikko pelko on aika naivia. Aika on nyt toinen ja taistolaisuuskin on siirtynyt historian sivuille.