itanaapurintutkijanasuomessa

Suomessa itänaapurin tutkijana

Päivitetty 1.12.2023

Eri toimijat ovat halunneet asettaa rajoja sille, miten tutkijat puhuvat Venäjästä julkisesti. Sopivuuden säännöt ovat olleet jyrkkiä - julkiset moitteet, tutkijoiden pilkkaaminen ”ns.tutkijoiksi” ja julkisten ovien takana tapahtunut ripitys ovat hiljentäneet osaa tutkijoista. (hs pääkirjoitus 22.7.2022)

Eteeni lattialle on levitelty sikin sokin lehtileikkeitä suomalaisten Venäjän tutkijoiden haastatteluista 40 vuoden ajalta.

Neuvostoliittoinstituutin johtajan Valdemar Melankon mukaan Venäjän tuntemus ei sitten 1700-luvun ollut yhtä huonoa Suomessa kuin 1980-luvulla. Liturgisuus itsesensuuria, ei niinkään neuvostoukaasi?

1970-luvulla julkista keskustelua vaikeutti itsesensuuri, jonka taustalla oli vain osin Neuvostoliiton pelko. Suomalaisten vallanpitäjienkin ja liike-elämän etuja kunnioitettiin enemmän kuin oli tarpeen. (Seppo Varjus is 28.9.2021)

Suomen Venäjä-kortti?

Viime vuosituhannen loppuun saakka suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia. Tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria.

“Saimme huomata, että eri direktoraateissa työskentelevät eurobyrokraatit haluavat työntää kilvan rahaa Suomeen Venäjän ja Itä-Euroopan kehitysohjelmia varten: Te olette naapureita, te olette asiantuntijoita, olkaa hyvä pitäkää yhteistyö Venäjän kanssa. Järjestäkää asiantuntijakoulutusta vähän muillekin.” (Markku Kivinen, Talouselämä 2/97)

Opetusministeriön selvitystä varten haastateltiin 125 hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijaa 16.2.1996: ”Venäjän tuntijoita tarvitaan Suomessa kipeästi lisää. Venäjän kielen taitajat ja sitä opiskelevat ovat harvassa, huutava pula on ihmisistä, jotka tuntevat lisäksi naapurin kulttuurin, yhteiskunnan, tavat, elinolot. Nykyosaamista vaivaa vanhakantaisuus ja pinnallisuus."

Mikä on se Suomen niin paljon mainostama Venäjä-kortti? Tätä kysyi toimittaja Riitta Korhonen muutamilta esillä olleilta miehiltä. (Talouselämä 30/1998):

Vuosien kaupallinen yhteistyö (Urpo Kivikari)
Lähialueyhteistyön tuoma realismi (Tauno Tiusanen)
Perspektiivi (Pekka Sutela): ”Ainakin voi sanoa, että Suomen Venäjä-näkemyksissä vallitsee lähestulkoon konsensus. Kyllä vähän hymyilyttää, kun tapaa kansainvälisen Venäjä-asiantuntijan, joka on käynyt maassa ensimmäisen kerran vuonna 1992. Me olemme tehneet käytännön yhteistyötä venäläisten kanssa aina. Sitä ei pidä väheksyä. Urheiluseurojen, työväenopistojen, ties minkä puulaakien ihmiset ovat iät ajat käyneet Venäjällä.”
"Meillä on erittäin hyvä maan kattava Venäjä-asiantuntijoiden joukko” (Markku Kivinen säestää Sutelaa).

"Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”) etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan."

”Osmo Apunen kuorii turvallisuuspolitiikasta sen homehtuneet pintakerrokset. Alkaa näkyä sellaista, mitä ei ennen saanut nähdä eikä nimetä, vaikka kaikki tietävät, että siellä se monen kuoren alla piilossa on… Ulkopoliittisen instituutin piti olla tutkimuslaitos, mutta taustalla aluksi vaikuttanut Paasikivi-Seura ja sen jälkeen opetusministeriö huolehtivat, että tutkimuksen vapaus pysyy poliittisen kohtuuden rajoissa. Virallista ulkopolitiikkaa sai selvittää ja eritellä, mutta ei haastaa, ja silloin analyysin asenne ei ole aito. Upissa 1960-luvun lopulla kokoontunut sovietologinen työryhmä aiheutti henkistä epämukavuutta, sillä lännen yliopistoissa syntynyt nimike haiskahti neuvostovastaiselta ja istui huonosti ystävyyspolitiikan hallitsemaan ilmapiiriin. Yhteiset seminaarit ruotsalaisten ja neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa eivät onnistuneet. Sovietologityöryhmän raportin käsikirjoitus katosi mystisesti kirjapainosta. Upi lopetti pahamaineisen s-sanan käytön, loivensi Neuvostoliittotutkimuksen linjaa ja vaikeni Tsekkoloslovagian miehityksestä… Yhteistyössä neuvosliittolaisten kanssa ei ollut akateemisen innostuksen paloa, mutta ei myöskään ideologista intoa.” (Jukka Tarkka Osmo Apusen kirjasta Silmän politiikkaa, hs 6.5.2012)

Max Jakobson väittää Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden raportoinnin olleen avointa (hs 2.10.1997, Kimmo Rentolan kirjaa Niin kylmää että polttaa arvostellessaan): ”Suomessa tilanne oli päinvastoin: kaikki on julkista ellei erikseen merkitty salaiseksi. Neuvostovakoilijat eivät aina tajunneet tätä kulttuurieroa. Omasta kokemuksestani teidän, että eräät heistä näkivät paljon vaivaa hankkiakseen tietoja, jotka olivat vapaasti kaikkien saatavissa. Poliittisen tiedostelun merkitystä yliarvioidaan helposti.”

Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan. Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan naapurimaalle yllätyksenä?

Sovjetologiaa ei tuettu

"Sovjetologia eli Neuvostoliittotutkimus oli poliittisista syistä mahdotonta Suomessa sotien jälkeisenä aikana. Ulkopoliittisen instituutin sovjetologiaryhmän nousu ja väkivaltainen nujertaminen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa oli todistus tästä. Neuvostoliitto sai 1950 suoralla painostuksella tapetuksi sovjetologian Suomesta. Seuraavalla kerralla 60- ja 70-lukujen taitteessa keinot olivat vähemmän suoria." (Ville Pernaa hs 16.5.1997)

Hajaantumisen jälkeen tutkijat jakautuivat kahtaalle. Yhtäällä iloitsivat keittiönpöytädiplomatiasta kiinnostuneet, toisaalla Venäjän länsimaistumista odottavat. "Venäjä ei ole enää lännen silmissä vihollinen, se näyttää valinneen läntisen modernisaation tien. Tällöin vanhat, täysin toisenlaisen yhteiskunnan käsitteet – kuten totalitarismi – eivät juuri auta nykyisen mullistuksen ymmärtämisessä. Uusi tutkimusalue sovjetologian sijaan on transitologia. Siinä kehitetään transitioon liittyvää opetusta." (Markku Kivinen hs 21.10.1996)

Tiedotusopin professorin Kaarle Nordenstrengin karhunpalvelus

Joni Krekolan mukaan suomalaisen tiedotusopin professorin Kaarle Nordenstrengin puheenjohtajuus kommunistimaailman mahtavimmassa propagandajärjestössä IOJ:ssa (Kansainvälinen journalistien liitto) “teki erittäin suurta vahinkoa” Suomen maineelle lännessä. ”Vallan vahtikoirat vaikenivat, uudet jälkiviisaat haukkuvat.” Nortamo vastaa, että ei vaiettu. Hänen mukaansa suomalaiset lehtimiehet liittyivät IOJ:n juuri siksi, että tiesivät sen peitejärjestöksi: “IOJ-kielteisyys olisi ollut “neuvostovastaisuutta”, jollaista leimaa noina vuosina tahdottiin kaikin tavoin karttaa." Hänen mukaansa nyt oltaisiin jälkiviisaita, koska "kaikki nuo arvot olivat esillä myös 1970-luvulla”.

Eri yhteyksissä ja niissä organisaatioissa, joihin Suomen sanomalehtimiesten liitto oli järjestönä liittynyt, vannottiin ystävyyttä Neuvostoliittoon ja tukea hallituksen viralliselle ulkopolitiikalle! Näin kertoi Simopekka Nortamo (hs 20.10.1996). Myös lehdistö oli halunnut suomettua.

Minusta ei asia 1980-luvulla kovin vapaamieliseltä vaikuttanut. Ei ole vaikea kuvitella, miten tuo karttaminen vaikutti meihin, tutkijoihin ja erityisesti apurahoihin ja virkoihin.

Venäjän liehakointi sisäistä valtataistelua

”Valitettavasti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin rakennetulla menestyksellisellä ulkopolitiikalla oli häpeällinen kääntöpuolensa: vieraan vallan liehakointi ja häikäilemätön hyväksikäyttö sisäisessä valtataistelussa. Tutkimus tuo koko ajan uusia todisteita siitä, että Urho Kekkosen aikana maamme poliittinen kulttuuri vajosi uskomattomaan rappiotilaan.” (hs pääkirjoitus 18.9.1996)

”Suomessa keskustelu EU:sta tuntuu olevan samanlainen tabu kuin Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän ongelmat 1970-luvulla. Jatkuva suomettuminen johtaakin kysymyksen toisaalle. Kyse ei olekaan Suomen kansan suhtautumisesta Neuvostoliittoon, vaan kulttuurihenkilöiden ja journalistien ja erityisesti ns. älymystön suhteesta vallankäyttäjiin. Miksi meillä ei ole muodostunut eurooppalaista riippumatonta älymystöä? Kun on yksi valtalehti ja yksi televisio, toisinajattelijat joutuvat mahdottomaan asemaan, joko olet samaa mieltä tai olet paitsiossa. Suomettumiskeskustelua puivat ne, jotka olivat aikanaan paitsiossa ja ne jotka olivat suomettuneita ja jotka haluavat jälleen olla oikeassa ruodussa valtaapitävien kanssa”. (Heikki Mikkeli, hs 18.9.1996).

“Kysymys on siitä, että jos lasitalosta aletaan heitellä kiviä sen ulkopuolella olevia kohti, pitää olla valmiina lasitalon läpivalaisuun." (Anne Kuorsalo hs 15.3.1997)

tai silkkaa tietämättömyyttä:

"Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle." (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

"Suomettumisen edustajat juoksivat Suomen väreissä ja olivat hyödyllisiä Suomelle luodessaan luottamuspääomaa. Hyödytön idiootti olisi huonompi juttu. Sellaisia löytyy nyt Nato-porukasta. YYA-SOPIMUS olisi erinomainen sopimus tänäänkin. Oli nerokasta sopia, että iso naapuri auttaa puolustamaan, jos lännestä hyökätään Suomeen, kun tiedettiin varmuudella, ettei lännestä kukaan hyökkää Suomeen. 1970-LUVULLA sodasta oli kulunut lyhyt aika. Sotaveteraanit johtivat Suomea ja tiesivät, mitä sota on. Siksi Suomea johdettiin viisaasti. Ja ovelasti. Ja maa vaurastui. Kekkonen puhui aina luottamuksesta. Ja pysyttäytymisestä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. 1800-LUVUN historia ei kiinnosta suomalaisia. Siitä kirjoittavaa ja sortovuodet terminä kyseenalaistavaa Matti Klingea kuuluu halveksia Venäjän myötäjuoksijana. Klingen synti on, että hän yrittää kertoa, ettei yksikään maa tee historiaansa yksin. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa ja tavalla tai toisella osa suurpolitiikkaa. Venäjä on ikuinen. Putinista aika jättää, mutta ei välttämättä Putinin ajasta. Enintään ajoittain. Emme voi mitään Venäjän ulkopolitiikkaan sisäänrakennetulle vainoharhaisuudelle. Heillä on traumansa ja niistä sikiävät intressinsä. Mannervaltion trauma on syvälle iskevä valloitusarmeija. Sellaisten johtajista mainittakoon Napoleon, Paavo Talvela ja Hitler kenraaleineen. Kaksi pääsi melkein Moskovaan, yksi yli Petroskoin. Tietääkö kultainen nuorisomme, ettei suomettunut Suomi ollut totalitaristinen yhteiskunta. Sanaa sai käyttää vapaasti.
Toisinajattelijoiden ehdokkaana vuoden 1978 presidentinvaaleissa ollut Ahti M. Salonen sai vaivaiset kuusi valitsijamiestä. Vaalivilppiä ei silti havaittu. Kuvittelen mielessäni hallitusta, jossa olisivat istuneet Kauko Kare, George C. Ehrnrooth, Veikko Vennamo, Kullervo Rainio ja Tuure Junnila. Kauhistuttava ajatus. Herrojen kutsuminen toisinajattelijoiksi on sikäli harhaanjohtavaa, että aika moni muukin ajatteli samalla tavalla. Oikea termi olisi ääneenajattelija. OLIVATKO he rohkeampia kuin muut? Rohkeuden ja tyhmyyden välinen ero on veteen piirretty viiva. Ajoitus ratkaisee, ei ajatus, eikä jälkiviisaus." (Tuomas Manninen. IS, 8.1.22)

"Kun V. J.Sukselainen syrjäytettiin keväällä 1964 maalaisliiton johdosta Pravdan rankan arvostelun jälkeen, täällä todisteltiin pontevasti, ettei kirjoitusta tietenkään tilattu, kyllä Moskova itse päättää. Sitten vuonna 2016 julkaistiin Leonid Breznevin päiväkirja ja siinä oli painettuna neljä sanaa: ”Kekkonen – pyytää kaatamaan Sukselaisen.” (Kimmo Rentola 23.5.2023)

Väärin menestytty?
Antti Kuosmanen (Kanava 4/23)
Suomettuminen on laajentumishaluisen suurvallan edessä yksin jätetyn valtion selviytymisstrategia, toisessa päässä henkilökohtaisen asemansa pönkittämiseksi maansa myyneiden tai ainakin myymään valmiiden kyyninen politikointi. Termi ilmaantui poliittiseen kielenkäyttöön Itävallan kansainvälisen aseman määrittelystä 1950-luvun puolivälissä, jolloin jotkut poliitikot vastustivat puolueettomuutta pelottelemalla Suomen kohtalolla. Laajasti tunnetuksi termin tekin 1960-luvulla saksalainen oikeistopoliitikko, Franz Josef Strauss, joka käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan niin, että pienen itsenäisyyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi. Hänen varsinainen kohteensa ei ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy Brandt ja tämän niin sanottu idänpolitiikka Ostpolitik, jota Strauss ei hyväksynyt. Länsi-Saksan ei tarvinnut vastoin tahtoaan alistua Neuvostoliiton painostukseen. Straussin vastarinta ja varoitukset kohdistuivat Brandtin politiikkaan. Niinpä suomettuminen Straussin ja Laquerin määritelmän mukaan tarkoittikin Neuvostoliiton myötäilyä pidemmälle kuin olosuhteet objektiivisesti edellyttivät. Suurvallan myötäily olisi muuttunut joidenkin poliitikkojen ja muiden omien etujen ajamiseksi maan etujen kustannuksella.

Jaakko Okkerin syväkielioppi

Ainut suomalainen toimittaja, joka osasi tulkita itänaapurin maailmankuvaa ja pyrkimyksiä valtapolitiikan tuolla puolen oli Jaakko Okker. Hän kiteyttää suomalaiselle tutkijalle avautuvan säälittävän tilanteen:

”Ruotsalainen Bertil Nygren tarkastelee väitöskirjassaan Neuvostoliiton ulkopoliittista doktriinia. Hänen mielestään se, mitä lännessä sanotaan liennytykseksi ja rauhanomaiseksi rinnakkaineloksi, onkin neuvostoliittolaisen kielenkäytön mukaan ideologista kamppailua, kansainvälisen luokkataistelun uusi vaihe... Suomessa tieto on kertynyt tutkijoiden asemapaikkoihin: ministeriöihin, korkeakouluihin, järjestöihin ja yrityksiin. Ulkoministeriön asiantuntijat eivät mielellään tule julkisuuteen kertomaan meille tavallisille kuolevaisille, mitä Neuvostoliittoon kuuluu. Jussilan kohtalo saa korkeakoulujenkin tutkijat varovaisiksi.” (Suomen Kuvalehti 20.6.1985)

Paasikiven linja

Paasikivi toisti päiväkirjoissaan:

“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.”

Myös Markku Kangaspuro kommentoi Suomen ja Venäjän naapuruuden merkitystä: ”Venäjän pyrkimys on säilyttää Suomen suunnalla status quo. Kanssakäymistä eivät rasita Natoon ja Yhdysvaltoihin liittyvät jännitteet. Suomelle Venäjä on aina naapurissamme sijaitseva suurvalta, eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla toimeen sen kanssa. Venäjä on Suomelle enemmän mahdollisuus kuin uhka.” (hs 21.9.2008)

Kukapa tätä voisi vastustaa? Mutta niin vain kävi, että seurasta muodostui ”ulkopolitiikan nasse-setien ikioma hiekkalaatikko”, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärtänyt. Kyösti Karvonen selvittää: "Ja kun lorut on oppinut ulkoa, vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat lisäpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Uutena puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: ”Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-Seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea.”

"Iloniemen mielestä Paasikivi-Seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista." (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

Naiset Venäjän tutkijoina

Miksi naiset eivät koe suomettumiskeskustelua kiinnostavaksi? Miksi kukaan nainen ennen minua ei valmistanut väitöskirjaa Neuvostoliiton ulkopoliittisesta teoriasta? Ja vain kolme naista ylipäätään Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä politiikasta? Sanoisin, että naiset eivät tunne kuuluvansa vallitsevaan diskurssiin.

Venäjän tutkimuksen rajoittuneisuuden lisäksi väitöskirjani tutkimusmenetelmänä semantiikka ei ollut vielä yleistynyt Helsingin yliopistolla. Kielitieteen päiviltä kirjoitti Kaarina Järventaus: “Tyytymättömyyttä aiheuttaa myös se, että Helsingin yleisen kielitieteen laitos on niin selvästi painottunut tietokonelingvistiikkaan, kielen tutkimiseen tietokonemallien avulla. Siihen saattaa vaikuttaa sekin, että tietokonelingvistiikka saa helpommin ulkopuolista rahoitusta kuin kielitiede yleensä.” (hs 22.4.1990)

Koska tilastoja Neuvostoliiton ulkopoliittisen teorian kehityksestä ei juurikaan ole, eivätkä kysely- ja keskustelumateriaalit olleet sallittuja ennen kuin viime vuosituhannen lopulla, Neuvostoliittoa pystyi tutkimaan vain dokumenttien ja puheiden, siis painettujen sanojen välityksellä. Auli Hakulisen mukaan ranskalaiset feministit Julia Kristeva ja Luce Irigaray osoittavat, että kieli semioottisena järjestelmänä on naiselle vankila. Vankila jossa naiselle subjektina ei ole tilaa. Hakulisen mielestä esimerkiksi Nykysuomen sanakirja on sinetöinyt naisen poissaolon kirjakielestä vielä voimakkaammin. Tämän lisäksi niin neuvostomarxilainen kuin Neuvostoliiton hallinnollinen kieli oli erkaantunut arkipäivästä ja reaalimaailmasta niin täydellisesti, että minkään tuloksellisen rauhaa edistävän tutkimuksen tekeminen ei onnistunut. Naiset kokivat Venäjän tutkimuksen mielekkääksi vasta sitten, kun päästiin kansan pariin. Sosiologiaan. Susanna Hast on hyvä esimerkki. Hän tutkii etupiirin geneologiaa eikä hänen päämääränsä ollut tutkia dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoida kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.

Prof. Jorma Sipilän kiinnostavat yhteiskunnallisen vallankäytön muodot. Hänen mukaansa yliopistoyhteisössä kuulee helposti naisia vähätteleviä kommentteja. Vaikka vallan muotoja on monenlaisia, miehet tuntuvat silti aina olevan johdossa. Suurin ongelma on haluttomuus keskustella miesten asemasta. Etuoikeutetut eivät halua keskustella etuoikeuksistaan. (Keskisuomalainen 3.3.1995)

Pekka Hakala kärjistää arvostellessaan Timo Vihavaisen kirjaa Itäraja häviää: "Ammattiprovokaattoria jaksaa hortoilevasta ajatuksenjuoksusta huolimatta lukea, ei vähiten siksi, ettei Vihavainen välitä peitellä anti- eikä sympatioitaan. Valkoinen heteromies tässä jatkaa taisteluaan huuhaa-historioitsijoita ja postmoderneja feministejä vastaan, itärajan molemmin puolin." (hs 14.9.2011)

Pekka Borgin kirjassa Luonnonsuojelun voimahahmot Suomessa (2008) on mainittu 37 miehen rinnalla vain yksi nainen: Eeva Kilpi!

Suomen Akatemian apurahat markkinatalouden tutkijoille

Koko sodanjälkeisen ajan vedottiin siihen, että Suomessa täytyisi keskittyä Itänaapurin tutkimiseen. Rahaakin jaettiin, mutta vain luottotutkijoille: ”Suomessa on ryhdytty panostamaan viime vuosina Venäjän tutkimukseen. Rahan jakajat ja saajat ovat samaa pientä tieteellistä piiriä, joissa arvostellaan toisia vain selän takana mutta ei julkisesti.” (Anne Kuorsalo hs 15.3.1997)

”Sotilaallinen uhkakuva ei ole enää aikoihin ollut varteenotettava. Sen tilalle on tullut infrastruktuurin rapautuminen.” (Ilmari Susiluoto, hs 18.2. 2001)

Ainut linja haavojen aukaisemisen lisäksi on ollut kauppasuhteiden kehittäminen: “Kolmen ja puolen vuoden suurlähettiläskauden päällimmäinen opetus Moskovasta on, ettei Suomen kannalta ole samantekevä, millainen Venäjä meillä on naapurinamme: autoritäärinen imperiumi, totalitäärinen sosialistinen Neuvostoliitto vai ensimmäisen kerran, historiansa aikaan demokratiaa, markkinataloutta ja uudistuksia ajava.”

Ilmari Susiluoto: "Suurten strategiapapereitten sijaan Suomi joutuu sekä bilateraalisesti että EU:n kautta reagoimaan liki päivittäin kaikenlaisiin Venäjällä tapahtuneisiin muutoksiin. Ne koskevat tullia, liikennettä, kauppaa ja muita arkipäiväisiä asioita. Mutta juuri näistä pienistä asioista koostuu suuri strategia, Venäjän normalisointi osaksi maailmantaloutta ja toivottavasti myös kohti eurooppalaista arvoyhteisöä. Se ei ole Venäjän opettamista ylhäältä käsin, vaan päämäärä, jonka myös Venäjä on hyväksynyt." (1.4.2001)

“Jatkuvien hakemusten sorvaamisesta on viime vuosina tullut yhä mielettömämpi ruljanssi. Maunu Häyrynen pitää ulkopuolisten asiantuntijoiden harjoittamaa vertaisarviointia ongelmallisena ja katsoo sen johtavan siihen, että paljon omilla alueillaan julkaisseet konkarit korjaavat potin kotiin ja nuoret tai uusia aiheita esiin nostavat tutkijat jäävät nuolemaan näppejään. Akatemian huippuyksikköstatuksen näyttävät saavan yhä uudestaan samat tutkijaryhmät... Venäjän politiikkaa koskevat hakemukseni joutuivat Akatemiassa useampana vuotena analyyttista filosofiaa edustavien “asiantuntijoiden” arvioitaviksi.” (Vesa Oittinen hs 8.1.2007)

Uskokaamme ja kunnioittakaamme:
Venäjä on toista maata!

Neuvostoliiton ja Suomen suhteet ovat muotoutuneet historiallisen kehityksen ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Historiallinen kehitys ja geopoliittinen asema ovat muotouttaneet suhteita niin, että Suomi tietää paikkansa pienenä syrjäisenä maana, ottaa huomioon Venäjän ja välttää vihamielisiä liittoutumia. Idän ja lännen reuna-alueena Suomella on paljon hyötyjä.

”Nyky-Venäjää analysoitaessa arvojen ja päämäärien erilaisuus pitäisi ottaa huomioon... Ei oteta huomioon, että näillä valtioilla ja niiden valtaapitävillä voisi olla toisenlaisia päämääriä kuin mitä länsimaisissa demokratioissa koetaan järkevinä ja kohtuullisina.” (Seppo Sinervä, hs 30.3.2001)

Rauhan puolesta -lehdessä puitiin luottamusta ja ymmärrystä tämän tästä. Vielä vuonna 1986 Johannes Pakaslahti analysoi terävästi: ”Todellinen ymmärrys – jonka ei suinkaan tarvitse merkitä mallin ottamista, jalustalle nostamista tai edes kaiken hyväksymistä – sikiää ainoastaan erilaisuuden tunnustamisesta, sen olemassaolon hyväksymisestä ja siihen tutustumisesta. Ymmärrys tekee tuomittavimmankin teon tajuttavaksi, kun se asettuu yhteyksiinsä. Erilaisuuden olemassaolon hyväksyminen on liennytyksen ehto. Ymmärrys on ystävyyden ehto. Voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta pitäkää arvossa argumentteja.”

Erkki Pennasen ei tyrkyttäisi länsimaista demokratiaa Venäjälle: ”Historiantutkija voi tietenkin historian kokemuksen valossa väittää, että on puhdasta toiveajattelua kuvitella Venäjän muuttuvan merkittävästi saati lähtevän kehittymään demokraattisen oikeusvaltion suuntaan... on pyrittävä mahdollisimman laajaan ja monipuoliseen yhteistyöhön... On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkätistä talousapua.” (hs 8.4.2001)

Pekka Tarkka: ”Natalia Ivanovan mukaan monet Moskovan lehdet hyökkäsivät pieniä kansoja vastaan. Se johtuu siitä, että totalitarismi nosti esiin pseudointelligentsian. Sen vaalima myytti yhdestä ja yhteisestä neuvostokansasta on romutettava nyt kun imperiumin loppu on käsillä... Boris Kagarlitski syytti liberaaleja läntisen markkinatalouden sokeasta hyväksymisestä. Hän huomautti, että Euroopassa – toisin kuin aasialaisen talousmuodon Venäjällä – markkinavoimien barbariaa on aina kontrolloinut joukko moraalisia voimia, esimerkiksi antikapitalistinen vasemmisto tai protestanttinen etiikka. Jos liberaali älymystö hylkää periaatteet ja ottaa markkinavoimat avosylin vastaan uudelle Venäjälle, se lakkaa olemasta älymystö. Järjestelmän vastustajilla oli 1950-luvulta alkaen käytössään venäläinen sanan kultti. Vainottujen kirjailijoiden työ ja kohtalo olivat osoitusta uskosta sanan kaikkivoipaisuuteen. Lännen markkinavoimat ovat tuoneet venäläisen perinteen tilalle repressiivisen toleranssin. Se merkitsee elämänohjetta: Puhu mitä haluat, se ei kuitenkaan muuta mitään.” (hs 19.12.1990)

Arto Luukkainen kertoo: ”Venäläiset tutkijat vieroksuvat Putinia, mutta toisaalta pelkäävät, että Putinin siirtyessä syrjään ei ole parempaa vaihtoehtoa. Ajatus siitä, että nykyinen sekurokratia korvautuisi jollain avoimella fasismin muodolla, pelottaa.” (hs 1.8.2010 ICCEES konferenssissa)

Ilmari Susiluodolla vaikeinta

“Suomessa ei voi tehdä tieteellistä tutkimusta Neuvostoliitosta. Vuonna 1973 jotkut harvoista tutkijoista tuottivat Susiluodon mukaan liturgisia töitä, jotkut kaivoivat verta nenästään ja hävisivät näyttämöltä. Yhtään naista ei tohtorien joukossa ollut. Idäntutkimusta pidettiin poliittisesti epäsuotavana eli "luottamus-liturgia ei sietänyt kovin suuria annoksia täsmällistä tietoa" (Johannes Salminen 12.4.1992). "Tutkijalla pitää olla aktiivinen pyrkimys ymmärtää toista osapuolta, ja sitä ei valitettavasti ole Suomessa kovin paljon."

Susiluoto siirtyi Suomen Akatemian leivistä ulkoministeriöön vuonna 1983. Silloin hänkin vielä piti suuta supummalla Itänaapurin suhteen: “Silloin kaikki oli salaista. Olin muka vienninedistämistehtävissä, mutta todellisuudessa luin Pravdaa ja Izvestijaa ja kirjoittelin niistä analyyseja. Se oli vähän hoopoa suorastaan. Pravda kirjoitti jotain ja minä kirjoitin mitä Pravda kirjoittaa ja siihen laitettiin salainen leima." (Anu Partasen haastattelussa) Susi julkaisi 14 Venäjää käsittelevää kirjaa.

Wikipedia 2021: "Arto Luukkanen kertoo teoksessaan Tapaus Susiluoto siitä, kuinka Susiluoto joutui savustetuksi ulkoministeriöstä presidentti Martti Ahtisaaren kauden päätyttyä. Luukkasen mukaan Susiluoto ilmaisi liian vapaasti mielipiteitään kirjoittamissaan teoksissa, ja siksi hänelle ensin ehdotettiin siirtymistä muihin tehtäviin. Hänen kieltäydyttyään alkoi painostus, jonka johdosta hän valmistautui oikeudenkäyntiin. Prosessin päätteeksi hän siirtyi Aleksanteri-instituuttiin, kuitenkin diplomaattistatuksella."

Susiluodon mukaan (erottamis)operaation takana olisi ollut silloinen niin sanottu Itä-linja ja sen mahtivirkamiehet. Prosessin lopuksi vahvistettiin Aleksanteri-instituuttia ja ajettiin alas Valdemar Melangon johtamaa Venäjän ja Itä-Euroopan instituuttia. Kaikki tämä onnistui viiveellä. Ensin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti yritettiin lopettaa ja kun eduskunta ei antanut sitä tehdä, sen toiminta vesitettiin virkamiesteitse – ehkäpä liian taantumuksellisena ja edistyksenvastaisena laitoksena? (Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa 2010) Ilmari Suosiluoto ei käsittääkseni "siirtynyt" Instituuttiin, vaan Halosen porukka painosti hänet pois UM:stä Instituuttiin, jossa hän olisi vaarattomampi. Mitäpä siellä paljon on muuta ollut tekemistä kuin kirjoittaa venäläisiä vitsikirjoja. Jotka muuten kertovat paljon siitä, mikä itänaapurissa on totta. (Veikko Saksi 21.12.2012)

"On jo vuosia siitä, kun Venäjän tutkija Ilmari Susiluoto moitti, että Neuvostoliiton hajoaminen pääsi yllättämään, koska oli keskitytty vain tutkimaan, ketkä Kremlin herrat seisoivat ottamassa vastaan vapun sotilasparaatia Punaisella torilla." (Vesa Koronen hs 11.4.2001)

Mikä ihmeen VIETS?

Suomeen perustettiin Venäjän tutkimuksen seura vuonna 1989. Olin mukana perustamiskokouksessa ja ihmettelin, miksi nimeksi pitäisi tulla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, kun oli jo nähtävissä, miten eri tietä satelliittivaltiot olivat menossa. (Silloin nimi taisi vielä kuulua Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura?) Seura perustettiin enkä koskaan halunnut liittyä seuraan, pitäkööt ukot perinteensä.

Miksi ympäristötutkimus on lopetettu?

1990-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Vielä kauemmin on kulunut siitä, kun tutkimusrahaa myönnettiin venäläisten terveydentilan tutkimiseen. Kehitys on samansuuntainen kuin muuallakin maailmassa: näppärin tapa päästä eroon ympäristöongelmista on lopettaa niiden tutkiminen.

Venäjäntutkijoiden maailmankongressi pidettiin Suomessa Tampereella vuonna 2000. Sinne tuli yli 2000 tutkijaa ja esitelmiä pidettiin 300. Vaikka vuosi oli 2000, esiteltiin kongressissa vain viisi Venäjän ympäristön tilaa käsittelevää tutkimusta. Venäjän tutkimus ei ole vanhakantaista vain Suomessa.

Vuonna 2019 Suomen hallituksen ja puolustusministeriön Voiman Venäjä -raportti ei edes mainita sanaa Venäjän ympäristön tila, uhka saatikka katastrofi.

Aleksanteri-instituutin uudet tutkimusmenetelmät

Onneksi 1990-luvun keskivaiheilla perustettu Aleksanteri-instituutti keskittyy Venäjän kaupan ja talouden tutkimuksen lisäksi seuraamaan kokonaisuudessaan yhteiskunnallista kehitystä. Aleksanteri-instituutin vetäjät kritisoivatkin smiten ”spesialistien koulutus ja yhteistyö ovat olleet satunnaista ja kunnianhimotonta”. Elina Kahlan mukaan EU on valmis rahoittamaan kaikkia sellaisia hankkeita, jotka rauhoittavat äänestäjiä.

Nyt on toisin. ”Bolsevikkien pyhän aatteen ja suuren tehtävän tilalle on murtautunut tuntematon venäläinen arki. Se murtautui myös tutkimukseen”, kirjoittaa Risto Alapuro Markku Kivisen kirjaa Sosiologia ja Venäjä arvioidessaan. (Vesa Koronen hs 11.4.2001)

Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on monitieteisyys ja diskurssianalyysi. Arkistojen avautuminen on osoittanut, että Neuvostoliitto ei käyttänyt ideologiaa vain kulissina. Kirjailijoiden ja taiteilijoiden päiväkirjat osoittavat oikeaksi sen, mikä jo aina tiedettiinkin: sosialistinen realismi ei suinkaan tarkoittanut arkipäivän kuvausta, vaan visiota, kuvauksia siitä, minkälaiseen yhteiskuntaan pyrittiin. Kirjassa 17 tutkijaa kaataa myytin toisensa jälkeen. Suvi Kansikas osoittaa, miten suurin toivein 1990-luvun alussa arkistoaineistoa lähdettiin tutkimaan. Syntyi illuusio, että nyt me tiedämme. Tutkijat joutuivat toteamaan, ettei mitään suurta salaisuutta olutkaan, ei ollut mitään ”kaksoiskirjanpitoa”. Varsinkin alemmilta päätöksentekotasoilta syntyy uusia näkökulmia kylmään sotaan ja Neuvostoliittoon. Linjanvedot tapahtuvat sen pohjalta, mitä teoreettisia ja metodologisia välineitä kylmän sodan molempien osapuolten motiivien ymmärtämiseksi valitaan.

Että tällaisten kollegoiden kanssa jouduin taistelemaan:

Taistolaisilta toveriapua Venäjälle Suomen valtion varoilla
21.12.2012 Markku Salomaan vuodatus
http://masalomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/127781-taistolaisilta-toveriapua-venajalle-suomen-valtion-varoilla

"Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista tehtiin vuoden 2012 alusta lukien suomalainen Venäjän tutkimuksen huippuyksikkö suurella rahalla. Sen pitäisi olla nyt ”älyn jättiläisten Ural-vuoristo”, mistä virtaa ”aatteiden Volga”. Ja kyse on Venäjän sisäisistä asioista.
Totuudesta totuttiin taistelemaan kylmän sodan aikana, mutta viimeinen taisto on käynnissä vasta nyt. Vanhat taistolaiskommunistit pyörittävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen Akatemian rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta rakentaa modernia Venäjää. Aihetta selvitetään yhteensä jopa kymmeneen miljoonaan euroon nousevalla suomalaisella tiederahoituksella. Hankkeen rahoituksessa ovat myös Helsingin yliopisto ja Tampereen yliopisto.
Samalla Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen tyhjensi koko suomalaiselle Venäjän tutkimukselle tähän asti tarjolla olleen rahoituksen vuoden 2017 loppuun asti. Kivisen taktiikkana on ollut turvottaa instituutin toimintaa ja syödä siten kilpaileva tutkimus pois pöydältä. Nyt käydään viimeistä taistelua totuudesta. Instituutista ei ole kuitenkaan noussut yhtään kansainvälisesti tunnustettua tutkijaa koko toiminta-aikana vuodesta 1996.

Aleksanteri-instituutin johtajan ja tutkimusjohtajan hakemuksen käsittely Suomen Akatemiassa tapahtui kahdessa vaiheessa. Huippuyksikköhaun ensimmäisessä vaiheessa hakemuksen hyväksyneet kaksi asiantuntijaa olivat professori Gerard Delanty Sussexin yliopistosta (School of Law, Politics and Sociology) ja professori Christine Engel Innsbrukin yliopistosta (Institut für Slavistik). Huippuyksikköhaun toisessa vaiheessa käytetyt arviointipaneelin jäsenet olivat Luc Bovens (Englanti), Tony Carty (Hong Kong), Beverly Diamond (Kanada), Christine Engel (Itävalta), Jef Verschueren (Belgia), Matthias Middell (Saksa) ja Peter Wagner (Espanja).
   Nämä esitykset kulkivat Akatemian yleisjaoston kautta, missä puheenjohtajana toimi professori Arto Mustajoki, joka oli jäävi, koska oli esitetyssä hankkeessa ehdolla yhden alaohjelman (klusterin) johtajaksi. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta hyväksyi tunnollisesti ulkomaisten arvioitsijoiden kannan sellaisenaan ja niin instituutti sai huippuyksikön statuksen ja huippurahoituksen. Toimikunnan puheenjohtajana toimii kirkkohistorian professori Aila Lauha ja sen jäsenistä vain professori Liisa Laakso edustaa kansainvälistä politiikkaa ja valtio-oppia. Muut jäsenet edustavat taidekasvatusta, estetiikkaa, laskentatointa, hallinto-oikeutta, sosiaalitieteitä, kotimaista kirjallisuutta, ammattikasvatusta, filosofiaa, pohjoismaisia kieliä ja Suomen historiaa.
Merkille pantavaa on, että arvioitsijoissa ei ole missään vaiheessa ollut ainuttakaan venäläistä professoria. Paras Venäjän asiantuntemus on kuitenkin Moskovan ja Pietarin yliopistoissa. Lisäksi amerikkalainen säätiöpohjainen Carnegie Moscow Center on tehnyt pitkään juuri sellaista tutkimusta, mitä Aleksanteri-instituutti nyt yrittää, mutta lähtökohdiltaan korkeammalla tasolla.
Suomen Akatemiassa nähtävästi arveltiin, että tällaista tutkimusta tarvitaan. Kivisen klustereista ei kuitenkaan ole käyttöä suomalaisille yrityksille tai muulle elinkeinoelämälle. Myöskään ulkoministeriö ei tarvitse Kivisen suosituksia. Kaikkein vähiten ohjeita ottaa presidentti Vladimir Putinin hallinto. Putin tuomitsi viimeksi 12. joulukuuta kaikki ulkomaiset yritykset vaikuttaa Venäjän tiehen. Aleksanteri-instituutti on juuri sellainen ulkomainen ”agentti”, mitä Putin tarkoittaa.

Graalin Malja
    Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen on silti mielissään ja kehuu hankettaan vuolaasti verkkosivuilla. Kivisen mukaan ”Yksikössämme yhdistyy kunnianhimoisten nuorten tutkijoiden draivi ja kokeneiden tekijöiden intellektuelli pääoma”. ”Tavoitteenamme on luoda uusi paradigma, joka haastaa tämän hetken vallitsevat näkökulmat.” ”Tavoitteenamme on nousta maailman johtavaksi yksiköksi tällä alalla.” Kivinen on koulutukseltaan sosiologi ja erikoistunut lähinnä yhteiskuntateorioihin yhteiskuntaluokkien olemuksesta ja vallasta. Vuosi sitten Venäjän tiedeakatemia kutsui Kivisen kunniatohtorikseen juuri näistä ansioista.
   Tutkimusohjelmassa on viisi alaohjelmaa eli ”klusteria”, missä tutkitaan Venäjän talouden monipuolistamista, autoritaarisen markkinatalouden toimintaa, hyvinvointiyhteiskunnan ohjeistusta, Venäjän mahdollisuuksia pärjätä suurvaltapolitiikassa USA:lle sekä Venäjän kulttuurisia, filosofisia ja uskonnollisia modernisaatiomahdollisuuksia.
   Näistä viimeistä johtaa Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta.
   Klustereitten alla esiintyy jo 53 tutkijaa, joista noin 40 on jatko-opiskelijoita. Näistä on tosin vasta kolme palkattu Akatemian rahoituksella. Yllättävää on, että instituutissa Balkanin kriisinhallinnasta väitöskirjaa valmisteleva Anna Halonen, joka on Tarja Halosen tytär, ei lukeudu huippututkijoiden piiriin. Kivinen puolestaan on ollut presidentti Halosen käyttämä Venäjän asiantuntija.
   Kaikki valta ja vastuu on instituutin johtajalla, joka esittelee rekrytoinnit tutkimusohjelman johtoryhmälle, missä ovat klustereiden johtajat. Pääosa klustereiden henkilöistä on joko ennestään instituutin palveluksessa tai muiden yliopistojen palveluksessa. Tutkijoista viisi on ulkomaisia. Tutkijoiden keski-ikä on 40 vuotta.
   Ohjelman tuloksena on tähän mennessä nähty vasta instituuttiin avatut verkkosivut, viisi seminaaria, yksi luennoitsijavierailu ja yksi kesäkurssi ulkomaisille opiskelijoille, missä on tutustuttu suomalaiseen saunakulttuuriin ja ukulelen soittoon.

   Markku Kivinen on vanha taistolaiskommunisti kuten instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspurokin. Kangaspuron erikoisalaa on Neuvostoliiton historia. Molemmat käyttävät professorin titteliä, mutta Kiviselle se on tullut johtajanvirkaan liittyen. Virka ei ole tieteellinen oppituolivirka. Kangaspuron titteli on puolestaan instituutin rahoilla ostettu arvonimi.
   Esimerkiksi Kivisen puoliso Elina Kahla toimi aiemmin instituutin julkaisupäällikkönä ja on nyt Suomen Pietarin instituutin johtaja, mutta esiintyy myös uudessa ohjelmassa tutkijana Arto Mustajoen klusterissa. Instituuttia on muualla Suomen tiedemaailmassa pidetty vanhojen taistolaiskommunistien reservaattina, missä haaskataan Suomen veronmaksajien varoja. Kivisen ohjauksessa ja hänen toimiessaan myös vastaväittäjänä on valmistunut tohtoriksi muiden muassa Johan Bäckman.
   Kivisellä ei tuolloin 1996 ollut tiedejohtamisen kokemusta, ei tutkimuksia tai julkaisuja Neuvostoliitosta tai Venäjästä eikä edes venäjänkielen taitoa. Vaikka pätevämpiä hakijoita oli, siitä huolimatta taistolaistaustainen tohtori Pekka Sutela Suomen Pankista tuki vahvasti Kivistä virkaan. Johtajan vaikutusvalta on ulottunut jo presidentin kansliaan ja puolustusministeriöön asti. Niinpä instituutin tutkijat olivat avainasemissa, kun puolustusministeriön juuri valmistunut raportti ”Muutosten Venäjä” kirjoitettiin. Puolustusministeriössä raportin tiedotuksesta vastaa viestintäjohtaja Jyrki Iivonen, joka on myös entinen taistolaiskommunisti. Esipuheessa Iivonen kiittelee erityisesti Kivisen ja Sutelan ohjaavaa roolia.
   Jostain syystä Kivisen reviirin raja kulkee puolustusministeriön ja Maanpuolustuskorkeakoulun välimaastossa. Maanpuolustuskorkeakoululla Venäjän strategista asiantuntemusta edustavat taistolaiskommunistisen taustan professorit Pekka Sivonen ja Alpo Juntunen eivät vaikuttaisi kuuluvan Kivisen välittömään piiriin. Näistä Juntunen jäi äskettäin eläkkeelle.
   Instituutin elimistä puuttuvat myös Helsingin yliopiston politiikan laitoksen vasemmistoprofessorit Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen sekä vasemmistolehtori Tauno Saarela. Myös ulkoasiainministeriön edustus puuttuu, mutta myös siellä Kivisellä on aatetovereita. Ministeriön aiempi erikoistutkija Ilmari Susiluoto siirtyikin Katajanokalta instituuttiin Unioninkadulle. Aiempi hallinnollinen alivaltiosihteeri ja nykyinen Suomen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen oli Tampereen yliopiston johtavia taistolaiskommunisteja 1970-luvulla. Nykyään nämä ex-taistolaiset esiintyvät ”puolueettomina”, peräti ”epäpoliittisina”. Sitä he ehkä ovatkin sen jälkeen, kun Neuvostoliiton korkein neuvosto kielsi lailla heidän johtotähtenään olleen puolueen 29. elokuuta 1991. NKP:n valtava omaisuus takavarikoitiin valtion haltuun, mikä ei jättänyt pesänjakajille ruplan ruplaa, ei edes kopeekkaa. Mutta onneksi Suomen valtiolla on.
Markku Salomaa

Kommentteja:
Arto Luukkanen 21.12.2012
Muistan vielä kun sitä tehtiin. Siitä piti tulla "verkonkutoja" ja "tutkimuksen koordinaattori". Sen piti olla "korvaamaton apu" jonka piti vauhdittaa tutkimusta. Seuraava uutinen siitä pariin vuoteen oli se, että sen ainoa venäjää osaava henkilö - koordinaattori - erotettiin äitiysloman aikana. Mutta kuka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Suomi on rikas maa - kyllä meillä on varaa.

Veikko Saksi 21.12.2012
On todella ihmeellistä, kuinka kauan umpisuomettunut, nykyään finnofobinen, linja Suomessa jatkuu. Kenen intressissä lopulta on pitkälle viety taistolaisuus tai yleensäkin Venäjän kritiikitön ihailu?

Jukka Palo 22.12.2012
Ehdotan, että Aleksanteri-instituutti annetaan venäläisille ja Ulkopoliittinen instituutti amerikkalaisille. Näin Yhdysvallat ja Venäjä kilpailisivat suomalaisia palvelevalla tavalla tarkastaessaan toistensa töitä. Muistelen, että SDP:ssä Paavo Lipponen kuvitteli, että UPI voidaan pitää poliittisesti korrektina pehmo-NATO-laitoksena Raimo Väyrysellä, mutta NATO-tohtorit häätivät hänet ulos klassisin venäläisin keinoin. Minusta on hyvä, että Aleksanteri-instituutti ja UPI käyvät kylmää sotaa keskenään muiden tutkijoiden tehdessä psykologisia operaatioita suoraan tajuntaan.

Hemmo Koskiniemi 22.12.2012
Maalikkona ja asioitaseuraavana sekä jonkin verran käytännön yhteistyötä tehneenä olen ihmetellyt lausuntoja, joita nämä Instituutin edustajat päästänsä päästelevät. Tuntuu niin kuin heillä ei olisi minkäänlaista käsitystä siitä millainen on Venäjä tänäpäivänä. Lausutaan ideologispohjaista hömppää jolla ei ole Venäjän todellisuudessa mitään käyttöarvoa.

Marketta Horn 7.1.2013
Markku Salomaalta kiinnostava näkökanta: "Vanhat taistolaiskommunistit pyörittävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa Suomen Akatemian rahoituksella tutkimusta, voiko Neuvostoliiton raunioilta rakentaa modernia Venäjää." No nytpä kysyisin Salomaalta, mitä tarkoittaa hänelle käsite "moderni"? Ehkä EU, Nato, kasvutalous?

Kari Synberg 27.4.2016
Mielestäni Aleksanteri-instituutti on tehnyt paljon, paljon hyvää tutkimusta ja ollut merkittävä toimija ja tukija myös Venäjä-tutkimuksesta kiinnostuneille nuorille tutkijoille, graduntekijöille ja jatko-opiskelijoille. Kritiikkiä on kaikilla oikeus esittää, joskus voisi tosin kirjoittaa myös positiivisia huomioita. Tämmöinen taistolaispeikko pelko on aika naivia. Aika on nyt toinen ja taistolaisuuskin on siirtynyt historian sivuille.

Voiman Venäjä -raportti 2019

- luin raportin kuin piru raamattua eli poimin tähän omaa käsitystäni vastaavat lauseet raportista.

Suomen hallituksen ja ulko- ja sisäministeriön tilaaman raportin on koordinoinut puolustusministeriö, mitä se sitten tarkoittaakin. Raportti on kolmas sarjassa, jonka edelliset osat olivat Haasteiden Venäjä (2008) ja Muutosten Venäjä (2012). Siinä ei enää edes mainita ympäristöuhkaa tai -ongelmia.
Raportin ensimmäinen luku oli feministitutkijalla kiinnostavin. Hiukan hymyilytti sitä lukiessa: Ajatellapa vastaavaa lähestymistapaa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin Uuden Vuoden puheessa. Mitähän filosofeja Trump olisi nostanut esille? Näin kiinnostavasti raportin alkuosassa kerrotaan: Tammikuussa 2014 Venäjän poliittinen eliitti sai presidentti Putinilta uudenvuoden lahjan: tunnettujen venäläisten filosofien, Ivan Iljinin, Nikolai Berdjajevin ja Vladimir Solovjovin kootut teokset. Myöhemmin korkea-arvoiset virkamiehet ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen virkailijat pyydettiin filosofian kursseille. Muutamia vuosia aiemmin Putin oli puheissaan viitannut Iljinin ajatuksiin ja nyt poliittisen eliitin haluttiin ymmärtävän presidentin sanojen syvempi merkitys.

Presidentin puheissa esitetyt tulkinnat Venäjän historian käännekohdista tai ajankohtaisten tapahtumien merkityksestä kertovat Venäjän ulkopolitiikan suunnasta ja perustelevat sitä. Keskeiseen asemaan on noussut filosofi Ivan Iljin (1883–1954), jonka opeista Putin on lainannut usein viljelemänsä ajatuksen Venäjästä omana erityisenä, orgaanisena kokonaisuutena, jonka alistaminen ja hajottaminen on läntisten voimien päämäärä. Tämän ajattelukehyksen avulla oikeutetaan ja perustellaan Venäjän valintoja. Konservatiivisen filosofian uusi tuleminen Venäjällä on vain yksi, vaikkakin keskeinen strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä. Venäjä tavoittelee kansainvälisesti tunnustettua suurvalta-asemaa. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kuvaa Venäjän ulkopoliittista tahtotilaa: ”Venäläinen filosofi Ivan Iljin korosti pohtiessaan Venäjän roolia suurvaltana, että ’suurvaltaa ei määrittele maan pinta-ala tai väkiluku, vaan sen kansan ja johdon kyky ottaa kantaakseen vastuu suurista kansainvälisistä kysymyksistä ja niiden luovasta ratkaisemisesta. Suurvalta on valtio, joka puolustaen olemassaoloaan ja intressejään - - - esittää luovan ja rakentavan oikeudellisen idean koko kansakuntien joukolle, kansojen ja valtioiden ’konsertille’.’ Tämän ajatuksen kanssa on vaikea olla eri mieltä.”
Venäjän vuosina 2013 ja 2016 julkaistut ulkopolitiikan konseptit kuvailevat maailman siirtyneen ”sivilisaatioiden väliseen” kilpailuun. Minä toivon että näin olisi, mutta pelkään että on liian myöhä – kapitalismi on voittanut.
Aivan oikein nähdään nykyuhat, kyse ei ole enää valtioista. Afrikan, Lähi-idän ja Korean niemimaan kriisipesäkkeiden lisäksi on syntymässä alueita, jotka eivät ole minkään hallituksen kontrollissa. Tämä lisää terrorismin, uskonnollisen vihamielisyyden ja etnisten konfliktien todennäköisyyttä maailmassa. Venäjän turvallisuuden strategia nimeää radikaalit liikkeet, ulkomaiset ei-valtiolliset organisaatiot, taloudelliset toimijat ja jopa yksilöt toimijoiksi, jotka pyrkivät epävakauttamaan sisäpoliittisen tilanteen, ja vahingoittamaan Venäjän uskonnollisia ja moraalisia arvoja. Uhkakuva ulkoapäin ohjatusta vallankumouksesta toistuu eri strategioissa. Turvallisuusviranomaisten asemaa on vahvistettu ja sosiaalisen median valvontaa on laajennettu. Venäjän ulkopolitiikan ohjausasiakirjassa todetaan, että Venäjä varaa oikeuden ennaltaehkäistä konfliktien syntymistä naapurimaidensa alueella. Venäjä ei halua pelkästään puolustaa omia rajojaan, vaan se haluaa myös pystyä puolustamaan niin sanotun etupiirinsä rajoja. Tämä näkyy muun muassa Venäjän sotilasdoktriinissa, jonka mukaan Venäjä vastustaa muiden maiden sotilaallista läsnäoloa jopa Venäjän liittolaisten rajoilla. Venäjä laskee etupiirikseen entisen Neuvostoliiton alueen, Baltian maita lukuun ottamatta. Se suuntaa erityishuomionsa kielellisesti ja kulttuurisesti venäläisiin tai muuten historiallisesti Venäjälle läheisiin alueisiin ja vastustaa maan sisäisiin asioihin puuttumista ja liberaaleja arvoja. Venäjä tulkitsee kansainvälistä oikeutta omista lähtökohdistaan ja vastustaa läntiseksi kokemaansa yksilön oikeuksia ja vapauksia painottavaa ihmisoikeustulkintaa. Venäjä suhtautuu kielteisesti valtioiden itsemääräämisoikeutta rajoittaviin käsitteisiin. Teemoja kansainvälisillä foorumeilla ovat etnisten venäläisten, venäjän kielen ja yleisesti venäläisen kulttuuriperinnön asema. Ulkopoliittisessa retoriikassa alueellista johtoasemaa perustellaan usein Venäjän erityisellä tsaarin Venäjältä ja Neuvostoliitolta periytyvällä suurvalta-asemalla ja toisaalta ajatuksella Venäjä-johtoisesta sivilisaatiosta, jonka pohjana toimivat venäjän kieli, ortodoksiuskonto ja konservatiiviset arvot. Gortšakov-säätiö jakaa avustuksia ja järjestää Venäjän ulkopoliittisia ja historian tulkinnallisia päämääriä tukevaa nuorisotoimintaa. Säätiö keskittyy erityisesti nuorille kohdistettuihin keskusteluformaatteihin: tulevaisuusdialogi ja Balkan-, Kaukasia- ja Baltia-dialogit ovat näistä esimerkkejä.
Tässä lnnelle todellinen vaara: Esimerkiksi rajat ylittävä energiainfrastruktuuri ja sen kontrollointi mahdollistavat energian käytön geoekonomisena ulkopolitiikan välineenä, ja Venäjän informaatio- ja kybervaikuttaminen nojaa ylikansalliseen IT-infrastruktuuriin.

*****

Minun Venäjän tutkimukseni on perustunut kolmeen ajatukseen:

1. Pitkään perinteeseen nojautuen - kaaokseen, anarkismiin, filosofointiin - Venäjällä aloitettiin utopistisen kyberneettisen järjestelmän kehittely (sinänsä älykkään järjestelmän). Neuvostoliitossa kommunismin utopia vastasi kansan syvien rivien toiveita, niin kuin kansa sen ymmärsi: On joku joka huolehtii ja organisoi, me toimimme kuten ennenkin. Uskottiin, että tekniset keksinnöt tuovat vuosi vuodelta enemmän helpotuksia raskaaseen arkipäivään. Tasa-arvoisesti kaikki pääsevät kouluun, saavat terveydenhoitoa, peruspalvelut, ravinon ja kulttuuritapahtumat.

2. Geopolitiikka. Mistä Paasikivi ja Kekkonen saivatkaan suuren viisautensa: maantieteelle emme voi mitään! Suomi on pieni piste Venäjän länsirajalla. Pienellä maalla täytyy olla erilaiset selviytymiskeinot kuin supervallalla. Se että alamaisuuteen tottuneet suomalaiset poliitikot herättivät huvittuneisuutta maailmalla, ei vielä osoita Suomen olleen rähmällään.Venäjäkortti oli luotettavuuden tae ja suomettuminen sisäistä nokkimisjärjestystä.

Heikki Mäntylä, Espoo Mielipide hs 9.6.2012:
Suomen geopoliittinen asema on ja pysyy
”Olin kuuntelemassa kenraali Nikolai Makarovin esitystä yliopiston juhlasalissa. Hämmästyin ja huolestuinkin. Suomen näkökulmasta se oli kovaa puhetta... Totta kai kenraali on huolissaan kaikesta, mikä muuttaa yli 1200 kilometriä pitkän maidemme välisen rajan statusta. Jollei olisi, hän ei olisi tehtäviensä tasalla. Vielä enemmän huolestuin ja hämmästyin kuitenkin omien johtavien poliitikkojemme reaktioista ja HS:n pääkirjoituksesta (7.6.). Sen sijaan, että selväsanaiseen viestiin olisi suhtauduttu asiallisen kypsästi, se kiirehdittiin hätäisesti leimaamaan ja tyrmäämään. Pääministerimme kuittasi, että ”puhetta maailmaan mahtuu”. Tokaisu ei sovi vastuullisen päättäjän reaktioksi, kun Venäjän asevoimien komentaja ja ensimmäinen varapuolustusministeri kertoo näkemyksiään. Puolustusministeri jatkoi samalla väheksyvällä linjalla toteamalla, että Suomi on vapaa maa, jossa saa vapaasti esittää kannanottojaan… HS:n pääkirjoitus spekuloi puheen sisällön motiiveilla ja tulkinnoilla. Sävy oli sama kuin poliitikoillamme: kenraalilla ei ole oikeutta eikä syytä kertoa meille näkemyksiään. Se on epäsopivaa asioihimme puuttumista. Meillä sen sijaan on oikeus esittää kovaakin kritiikkiä naapurimaamme kaikista toimista ja suorastaan velvollisuus antaa neuvoja. Mielestäni luonteva ja kypsä reaktio kenraalin puheeseen olisi ollut todeta, että me kuuntelemme herkällä korvalla kaikkia maamme tulevaisuuteen vaikuttavia signaaleja, tulevat ne sitten lännestä, etelästä tai idästä. Venäjän näkemysten tarkka kuunteleminen ei tarkoita paluuta suomettumiseen. Onko EU-hurma ja kuhertelumme Naton kanssa saanut meidät unohtamaan geopoliittiset tosiasiat? Niitä emme voi muuttaa.”

3. Länsimainen kaupungistuminen, monetarismi, markkina- ja kilpailutalous eivät sovellu slaavilaiseen kulttuurin. Demokratia vaikuttaa tyhjiösanalta läntisissäkin valtioissa. Kylämäinen tulevaisuus ja arkipäivän omavaraisuus on perinteisesti kuulunut asukkaiden elämäntapaan. Ei suinkaan ole luonnonlaki, että Venäjästä tulisi transologi. Venäjällä on kolmaskin tie.

Marketta Horn 1995
Mielipide
Suomalainen Venäjän asiantuntijana
Suomen Akatemian ei-tutkimus

Suomen Akatemia jakoi 20 milj. mk Venäjän tutkimukseen. Nyt kun Suomen itäraja ei ole enää kahden ideologian, vaan myös kahden yhtenäisen talousalueen raja, onkin suomalaisten tietämyksellä kysyntää.
Akatemian ylitarkastaja Tiina Forsberg epäili suomalaisten monipuolista Venäjän tuntemusta (HS 17.2.95). Forsbergin mukaan Venäjää on tutkittu vähän, arkaluontoisiin asioihin ei ole saanut puuttua, tutkimus ei ole ollut rakennekehityksen kannalta palkitsevaa, tiedolle ei ole ollut kysyntää.

Opetusministeri Isohookana-Asunmaa vertasi tilannetta jopa tarinaan keisarin uusista vaatteista. Venäjän ja Itä-Euroopan Instituutin johtajan Waldemar Melankon mukaan Venäjää on tunnettu Suomessa yhtä huonosti kuin nykyään vain ennen Anjalan liittoa.

Europarlamentin puhemies Klaus Hönsch toivoi Suomen liittymisen Unioniin tuovan Venäjää koskevaa asiantuntemusta päättäviin elimiin. Myös Suomessa vieraillut Grigor Javlinski luotti suomalaisten Venäjän tuntemukseen.

Miksi tutkitaan vain "siirtymä"taloutta?

Nostaako Akatemian suurprojekti suomalaiset Venäjän tutkimuksen kärkeen? Rahoitettavat hankkeet ovat perinteisiä: tutkitaan uskontoa, nationalismia, puoluetta ja siirtymätaloutta. Venäjä näyttää olevan aivan liian tärkeä markkina-alue ja raaka-ainelähde, että sitä analysoitaisiin jostain muusta näkökulmasta kuin markkinatalouden tarpeista. Markkinataloudessa on turvattava raaka-aineiden ja tuotteiden esteetön ja katkeamaton kulku.

Ajatus maastamme sillanrakentajana kylmän sodan blokkien välillä on vaihtunut ajatukseen Suomesta gatewaynä kansainväliselle liiketoiminnalle. Esim. Helsinki University Knowledge Service ei tutki pietarilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaa muutoksen käynnistäjänä vaan investointien vaarantajana.

Kun vuonna 1990 moskovalaisilta kysyttiin suurimpia huolenaiheita, nimesi 98 prosenttia ensimmäisenä ympäristöongelmat. Seuraavana huolenaiheena tuli rikollisuus ja kolmantena pula. Järjestelmä on muuttunut, mutta ongelmat ovat entiset. Hiukan ihmetyttää, miksi Akatemian rahoituksessa kartetaan näitä aiheita?

Suomalaiset ovat saaneet kantapään kautta melkoisesti tietoa venäläisten vieraanvaraisuudesta, mutta myös rikollisuudesta. Rajanaapureina tiedämme myös melkoisesti Venäjän ympäristöongelmista. Tiedot ovat yksiselitteisiä ja selkeitä: kyse ei ole enää kriisistä vaan pitkälle edenneestä katastrofista. Teollisuuskeskuksissa ilman saastuminen ylittää raja-arvot kymmenkertaisesti. Pintavesistä kolmeneljännestä on hyötykäyttöön kelpaamatonta. eikä yli puolella venäläisistä vesilaitoksista ole vieläkään minkäänlaisia puhdistuslaitteita (Ulkopolitiikka-lehti 4/94). Teollisuuskeskuksissa ei synny kuin poikkeustapauksissa terveitä lapsia, keski-ikä on romahtanut ja armeijan alokkaat ovat fyysisesti ja henkisesti heikkoja. Minkään kansainvälisen organisaation tuki ei riitä rahoittamaan kuin murto-osan tarvittavista parannuksista.

Syynä katastrofiin pidetään ideologiaa, jonka mukaan luonto tulee alistaa ihmisen palvelukseen. Joidenkin tutkijoiden mielestä vuoden 1917 vallankumouksessa säilytettiin tsaristiset ja bysantilaiset elementit ja muutettiin niin sanotusti vain etumerkkejä. Päämääräksi asetettu uuden sosialistisen ihmisen luominen jatkoi herruuden perinnettä.

Mikä on venäläisen maailmankuva tänään?

Viestit Venäjältä kertovat, että koulujen seinille on Leninin ja Gorbatshovin tilalle ripustettu Tolstoi ja Pushkin. Tolstoilainen pasifismi ja pushkinilainen kyläyhteisö ovat nousseet tsaristisen auktoriteettiuskon ja bysanttilaisen maailmanvaltiuden edelle. Tolstoi ei kunnioittanut valtiollisten virkamiesten määräyksiä, sotilaiden aseistusta eikä aristokraattisen perinteen vaalimista. Hänen ihanteenaan oli anarkistinen maatalousyhteiskunta.

YK:n Ympäristö ja kehityskokouksessa Rio de Janeirossa kesäkuussa 1992 julkaistiin Agenda 21. Ympäristöä säästävistä vaatimuksista 2/3 on toteutettavissa vain yhteistoimissa paikallishallinnon kanssa. Mitä me tiedämme Venäjän kyläyhteisöstä? Tolstoin, Solzhenitsyn ja myös Marxin ratkaisuehdotukset venäläisen maatalouden ongelmiin ovat yllättävän lähellä Agenda 21:n kestävän kehityksen vaatimuksia.

Yhdysvaltojen Venäjän tutkijat ovat nousseet massiiviseen vastarintaan. Yhdysvaltojen Slaavilaisen tutkimuksen yhdistys julistaa lehtensä etusivulla: "Mayday!" Määrärahat virtaavat kauppaa ja teknistä know-howta edistäviin hankkeisiin. Suurimmassa yliopistossa aiotaan lopettaa koko slaavilainen tiedekunta. Perustutkimusta ei enää rahoiteta. Koska sovjetologia ei pystynyt ennustamaan "marxilaisen utopian ja totalitarismin romahtamista", sovjetologiaa tieteen haarana ei enää tarvita.

Pitääkö Suomen seurata Yhdysvaltojen esimerkkiä? Miksi Suomessa ei olla kaukaa viisaita ja rahoiteta ekologiaan ja siihen läheisesti liittyvää paikallisen omavaraisuuden tutkimusta? Onko välttämättä valjastettava kaikki resurssit hyödyntämään teknologista kehitystä?

Jos tiede pyrkii vakavasti vastaamaan aikamme polttaviin ongelmiin, silloin myös Akatemian on rahoitettava ekologian, rikollisuuden ja maailmankuvan tutkimusta.

Tutkijatapaaminen idänkaupasta

Espoo 5.9.1995
Urpo Kivikari, Turun kauppakorkeakoulu
Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto

Koska kirjallinen esitykseni ei tullut ajoissa (teidän mielestä), Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.

Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.

Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti
   1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta
   2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan “puuhastelun” malliesimerkkinä.

Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.

Tilaisuutenne tarkoitus on

a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia ja

b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.

Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikki, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.

30.3.1996
Vihreä vetoomus Venäjän vientimiehille

Suomen valtio- ja virkavalta harjoittaa mielestäni edesvastuutonta politiikkaa itänaapurimme suuntaan. Jos aikaisemmin olimme poliittisten puheiden vuoksi rähmällään toistamalla jonninjoutavia fraaseja rauhanomaisesta rinnakkainolosta, olemme nyt ekologisesti rähmällään. Rakennamme luksuskauppoja ja viemme kemian- ja pakkausteollisuuden tuotteita maahan, jonka maaperä ja ihmiset ovat kuihtumassa saasteisiin. Kemira vie 600 miljoonan mk edestä "lannoitteita". Muovien, maalien, ja farmaseuttisten myrkkyjen vienti on moninkertaistunut.

Olemme saaneet kuulla, että Venäjän tehtaiden piipuista lähes kahdeksan kymmenestä laskee polttoaineet suodattamatta ilmaan ja kaupungeista lasketaan samassa suhteessa puhdistamattomat viemärituotteet vesistöön. Myös kahdeksan kymmenestä raskaana olevasta kaupunkilaisnaisesta tietää, että hänen lapsensa ei tule näkemään tervettä päivää. Kuitenkin me kilpailemme markkinaosuuksilla ja vientivoitoilla.

Tuntuu käsittämättömältä, että olemme työntämässä itänaapuriimme - jopa verovaroillamme subventoimalla - sellaista tuotantotapaa ja elämänmallia, jonka aika on auttamattomasti ohi.

Länsimaissa ollaan tietoisia nykytuotantotavan tuomasta yhä laajenevasta sosiaalisesta ja ekologisesta kriisistä.

Markkinatalousyhteiskunnan radikaali muuttamistarve on hyvin tiedossa. Tiedon ja mittaustekniikoiden avulla voidaan yhä tarkemmin osoittaa korkean materiaalisen mukavuuden sivuvaikutukset ja tuleville sukupolville koituvat jälkivaikutukset. Ihmiskunta matkustaa yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa mihin pysähtyä tankkaamaan tai minne tyhjentää jätteet. Mutta valmiin ja toimivan rakenteen purkaminen herättää vastarintaa.

Venäjällä on aloitettava koko infrastruktuurin rakentaminen alusta. Sinne meidän tulisi viedä kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junan vaunuja ja välittää konsulteiksi luomuneuvojia ja ravintoterapeutteja.

Nyt rakennamme Imatralle luksuskauppoja. Tiedämme, mistä ne kymmenet tuhannet venäläiset miljonäärit tulevat.

17.2.1995

Opetusministeriö on vuosien varrella asettanut useita työryhmiä selvittämään itänaapurin tutkimusta Suomessa. Ideointiseminaareihin on kutsuttu puhujiksi talouselämän ja virkamiesten edustajien lisäksi myös suurimpien sanomalehtien toimittaja. Vapaita tutkijoita, naisista puhumattakaan, ei ole ministeriön alaisen entisen Neuvostoliittoinstituutin tilaisuuksissa ymmärrettävästi näkynyt.

Helppoa ei ole olla koulutukseltaan Venäjän tutkija/slavisti ja kansallisuudeltaan suomalainen. Kanavat vapaalle mielipiteen ilmaisulle puuttuvat ja samalla myös tieteellinen vapaus. Suomessa ei ole ainuttakaan vapaata keskustelufoorumia idäntutkimuksen vilkastuttamiseksi. Valtiolla, teollisuudella ja lehdistöllä on kaikilla oma jalka ojassaan. Seminaareja on järjestetty perinteisen kaavan mukaan. Niin että ei vain mikään muuttuisi.

Jokaiseen komitean mietintöön on tullut lausunto: "Neuvostoliiton tutkimukselle ei myönnetä riittävästi varoja ja siksi ei voida tuottaa parempaa tietoa." Kun se mietinnöissä taas on julkilausuttu, pystyvät asioista päättävät huokaisemaan helpotuksesta. Ongelma on tuotu avoimesti esille, minkä sille sitten mahtaa, jos ei synny parempaa tutkimusta? Tällä konstilla pysyy talvisodan ja yöpakkasten muisto pitkään pyhänä.

Kun sanotaan, että suhde itään pysyy kansallisen olemassaolomme ydinkysymyksenä, ei suinkaan tarkoiteta, että pelättäisiin Venäjän hyökkäystä. Suomalaisen omanarvontunnon pelätään karisevan, jos paljastetaan, miten vuoden 1948 vaaleissa, vuoden 1958 hallitusratkaisuissa ja vuoden 1961 presidentinvaalikampanjassa ongelmat ratkesivat. Rautkallio vielä löytää esimerkkejä salaperäisistä ja salaisista sopimuksista, mutta näyttää siltä, että päättäjätkin olivat ihmisiä ja miehiä, eivät sarjakuvien sankareita. Ei heistä saa suursankareita eikä väsymättömiä yhteyksien luojia.

Seminaarissa 1990-luvun vaihteessa silloisen Neuvostoliittoinstituutin johtaja Valdemar Melanko totesi, että vain ennen Anjalan liittoa Suomessa on tunnettu Venäjää yhtä huonosti kuin nykyään. Jos puhutaan valtioiden välisestä politiikasta ja taloudellisista sopimuksista ja kommunikaatiosta on Melanko eittämättä oikeassa. Perinteinen valtiomiestieto on heikko.

Tieteellis-teknisen yhteistyöjärjestön johtaja Olli Perheentupa sanoi marraskuussa 1990, että Suomessa tutkijoiden intressi määrää sen, mitä Neuvostoliitosta tutkitaan. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Suomelle Venäjä on aivan liian tärkeä ja laaja markkina-alue sekä raaka-ainelähde, että sen analysointi voitaisiin jättää vapaille tutkijoille.

Suomen kohtalonkysymys tulee yhä idästä, nyt ympäristömyrkkyjen, rikollisryhmien ja pakolaisten takia.

Perusraaka-aineiden esteetön ja katkeamaton kulku turvataan vain, jos poliittiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vakaat. Kuka Suomessa olisi rahoittanut tutkimusta, jonka yksiselitteinen lopputulos on, että pinnan alla kiehuu, järjestelmä romahtaa ja ympäristö kuihtuu? Esimerkki clearing-järjestelmän romahtaminen olisi voitu ennakoida. Vientiyritykset uskoivat kernaasti, kun viranomaiset vakuuttivat, että mikään ei tule muuttumaan.

Yli 90 prosenttia neuvostolaisista Suomeen kutsutuista tutkijoista oli insinöörejä. Melanko kutsui tieteellistä tutkijavaihtoa teollisuusvakoiluksi. Suomen Akatemia on saattanut perustella tutkimushankkeen hylkäämistä: "Suomessa ei ole vielä koskaan tehty mainitunkaltaista tutkimusta. Se on siis riskitutkimus. Suomen Akatemia ei rahoita riskitutkimusta."

Suomen Pankilla on oma Venäjän tutkijansa. Kuitenkin kerrotaan, että pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen on erityisen tarkka pankin julkisuuskuvasta. Mitä tahansa ei saa puhua. Markkinoita ei saa ärsyttää (Kristiina Ritvos HS 5.2.1995) Mikä jää tutkijan mahdollisuudeksi? Sama lie koskee sotalaitoksen tutkijoita.

Katastrofaaliseen Venäjä-tutkimuksen tilaan ei ole ollut syynä yksistään ulkopoliittisen johdon kielteisyys, vaan myös tutkimuskohteen erikoisuus. Länsimaiset sovjetologit korostivat, että Neuvostoliiton tutkimukseen ei voida soveltaa tieteellisiä menetelmiä. Tutkimus ei ole tiede vaan taito. Venäläiselle kulttuurille on ominaista, että sellaisetkin asiat, jotka eivät missään tutkimuksissa tai tiedotusvälineissä tule esille, ovat yhteiskunnan sisällä ilmiselviä. Venäjää koskevista kirjoituksista voikin nähdä välittömästi, onko kirjoittaja perehtynyt kohteeseensa paikan päällä vai siirtääkö hän länsimaisia arvoja ja logiikkaa Venäjän tutkimukseen. Eihän yksikään tieteellisesti asiaansa vakavasti suhtautuva tutkija olisi voinut ennustaa Neuvostoliiton sortumista. Venäjällä epävirallinen neuvottelu painaa aina enemmän kuin lakiin sidottu päätös.

On pohdittu Venäjän uhkaa. Kehitys on peräti vaarallista, myöntävät kaikki, mutta ei mitään hätää- Professorin mielestä suurvaltojen konfrontaatio ei toistu, virkatutkijan mukaan presidentin valtaa ei voida kukistaa. Kansainvälinen oikeus ratkaisee, YK:n päätöksissä pienillä kansoilla on suvereniteetti, ETYKin asiakirjassa kaikilla on oikeus mielipiteensä ilmaukseen jne. Sivistysvaltio kunnioittavat tehtyjä sopimuksia.

Aika ja ongelmat ovat muuttuneet. YYA:n solmimisvuonna puhuttiin sotilaallisesta turvallisuudesta, taloudellisesta kilpailukyvystä, valtiosopimuksista, kulttuurinvaihtopöytäkirjoista. Tänään ei kansalaisten turvallisuutta paranneta enää sotilaiden, valtion rajojen tai aseiden avulla. Nykyajan viholliset - atomiaseet, happosateet, turhautuneet kansalaiset - kun eivät valtiollisia rajoja kunnioita.

(Neuvostoliitossa vielä yli 90 prosenttia piipuista päästi saasteet ilmaan täysin suodattamattomina, 90 prosenttia sellutehtaista toimii 90 vuotta vanhoilla koneilla. Yli puolet teollisuudesta ei puhdista jätevesiään. Ongelmajätteet lojuvat tehtaiden pihoilla. Kuolassa 40:stä jäkälälajista enää kolme on jäljellä. Siika on muuttunut värimetallipäästöistä vihreäksi. Sama ydinjätejuna, joka vielä syksyllä 1993 pakkasi kahdeksan päivää Loviisassa, kiertää lakkaamatta keräämässä jätteitä Venäjän rajojen ulkopuolelta velottaen yhdestä suohon kipattavasta kuormasta 400 milj. mk. Venäjällä on aloitettava koko infrastruktuurin rakentaminen alusta. Miksi kilpailemme markkinaosuuksilla ja vientivoitoilla? Eikö tosiaan tajuta, että ihmiskunta matkustaa yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa, mihin pysähtyä tankkaamaan tai tyhjentää jätteet. Venäjälle meidän tulisi viedä kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junanvaunuja. Nyt rakennamme Imatralle luksuskauppoja, vaikka tiedämme mistä ne tuhannet venäläiset miljonäärit ovat tienanneet rahansa. Helsingin kaupunginjohtajat Kairamo ja Korpela myivät talvella 1994 Thaimaassa Helsinkiä idänporttina Venäjälle. Eikö heidän olisi rehellisyyden nimissä ollut kerrottava Venäjän tilasta? Turistien, sukulaisten, opiskelijoiden ja yhteisten rakennushankkeiden välityksellä tiedämme Venäjästä asioita, joita taatusti millään muulla kansakunnalla ei ole tiedossaan. Edesvastuutonta Venäjän politiikkaa. Olemme rähmällämme. Aiomme jopa rakentaa moottoritien Helsingistä Pietariin ja ehkä vielä Moskovaan asti.)

Jos näkökulma Venäjän politiikkaan muuttuu kremlologiasta slavistiikkaan, huipulta kulttuuriin, on suomalaisilla tutkijoilla erikoisasema. Venäläiset ovat puhuneet Suomesta rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan esimerkkinä, läntiset maat esimerkkinä suomettumisesta. Sekä idälle että lännelle Suomi on pilottimaa, mielenkiintoinen laboratorio, jossa idän ja lännen vuorovaikutusta on voitu seurata.

1970-luvulla kukaan ei uskonut Neuvostoliiton suunnitelmatalouteen yhtä vahvasti kuin amerikkalainen pankkiiri. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu yliarvioi pahasti Neuvostoliiton taloudellisen mahdin. Oikeiston mukaan sotilaallinen varustelu vaati luultua suuremman osan luultua pienemmästä taloudesta. Johdonmukainen vääristely Neuvostoliiton uhkasta johti siihen, että Reagonin hallitus syyti 1980-luvulla omaisuuksia puolustukseen yliarvioitua vihollista vastaan.

Prof. Lev Voronkov Moskovan kansainvälisessä tutkimuskeskuksessa nauroi ivallisesti, kun kysyin Suomen suhteista: "Meille ei kestä kuin kolme tuntia kulkea Suomen yli. Kuka sinne jäisi? Neuvostoliitto on maailman toinen suurvalta. Suomi ei ole suurempi kuin yksi kaupunginosa Moskovassa."

Venäläiset protestoivat kovasti abstraktien vapauksien korostamista vastaan formaalisten ja elintärkeiden perusvapauksien kustannuksella.

"Insinöörien ongelmakeskeisessä opiskelussa pitää miettiä, miten sillan saa pysymään pystyssä tai miten saa koneen toimimaan", puhui Osmo Soininvaara Valtiotieteilijöiden liiton 20-vuotis-seminaarissa 30.9.1994. Hän pahoitteli, etteivät valtiotieteilijät osaa enää niitä asioita, joita tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Valtiotieteilijöiden koulutukseen ei enää kuulu yhteiskuntaa kokonaisuutena ymmärtävää näkemystä. Tarvitaanko valtiotieteilijöitä ylipäätään? Eivätkö ekonomit ja insinöörit hoida yhteiskunnan ongelmat?

(KGB uskoi kevättalvella 1985 vakaasti, että maailman sionistinen järjestö maksaa minulle ison tukun dollareita siitä, että villitsen Moskovan älymystöä vastavallankumoukseen. Vihreä naispoliitikko tekemässä väitöskirjaa Neuvostoliiton rauhan käsitteestä oli heille liian läpinäkyvä todiste todellisista aikeistani. Asia ei naurata, kun tämän uhkakuvan takia huomattavatkin professorit kieltäytyivät haastatteluista, minulta vietiin lupa tutustua väitöskirjoihin rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja anastettiin sisäänpääsylupa kirjastoihin. Kokemusteni perusteella en voi uskoa, että pöhöttyneiden, vainoharhaisten miesten joukko voisi suunnitella jotain niin täydellistä kuin Suomen presidentin vaali. Kymmenen vuoden istuminen NKP:n papereita pläräämässä Moskovassa ja Helsingissä, vei lopunkin kunnioitukseni järjestelmän toteuttajia kohtaa.)

1.9.1994 Toivomus Venäjän ja Itä-Euroopan instituutille seminaarin järjestämisestämiseksi

Akateeminen Venäjän tutkimus Suomessa vuodesta 1984

Tutkijoille varataan 20 minuuttia aikaa esitellä omaa työtään. Jokainen esitelmöitsijä toimii myös toisen opponenttina. Seminaari on avoin kaikille, jotka esittelevät omaa tutkimustaan.

Perustelu:

   1. Jouduin itse väittelemään tutkimukseni perusratkaisuista vain itseni kanssa. Ehkä hyöty väitöskirjastani olisi ollut suurempi, jos olisin saanut laajemman joukon kommentit.
   2. Venäjän tutkimus on monitieteistä ja siksi tiedekuntajakoon perustuvat lisensiaattiseminaarit eivät yksistään riitä.
   3. Monet ovat valmistaneet tutkimuksensa venäjäksi tai englanniksi. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä suomenkielisiä käsitteitä tutkija käyttää työssään.
   4. Väitöskirjasta saa enemmän irti, kun tutkija itse selvittää epävirallisessa ympäristössä työnsä tutkimusmenetelmän, tulokset ja tulosten hyödyntämismahdollisuudet.
   5. Tutkija tarvitsee yhä enemmän esiintymiskokemusta. Meillä pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia selventää omaa työtämme.

Neuvostoliittoinstituutin johtajalle avoin kirje 1987

Hyvä Kollega,
sallinet että käytän tätä tervehdysmuotoa, vaikka sanan varsinaisessa merkityksessä emme virkaveljiä olekaan. Jotain yhteistähän meillä on: me molemmat pyrimme kehittämään Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita - sinä virkamiehenä, minä harrastelijana omaa elämänfilosofiaa toteuttaessani.

Keskittymiskykyni on viime aikoina pahasti häiriitynyt. En pidä tarkoituksenmukaisena keskustelumme jäämistä tällä kertaa pelkästään meidän väliseksemme. Suurin vaikeus kun on juuri keskustelemattomuus tai paremminkin keskustelun liikkuminen muutaman tusinan sanan varassa. Varsinaisista kokemuksista ei jutella. Keskustelumme ovat koskeneet virkamiestasolla tuettavaa Neuvostoliitto-tutkimusta maassamme sekä suomalaisten opiskelijoiden huimaavaa vähentymistä Moskovassa.

Suomalaisten Neuvostoliiton tutkijoiden tavatessa toissasyksynä valtion kurssikeskuksessa Keilaniemessä, annoit puheenvuorossasi ymmärtää, että jo "päämäärätön yhdessäolo" vastaisi symposiumille asetettuja vaatimuksia. Viime syksynä Hauholla palasit samaan teemaan. Mielestäsi tutkijoiden tapaamiselle ei tule asettaa tavoitteita, periaatteelliset keskustelut, debatit tai paneelit eivät ole tärkeitä. Kunhan ollaan. Tutkijat esittelevät töitään, saavat palkkansa, ovat saaneet paperin aikaiseksi. Ennakkoluuloja karsivan ja paremman ymmärtämisen lisääminen Neuvostoliittoa kohtaan ei ole tapaamisen tarkoitus. Eikö? Kannattaako tutkia tutkimisen vuoksi, liittämättä tutkittua mihinkään suurempaan tarkoitukseen? Eikö meillä suomalaisilla olisi ainutlaatuiset mahdollisuudet tulkita idässä kokemaamme länsimaalaisille? Miksi kohteeseensa perehtyneillä suomalaisilla tutkijoilla ei ole kuulijakuntaa läntisissä alan piireissä?

Syksyllä tapasivat pohjoismaalaiset Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden jatkotutkijat Uppsalassa. Annoit siellä minulle railakkaita vastauksia jokseenkin huvittuneena ja ilmeisen ärtyneenä juteltaessa Neuvostoliitto tutkimuksen monipuolistamisesta Suomessa: "Tehtäväni on heittää hiekkaa tämän yhteiskunnan rattaisiin. Lue vaikka Paasikiveä niin huomaat, että se on ainut mielekäs tapa. Meidän tehtävämme on herättää neuvostovastaisuutta."

Tämän annoit vastauksena ihmetellessäni, miksi edustamassasi instituutissa ei ole minkäänlaista opiskelijaneuvontaa. Nauraa pyrskähdit päälle. Jälkeenpäin selvennit kirjallisesti: "Minä käytän metodina kontrastia. Periaate on yksinkertainen: Jos haluat keskustelun papin kanssa, kiellä Jumala... Keskustelussa kanssasi pyrin löytämään sellaisia asioita, joita sinä kaikilla tavoilla puolustat ja joiden kieltäminen sinua ärsyttää. Toisin sanoen kiellän Jumalasi. Tämä tarkoituksena, jotta syntyisi aito, kasvun mahdollistava keskustelu."

Sekö olikin siis vain keskustelumenetelmä? Kieltämättä erikoislaatuinen ja hedelmällinenkin. Mutta tässä yhteydessä ei naurata. Ei. Ei naurata siksi, että rattaissani ne pilan päiten heitetyt hiekanmurut ovat olleet todellisia: kipeästi tarvitsemaani tietoa Neuvostoliiton opiskeluoloista tai Suomen ja Neuvostoliiton vaihto- ohjelmien tuloksista en ole saanut. Mystiikan verho on kasvanut joka kerran instituutissasi käydessäni. Olenhan vuodesta 1968 lähtien aina Helsingissä ja Suomessa käydessäni tullut painamaan massiivisen miljoonahuvilasi summeria Eirassa. Helsingin yliopistossa ei ole Neuvostoliiton erikoistutkijoita, joten niin ulkomaalaisille kuin suomalaisille ulkomaisissa yliopistoissa opiskeleville on instituuttisi Ehrensvärdin kadulla ainut paikka, mistä voi tulla tietoja hakemaan. Täysin vieraalle lännessä sivistyksensä saaneelle nuorelle opiskelijalle tästä ainoasta länsimaisesta tutkimuskeskuksesta Neuvostoliiton rajan välittömässä läheisyydessä tulee aprikoitavaa. Jo summerin ja mahtavan rapukon salaperäisyydestä järkyttynyt opiskelija, näkee seuraavaksi keskiaikaisen loisteliaassa ruokasalissa sijaitsevan kirjaston katalogin, missä kasvoton hoitaja kysyy asiaasi, painaa taas hälyttimiä, ohjaa yläkerrosten suljettujen ovien ohi. Vaikka kirjoja on runsaasti, jostain syystä ei kuitenkaan ainuttakaan tarvitsemaani.

Stipendeistä vastaava virkailija kiljuu jo ennen asiasi kuultuaan: lukekaa näistä papereista. Niissä on kaikki tarvittava tieto. Mitään muuta ei ole, muina aikoina ei voi anoa stipendejä. Sinne pääsevät vain ne, jotka täyttävät vaatimukset. Lisäselvityksiä ei meillä ole. Näkemiin. Kerran vuodessa - joskus ehkä jäi joku vuosi väliin - kävin 15 vuoden ajan kokeilemassa, josko tilanne olisi muuttunut. Lehdissähän kirjoitettiin säännöllisin väliajoin, että Neuvostoliitto-tutkimus on Suomessa hyvistä resursseista huolimatta lapsenkengissä, puutuu tasokkaita tutkijoita. Onko kukaan kysynyt, miksi heitä puuttuu? Maasta mikä taloudellisesti on suuresti riippuvainen itäisestä naapuristaan? Missä viikottain käy neuvostoliittolaisia kulttuurin, tieteen ja politiikan edustajia? Eikö Suomen kannata kouluttaa Neuvostoliitton tutkijoita? Vai eivätkö suomalaiset halua perehtyä itänaapurin asioihin? Eikö se ammattina kannata? Vai onko asia niin, että joillakin tahoilla nostetaan tie tarkoituksellisesti pystyyn?

Näyttää siltä, että opiskelijoiden keskuudessa kyllä olisi kiinnostusta, mutta jo tarkastajan saaminen laudatur-työtä varten on vaikea, keskustelukumppanin löytäminen lähes mahdotonta. Sisäpiirissä istuu väitöksensä väitellyt eminenssi. Siltoja ulkopiiristä sisäpiiriin ei ole, uimaan lähteneet kivitetään.

Viime keväänä sain vihdoin Moskovan yliopistossa kokea, että neuvostoliittolaiset eivät vaadi hurskastelevaa kulissikäyttäytymistä u1komaisilta tutkijoilta. (Suomalaisille he ovat tottuneet jo juomakulttuurin vuoksi hymähtelemään.) Päinvastoin. Rehti mielipiteenvaihto kummankin yhteiskunnan toimintatavoista on sallittua.

Sanoin silloin Uppsalassa, että mielestäni toimintasi ei vain ärsytä vaan on edesvastuutonta mieheltä, jonka sana on laki Suomessa koulutettavan Neuvostoliitto-tutkijapolven käytännön elämää järjesteltäessä. Haluan tässä vielä kaikessa rauhassa toistaa moitteeni. Toinen keskustelunaiheemme on koskenut suomalaisten opiskelijoiden asemaa Moskovassa. Heidän määränsähän on romahtanut sinä aikana kun olet ollut maiden sivistyssuhteista vastaamassa. Moskovan Yliopiston päärakennuksen asuntolassa ei asu enää 32 suomalaista vaan heitä jäi sinne yksi, kun keväällä lähdin. Virnistellen sanot, että siihenhän juuri pyrit. Sanot että sitähän juuri haluat. Pyrit siihen, että opiskelijoista tulisi mahdollisimman anti-kommunistisia siellä asuttuaan. Siksi ei suomalaisia opiskelijoita saa mitenkään tukea. Mielestäsi suomalaisten pitää oppia elämään niin kuin venäläisetkin elävät tai tulla pois. Käsityksesi on, että nykynuoret saavat muutenkin kaiken liian helposti. Heiltä puuttuu sisukkuutta.

Onko sisukkuudesta kyse, kun näkee miten jugoslavialainen opiskelija käy Helsingissä harva se viikonloppu ja minä itse saan viisumin vain kaksi kertaa vuodessa? Muilla länsimaiseen elämäntyyliin tottuneilla opiskelijoilla on tukikohtia, joko maansa kulttuurikeskus, lähetystö tai muut saman maan kansalaisjärjestöt. Koska Suomi "on niin lähellä" ja koska "suomalaisia on niin paljon" ei ole katsottu aiheelliseksi perustaa mitään vastaavaa. Mutta suomalainen elää juuri yhtä eristettynä perheestään ja totutusta elinympäristöstään kuin nigerialainen opiskelukaveri.

Osallistuttuani 15 vuoden ajan eri maissa Neuvostoliitto-opetukseen ja kamppailtuani Suomen olojen kanssa, minulla ei valitettavasti ole mitään näyttöä siitä, että puheesi ja kujeesi olisi tarkoitettu vain "kasvun mahdollistamaksi keskusteluksi". Mielestäni et sinä eikä Neuvostoliitto instituutti toimi ennakkoluuloja karsivana parempaa ymmärtämistä edistavästä valtiollisena laitoksena Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Ehkä kokemukseni ovat ainutlaatuisia? Ehkä olen tulkinnut kokemaani jopa väärin?
Marketta Horn

Onko ihme, että Neuvostoliittoinstituutti oli pikemminkin este kuin avuksi Neuvostoliiton tutkimuksessa Suomessa?

”Melanko on Neuvostoliittoinstituutin entinen johtaja, Mauno Koiviston luottomies, joka huolsi idänsuhteita suomettumisen pimeimmiltä ajoilta vuoteen 2003. Ennen ulkopoliittista uraansa hän tutki homoja. Hänen kirjansa Puistohomot julkaistiin viime maanantaina. Se käsittelee homojen parinetsintää Helsingissä 1970-luvun vaihteessa. Miksi nuori oikeusopiskelija alkaa tutkia homojen liikehdintää? ”Myöntää täytyy, että kyllä minulla on aina ollut silmää miehiselle kauneudelle. ” Yliopistoaktiivi Melanko tuohtui vuonna 1966 ilmestyneestä Ilta-Sanomien artikkelista, joka julkaistiin otsikolla Homoseksuaalipesä Helsingissä. Miksi harmiton marginaali piti ottaa silmätikuksi? Melnako tiesi, mistä jutussa puhuttiin. Hän oli nähnyt Vanhan kellarissa porukkaa, josta ei voinut juurikana erehtyä. Idean hän sai Anton Tsehovilta. Kirjailija oli haastatellut miltei 10 000 rangaistuvankia Sahalinin saarella vuonna 1890 ja koonnut merkinnöistään teoksen Sahalin. Melanko käänsi teosta suomeksi ja ajatteli Vanhalla, että siinä on minun Sahalini Hän alkoi seurata homoja ja haastatella heitä. Homous oli rikos, mutta Melanko laski Kissalanpoikien kujalta usein 20 miestä yhtaikaa. ”Miehen sukupuolivietti on vahva.” Melangon mukaan vuonna 1970 ei osattu kuvitellakaan, että jonain päivänä homot saisivat kulkea paraatina katuja pitkin.” (hs Juhani Karila 30.6.2012)

Susiluodon mukaan (erottamis)operaation takana olisi ollut silloinen niin sanottu Itä-linja ja sen mahtivirkamehet. Prosessin lopuksi vahvistettiin Aleksanteri-instiuuttia ja ajettiin alas Valdemar Melangon johtamaa Venäjän ja Itä-Euroopan instituuttia. Kaikki tämä onnistui viiveellä. Ensin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti yritettiin lopettaa ja kun eduskunta ei antanut sitä tehdä, sen toiminta vesitettiin virkamiesteitse – ehkäpä liian taantumuksellisena ja edistyksenvastaisena laitoksena? (Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa 2010)

Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Se olisi skandaalimaista hassahtavaisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan. (Pertti Julkunen hs 27.7.2009)

Yksimielisyytemme ulkopolitiikan suhteen ei näin ollen ole kovinkaan suuri ihme, jos kerran kukin voi tiedon puutteessa käsittää sen sisällön miten mielii. (Erkki Tuomioja 1968)