Päätoimittaja
Länsiväylä
Huhtikuu 1987
Kuka leikkii tulella?
Otsikolla “Suomalaiset terroristit” kerroit Länsiväylässä 8.4. itkijänaisten halusta "järkyttää suomalaisen yhteiskunnan käyttäytymisnormeja". Kirjoitit, että "ilmassa on selvää yhteiskunnan vastaisuutta ja kansalaistottelemattomuutta", mikä saattaa "päivänä minä hyvänsä saada vakavampia seuraamuksia". Pelottelit lukijoitasi vielä seuraavan viikon pääkirjoituksessasi otsikolla "Tulella leikkimistä”.
Kysyn sinulta: Leikkivätkö ne tulella, jotka "vollottavat ja heittelevät tekstiriepuja (Länsiväylä 12.4.) vai ne jotka sanovat ottavansa vastuun tuhannen megawatin ydinvoimalasta, lisäävät asetyylisalisyylihappoa lasten kuumelääkkeeseen, laskevat tolueenia tehtaaltaan yleiseen viemäriverkkoon, toimittavat Boforsin kautta räjähdysaineita Iraniin, vastustavat rikkipäästöjen vähentämistä, koska se aiheuttaisi sähkön hintaan kymmenen prosentin korotuksen, estävät lyijyttömän bensan myynnin ”kilpailukyvyn rajoittamisena", suunnittelevat lapsille leikkipuistoa Orionin portille, koulua länsiväylän varrel1e, ruumiintarkastusta yleisten rakennusten eteisiin?
Terrorismi on tiedonvälityksen lempilapsi
Terrorismi-sanan käyttö erilaisten ilmiöiden yhteydessä tekee niistä myyviä uutisia. Sanalla on helppo nimittää ja leimata. Mutta mielestäni terrorismi ja yleensä väkivallan käyttö on niin vakava asia, että helppohintaiseen ja tarkoitushakuiseen nimittelyyn ei ole varaa. Samoin on laita uhkafantasioilla leikittelyssä tyyliin ”mitä olisikaan voinut tapahtua”, jos kyse ei todellakaan ole muusta kuin vollottamisesta ja tekstiriepujen heittämisestä. Juuri tähän ajatusrakennelmaan perustuu suunnaton asevarustelukierrekin, takaa-ajo on loputon: "entä jos". Annetaanko kansakunnalle poliiseja ja järjestystä, kun se pyytää muutosta?
Itkijänaisiin kuuluu joukko naisia ja äitejä, jotka ovat viime vuosien aikana osallistuneet seminaareihin, kirjoittaneet kirjoja ja lehtiartikkeleita sekä antaneet adresseja ja julkilausumia sen puolesta, että Suomen armeijaa ei ainakaan suurennettaisi ja että Suomen riippuvuutta ydinvoimasta ei ainakaan nostettaisi. Kirjoitimme vaatimuksiamme kangaslapuille, pudotimme siististi kirjailtut kangaspalat eduskunnan lehteriltä, poistuimme rauhallisesti saatuamme asian toimitettua.
Elämme riskiyhteiskunnassa
Nykyinen yhteiskunta erottuu edeltäjistään, niin yllättävältä kuin se kuulostaakin - niukkuuden, ei ylenpalttisuuden yhteiskuntana. Niukkaaksi elämämme tekee mahdottomuus laskea ulkoapäin tulevien vaarojen vaikutus.
Kuinka paljon DDT:tä on kahvissamme, fomaldehydia keittiökaapeissamme, raskasmetalleja lastemme hengitysilmassa? Kuka kantaa vastuun siitä, mikä on turvallista? Demokratiamme nakertajia eivät suinkaan ole itkijänaiset vaan patriarkaaliset päättäjät, oman asemansa pönkittäjät. Heille niukkuuden hallitsemiseksi ja olemassa olevan järjestyksen säilyttämiseksi ”vollottajat” ovat luonnollisesti toivottu ilmiö. Sen verukkeella voidaan lisätä vanhan järjestelmän turvaamiseksi puolustusvoimia, nimitellä uudistukseen pyrkiviä vaikka terroristeiksi. Samalla rajoitetaan liikkumista, lisätään poliisien oikeuksia, rajoitetaan sananvapautta, tukahdutetaan keskustelu ympäristön tilasta. Toisin sanoen demokratian turvaamiseksi joudutaan supistamaan demokratiaa. Kansalaistottelemattomuuskeskustelulla yritetään peittää muita, tärkeämpiä yhteiskunnallisia ongelmia.
Kun vaihtoehtoryhmät, kansalaistottelemattomat ja ulkoparlamentaariset ryhmät leimataan riidanhaastajiksi ja lainrikkojiksi vie se yhteiskuntaamme poliisivaltaisempaan, ei rauhanomaiseen suuntaan.
Valtiollinen demokratia eläkeiässä?
Kun valtiollinen järjestelmä ei pysty saamaan aikaan päätöksiä, joiden välttämättömyydestä kuitenkin ollaan tietoisia, olisi korkea aika sallia keskustelu vaihtoehtoisista yhteisömalleista, asiallisesti, leimaamatta, yhteiskunnan varoilla.
Valtiot ovat sekä taloudellisten että sotilaallisten liittoutuminen vuoksi menettäneet sananvallan kehityksensä suunnasta. Eivät nykyajan vihollisetkaan - ydinaseet, happosateet ja terroristit - kunnioita suurella vaivalla hankittuja valtiollisia rajoja.
Myös hallitseminen valtion sisällä osoittautuu hankalaksi. Yhä harvemmat ovat valmiita hyväksymään äänettömästi teknis-teollisen kehityksen aiheuttamat haittavaikutukset. Vastustus taloudellista ”edistymis”-logiikkaa vastaan kasvaa. Valtiolliset instituutiot ovat jo pitkään tottuneet tulemaan toimeen ilman kansalaisten aktiivista yhteistyötä. Mitenkähän kokonainen valtio voitaisiin kansallistaa, miten valtiokeskeisyydestä päästäisiin ihmiskeskeisyyteen? Miten voisimme vaikuttaa siihen, että valtion kuolinvuoteen äärellä ei ole itkeminen vaan laulaminen?
Vihreilläkö avain tulevaisuuden porttiin?
Aikamme uudesta haasteesta - niukkuuden jakamisesta - ovat Vihreät kehitelleet uudenlaisen yhteiskuntateorian, pala palalta yhä aukottomamman. Palapelin reunat muodostavat kansainvälisen vihreän liikkeen perusperiaatteet: sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ekologinen tasapaino, lähidemokratia, väkivallaton toimintaperiaate. Vihreät pitävät väkivaltaa eettisesti hylättävänä. Sen sijaan korostetaan keinojen ja päämäärien sopusoinnun merkitystä. Oikeudenmukaisia päämääriä ei saavuteta epäoikeudenmukaisilla keinoilla.
Väkivallattomuus ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta ja sivustaseuraamista. Siviilivastarintaan sisältyvät lakko- ja boikottitoimet, mielenosoitukset ja tekstiriepujen heittelyt yhtä hyvin kuin tutkimusten tekeminen, kirjoittaminen, keskustelu, kaikenlainen vastustus, mikä ei sisällä väkivaltaa ihmisiä kohtaan.
Demokratia vaatii toimiakseen valppaat kansalaiset. Ei omaa etuaan ja mainettaan ajavia, palkkansa suuruudesta ja työpaikkansa jatkuvuudesta suurinta huolta kantavia, äärimmilleen nitistettyjä ja tv-viihteellä, lisäaineilla ja ilman saasteilla täyteen pumpattuja löhöäjiä. Jos tämä ei auta niin ryhdymmekö vaihtamaan ihmisiä vai järjestelmää?
Päätoimittaja halunnee vaihtaa ihmisiä, koska nyt joukko tavallisia naisia ja äitejä on siisteillä kangaspalasillaan ”järkyttänyt suomalaisen yhteiskunnan käyttäytymisnormeja"?
Marketta Horn
Itkijänainen
Mankkaa
Lea Rantanen, 15.11.2013
Itkijänaisten käynti eduskunnassa
Itkijänaiset ovat Naiset rauhan puolesta liikkeen radikaalein muoto. Tavoitteena on, että olemme vakavia, kun esitämme vaatimuksiamme. Emme mene mukaan vastapuolen vähättelyyn, emmekä käyttäydy kilttien tyttöjen tapaan. Siis emme hymyile, emme ota vastaan tarjoiluja emmekä kohteliaisuuksia. Esitämme vaan oman asiamme. Aika usein annoimme jonkun paperin. Emme suostuneet aina puhumaan, koska siitä ei ollut juuri hyötyä. Ei aina ollut paperistakaan hyötyä, ja joskus joku yritti oikeasti itkeäkin, että meitä kuunneltaisiin.Itkijänaisten käynti eduskunnassa sai ehkä eniten huomiota. Se oli niitä aikoja, kun ydinvoimalan rakentamista Olkiluotoon suunniteltiin. Olimme pohtineet, että mitä voisimme tehdä, että meitä kuunneltaisiin. Muistan kun sanoin, että en halua kirjoittaa yhtään paperia enää. ”Kirjoitetaan asiat vaikka kankaalle, vaikka nenäliinoihin.”
Kehittelimme ryhmässä ideaa eteenpäin ja pystytimme Helsingin keskustaan Kolmen sepän patsaan viereen teltan. Siellä pyysimme ohikulkijoita kirjoittamaan nenäliinan kokoisille kangaspaloille terveisiä kansanedustajille. Ihmiset kirjoittivat mielellään ja erittäin hyviä iskulauseita. Siinä vaiheessa emme olleet vielä päättäneet, miten kangaslaput toimitetaan kansaedustajille. Ajatus siitä, että Itkijänaiset heittävät ne Eduskunnan lehteriltä alas, tuli myöhemmin. Näin kuitenkin tehtiin.
Itse en ollut siellä mukana, koska olisin saanut potkut töistä, jos olisi tullut tietoon, että olen työaikana siellä ja kyllähän se tietoon olisi tullut. Katselin uutisista, kun Kalevi Sorsan syliin putosi lappu, jossa luki: ”Fossiilit pois etupenkiltä.” Hän todellakin istui etupenkillä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja eduskunnan turvallisuutta parannettiin sen jälkeen. Hyvin vähän puhuttiin siitä, miksi tempaus tehtiin eli siitä, että tavallisten ihmisten ajatuksia ei kuunneltu – ei ainakaan ydinvoimaloiden valmistelussa.
Naiset rauhan puolesta ja Itkijänaiset oikeudessa
Itkijänaiset kävivät myös ”siivoamassa” Olkiluodon ydinvoimalan alueella. Silloin annettiin ohjeita, että jos ydinvoimalasta tulee vuoto, niin lakastaan siitä kohtaa, mihin laskeuma on tullut. Niin helppoa se oli sen aikaisten vastuunkantajien mielestä. Vartija soitti poliisit paikalla. Meitä oli yli 20, emmekä mahtuneet Rauman poliisin mustaan maijaan, joten poliisi käski meidän miespuolista linja-auton kuljettajaamme ajamaan meidät Rauman poliisilaitokselle, koska meidät on pidätetty. Kuski sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa käskyjä vaan näiltä naisilta. Hän ei siis ajanut mihinkään.
Poliisit tulivat bussiin sisään ja alkoivat ottaa meiltä henkilötietoja ylös. Marketta Horn otti poliisin päästä lakin, laittoi omaan päähänsä ja huusi: ”Tiedättekö mikä on maailman pienin poliisi? Se on Kilon poliisi.” Bussissa naurettiin ja tunnelma oli hauska. Kukaan ei pelännyt mitään. Meitä ei siis voitu viedä Rauman putkaan, kun heillä ei ollut tarpeeksi autoja. Marketta kyllä ehdotti, että lähdetään kaikki juoksemaan metsään eri suuntiin. Ei pari poliisia meitä kiinni saa. Kukaan ei oikein innostunut siitä, kun oli pimeä ja kylmä syksyilma. Oltiin bussissa ja annettiin henkilötiedot poliisille ja jossain vaiheessa meidät päästettiin lähtemään kotiin pääkaupunkiseudulle ja vähän muuallekin.
Myöhemmin saimme haasteen oikeuteen. Minun haasteessani luki syynä ”rikossarja Raumalla.” Rikossarja Raumalla tarkoitti syytteitä 1) lääninhallituksen kyltin ohittaminen 2) luvaton tunkeutuminen ydinvoimalan alueelle 3) seinien töhriminen. Lääninhallituksen kyltissä luki, että ydinvoimala-alueelle meneminen kielletty.
Kopissa oli vartija, jonka ohi me kävelimme, vaikka hän kielsi. Olimme pukeutuneet vähän siivoustöihin tulevien näköiseksi. Joku varmaan sanoikin vartijalle, että tulimme siivoamaan. Töhrimisestä kukaan ei tiedä mitään. Oliko joku töhrinyt. Emme nähneet siellä mitään jälkiä eikä kukaan tunnustanut. Meitä kaikkia oli kuulusteltu omilla poliisiasemillamme, jokaista yksitellen. Kirkkonummen poliisi, joka kuulusteli minua, oli hiukan vaivautunut ja kirjoitteli ylös, kun kerroin mitä meidän mielenosoituskylteissämme luki. Näin saimme pöytäkirjoihin paljon asiaa.
Kaikki eivät kuitenkaan saaneet syytettä. Joukossamme oli kaksi vanhempaa naista Maila ja Astrid. Heille ei tullut haastetta. Ilmeisesti syntymäajasta poliisit päättelivät, että he eivät tiedä, mitä tekevät. Maila oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, että ajateltiin hänen osallistuneen vanhuudenhöperyyttään mielenosoitukseen.
(Lea Rantanen - feminismiä ja rauhaa naisten-aani-logo-t Lea Rantanen 15.11.2013. https://www.naistenaani.fi/lea-rantanen-feminismia-ja-rauhaa/