Kävellen 760 km Santiago de Compostelaan

Jaakon tiellä – ja minun tieni. 

Päiväkirja keväältä 2009: Mukana Euroopan suurimmassa joukkotapahtumassa
 

                                                                        

 

 

 

 

 

8.5. Pamplona (lähtö innokas, mutta suunta väärä eli kohti auringonnousua...)

8.5. Yö pähkinäpuun alla (eksyin metsään täydessä kuutamossa)

9.5. Maralotox (liian hienostuneita ranskalaisia vaeltajia)

10.5. Estella (vapaaehtoisten uskovaisten ylläpitämä hostelli)

11.5. Los Argos (pyöräilijät vaelluksen riesa)

12.5. Viana - haluan palata kotiin

13.5. Navarele

14.5. Azofra (110 ihmistä hostellissa)

15.5. Granon (yö kirkon sakastissa)

16.5. Belorado (uima-alas!)

17.5. Agnes (vain espanjalaisten suosima kaupungin hotelli)

18.5. Burgos (mikä ihana kaupunki!)

19.5. Burgos (todistajana oikeudessa raiskausepäilyksestä)

20.5. Hontanas (32 kilometriä, 9 t)

21.5. Brodilla del Camine (29 kilometriä, 9 t)

22.5. Carrion de los Condos (nunnien ylläpitämä hostelli)

23.5. Terradillos de los Templarios (sadepäivä, 17 kilometrin kävely ilman pysähdyspaikkaa)

24.5. Bercianos del Real Camino (1700-luvun pappilassa, yhteisruokailu ja liikaa viinitarjoilua)

25.5. Mansilla de la Mulius (sain kolmanneksi viimeisen sängyn)

26.5. Leon (iso ruma kaupunki)

27.5. Villadangos (seuraavaan kylään olisi ollut vielä 3 tuntia)

28.5. Astorga (hostelli isossa linnassa)

29.5. Foncebadon (yö itävaltalaisten pappilassa, matkan korkeimmalla kohdalla Rautaristillä 1560 m)

30.5. Ponferrade (Jouko Tyyrin muistokivi hostellin pihassa!)

31.5. Villafranca del Bierzo (39 astetta, 36 varjossa)

1.5. O Cebreiro (vaelluksen suosituin hostelli, kiisin kuin siivet jalkojen alla, täysin kirkas taivas!)

2.5. Triacastela (hirsitalo, tanskalainen isäntä)

3.6. Sarria (nyt enää 20:n kilometrin päivämatkoja ja ehdin Santiagoon 10.6.!!! 117,2 kilometriä jäljellä)

4.6. Portomaria (sadan hengen hostelli, keittiössä ei edes kattilaa)

5.6. Ligonde (protestanttinen hostelli, vahvasti Jeesus-keskeinen)

6.6. Melide (ja taas niiden ranskalaisten avioparien kanssa, koko päivä sadetta)

7.6. Arzua (kolmas sadepäivä)

8.6. Se on täytetty - enää 5,2 kilometriä Santiagoon. Tänään 35,4 kilometriä kaatosateessa

9.6. Santiago klo 9.00 - ja kirkonmenot klo 12

11.6. Pariisi, Sacré Ceur, viimeinen pyhiinvaellusyö toi merkillisen valaistuksen!

 

 

8.5.2009 Lähtö Pamplonasta

 

Burladan kirjasto - viisi kilometriä Jaakobin polkua takanapäin!


Miten merkillistä - miten merkillistä!!! Matka Pariisista Pamplonaan sujui paremmin kuin hyvin enkä malttanut jäädä iki-ihanaan kaupunkiin yöksi, vaan lähdin reppuineni heti kävelemään, kun Jaakobin polku vihdoin näkyi edessäni.

Martti Issakainen pohtii tuota vapauden tunnetta: "Henry David Thoreua kirjoitti esseen Kävelemisen taito (Walking). Siinä hän kertoo tavanneensa elämänsä aikana vain pari ihmistä, jotka ovat ymmärtäneet kävelemisen taidon, kuljeskelemisen. Keskiajalla joutilaita ihmisiä harhaili pyytäen almua sillä verukkeella, että olivat matkalla a la Sainte Terre, Pyhään Maahan. Thoreua pitää tuollaisia kävelijöitä kuljeskelijoina hyvässä merkityksessä. Hän arvostaa korkealle niin suurta henkistä vapautta, ettei siinä omisteta enää maata tai kotia, vaan ollaan kotona kaikkialla… Jos olet valmis hylkäämään läheisesi, maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet vapaa mies, niin olet valmis kävelylle. Thoreau arvostaa kävelyä henkisenä asenteena. Millään varallisuudella ei voi ostaa tarvittavaa joutilaisuutta, vapautta ja riippumattomuutta. Sen saa vain Jumalan armosta. Tullakseen kävelijäksi on saatava erivapaus Taivaasta. On synnyttävä Kävelijöiden sukuun." (Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)

Kukaan ei puhu enää muuta kuin espanjaa. Pari tuntia käveltyäni ohjasi ostoksilla aikaa viettävä pariskunta minut kirjaston nettiin. Sain puoli tuntia aikaa kertoa alkutaipaleen kokemuksista (Helsinki - Tukholma - Pariisi - Pamplona) ihan ilmaiseksi:  

Laivalla Helsingistä Tukholmaan meitä oli majoitettu neljä vanhaa naista samaan hyttiin. Katsoimme yhdessä Voimala-ohjelman, jonka nauhoituksesta nousin suoraan laivaan. Kasvoissani oli vielä TV:n meikki ja tukka monenkertaisessa hiusspreissä. Hyttikaverit pitivät ohjelmaa ekomatkailusta mielenkiintoisena. Itse petyin syvästi - olin pettynyt jo ohjelman nauhoitukseen. Näin, että Osmo Rauhalakin oli ollut suruissaan. Geeniteknikko oli varastanut shown. Minun tärkeä puheenvuoroni ympäristöajattelun historiallisista jaksoista oli leikattu pois. Mutta iloinen olen - kaikki ovat antaneet positiivista palautetta, vaikka osani olikin vaatimaton. Jotenkin tuntuu, että olen taas vähän hovikelpoinen näiden monen hyljeksityn vuoden jälkeen. Vaelluksella on aikaa miettiä tulevaisuutta.

Ystävättäreni tuli Tukholmassa maasturillaan vastaan Vikingille. Hän perusti 15 vuotta sitten Hantverksbodenin tyttärensä kanssa ja maalaa kauniita puisia matkamuistoja. Ulla preppasi minua vaellukseen tarot-korttien ohjeilla ja numerologian mahdollistamalla luonneanalyysillä: “Etunasi on, että osaat yhdistellä eri asioita, mutta perustele mielipiteesi paremmin.

Seuraavana aamuna Tukholman city-terminaalin ainoat ystävälliset ihmiset, tummaihoiset siivoojat, vastasivat kysymyksiini kuin ihminen ihmiselle. Sitä vastoin virkapukuiset ihmiset voisi hyvin korvata automaateilla. Heistä ei ollut apua. "Palvelen vain Sweabusin asiakkaita", “Ota bussi lentokentälle", "Mene rullaportaita alas, ota numero ja odota.” En saanut ostettua junalippua Pariisista Madridiin. 

Olin ostanut jo Suomessa paluulipun Eurolinesiin Pariisista Tukholmaan 15.6. ja sain varattua Vikingille paluupaikan Tukholmasta Turkuun 16.6. Näin kävelemiseen jää aikaa viisi viikkoa ja matkoihin Espanjaan ja sieltä pois kuluu viisi päivää. Ehdin viettää 60-vuotis päiväni Santiagossa ja ehdin juhannukseksi mökille Konginkankaalle.

Koska Tukholman asemalla esiteltiin juuri Ahvenanmaata turistikohteena, sain kepin varteen kiinnitetyn Suomen lipun. Päätin kiinnittää sen vaelluksella reppuuni. Mieluummin tietysti mainostaisin ikimetsiä ja kirkkaita järviä, mutta mikä olisi se valtio?

Bussin lähdettyä levisi hetkessä hyvä olo ylitseni. Tämän kahden päivän bussimatkan jälkeen taivaallinen rauha - ei puhelinta, ei nettiä, ei velvoitteita. Kuusi viikkoa vain mietiskelyä ja kävelyä. Miten pystyinkään antamaan itselleni tämän lahjan!

Bussissa Tukholmasta Pariisiin olin osan aikaa ainut valkoihoinen. Mongolialainen tyttö oli töissä Tsekissä ja osasi venäjää, kongolaiset miehet matkustivat ilman matkatavaroita, ranskalainen eläkeläinen oli ostanut kahden viikon bussilipun. Matkalla ja pysähdyspaikoilla meistä muodostui kuin suuri perhe, olihan meillä yhteinen vihollinen: saksalaiset bussikuskit äyskivät emmekä koskaan tienneet, milloin bussi pysähtyisi tai jatkaisi matkaa.

Mikä ihmeen pomottaminen saksalaisia vaivaa? Nuorempi oli ajanut Tukholma-Hampuri väliä kauemmin ja kertoi lakkaamatta vanhemmalle kuskille, miten ajetaan ja kohdellaan asiakkaita.  Jouduin kuuntelemaan heidän keskustelujaan bussin edessä istuessani kymmenen tunnin ajan ja siinä vilahtivat vain sanat bussi ja moottoritie. 

Kööpenhaminassa kello kolme yöllä nousi pimeällä kadulla bussiin mitään arvaamatta 30 hollantilaista opiskelijaa, kaikki paikat täyttyivät eikä nukkumisesta puhettakaan. Tyhjälle etupenkille kuskit eivät ketään päästäneet: “Meidänhän täytyy myös nukkua.“ Hampurissa etsin ilomielin paikan bussin perällä. 

Saksassa alkoivat suuret tuulivoimalapuistot koristaa maisemia. Hienoa nähdä vihdoin kyltit: “Kaksi tuntia Pariisiin!” Sain kuulla, että bussi Bilbaohon lähtisi vasta seuraavana iltana. Ostin 1,6 eurolla metrolipun ja ajoin Republican kautta Gare d'Austerlitziin. Ihmeellistä, että kaksi miestä kutsui minua kotiinsa vaihtojen aikana, kun reppu selässä kyselin suuntia. Ehkä sprayattu tukkani toimi houkuslintuna. Laivallakin huomasin katseita, jotka selvästi johtuivat TV maskeerauksesta, itsehän en koskaan  käytä meikkiä. 

Juna Espanjan rajalle oli lähtenyt aikatauluni mukaan puoli tuntia ennen kuin ehdin asemalle. Asema oli tyhjä. Siellä seisoi virkapukuinen mies, sanoin: “Irun” ja hän ohjasi minut tyhjiä laitureita pitkin junan lähelle: "Ei paikkaa, ei ehdi", selitti naiskonduktööri ja kysyi sitten yhtäkkiä: “Onko sinulla rahaa?” Laskin 120 euroa käteen ja kohta jo nukuin Irunaan menevän junan kolmanneksi ylimmässä sängyssä. Jokaiselle matkustajalle oli varattu muovipussissa pussilakana, vesipullo ja muoviin pakattu nenäliina, korvatulpat, kaksi mentolikaramelliä. Viereisessä sängyssä mies pelasi yön ajan läppärillään.

Aamulla kello seitsemän olin Irunissa. En vieläkään tiennyt, oliko se Ranskaa vai Espanjaa, mutta sieltä alkoi uusi kielimaailma. Pamplonaan oli vain 83 kilometriä - 7,30 euroa bussilla - mutta matka kesti kolme tuntia pitkin käsittämättömän kaunista laaksoa, joessa virtasi vihreä vesi, lumihuippuvuoret kohosivat korkealle. Ja kaiken kauneuden keskellä - mikäs muu kuin valtava moottoritien rakennusurakka. Laskin matkan aikana 14 suurta siltarakennelmaa.

Pamplonan kapeilla kujilla alkoi näkyä pyhiinvaeltajia, reppuselkäisiä harmaatukkaisia laihoja miehiä. Turistitoimistosta sain kartan ja kävelin arkkipiispan kotikatedraliin, mistä sain eurolla pyhiinvaeltajan passin. Siinä on 40 tyhjää paikkaa yöpymispaikoista saatavia leimoja varten. Leimoja täytyy kerätä todisteeksi siitä, että on todellinen pyhiinvaeltaja. Passiin oli merkitty viisi pyhiinvaellusreittiä - kolme Espanjassa, yksi Portugalissa ja yksi yhdistää eri Euroopan kaupunkeja:

Caminos de Europa

Camino Portuques

Via de la Plata

Camino del Norte

Camino Frances.


Irunissa naisilla oli vielä toppatakit yllään, mutta jo kirjastossa hiki valuu.

Lähdin kirjastosta suin päin kävelemään. Luotin siihen, että jossain löytyy joku ruokakauppa ja jossain voi nukkua. Vastaan tulevat pyhiinvaeltajat vaikuttivat hyvin väsyneiltä ja minua, Karhun lenkkareissani, hämäsi tosiasia, että kaikilla oli kunnon vaelluskengät.

 

8.5. Yö havupetillä

Eipä ensimmäisestä vuorokaudesta ole mitään mairittelevaa kerrottavaa. Ihmettelin, miksi niin monet kiertävät reittiä väärin päin, porukkaa tuli vastaan tunnissa parikymmentä. Iltapäivään mennessä oli selvinnyt, että lähdin Pamplonasta innostuksissani kävelemään väärään suuntaan eli itään - Ranskaan enkä länteen Portugaliin. Ehkä alitajuisesti halusin suunnata kohti auringon nousua enkä auringon laskua.

Simpukan kuvat ja sen säteet osoittivat kadulla espanjalaisen tavan mukaan milloin mihinkin suuntaan enkä nähnyt keltaisia nuolia. Espanjalaisia ohjeita en ymmärtänyt. Mutta kymmenen kilometrin jälkeen tuli niin jämäkkä saksalaisryhmä, että minunkin oli uskottava, että tosiaan kävelen väärään suuntaan. He selittivät juurta jaksain merkkien tarinan.

Legendan mukaan kampasimpukan kuoresta tuli pyhän Jaakobin tunnus, kun apostoli Jaakob vanhemman ruumis tuotiin meritse Joppesta (nykyisestä Jaffasta) Galiciaan Espanjan luoteisrannikolle. Portugalissa sijaitsevassa Bonzasin kylässä vietettiin rannalla häitä veneen ohittaessa kylää. Sulhasen hevonen pillastui ja syöksyi mereen. Pyhän Jaakobin matkakumppanit pelastivat miehen. Rannalla sulhasen vaatteita peittivät simpukankuoret. Koska sulhanen ei ollut hukkunut, kääntyi hän kiitollisuutensa osoitukseksi kristinuskoon. Hän käännytti muutkin kyläläiset kristinuskoon, ja siitä lähtien kampasimpukoita (ranskaksi coquille) on pidetty Pyhän Jaakobin eli ranskaksi Jacquesin symbolina.

 
Palatessani auringonnousun suunnasta takaisin auringonlaskun suuntaan, jouduin kävelemään Pamplonan uudemman kaupunginosan läpi. Matkalla näin kauheampaa kuin painajainen. Stadionilla alkoi rock-konsertti ja tuhatmäärin nuorisoa lappasi vuorta alas. Jokainen roikutti muovipussillista juotavaa, useat lauleskelivat jo huppelissa, puistojen penkkien vierelle oli kertynyt muoviröykkiöitä, seassa avaamattomiakin limsapulloja, keksejä, kinkkupatonkeja, jopa avaamattomia olut-tölkkejä. Peittäähän Aasiassakin muovi maisemaa, mutta siellä ei kuitenkaan heitellä syömäkelpoista ruokaa pois!


Kun vihdoin kävelin oikein päin oikealla tiellä ja istuin yliopiston campuksen penkillä, istahti viereeni saksalainen Helga. Hän oli kävellyt viisi kilometriä lentokentältä ja myös hänen päämääränään oli 728,1 kilometrin päässä sijaitseva Santiago de Compostela Galician maakunnassa Atlantin rannalla. Hän oli luvannut syöpään kuolleelle isälleen kävellä caminon. Kuukausi ennen lähtöään hän sai kuulla itsekin sairastavansa rintasyöpää.

Kello oli jo kuusi, ja olin kävellyt kuusi tuntia, mutta edennyt vasta viisi kilometriä Pamplonasta  siihen oikeaan suuntaan. Miten osuvasti saksalainen koomikko Hape Kerkeling tokaisee bestselleriksi nousseessa kirjassaan pyhiinvaelluksesta: “Kun vain ajattelenkin pitkää marssia, voisin pitää jo heti kahden viikon lepotauon.” (Ich bin mal weg, Olen jonkin aikaa poissa, 2006. Kirjaa on myyty kaksi miljoonaa kappaletta)


Ensimmäisessä kylässä majapaikka maksoi 10 euroa, viereinen viiden euron hostelli oli täysi. Omistajat soittivat edelliselle ja ihmettelivät, että eikö yösijasta pitäisi maksaa vain kahdeksan euroa. Kun siinä viuhdottiin ja soiteltiin, Helga päätti jäädä nukkumaan petin saatuaan, minä lähdin innoissani talsimaan eteenpäin. Oppaan mukaan matka seuraavaan kylään kestäisi 3,5 tuntia. Kävelin läpi esikaupungin puistojen, hölkkääjät ja koiran pissittäjät toivottivat bon caminoa. Reppu alkoi painaa. Alkoi pimetä.

Korkealta näin pienten kylien valoja, välissä moottoritie. Olin hukannut niin simpukkamerkit kuin keltaiset nuoletkin, jotka ohjaavat meitä toivioretkeläisiä. Pysäytin auton, joka vihdoin kolmen tunnin marssin jälkeen tuli vastaan mäen päällä. Kaksi nuorta lempiväistä suuntasi vuoren huipulle, ja poika näytti kädellä suuntaa alas: “Camino.”

Tuli pimeä, täysikuu pilkahteli sumuverhojen välistä. Moottoritien rampissa houkutteli pehmoisen näköinen havupeti. Kaivoin makuupussini. Heräsin täysin ymmällä: “Missä ihmeessä, vieläkö Tukholmassa, Ulla jätti minut puutarhaan nukkumaan…” Alkoi tulla valoisaa ja näin moottoritien alikulun.

Pian ihmettelin pienen kyläaukion penkillä, mikä olisi pyhiinvaelluksen oikea suunta täältä katsottuna. Taas jotkut nuoret lempiväiset autossaan näyttivät suuntaa ja vaellukseni jatkui pimeydessä. Heräsin suomenkieliseen pulinaan. Seitsemän jyväskyläläistä terveydenhoitajaa marssi polulla eivätkä voineet ymmärtää, että joku nukkuu pähkinäpuun alla. Yksi potkaisi lenkkarini polulta syrjään. Mies kuului ihmettelevän: “Ja vielä ihan yksin.” En jaksanut ryhtyä kertomaan vaelluksen tilanteestani. Puolen tunnin kuluttua kaksi saksalaista kuiskaili: “Und einer ist da drinnen.” Yksi on vielä makuupussin sisässä.

Pakkasin makuupussini heti, kun uskoin selviäväni ilman taskulamppua kivikkoisella polulla ja taas käveltiin. Suomesta lähtiessäni olin lukenut ja saanut paljon vinkkejä varusteista, mutta ostohommissa en ole kovin hyvä. Olipa sentään makuupussi ja sadeviitta sattunut mukaan. Taskulamppu ja varakengät olisivat olleet kova sana.

Seuraavassa kylässä näin ensimmäisen pyhiinvaeltajien majapaikan. Sieltä oli jo komennettu porukka pois eli kello oli kahdeksan. Yöpaikka oli kovin ahtaan näköinen ja nukkujien hajuinen. Suihkuun ei voinut aamutulija jäädä, nukkumisesta puhumattakaan. Ostin kylän ainoasta kaupasta patonkia ja juustoa ja kauhistelin hintaa, seitsemän euroa.



9.5. Maralotox - epäystävällinen yksityinen hostelli


Kävelin ja kävelin. Polun ympärillä näkyi vain orastavia viiniköynnösten taimia. Olin kuvitellut, että samoin kuin Aasian matkallani liittyisi aina seuraan joku, jolla on matkaopas. Mutta tämäpä ei ollut matka, jossa jollakin olisi aikaa auttaa. Porukat pulisivat keskenään, yksinäiset vaeltajat huokuivat omaa keskittymistään. En edes aavistanut, mihin polku johtaisi ja missä voisi syödä ja nukkua. Pyhiinvaeltajia tuli, mutta he kävelivät ohi. Auringon paahteessa, ilman pienintäkään suojaa, nostin jalkaa toisen eteen. Tiesin, että repussani oli hattu ja aurinkorasvaa, mutta en voinut kuvitellakaan, että niiden aika olisi vielä koittanut.

Saavuin pieneen kylään klo 14. Portin lähellä istui ihmisiä ja he näyttivät kädellä paikkaa, missä voisin leimata passini. Täytyykö joka kylässä etsiä kirkko ja leimata siellä itse todistus, että on varmasti kulkenut jalan?

Torilla hollantilainen Wilhelm vinkkasi minut istumaan viereensä penkille. Hän katsoi oppaasta, että huone maksaa 40 euroa kahdelle ja siihen kuuluu puolihoito. Mikä katse!

Pyhiinvaeltajat, peregrinos, ohittivat meitä ja suuntasivat kylän keskustaan. Kuvittelin siinä alkuhuumassa, että siellä on minulle, pyhiinvaeltajalle, tarkoitettu majoitus. Olin kävellyt loppumatkan paljain jaloin. Rakkojen lisäksi pohkeiden lihakset kovettuivat niin kipeiksi, että en päässyt niillä muskeleilla enää rappusia alaspäin. Majapaikka oli kaupallinen. Pitäjänaisia näytti enemmän kiinnostavan illalliselle osallistumiseni, ei se, olenko saanut auringonpistoksen tai ehtymättömän jalkavaivan. Minulle osoitetussa huoneessa oli kymmenen kerrossänkyä, ei muita huonekaluja. Vessaan ja kahviautomaatille piti laskeutua alakertaan.

Paikkaan alkoi kerääntyä vaeltajia. Näytti siltä, että minä olin ehkä nuorimmasta päästä. Erään ranskalaisen vaelluskengät olivat hioneet pohkeen paksuksi. Kaikilla oli siteitä ja laastareita joissain kohdin. Yllätyksenä oli useimmille tullut, miten paljon raskas reppu muuttaa kävelytottumuksia ja aiheuttaa hiertymiä. 

Päivällä muiden kävelyä seuratessani en olisi voinut kuvitellakaan, että heilläkin oli jalkavaivoja. Kipulääkkeiden avulla he pystyivät kävelemään sievästi, minähän puuskutin milloin varpaillani milloin kantapäilläni. Tiesin, että jos joudun turvautumaan kipulääkkeeseen, lopetan vaelluksen. Niin arvokas pääsy Santiagoonkaan ei ole, että sen vuoksi totuttelisin itseni kemiallisiin piristeisiin.

Illalla viisi ranskalaista naista hyöri ympärilläni, sillä itkin ja vapisin nurkassa alasängyssäni. Olin kai saanut auringonpistoksen. Niskaa pakotti. Naiset lähtivät kylän ainoaan kauppaan ja halusivat tuoda minullekin syötävää. Pyysin yhtä omenaa. Illalla joku toi punaista pilleriä, toiset lisäpeittoja. Pitäisi syödä sokeria, kertoi lontoolainen sihteeri: “Minäkin juon kahvini aina mustana, mutta täällä lisään siihen sokeria.“ Ranskalaiset naiset kehottivat juomaan paljon ja käskivät pitää pullon korkkia auki viisi minuuttia ennen juomista. Se vähentää kloorin makua. Kuulin kuinka he selittivät oloni johtuvan jet lagista, aikaerosta lennolla, ja nyökyttelivät päätään.

Yläsängyssäni nukkui runsaasti ylipainoinen kanadalainen Robert, joka jaksoi koko illan kertoa muille kielitaidostaan ja missä kaikkialla on maailmassa asunut. Hänen äitinsä nukkui toisessa huoneessa. Kolme aviopareista oli kuin toisesta maailmankaikkeudesta, tai oikeammin pariisilaisesta muotitalosta. En edes muistanut, että joillakin ihmisillä voi olla niin ylväät piirteet ja hyvin muodostuneet lihakset. Minua hävetti itsessäni ihan kaikki.


Aamulla satoi kaatamalla. Seurasin makuupussissani, miten muut patikoijat pukeutuivat tiiviisiin sadevaatteisiin. Odotin että kaikki olivat lähteneet, sillä pelkäsin lähteä raahautuman vessaan. Jalkani olivat kuin puupökkelöt ja silmissä vilisi. Söin sitten kuistilla patonkia ja juustoa. Pyysin, että saisin jäädä odottelemaan rankimman sateen loppumista: “Ei kuulu asiaan, täytyy siivota, kaikkien on lähdettävä ennen kahdeksaa“, tiuskaisi paikan omistaja. He käyttivät hyväkseen lähes tuhat vuotta vanhaa tottumusta. Aikojen kuluessa
Jaakobin polulle kerääntyi paljon kerjäläisiä ja siksi tuli kielto, että kukaan ei saa jäädä edes samalle paikkakunnalle yli kolmeksi päiväksi.

Wilhelm istui alhaalla jalka suorana ja odotti taksia. Jalka oli lonksahtanut ja paisunut yön aikana niin pahasti, että käveleminen ei enää onnistunut. Hänen pyhiinvaelluksensa päättyi. Olisimmepa seuranneet hänen oppaansa neuvoa ja maksaneet hotellista. Siinä peregrinoille tarkoitetussa hostellissa, jossa olin yöpynyt, maksoi yö yhdeltä hengeltä 9 euroa ja illallinen sen lisäksi 10 euroa.

Vaikka olin pelännyt kenkien sovittamista jalkoihini edellisen päivän jäljiltä, sillä vaivaisenluu punotti ja hankaumat loistivat valkoisuuttaan, sain lenkkarit kiinni ja ne tuntuivat jopa hyviltä! Kuka ihme on lähettänyt niin paljon enkeleitä, että sadekin lakkasi juuri kun astuin ulos. Kuljin entistä varovaisemmin kivikkoiset alamäet. Minullahan on vain sinivalkoiset Kiinassa valmistetut Karhun lenkkarit, ei nilkkatukea. Eikä sauvoja.

Jo ennen matkaa olin antanut itselleni luvan käyttää välillä bussia tai keskeyttää vaelluksen siltä tuntuessa. Koska olin hankkinut paluuliput ja halusin palata Suomeen vasta juhannukseksi, olin tehnyt varasuunnitelmia. Saksalainen ystävättäreni asuu Portugalissa ja oli kutsunut luokseen. Portugalissa on myös Tamera-niminen tantraankin perehtynyt ekokylä. Italiassa on myös suuri ekokylä Damanhur, jossa en ole vielä käynyt. Heillä on jopa oma raha käytössä. Selviänköhän kävelemällä Santiagoon...

Maisemat vaikuttivat kauniilta. Punaiset unikko- ja keltaiset rypsipellot sekä valtavat viinipensasviljelmät levisivät silmänkantamattomiin. Kylät muodostuivat pienistä savi- ja kivitaloista. Alamäet kävelin vaivoin, mutta ylöspäin aina keveämmin.

Saksalainen insinööri Friedrich sai puheillaan jalkakipuni häviämään. Kävelin huomaamattani jopa kovempaa kuin aikaisemmin monta kilometriä. Hän aloitti keskustelun selvästi positiivisen ajattelun oppimestarina - kiitollinen että on itse terve, perhe terve jne. Tunnin kuluttua selvisi kuitenkin, että poika oli koulutettu yliopistossa, pärjännyt ensiluokkaisesti, mutta nyt ei saakaan töitä. Friedrichin mukaan isälläni eläinlääkärinä ei ole samoja huolia, koska hänellä olikin vara kouluttaa. Häneltä meni kaikki.


Tie - el Camino, suomalaisten syitä vaeltaa

Useat näyttivät aloittaneen Jaakobin polun Saint-Jean Pied-de-Portista Pyreneiltä, mistä on kolmen päivän kävely Pamplonaan. Ensimmäisenä päivänä noustaan silloin 1300 metriin. Jos sattuu sade, ryvetään syvässä mudassa. Uusiseelantilainen Judy kertoi henkeään haukkoen tuosta Ranskan kohteesta. Siellä ei ollut paljon vaeltajia, lumihuippuvuoret ympärillä, mutta majataloja harvakseltaan ja nekin kalliita.

Istuin pienen kylän kahvilassa kello 11 käveltyäni kuusi kilometriä. Kun rupesin miettimään, jaksanko enää vaivaista 6 kilometriä seuraavaan kylään, kertoi isäntä, että kahvilan hotellissa asuu suomalainen pyhiinvaeltaja. Pian jo söimme Marian kanssa perunapiirakkaa. Hän on valmistautunut matkaan kolme vuotta kävelemällä ja lukemalla vaeltajien muistelmia. Hiukan pyöreä ja avuttoman tuntuinen Maria oli lentänyt Pamplonaan ja ajanut sieltä taksilla Roncevallesiin, koska muuta kyytiä ei juuri sillä hetkellä ollut tarjolla. Hän surkutteli kielitaitoaan ja voimiaan. Yli kymmenen kilometrin päivämatkoista hän ei haaveilekaan.

Kysyin hänen ammattiaan siinä jutellessa, mutta hän ei halunnut kertoa. Ajattelin, että mitäpä tässä sitten niitä näitä juttelemaan, jatkan matkaani. Pian hän kuitenkin tokaisi: “Olen pappi.” No sehän kiinnostavaa. Olen jo kolmen päivän vaelluksen aikana miettinyt, onko tässä mitään mieltä, minkälaiset ihmiset lähtevät rankalle vaellukselle. Hänen mielestään uskovaisuus näkyy siinä, että kaikki ovat erityisen ystävällisiä ja auttavaisia, valitettavasti ei muuten. Itsekin olin jo ihmetellyt kaupallisuutta vaeltajien pukeutumisessa ja ruokakulttuurissa, sillä Aasian luostareissa ihmiset säteilivät jonkinlaista vakaumusta. Mutta tottahan vaeltaminen pistää ajattelemaan. Epäilimme, että kilpailutalous on iskenyt pyhiinvaeltajiin.

Pian joku tuli kertomaan vastapäisessä kahvilassa istuvasta kolmannesta suomalaisesta. Tikkurilalainen Matti istuutui pöytäämme hyvästeltyään vaelluskaverinsa. Hän on ties monettako kertaa matkassa, urheilee talvet Espanjassa ja kuulosti siltä, että hän kävelee  päivittäisiä ennätysaikoja omalla caminollaan. Henkisyys näytti häneltä jäävän vähemmälle huomiolle. Hän saa hyvän olon huomatessaan, miten kova kunto hänellä eläkeläisenä on. "Kyllä minä olen hyvä." Jos ei Marian ja minunkaan vaelluksellani ole muuta merkitystä niin ainakin tuotamme jokaiselle hyvän mielen. Ohittaja huomaa, että ei ole kaikkein huonoin.

Kotoisista puhekumppaneista ja rakoista huolimatta päätin jatkaa kävelemistä.



10.5. Estella - vapaaehtoisten uskovaisten ylläpitämä hostelli


Kun saavuin Estelleen, lähes kuolleena tuskasta - jokaisessa varpaassa rakko, niska ja selkä niin kipeitä, että en päässyt nousemaan istuma-asennosta ylös muuta kuin kiertäytymällä, pohkeet kovina, olin jo riisunut kengät jaloista ja kävelin tapani mukaan sukkasillaan tai paljain jaloin ne pätkät, joilla ei ollut pikkukiviä tai ohdakkeita - säikähdin henkeni edestä.

Kaupungin muurissa ja talojen seinillä näkyi erilaisia iskulauseita ja hakaristejä. Kissankokoisin kirjaimin luki: “Turisti, et ole Espanjassa. Olet Baskimaalla. 700 baskia vankilassa”. Yhtäkkiä vastaani käveli mies verkkaisesti. Aurinkolasit, vaikka ei paistanut, lakki syvällä päässä. En voinut päätellä, oliko hän nuori vai vanha, nauroiko hän vai irvisti. Kadulla ei liikkunut edessä ei takana muita ihmisiä. Koska olin väsymyksestä ja kivusta lähes tiedoton, nousi pelko. En olisi pystynyt tekemään vastarintaa. Mutta tämä vanha mies vain kysyi, että jos minulla on ongelmia, farmasia on kilometrin päässä ja jäi pulisemaan muutakin lähikaupungista.

Estellessa katolilaiset tarjoavat ilmaisen eli petitioniin, lahjoitukseen, perustuvan yöpymisen kaikille, joilla on pyhiinvaelluspassi. Vapaaehtoiset katolilaiset eripuolilta Eurooppaa tulevat aina kahdeksi viikoksi kerrallaan pitämään paikkaa yllä. Mahduin lähes viimeisenä tulokkaana Estellen hostelliin. Sinne ei kerääntynytkään enää ranskalaisia elegantteja karvaisia miehiä nukkumaan lahkeellisissa alushousuissaan, vaan enimmäkseen saksalaisia ja opiskelijoita. Se olisi pitänyt arvata. Eläkeläiset ja opiskelijat ovat luonnostaan vaelluksella, kellä muulla olisikaan aikaa.

Illalla valmistimme kaikki yhdessä ruokaa espanjalaisen pariskunnan ohjauksessa. Ruokailimme pihalla pitkän pöydän ääressä, noin 40 ihmistä. Ihmettelin, kun kylän kirkossa messu oli peruttu papin sairastumisen vuoksi eikä ruokarukoustakaan luettu. Pyynnöstäni toinen pariskunta lauloi kauniisti ja ruokailun jälkeen kaikki kertoivat kotipaikkakuntansa uskovaisista. Ruoka oli niin ylenpalttista, keiton lisäksi kinkut, juustot ja vanukkaat sekä aamulla vielä patonkia, marmeladia, kahvia, hedelmiä ja jogurttia, että tuskin kukaan malttoi lähteä maksamatta jopa enemmän kuin yksityisessä hostellissa.

 

En ainut jalkavammainen


Koska hostelli oli täynnä jo kello 14 ja lähes kaikilla niin vakavat jalkakivut, että kaupungille ei voinut lähteä, jäi meille pitkä iltapäivä ja ilta aikaa jutella ja suunnitella tulevia etappeja. Vapaaehtoistyötä tekevä englantilainen kirjanpitäjä William on tehnyt tarkat suunnitelmat ja lentää takaisin Burgosista. Hyvin pienikokoinen äiti oli lähtenyt kuvankauniin tyttärensä kanssa Chicagosta.

Korealainen nainen, jota aloimme heti kutsua tohtori Coocieksi, toimi kotitarvelääkärinä. Hollantilainen riuska opiskelija, Hans, oli saanut hoitoa häneltä jo edellisessä hostellissa. Coocie pisteli silmäneulalla lankoja hänen vesirakkuloidensa läpi, jotta mätä pääsi ulos ja tulevina päivinä vesikin. Ympärille kerääntyi parikymmentä uteliasta kameroineen. Coocie auttoi aina kun näki jonkun poksivan saksilla reikiä vesirakkuloihin. Häneltä itseltään oli tullut mädän lisäksi verta.


Tri Coocie itse oli hieno rouva. Hän lähetti reppunsa seuraavaan majapaikkaan taksilla, maksoi siitä 7 euroa. Hans piti tohtori Coocien käyttäytymistä petturuutena ja me kaikki nyökyttelimme samaan tahtiin. En nähnyt hänen reppuaan, mutta illalla hänellä näytti olevan jopa papiljotit päässään.

Coocien ja Hansin toimintoja tarkkaili myös nuorten sakujen ryhmä, Frederik, Anne ja Sam. He kikattivat pihan rappusilla kirjoittaen ylös sakkopisteitä kirosanoista. Jokainen vaikutti niin leuhkalta, että ei tehnyt mieli edes puhua saksaa. Kahdesta vaatimattoman tuntuisesta tanskalaisesta tytöstä, Majasta ja Brigitestä ei tiennyt, olivatko he pariskunta vai vain työkavereita. En tiennyt myöskään heidän kielitaitoaan, mutta välillä hermostuin, kun he puhuivat minulle vain tanskaa. “Ettekös te seuraa Ruotsin televisiota Tanskassa?” Eivät he kuitenkaan mielestään puhuneet riittävän hyvin ruotsiakaan ja niin keskustelu jäi melko vähäiseksi.

 

11.5. Los Argos - pyöräilijät vaelluksen riesa

Lähdin aamulla tapani mukaan viimeisenä, sillä ensimmäisestä metsässä vietetystä yöstä jäi kauhukuva pimeässä vaeltamisesta. Aikaisimmat lähtevät jo viideltä, klo 6 sytytetään jokaisessa hostellissa valot ja klo 8 on oltava kadulla.

Ihmettelin kun osa seurueesta istuskeli jo tunnin kävelymatkan jälkeen iloisesti pulisten. Siellä se oli! Viiniä sai hanasta niin paljon kuin halusi, Museo del Vinon omistajan tarjous. Espanjalainen nainen osasi vähän ranskaa ja kertoi mitä taulussa lukee: "Kun saavut Santiagoon, vahvana ja vitaalisena, juo pieni lasi viiniä ja ole onnellinen."

Yksi saksalaisten porukasta, Frederik, oli juuri ostanut litran muovitettua vettä kaupasta. Ihmettelin: “Ostat pullotettua vettä ja joka torilla pulppuaa kaivovesi?” Kraanavesi maistui kuulemma kloorilta. Aloin itsekin maistaa kloorin yhä selvemmin.

Samalla panimon pihalla sai ostaa 90 sentillä automaatista myös fantaa ja cocacolaa. Jäin istumaan puupenkille ja seuraamaan, miten vaeltajat suhtautuvat viinihanaan. Vieressä oli vesihana ja melko moni otti vain vettä. Moni täytti litran pullonsa. Join kuksallisen ja täytin kaksi puolen litran pulloa viinillä. Olisipa moisessa paikassa ollut vielä munkki siunaamassa matkamme ja ottanut vastaan synnintunnustuksia!

Seuraavassa kylässä kaksi ranskalaista veikkoa huitoi bussipysäkin penkille: “Tässä sinullekin viiniä.” Marssin ohi ja jopa oli epämieluista kävellä, kun he vähitellen saivat minut kiinni, viheltelivät ja lauloivat. Se oli heidän viimeinen päivänsä, he olivat vaeltaneet 14 vuorokautta ja auto tulisi hakemaan heitä seuraavasta paikasta. He olivat sitä mieltä, että Suomessa ei saa viiniä. “Mitäs te oikein juotte?” he kysyivät. “Votkaa juodaan“, sanoin selkeästi ja siihen miesten pulinat loppuivat.

Kävelyni tuli muutenkin häirityksi, sillä samaa tahtia kulki neljä espanjalaista, joilla oli koira mukanaan. Joka kylän kohdalla kaikki koirat haukkuivat ja pari kertaa tuli oikein tappelukin, kun he eivät saaneet koiraansa kiinni. Välimatkat heidän koiransa juoksikin vapaana, häipyi vähän väliä metsään ja sitä piti huudella ja odotella. Siksi ohittelimme toisiamme pitkin päivää.

Loppumatkasta tapasin taas Friedrichin. Häntä hiukan harmitti, sillä kun hän oli lähtenyt klo 6, oli viinihana vielä kiinni. Se pidetään auki vain klo 8 - 18. Heti kun saavuimme seuraavaan kylään, Friedrich majoittautui itävaltalaisten kveekkareiden perustamaan hostelliin. Seuraavana päivänä kuulin, että se hänen pettymyksekseen oli osoittautunut hippipaikaksi ja musiikki oli rämissyt myöhään.

Los Argosin majapaikkaan laahauduin taas sukkasillani, lenkkarit kädessä, viimeisillä voimillani. Istuin pylväällä miettimässä, onko tämä se kirkkojen ylläpitämä paikka, kun kaksi pyöräilijää porhalsi ohitse kysyen majapaikkaa. He ehtivät verannalla istuvien hollantilaisten vapaaehtoisten ilmoittautumispöydän ääreen ensin ja kuulin vain: "Olette onnekkaita, saitte juuri kaksi viimeistä sänkyä." Olin kyllä kertonut parille muullekin hostellista. Koska kävelen hitaasti, oli heillä jo petinsä.

Ikäiseni hollantilainen nainen pöydän takana katsoi minua. Pyöräilijät olivat jo matkalla seuraavaan hostelliin ja sain sänkyni - 19 kerrossänkyä entisessä koululuokassa. Pyöräilijät lähtivät vapaaehtoisesti. Myöhemmin kuulin, että säännön mukaan pyöräilijät antavat tilaa, koska he pääsevät nopeasti seuraavaan paikkaan.

Ja hehän ajavat kuin kilpa-autot, ja ovat pukeutuneet kuin avaruusaluksen matkustajat, aivan eri maailmasta kuin me muut. Kävellessä tuntuu kuin suuri itikkaparvi lähestyisi. Pyöräilijöille pitäisi suunnitella oma compostelansa, kaukana kävelijöistä. Ennen vanhaan sunnuntaipyöräilijät olivat ihan toista kuin nämä kypärin ja kirein trikoin varustetut matkaajat. 80 prosenttia heistä on nuoria poikia.

Päivällä olin kulkenut pitkään samaa tahtia nuoren belgialaisen pariskunnan kanssa. Elisabeth kertoi olevansa matkalla tavatakseen eri maalaisia ihmisiä ja jutellakseen. Sehän juuri ei ollut minun tarkoitukseni. Hänen ystävänsä Jim oli ajanut matkan kerran pyörällä, mutta halusi tehdä sen nyt kävellen. Ihmettelin sitäkin, sillä Jimillä oli tuskin hampaita ja suuret pupillit. Näyttivät vaihtelevan joitain pillereitä. Kuinkahan huumehöyryssä matkan voi tehdä? En kovin innostunut huomatessani, että heidät oli majoitettu viereisiin sänkyihin. Elisabeth kovasti hieroi ystäväänsä ja tämä voihki joko kivusta tai ihanuudesta. Hän oli ollut moottoripyöräonnettomuudessa, selkäranka oli mennyt monesta kohtaan poikki ja hänen selkäänsä peitti pitkä musta tarranauha.


12.5. Viana - tänään tuntuu että olisi hyvä palata kotiin

Jos voisin vielä palata Suomineito-ekoyhteisöön lypsämään vuohia ja savusaunomaan samanmielisten kanssa, lähtisin takaisin ihan heti. Lähes koko viikon olen kävellyt moottoritien vieressä, välillä kiinni pikatiessä, välillä puolen kilometrin etäisyydellä.

Melun suhteen pätee viisaus: tieto lisää tuskaa. Jo alle 60 desibelin melu vaikuttaa sydämen ja verenkierron lisäksi jopa hormonitoimintaan. Meluun ei keho totu, vaikka mieli ei sitä aina noteeraa. Tämä tieto ahdisti, sillä auto- ja rekkajono oli jatkuva.

Mutta eipä löytynyt vielä luomumummolaa Suomesta, vaikka koko kevään etsimme - eikä ihmistä, jonka perinnetilalla voisi näyttää pienille oikeaa elämää. Ei ollut paikkaa Suomessa, minne palata.


Suomalainen pitkän matkan kävelijä Teemu Takalo kertoo tuntemuksistaan käveltyään Brysselistä Istanbuliin: "Käveleminen on totaalinen tapa olla jossakin, ja siksi ihmisessä tapahtuu sitä kautta jokin muutos. Varsinkin vieraassa ympäristössä, missä jokainen askel ja jokainen päivä tuo jotain uutta ja tuntematonta tulessaan, käveleminen on kokonaisvaltainen tapa olla olemassa. Kävellessä maisema ei vaihdu, koska edetään niin hitaasti, mutta ympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Kävellessä havainnoi hyvin ympäristöä, haistaa ja kuulee kaiken. Tuntuu, että ihmisen havainnointi on optimiolosuhteissa kävelynopeudella. Kun kävelee, on ajan ja ympäristön kanssa intiimissä yhteydessä. Ei tarvitse kiinnittää huomiota kulkuvälineen hallintaan. Tarvitsee vain olla. Kävellessä on samalla tasolla kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa. Siinä ei muodostu hierarkiaa kuten esimerkiksi silloin kun avaa matkailuauton ikkunan ja kysyy suuntaa. Mutta aika paljon on tehty esteitä. Kävelijä ei selvästikään ole yksilö, joka kuuluu tähän maailmaan." 

(Bryssel-Istanbul kävelijä Teemu Takalo Tere Vaden haastattelussa niin&näin 2/2011)

Hyvästit Jaakobin polulle!

Pamahti mieleeni suru useita kertoja, kun olin alkanut nähdä Jaakobin polun vaeltajan silmin. Eräs kanadalainen puki surun sanoiksi: “Failure of its own success.” Jaakobin polku on epäonnistunut suosionsa takia. Ihmisiä on liikaa ja espanjalaiset ovat tulleet ahneiksi. Aikaisemmin polkua pystyi vaeltamaan pienellä rahalla, mutta enää tuskin alle 30 euroa päivä. Majoitustilat ovat ruuhkaisia."

Miten aluksi ihastelinkaan satojen hehtaarien peltoaloja. Keväällä maisema loistaa moninaisina vihreinä tilkkuina - viinitarhoja, ohraa, päärynäpuita, maissia, unikkoja. Alkumatkassa keltaiset kymmenien hehtaarien rypsipellot hivelivät silmää. Pellot eivät ole tasaisia, vaan nousevat, laskevat ja ympäröivät kukkuloita. Mutta jo kolmantena päivänä alkoi tuntua omituiselta. Kukkuloilla peltojen keskellä ei kasvanut ainoatakaan puuta. Isommatkin kukkulat on avohakattu - pusikkoa ja louhikkoa. Taivaalla on joka hetki näkyvissä ainakin neljän lentokoneen jättämä savujuova.

Tänään ei matkan varrella ollut yhtään perhosta. Maa on myrkytetty, perhosia voi seurailla enää niillä muutaman aarin jäänteillä, joilla vielä kasvaa havupuita. Yhtään kotieläintä en ole nähnyt sadan kilometrin matkalla, vaikka olen kävellet ainakin 50 pienen kylän läpi. Ei niissä näy paljon ihmisiäkään, salusiinit alhaalla, muutama ukon käppyrä baskeri päässä piippua puhallellen saattaa hymähdellä. Kerran näin lampaan papanoita tiellä. Huomenna kaikki saattaa olla taas toisin…

Euroopan tuomioistuin on antanut Espanjalle huomautuksia liian suurista nitraatti-, kloori- ja radioaktiivisuuspitoisuuksista pohjavedessä. Nitraatti ja kloori aiheuttavat syöpää. Voimakkaalla viljelyalueella Valensiassa syöpäkuolleisuus on kaksinkertaistunut.

Ehkä nämä ovat merkityksettömiä ajatuksia, mutta kun pitkään vaeltaa yksin, muuttuu todellisuuskäsitys“,  pohtii myös Kerkelingkin.

Komposteja en ole nähnyt vielä missään. Joka kylässä muoviset jätteiden erotteluastiat ovat erilaisia, mikä kertoo lajittelun Espanjassa vasta alkaneen, koska ei ole standardia.

Tänään asun samassa huoneessa ikäisteni saksalaisten naisten kanssa. He keskustelivat aluksi monta minuuttia siitä, mihin kohtaan lattialla kukin saa asetella reppunsa. Sitten he arpoivat, kuka joutuu kolmannelle yläpetille.

Avasin pienen sardiinipurkin, sillä olin taas perille päästyäni uupunut. Yksi naisista tuli nenäänsä pidellen: “Miten täällä haisee. Ei huoneessa saa syödä.” Olin kuullut, että hostellissa ei olisi keittiötä ja tarvitsin yhden teelusikallisen suolaista jaksaakseni edes rappuset alas. Pienporvarillista! Katsotaan minkälainen yö heidän kanssaan tulee. Kirjaan ylös joka ikisen pikkumaisuuden. Mietin, miten sanoisin suorat sanat saksalaisille huonekavereilleni...

Huoneessamme ei ole edes ikkunaa ja patjoja on sänkyjen allakin, joten voi tulla yöllä taas tiukkaa. "Jätä ovi auki, mehän tukehdumme täällä," karjui toinen. Suunnittelin kertovani tälle vanhalle naiselle, että Suomessa kysyisimme: "Voisiko oven jättää auki, että tulee enemmän ilmaa." Vaikka oven avaaminen oli hyödytöntä, sillä seinä huoneemme ja käytävän välillä ei ulottunut kattoon saakka. Sieltä tuli valoa ja raikasta ilmaa. Satuin makaamaan sängyssä, joka oli vastapäätä ovea eli ihmisiä käveli nenäni edestä koko ajan. Mutta sitten tilanne muuttuikin.

Vanhin naisista kysyi: “Oh, olet Suomesta. Viime vuonna teimme bussimatkan Skandinaviaan ja Suomen läpi.” Juttua riitti. Pian hän jo uskoutui, että näkee unta siitä suomalaisesta miehestä, jonka minä järjestäisin hänelle ja jolla olisi puutalo Lapissa. Tämä 65-vuotias jalkojenhoitaja halusi viettää vielä yhden vuoden elämästään Lapissa - kokea kaikki vuodenajat. Hän on aina unelmoinut Lapista. Hän osasi jopa ulkoa Aleksis Kivestä Arto Paasilinnaan suomalaisia kirjailijoita. "Jospa saisin joskus nähdä Seitsemän veljestä teatterissa, edes suomeksi.” Hän kutsui minut Barcelonaan kotiinsa milloin vain, mutta ... sieltähän se tuli ... "vain lauantaisin ja sunnuntaisin on minulla aikaa". Hänen miehensä on kuollut, mutta yksityisyrittäjänä hän saa vain vähän leskeneläkettä ja siksi tekee Barcelonassa vielä töitä jalkojenhoitajana. Rakoista hän ei sanojensa mukaan tiedä mitään. Hänen poikansa jatkaa Saksassa perheyritystä.

Toinen nainen oli hänen serkkunsa ja kolmas tuttava, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin caminolle. Siksi serkukset, jotka olivat jo vaeltaneet koko reitin, saattavat häntä Burgosiin saakka. He kertoivat, että heillä ei ole paljon rahaa, pitää säästää caminollakin. Syksyllä he olivat olleet Intiassa “vain tuttavien luona“, ensi syksynä lähtevät Etelä-Amerikkaan - "mutta vain bussimatkalle - tiedäthän, hyvin halpaa...".


Samassa huoneessa nukkui kanssamme australialainen pariskunta opiskelijapoikansa kanssa. Poika oli tylsistynyt, pelasi
pasianssia yksin seurustelutiloissa niin pitkään kuin valoja riitti. Kiinnostuin isästä hänen kerrottuaan saksalaisille naisille, että ei katsele TV:tä. “Mutta sieltähän oppii niin paljon vieraista maistakin“, kertoivat naiset. Mies, Leslie, kertoi tuntevansa permakulttuurin: "Teoria on hyvä, mutta toteutus ei toimi. Parempi on Rudolf Steinerin oppi." Antroposofia-sanaa hän ei kuitenkaan tuntenut.

Hänen vaimonsa nukkui yläsängyssäni ja kieriskeli koko yön niin, että meiltä kummaltakin taisivat unet jäädä väliin. Aamulla vaimo laittoi paksun meikin ja otti yhä vahvempaa särkylääkettä.


13.5. Navarele

Kun saavuin seuraavana päivänä suureen kaupunkiin, tuntui kuin olisin tulossa maratonin voittaneen. Euroopan Unionin liput liehuivat. "Santiago Compostella, Euroopan perinnekohde." Autot pysähtyivät, jopa töötöttivät, jos aioin odottaa vuoroani suojakäytävällä. Kävelin taas paljain jaloin kaupungin läpi, noin kolme tuntia, monet naiset nyrpistivät nenäänsä, miehet saattoivat vinkkailla ystävällisesti jopa toiselta puolen katua.


Viiniä ruokakaupasta

Litran viinipurkki maksaa alle euron. Välillä pienten kylien kaupat myyvät omaa viiniä isoista tynnyreistä asiakkaiden omaan pulloon. Joskus osuuskunnat omistavat viinitarhat ja silloin jokainen omistaja saa ostaa itselleen rypäleitä ja valmistaa viintä. Kerran löysin pienen kaupan, mutta omistaja ei suostunut päästämään viiniään muovipullooni vaan pelkästään lasipulloon ja sehän on liian raskas kantaa.

Ehkä peltomeretkin ovat osuuskuntien omistuksessa? Mitenkähän omistus siirtyy isältä pojalle? Pelloilla ei näy maataloja tai asutusta. Välillä tulee vastaan teollisuushalleja, joissa saattaa olla eläimiäkin, mutta laitumia en ole nähnyt koko matkalla. Kylät ovat pieniä ja tiheästi rakennettuja, kadut kapeita.

Seuraavassa hostellissa kuuntelin illalla jalkakipujani parannellen sängyssä huonekavereita. Saksalainen pariskunta mietti, missä mahtaa olla maa Estonia. Toinen muisti sen nimisen laivan hukkuneen ja vieneen mukanaan 800 ihmistä. Saattaa tarkoittaa Estlandiaa, opasti toinen. Espanjalainen mies kuunteli kuulokkeilla radiosta säätiedotusta, australialaiset tytöt pohtivat Single parent -perheen ongelmia. Norjalainen mies luki lettipäiselle vaimolleen ääneen Johanneksen evankeliumia.

 

14.5. Azofra, 110 toivioretkeläisen maja

Toivioretkeni jatkuu. Eilen kävelin 22 kilometriä, tänään 24. Karhun lenkkarit ovat yksinkertaisesti liian ohutpohjaiset tähän maastoon. Joudun pitämään pientä hölkkää, sillä jalkapohjat eivät kestä tavallista kävelyä.

Päivän mittaan tapaan paljon ihmisiä, koska kävelen muita hitaammin. Monet ovat kertoneet, että vaikka he eivät ole katolilaisia, on tämä spirituaalinen matka, saa aikaa itselleen. Erään espanjalaisen naisen kanssa huokailimme, että ei tässä ehdi ajatella muuta kuin miten jaksaa nostaa jalkaansa ja etsiä sille sopivan paikan seuraavaksi.

Koreassa ilmestyi kolme vuotta sitten kirja Santiagon pyhiinvaelluksesta, jonka tekijä kuoli leukemiaan seuraavana vuonna. Hänen kirjansa ja kuolemansa selittää suuren korealaisten määrän.

Ensi vuosi on Espanjassa pyhä vuosi niin kuin aina silloin kun Pyhän Jaakobin nimipäivä sattuu perjantaiksi. Silloin odotetaan paljon kotimaisia vaeltajia. 

Olen tavannut paljon espanjalaista Susannaa, matematiikan opettajaa. Hän keskeytti ensimmäisen vaelluksensa, koska silloin oli liian kuuma ja hän oli liian uupunut. Kysyin häneltä seuraavassa majapaikassa tarkempaa syytä, halusin kuulla, miten kuumuus tarkalleen häntä vaivasi. Mutta sieltähän se tuli - hänen poikaystävänsä oli soitellut joka päivä ja ikävä kalvoi. Nyt hän yrittää uudestaan. Hän jätti silloisen ystävänsä eikä kaipaa enää uuttakaan parisuhdetta.

"Pysähdyin juuri ennen Najeralaan tuloa korkealle betonimuurille, johon oli taiteiltu espanjaksi ja saksaksi ajatuksia pyhiinvaelluksen syistä. Ajatusten hienoisesta naiiviudesta huolimatta en olisi pystynyt kirjoittaman yhtään sen parempaa. Pöly, savilieju, aurinko ja sade, siinä se Camino de Santiago. Tuhannet pyhiinvaeltajat ja enemmän kuin tuhat vuotta. Pyhiinvaeltaja, kuka kutsuu sinua? Mikä salainen voima houkuttelee sinua? Syy ei ole tähtitaivaassa eikä suurissa katedraaleissa. Ei navarrolaisten rohkeudessa eikä Riojan viinissä, ei Galician meren hedelmissä eikä Kastillian pelloissa. Pyhiinvaeltaja, kuka kutsuu sinua? Mikä salainen voima houkuttelee sinua? Syy ei ole Caminon vaeltajissa eikä maalaismaisissa tavoissa. Ei kulttuurissa eikä historiassa… Tunnen että minua kutsuva ääni on paljon syvemmällä sisässäni. Voima, joka minua ajaa eteenpäin ja mahti joka minua houkuttelee, en osaa itsellenikään selittää. Sen pystyy yksin selittämään Hän siellä ylhäällä.” (Tapani Tukiainen, Matkalla Pyhiin 2005)


Mikä yllätys: Sama jyväskyläläisten porukka, joka ensimmäisenä yönä käveli pusikossa lähes makuupussini yli aamu viideltä, on myös täällä! He ottivat kuulemma yhden päivän vähän löysemmin, vain 13 kilometriä. Matkani ei siis ole hitainta laatuaan. He sentään nuorina terveydenhoitajina lähtevät jo viideltä aamulla, ovat harjoitelleet lähes vuoden ja heillä on kunnon varusteet. Kovin helppolta ei kuulosta vaeltaminen seitsemän hengen ryhmänä.

Yhdellä korealaisista on syntymäpäivä. Tapansa mukaan he valmistivat korealaisen illallisen yhdessä ja koko ruokasali tuoksui herkulliselta. Meidän muiden jäystäessä joka päiväistä patonkiamme, he kajauttivat onnittelulaulun. Korealaisten jälkeen pyysin jyväskyläläisiä terveydenhoitajia, joiden kanssa juuri kertasimme matkakokemuksiamme, nousemaan kanssani ylös ja lauloimme suomeksi onnittelun. Sitten nousivat tanskalaiset Maja ja Brigitte, ranskalaiset ja espanjalaistenkin edustusto ja kaikki lauloivat happybirthdayn omalla kielellään.


Hyvästit länsimaiselle sivilisaatiolle!


Mietin, että ei tämä tarkoitakaan hyvästejä vain Jaakobin polulle, josta on tullut meluisa moottoriteiden ja tehtaiden kaatopaikka, satojen hehtaarien monokulttuurikeidas, missä ei näe enää muurahaisia eikä perhosia. Pyhiinvaellus on osa turistirysää.
Täällä tulee esille koko länsimaisen sivilisaation lyhytjänteisyys.

Jos länsimainen sivilisaatio tarkoittaa uusiutumattomilla luonnonvaroilla aikaansaatua tekniikkaa ja liikkumista, ihmisen ulkopuolista Jumalaa ja näihin totuuksiin perustuvaa filosofiaa ja kirjallisuutta, on ihmisen itsensä ulkoistamiselle - oli sitten kyse ruumista tai hengestä - koittanut tuomion päivä. Muissa kulttuureissahan ei tätä kolmiyhteyttä ilmene.


Mutta eipä se mitään. Uusi uljas kulttuuri on jo kehittymässä.

Aasian matkani tarkoitus oli pyhiinvaellus rauhan puolesta, mutta siitä tuli pyhiinvaellus Luojan luonnon käsittämättömään kauneuteen. Compostelan piti olla oppi kristillisestä pyhiinvaelluksesta ja syntien anteeksiannosta, mutta tästä näyttää tulevan pyhiinvaellus ihmisen luomaan kovaan maailmaan. Maailmaan jossa ihminen yrittää tehdä itsestään jumalaa, oikaista Jumalan luomistyötä.

"Kuningas Kustaa Vaasa kielsi alamaisiltaan pyhiinvaellukset. Valtiopäivillä 1544 kiellettiin ehdottomasti “kuolleiden pyhimysten rukoileminen ja avuksi kutsuminen”. Pyhiinvaellukselle ei kirjoitettu enää passeja. Tämä uskonpuhdistuksen ja jo hiukan mieleltään sairaaksi todetun Marthin Lutherin kehotuksesta." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)

 

15.5. Granon - yö kirkon sakastissa

Iki-ihanan kirkon perälle muunneltuun hostelliin mahtui opaskirjan mukaan patjoille nukkumaan 30 ihmistä, mutta meitä kerääntyi 55. Kaikki otetiin vastaan, loput yöpyvät kirkon puolella.

Nukun jo toista yötä samassa tilassa australialaisen pariskunnan kanssa. Äiti kantaa selässään 14 kuukautista vauvaa, isä rinkkaa. Ei ole oikein mukava kuunnella lapsen itkua. Me mummot pudistelemme päätämme, ei voi olla lapselle hyvä. Kysyin haluaisiko vauvan äiti kuulla perusteluita: “Ei tarvitse. Äitini on sanonut jo kaikki varoittavat sanat, mutta lähdimme kuitenkin.” Mies on sairaanhoitaja ja hän sosiaalityöntekijä. He ovat tulleet Lontooseen vuodeksi töihin, mutta haluavat ensin nähdä Eurooppaa.

Toinen pariskunta työntää kaksivuotaista lasta kärryissä. Molemmilla perheillä on pieni teltta lapselle öitä varten.

Jo toisen kerran matkan aikana sain kunnon kolauksen ennakkoluuloistani. Korealaisryhmä on käynyt hermoilleni. He ovat kuin kiinalaiset eivätkä ymmärrä, vaikka kuinka selittää. Kyse ei ole aina kielestä, vaan erilaisesta ajatustavasta. Kävelin pitkään erään korealaisen naisen perässä. Hän kertoi matkustavansa Helsinkiin Euroopan kiertomatkansa aikana. Kerroin kaiken keskiyön auringosta ja nainen vähän aikaa mietittyään: “Oh, you like sun.”

Korealaiset tytöt ovat ainoita, jotka suihkuttelevat 15 minuuttia, vaikka suositus on kolme minuuttia. Muovipussien käytöstä olen jo räjähtänyt, he pakkaavat yksittäiseen pussiin jopa banaanin. Mutta sitten: täällä sakastissa on piano. Yksi tytöistä näyttää olevan konserttipianisti ja eräs toinenkin soittaa kauniisti. Fuer Elise ja korealaiset klassiset kappaleet kaikuivat koko kirkossa. Pianomusiikki sopi hyvin miljööseen.

Syntymäpäiväonnittelujakin lauloimme taas monella kielellä.

Yllättäen Frederik tarjoutui hieromaan jalkojani. Hän oli saanut ystäviltään ihmesalvaa, kamferia, ja kertoi yhden lukuisista ammateistaan olevan hieroja. Yllätyin mykistymiseen saakka, sillä nuoret sakut antoivat itsestään arrogantin kuvan ja minulla oli se tuntu, että he tirskuivat ja nauroivat juuri minun jutuilleni. He olivat meluisia ja polttivat ties mitä.

Illallista odotellessa katselin korealaisten ja unkarilaisten vihannesten pilkkomista, sillä olin tiskivuorossa, ja lueskelin saksalaisten Santiago-yhdistysten lehtiä. Nyt tiedän tieteellisen tarkasti, mistä aloittaa vaellus, milloin ja ketä on matkalla.

Tilastotietoa Jaakobin polusta

Kyse on Euroopan suurimmasta kansanliikkeestä. Santiago de Compostelaan saapui vuonna 2008 125.141 toivioretkeläistä, edellisenä vuonna 114.026. Pyhiinvaellusreittejä suunnitellaan kiivaasti joka puolella Eurooppaa. Tammikuussa 2009 järjestettiin Roomassa ensimmäinen festivaali, joka oli omistettu spirituaalisille matkoille!

Saksaan rakennetaan jo EU:n tuellakin Jaakobin polun reittejä, merkkejä ja turvapaikkoja toivioretkeläisille, myös yksityismajoituksia (ja kun sakuista on kyse, pohditaan myös laatuvaatimuksia). Muencheniin on suunnitteilla suuri tapaaminen ekumeenisena kirkkopäivänä vuonna 2010. Saksa haluaa profiloitua erityisesti idästä tulevien toivioretkeläisten siltana.

"Nykyisin on eri puolilla Eurooppaa Pyhän Jaakobin seuroja tai yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on edistää pyhiinvaellustoimintaa. Monet niistä ylläpitävät reitin varrella majataloja. Yksi tällaisista on suomalainen Jaakontien ystävät -yhdistys, joka perustettiin Rengossa 25. heinäkuuta 2002." (Pirkko Propst, 2004)

Pyhiinvaeltajista lähes puolet on espanjalaisia, vain 3000 vähemmän kuin muun maalaisia yhteensä. Saksalaisia 16.000, italialaisia 10.000, ranskalaisia 7000, portugalilaisia 4000, ruotsalaisia 900. Pyhiinvaeltajia tuli 113 eri maasta.

Suurin osa aloittaa Sarrianista, 21.000, Pamplonasta kuten minä 9000, Leonista 8000. Varoja suositellaan otettavan mukaan 600 euroa kuukautta kohti eli noin 21 euroa vaelluspäivää kohti.


Toivioretkeläisten määrä jakautuu kuukausittain seuraavasti:

tammikuu 306

helmikuu 703

maaliskuu 5328

huhtikuu 5655

toukokuu 15.988

kesäkuu 15.860

heinäkuu 20.989

elokuu 29.747

syyskuu 17.298

lokakuu 9.881

marraskuu 2.301

joulukuu 1.085


Vaelluksethan alkoivat noin vuonna 800 ja keskiajalla
vuosina 1000 - 1300 perille olisi tullut jopa tuhat pyhiinvaeltajaa päivässä! Renessanssin aikaan suosio hiipui. Suosio on kasvanut roimasti vuoden 2004 jälkeen, joka oli katolilaisille pyhä vuosi. Paolo Coelhon kirja on innostanut vaeltajia Etelä-Amerikasta, Shirley McLainen kirja amerikkalaisia ja suositun TV-esiintyjä Kerklingin päiväkirja saksalaisia.

Kuitenkaan tiellä ei tule sitä tunnetta, että astelisi menneiden vuosituhansien mukana. Tiet ovat kivikkoa tai savea, enimmäkseen asvalttia. Harvoin levähdyspaikkoja, kodikkaita rupattelusuojia ei ollenkaan. Muistelen kaiholla, miten Saarijärven Julmilla lammilla vuosisatojen aikana ihmisten jäljet ovat painaneet poukamia kiviin, voi aistia Runebergin kävelleen samoilla askelmilla.

Ei näy myöskään sen aikaisia taloja, joihin voisi kurkistaa tai joissa jopa yöpyä. Ehkä jotkut majapaikat ovat vanhoja. Luulisi myös, että autioita majoja olisi pystytetty köyhille pyhiinvaeltajille.

Mitä he ovat syöneet? Miten rahoittaneet kulkunsa? Ainakin kyläläiset ovat varmaan pitäneet heitä riesana, vaikka oppaan mukaan reitin varrelle on kehittynyt markkina- ja kulttuuripaikkoja. Astorgassa on museo caminosta ja toivon, että voin tutustua siihen.

 

Seuraavanlaisia viisauden lauseita saattoi lukea pyhiinvaeltajayhdistysten lehdistä:

  • Toiviomatka/pyhiinvaellus tarkoittaa lähtöä, katkosta. Se joka lähtee, toivoo matkan onnistuvan.

  • Älkäämme rakastako enemmän tietä vaan sitä maata, jonne se johtaa.

  • Jaakobin polulla kaipuu saa jalat alleen.

  • Päästäkseen perille on aina ensin lähdettävä.

  • Se joka etsii Jumalaa, törmää väistämättä itseensä.

  • Se mikä liikuttaa sydäntä, saa jalat liikkeelle.

  • Hänellä joka pitää kiinni menneestä, ei ole yhtään kättä tulevaisuudelle.

  • Kulje sisääsi - ellei se matka ole sinulle liian pitkä.

  • Toivioretkellä on mukana niin ruumis kuin sielu.

  • Luoja on löydettävissä matkan aikana - ei vain perillä.

  • Perillä - tästä lähtien ei ole enää keltaisia nuolia, jotka näyttävät minulle suunnan. Minun on itse tehtävä päätökset.

  • Kun luulin tulleeni perille, olinkin uuden alun edessä.

  • Santiagosta alkaa todellinen toivioretki.

 

16.5. Belorado (uima-alas!)

Olen pitkin matkaa jalkojani rasvatessa haaveillut, että voisin litkutella itseäni uima-altaassa. Ilo oli suuri, kun Beloradon reunalla monivärilipuin koristellun ulkoilmaravintolan hostelli maksoi vain viisi euroa! Vesi uima-altaassa ei olllut vielä kovin lämmintä eikä aurinkoakaan riittänyt palvontaan saakka, mutta päivä tuntui lomalta. Muut olivat jatkaneet vielä matkaa seuraavaan hostelliin, jossa valmistettiin ruoka taas yhdessä ja maksettiin vapaaehtoisesti yöpymisestä.

 

17.5. Agnes - kaupungin ahdas hostelli

Kova kävely, 27,5 kilometriä. Tie kulki niin korkealla (1200 m), että en huomannut saavani liikaa aurinkoa. Kukkulan kauneimman metsän kohdalla oli noin viisi kilometriä kuin Naton harjoituskenttää - en nähnyt mitään syytä, miksi puut oli kaadettu ja kaivettu noin 20 metriä leveää epämääräistä maastoa.

Saksalaiset vilkuttelivat erään baarin terassilta, itävaltalaiset toisen. Söin eväitäni vuoren korkeimmalla kohdalla kaukoputkien ja juottoaltaiden ääressä ja ihmettelin, miten ikinä pääsen yhtä pitkät matkat alaspäin.

Tänään oli kaikissa kaivoissa juontikielto, mutta espanjalaiset juovat silti. Ja kun pyhäaamu on, miehet pesevät kaivojen ympärillä ahkerasti autojaan.

Eräs ranskalainen mies kertoi laskeneensä, että hän oli kavereineen kävelemässä ohitseni jo kuudetta kertaa saman päivän aikana. Etenen kuin höyryveturi ilman pysähtymisiä. Saksalaiset tuntuivat puhuvan Hase und Igel -pelistä. Jäniksen ja siilin kilpajuoksusta. Kävelen hitaasti. Kun makasin vehnäpellon reunalla jalat pystyssä, huusi joku takanani: “Nämä jalat minä tunnen.” Se oli Frederik. Kerran kanadalainen poika muisteli vuoden 1976 Montrealin olympialaisia, jossa Solabas oli juossut paljain jaloin.

Luulen kyllä, että nyt ovat tuskani ohi. Pohkeet paranivat jo viikossa. Kun nyt yritän juosta sipsuttaen, alkaa reisissä taas vähän aristaa. Varpaiden tienoo on pahin. Jalkapohjani eivät näköjään kestä. Käveleminen on aina tuntunut turhalta kun pyöräkin on keksitty ja nyt maksan sitä hintaa. Vaelluksen päättyessä olen varmaan keksinyt yhtä monta eri sanaa jalkakivuille kuin eskimot lumelle, kuten Kerkling toteaa.

Mihinkään muualle ei ole enää sattunut. Brigiten piti laastaroida toinen puoli selästään, koska repun hihna repi sen verille. Eikä tämä periaatteessa mikään ihmeellinen kävelysuoritus olekaan. Moni kävelee 10 kilometriä töihin ja takaisin - tekee täyden työpäivän siinä välissä. Mutta 8 kg reppu saa ihmeitä aikaan. Välillä joutuu myös hyppelemään kivien ja aukkojen yli ja se rasittaa.

Olisi pitänyt jaksaa kävellä vielä kaksi kilometriä seuraavaan kylään, missä kahdessakin kirkon turvapaikassa ruoka valmistetaan yhdessä. Yövyin kunnallisessa hostellissa, missä - vaikka maksoi jopa 7 euroa - ei ollut edes keittiötä. Yhteen huoneeseen oli sijoitettu 40 kerrossänkyä ja huoneen keskellä oli vielä tikapuut, joita pitkin pääsi katon rajaan nukkumaan.

Alasängyssä nukkui sama ranskalainen mies, jolle olin aamulla puolipimeässä lähtiessämme uima-altaan luksuksesta esitellyt jalkojani. Hän nukkuu kuulemma mielellään naisen alla eikä siis vaihtanut minulle alapetiä. Täällä tuntuukin olevan sääntönä, että kunkin on kannettava omat tavaransa ja huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan. Jokainenhan kulkee äärirajoillaan, toisille ne ovat henkisiä, toisille fyysisiä ja kivut tuntuvat ylättävissäkin kohdin. Harva näyttää kärsimyksensä ulospäin. Voi aina lähteä vähän aikaisemmin, jos haluaa varata alapetin, vaikka kaikissa paikoissa eivät kovat kävelijät saakaan valita parhaita paikkoja.

Ensimmäistä kertaa tuntuu yksinäiseltä. Melkein kaikki puhuvat espanjaa, unkarilainen kirjastonhoitajapariskunta ei puhu oikein mitään kieltä. He ovat lähteneet matkalle kiittääkseen siitä, että ovat 60-vuotiaita, lapset voivat hyvin, samoin lastenlapset. Siinäpä onkin vaikea löytää keskusteltavaa.

Kaikki muut ovat alakerrassa illallisella, joka maksaa 9,5 euroa toivioretkeläisille. Sillä nimikkeellä tarjoillaan monen mukaan vähän heikompaa ruokaa. Edellisenä yönä yläsängyn pohjaan olikin kirjoitettu: Älä syö tässä ravintolassa. En myöskään ole kovin innostunut ruokapöytäkeskusteluista, matkani on enemmän retriitin omainen.


18.5. Burgos - Herra valkoisessa kylpytakissa


Aamulla säpinä alkoi tavallista aikaisemmin. Kuudelta nukkuivat enää korealaiset ja kolme saksalaista naista. Söin appelsiinin ja päärynän, jonka olin löytänyt edellisen hostellin keittiöstä. Ihmiset jättävät ruokia, kun eivät halua kantaa mitään ylimääräistä. Muuta aamiaista en syönyt, sillä luulin kahvilan olevan kiinni ja kuvittelin, että näin lähellä Burgosin suurkaupunkia kahviloita olisi tiuhaan.

Taas nousu 1200 metriin ja paha kivikko. Ensimmäisen kerran näin lampaita - heti 2000,  aitauksessa vielä hiljaa torkkuen. Kylästä on löydetty Euroopan vanhimmat ihmisen luut - noin miljoona vuotta vanhat. Luiden ympärille on rakennettu museo. Vieressä oli osuvasti ravintola Comosapiens - Konsumistinen ihminen, "kuluttava ihmisrotu" olisi lempikäännökseni.

Seuraavassa kylässä ei näkynyt kahvilaa, mutta kyltti: Bar 2 km. Päätin jaksaa vielä sinne. Sekin kylä oli hiljainen. Erään asunnon ovella seisoi iso mies valkoinen aamutakki yllään ulkoiluttamassa kahta pientä koiraa. Hän mumisi jotain kahvista, mutta baari oli juuri vieressä. Kello oli pari minuuttia vaille 9. Istuin penkille ja kaivoin sieltä patongin ja juuston. Kuin tyhjästä ilmestyi taas nuorten sakujen ryhmä. En ymmärrä, miten niillä nikotiinisillä keuhkoilla oli selvitty edellisen päivän nousuista sillä vauhdilla.

He koputtelivat baarin ovelle, ei liikettä, vaikka aikataulun mukaan baarin piti aueta koko toukokuun klo 9. He tarkistivat oppaastaan, että seuraavaan kahvilaan on ainakin kolme kilometriä. Stephanie voihki, että ei jaksa enää ilman kahvia. Naureskelin, että mennään tuon aamutakkimiehen luo. Hän varmaan tarjoaa kahvit. He lähtivät. Pari muutakin seuruetta kyllästyi odottamaan.

Aamutakkimies oli taas ovella, kurkistin siihen suuntaan: “Kahvia, minä?” Joo, joo, hän nyökkäsi Jätin reppuni penkille ja lähdin paljain jaloin hänen asuntoonsa. Viihtyisä olohuone, ovet pariin muuhun huoneeseen olivat kiinni, hän keitti kahvit ja tarjosi kakkua. Alkoi sivellä kättäni.

Mutta nurkassa vasta merkillistä tapahtui. TV-ruutu jakaantui neljään osaan ja kaikissa neliöissä käveli eri ihmisiä. Katu oli sama, jota olin itsekin kävellyt. Reppulaisia lähestyi ja seurasin sanattomana etäisyyksien vaihtumista. “Oletko poliisi vai mitä?” Mies vaihtoi espanjalaisen kanavan suureen taulutelevisioonsa. Mutta tietokone oli toisessa nurkassa ja siitä pystyi myös seuraamaan lähestyviä ihmisiä eri etäisyyksiltä. Minulle tuli epämiellyttävä olo.

Onkohan tässä joku miesremmi kyseessä vai toimiiko hän valvontakameroineen yksin...?

Jahas - varotoimi nro 2, päättelin vanhana liftarina. Aloin ymmärtää yhtäkkiä paljon espanjaa. Hänen vanhempiensa kuva seinällä, hän 20-vuotiaana. Kyllä, minä olen naimisissa, kolme lasta, neljä lastenlasta. Mies kyseli, olenko väsynyt, nukkumaan, haluanko sänkyyn. Hän osasi yhden sanan englantia BED. Hän kouraisi rintaani, käänsi päätäni suudellakseen. Sain kahvini alas, nappasin laukkuni, vielä 2 metriä käytävää ulko-ovelle, ovi ei auennut, miehen kädet joka puolella. Ovi aukesi sisään päin. Sain väistettyä, kun äkkäsin. Olin kadulla.

Kävelin pari kilometriä ihan ymmällä. Miten tyhmä olin, olisi pitänyt tietää, näkihän siitä miehestä jo ulospäin, mitä hän halusi. Päätin, että en kerro kenellekään tyhmyydestäni.

Mutta miten taas kävikään. Sakut istuivat seuraavan kylän terassilla. “Muistatteko sen aamutakkimiehen ja kaksi koiraa?” “Kyllä, kyllä.” “Hän yritti äsken raiskata minut“, sain sanotuksi ennen kuin ääneni petti. Jatkoin matkaani kiireesti ja virnistin: “Ainakin sain kahvini.”

Amerikkalainen herra takanani hidasti vauhtiaan ja alkoi kertoa, että kävelee joka vuosi yhden pätkän, ystävänsä kanssa. Nyt Burgosiin asti. Heidän molempien vaimot tulevat lentokoneella Burgosiin heitä vastaan. Kerroin mitä olin kokenut muutama vartti aikaisemmin. Mutta surun murtamalla äänellä mies jatkoi: "Tyttäreni kuoli ja yritän löytää vastauksen miksi. Tiedän, että sitä ei tule." Ystävänkin lapsi oli kuollut ja he ovat valinneet caminon surunsa väyläksi. Hän ei ehkä enää kuullut, kun yritin lohduttaa: “Syy löytyy varmasti. Ehkä tyttäresi on onnellisempi siellä toisella puolella. Ei tarvitse kokea edes sellaista, mitä minulle juuri tapahtui.” Tiedän, että kuolema ja vakoilulaitteiden löytäminen eivät ole verrattavissa samana päivänäkään, mutta oma kauhuni oli vasta nousemassa. Tietysti myös häpeä.

Auto pysähtyi takanani. Frederik oli jättänyt reppunsa terassille ja pysäyttänyt espanjalaisen auton: “Onko totta mitä kerroit meille äsken? Emme voi uskoa. Miten voit nyt?” Olisin kuvitellut hänen menevän tarkastamaan aamutakkimiehen seurantalaitteita ja kotia, mutta hän olikin huolissaan minusta. Luuli minun lopulliseesti murtuneen. Lupasin ehkä mennä tekemään ilmoituksen poliisille miehen valvontalaitteista.

Eräs ranskalainen, joka puhui yllättävän hyvää englantiakin, oli useina päivinä ohitellut minua. Aloin kertoa hänellekin tapahtuneesta, mutta hän puhui Jumalasta - kävelee niin kauan kuin Jumala suo. Hän kertoi yöpyvänsä hotellissa, kun kyselin tietoja seuraavista hostelleista. “Eikö sinulla ole rahaa? Tässä.“ Hän työnsi 10 euroa käteeni ja oli jo mennyt. Siinä osoitus, että ei kannata valitella, jokaisella on oma taakkansa tällä tiellä.

Kaupungin laidalla näin pienen poliisiaseman. Seinällä komeili 25 nuoren ihmisen valokuvat: Terroristas de Eta. Kaikilla poliiseilla oli pistooli vyöllä. “One man, only one man?”, ihmetteli yksi poliiseista. Viisikö niitä olisi pitänyt olla minua kopeloimassa? Computer. He kai ymmärsivät, että joku oli varastanut läppärini. Minut vietiin sitten poliisiautolla kahden poliisin saattamana kaupungin pääpoliisiasemalle. Kerroin raiskausyrityksestä. Eniten olin kuitenkin kauhuissani miehen valvontakameroista. Kun illalla uupunut nainen tulee yksin, voi mies seurata lähestymistä neljän eri aseman kautta. Mitä nuorelle ja väsyneelle tapahtuu... tunne oli hirveä, että meitä tarkkaillaan jonkun olohuoneesta.

Syyttelen itseäni tapahtuneesta, mutta niin poliisilla kuin kanssakulkijoilla on ymmärrystä: “Monet espanjalaiset haluavat auttaa toivioretkeläisiä ja tarjoavat kotonaan syötävää ja turvaa. Ei ole ollenkaan ihme, että menit herran kotiin.”

Poliisiasemalla sain jonotusnumeron ja jäin istumaan. Haettiin tulkkia. Kymmenen poliisia kuuntelee. Odotan. Sitten tullaan kertomaan, että minun pitää jäädä kahdeksi päiväksi Burgosiin ja tultava Suomesta myöhemmin vielä todistamaan ja tunnistamaan mies. Kun yksi poliisi oli jo sitä ennen kehottanut pistämään kengät jalkaan: “Poliisiasemalla ei saa esiintyä paljain jaloin”, otin reppuni ja kajautin: “Se siitä. Lähden jatkamaan toivioretkeäni.” Naispoliiseille tuli hätä, he veivät minut ylempiin kerroksiin ja alkoivat sitten itse kirjoittaa protokollaa. Pyysin heitä edes varaamaan minulle huoneen hostellista, sillä se täyttyy nopeasti ja Burgosissa on vain yksi kolmen euron majapaikka.

Kaikkiaan neljä tuntia tuhraantui poliisien kanssa. He eivät voi tehdä mitään, jos ei ole todisteita ja allekirjoitustani kaikissa papereissa. Ymmärsin sanoja prostituutio, penetration. Tulkki kertoi, että he lavastavat naisen sinne illalla. Jos poliisi menee suin päin, ehtii mies piilottaa valvontakameransa. 

Manasin vielä suomalaista passia, missä kaikki on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi. Se on liian monimutkainen espanjalaisille poliiseille. Poliisi Alavus/Polisen/Alavus. Europeiska Unionen.

Kaksi poliisia lähti saattamaan minua ja saattoivat sisälle asti. Hostelli on aivan uusi, suuri ja keskustan keskustassa. Burgosin keskusta on kävelyalueena ja kuin jostain kuvakirjasta. Ilma on kaunis, jalkoihin ei enää satu. Ensi viikolla alkaa matkan toinen jakso ja se tarkoittaa pelkkää tasankoa kuten Pohjanmaa. Mesenata - pöytä. Sopii hyvin retriittiini, ei tarvitse pelätä kaatumista ja voin keskittyä miettimään elettyä elämääni.

Kuulin illalla koko sadan toivioretkeläisen majapaikassa: Marketta Horn sinua odotetaan alhaalla. Olin jo lähes unessa, mutta lähdin hissillä alas. Kaksi siviilipukuista poliisia pyysi minua mukaansa tunnistamaan raiskaajaa. Kuinka ollakaan törmäsin taas Frederikiin: “Ajattele, istuin jo neljä tuntia poliisiasemalla ja nyt he haluavat minut vielä tunnistamaan talon.” Frederik säpsähti ja sanoi kertovansa minulle jotain tärkeää myöhemmin, mutta tulee nyt mukaani. Kävin vetämässä vaatteet pyjaman päälle ja lähdin pitkin hampain. Sitten selvisi, että majapaikkaan ei pääse sisälle enää 22.30 jälkeen. Siviilipukuinen seksikäs naispoliisi ja nuori mies lupasivat tulla hakemaan meitä aamulla.

Frederik oli päivällä palannut kylään ja nähnyt miehen virittämiä valvontakameroita kadulla. Hän oli kirjoittanut lappuja eri paikkoihin: Naiset varokaa. Kylässä on raiskaaja.

Majapaikassamme hän oli sattumalta tavannut irlantilaisen tytön, jota sama mies oli hätistellyt auton kanssa, tarjonnut kyytiä, kutsunut kotiin. Rose oli kävellyt 38 kilometriä sinä päivänä, koska se oli hänen viimeinen päivänsä. Hän oli hyvin väsynyt ja senhän mies tietysti näki seurattuaan häntä valvontakameroineen. Illalla Rose oli lähtenyt kertomaan majapaikan vastaanottoon epämääräisestä miehestä ja sattumalta saanut Frederikin tulkikseen.


19.5. Burgos - todistajana oikeudessa raiskausepäilyksestä, Civil Guardian

No, kolmestaan aamulla odotimme poliiseja, jotka tietysti olivat myöhässä, eksyneet. He ajoivat meidät kylään ja istuttivat penkille taloa vastapäätä. Luscia, seksikäs salapoliisimme, viiden sentin punaiset korot, napahousut, täysi meikki ja tissit lähes paljaina, soitti ovikelloa. Koirat haukkuivat vähän aikaa, mutta kukaan ei avannut. Ei naapureistakaan kukaan aukaissut ovea. Ja miten olisi avannut, kun meidät istutettiin kadun toiselle puolelle penkille mukamas tunnistamaan.

Ajoimme takaisin Burgosiin, kadehtien katselimme auton ikkunasta vaeltajia. Meidän käskettiin odottaa iltaan, jolloin pidetään oikeusistunto klo 17. Rose perui lentonsa, sillä hän piti miehen kiinniottamista tärkeänä. Hän toimii Dublinissa naiskauppaa selvittävässä virastossa. Salapoliisi Luscia tarjosi meille lasillisen valkoviiniä. Pyysin häntä mukaani kirjastoon selittämään tilanteen, sillä kirjastossa saa käyttää tietokonetta vain tunnin, mutta ei auttanut hänen salapoliisikorttinsa. Tunnissa piti kirjoittaa vuorokauden tapahtumat.

Niinpä Frederik tarjosi odotellessa lasin punaviiniä ja kertoi elämäntarinansa: peruskoulun jälkeen leipurin oppiin, sitten töihin posteljooniksi, siviilipalvelus, samassa logistiikkafirmassa isänsä kanssa. Hän oli löytänyt puolalaisen naisen netin kautta tekstillä "en ole mikään pölyimuri" ja vuoden kirjeenvaihdon jälkeen tavannut hänet kasvotusten ensimmäistä kertaa juuri ennen lähtöään compostelalle. Hän näytti kamerasta oikein kuvia rakkaastaan. Santiagosta palattuaan alkaa hän etsiä uutta työpaikkaa ja tekee päätöksen, ryhtyykö isäksi puolalaisen kahdelle lapselle.

Frederikillä on viimeiset totuudet asioista, hän kertoi minulle jopa elämän merkityksen: jos kuusi asiaa on kunnossa, ei seitsemäs, seksuaalisuus, tuota ongelmaa. Yritin selittää hänelle tantraa, mutta se ei selvästi ole hänen alansa. Hänellä on taipumusta sosiaalityöntekijäksi, koska otti kylpytakkimiehen niin vakavasti ja ryhtyi auttamaan meitä pyyteettömästi.

Illalla klo 17 meidät haettiin uudestaan hostellista. Mies oli kuin olikin löytynyt ja vangittu. Jouduimme istumaan kolme tuntia raastuvan odotushuoneissa. Siellä istuskeli vielä viisi vartiomiestä, kolme siivoojaa, meillä saksan ja englanninkieliset tulkit, kaksi salapoliisia Luscian lisäksi. Nuo ihmiset saavat oikein tuntipalkan, oliko asiamme niin tärkeä?

Vaikka olin jo kaksi kertaa antanut lausuntoni, jouduin raastuvassa selittämään kaiken vielä kerran. Viisi viranomaista korkean pöydän takana ylhäällä, lautamiehet vasemmalla ja oikealla. Juuri kuin Suomessakin. Lausuntoni äänitettiin, kirjattiin, tulkattiin. Yksi lautamies, mies, halusi tietää tarkalleen, mitä kautta mies oli rutistellut rintojani. Lopuksi kiitin espanjalaista oikeuslaitosta, että asia otetaan vakavasti. Lusciakin sanoi jo huomanneensa, että aamutakkimies on sairas. Hänen asuntonsa tutkitaan vielä ja saan Suomeen tiedon, mitä hänelle tapahtuu.

Illalla hostellissa australialainen rekkakuski istui vastapäätäni syömässä. Litran olutpullossa oli vielä vähän jäljellä ja hän kaatoi  sen kuksaani. Hän kertoi kuulleensa huhuja, että jotain erikoista oli tapahtunut kylässä ennen Burgosia. Voihkin hänelle, että menetin nyt kaksi päivää, irlantilainen Rose jopa 600 euroa, koska ei ehtinyt lennolleen ja joutui ostamaan uuden lentolipun Madridista. Tämä australialainen hiljeni: “Muista, että yksi askel lähimmäisesi hyväksi on enemmän kuin tuhat askelta Santiagon suuntaan.” Päätin taas kerran, että vastedes en enää puhu koko tapahtumasta. Suostuin oikeusistuntoon Rosen takia ja niiden nuorten tyttöjen takia, jotka  ehkä joutuvat vielä tuon iäkkään palomiehen pahoinpideltäväksi.  

Australialainen lahjoitti minulle kirjeen, jonka oli saanut Ranskan puolella luostarista. Kauniista ohjeista hän oli osan jo opetellut ulkoa:

1. Olet siunattu, jos camino aukaisee silmäsi näkemään näkymättömän.

2. Olet siunattu, jos se mikä sinua askarruttaa eniten ei saavukaan vaan saapuu muiden mukana.

3. Olet siunattu, jos muistellessasi caminoa, näet sen täynnä nimiä ja uusia alkuja.

4. Olet siunattu, koska olet huomannut, että oikea camino alkaa vasta lopussa.

5. Olet siunattu, jos reppusi tyhjenee tavaroista, koska et tiedä, mihin saat mahtumaan niin paljon tunteita.

6. Olet siunattu, jos huomaat että yksi askel taaksepäin auttamaan toista on arvokkaampaa kuin sata askelta eteenpäin välittämättä niistä, jotka kulkevat vierelläsi.

7. Olet siunattu, jos sanasi eivät riitä kiittämään caminon jokaisessa kivessä piilevää ihmettä.

8. Olet siunattu, jos etsit totuutta ja teet caminosta elämäsi ja elämästäsi caminon - kuten hän joka on Tie, Totuus ja Elämä.

9. Olet siunattu, jos caminolla tapaat itsesi ja lahjoitat aikaa ilman kiirettä ja näet sydämellä.

10. Olet siunattu, jos ymmärrät että caminoon kuuluu paljon hiljaisuutta ja hiljaisuus on täynnä rukousta ja rukoukset johtavat sinut isän luo, joka odottaa.


20.5. Hontanas - 32 kilometriä

Tänään taas läpi ekologisen autiomaan, kuten saksalainen juristi Manfred keittoa lämmitellessämme ilmaisi asian. Kävelimme ensin moottoritien reunassa ja sitten keskellä vehnäpeltomerta - ei saaria ei rantaa. Utelimme hänen kanssaan erään unkarilaisen ammattia: “Kerron aina, että olen puuseppä, koska ihmiset tulevat muuten kateellisiksi, koska firmani menestyy niin hyvin Unkarissa.”

Olen kävellyt kahden lammastilan ohi ja kerännyt hahtuvia. Kiertelen niitä varpaideni ympärille, kuten eräs englantilainen opettaja neuvoi. Olisin itsekin tiennyt vanhan konstin, jos vain olisin huomannut muistella. Vieläkään ei kävely ole nautinto, joka askel - vaikka ei satukaan - on tuskaa. Mutta miten ihana tunne aina iltasella, kun pääsee perille. Kuntoni on yhtä hyvä kuin muillakin.

Iltapäivisin kylien terassibaareissa on sama tunnelma kuin laskettelukylissä Italian alpeilla - miehet istuvat olutlasiensa äärellä helpottuneina päivän urakasta.

Käveltävänäni oli 760 km. Nyt on Santiagoon 445 kilometriä jäljellä. Sain Frederikin kaverilta Samilta, joka joutui palaamaan Burgosista Konstanziin takaisin töihin, opaskirjan lainaksi, ja nyt vasta alan tietää, missä liikun.

Yövyin kylän ylläpitämässä hostellissa. Se oli lähes tyhjä, meitä oli vain kaksi naista. Ranskalainen kirjanpitäjä kertoi jääneensä työttömäksi eikä kotonakaan ollut mitään tekemistä. Niin hän päätti lähteä pyörällä Santiagoon ja ajaa kesäkuun lopulla taas takaisin. Hän oli hyvin tarkka siitä, että en vain kuorsaisi ja lämmitti vielä spriikeittimellään meille teetä.

 

21.5. Boadilla del Camino - 29 kilometriä

Via Dolorosa

Vehnämeri jatkuu, samoin lankasuora asfalttitien viereen jäänyt Jaakobin polku. Koska maa kumpuilee jonkun verran, tuntuu tosiaan kuin kävelisi keskellä aavaa merta ja laajat laineet aaltoisivat ympärillä.

Haikeana katselen ohi kiitäviä busseja. Sellaisessa istun itsekin muutaman viikon kuluttua ja kärsimys on ohi.

Mitä muuta erinomaista näimme ja koimme tällä legioonalaisten pätkällä? Mielestäni emme yhtään mitään. Se oli jalkojen siirtämistä toisen eteen, sitä samaa edestakaista liikettä uudestaan ja uudestaan. Auringonpaistetta ja lämpöä. Ei mitään muuta. Mutta onneksi eteemme ei heitetty myöskään minkäänlaisia vaaroja tai kiusauksia. (Tapani Tukiainen Kivipallo, Matkalla Pyhiin 2005)

Edellisessä majapaikassa asui mies, jonka jäsenissä tuntui olevan tonnin painot. Liikkeet hitaita ja raskaita. Aamulla keittiössä seurasin hänen raskasta oloaan. Varmastikin hänen vaimonsa oli kuollut ja mies tuli caminoon suremaan. Kun hihkaisin hänelle: “Bon Camino” hänen lähtiessään, kirkastuivat kasvonsa ja yhtäkkiä miehen ulkonäkö muuttui. Miten voisimmekaan elää niin, että emme tarraudu mihinkään - ei ihmiseen, ei asiaan, ei tavaraan, mikäänhän ei ole pysyvää?

Kesä on pitkällä. Heinä on kaadettu, voikukat ja sireenit kukkineet.

Tänään näin ensimmäistä kertaa aurinkopaneelit! Vanhanaikaiset sähköjohdot halkovat maisemaa, mustat paksut jotikat. Ja koko päivän paistaa aurinko! Tuulimyllypuistoja näkee korkeimpien vuorten päällä, mutta kaikissa hostelleissa vesi lämmitetään sähköllä. Vain yhdessä majapaikassa oli teksti: Käytä säästäen, että muillekin riittää.


22.5. Carrion de los Condos

Tänään nukun ensimmäistä kertaa nunnien ylläpitämässä hostellissa kirkon yhteydessä. Minulle tarjoiltiin heti teetä, kun tavallinen itkuni pääsi valloilleen kuultuani majapaikan varmistumisesta.

Iltapäivisin täytyy ristiä kädet ja kiittää siitä, että tänäänkään minua ei tarvinnut tuoda ambulanssilla, tänäänkään ei tarvinnut pyytää keneltäkään vettä tai ruokaa, tänäänkin jaksoin kantaa reppuni. Selviän. Mutta joka päivä selviäminen on yhtä suuri ihme!

Melkoisesti alkaa muodostua rutiineja. Aamulla keitän kuksaani kupin neskahvia ja syön patonkia ja leipää, työnnän vaatteet reppuun ja sitten kävelemään. Kaikkeen kuluu vartti. Tänään oli kaunista, kun aurinko nousi keltaisena. Aamuisin myös linnut pitävät melkoista konserttia. Iltapäivällä sitten majapaikassa vartin lepo ja nopeasti pesemään vaatteita, että ne ehtivät kuivaa. Supermercado aukeaa klo 17, sieltä ostan pussillisen Knorrin keittoa, juustoa ja leipää, tomaatin ja appelsiinin. Enempää ei jaksa kantaa. Punaviiniä tekee joskus mieli, mutta pullollinen on liikaa ja baarissa taas yksi lasi maksaa tuplaten.

"Vähitellen totuimme siihen, että pyhiinvaeltajan oman pienen maailman muodostavat sänky ja reppu. On oikeastaan hyvin rauhoittavaa, kun pystyy täysin hallitsemaan omat tavaransa, repun sisällön, ja vetäytymään omaan pikku kotiinsa makuupussin uumeniin." (Pirkko Probst, 2002)

Illalla meitä istui 30 eri maalaista toivioretkeläistä aulassa ja rappusilla, kun kolme rauhaa ja rakkautta säteilevää nuorta nunnaa soitti huilua ja kitaraa. He kertoivat miten vaikealla matkalla olemme, kaikilla meillä on ollut syy lähteä kävelemään ja syy kyllä kirkastuu. Yksi nunnista kiersi siunaamassa meitä kaikkia koskemalla otsaamme. Yksi meistä käänsi sanoman englanniksi, toinen ranskaksi.



23.5. Terradillos de los Templarios - sadepäivä, 17 kilometriä kävely ilman pysähdyspaikkaa

Ja aamulla satoi. Iloinen maanviljelijöiden puolesta - miten Luoja onkin hienosti järjestänyt kierron, huolehtinut että kaikkea riittää kaikille. Mutta meille näky oli hirveä: Edessä oli 17 kilometrin vaellus ilman mitään - pelkkää viljapellon reunaa. Reitistä oli varoitettu jo ennen Burgosia: “Muistakaa ottaa vettä, muistakaa ottaa ruokaa.” Ja raskaan monotonisen kävelyn lisäksi tuli sade ja kylmyys!

Selvisin jopa kolmanteen hostelliin saakka, 26,3 kilometriä. Seurassa matka kului rattoisasti. Yhden pätkän kävelin Dr. Coocien kanssa. Osoittautui, että tämä papiljottipäinen korealainen, alati naurava 55-vuotias kirjallisuuden opettaja asuu Roomassa diplomaatin vaimona. Hän oli käynyt Helsingissä tyttären opiskellessa venäjän tulkiksi Pietarissa. Tytär päätti kuitenkin ryhtyä tanssijaksi. Poika ilmoitti viime kuussa menevänsä naimisiin, johon äiti: “Et voi, minulla ei ole nyt rahaa ostaa sinulle asuntoa.” Koreassa vanhemmat ostavat pojalle asunnon hänen mennessään naimisiin.

Jo edellisessä hostellissa seurasin eri näköistä kiinnostavaa vaeltajaa. Ilmeni että Margit Nurnbergistä on joogaopettaja ja kasvissyöjä. Etsimme yhdessä hostellin ja kuinka ollakaan: Täällä asuu se suomalainen Mervi Turusta, josta monet ovat kertoneet. Hän puhkuu voimaa, saman ikäinen kuin Margit ja minä. Hän on käynyt espanjan tunneilla, kuntosalilla kahdeksan vuotta, hölkkää ja on löytänyt samaa rytmiä käveleviä kavereita.

Koska on sunnuntai eikä mitään mahdollisuutta ostaa ruokaa, päätin ensimmäistä kertaa osallistua pyhiinvaeltajien illalliselle. Ruokasalin kuusi pyöreää pöytää tuli täyteen, me saimme Margitin kanssa seuraksemme äidin, joka kävelee tyttärensä kanssa sekä itävaltalaisen biologian opettajan Annan, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja, mutta jostain syystä en ole koskaan jutellut hänen kanssaan. Ymmärsin illan päättyessä, miksi en. Yritin rajoittaa keskustelun vaeltajien motiiveihin ja vaikutelmiin. Olin tehnyt jo iltapäivän keskusteluissa pyykkivadin ääressä selväksi, että näen vain ekokatastrofia ja länsimaisen sivilisaation tuhoa. Anna kertoi: “Jos huomaan kukan vehnämeren pientareella, iloitsen siitä yhdestäkin kukasta.” Häntä pohjusti Mervin saksalainen ystävä: “Jumala on sanonut: tehkää maa teille alamaiseksi. Miten voidaan ruokkia miljoonat, jos meillä ei ole monokulttuuria?” No eipä siitäkään kannattanut juttua jatkaa. Anna kertoi kävelevänsä niiden ikäistensä ystävien puolesta, jotka eivät pysty enää rankalle pyhiinvaellukselle itse lähtemään.

Illalla päätin, että omassa elämässäni en tästä lähtien aiheuta enää itse itselleni vaikeuksia. En ota itseäni suurempia projekteja. Elän istuen keinutuolissa, katsellen miten Pelargonia kasvaa ja lypsän vuohia. Haluan hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ja sitten luin Mervin vaellusopasta. Ohjeet satuttivat sitäkin enemmän, että opas on, vaikkakin lainattu Turun kaupunginkirjastosta, Findhorn Pressin kustantama. Findhorn on skotlantilainen maailman suurin henkinen ekokylä ja oppaan nimi oli lupaavasti: A Practical and Mystical Guide for the Modern Day Pilgrimage Camino Frances (John Brierleys)

Jos naurat, sinua saatetaan pitää hupsuna.

Jos itket, sinua pidetään tunteellisena.

Jos autat toista, saatat joutua sekaantumaan.

Jos näytät tunteesi, näytät muille oman itsesi.

Jos kerrot ideasi ja unelmasi joukoille, saatat menettää muiden kunnioituksen.

Jos rakastat, otat riskin että sinua ei rakasteta.

Elämällä otat riskin että kuolet.

Jos yrität, saatat epäonnistua. 

Mutta suurin vahinko elämässäsi tapahtuu, jos et ota mitään riskiä

Ihmiset jotka eivät ota riskejä, saattavat säästyä kärsimyksiltä ja surulta. Mutta he eivät opi, tunne, muutu, kasva, he eivät todellisuudessa edes elä. He ovat kahlinneet itsensä orjiksi, joilla ei ole minkäänlaista vapautta. Vain ihminen, joka ottaa riskejä, on todella vapaa.
 


24.5. Bercianos del Real Camino (1700-luvun pappilassa yhteisruokailu ja liikaa viinitarjoilua)


Annoin unkarilaisten kirjastonhoitajien taas yllyttää itseni kilpajuoksuun seuraavaan majapaikkaan. He lähtevät aina ensimmäisinä, kuiskaillen taskulampun kanssa pakkaavat reppunsa, nauttivat aamiaisen. 

Havaitsin kilpailevani taas refugion paikoista. Keksin ajan säästämiseksi jopa syödä aamupalaksi varaamani bogadilloksen kävellessä. “Onko tämä hoppuilu mitään pyhiinvaellusta?” kysyin itseltäni. (Tukiainen)

Tie oli tasaista asvalttia ison tien varressa. Olin edellisessä paikassa hautonut jalkojani kuumassa suolavedessä ja ehkä siksi jalkani olivat vielä aamulla turvoksissa. Jalkoja tulisi hautoa kylmässä vedessä, kuulin myöhemmin. Kävely oli vaivalloista. Poikkeuksellisesti sementtisiä penkkejä oli pystytetty kilometrin välimatkoin. Anna kertoi niiden olevan aamuisin liian kylmiä ja päivisin liian kuumia istumiseen. Päästyämme Bercianokseen kello oli vasta 12. Anna tilasi minulle valkoviinin, vino blancon, en muistanut siinä tuskissani edes niin tavallista espanjan kielistä sanastoa. Mukaan tuli lämmitettyjä oliiveja. Hän hieroi wieniläistä ekosalvaa jalkoihini, sanoi, että en saa vaatia itseltäni liikaa ja oli varma, että kyllä vielä tapaamme. Hän iloitsi terveydestään ja jatkoi matkaa.

Yövyin ainutlaatuisessa 300 vuotta vanhassa pappilassa. Vapaaehtoinen espanjalaispariskunta syleili ja suuteli jokaista vuolaasti. Mies kertoi olevansa itsekin pyhiinvaeltaja ja jääneensä hostelliin auttamaan, koska siellä ei muita ollut. He olivat valmistaneet salaattia ja perunakeittoa jo ennen meidän tuloamme ja viiniä tarjottiin rajattomasti. Tietysti vapaaehtoinen maksu kaikesta.

Istuin korealaisen eläkkeelle jääneen everstin vieressä. Ihmettelin korealaisten nuorten rikkautta, miten heitä on niin paljon ja he kulkevat niin hienoissa varusteissa. Kenraalin mukaan Japani on rikas, mutta ihmisillä on pienet talot ja pienet autot, mutta Korea on köyhä, kuitenkin ihmisillä on isot autot ja isot talot. Hän ei tuntenut englantilaista sanaa pacifist.

 


25.5. Mansilla de la Mulius (sain kolmanneksi viimeisen sängyn)

Lähdin pappilasta viimeisten joukosta. Pappila toimi lahjoitusvaroin ja ainut kielto koski heräämistä: "Kukaan ei nouse ennen klo 7." Pitkään kanssani yhdessä kulkenut tsekkiläinen pariskunta alkoi tapansa mukaan otsalampun kanssa pelmuta jo kuudelta, vedellä vetoketjuja ja pitää vessan ovea auki saadakseen valoa. 

Päivällä jouduin kulkemaan pitkään heidän lähettyvillään. Keskustelu oli kovaäänistä. Välillä kävi mielessäni, että hyvä tapella täällä, kun puolet energiasta kuluu jo pelkkään kävelyyn. Jatkossa ajattelin, että ehkä he harjoittelevat jotain roolihahmoa. Sitten takanani hiljeni. Pitäisikö minun jäädä tarkistamaan, että eivät tapa toisiaan?

Mutta täällähän he ovat taas seuraavassa majapaikassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä hostellissa meitä on kolme suomalaista naista, Mervi ja kokki (biologian opettaja) Leila Kolarista. Hän oli lähes vielä kauhistuneempi kaikesta näkemästään ja kokemastaan kuin minä: “Caminon aika on alle viidessä vuodessa ohi. Kaupallistunut. Monotoonista.” Hänen on välillä vaikea hengittää, kun viljelijät levittävät traktoreillaan hyönteismyrkkyjä viinitarhoihin. Myös eriarvoisuus caminolla lisääntyy, kun erilaiset hoitajat alkavat tarjota palvelujaan.

Mervin kanssa kinaamme aina kun tapaamme: “Miksi kannat tavaroita olkapäällä, miksi sinulla ei ole kunnon kenkiä, miksi ei sauvoja, miksi noin paksu pusero?” Selitän, että jos olisin valmistautunut niin kuin hän, en olisi koskaan saanut lähdetyksi. Olen matkassa näin ja sillä siisti. Selviän samassa ajassa joskin tuskien kautta.

Muistelin Pasi Krökkin kirjoitusta Jyväskylän Ylioppilaslehdessä (2004): Pitkälle vaellukselle lähdettäessä on hyvä valmistautuminen tärkeää, joten aloitin omat valmisteluni hyvissä ajoin lähtöä edeltävänä aamuna ostamalla vaelluskengät, rinkan ja makuupussin. Espanjan maantiekartasta etsin St. Jean Pied de Portin sijainnin, josta vaellukseni oli määrä alkaa.

Mervin on oltava Santiagossa jo 8.6. ja hän lähti päivää minun jälkeeni Pamplonasta. Hän on maksanut lennosta Helsinki - Frankfurt - Bilbao ja takaisin 240 euroa eli lähes puolet vähemmän kuin minä laiva-, juna- ja bussimatkastani. Junamatka tulee vielä bussimatkaakin kaksi kertaa kalliimmaksi.

En ole mikään salaliittofani, mutta kun 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa oli raitiotie joka kaupungissa, ostivat öljy-yhtiöt  eri kaupunkien raitiotiet toisensa jälkeen, saivat kaikki paitsi San Franciscon raitiotien ja - lopettivat sitten kaikki raitiotiet. Ympäri Eurooppaakin on paljon kiskoja, mutta junia liikkuu harvakseltaan ja hinnat ovat korkeita. Massa vaatii vain kolmanneksen energiasta kun sitä liikutellaan kiskojen päällä, jos verrataan kumipyörään. Milloin Eko-Eurooppa kulkee kiskoilla?

Yhden junakiskon ali meidän oli eilen kuljettava. Siinä kulki juuri superjuna, joka kyllä jätti luontoon melkoisen melusaasteen. Minä istuisin vaikka puuvaunussa, 50 kilometrin tuntivauhdissa, jos siten junalipun hinta olisi edes yhtä edullinen kuin lentokoneen!

Yöpaikassa antoi hoitoja saksalainen luontaishoitaja. Näin hänen pitävän sormiaan ihmisten olkapäillä, keskittyvän siihen ja tähän. Illan mittaan hänen ympärilleen kerääntyi vankka kuulijajoukko, ehkä kaikki olivat saaneet avun. Kun hän oli riittävästi kertonut omista saavutuksistaan, kysyin minun jalkapohjistani. Hän kokeili jalkojani ja pyysi hakemaan ne kengät, joilla vaellan. No sepäs ei ollut ihan helppo juttu, sillä satoi kaatamalla ja oli juostava sisäpihan halki nukkumatiloihin. Koska olin lähtenyt huoneestani tapani mukaan sukkasillani, oli eräs ranskalainen mies kantanut minut sylissään sisäpihan poikki. Nyt ei ollut aikaa leikkiä avutonta ja vedin sukat jaloista ja juoksin hakemaan kenkiäni ilman miehistä kantoapu. Sillä aikaa tohtori oli muotoillut sideharsosta tumput ja alkoi pyöritellä kenkiäni. Vastasin hänelle: “Kyllä, olen ikäni käyttänyt puukenkiä, joissa on muotoilu, joten lättäjalkaa ei ole.“ Hän liimasi teipillä Karhu-lenkkareideni pohjallisen alle päkiän kohdalle korokkeen ja pyysi tekemään kierroksen pihalla. Välähti heti päähäni. Sitähän se oli. Olin jo vaistomaisesti etsinyt kävellessäni kiviä ja ruohotuppuja, joilla pehmitin keskijalan astuntaa. Ehkä elämä tästä helpottuu!

Huomenna olen Leonissa. Ostan jo siellä bussilipun Santiagosta Pariisiin, että varmasti pääsen täältä hetimmiten lähtemään. 

 

26.6. Leonin kirjastossa

Toivon että saan illemmalla vielä toisen tunnin aikaa, sillä kone on hidas ja haluaisin korjailla kirjoitus- ja ajatusvirheitä aikaisemmista kirjoituksistani. Monissa tietokoneissa on ollut jumittuneita näppäimiä eikä kaikista suomalaisista kirjaimista tietoakaan.

Päivät ovat yhä rankkoja. Äsken Leoniin tulon täytti tuska. Ehkä enemmän siksi, että minuun tarttui muiden kiihko - jospa viimeinen makusija menee juuri nenäni edestä, jos pidän tauon tai istahdan tälle penkille. Mutta kolme tuntia saapumiseni jälkeen oli vielä puolet peteistä varaamatta. Huomenna alkaa kuitenkin Jaakobin polun vilkkain jakso. Monet aloittavat vasta täältä, Leonista, koko pyhiinvaelluksen. Edessä on kaksi nousua 1,5 kilometrin korkeuteen ja tiedossa suuren suuria makuusaleja. Ihan innolla odotan.

Hostellista oli lähes kahden tunnin kävely bussiasemalle ja sitten seuraavana aamua kävelin taas lähes bussiaseman ohi Santiagon suuntaan. Jos olisin suunnitellut paremmin, en olisi edes yöpynyt Leonissa, mikä ei ollut kaupunki eikä mikään, varsinkaan iki-ihanaan Burgosiin verrattuna.

27.5. Villadangos (seuraavaan kylään olisi ollut 3 vielä tuntia)

Busseja Santiagosta Pariisiin kulkee vain maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joten joudun lähtemään Espanjasta jo perjantaina, jos aion ehtiä Pariisiin 15.6.  Jää kaksi yötä Pariisissa, jos aion ehtiä Tukholmaan lähtevään bussiin... Ei kovin houkuttelevaa, varmaan jossain puistossa. Ja juuri syntymäpäivänäni, minkä halusin niin viettää Santiagossa. Se tarkoittaa myös, että kolmena päivänä on käveltävä yli 30 kilometriä, jotta ehtisin Santiagoon 11.6. Kaikkien saapuneiden nimet luetaan seuraavana päivänä katedraalissa, joten jos haluan kuulla omani, on oltava perillä jo 10.6.

Saksalaisen oppaan mukaan olisin tätä vauhtia Santiagossa jo 9.6., jolloin kuutena päivänä kävelen yli 25 kilometriä ja kahtena yli 30. Se on kuitenkin varma, että enää 15 yötä, nousen loppumatkasta vaikka bussiin.

Kun on paljon aikaa muistella menneitä päiviä, sänkyjä, ihmisiä, ikävöin jo joka ikistä pyhiinvaelluksen päivää! Kokemuksena tämä on kuin yksi elämä. Jalkasärkyjä ja monokulttuuria en enää menneestä muista. Tavatut ihmiset tuovat hymyn huuleen. Jokainen rehkii itsensä puhki ja lepää iltapäivän. Siinä tulee esille monenlaisia puolia ja hyvin henkilökohtaisia ominaisuuksia. Aasiassa meitä ei koskaan vedetty fyysisesti näin piippuun, emmekä koskaan nukkuneet näin ahtaissa tiloissa.


 

28.5.

Tänään lähdin jo ensimmäisenä hostellista, pimeään kello kuusi, koska päässä alkoi pyöriä kiekko - viha koko maailmaa kohtaan. Hostellissa sattui olemaan TV ja koko salillinen espanjalaisia vaeltajia koko illan huutamassa jollekin potkupallo-ottelulle.

Sain kuulla Suomesta, että Kela on poistanut minut sosiaaliturvan piiristä syystä, jota ei kerrota, Like on maksanut 50 prosenttia veroja kirjani myynnistä ja tililleni on tullut vain 2100 euroa koko kirjasta (1300 kpl), kahden vuoden työ.

Koetan elää tulojen mukaan. En olekaan yöpynyt yli neljän euron hostelleissa, valmistan 60 sentin Knorrin keiton päivälliseksi ja syön patonkia. Täytyy kai jättää juusto ja tomaatti väliin, että päiväbudjetti ei ylity. Vahinko, että niin kovalla työllä ehdin ostaa bussilipun täältä pois. Olisin toki voinut peukuttaa Pariisiin ja sieltä Tukholmaan.

Auringon nousu oli taas kaunis, ja mitä minä tein: kävelin kohti pimeyttä, Finisterne - Finis terrae, eli minne keskiajalla uskottiin maailman loppuvan, Santiagosta vielä kolme päivää kävellen Atlantin suuntaan. Finisterre on monelle koko matkan päämäärä. Se oli jo keskiajalla, vaikka Jaakobin luut olivat löytyneet meren rannasta lähellä Santiagoa, mikä sai minut epäilemään, että monet lähtivät maailmalle ihmettelemään sitä, minne maailma loppui. Kolumbushan purjehti Amerikkaan vasta vuonna 1492. Minulle tämä mitä täällä näen ja koen, on jo pahempaa kuin maailman loppu, en mitenkään halua jatkaa Santiagosta, vaikka aikaa jäisikin. Aurinkohan nousee idästä!!! Haluaisin kävellä kohti auringon nousua, en laskua - en kohti pimeää taivaanrantaa.

Tänään kävelin alkuperäistä pyhiinvaellusreittiä, valitettavasti sen viereen oli rakennettu valtatie nro 120 ja rekkojen melu oli huumaava. Niitä on koko matkan ajan kulkenut tasaisena virtana. Muuten tie oli kaunis, suuret tammet reunoilla, välillä sementtinen kastelukaukalo tuntikausia vieressä ja kanava toisella puolen.

Sitten tie kulki metsikköön. Ihailin yllättäviä maisemia haltioituneena: punahiekkainen polku, molemmilla puolilla keltaisia ja sinisiä kukkia valtoimenaan ja tien päässä häämöttivät lumiset vuoret ja hups: päässäni musteni. Löin jalkani kiveen, kaaduin reppuni kanssa ympäri. Vedin itseni maata pitkin polun sivuun ja tiesin: tähän loppui tämän tytön camino. Polvi, kyynärpää ja poski tuntuivat verisilta. Mutta: makasin, nostin ohikulkijoille kättä, söin appelsiinin ja alle tunnissa olin taas tiellä.

Miten täällä kukaan voi kääntää katseensa sisään, keskittyä rukoukseen!

 

28.5. Astorga - hostelli isossa linnassa

Astorgassa sain nukkua neljän hengen huoneessa. Tanskalainen Göran antoi jalkahierontaa. Hänkin oli kauhuissaan, minkälaisilla kengillä liikun, minkälaisilla sukilla. Hän kertoi matkaavansa uskonnollisista syistä, mutta yrittää tyhjentää päätään, ei ajatella mitään. Hän kuulosti tekevän tietoisesti juuri sitä, mitä minä olen joutunut tekemään olosuhteiden pakosta: Nostan nyt tämän jalan ylös, etsin sille paikan kivikossa, nyt nostan tämän jalan. Matka etenee niinkin, vaikka kyllä tuntuu menevän hitaasti.

Jalkani ovatkin hänen hierontansa jälkeen yhä paremmat. Saa nähdä, miten selviän huomisesta laskusta. Sain hostellista joltakin unohtuneet sandaalit, 40-numeroiset, mutta niillä pääsen iltaisin kävelemään.

Astorgan vastaanotossa minulle yritettiin kertoa jutasta, ymmärsin juntta, mutta selvisihän sitten vähitellen, että suomalainen Jutta oli vapaaehtoisena töissä hostellissa. Hänen jänteensä olivat tulehtuneet ja hän vietti lepopäiviä. Saksalainen kuvausryhmä oli pyytänyt kaunista vaaleaverikköä esiintymään dokumentissaan. Jutta oli 22-vuotiaana kävellyt caminon ensimmäistä kertaa ja se oli hänelle niin ratkaiseva kokemus, että kun hän on nyt 27-vuotiaana perustamassa perhettä ja ostamassa taloa, haluaa hän kävellä matkan ja miettiä.

Astorgassa kävin mainostetussa Museo de los Caminossa. Kuvittelin näkeväni, miten matkalaiset ovat vuosituhannen aikaan asuneet, syöneet, miten pukeutuneet. Oppaissa kerrotaan, miten rosvot ja sudet (?) ovat vaanineet pyhiinvaeltajia ja jos mikäkin kuningas asettanut turvamiehiä. Triacastellassa on jopa pyhiinvaeltajien vankila...

Mutta museo oli täynnä erilaisia ristiinnaulitsemistapoja, maalauksia pyhistä ja ylhäisistä, kultaisia ja hopeisia ehtoollismaljoja ja krusifikseja, neitsytmarioita, kuninkaallisia valtaistuimia, pieniä pulleita alastomia lapsipatsaita. Miksi kärsimystä niin paljon? Papeilla (miehillä) oli poikkeuksetta raamattu kädessä, naisilla lapsi sylissä.

Alan epäillä koko tätä pyhiinvaellustouhua. Miksi 1000 ihmistä päivässä olisi saapunut Santiagoon 1200-luvulla, kun oli tarjolla muitakin pyhiinvaelluspaikkoja kuten Jerusalem ja Rooma? Luulen että Suomesta asti miehiä lähti katsomaan, minkälainen on paikka, jota kutsutaan maailman lopuksi. Sana kiiri, että Santiagosta näkee, minne aurinko häviää, minne maa loppuu. Eivät he kai tulleet jonkun Jaakon luita katsomaan tälle vaivalloiselle tielle?



29.5. Foncebadon - matkan korkeimmalla kohdalla 1560 m, yö itävaltalaisten pappilassa

Tänään vanhin poikani täyttää 34 vuotta. Toivon että hän pysyy kilttinä ihmisenä! Ei onnistunut tekstarin lähettäminen, vaikka kuinka monen vaeltajan puhelimesta yritettiin. Minulla on puhelin ja laturi mukana, mutta jätin sim-kortin Tuunalle. Piti ostaa espanjalainen sim-kortti, mutta en voi kuvitellakaan täällä puhelimen käyttöä. Jos joku sattuisi soittamaan espanjalaiseen numerooni, pystyisin vain itkemään. Vaellus on intensiivinen kokemus ja vain tälle blogille voin kertoa rauhallisena päivien yllätyksistä.

Hienoa vaellusta tänään täydessä auringonpaisteessa, otin jopa aurinkoa eräässä metsikössä. Polku kulki kyläraunioiden läpi, kaiken värisiä kanervia ja maisemat vain paranivat 28 kilometrin aikana. Tulimme ihan ylös. Mutta taas: tänne vuorelle tulee jostain syystä kuudet eri sähköjohdot. Ne eivät ole mitään siistiä lähes näkymättömiä johtoja, vaan kaikki vuosisadan vaihteesta, suuria kuin pystyyn nostetut jättiläishetekat. Mustia johtoja. Espanja voisi hyvin hypätä yhden kehitysvaiheen yli eli sen ei tarvitse uusia vanhoja todella hirveän näköisiä sähkönsiirtotapojaan, jos joka kylässä olisi oma aurinkojärjestelmä.

Tuulimyllyjä näkyy kiitettävästi. Vuonna 2008 jopa WWF ylisti Espanjaa nopeasta tuulienergian kehittämisestä. Vuoden keskikulutuksesta 11 prosenttia ja huippuaikoina jopa kolmannes energiasta tuotetaan tuulivoimalla. Sateisina vuosina vesivoimankin osuus nousee 20 prosenttiin.

Aika kiinnostava, miten ihmiset kommentoivat kulkuani. Äsken kaksi metrinen itävaltalainen Heinrich, jonka kanssa olemme jo viikon nukkuneet samoissa tiloissa, huuteli kaljapöydästään: “En ymmärrä, miten voit lyhyillä jaloillasi kävellä niin nopeasti, yhtä nopeasti kuin minä näillä." Eräs mustaihoinen Elisabeth kysyi: “Voiko olla totta, että kannat käsilaukkua olkapäälläsi? Voi meitä naisia.” Mervihän oli lähes vihainen, että minulla ei ole keppejä ja kaksikin laukkua roikkuu olkapäiltäni, vaihtelen niitä puolelta toiselle. Ei ole kuulemma ihme, että en pidä kävelemisestä.

Kerroin aikaisemmin riitelevästä pariskunnasta, jonka kanssa olemme kulkeneet monia päiviä melkein samaa tahtia. Pesin pyykkiäni kirkon rappusilla majapaikassani. Pariskunta oli jo päiväunilla, mutta sitten mies tuli juttelemaan. He ovat tsekkiläisiä, mies anestesialääkäri ja vaimo diakonissa. Nyt heillä näyttää menevän taas rattoisasti. Ehkä se on vain tsekkiläinen keskustelukulttuuri, kysyyhän moni suomea kuunnellessaan, että mitä te aina tappelette.

Eräästä autiotalosta asteli nuori pitkätukkainen tyttö, joka englanniksi kertoi, miten hienoa täällä olisi asua. Kun minäkin aloin kertoa unelmieni ekokylästä - huomasimme, että suomalaisia olemme! Ahvenanmaalainen Katariina aikoo kävellä Finisteriin saakka. Hän valmistuu Tukholmassa ergonomiksi. Myöhemmin istuimme molemmat keittiössä pilkkomassa vihanneksia yhteistä illallista varten, kun muut vielä nukkuivat.

Toinen pariskunta, joka kulkee lähes samaa vauhtia, on ranskalainen vihannesfirmansa myynyt pariskunta. Vaimolla on parkinssonin tauti ja hän joutuu kävelemään lähes poikittain ja kädet vapisevat. Mutta aina hän jaksaa kysyä, miten jalkani, onko hyvä, tarvitsenko jotain.

Hermostuttava on unkarilainen kirjastonhoitajapariskunta, joka ei osaa oikein mitään kieltä. He menevät sormilla pöytää eteenpäin, näyttävät kelloa 2 ja lähtömerkkejä. Siis puoliksi elekieltä. Tänään kun en muistanut millään kielellä mitä on kantapää, päätin olla kertomatta kenellekään, että kantapäiden takia linkuttelen, olisi niin nolo vain osoittaa niitä...

Hostelli on itävaltalaisten kunnostama. Nuori saksalainen poika oli yksin isäntänä. Kuka tahansa voi ilmoittautua näihin paikkoihin, käydä viikonlopun koulutuksen, ottaa vieraat vastaan, valmistaa ruoan ja siivota. Varmastikin kiitollinen loma ihmiselle, joka pitää korkeista erakkomaisista paikoista. Hän kertoi, että Espanjassa ei kukaan uskaltaisi kantaa maan lippua repussaan - korkeintaan maakuntansa lippua. Lipunkantajaa haukuttaisiin heti fasistiksi. Sepä selittää, miksi täällä on niin paljon grafiitteja tai paremmin töhryjä seinillä vapaan sen ja tämän alueen ja maakunnan puolesta.


30.5. Ponferrade - Jouko Tyyrin muistokivi hostellin pihassa!

Rautaristillä

Saavuin jo aamulla seitsemän jälkeen Cruz de Ferron luo. Vuosisadan ajan ihmiset ovat kantaneet kiven kotoaan tälle caminon korkeimmalle paikalle. Toin jostain matkan varrelta oman kiveni, koska en tiedä, mistä Suomessakaan olisin sen hakenut. Ehkä Mankkaan Vehkamäentieltä, missä alkoi tieni, jota kulutukseen keskittyvä valtiomme ei hyvällä katsele. Sen  olen valinnut seitsemättä sukupolvea ajatellessani.

Opaskirja neuvoi miettimään kiveä laskettaessa:
Olkoon tämä kivi symboli niistä suurista vaivoista, joita olen nähnyt toivioretkelläni, lasken sen Vapahtajan ristin juurelle ja toivon, että kun joskus päätetään minun elämästäni, hyvät työni painavat vaakakupissa enemmän.

Itse Cruz de Ferra ei vaikuttanut rauhan tyyssijalta. Sinne tulee asfalttitie kahdesta suuresta kaupungista ja koko alueella on suuret piknik-alueet, sementtiset pöydät ja penkit. Japanilainen Nikon heilui kivien päällä, kännykkä toisessa kädessä ja kamera toisessa.

Jatkoin hiljaa matkaani. Korkeimmalta huipulta, 1531 metriä, tulimme alas puoleen kilometriin vajaassa kolmessa tunnissa. Vähän yksi sun toinen tuntuu olevan rampa. Laskut eivät ole vain jyrkkiä, vaan myös täynnä kiviä - ei mitään pyöreitä möllyköitä, vaan neliöitä, teräviä kuin veitset. Mutta eihän kenenkään ole pakko valita polkua - asfalttitie kulkee vieressä.

Eilen minua ohitteli pari kertaa mies, josta en ollut varma - saku vai englantilainen ja puhuin kaikkea sekaisin. Aamulla ohitin hänet ja kerroin, että aina aamuisin pystyn kulkemaan kaksi tuntia nopeasti. Niinpä hän ohitteli myöhemmin, ojensi jopa kätensä, kun arastelin jyrkkiä laskuja kiviröykkiöissä. Jens toimi 1980 luvulla kirurgina ja tienasi niin paljon, että otti sapattivuoden ja matkusti Etelä-Amerikkaan. Perussa hän sponsoroi lastenklinikan, mutta kun palasi parin vuoden kuluttua, oli se muutettu poliisiasemaksi. Kylän naiset olivat tulleet heittämään ämpärillä vettä poliisien päälle hänet tunnistettuaan osoittaakseen pahoittelunsa.

Myös Jens on Osho-fani ja aivan erilainen kuin kukaan sadoista kohtaamisistani tähän mennessä. Jäimme juttelemaan aurinkoiselle penkille. Päässäni alkoi mustua. Hän osti cocacolat läheisessä baarissa. Kävin sillä aikaa oksentamassa nurmikolle juuri sitä ennen juomani veden. Sitten juoksin uudestaan oksentamaan cocacolan. Löysimme varjoisen paikan ja miten turvalliselta tuntui silloin, kun hän lääkärinä koetti pulssiani ja selitti auringonpistoksen vaikutuksesta verenkiertoon.

Läheisessä isossa hostellissa törmäsimme heti sisääntulo-oven edessä isoon kiveen:

Jouko Tyyri, Peregrino de Finlandia, 9.5.2001 en el camino


Olin sitä ihailemassa, kun kuului suomea. Kaksi nuorta tuli pyörillä ja heidän takanaan lisää saman näköistä porukkaa. Heillä oli iso valkoinen mersu huoltoautona, ei mitään pakaaseja ja tänne vain ilmaiseksi yöpymään. Sanoin suorat sanat, miten huippupyöräilijät häiritsevät meitä vaeltajia. Pyöräily caminolla pitäisi lailla kieltää. "Monet ajattelevat ihan toisella tavalla. Huudamme Salut ja vilkutamme," kertoi merkkivaatteisiin pukeutunut suomalaistyttö välinpitämättömän ylimielisesti. Mistä maailmasta he?

Ahvenanmaalainen Katariina oli sijoitettu samaan huoneeseen kanssani, meitä on neljä - lisäksemme yksi korealainen ja yksi amerikkalainen.

Katariinan teki mieli suomalaista perunamuusia ja makkaraa ja hän valmisti sitä niin suuren annoksen, että meitä oli iso joukko syömässä. Kutsuimme Jensinkin, joka päätti jäädä kanssamme samaan hostelliin. Syödessämme aulassa kuului kova ääni: “Marketta aus Finnland!” Huutajan lakki oli syvässä ja aurinkolasit peittivät kasvot enkä yhtään tajunnut, kuka hän voisi olla. No Helga, jonka kanssa lähdimme matkaan yhtaikaa Pamplonasta. Pahoittelin, että tiemme erosivat typerän innokkuuteni ja säästömentaliteettini vuoksi. “Sait varmaan mukavan jengin ympärillesi lähtöpäivänä?“, kysyin häneltä. Tiedän, että ne joiden kanssa sattumalta lähtee vaellukselle samana päivänä caminolle, ovat erityisessä asemassa koko matkan. Mutta Helga oli kävellyt kaksi viikkoa yksin, tavannut sitten herran. Mies paljasti, että he ovat ottaneet bussin "vain kaupungeissa...". Helga jätti eväänsäkin yleiselle pöydälle kenelle tahansa jaettavaksi.

Jouko Tyyrin hostellissa kukaan ei tuntunut nukkuneen. Patjat oli päällystetty sinisellä paksulla kernillä ja melu kadulta kova. Jens oli kantanut makuupussinsa nurmikolle pihaan, mutta siellä alusta oli ollut liian kova. Katariina käveli yöllä oleskelutilan sohvalle, koska liikennemelun lisäksi amerikkalainen tyttö, tukevahko, kuorsasi huoneessamme kovasti. Se oli ensimmäinen yö, kun en oikein nukkunut. Muuten nukahdan kuin tukki jo kahdeksan jälkeen ja ihmettelen, kun viideltä ei enää yhtään nukuta. Jos herään yöllä vessaan, nukahdan melkein jo välilläkin. Mutta kuorsauksen lisäksi oli liian kuuma.

"He olivat majoittuneet tähän luostarin vierasmajaan ja aamuyöllä hän heräsi viereisessä vuoteesta kuuluvaan kovaan korinaan. Tajuton Jouko Tuuri hengitti vaikeasti. Ambulanssi vei hänet sairaalaan, missä voitiin vain todeta tapahtunut. Äkillinen verenpurkaus vatsalaukkuun oli nujertanut hyvävoimaisen miehen. Joukon tytär Sanna tuli Suomesta hakemaan isänsä kotiin. Joukon tytär ja poika tulivat Matti Karttusen kanssa seuraavana vuonna ja vaelsivat loppumatkan Santiago de Compostelaan Joukon vaeltajapassi mukanaan." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)


 

31.5. Villafranca del Bierzo - 39 astetta, 36 varjossa

Kun aamulla valokuvasin sähköpylvästä, tuli pitkään takanani kävellyt amerikkalainen Carolyn kysymään, mitä ihmettä siinä on kuvaamista. “Katso näitä pylväitä, miten hirveästi johtoja ja vaikka miltä aikakaudelta. Nehän ovat vaarallisiakin. Kaupungissa on jopa kaksi atomivoimalaa”, puuskutin järkyttyneenä. Hän kertoi lomailleensa Kreikassa ja siellä oli kaikkien talojen katolla panelit ja vielä mustat säiliöt, joissa vesi lämpeni.

Carolyn kertoi muuttuneensa vaelluksen aikana. Kun hänen ystävänsä oli tehnyt matkan ja hänkin päättänyt lähteä omalle caminolleen, oli häntä kiinnostanut vain tavaralista - mitä ottaa mukaan. “Nyt olen löytänyt kokonaan uuden tavan elää. Miten paljon pelkkä käveleminen voikaan antaa. Ei tarvitse huolehtia vuokran maksusta tai laskuista, vain kävellä. Pienet asiat eivät enää vaivaa. Toivottavasti voin tehdä caminon uudestaan 22-vuotiaan poikani kanssa.”

Carolyn oli miettinyt aamutuimaan tunnin verran perässäni kävellessään, että olenkohan ollenkaan toivioretkeläinen käsilaukkuineni. Hänen mukaansa oikean ja vasemman puoleiselle aivolohkolle on hyväksi heilutella käsiään samalla kun ottaa askeleita: "Käsilaukku pois!"

Kun kerroin permaunelmistani, oli hän pitkään hiljaa, vähän ensin hymähtelikin idealismilleni, mutta alkoi sitten kertoa Michelle Obamanista. Yhdysvaltojen presidentin vaimo on muuttanut osan Valkoisen talon ruohokentistä puutarhaksi. Näin hän näyttää esimerkkiä koko Amerikalle, että pienelläkin teolla voi vaikuttaa ja että ruoan tuottaminen itse on tärkeää. Kun ostaa siemeniä kymmenellä dollarilla saa ruokaa tuhannen dollarin edestä.

Toinen amerikkalainen tyttö liittyi seuraamme kahvitellessa. Hän oli lentänyt Leoniin, kävellyt tunnin ja ajatellut: "Mitä järkeä koko hommassa?" Hän palasi Leoniin ja lähti uima-altaalle. Seuraavana päivänä hän tuli sitten bussilla seuraavaan kaupunkiin ja yrittää nyt uudestaan.

Suomalainen ikäiseni pariskunta (kirjastonhoitaja ja insinööri) oli nukkunut Ponferradessa suomalaisten nuorten pyöräilijöiden kanssa samassa huoneessa. Nämä olivat vallanneet koko huoneen ilmapiirin, aivan kuin kaikki puhuisivat suomea. Siinä oikein Nokialandian menestyksekkäät yksinvaltiaat, Pisa-kokeissa pärjänneet. Pariskunta oli pysytellyt hiljaa eivätkä kehdanneet edes kertoa olevansa myös suomalaisia.

Ulkonäköni on kyllä muuttunut melkoisesti. Useita kertoja olen ohentanut tukkaani, sillä tiheän tukan läpi ei pääse hiki haihtumaan. Kasvot ovat palaneet moneen kertaan, mutta mikä ihme, että vyötäröstä ei ole lähtenyt senttiäkään! En syö muuta kuin keittoja illalla ja patonkia juuston kanssa päivällä. Ehkä läskit lähtevät jostain muualta päin? Kiinnostava käydä lihastestissä palattuani. Kävin naistenpäivänä Heinolassa ja luvut ovat tallessa. Eräänä päivänä katsoin peiliin ja palasin takaisin: missä ovat ryppyni! Ehkä aurinko on paahtanut tai pöhöttänyt, mutta kasvoni olivat muuttuneet sileiksi.

Oppaan mukaan yksi matkan kauneimmista pätkistä alkaa Villa Franca del Bierzosta. Jäin kylään yöksi, sillä halusin nauttia jostain kauniista niin pitkän vehnämeren jälkeen. Ensin vein reppuni uuteen kunnalliseen majataloon, sillä toisessa yksityisessä ei ollut keittiötä, mutta nainen kunnallisen vastaanotossa ei antanut minulle alapetiä, vaikka vielä kaksi huonetta oli jopa tyhjillään ja aulassakin alasänkyjä. Pyysin häneltä rahani takaisin (kokonaista kolme euroa) ja kävelin takaisin toiseen, missä jo lähes kaikki ystävätkin pesivät pyykkejään sata vuotta vanhan rakennuksen kauniilla seinustalla, Katariinasta lähtien.

Pihaan saapui suurten reppujen kanssa väsynyt bulgarialainen pariskunta. Sisääntulossa käytiin äänekäs keskustelu ja he poistuivat äkäisinä tavaroita paiskien. Isäntä kertoi, että pariskunnalla ei ollut pyhiinvaeltajien passia, credentialia. Heidän on yövyttävä tavallisessa turistihotellissa.

Päätin levätä. Muut lähtivät kylälle etsimään hampurilaispaikkoja, koska sunnuntaisin kaupat ja monet ravintolatkin ovat kiinni. He viettivät hostellissa iltaa peregrinojen illallisella. Minä en ole enää kello 20 jälkeen kovin sosiaalinen ja vaikka en ollut syönyt koko päivänä, jäin sänkyyni valmistautumaan seuraavaan päivään.

Tuntui hirveältä maata sängyssä kahden päivän pakkopaastoamisen jälkeen, kun muut lauloivat pitkien pöytien ääressä ja esittelivät omaa kävelyään. Helga oli antanut yhden salamivoileivän, siinä kaikki.

"Joskus kuljimme päivällä sellaisen kylän läpi, jossa oli kauppa, mutta melko varmasti juuri silloin kauppias oli viettämässä siestaa. Alkuun suunnittelimme päiväohjelmaamme ja arvioimme, missä söisimme, missä lepäisimme. Kun suunnitelmat eivät koskaan pitäneet paikkaansa, luovutimme ja päätimme ottaa vastaan sitä mitä annetaan silloin kun on tarjolla. Tiesimme myöhemmin, että se on oikein hyvä ohje myös koko elämää ajatellen." (Pirkko Probst 2002)

 


1.6. O Cebreiro, koko Caminon suosituin hostelli, sata paikkaa, kiisin kuin siivet jalkojen

Mutta aamulla ei tuntunutkaan raskaalta ja päivästä tuli kaikkien aikojen ennätykseni! Saksalainen yritysjohtaja Karin oli katsonut netistä, että helle jatkuu vielä torstaihin ja lähdin sorteissa vaeltamaan. Ja mitä. Kolme tuntia kävelyä rotkossa. Kummallakin puolella korkeat kalliot, valo vain säihkyi ylhäisyyksissä. Ihan tärisin kylmästä. Alhaalla rotkon keskellä virtasi joki, välillä jopa koskena, suuret pajut reunoilla. Pajujen reunassa kulki meidän tiemme, ja meidän polkumme vieressä heti vanha asvalttitie - yllätys yllätys: vuoren seinä oli räjäytetty moottoritieksi! Kallion rinteet pystyi näkemään vain katiskaverkon takana. Välillä kävelimme viisi metriä moottoritien alapuolella, välillä 50 metriä yläpuolella.

Kävelin caminoni suurimman saavutuksen tähän mennessä. En ymmärrä, mitä kengilleni ja jaloilleni tapahtui. Kävelin lenkkareillani eivätkä jalanpohjani liekehtineetkään tulessa. Matkan varrella kaksi puolen kilometrin nousua. Olen kävellyt yhdessä päivässä kahden päivän matkan vaikeusasteikossa. Ylöspäin meneminen käy helposti. Kerran uin suuressa vuoristopurossa, vesi tuntui kylmältä ja ehkä se poisti tuskan jalkapohjistani.

Ennen Cebreiroa käveli yllättäen toinen tanskalaisista hoitajista, Brigitte, hotellista Hansin kanssa. Brigitte oli selvästi tulisesti rakastunut hollantilaiseen Hansiin, jonka jalkoja Estellen majapaikassa korealainen Dr. Coocie antaumuksella oli hoitanut. Brigitte kertoi uuden elämän alkaneen. Nyt hän on nähnyt, että voi tulla toimeen parilla t-paidalla ja housuilla. Kun hän pääsee takaisin Tanskaan, alkaa hän siivota ja lahjoittaa tavaroita pois. Hän kertoi myös, miten Tanskan kuningattarella on puutarha ja toimittajat antavat hänelle rauhan touhuta siellä omia aikojaan. Omavaraisuudessa on tulevaisuus! Brigitellä oli tuntu kuin hän olisi saanut kolme perhettä. Oman tanskalaisen perheensä lisäksi meidät, jotka olimme yhdessä Estellen hostellissa ja ne, jotka oli tavannut viime päivinä. Hans ei paljon piitannut puheistamme, nauroi ajatukselle, että naiset eivät haluaisi tehdä lapsia renttujen kanssa. Jätin heidät muhinoimaan.

Maja, Brigiten matkakumppani istuikin seuraavan kylän terassilla mehukas kana ja valkoviini edessään - ja kuinka ollakaan Ingan ja Tomin seurassa! Halailut olivat mittavat. He kaikki kulkevat pikavauhtia ja yhtäkkiä olin saavuttanut heidät! Tom on saksalainen yritysjohtaja, joka otti eron vaimostaan rakastajattaren luvattua yhteistä onnea. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi ystävätär, jonka kanssa hän jo kerran vaelsi koko caminon, päätti sittenkin palata miehensä luo. Epätietoisuus kalvaa mieltä. Tom ei puhunut muuta kuin saksaa ja Maja vain tanskaa. Ingan jalat olivat Estellessä täysin rakoilla, mutta kun tapasimme Beloradon supermerdcadossa, kulki tämä pitkä hoikka nainen kuin pikajuoksija. Tom on osallistunut kymmenen vuotta maratoneihin ja hänen kävelynsä oli melko omituisen näköistä. Ja vauhti lähes kuin viuhahdus.

Meni mihin baariin tahansa, tuntee siellä enemmän ihmisiä kuin Saarijärven Sokoksella. Kun jonkun kanssa on vaeltanut peräkkäin vaikka päivän paahtavassa vehnäpellossa tai rypenyt kivikossa, ykseyden tunne on valtava.

Huomenna alkaa pudotus ja se on sitten tämän vaelluksen viimeinen suuri lasku.

Jo tuhat luvulla Benedictus-munkit avustivat pyhiinvaeltajia ja vuonna 1072 kuningas määräsi perustettavaksi luostarin Cebreinoroon. Kävin siellä caminon vanhimmassa kirkossa, missä lopeteltiin juuri saksankieliselle bussiretkueelle pidettyä jumalanpalvelusta. Pieni kaunis kylä on täynnä ylellisiä ravintoloita ja matkamuistokauppoja, muuta siellä ei olekaan.

Kylän pappina toimi vuodesta 1959 Elias Valin, joka on koko uudenajan Jaakobin polun luoja. Juuri hän maalasi vuonna 1984 ne nuolet, joita me seuraamme ja kirjoitti jopa väitöskirjan Jaakobin polun merkityksestä.

Sama japanilainen mies, joka rautaristillä juoksenteli kännykän ja puhelimen kanssa, pyysi ottamaan valokuvan itsestään ja kaveristaan suurhostellin keittiössä. Olin juuri kaatanut keittoni joltakin jääneeseen peltipurkkiin, koska keittiössä ei ollut ruokailuvälineitä. Siirryin ulos syömään ja ihastelemaan maailman mahtavinta maisemaa - niin kauas kuin silmä siintää laaksoja ja kukkuloita, ei enää ylöspäin käännettyjä hetekoita eikä lainehtivia vehnäpeltoja, vain pieniä pelto- ja laiduntilkkuja, välissä aina puita ja jopa metsäpalasia. Tämäkö on Shirley MacLainen kirjassaan kuvaama pakkolaitos?

Kun vuorostani pyysin japanilaista Nikonia ottamaan valokuvan minusta ja maisemasta kuistilla, antoi hän kamerani kaverilleen, istui kaulailemaan viereeni. Hätistin oitis pois - vain maisema ja minä.

 

2.5. Triacastela - hirsitalossa tanskalainen isäntä

Aamiaiseksi patonkia ja juustoa, neskahvia, hampaiden pesu ja kohti pimeyttä. Laskeutuminen korkeuksista alkoi. Idässä mitä kaunein oranssi auringonnousu, mutta me vain kuin jonkin voiman vetäminä kohti länttä, missä valoa ei näy, pitkin asvalttista autotietä. 

Mutta eipä itäänkään olisi ollut pitkään helppo kulkea, sillä pian aurinko paahtoi kirkkaana kuin sähköisku - ei jälkeäkään lapsuuden keltaisesta auringosta, ohentuneen otsonikerroksen läpi tulee vain silmiä häikäisevää sädettä.

Kerkeling kirjoittaa: “Meistä katsoen Jeesus katsoo useimmissa kuvissa vasemmalle. Länteen, auringonlaskuun, yöhön, kuolemaan. Mutta hänen näkökulmastaan oikealle, itään, auringonnousuun ja elämään.”

Mutta mitkä maisemat aukenivatkaan päivän valjettua. Ilma oli niin kirkas, että 1500 metrin korkeudelta näkyi lukuisia pieniä kyliä, aluksi valoineen, sitten valkoisina pilkkuina, kaukana siinsi valkoinen massa kuin lämmin meri ja sen takana vielä siniset vuoret. Valkoinen oli pilveä laaksojen yllä. Peltoja ja laitumia ympäröivät puut ja välillä selvät metsäpalstat. Pieniä teitä kiemurteli pitkin rinteitä.

Käsittämätöntä, että siihen aikaan, aamulla seitsemän jälkeen, pieni papparainen kävelee vastaani jostain laaksosta, jota ei edes näkynyt: “Camino, no, no”, hän viittoi. Perässäni näkyi kaksi ryhmää. Olimme kaikki ohittaneet polun, josta meidän olisi pitänyt nousta toiseen laaksoon. Mistä Luojan ihmeestä tuo isäntä tuli! Vahinko ei ollut vielä suuri, mutta mitä jos olisimme laskeutuneet kaksi tuntia! Opaskirjassa varoitettiin, että Cebreirosta lähtien merkinnät ovat erityisen heikkoja.

Kävelin sinä päivänä kaksi muutakin kertaa harhaan. Olisi pitänyt arvata, sillä juuri Cebreiron kirkkoherra on se, joka alkoi ensimmäisenä merkitä koko 860 kilometrin caminoa keltaisilla nuolilla. Suutarin lapsilla ei ole ehjiä kenkiä…

Ikäiseni saksalainen nainen, jota en edes huomannut, oli nukkunut toissayönä samassa huoneessa, jossa meitä oli vanhassa hirsitalossa vain kahdeksan. Hän kertoi, että joku nainen oli oksentanut huoneessamme. Miehen tiesin, koska kahteen kertaan pesin lattian hänen sänkynsä vierestä ja toin aina tyhjän ämpärin. Hän kauhisteli, sillä pariskunta oli kutsunut häntäkin syömään ja ihmetteli mitä lienee illalliseksi. Sattui, että pariskunta oli tarjonnut minullekin ruokaa, otin ilomielin vastaan, mutta unohdin sen aamulla jääkaappiin!



3.6. Sarria - nyt enää 20:n kilometrin päivämatkoja ja ehdin Santiagoon 10.6.!!! Jäljellä 117,2 kilometriä


Galicien - ekoparatiisi?

Nyt kun jalat eivät enää pala tulessa kerran kahdessa tunnissa, en malta pitää pitkiä taukoja ja sitten väsymys iskee totaalisesti. Tulin Sarrion yllättävän suureen kaupunkiin jo kello 12. Olin jäädä pyöräilijän alle, väistin ja kaaduin kadun viereen pysäköidyn auton päälle. En vain jaksanut välittää enää mistään, vaikka olin kävellyt vain 19 kilometriä. Reitti piti olla helppo, mutta kiipesimme välillä pilvienkin yläpuolelle. Lämpöä on enää 15 astetta ja ilma muuttui pilviseksikin. Olin haaveillut ottavani aurinkoa ihan ilkosillani iltapäivisin loppumatkalla. Mikä onni, että kirkkautta kuitenkin riitti ylittäessäni viimeisen vuoriston!

Täytyy täsmentää puheita sivilisaation tuhoutumisesta. Maailma muuttui, kun pääsimme Leonin maakunnasta. Pikkukylät ovat huoliteltuja joskin lehmän paskassa. Puita on jätetty, ihailimme jopa 1500-luvun kastanjaa. Pellot ja niityt ovat tilkkuja, aina väliin on kerätty kiviaita tai jätetty puita ja pensaita. Kuljemme hyvinkin varjoisilla poluilla.

Jäin kaupungin hostelliin, 3 euroa. Keittiössä ei ole edes yhtä lusikkaa, kattilasta puhumattakaan. Netti ei toimi. Ranskalaiset pariskunnat ovat ottaneet minut suojatikseen, sillä ties kuinka monessa majapaikassa olemme sattuneet nukkumaan jo yhdessä. He kävelevät, istuvat viinillä, nukkuvat ja illalla käyvät syömässä neljän ruokalajin aterian. Olen ehkä niin pienen ja avuttoman näköinen.

Keskustelu heidän kanssaan on niitä näitä. Olen hyvin iloinen, että saan lähteä reppuineni minne huvittaa, ei tarvitse välittää ryhmästä eikä ainakaan jonkun 40-vuotisen avioliitto-onnen koossapitämisestä. Yksi pariskunta näytti erityisen harmoniselta. Cebreirassa kuitenkin vaimo heitti märät pyykit miehensä kasvoille, kun tämä yritti lähennellä. Mies oli päivällä kulkenut omaa tahtiaan ja pakotettuaan sitten illalla muut vielä yhden etapin eteenpäin. Osa oli joutunut tulemaan loppumatkan taksilla.

Tulee mieleen lähinnä synnytyssairaala, kun seurailen omaa ja muiden kävelyä hostellin lähettyvillä - jokaisella kivistää jostain, on pakko vain tikuttaa.

 

4.6. Portomaria - sadan hengen hostelli, keittiössä ei edes kattilaa

En käsitä, miten olen taas näiden ranskalaisavioparien seassa. Jo eilen päätin, että maksan vaikka enemmän, että pääsen omieni joukkoon. Kolme viikkoa olemme nukkuneet samoissa hostelleissa, ranskan kieleni ei riitä syvällisiin keskusteluihin - tai on onnistunut joidenkin kanssa - mutta tälle porukalle on tärkeää varpaiden vointi, seuraava ravintola, päivälliset. Aviopuoliset huolehtivat toisistaan hellästi ja tämä vaellus näyttää olevan ikuisen liiton sinetti.

Aamulla saksalainen arkkitehti Heinz kysyi, voisimmeko kävellä yhdessä. Mikäpäs siinä. Tähän mennessä olen lähtenyt aina ennen edellisen päivän keskustelukumppaneita, sillä olen huomannut, että jos kävelen porukassa, en muista keskittyä tai kehtaa pyytää breikiä ja väsyn liikaa. Kuten Jensin kanssa sain auringonpiston. Joskus haluan kävellä, kun toinen menisi kahville ja jotenkin on vain huolehdittava, että päivässä pääsee oman etappinsa. Joka päivä kävely ylittää kestokykyni ja tarvitsen kaiken keskittymistaitoni, että selviän ilman ambulanssia. 

Heinz on yksi niistä ihmisistä, jonka kasvoja ei muista, vaikka olisi nähnyt monta kertaa ja kertoihan hän monesta paikasta, missä olimme yhtä aikaa yöpyneet. Välillä juttelimme, välillä kävelimme hiljaa. Heinz oli käynyt katolilaisen poikakoulun ja osasi selittää tarkkaan, miten vakava on perisynti. Santiago on riittävän kaukana ja niin uskallettiin luvata, että siellä saa syntejä anteeksi.

Hän kysyi, onko vauhti minulle liian kova. Kahvilassa hän kertoi, miten ei voisi kävellä vaimonsa kanssa täällä. Vaimo oli saattanut hänet lentokentälle ja suuttunut, kun ei päässyt mukaan. Mutta vaimo jaksaisi kävellä vain 15 kilometriä ja alkaisi kiukkuilla jo heti kun väsyy. Kun hän on nyt yksin kävellyt kahdessa erässä koko reitin, voi hän valita sellaisia pätkiä, joihin hänen vaimonsakin pystyy. Lapsia heillä ei ole, kaksi kissaa. Hän sai lapsen koulukaverinsa kanssa, ystävätär muutti Amerikkaan ja meni naimisiin Yalen professorin kanssa eikä hän ole koskaan tavannut lastaan. Hän ei edes tiedä, onko hänen kirjeitään näytetty lapselle. Lohdutin, että tänä vuonnahan poika täyttää 18 vuotta ja voi valita, mitä tekee. Jokainen lapsi haluaa ainakin kerran nähdä isänsä.

Heinz kertoi kovasti naureskellen, että nuorena arkkitehtiopiskelijana he olivat tehneet Saksasta bussimatkan Suomeen. Suuri nähtävyys oli ollut Kerimäen kirkko: "Yksi kyläläisistä oli rikastunut Amerikassa, lähettänyt sieltä piirustuksen kotikylän kirkon rakentamiseksi ja rahaa. Työ oli aloitettu ja kolmeen kertaan jouduttu pyytämään lisää rahaa. Vasta kun kaikki oli valmista ymmärrettiin, että piirustus oli tehty tuumille ja he olivat rakentaneet senteissä." Nauroin itsekin. Siellä se tuntui kuin me suomalaiset olisimme hölmöläisiä.

Olin useita kertoja osunut samoihin paikkoihin kanadalaisen pariskunnan kanssa. Vaimo vaikutti ylpeältä, mutta mies tervehti aina hymyillen. Tänään aloimme jutella ja jouduin taas pyörtämään ennakkokäsityksiäni. Katy on kristillisen lehden toimittaja ja tutkinut caminon tuhannen vuoden historiaa. Pyhiinvaellusreitti on erikseen suunniteltu, jotta kristillinen maailma saatiin erotettua juutalaisista ja muslimeista. Jaakobin päivää juhlitaan 25.7., jolloin kaupungissa on suuri uskonnollinen kulkue. Edellisenä yönä poltettiin puinen moskeijan pienoismalli, joka kuvastaa islamin vallasta vapautumista! Tuon ajan pyhiinvaeltajat olivat suurimmaksi osaksi seikkailijoita. Myös rikolliset saivat valita joko vankilan tai Jaakobin polun. Kotiin palattua piti heidän esittää ohitettujen kaupunkien piispojen allekirjoitukset.

Katy oli kiinnostunut ekologisesta näkökulmastani ja lupasi lähettää ne artikkelit, jotka on jo julkaissut matkastaan.

"Espanjan romaaniset kirkot, katedraalit, luostarit ja kaikki niihin kuuluva kuvataide on eräs muoto Linnunradan tiestä. Niiden varhaisin ketju kohosi sananmukaisesti juuri pyhiinvaellusreitin etappeja merkitsemään, uuden kristityn maailman tukikohdaksi… vanha pyhiinvaellusreitti on ollut eräs Espanjan keskiajan tärkeimmistä valtasuonista, eikä sen aikaansaama “verenkierto” ole koskaan lakannut vaikuttamasta maan elämään. Linnundadantie ei todellakaan ole rivi vanhoja pyhiinvaelluskirkkoja ja hämärän perimätiedon varassa olevia marttyyrien hautoja, vaan sitä seuraamalla voi saada läpileikkauksen Espanjan historiasta. Sen ensimmäiset edellytykset luotiin siihen aikaan, jolloin niemimaa kuului Rooman provinsseihin ja varsinaisen ajankohtaisuutensa vuosisatoina se johdonmukaisesti kehitettiin kristityksi vastapainoksi Islamin maailmalle." (Sinikka Kallio-Visapää, Santiagon simpukka, 1952)

Tämän kaupungin vanha osa on 1060-luvulla padottu ja jäänyt veden alle, vain kirkko siirrettiin korkeammalle. Kaupunki on kaunis turistikaupunki ja siellä tapasin taas enemmän tuttuja kuin Saarijärven osuuskaupassa. Useimmilla on enää neljä päivää aikaa, ennen kuin lentokone lähtee Santiago de Compostelasta, mutta minä voin ottaa rauhassa.

Makasin sängyllä ja katselin lastenlasten kuvia. He ovat niin viattomia, niin aitoja. Miten toivonkaan, että he eivät antaisi tämän järjestelmän (länsimaisen sivilisaation) ostaa itseään ja omia aivojaan!

 

5.6. Ligonde - protestanttinen hostelli, vahvasti Jeesus-keskeinen

Palasin kilometrin taaksepäin saadakseni yöpyä protestanttien viisi vuotta sitten ostamassa talossa. Siellä on vain kymmenen makuupaikkaa, lisäksi kymmenen hätämajoitusta elokuvateatteriksi muutetussa autotallissa. Normaalisti on paikalla viidestä kahdeksaan uskovaista amerikkalaista talkoolaisina. Heinäkuun ensimmäiselle viikolle on vasta yksi vapaaehtoinen ilmoittautunut. Talo kuuluu Agabe-järjestölle, jolla on tuhansia jäseniä ympäri maailmaa. He yrittävät opiskelijoiden keskuudessa lukea raamattua ja miettiä, miten Jeesuksen oppeja voi soveltaa nykyaikana arkipäivässä.

Paikalla hääri amerikkalainen Espanjassa 20 vuotta lähetystyöyötä tehnyt pappi. Hän valmistelee dokumenttia compostelasta ja siitä miksi ihmiset sitä kävelevät. Useat ovat kuulemma löytäneet matkalla jotain, mutta se on ollut muuta kuin mitä he lähtiessään kuvittelivat. Suurin elämys on ollut yhteisöllisyys. Kotioloissa harvat puhuvat vieraiden kanssa, ei ainakaan niin avoimesti. Täällä kärsitään ja kidutaan joka päivä, nukutaan 50 ihmistä vieri vieressä ja niin yhteisöllisyys tuntuu luonnolliselta.

Katolilaisuus eroaa protestanttisuudesta papin mukaan opissa kiirastulesta. Paavi voi antaa syntejä anteeksi, jos henkilö tekee rukouksia tai kävelee Santiagoon. Maria Magdalenaa jne. palvotaan pyhinä, protestanttisuudessa vain Jeesusta.

Illalla meille näytettiin vielä elokuva Jeesuksen elämästä. Istuimme autotallissa huopiin kääriytyneinä, kieleksi valittiin saksa, koska meitä oli kolme saksan kielen taitoista.

Lähdin aamulla protestanttien hostellista sekavin tuntein. Vapaaehtoisten nuorten ryhmä Ohiosta oli kyllä kiinnostunut permakulttuurista ja mitä siitä selitinkään illallispöydässä. Tuntui kuitenkin pahalta, että protestantit tulevat perinteiselle katolilaisten pyhiinvaellusreitille kertomaan omasta uskonnostaan. Pahalta oli tuntunut jo aikaisemmin, kun näin hippie- ja joogahostelleja. Ei niidenkään hempeät värit ja koristeet sovi tälle tiellä. Nuoret puolustautuivat: "Ihminen voi kylvää siemenen ja kastella sitä, mutta vain Jumala saa sen kasvamaan."

Tilanne oli minulle merkillinen, sillä olen espanjalaisten ja ranskalaisten seassa ollut monina päivinä kuin ummikko. Ligondessa puhuttiin englantia, kaksi saksalaista katollaista uskonnon opettajaa eivät puhuneet muuta kuin saksaa, eivätkä kolme ranskalaista muuta kuin ranskaa. Joten minä sitten yhtäkkiä kääntämässä niin saksaa kuin ranskaa englanniksi…

6.6. Melide - rähjäinen kaupunki, 120 hengen hostelli - ja taas niiden ranskalaisten avioparien kanssa, koko päivä sadetta

Jens, saksalainen lääkäri istui seuraavassa hostellissa kaapien haarukalla kalapurkkia. “Peregrinojen illallinen on samanlainen joka kylässä ja siihen kyllästyy. Sitä paitsi espanjalaiset osaavat rahastaa,“ hän kertoi, kun ihmettelin hänen lääkärin palkoilla syövän hostellin keittiössä. Jenshän on ikäiseni, käynyt samaisen opiskelijaliikkeen ja seksuaalisen vapautumisen läpi kuin minä Saksassa 1970-luvun taitteessa sillä erotuksella, että hän osallistui täysin rinnoin marxilaisiin opintopiireihin ja ryhmäseksiin. Nyt hän viettää pienporvarillista elämää, vaikka Oshon ashrami Intiassa onkin seuraava matkakohde. Hänen vaimonsa on häntä 20 vuotta nuorempi, Hausfrau, ei matkustele, käy vain koiran kanssa kävelemässä, kuten hän kertoi. Heillä on kaksi noin 20-vuotiasta lasta. Minun kehitykseni on kulkenut melko lailla päinvastoin. Kun hän pyysi vielä viinille, olin jo toisessa kerroksessa. Naureskelin Jensille: “Elämäntilanteesi kuulostaa vähän liian pitkäveteiseltä.”


7.6. Arzua - kolmas sadepäivä

Istun hostellin nettihuoneessa, kun pöytiä aletaan järjestellä. Saksalainen pappi ja kymmenen tyttöä valmistelee ehtoollispöytää. Sain osallistua iltahartauteen. Tilaisuus alkoi tunnustuksella, miten ajatuksin, sanoin ja teoin olemme rikkoneet Jumalaa vastaan. Jeesuksen äiti oli neitsyt ja Neitsyt Maria on julistettu pyhäksi. Rukoilimme häntä. Nuoret lukivat vuorotellen Raamattua. Hyvin vakavalla naamalla.

Aamulla en voinut enää kuvitellakaan, että jäisin sänkyyn taas kuuntelemaan, miten 50 ihmistä supisee hämärässä, rapistelee muovipusseja, vetää vetoketjuja. Nousin jo kun ensimmäinen alkoi pakata reppuaan klo viisi. 5.30 olin baanalla, sillä keittiö oli lukittu yöksi ja niiden, jotka olivat jättäneet kananmunat ja aamiaisruoat sinne, odotti yllätys eteisen pöydällä. Söin appelsiinin ja patonkia. Ensin kävelin säkkipimeässä, edelläni kulki ryhmä lampun kanssa, mutta he häipyivät. Kokeilin askelia kohti pimeää kulkiessani. Takana, idässä, alkoi jo aurinko nousta.

Satoi ihan koko päivän, välillä kaatamalla. Sadepisarat pomppivat asvaltilla. Polulla ei tarvinnut enää kierrellä lätäköitä - siitä vain nilkkoja myöten rapaan. Kaikkihan oli jo märkää.

Espanjalaisille kyläläisille ei camino näytä olevan mikään riemunkiljahdus. Emmehän osta juuri mitään, koska repussa ei jaksa kantaa. Näpsimme valokuvia milloin kenenkin pihasta. Ei missään 760 kilometrin matkalla ole tuotu lautoja tai isoja kiviä helpottamaan kulkua kaatosateella. Päinvastoin. Niityt on aidattu, että ei vain kukaan etsisi kiertotietä. Monet baarit olivat sateella kiinni - kuka nyt haluaa rapaisia pyhiinvaeltajia kahvikupilliselle.

Kävelen mielelläni viittaan kätkeytyneenä omissa maailmoissani. Ihmetyttää missä kaikki muut ihmiset ovat sadepäivinä. Eilen näin koko aamupäivän aikana viisi vaeltajaa. Kuitenkin kaikki tutut ovat seuraavassa hostellissa iltapäivällä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Aamulla lenkkarini vielä tihkuvat vettä.

Taas ranskalaispariskunnat samoissa majapaikoissa. Hekin ovat hiljentäneet vauhtia, vaikka kuvittelin, että pääsen uusiin seuroihin nyt kun kävelen enää alle 20 kilometriä päivässä. Alan uskoa, että ranskalaisten pyhiinvaellukseen kuuluu yöpyminen perinteisissä kolmen euron makuusaleissa, sillä he ovat pariskuntia, joille hotellikaan ei olisi liian kallis. Äsken he ottivat omaan koneeseensa minunkin pyykkiä ja sain kuivia vaatteitta. Eräs aviomiehistä järjestää minulle majoitusta Pariisissa.

Galicia on kuin uusi maanosa. Täällä sataa joka päivä, kaktukset, palmut ja banaanit kasvavat. Maakunta - entinen kuningaskunta - on Espanjan köyhin, mutta minun mielestäni rikkain. Pikkukylissä ei näy juurikaan autiotaloja, vanhukset paimentavat lehmiä ja lampaita, työntelevät lastenrattaita. Leonin maakunnassa, Espanjan rikkaassa vilja-aitassa, oli autioita kyliä, vanhukset aamutossusillaan pitkästyneen näköisiä. Täällä on jokaisella puutarha - salaatit, sipulit ja perunat ovat jo kypsiä, peltotilkkuja, vettäkin saa taas juoda kyläkaivoista. Eukalyptusviljelmät kyllä tuoksuvat hyviltä, mutta ovat melkoista kuumaisemaa. Usein kävelykujia reunustavat vanhat puut, runkoja peittävät köynnökset. Tulee ihan pitsimäinen tunnelma kävellessä.

Pieni kiemurteleva kärrytie, reunoilla ikivanhat kastanjat ja kiviaidat. Vanha mummo kävelee risun kanssa kylätietä, lehmälauma rauhallisena perässä.

Mutta sitten taas juoma-automaatti. Kylmiä juomia saa vain miehittämättömistä ladoista. Naverrassa ja Leonissa ei vaeltajille myyty automaateista juomista ja syömistä, baareja oli tihemämpään kuin köyhäksi kutsutussa Galiciassa, vaikka vaeltajia on enemmän. Tätä eriskummallisuutta ei voi selittää muuta kuin että automaatteja kauppaavat yritykset toimivat tehokkaimmin siellä, missä on heikoin vastustaja.

Mietin aikaisemmin, että camino sopii itsemurhakandidaateille. On aikaa vielä harkita. Masentuneelle ei missään tapauksessa. Kävellessä ja yksin pähkäillessä olo sen kuin pahenee. Outo ympäristö ja käsittämättömät kielet lisäävät eristyneisyyden ja huonommuuden tunnetta.

Camino kannattaa tehdä myös, jos tuntee itsensä syntiseksi ja uskoo saavansa kävelemällä anteeksi niin kuin alkuperäinen tarkoitus oli. Buddhalaiset voivat tehdä prostraatioita, kristityt pyhiinvaelluksia, jos ei tunnu riittävän se, että Jeesus on ristiinnaulittu siksi, että saisin anteeksi.  Patikkamatka kannattaa tehdä myös, jos on kova puhumaan ja haluaa tavata paljon ihmisiä.

Hiukan puisevalta tämä keltaisten nuolien seuraaminen alkaa tuntua - eikö ihmisellä ole luovuutta? Kaikki on valmiiksi suunniteltua. Kyläläisten työtahti ei näytä perin raskaalta, mutta miten paljon viisaampaa olisi auttaa talkoolaisena luomuviljelijöitä Suomessa näin keväällä viisi viikkoa  kuin nostaa täällä jalkaa toisen eteen?

Lomaa ei myöskään kannata pilata lähtemällä tänne liikkeelle. Kauniimpi on kävellä alpeilla tai Välimeren rantoja, missä tapaa varmaan ystävällisempiä ihmisiäkin. Camino on ihmisille, joilla ei ole enää muuta tietä kulkea, niin kuin minä tunsin syvästi tälle tielle lähtiessäni.

 


8.6. Se on täytetty - enää 5,2 kilometriä Santiagoon. Tänään 35,4 kilometriä kaatosateessa

Jokainen varmaan iloitsee kauniista kaupunkiasunnostaan tämän kokemuksen jälkeen. Maalaiselämä näyttäytyy kurjimmillaan ja raskaana. Nyt kylissä on joko repaleisia lautoja ikkunoiden edessä tai kuraisia lehmäkujia. Asuttavan näköisiä viimeisteltyjä taloja ja pihapiirejä näkyy vain lähestyttäessä kaupunkeja. Ei paljon uskaltaisi edes maitoa juoda näistä tuotantolaitokista.

Jaksoin kävellä lähelle 36 kilometriä. Yövyin viisi kilometriä ennen Santiagoa hostellissa, jota myös lomakeskukseksi kutsutaan. Täällä on 300 pyhiinvaeltajalle paikka 8-hengen huoneissa, monet ruokalat, pesulat jne.

Vanhemmissa kirjoissa on moitittu hostellien tasoa, mutta koko matkalla ihan jokaisessa on ollut kuuma suihkuvesi, hyvät patjat, puhtaat huoneet. Korealaiset suihkuttelivat vielä alkumatkasta torakkamyrkkyä, mutta hekin huomasivat sen tarpeettomaksi. Galisiassa on annettu kaikissa kolmen euron hostelleissakin kertakäyttölakana ja tyynyliina. Hirveä kasa jätettä.

"Muhamettilaisia maureja vastaan käytävässä sodassa pohjoisen Espanjan kristityt tarvitsivat tuekseen sekä maalliset että taivaalliset apuvoimat, joten oman suojeluspyhimyksen löytyminen koettiin tervetulleeksi. Paavi laati todistuksen löytyneiden luiden aitoudesta. Apostoli Jaakob vanhempi ei pettänyt ja taistelussa vuonna 843, kristityt voittivat. Näin Jaakobista tuli Espanjan kansallispyhimys. Katolinen kirkko muistaa hänet yhtenä kolmesta Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista.

Runoilja Dante arvelee Jaakobia ja hänen hautaansa koskeneen suuren kiinnostuksen johtuneen siitä, että hänet haudattiin kauemmaksi isänmaastaan kuin yksikään toinen apostoleista. Haudasta tuli heti pyhiinvaelluksen kohde.

Maurien ja viikinkien ryöstelyt jatkuivat ja luille haettiin turvallisempi sijoituspaikka. Paikka sai nimen San Jago, Santiago. Lisänimi Compostela tuli tähti-ihmeestä, latinaksi campus stellae - tähtikenttä, tähtipelto, koska alueella asuva erakko oli löytänyt luut merkillisen tähti-ilmiön takia. Danten mukaan vain Santiagossa käynyt voi kutsua itseään aidoksi pyhiinvaeltajaksi, peregrinoksi.

Goethe on sanonut: Eurooppa on syntynyt pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan”. Vaellusreitin verkosto ja matkan yhteisyys loivat tunnetta yhteisestä maanosasta.

Hindut kokoontuvat pyhien jokiensa varsille, buddhalaiset luostareihinsa, muslimit Mekkaan. Jopa ateistit kehittivät aikanaan Leninin mausoleumin pyhiinvaelluskohteekseen." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä)

 

9.6. Santiago klo 9.00 - ja kirkonmenot klo 12

 

Yliopiston kirjastossa

Ihmettelin aamulla hostellin portista ulospäästyäni kahta ihmistä, jotka istuivat korkeiden rappusten yläpäässä jalat pystyssä. Täältäkö näkyy kuuluisa katedraali? Ja ketä he olivatkaan! Frederik ja Stephanie olivat kävelleet 67 kilometriä! Jalat olivat kuin pölkyt ja kuului vain hihitystä. Koko yö taskulampun kanssa. He halusivat yllättää itsensäkin ja ennen kirkon palvelusaikaa he olivat kävelleet 71 kilometriä yhteen pötköön!

Itse suuntasin linja-autoasemalle enkä kirkoon heti kun olin saanut pappilasta kunniakirjani. Halusin tietää, voinko aikaistaa bussilippuani. Kyyneleet nousivat silmiin, kun näin ensimmäiset rullaportaat! Minun ei tarvitsekaan enää jaksaa kiivetä!

Alan ihan suuttua itseeni. Olen yhden päivän Santiagossa, josta on unelmoitu neljä viikkoa ja istun jo kolmatta tuntia kirjaston netissä etsimässä aikatauluja Pariisi - Luxemburg - Köln. Kuvittelin, että matkatoimistot olisivat täällä auttaneet, mutta he välittävät vain Espanjan lippuja. Kaikki aikataulutkin tulevat espanjaksi, koska istun espanjalaisella koneella.

Lähden kuitenkin vaihtamaan perjantain bussilippuni Santiago - Pariisi jo huomiseksi, koska bussiasemalla kerrottiin, että se on mahdollista. En malta jäädä enää tänne, kirkoista en ole kovin kiinnostunut ja sydämestä viiltää aina kun näen meitä vaivaisia reppujen kanssa. Oman reppuni vein jo superhostelliin, seminariomiin, 10 euroa, vuosituhannen vanhaan isoon linnoitukseen. Koko ajan vettä kaatuu taivaalta. Santiagossa on vain 30 sateetonta päivää vuodessa.

Ehdin juuri täpötäyteen katedraaliin, kun jokapäiväinen palvelus alkoi klo 12. Aluksi lueteltiin, kuinka monta mistäkin maasta on saapunut ja mistä kaukaa he ovat lähteneet kävelemään. Nimiä ei enää lueta.

Mustaan nunnan asuun pukeutunut nöyrän oloinen nainen lauloi mikrofoniin, kahdeksan punaisiin pukeutunutta hurmaavaa harmaatukkaista pappia luki tekstejä ja jakoi ehtoollista. Yllätyksenä laskettiin metrin korkuinen uhrimalja katon rajasta, siihen sytytettiin suitsukkeet ja kahdeksan munkkia alkoi heiluttaa sitä kukin omasta köydestään pitkin satametristä kirkon sivukäytävää. Vauhti oli kova kuin lastenkeinussa ja mitä sitten - lopuksi ihmiset taputtivat! Kirkossa.

"Huipentuma on Botafumeiro, noin metrin korkuinen maailman suurin suitsutin, joka riippuu lujassa köydessään kirkon korkeimmassa kupolissa. Kuusi kirkonpalvelijaa hoitaa seremoniaa. Jokainen tarttuu omaan ohjailuköyteensä, tuli sytytetään suitsuttimen sisään ja se ohjataan kiihtyvään heilurikaareen pitkin kirkon poikkilaivaa kunnes savua ja tulta tupruava suitsutin kiitää huikeassa, ääripisteissään viisikymmenmetrisessä kaaressa yli kirkkotilan. Urut yltyvät soimaan pauhaavassa fortessa. Kaikki nauravat hyvillä mielin. Tämä voisi olla melkein sirkusta… proosallinenkin selitys… pyhiinvaeltajat olivat niin likaisia ja heidän paha hajunsa täytti kirkon, että temppelin ilmaa raikastaakseen joku keksi tämän huikean suitsukkeen." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)

Kaikki oli hyvin juhlavaa. Istuin itsekin marmorilattialla alttarin lähellä, koska iso kirkko oli täysi. Tuli mieleen Tiibetin Lhasan temppeli, jossa myös oli sivukammioita - niissä tietysti buddhalaisia pyhiä ja hirmukasvoja. Santiagon katedraalissa pystyi kiertämään myötäpäivään ja vertaamaan kymmeniä pieniä temppeleitä, Kristuksen kärsimystä, Mariaa ja ties mitä.

Näen yllättäen paljon tuttuja. Kaikki säteilevät tyytyväisyyttä. Vaellus kannatti, sai enemmän kuin oletti. Irti kotoa ja rutiineista. Aikaa olla itsensä kanssa. Joku mies vilkutti iloisesti ja vasta jälkeen päin muistin, että hänhän oli se, joka laski, kuinka monta kertaa päivittäin ohitti minut. Korealainen kenraali oli joutunut pitämään kolmen päivän lepotauon. Vaikka hän oli harjoitellut caminoa varten vuoden ajan 20 kilon repun kanssa ja reppu painoi nyt vain 16 kg, oli nilkka loukkaantunut. Nuori espanjalainen kertoi kävelleensä 28 päivässä ja kuullut meksikolaisen selvinneen 26 päivässä. Margit oli ottanut bussin. Jim oli odotellut jo kolmisen päivää eikä halunnut ollenkaan palata kotiin. Jensin näköinen mies seisoi kirkossa vastapäätäni, mutta ei nostanut kättään. Dr. Coocie oli jo Finisterrassa - siellä minne pyhiinvaeltajat ovat suunnanneet vuosituhansia, katsomaan tämän maapallon loppua, ei suinkaan pyhän Jaakobin löytöpaikkaa, Paenen lahtea Santiagon edustalla.



11.6. Pariisi, Basilique du Sacré-Ceur de Mont Martre, viimeinen pyhiinvaellusyö toi merkillisen valaistuksen!

Viimeisenä yönä luostarissa nukkuivat viereisessä huoneessa Maja ja Brigitte. He halusivat kävellä vielä Finsterneen. Aamulla samaan bussiin tulivat ketkäs muut kuin belgialaiset narkkarit. Olimme kaikki selvinneet. Ja ranskalainen aviovaimo, joka iski miestään rätillä tämän lähennellessä. Ilmeni että he ovat tavanneet netissä ja amoreuax - rakastavaisia. Ennakkoluuloihin ja tuntemuksiin uskon yhä vähemmän caminon kokemusten jälkeen. Harva on sellainen kuin miltä näyttää.

Saavuimme vuorokauden istumisen jälkeen aamulla Pariisiin. En saanut lipun hintaa takaisin, vaikka jonotin luukulle kertomaan, että jatkan matkaa bussilla vasta Kölnistä. Päätin ottaa junan Pariisista Luxemburgiin. Olin asunut Luxemburgissa viisi vuotta enkä ollut tavannut entisiä naapureita ja muita highsocietyn ilmentymiä 26 vuoteen. Poikani oli työmatkalla Strassburgissa ja tulisi myös Luxemburgiin. Kertoisin heille illalla, mitä äidilleni oli tapahtunut 60 vuotta sitten...

Pariisissa otin iloisena metron Pompidou-centeriin. Siellä olisi esitelty Kandinskin taidetta, mutta en voinut kuvitellakaan uusia vaikutelmia päähäni caminon vielä viedessä ajatukseni. Aloin jonottaa kirjastoon ja nettiin. Jono mutkitteli naru-uomissa parisataa metriä kadulla. Jätin raskaan reppuni odottamaan alkupäähän. ”Musta reppu, kirjaston oven vieressä, kuka on omistaja,” karjuttiin yhtäkkiä kovaäänisessä. Minunko?  Ryntäsin sisääntuloon, viisi kravattikaulaista vartiomiestä seisoo repun ympärillä, yksi tavallisissa vaatteissa. Näytän passini, kolme poliisia alkaa luetella numeroa puhelimiinsa: ”Mitä oikein ajattelet? Mitään tavaroita ei saa jättää yleiselle paikalle,” siviilipukuinen poliisi vetää minut sivummalle. ”Aioimme jo räjäyttää reppusi.” Levittelen hikiset vaatteeni kadulle. Saan vielä äkäisiä katseita. Palaan reppuineni jonon jatkeeksi.

Kirjasto on ennen näkemätön - kirjoja vain muutamia. Kirjasto on täynnä erilaisia koneita. Eri ikäiset ihmiset istuvat katsomassa elokuvia, surfaavat netissä, opiskelijat omien koneittensa ääressä.

Haaveenani oli tehdä piknik Eifeltornin nurmikolle. Matkalla kävelin St.Germanin ja St.Michelin houkuttelevien katukahviloiden ohi, patongit pursuivat kadulle, opiskelijoilla pyörämielenosoitus, aurinko lämmin. Ajatella, täälläkin voisi viettää lomansa, ei tarvitse rämpiä näännyksiin saakka Pohjois-Espanjan monokulttuurissa.

Koska olen bussissa valvonut edellisen yön ja seuraava ilta on vaativa Luxemburgin juhlallisuuksissa, päätän ihan maksaa hotellista. Netin mukaan Mont Martren lähellä saattaa löytää hotellin 35 eurolla. Ensimmäiset kyselyni paljastavat, että joka paikassa on täyttä. Seuraani liittyy mies valkoisessa asussa, kravatti kaulassa. Hänellä on ystäviä, joilla on hotellissa tilaa. Kävelemme tunnin. Kuulen, että hänellä on itselläänkin asunto, mutta se on studio, jonne ei mahdu kahta. Hän kyllä maksaa hotellini. Kyselemme molemmat Mont Martren basilikaa, missä ranskalaisten tuttavieni mukaan voisi ehkä yöpyä. Ei kuitenkaan ilman työhön osallistumista ja tuskin muutenkaan. Ranskalaiset pariskunnat olivat antaneet pitkän listan osoitteita kuultuaan, että minun täytyy odottaa Tukholmaan menevää bussia kaksi päivää Pariisissa. Miten ihana, että tiedän pystyväni kävelemään repusta ja jaloistani huolimatta vaikka kymmenen tuntia!

Saavumme Mont Martreen - ja kuinka ollakaan, sehän on se Sacre Ceur, iki-ihana valkoinen superkirkko Pariisin korkealla kukkulalla. Täälläkö voisi joskus pyhiinvaeltaja yöpyä! Aamupäivällä kävin jo Notre Damessa, mutta siellä vain vuokrattiin eri kielisiä opasnauhoja. Sacre Ceurissa minut opastettiin edessä seisovien nunnien luo. Näytin pyhiinvaelluspassiani. Mies hienossa puvussaan pyytää minua esittelemään hänet aviomiehenään. Nuori nunna kirjoitti paperinpalasille: Tule takaisin kello 20.30. Eihän se voinut tarkoittaa muuta kuin että heillä on jotain tiedossa! Joimme miehen kanssa lasillisen taitelijoiden piirittäessä meitä edullisilla muotokuvatarjouksillaan.

Kello 20.30 minut ohjattiin alttarin vierestä pienestä ovesta sivutiloihin, missä oli makuupaikkoja, joita nunnat kutsuivat boxeiksi. Maksoin kolme euroa ja täytin paperin, jossa vain kysyttiin etunimeäni ja mihin aikaan haluaisin rukoilla, kyse oli nähtävästi esirukouksista. Varasin ajan aamulla 5-6, koska silloin olen jo hereillä. Tilaa boxeissa oli käytävän kummallakin puolella kymmenelle naiselle ja miehelle. Viereisissä boxeissa nukkui yön aikana kolme tummaihoista virkailijan näköistä naista, miesten puoli oli tyhjä.

Aamulla sain käydä lämpöisessä suihkussa, automaatista sain kuksaani kahvia, nostin reppuni ja kävelin takaisin kirkon puolelle. Jäin istumaan etuosaan, kello ei ollut vielä seitsemää.

Oivallus

Tässä istun, Sacre Ceurin ihanassa basilikassa aamulla klo 7. Ympärilläni reppu ja varusteet - yhä märkiä hiestä ja sateesta. Kirkkoa siivotaan, pölyimurit pauhaavat. Joku lukee itselleen ääneen Isä meidän -rukousta sivualttarilla. Yhdeksän nunnaa, mustat huivit, valkoiset kaavut, marssii alttarille.

Halusin kävellä compostellan ja pieniä ihmeitä tapahtui joka päivä. Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä selvitä, ei edes varusteiden puolesta. Miten kuitenkin istun tässä - takanani 760 kilometriä ilman ambulanssia, kipulääkkeitä tai oikeastaan ilman kenenkään ihmisen muuta apua kuin neuvoja. Mikään huolehtivainen isoäiti muille en kuitenkaan voinut olla, omat kivut keskittivät voimat itseeni...

Miten näinkään kirkkaan unen Vissarionista juuri sinä yönä, kun seuraavana päivänä saavuin Santiago de Compostelaan. Halusin unessa antaa hänen kansainväliselle sihteerilleen eräästä hostellista Jeesus-videon, mutta siitä olivat vain kannet jäljellä. Vissarion opettaa, että Jumala ja Luoja on eri asioita. Luoja on tämä mahtava universumi, jossa kaikki toimii toisiaan tukien ja toisiaan tarviten. Jeesuksen syntyessä maailmaan tuli jotain, mitä siellä ei ollut aikaisemmin: rakkaus.

Siellä aamuhämärässä Sacre Cearissä olin mietteissäni. Kun olen ympäristöihminen, autan Luojaa. Pidän ekologisen jalanjälkeni minimaalisena ja paapatan joka paikassa muovipussien käytöstä. Mutta pyhiinvaellusta en olisi voinut tehdä ilman tahdon voimaa. Mistä tuli Tahdon Voima, kuka sen minulle antoi? Ehkä Jumala? En ole nähnyt häntä, mutta nyt olen nähnyt, että jostain tulee apua, jota osaan kutsua vain tahdon voimaksi. Mihin siis uskon - Tahdon Voimaan. Sitä voi kutsua Luojaksi, sieluksi, Jumalaksi. Se voi olla periaate, idea, valo, suunnitelma, universaalia intelligenssiä.

Tahdon voima tulee jostain syvemmältä kuin minuus. Kävellessäni ”minä” ei olisi enää pystynyt nostamaan jalkaa seuraavaan askeleeseen. Sitten tuli nuori pariskunta, kertoi iloisesti Suomessa käynnistään - ja minä taas jaksoin. Yllykkeitä oli monia - kaunis maisema, joskus suuttumus ylihinnoitellusta teestä, ilo perille tulosta. Kunhan vielä oppisin sen rakkaudellisuuden... Oppisin hymyilemään buddhalaista kannustusta ja arvostusta, säteilemään hyväksyntää rakkautta ympäristööni.

Santiago de Compostela -

Pyhä Sota, jonka muslimit hävisivät?


Kun kuulin kanadalaisen toimittajan mietteitä Galician pitsimäisillä kujilla siitä, miten camino toimi tuhat vuotta sitten ihmiskilpenä muslimeja vastaan, ylitti tieto käsityskykyni. Mitä ihmettä muslimeilla on tekemistä Espanjan pohjoisrannan kävelypolkujen kanssa? Miten keskiajalla päivittäin jopa tuhat eurooppalaista saatiin vaeltamaan Espanjan läpi?

Palattuani Suomeen ahmin kaikki käsiini osuneet vaelluskirjat (kaikkiaan neljä Lahden kirjastossa) sekä Wikipedian sanahaut ja vähitellen pystyn kuvittelemaan itseni tuon ajan ihmiskilveksi.


Seuraavassa määritelmiä sanoille ja kertomuksia pyhiinvaellukseen liittyvistä asioista:

  • Pyhiinvaellus,

  • Pyhä Jaakob,

  • El camino, Simpukkasymboli,

  • Pyhäinjäännös

  • Perisynti


 

Pyhiinvaellus

Kreikan ja latinan kielessä peregrinus (per - läpi, agr -maa) tarkoitti ulkomaanmatkaa, mutta jo 1200-luvulla vapaaehtoista maanpakoa, myös katumusmatkaa. 

Irlantilaiset erakot kunnostautuivat ensimmäisinä katumusmatkoille. Dantea pidetään henkilönä, joka 1200-luvulla ensimmäisenä määritteli sanan pilgrimage (La Vit Nuoava -teoksessa). Sana tarkoittaa matkaa kotimaan ulkopuolelle, mutta - hän lisäsi - “real pilger”, todellinen vaeltaja on se, joka kävelee Santiagoon ja takaisin. Hän kutsui matkaa sanalla Milky Way (galaksi, linnunrata) kunnioittaen muinaisia roomalaisia kaupparatsuja.

Englannin kielessä sana tarkoittaa matkaa pyhään paikkaan, juuri kuin oiva suomen kielinen käännös pyhiinvaellus. Suomessa puhutaan myös toivioretkestä, mikä käännös ainakin meille luterilaisille sopii paremmin, koska luterilaisuuteen eivät kuulu pyhimykset.

Pyhiinvaeltaja uskoi keskiajalla kuin myös tänään, että määrätyissä paikoissa ja määrätyissä esineissä on käsittämätöntä spirituaalista voimaa, ja että ihmisestä tulee parempi, jos hän on nähnyt vaivaa niiden tavoittamiseksi. Jumala kuuntelee todennäköisimmin, jos rukoilija on pyhien tai pyhäinjäännösten ääressä. Samoin kuin turistit nykyaikana matkustavat tutustumaan kaukaisiin historiallisiin jäännöksiin ja monumentteihin - raunioihin, temppeleihin, kaupunkeihin - vaelsivat ihmiset keskiaikana marttyyrien ja pyhien ääreen. Vaellus toimi kuin vakuutuksena kuoleman jälkeiselle elämälle.

Jeesuksen toinen tuleminen ja tuomiopäivä olivat suosittuja aiheita kirkkopatsaissa ja maalauksissa. Lukutaidottomalla ihmisellä ei ollut niitä katseltuaan muuta mahdollisuutta kuin tehdä parannus. Hänen oli kaduttava ja puhdistauduttava, pyydettä anteeksi sielunsa puolesta.

Pyhiinvaellukset ja ristiretket olivat keskiajan suurimpia syitä matkustamiseen. Ne muodostivat ensiarvoisen tärkeän kommunikaation, aatteiden ja kulttuurivaikutteiden levittämisväylän. Siksipä ei ihme, että tulipalon sattuessa juuri jäännökset vietiin turvaan ensimmäisinä. Brittein saarilla, slaavilaisilla alueilla ja Pohjoismaissa kristinuskoa levitettiin ja juurrutettiin nimenomaan pyhimyskultin avulla.

 

Pyhä Jaakob

Yksi maailman kolmesta tärkeimmästä pyhiinvaelluspaikasta on Santiago de Compostela, koska legendan mukaan siellä säilytetään Jeesuksen opetuslapsen luita. Jaakobin isä oli Zepedee ja äiti Salome, jota pidettiin Neitsyt Marian sisarena. Jeesuksen opetuslapsi Jaakob oli siis myös Jeesuksen serkku. Hän lähti Jeesuksen lähetyskäskyä noudattaen Pyreneiden niemimaalle. Jaakobilla ei ollut paljon menestystä Espanjan käännyttämisessä ennen kuin Neitsyt Maria ilmestyi hänelle eräänä yönä. Jaakob rakensi siihen paikkaan maailman ensimmäisen Neitsyt Marialle omistetun kirkon. Hän palasi Jerusalemiin, missä hänet mestattiin vuonna 44.

Katolinen kirkko muistaa Jaakobin yhtenä kolmesta Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista. Runoilija Dante arvelee Jaakobia ja hänen hautaansa koskeneen suuren kiinnostuksen johtuneen siitä, että hänet haudattiin kauemmaksi isänmaastaan kuin yksikään toinen apostoleista. Haudasta tuli heti pyhiinvaelluksen kohde.

Vuonna 600 löytyi teksti, jossa kerrottiin Jeesuksen opetuslasten lähteneen levittämään sanaa ja Jakob oli ollut Hispaniassa (tarkempien tutkimusten mukaan Hierusalemissa?). Jakob palasi Pyhään Maahan Espanjasta, missä kärsi juutalaisten toimesta marttyyrikuoleman. Hänen kaksi seuraajansa toivat luut laivalla Espanjaan.”

Paavi Calixtus II vakuutti 1100-luvulla, että Jaakobin pyhäinjäännökset Espanjassa ovat aitoja ja Leo XIII vahvisti tiedon 1800-luvulla. Asia oli niin merkittävä, että suurmiehet kautta vuosisatojen ovat ottaneet kantaa väittämiin. Erasmus 1500-luvulla, Voltaire 1700-luvulla, Dante sitä ennen. Kuningatar Elisabeth lähetti 1700-luvun alussa 14.000 miehen laivaston tuomaan väitetyt luut Englantiin. Taistelua uskon puolesta ei käyty enää Palestiinassa vaan kotimaassa.

Pyhä Jaakob on kristillisen kirkon suurin legenda, kansantaru, folklore, joka keksittiin ja joka sai suuret mittasuhteet vuosisatojen aikoina. Pyhä sota muuttui ensin koston sodaksi ja sitten voiton sodaksi. Pyhä Jaakob oli Euroopassa tuon voiton symboli. Jaakob suoritti niin lääketieteellisiä kuin sotilaallisia ihmetekoja seuraavien vuosisatojen aikana.


Compostela

El compostela tarkoittaa tietä. Jaakobin tie seurailee muinaista roomalaisten kauppatietä, jota silloin kutsuttiin linnunradan tieksi. 

Campo de la Estella eli Campus Stellae - tähtikenttä ja siitä lyhennelmä compostela, tai sitten yksinkertaisesta sanasta componere, compostum, haudata (kompostoida?). Roomalainen hautausmaa sijaitsi juuri siinä kohdassa, johon Pyhän Jaakobin luut tuotiin, kun ne oli löydetty Atlantin rannalta.

Espanjan romaaniset kirkot, katedraalit, luostarit ja kaikki niihin kuuluva kuvataide on eräs muoto Linnunradan tiestä. Niiden varhaisin ketju kohosi sananmukaisesti juuri pyhiinvaellusreitin etappeja merkitsemään, uuden kristityn maailman tukikohdaksi… vanha pyhiinvaellusreitti on ollut eräs Espanjan keskiajan tärkeimmistä valtasuonista, eikä sen aikaansaama “verenkierto” ole koskaan lakannut vaikuttamasta maan elämään. Linnunradantie ei todellakaan ole rivi vanhoja pyhiinvaelluskirkkoja ja hämärän perimätiedon varaisia marttyyrien hautoja, vaan sitä seuraamalla voi saada läpileikkauksen Espanjan historiasta. Sen ensimmäiset edellytykset luotiin siihen aikaan, jolloin niemimaa kuului Rooman provinsseihin ja varsinaisen ajankohtaisuutensa vuosisatoina se johdonmukaisesti kehitettiin kristityksi vastapainoksi Islamin maailmalle.” (Kallio-Visapää 1952)

Aina milloin Rooman legioonat joutuivat muuttamaan telttaleirinsä pysyväksi varuskuntalinnakkeeksi, oli ensimmäisenä työnä tiilenpolttimon perustaminen, ja tiilet kävivät myös vaihtorahasta, jonka avulla kunniallisesti hankittiin provinssin talonpojilta viljaa ja öljyä muonitusmestarin varastoihin. Samalla paikkakuntalaisetkin oppivat käyttämään tiiltä rakennusaineena, ja tämän tekniikan leviämisalueista ja erikoispiirteistä tutkijat voivat päätellä yhtä ja toista roomalaisten suorittaman valloitus- ja asutustyön etenemisestä.” (Kallio-Visapää 1952)

Kun maurien ja viikinkien ryöstelyt jatkuivat Iberian niemimaalla, haettiin Jaakobin luille turvallisempi sijoituspaikka. Paikka sai nimen San Jago, Santiago. Lisänimi Compostela tuli tähti-ihmeestä, latinaksi campus stellae - tähtikenttä, tähtipelto, koska alueella asuva erakko oli löytänyt luut merkillisen tähti-ilmiön takia.

Marttyyrien kaupungit Rooma ja Jerusalem olivat olleet pyhiinvaelluksen kohteita, mutta niiden myötä ei koskaan noussut Santiagoon verrattavaa kansaliikettä, koska ne symboloivat vain katumusta, kun taas Jakobin taustalla oli taistelu toisuskoisia tai pakanoita vastaan ja se sai tukea rikkailta.

Perisynti

Mikä on perisynti, jonka näin sain anteeksi? Urpo Harva kyseli samaa Helsingin Sanomissa 15.10.89

"Suuri teologinen traditio halki vuosisatojen on opettanut, että seksuaalinen himo on aina syntiä. Luther selitti, että Pyhä Henki ei tuntenut lihan himoa Joosefin morsiameen. Ennen syntiinlankeemusta seksuaalisuus oli puhdasta (sexus purus) eli ilman himoa... Suuri joukko teologeja ennen ja jälkeen Lutherin on hänen tavallaan opettanut, että seksuaalinen himo syntyi syntiinlankeemuksen seurauksena ja kulkee perisyntinä sukupolvesta toiseen. (Jeesus ei syntynyt himosta, immaculata conceptio). Kristityille on aina ollut selviö, että siittäessään Jeesuksen Pyhä Henki ei tuntenut lihan himoa Joosefin morsiameen. Kun Jeesus syntyi tahrattomasta neitseestä ja Pyhästä Hengestä hän oli vapaa perisynnistä eikä siis voinut tuntea seksuaalista himoa."


Miksi simpukkasymboli?

Koraania säilytettiin aikoinaan mihrabissa, kappelimaisessa syvennyksessä, mikä oli islamilaisten pyhimmistä pyhin paikka, suunnannäyttäjä Mekan tiellä. Sen päällä on ylhäältä lähes seinien puoliväliin asti yhdestä ainoasta marmorilohkareesta veistetty näkinkenkä tai simpukankuori.

Kuten muistamme, legenda kertoo, että muuan ratsastava ylimys, joka rannikkoa myöten saattoi apostolia tämän viimeiselle merimatkalle, huomasi saaneensa olkapäälleen tällaisen simpukankuoren ja myös ratsu tuli ihmeestä osalliseksi. Tämän “apostolien tervehdyksen” muistoksi jokainen Linnunradan vaeltaja kiinnitti olalleen samanlaisen simpukankuoren.

Voisi hyvin kuvitella, että Clunyn (suurin luostarikeskittymä) propagandamestarit ottivat symboliseksi aseekseen juuri pyhän mihrab-simpukan. Olkapäällä kannettava simpukankuori oli siis onnea tuottavan amuletin tapainen kapine, “maskotti”. Se symboloi sitä, että ikään kuin moskeijasta olisi riistetty sen sydän, anastettu siten islamin voima ja luovutettu se Santiagolle, kristittyjen ylimmälle johtajalle. Jokainen pyhiinvaeltaja olisi näin osallistunut “moraaliseen ristiretkeen”, kantanut sekä taistelun että tulevan voiton merkkiä islamilaisuudesta.

Clunyn papit eivät tietenkään voineet kuivasti kehottaa ihmisiä panemaan simpukankuorta olalleen, vaeltamaan vaivalloista tietä johonkin Espanjan kirkkoon ja vedota siihen, että maurit olivat vääräuskoisia vallananastajia, ja että kaikkien piti nyt ryhtyä heitä karkottamaan. Ihmiset saatiin "taistelemaan" paljon ovelammin: mitä sopivimmalla hetkellä löytyi kaikkien unohtama apostoli, alkoi kuulua kummia ihmeistä.
Tähden valo alkoi ikään kuin itsestään loistaa Galician sydänmailta.  Kuten aina kristillisissä uskonnoissa, täytyy tapahtua ihmeitä. Kansa sai lohtua ihmeestä ja tunnusteot antoivat vakuuden pelastumisesta. Cluny valitsi juuri simpukan “aseeksi” Santiagon propagandaan. Legenda kuten aina on punottu kokoon jonkin jo olemassa olevan vahvistukseksi, legenda itse on propagandan muoto.

Simpukkalegenda on siis tarkoitettu kristityille, jotta saatiin pyhiinvaeltajat mielellään käyttämään tätä merkkiä ja pianhan siitä tuli vakiintunut tapa, jonka alkuperää tuskin kukaan kyseli. Pyhiinvaeltajat tyytyivät siihen, että se kuului asiaan. Ja tietenkin ihmiset vaelsivat lähinnä oman sielunsa autuudeksi eikä niinkään maurien pään menoksi.

Koko efekti olisi näin ollen tarkoitettu maureille eräänlaiseksi “kauhupropagandaksi”. Heidän otaksuisi saneen ajattelemisen aihetta tietäessään tai nähdessään, että heidän mihrab-simpukkansa fetistiset pienoiskuvat vuodesta vuoteen vilkkuivat Linnunradan tiellä ja että kristityt kaikkialla käyttivät sitä “taistelumaskottinaan”, Santiagon nimissä.

Muuan seikka kiinnittää tässä vielä huomiota: kaikki “Santiagon simpukat” ovat aina ylösalaisin, kupera puoli päällepäin, kun taas mihrab simpukka on klassisessa pystyasennossa… Ylösalaisuuteen on saattanut olla omat syynsä, jotka merkitsevät juuri Islamin kukistamista. Orensen katedraalin Kunniaportissa istuu Santiago ja hän painaa jalkansa korokkeeseen, jota reunustaa rivi hevosenkenkiä ja niiden alla on ylösalaisin käännettyjä simpukankuoria. Maurien taholla se aina on “suu auki” ja pystyasenossa - vain kristittynä Santiagon Simpukkana se on käännetty ylösalaisin.” (Kallio-Visapää 1952)


Pyhäinjäännös

Euroopassa käytiin kaupungistumisen myötä kauppaa ja sotaa toisia kaupunkeja ja alueita vastaan pyhimysten nimissä. Jokaisella kaupungilla oli omat suojeluspyhimyksensä. Pyhimyskultti vaikutti kuvataiteeseen ja sydänkeskiajan taide liittyi pyhimysten palvontaan.

Pyhimyskult
tiin kuuluivat pyhäinjäännökset eli reliikit. Niiden uskottiin suojelevan aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Reliikit olivat myös poliittisen ja maallisen vallan tae. Ruhtinaat, kuninkaat ja keisarit keräsivät niitä varmistaakseen valtaansa.

Pyhäinjäännöksiin uskottiin, koska ei ollut mitään muuta tietoa tai yhteyttä siihen, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuoltuaan. Ihmiset pelkäsivät helvettiin joutumista. Tiedettiin, että ainakin pyhät eli marttyyrikuoleman läpikäyneet pääsivät taivaaseen ja siksi näiden pyhien jäännöksiä koskettamalla tavallinen ihminen pystyi vähentämän pelkoa helvettiin joutumisesta. Pyhiinvaeltajatvivät pyhiinjäännösten läheisyydessä ja toivoivat pääsevänsä osalliseksi niiden voimasta.

Ristiretkien historiikista


Clermontin kirkolliskokouksesta vuonna 1095 alkaneiden ristiretkien tarkoituksena oli turvata pyhiinvaeltajien pääsy Jerusalemiin. Arabit val
tasivat kaupungin 600-luvulla, mutta eivät estäneet pyhiinvaeltajien pääsyä Pyhälle maalle. Vuoden 1000 jälkeen turkkilaissukuiset seldzukit valloittivat arabivaltakunnan ja alkoivat hätyytellä pyhiinvaeltajia. Paavi lupasi syntien anteeksiannon kaikille, jotka kuolevat joko matkalla tai taistelussa pakanoita vastaan.

Vuonna 1099 ranskalaisten ritarien joukko valloitti ja ryösti Jerusalemin ja perusti sinne läntisen mallin mukaisen kuningaskunnan. Vuonna 1291 kristityt menettivät Jerusalemin jälleen muslimeille. Tämän jälkeen kristittyjen pyhiinvaeltajien oli suostuttava tulli- ja muihin maksuihin.

Historian suurin reliikkiryöstö tapahtui vuonna 1204, kun ristiretkeläisarmeija puhdisti Konstantinopolin kirkot järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista. Konstantinopolin ryöstön pyhäinjäännöksiä levisi kaikkiin Rooman kirkon hiippakuntiin. Silloisten kirkollisten määräysten mukaisesti jokaisen kirkon alttariin tuli sisällyttää jonkun pyhimyksen jäännöksiä.

1350 paavi Clement VI antoi käskyn, että kristityt voivat vierailla Kristuksen ja pyhien jäämistöjen äärellä ja tulla näin osallisiksi heidän urotöistään. Tästä kunniasta piti maksaa suuri summa.

 

Pyhä sota ja Iberian niemimaa - länsimaisen sivilisaation alku?

Muhamettilaisia maureja vastaan käytävässä sodassa pohjoisen Espanjan kristityt tarvitsivat tuekseen sekä maalliset että taivaalliset apuvoimat, joten oman suojeluspyhimyksen löytyminen koettiin tervetulleeksi. Paavi laati todistuksen löytyneiden luiden aitoudesta.”


Muslimien hyökkäykset

Mohammed kuoli vuonna 652. Epäyhtenäiset beduiiniheimot, (paimentolaiset Arabimaissa, muslimiarmeijat) alkoivat vallata Rooman siirtomaita Pohjois-Afrikassa ja nousta vuonna 711-718 Gibraltarin salmen yli Iberian niemimaalle. Vuonna 720 he olivat jo Etelä-Ranskan rajoilla.

Tarina kertoo: "Vaikka Euroopan kulttuuri ja sotataito olivat kehittyneempiä, arabit voittivat ilman minkäänlaista kokemusta valtiollisista instituutioista tai sotataidosta, vain koska heillä oli palava usko, heidän rohkeutensa oli peräisin Muhammedilta. Kristityt epäilivät kaikennäköistä kerrottua. Heillä ei ollut mitään vastaavaa, eivätkä kristityt vielä siihen aikaan käyttäneet väkivaltaa. Muslimit toivat Euroopan hallitsijoille idean Pyhästä Sodasta ja moraalisen propagandan suuren merkityksen ja sitovuuden. Heitä ei voinut verratakaan muutama vuosisata aikaisemmin liikkuneisiin “barbaareihin”.

Pohjois-Espanjaan jäi huomaamatta rantasiivu, Kantabaran vuorten taakse Oviedon ympärille pieni koskematon alue, minne maurit eivät päässeet tunkeutumaan.

Euroopan valtiot ja kuningaskunnat vahvistivat kristittyjen armeijoita. “Jos kysyt, mistä syystä Kastilla on linnojen maa, löydät jälleen vastauksen hevosenkenkä-kysymysmerkkien takaa. Maurit eivät päässeet pohjoisosiin ja kristityt voimat alkoivat tunkeutua hitaasti etelää kohti, käydä vuosisatoja kestävää asemasotaa, jossa aloite yleensä oli kristittyjen käsissä… “

Molemmin puolin siis käytiin taistelua samankaltaisin asein, luonteeltaan samanlaisten voimien lietsomina, molempien nimittäessä valtausyrityksiään uskonsodaksi - vain Jumala näyttäytyi pohjoisrintamalla kolmiyhteisenä, kun hän taas eteläisten silmiltä kätkeytyi kokonaan, sillä heille hänen täytyi olla viimeinen ja ylin abstraktio eli Allah. (Sinikka Kallio-Visapää, 1952)

Apostoli Jaakob vanhempi ei pettänyt ja taistelussa vuonna 843 kristityt voittivat. Näin Jaakobista tuli Espanjan kansallispyhimys.

 

Keskiaika (400-1500)


Länsi-Rooma koki suuria myllerryksiä ja kansanvaelluksia vuodesta 395 lähtien. Rooma alkoi vallata alueita ja Pohjois-Afrikka ja Espanjan alue tulivat sen valtaan 525-565. Katolinen kirkko, feodalismi ja ammattikuntalaitos hallitsivat yhteiskuntaa - ihmisen sielua ja vapautta.

Feodaaliyhteiskunnassa suurtiloista tuli yhteiskunnan peruspilareita. Pientilalliset hakivat turvaa ja tekivät siitä hyvästä töitä ja suostuivat sotilaiksi. Kuningas luovutti määräajaksi alueiden määräysvallan läänitysherroille (vasalleille) ja hallintaoikeudesta tehtiin vähitellen periytyvä.

Vuonna 1050 roomalaiskatolinen ja kreikkalaiskatolinen kirkkokunta erkaantuivat. Lännessä kirkko vahvisti keisarin ja keisari nimitti papiston. Kun feodaaliyhteiskunta muuttui kansallisvaltioiksi, luontaistalous rahataloudeksi, nousi kirkon valta. Paavi voitti keisarin.

Tämän mukaisesti on 1100-luvulta säilynyt kaksi kappaletta pyhiinvaellusta käsittelevää opaskirjaa:
I osa: Liturgisia kappaleita Jaakobin kunniaksi
II osa: Jaakobin ihmeitä, 20 kpl
III osa: Jaakobin elämäntarina, legenda faktana - kuinka Jaakob käännytti Espanjan, palasi     Jerusalemiin, marttyyrin kuolema, hauta Santiagossa
IV osa: Miten arkkipiispa kulkee valtion päämiehen kanssa Espanjaan
V osa: Matkaopas

 

Benediktiiniluostarit

Italialainen Pyhä Bediktus kuoli vuonna 543. Hän oli tuonut luostarilaitoksen idästä. Muutamien erakkojen aloittamasta vaatimattomasta elämästä oli kasvanut 600 vuodessa rikkaita valtakeskuksia, jotka saivat varansa uskonsodista ja ihmisten laupeuden teoista. Santiago itse rikastui petollisella tavalla keräämällä asukkailta veroina viljaa ja tuotteita.

Papit eivät tietenkään saaneet mennä naimisiin, että kirkon omaisuutta ei tarvitsisi jakaa ulkopuolisille. Sekin puettiin kauniisiin puheisiin selibaatin armollisuudesta.

Miksi vaellukselle keskiajalla?

Keskiajalla ahneutta pidettiin synneistä pahimpana. Vaellus oli merkki köyhyyden ihannoinnista (Jeesuksen vertaus kamelista). Kapitalismi ei ollut vielä saanut jalansijaa eikä tunnettu säästämisen saatikka investoinnin ihannetta. Oman edun tavoittelu ei myöskään kuulunut hyvän ihmisen ominaisuuksiin. Fransiskus Assisilainen (1182-1226) käveli tien ja toimi esimerkkinä vaatimattomuudesta. Monet kylät seurasivat Fransiskus Assisilaista ja sitoutuivat virallisesti köyhyyteen.

Keskiajalla paikallaan pysyminen ei taannut ihmisille samaa turvallisuutta kuin myöhemmin. Oli aina parempi lähteä liikkeelle. Vaelluksesta tuli suosittu myös siksi, että sen verukkeella sai mies luvan ja jopa laillisen suojan jättää perheensä, tilansa ja omaisuutensa määräämättömäksi ajaksi ja saada kaiken takaisi palattuaan.

Keskiajalla myös suuri osa ihmisistä oli muutenkin koko ajan liikkeellä - rakentajat ja taideveistäjät, kauppiaat, opiskelijat, varkaat, kerjäläiset ja niin myös lepraa sairastavat, joita pidettiin Jumalan kiroamina.

Olot alkoivat vakiintua ja kohentua feodalismin myötä. Maanomistajat luovuttivat kirkolle tulojaan ja pitivät yllä sotaväkeä siitä hyvästä että kirkko antoi heille yhä lisää valtaa. Väkiluku kasvoi ja tarvittiin lisää tilaa. Niinpä monet Santiagoon lähteneet jäivät palatessaan matkan varrelle.

Ainoita kouluja olivat luostarit ja näin koulutuksella pystyttiin vahvistamaan maanomistajien valta. Kirkko oli pitkään elänyt hiljaiseloa, mutta ne saivat nyt tehtäväkseen Raamatun opettamisen. Vaeltajat kuuluivat tämän opetuksen piiriin ja sen avulla luotiin sosiaalinen järjestelmä.

Tuolloin varakkaat saattoivat ostaa itsensä vapaaksi rikoksista tai maksaa jollekin tekemään vaelluksen puolestaan.

Vaellusteollisuus oli keskiajalla yhtä tärkeää kuin turismi tänä päivänä. Goethe on sanonut: Eurooppa on syntynyt pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan”. Vaellusreitin verkosto ja matkan yhteisyys loivat tunnetta yhteisestä maanosasta.


Vuonna 1300 Roomassa arveltiin käyneen 200 000 pyhiinvaeltajaa ja pyhän Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan liikkui keskiajalla vuosittain jopa puoli miljoonaa ihmistä. Muslimien tulisi elinaikanaan tehdä pyhiinvaellus Mekkaan, hindut käyvät puhdistautumassa Ganges-joessa ja buddhalaiset kulkevat paikoilla, joilla Buddha on valaistunut ja opettanut.”

Kiitääkseen Jumalaa metsään eksyneen seitsenvuotiaan tyttärensä löytymisestä elossa ja terveenä Laurencius vaelsi vuonna 1375 Pohjanmaalta Ruotsin Vadstenaan Birgitta-pyhimyksen haudalle. Mukaan hän otti sekä tyttären että joukon etsinnässä auttaneita naapureitaan.

Jo 700-luvulla määrättiin, että jokaisen kirkon alttarilla piti olla pyhäinjäännös eli reliikki. Jos ei ihan Jeesuksen luita, hiuksia tai tilkkua kaavusta niin ainakin murenia jostakusta marttyyristä.” Suomessa kohteita olivat Turun tuomiokirkko, Naantalin birgittalaisluostarin kirkko sekä Hattulan, Köyliön ja Rengon kirkot. ”Maailmalle työnsivät suuren katedraalien kauneus, seikkailuhalu sekä silkka halu irtautua arjesta. Tiedetään pernajalaistmiehestä, joka tappoi toisen kiltatuvassa ja määrättiin rangaistukseksi vaeltamaan Espanjaan. Tanskalainen isänmurhaaja joutui käymään Roomassa ja Jerusalemissa ja vielä rautakahleet käsissä ja jaloisssa. Turkulainen aseseppä Lauri myi vuonna 1488 tonttinsa, jätti vaimolleen 20 markkaa ja lähti kohti Espanjaa.” (Suvi Ahola, hs 3.4.2015)



Pyhiinvaelluksen suosio väheni

Musta surma 1348 (kuolevan iho mustui/kauppamatkustajien mukaan tuoma musta rotta levitti bakteeria/keskiajalla lämmin ilma-ala loppui ja sadot pienenivät) tappoi yli puolet asukkaista.

1453 Rooman valtakunta antautui turkkilaisille osmaneille. Keskiaika päättyi, kun keisari Konstantinin Rooman pääkaupungiksi nimeämä Konstantinopolin (nykyinen Istanbul) joutui turkkilaisten valloittamaksi,

1492 Christopher Kolumbus toi tietoisuuteen Uuden Maailman. Samana vuonna Espanjan juutalaiset oli käännytetty katolilaisiksi tai häädetty maasta mestauksen uhalla. Ja pian sama käsky kävi muslimeille.

Paavien vallan vaatimus ja sekaantuminen politiikkaan kaikilla tasoilla herätti ärtymystä niin kuninkaissa kuin kaupunkien uudessa mahtitekijässä, porvaristossa. Lisäksi kirkon sisällä korruptio ja rikkauksien kerääminen heikensivät kirkon uskottavuutta. Feodalismi alkoi murtua ja kauppa laajentua rahatalouden pohjalta. Kirkon valta alkoi heiketä yhteiskunnan muuttumisen takia 1200-luvulla.


Kirkko käytti hyväksi ihmisten tietämättömyyttä

Sodan ja onnettomuuksien ohella pelättiin tuntemattomia ilmiöitä kuten pyrstötähtiä ja sateenkaarta. Myös ukkonen, salamointi ja huono sää herättivät pelkoa. Mikä tahansa epätavallinen ilmiö oli uutuuttaan pelottava, ja sitä pidettiin jumalallisena merkkinä tai rangaistuksena. Suurinta kauhua luonnonilmiöistä herättivät auringonpimennykset. Esimerkiksi 12.8.1654 sattunut auringonpimennys sai aikaan pakokauhua kautta koko Euroopan. Astrologit olivat laskeneet, että vedenpaisumus oli ollut vuonna 1656 eKr. ja että maailmanloppu, joka oli siihen nähden symmetrinen tulisi vuonna 1656. Mainitun auringonpimennyksen uskottiin siten merkitsevän lopullisen maailmantuhon alkua.

Euroopassa vallitsi keskiajan lopulla voimakas paholaisen pelko. 1400-luvulla pahan uskottiin liikkuvan noitien hahmossa, joille paholainen oli antanut kyvyn vahingoittaa ihmisiä. Noitien pelko puhkesi hysteeriseksi myöhäiskeskiajan levottomuuksissa. Pelkoja alettiin kohdistaa yksittäisiin ihmisiin, joita epäiltiin liittoutumisesta paholaisen kanssa. Vuonna 1484 kirkko legitimoi noituuden, ja määräsi inkvisition toimimaan noituutta vastaan. Kirjapainotaito teki mahdolliseksi saatanaan ja hänen apureihinsa kohdistuvan pelon levittämisen lukuisissa kansanomaisissa julkaisuissa ja


Espanjasta ensimmäinen maailmanvalta

1500-luvun alussa alkoi uskopuhdistus. Reformistit esittivät ensimmäisinä epäilyn sokeaan uskoon. Humanismi, rationalismi ja skeptismi alkoivat vähentää Santiagon suosiota. Uudet aatteet toivat myös järkeä suureksi paisuneeseen pyhäinjäännösten kauppaan.

Vain Espanja kulki päin vastaiseen suuntaan.

Renessanssiajan uudet valtiaat Espanjassa, Isabella ja Ferninad, keskittivät kuninkaallisen vallan ja pian sen jälkeen paikalliset kuninkaat menettivät lailliset, uskonnolliset ja sotilaalliset oikeutensa. Ja niin 1500-luvulla Espanjasta tuli maailman ensimmäinen suurvalta, josta voitiin sanoa valtio, jossa aurinko ei koskaan laske. Se valloitti Etelä- ja Keski-Amerikan, Meksikon, Filippiinit, Itä-Aasian, Sisilian ja Italian, Saksan ja Ranskan pienkuningaskuntia, Pohjois-Afrikkaa. Espanja rikastui siirtomaista tuoduilla luonnonrikkauksilla - erikoiset metallit, mausteet, materiaalit ja hyötykasvit. Alkoi tutkimusmatkojen aikakausi, länsimaisen sivilisaation käsittein: Espanjasta alkoi eurooppalainen kolonialismi ja Santiago de Compostela on sen aloituspaikka.


Eurooppa varuillaan

Eurooppa oli tukenut Espanjaa muslimien poistamiseksi. Sitten Ranskassa autettiin pyhiinvaeltajia, taustalla oli ajatus Ranskan kirkon vahvistumisesta Espanjassa. Mutta 1600-luvulla Louis XIV kielsi ranskalaisilta vaelluksen, koska liian paljon rahaa alkoi kulkeutua Espanjaan.

1700-luvulla ottaamien hyökkäykset nostivat pelon muslimien uudesta vallasta. Protestanttienreformismi löi kiilan katolilaisten ja kristittyjen välille. 30-vuotisen sodan jälkeen Espanja menetti alueitaan, mutta vahvisti asemiaan kolmannessa maailmassa. Espanja hävisi Ranskalle ja Napoleon nimitti myöhemmin jopa oman veljensä Espanjan kuninkaaksi. Napoleonin epäonnistuminen Venäjällä toi vähitellen Espanjallekin itsenäisyyden vuonna 1814.

Toisen tasavallan perustaminen antoi itsenäisyyden Baskimaalle, Galicialle ja Catalonialle vuonna 1923. Espanjan kansalaissota käytiin vuonna 1936. Kenraali Franco teki yhteistyötä Saksan ja Italian diktaattorien kanssa eikä Espanjaa hyväksytty edes YK:n jäseneksi ennen kuin vuonna 1955. Vuonna 1978 Espanjaan palautettiin yli sadan vuoden tauon jälkeen kuningaskunta.


 

________

Lähteet

Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008

Hape Kerkeling: Ich bin mal weg, Meine Reise auf dem Jakobsweg, Malik 2006

Edwin Mullins, The Pilgrimage to Santiago, 1974 (2001)

Pirkko Probst: Pieniä ihmeitä Santiagon tiellä, Turespana, Instituto de Turismo des Espana, 2004

Wikipedia

***

Hattulan vanha kirkko on ollut osa Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreittiä, mutta Hattulaan tuli myös ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia. Sanonnat "kivi vierähtää sydämeltä" ja "Jaakko heittää kylmän kiven järveen" ovat tunnettuja monissa Euroopan maissa, ja ne juontavat juurensa pyhiinvaelluksista. Oli nimittäin tapana kantaa kotipaikaltaan otettua kiveä halki Euroopan syntien vertauskuvana, ja kun Santiago de Compostelan katedraali ensi kerran nähtiin vuoristosta, kivi heitettiin vuoristojärveen. Tähän pohjautuu "kivi vierähtää" -sanonta synneistä ja taakoista vapautumisen vertauskuvana. Ilmeisesti tässä vaiheessa oli usein jo loppusyksy, joten vedetkin jo kylmenivät.