Jaakon tiellä – ja minun tieni.
Päiväkirja keväältä 2009: Mukana Euroopan suurimmassa joukkotapahtumassa
8.5. Pamplona (lähtö innokas, mutta suunta väärä eli kohti auringonnousua...)
8.5. Yö pähkinäpuun alla (eksyin metsään täydessä kuutamossa)
9.5. Maralotox (liian hienostuneita ranskalaisia vaeltajia)
10.5. Estella (vapaaehtoisten uskovaisten ylläpitämä hostelli)
11.5. Los Argos (pyöräilijät vaelluksen riesa)
12.5. Viana - haluan palata kotiin
13.5. Navarele
14.5. Azofra (110 ihmistä hostellissa)
15.5. Granon (yö kirkon sakastissa)
16.5. Belorado (uima-alas!)
17.5. Agnes (vain espanjalaisten suosima kaupungin hotelli)
18.5. Burgos (mikä ihana kaupunki!)
19.5. Burgos (todistajana oikeudessa raiskausepäilyksestä)
20.5. Hontanas (32 kilometriä, 9 t)
21.5. Brodilla del Camine (29 kilometriä, 9 t)
22.5. Carrion de los Condos (nunnien ylläpitämä hostelli)
23.5. Terradillos de los Templarios (sadepäivä, 17 kilometrin kävely ilman pysähdyspaikkaa)
24.5. Bercianos del Real Camino (1700-luvun pappilassa, yhteisruokailu ja liikaa viinitarjoilua)
25.5. Mansilla de la Mulius (sain kolmanneksi viimeisen sängyn)
26.5. Leon (iso ruma kaupunki)
27.5. Villadangos (seuraavaan kylään olisi ollut vielä 3 tuntia)
28.5. Astorga (hostelli isossa linnassa)
29.5. Foncebadon (yö itävaltalaisten pappilassa, matkan korkeimmalla kohdalla Rautaristillä 1560 m)
30.5. Ponferrade (Jouko Tyyrin muistokivi hostellin pihassa!)
31.5. Villafranca del Bierzo (39 astetta, 36 varjossa)
1.5. O Cebreiro (vaelluksen suosituin hostelli, kiisin kuin siivet jalkojen alla, täysin kirkas taivas!)
2.5. Triacastela (hirsitalo, tanskalainen isäntä)
3.6. Sarria (nyt enää 20:n kilometrin päivämatkoja ja ehdin Santiagoon 10.6.!!! 117,2 kilometriä jäljellä)
4.6. Portomaria (sadan hengen hostelli, keittiössä ei edes kattilaa)
5.6. Ligonde (protestanttinen hostelli, vahvasti Jeesus-keskeinen)
6.6. Melide (ja taas niiden ranskalaisten avioparien kanssa, koko päivä sadetta)
7.6. Arzua (kolmas sadepäivä)
8.6. Se on täytetty - enää 5,2 kilometriä Santiagoon. Tänään 35,4 kilometriä kaatosateessa
9.6. Santiago klo 9.00 - ja kirkonmenot klo 12
11.6. Pariisi, Sacré Ceur, viimeinen pyhiinvaellusyö toi merkillisen valaistuksen!
8.5.2009 Lähtö Pamplonasta
Burladan kirjasto - viisi kilometriä Jaakobin polkua takanapäin!
Miten
merkillistä - miten merkillistä!!! Matka Pariisista Pamplonaan sujui
paremmin kuin hyvin enkä malttanut jäädä iki-ihanaan kaupunkiin yöksi,
vaan lähdin reppuineni heti kävelemään, kun Jaakobin polku vihdoin
näkyi edessäni.
Martti Issakainen pohtii tuota vapauden tunnetta: "Henry
David Thoreua kirjoitti esseen Kävelemisen taito (Walking). Siinä hän
kertoo tavanneensa elämänsä aikana vain pari ihmistä, jotka ovat
ymmärtäneet kävelemisen taidon, kuljeskelemisen. Keskiajalla joutilaita
ihmisiä harhaili pyytäen almua sillä verukkeella, että olivat matkalla
a la Sainte Terre, Pyhään Maahan. Thoreua pitää tuollaisia kävelijöitä
kuljeskelijoina hyvässä merkityksessä. Hän arvostaa korkealle niin
suurta henkistä vapautta, ettei siinä omisteta enää maata tai kotia,
vaan ollaan kotona kaikkialla… Jos olet valmis hylkäämään läheisesi,
maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet
vapaa mies, niin olet valmis kävelylle. Thoreau arvostaa kävelyä
henkisenä asenteena. Millään
varallisuudella ei voi ostaa tarvittavaa joutilaisuutta, vapautta ja
riippumattomuutta. Sen saa vain Jumalan armosta. Tullakseen kävelijäksi
on saatava erivapaus Taivaasta. On synnyttävä Kävelijöiden sukuun." (Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)
Bryssel-Istanbul kävelijä Teemu Takalo:
Käveleminen on niin
totaalinen tapa olla jossakin, että ajattelin että sitä kautta
jokin muutos tapahtuu. Varsinkin vieraassa ympäristössä, missä
jokainen askel ja jokainen päivä tuo jotain uutta ja tuntematonta
tullessaan.
Käveleminen on ihan älyttömän kokonaisvaltainen tapa olla
olemassa. Kävellessä havainnoi hyvin ympäristöä, haistaa ja
kuulee kaiken. Tuntuu että ihmisen havainnointi on
optimiolosuhteissa kävelynopeudella.
Kun kävelee on ajan ja ympäristön kanssa intiimissä yhteydessä.
Ei tarvitse
kiinnittää huomiota kulkuvälineen hallintaan. Tarvitsee vain
olla.
Kävellessä
maisema ei vaihdu, koska edetään niin hitaasti. Ympäristö on
jatkuvassa
muutoksessa.
Aika
paljon yhteiskunnassa
on tehty
esteitä. Kävelijä ei selvästikään ole yksilö, joka kuuluu
tähän maailmaan.
Kävellessä
on samalla tasolla kaikkien kohtaamiensa ihmisten
kanssa. Siinä
ei muodostu hierarkiaa kuten esimerkiksi silloin kun avaat
matkailuauton ikkunan ja kysyt
suuntaa. (Tere
Vaden haastattelussa 2/2011 niinetnäin )
Kukaan ei puhu enää muuta kuin espanjaa. Pari
tuntia käveltyäni ohjasi ostoksilla aikaa viettävä pariskunta minut kirjaston
nettiin. Sain puoli tuntia aikaa kertoa alkutaipaleen kokemuksista (Helsinki - Tukholma - Pariisi - Pamplona) ihan
ilmaiseksi:
Laivalla
Helsingistä Tukholmaan meitä oli majoitettu neljä vanhaa naista samaan
hyttiin. Katsoimme yhdessä Voimala-ohjelman, jonka nauhoituksesta nousin suoraan laivaan. Kasvoissani oli vielä TV:n
meikki ja tukka monenkertaisessa hiusspreissä. Hyttikaverit pitivät
ohjelmaa ekomatkailusta mielenkiintoisena. Itse petyin syvästi
- olin pettynyt jo ohjelman nauhoitukseen. Näin, että
Osmo Rauhalakin oli ollut suruissaan. Geeniteknikko oli varastanut shown.
Minun tärkeä puheenvuoroni ympäristöajattelun historiallisista
jaksoista oli leikattu pois. Mutta iloinen olen - kaikki ovat antaneet
positiivista palautetta, vaikka osani olikin vaatimaton. Jotenkin
tuntuu, että olen taas vähän hovikelpoinen näiden monen hyljeksityn vuoden jälkeen. Vaelluksella on aikaa miettiä tulevaisuutta.
Ystävättäreni
tuli Tukholmassa maasturillaan vastaan Vikingille. Hän perusti 15 vuotta sitten
Hantverksbodenin tyttärensä kanssa ja maalaa kauniita puisia
matkamuistoja. Ulla preppasi minua vaellukseen tarot-korttien ohjeilla
ja numerologian mahdollistamalla luonneanalyysillä: “Etunasi on, että osaat yhdistellä eri asioita, mutta perustele
mielipiteesi paremmin.”
Seuraavana
aamuna Tukholman city-terminaalin ainoat ystävälliset ihmiset,
tummaihoiset siivoojat, vastasivat kysymyksiini kuin ihminen ihmiselle.
Sitä vastoin virkapukuiset ihmiset voisi hyvin korvata automaateilla.
Heistä ei ollut apua. "Palvelen vain Sweabusin asiakkaita", “Ota
bussi lentokentälle", "Mene rullaportaita alas, ota numero
ja odota.” En saanut ostettua junalippua Pariisista Madridiin.
Olin
ostanut jo Suomessa paluulipun Eurolinesiin Pariisista Tukholmaan 15.6.
ja sain varattua Vikingille paluupaikan Tukholmasta
Turkuun 16.6. Näin kävelemiseen jää aikaa viisi viikkoa ja matkoihin
Espanjaan ja sieltä pois kuluu viisi päivää. Ehdin viettää 60-vuotis
päiväni Santiagossa ja ehdin juhannukseksi mökille Konginkankaalle.
Koska Tukholman
asemalla esiteltiin juuri Ahvenanmaata turistikohteena, sain kepin varteen kiinnitetyn Suomen
lipun. Päätin kiinnittää sen vaelluksella reppuuni.
Mieluummin tietysti mainostaisin ikimetsiä ja kirkkaita järviä, mutta
mikä olisi se valtio?
Bussin
lähdettyä levisi hetkessä hyvä olo ylitseni. Tämän kahden päivän bussimatkan jälkeen taivaallinen rauha - ei
puhelinta, ei nettiä, ei velvoitteita. Kuusi viikkoa vain mietiskelyä
ja kävelyä. Miten pystyinkään
antamaan itselleni tämän lahjan!
Bussissa Tukholmasta Pariisiin olin osan aikaa ainut valkoihoinen. Mongolialainen
tyttö oli töissä Tsekissä ja osasi venäjää, kongolaiset miehet
matkustivat ilman matkatavaroita, ranskalainen eläkeläinen oli ostanut
kahden viikon bussilipun. Matkalla ja pysähdyspaikoilla meistä
muodostui kuin suuri perhe, olihan meillä yhteinen vihollinen:
saksalaiset bussikuskit äyskivät emmekä koskaan tienneet, milloin bussi
pysähtyisi tai jatkaisi matkaa.
Mikä ihmeen pomottaminen saksalaisia vaivaa? Nuorempi oli
ajanut Tukholma-Hampuri väliä kauemmin ja kertoi lakkaamatta
vanhemmalle kuskille, miten ajetaan ja kohdellaan asiakkaita. Jouduin kuuntelemaan heidän
keskustelujaan bussin edessä istuessani kymmenen tunnin ajan ja siinä vilahtivat vain sanat bussi ja
moottoritie.
Kööpenhaminassa
kello kolme yöllä nousi pimeällä kadulla bussiin mitään arvaamatta 30
hollantilaista opiskelijaa, kaikki paikat täyttyivät eikä nukkumisesta
puhettakaan. Tyhjälle etupenkille kuskit eivät
ketään päästäneet: “Meidänhän täytyy myös nukkua.“ Hampurissa
etsin ilomielin paikan bussin perällä.
Saksassa
alkoivat suuret tuulivoimalapuistot koristaa maisemia. Hienoa nähdä vihdoin kyltit:
“Kaksi tuntia Pariisiin!” Sain kuulla, että bussi Bilbaohon lähtisi
vasta seuraavana iltana. Ostin 1,6 eurolla metrolipun ja ajoin
Republican kautta Gare d'Austerlitziin. Ihmeellistä, että kaksi miestä
kutsui minua kotiinsa vaihtojen aikana, kun reppu selässä kyselin
suuntia. Ehkä sprayattu tukkani toimi houkuslintuna. Laivallakin huomasin katseita, jotka
selvästi johtuivat TV maskeerauksesta, itsehän en koskaan käytä meikkiä.
Juna
Espanjan rajalle oli lähtenyt aikatauluni mukaan puoli tuntia ennen
kuin ehdin asemalle. Asema oli tyhjä. Siellä seisoi virkapukuinen mies,
sanoin: “Irun” ja hän ohjasi minut tyhjiä laitureita pitkin junan
lähelle: "Ei paikkaa, ei ehdi", selitti naiskonduktööri ja kysyi sitten
yhtäkkiä: “Onko sinulla rahaa?” Laskin 120 euroa käteen ja kohta jo
nukuin Irunaan menevän junan kolmanneksi ylimmässä sängyssä. Jokaiselle
matkustajalle oli varattu muovipussissa pussilakana, vesipullo ja
muoviin pakattu
nenäliina, korvatulpat, kaksi mentolikaramelliä. Viereisessä sängyssä
mies pelasi yön ajan läppärillään.
Aamulla
kello seitsemän olin Irunissa. En vieläkään tiennyt, oliko se Ranskaa
vai Espanjaa, mutta sieltä alkoi uusi kielimaailma. Pamplonaan oli vain
83 kilometriä - 7,30 euroa bussilla - mutta matka kesti kolme tuntia
pitkin käsittämättömän kaunista laaksoa, joessa virtasi vihreä vesi,
lumihuippuvuoret kohosivat korkealle. Ja kaiken kauneuden keskellä -
mikäs muu kuin valtava moottoritien rakennusurakka. Laskin matkan
aikana 14 suurta siltarakennelmaa.
Pamplonan
kapeilla kujilla alkoi näkyä pyhiinvaeltajia, reppuselkäisiä harmaatukkaisia laihoja
miehiä. Turistitoimistosta sain kartan ja kävelin arkkipiispan kotikatedraliin,
mistä sain eurolla pyhiinvaeltajan passin. Siinä on 40 tyhjää paikkaa
yöpymispaikoista saatavia leimoja varten. Leimoja täytyy kerätä
todisteeksi siitä, että on todellinen pyhiinvaeltaja. Passiin oli merkitty
viisi
pyhiinvaellusreittiä - kolme Espanjassa, yksi Portugalissa ja yksi
yhdistää eri Euroopan kaupunkeja:
Caminos de Europa
Camino Portuques
Via de la Plata
Camino del Norte
Camino Frances.
Irunissa naisilla oli vielä toppatakit yllään, mutta jo kirjastossa hiki valuu.
Lähdin
kirjastosta suin päin kävelemään. Luotin siihen, että jossain löytyy joku
ruokakauppa ja jossain voi nukkua. Vastaan tulevat pyhiinvaeltajat
vaikuttivat hyvin väsyneiltä ja minua, Karhun lenkkareissani, hämäsi
tosiasia, että kaikilla oli kunnon vaelluskengät.
8.5. Yö havupetillä
Eipä
ensimmäisestä vuorokaudesta ole mitään mairittelevaa kerrottavaa.
Ihmettelin,
miksi niin monet kiertävät reittiä väärin päin, porukkaa tuli vastaan
tunnissa parikymmentä. Iltapäivään mennessä oli selvinnyt, että lähdin Pamplonasta innostuksissani kävelemään väärään suuntaan eli
itään - Ranskaan enkä länteen Portugaliin. Ehkä alitajuisesti halusin
suunnata kohti auringon nousua enkä auringon laskua.
Simpukan
kuvat ja sen säteet osoittivat kadulla espanjalaisen tavan mukaan
milloin mihinkin suuntaan enkä nähnyt keltaisia nuolia. Espanjalaisia
ohjeita en ymmärtänyt. Mutta
kymmenen kilometrin jälkeen tuli niin jämäkkä saksalaisryhmä, että
minunkin oli uskottava, että tosiaan kävelen väärään suuntaan. He selittivät
juurta jaksain merkkien tarinan.
Legendan mukaan kampasimpukan kuoresta tuli pyhän Jaakobin tunnus, kun apostoli Jaakob vanhemman ruumis tuotiin meritse Joppesta (nykyisestä
Jaffasta) Galiciaan Espanjan luoteisrannikolle. Portugalissa
sijaitsevassa Bonzasin kylässä vietettiin rannalla häitä veneen
ohittaessa kylää. Sulhasen hevonen pillastui ja syöksyi mereen. Pyhän
Jaakobin matkakumppanit pelastivat miehen. Rannalla sulhasen
vaatteita peittivät simpukankuoret. Koska sulhanen ei ollut hukkunut,
kääntyi hän kiitollisuutensa osoitukseksi kristinuskoon. Hän käännytti
muutkin kyläläiset kristinuskoon, ja siitä lähtien kampasimpukoita
(ranskaksi coquille) on pidetty Pyhän Jaakobin eli ranskaksi Jacquesin
symbolina.
Palatessani
auringonnousun suunnasta takaisin auringonlaskun suuntaan, jouduin
kävelemään Pamplonan uudemman kaupunginosan läpi. Matkalla näin
kauheampaa kuin painajainen. Stadionilla alkoi rock-konsertti ja
tuhatmäärin nuorisoa lappasi vuorta alas. Jokainen roikutti
muovipussillista juotavaa, useat lauleskelivat jo huppelissa, puistojen
penkkien vierelle oli kertynyt muoviröykkiöitä, seassa avaamattomiakin
limsapulloja, keksejä, kinkkupatonkeja, jopa avaamattomia
olut-tölkkejä. Peittäähän Aasiassakin muovi maisemaa, mutta siellä ei
kuitenkaan heitellä syömäkelpoista ruokaa pois!
Kun
vihdoin kävelin oikein päin oikealla tiellä ja istuin yliopiston
campuksen penkillä, istahti viereeni saksalainen Helga. Hän oli
kävellyt viisi kilometriä lentokentältä ja myös hänen päämääränään oli
728,1 kilometrin päässä sijaitseva Santiago de Compostela Galician
maakunnassa Atlantin rannalla. Hän oli luvannut syöpään kuolleelle
isälleen kävellä caminon. Kuukausi ennen lähtöään hän sai kuulla itsekin
sairastavansa rintasyöpää.
Kello
oli jo kuusi, ja olin kävellyt kuusi tuntia, mutta edennyt vasta viisi
kilometriä Pamplonasta siihen oikeaan suuntaan. Miten
osuvasti saksalainen koomikko Hape Kerkeling tokaisee bestselleriksi nousseessa kirjassaan pyhiinvaelluksesta: “Kun vain
ajattelenkin pitkää marssia, voisin pitää jo heti kahden viikon
lepotauon.” (Ich bin mal weg, Olen jonkin aikaa poissa, 2006. Kirjaa on myyty kaksi miljoonaa kappaletta)
Ensimmäisessä
kylässä majapaikka maksoi 10 euroa, viereinen viiden euron hostelli oli
täysi. Omistajat soittivat edelliselle ja ihmettelivät, että eikö
yösijasta pitäisi maksaa vain kahdeksan euroa. Kun siinä viuhdottiin ja
soiteltiin, Helga päätti jäädä nukkumaan petin saatuaan, minä lähdin
innoissani talsimaan eteenpäin. Oppaan mukaan matka seuraavaan kylään
kestäisi 3,5 tuntia. Kävelin läpi esikaupungin puistojen, hölkkääjät ja
koiran pissittäjät toivottivat bon caminoa. Reppu alkoi painaa. Alkoi pimetä.
Korkealta
näin pienten kylien valoja, välissä moottoritie. Olin hukannut niin
simpukkamerkit kuin keltaiset nuoletkin, jotka ohjaavat meitä
toivioretkeläisiä. Pysäytin auton, joka vihdoin kolmen
tunnin marssin jälkeen tuli vastaan mäen päällä. Kaksi nuorta lempiväistä suuntasi vuoren huipulle, ja poika
näytti kädellä suuntaa alas: “Camino.”
Tuli pimeä,
täysikuu pilkahteli sumuverhojen välistä. Moottoritien rampissa
houkutteli pehmoisen näköinen havupeti. Kaivoin makuupussini. Heräsin
täysin ymmällä: “Missä ihmeessä, vieläkö Tukholmassa, Ulla jätti minut puutarhaan nukkumaan…” Alkoi tulla valoisaa ja näin moottoritien alikulun.
Pian
ihmettelin pienen kyläaukion penkillä, mikä olisi pyhiinvaelluksen
oikea suunta täältä katsottuna. Taas jotkut nuoret lempiväiset
autossaan näyttivät suuntaa ja vaellukseni jatkui pimeydessä. Heräsin
suomenkieliseen pulinaan. Seitsemän jyväskyläläistä
terveydenhoitajaa marssi polulla eivätkä voineet ymmärtää, että joku
nukkuu pähkinäpuun alla. Yksi potkaisi lenkkarini polulta syrjään. Mies
kuului ihmettelevän: “Ja vielä ihan yksin.” En jaksanut ryhtyä kertomaan vaelluksen tilanteestani. Puolen tunnin kuluttua kaksi saksalaista kuiskaili: “Und einer ist da drinnen.” Yksi on vielä makuupussin sisässä.
Pakkasin
makuupussini heti, kun uskoin selviäväni ilman taskulamppua
kivikkoisella polulla ja taas käveltiin. Suomesta lähtiessäni olin
lukenut ja saanut paljon vinkkejä varusteista, mutta ostohommissa en
ole kovin hyvä. Olipa sentään makuupussi ja sadeviitta sattunut mukaan. Taskulamppu ja varakengät olisivat olleet kova sana.
Seuraavassa
kylässä näin ensimmäisen pyhiinvaeltajien majapaikan. Sieltä oli jo
komennettu porukka pois eli kello oli kahdeksan. Yöpaikka oli kovin
ahtaan näköinen ja nukkujien hajuinen. Suihkuun ei voinut aamutulija
jäädä, nukkumisesta puhumattakaan. Ostin kylän ainoasta kaupasta
patonkia ja juustoa ja kauhistelin hintaa, seitsemän euroa.
9.5. Maralotox - epäystävällinen yksityinen hostelli
Kävelin
ja kävelin. Polun ympärillä näkyi vain orastavia viiniköynnösten
taimia. Olin kuvitellut, että samoin kuin Aasian matkallani liittyisi
aina seuraan joku, jolla on matkaopas. Mutta tämäpä ei ollut matka,
jossa jollakin olisi aikaa auttaa. Porukat pulisivat keskenään,
yksinäiset vaeltajat huokuivat omaa keskittymistään. En edes
aavistanut, mihin polku johtaisi ja missä voisi syödä ja nukkua.
Pyhiinvaeltajia tuli, mutta he kävelivät ohi. Auringon paahteessa,
ilman pienintäkään suojaa, nostin jalkaa toisen eteen. Tiesin, että
repussani oli hattu ja aurinkorasvaa, mutta en voinut kuvitellakaan,
että niiden aika olisi vielä koittanut.
Saavuin
pieneen kylään klo 14. Portin lähellä istui ihmisiä ja he näyttivät
kädellä paikkaa, missä voisin leimata passini. Täytyykö joka kylässä
etsiä kirkko ja leimata siellä itse todistus, että on varmasti kulkenut
jalan?
Torilla
hollantilainen Wilhelm vinkkasi minut istumaan viereensä penkille. Hän
katsoi oppaasta, että huone maksaa 40 euroa kahdelle ja siihen kuuluu
puolihoito. Mikä katse!
Pyhiinvaeltajat,
peregrinos, ohittivat meitä ja suuntasivat kylän keskustaan. Kuvittelin siinä
alkuhuumassa, että siellä on minulle, pyhiinvaeltajalle, tarkoitettu
majoitus. Olin kävellyt loppumatkan paljain jaloin. Rakkojen lisäksi
pohkeiden lihakset kovettuivat niin kipeiksi, että en päässyt niillä
muskeleilla enää rappusia alaspäin. Majapaikka oli kaupallinen. Pitäjänaisia näytti
enemmän kiinnostavan illalliselle osallistumiseni, ei se, olenko
saanut auringonpistoksen tai ehtymättömän jalkavaivan. Minulle
osoitetussa huoneessa oli kymmenen kerrossänkyä, ei muita
huonekaluja. Vessaan ja kahviautomaatille piti laskeutua alakertaan.
Paikkaan
alkoi kerääntyä vaeltajia. Näytti siltä, että minä olin ehkä
nuorimmasta päästä. Erään ranskalaisen vaelluskengät olivat hioneet
pohkeen paksuksi. Kaikilla oli siteitä ja laastareita joissain kohdin.
Yllätyksenä oli useimmille tullut, miten paljon raskas reppu muuttaa
kävelytottumuksia ja aiheuttaa hiertymiä.
Päivällä muiden kävelyä
seuratessani en olisi voinut kuvitellakaan, että heilläkin oli
jalkavaivoja. Kipulääkkeiden avulla he pystyivät kävelemään sievästi,
minähän puuskutin milloin varpaillani milloin kantapäilläni. Tiesin, että jos joudun
turvautumaan kipulääkkeeseen, lopetan vaelluksen. Niin arvokas pääsy
Santiagoonkaan ei ole, että sen vuoksi totuttelisin itseni kemiallisiin
piristeisiin.
Illalla
viisi ranskalaista naista hyöri ympärilläni, sillä itkin ja vapisin
nurkassa alasängyssäni. Olin kai saanut auringonpistoksen. Niskaa
pakotti. Naiset lähtivät kylän ainoaan kauppaan ja halusivat tuoda
minullekin syötävää. Pyysin yhtä omenaa. Illalla joku toi punaista
pilleriä, toiset lisäpeittoja. Pitäisi syödä sokeria, kertoi
lontoolainen sihteeri: “Minäkin juon kahvini aina mustana, mutta täällä
lisään siihen sokeria.“ Ranskalaiset naiset kehottivat juomaan paljon
ja käskivät pitää pullon korkkia auki viisi minuuttia ennen juomista.
Se vähentää kloorin makua. Kuulin kuinka he selittivät oloni johtuvan jet lagista, aikaerosta lennolla, ja nyökyttelivät päätään.
Yläsängyssäni
nukkui runsaasti ylipainoinen kanadalainen Robert, joka jaksoi koko
illan kertoa muille kielitaidostaan ja missä kaikkialla on maailmassa
asunut. Hänen äitinsä nukkui toisessa huoneessa. Kolme aviopareista oli
kuin toisesta maailmankaikkeudesta, tai oikeammin pariisilaisesta
muotitalosta. En edes muistanut, että joillakin ihmisillä voi olla niin
ylväät piirteet ja hyvin muodostuneet lihakset. Minua hävetti itsessäni
ihan kaikki.
Aamulla
satoi kaatamalla. Seurasin makuupussissani, miten muut patikoijat
pukeutuivat tiiviisiin sadevaatteisiin. Odotin että kaikki olivat
lähteneet, sillä pelkäsin lähteä raahautuman vessaan. Jalkani olivat
kuin puupökkelöt ja silmissä vilisi. Söin sitten kuistilla patonkia ja
juustoa. Pyysin, että saisin jäädä odottelemaan rankimman sateen
loppumista: “Ei kuulu asiaan, täytyy siivota, kaikkien on lähdettävä
ennen kahdeksaa“, tiuskaisi paikan omistaja. He käyttivät hyväkseen
lähes tuhat vuotta vanhaa tottumusta. Aikojen kuluessa Jaakobin
polulle kerääntyi paljon kerjäläisiä ja siksi tuli kielto, että kukaan
ei saa jäädä edes samalle paikkakunnalle yli kolmeksi päiväksi.
Wilhelm
istui alhaalla jalka suorana ja odotti taksia. Jalka oli lonksahtanut
ja paisunut yön aikana niin pahasti, että käveleminen ei enää
onnistunut. Hänen pyhiinvaelluksensa päättyi. Olisimmepa seuranneet
hänen oppaansa neuvoa ja maksaneet hotellista. Siinä peregrinoille
tarkoitetussa hostellissa, jossa olin yöpynyt, maksoi yö yhdeltä
hengeltä 9
euroa ja illallinen sen lisäksi 10 euroa.
Vaikka
olin pelännyt kenkien sovittamista jalkoihini edellisen päivän
jäljiltä, sillä vaivaisenluu punotti ja hankaumat loistivat
valkoisuuttaan, sain lenkkarit kiinni ja ne tuntuivat jopa hyviltä!
Kuka ihme on lähettänyt niin paljon enkeleitä, että sadekin lakkasi
juuri kun astuin ulos. Kuljin entistä varovaisemmin kivikkoiset
alamäet. Minullahan on vain sinivalkoiset Kiinassa valmistetut Karhun
lenkkarit, ei nilkkatukea. Eikä sauvoja.
Jo
ennen matkaa olin antanut itselleni luvan käyttää välillä bussia tai
keskeyttää vaelluksen siltä tuntuessa. Koska olin hankkinut paluuliput
ja halusin palata Suomeen vasta juhannukseksi, olin tehnyt
varasuunnitelmia. Saksalainen ystävättäreni asuu Portugalissa ja oli kutsunut
luokseen. Portugalissa on myös Tamera-niminen tantraankin perehtynyt
ekokylä. Italiassa on myös suuri ekokylä Damanhur, jossa en ole vielä
käynyt. Heillä on jopa oma raha käytössä. Selviänköhän kävelemällä Santiagoon...
Maisemat
vaikuttivat kauniilta. Punaiset unikko- ja keltaiset rypsipellot
sekä valtavat viinipensasviljelmät levisivät silmänkantamattomiin.
Kylät muodostuivat pienistä savi- ja kivitaloista. Alamäet kävelin
vaivoin, mutta ylöspäin aina keveämmin.
Saksalainen
insinööri Friedrich sai puheillaan jalkakipuni häviämään. Kävelin
huomaamattani jopa kovempaa kuin aikaisemmin monta kilometriä. Hän
aloitti keskustelun selvästi positiivisen ajattelun oppimestarina - kiitollinen että on itse terve,
perhe terve jne. Tunnin kuluttua selvisi kuitenkin, että poika oli koulutettu
yliopistossa, pärjännyt ensiluokkaisesti, mutta nyt ei saakaan töitä.
Friedrichin mukaan isälläni eläinlääkärinä ei ole samoja huolia, koska
hänellä olikin vara kouluttaa. Häneltä meni kaikki.
Tie - el Camino, suomalaisten syitä vaeltaa
Useat
näyttivät aloittaneen Jaakobin polun Saint-Jean Pied-de-Portista
Pyreneiltä, mistä on kolmen päivän kävely Pamplonaan. Ensimmäisenä päivänä
noustaan silloin 1300 metriin. Jos sattuu sade, ryvetään syvässä
mudassa. Uusiseelantilainen Judy kertoi henkeään haukkoen tuosta Ranskan kohteesta. Siellä ei
ollut paljon vaeltajia, lumihuippuvuoret ympärillä, mutta majataloja
harvakseltaan ja nekin kalliita.
Istuin
pienen kylän kahvilassa kello 11 käveltyäni kuusi kilometriä. Kun
rupesin miettimään, jaksanko enää vaivaista 6 kilometriä seuraavaan
kylään, kertoi isäntä, että kahvilan hotellissa asuu suomalainen
pyhiinvaeltaja. Pian jo söimme Marian kanssa perunapiirakkaa. Hän on
valmistautunut matkaan kolme vuotta kävelemällä ja lukemalla vaeltajien
muistelmia. Hiukan pyöreä ja avuttoman tuntuinen Maria oli lentänyt
Pamplonaan ja ajanut sieltä taksilla Roncevallesiin, koska muuta kyytiä
ei juuri sillä hetkellä ollut tarjolla. Hän surkutteli kielitaitoaan ja
voimiaan. Yli kymmenen kilometrin päivämatkoista hän ei haaveilekaan.
Kysyin
hänen ammattiaan siinä jutellessa, mutta hän ei halunnut kertoa.
Ajattelin, että mitäpä tässä sitten niitä näitä juttelemaan, jatkan matkaani. Pian hän
kuitenkin tokaisi: “Olen pappi.” No sehän kiinnostavaa. Olen jo
kolmen päivän vaelluksen aikana miettinyt, onko tässä mitään mieltä,
minkälaiset ihmiset lähtevät rankalle vaellukselle. Hänen mielestään
uskovaisuus näkyy siinä, että kaikki ovat erityisen ystävällisiä ja
auttavaisia, valitettavasti ei muuten. Itsekin olin jo ihmetellyt
kaupallisuutta vaeltajien pukeutumisessa ja ruokakulttuurissa, sillä
Aasian luostareissa ihmiset säteilivät jonkinlaista vakaumusta. Mutta
tottahan vaeltaminen pistää ajattelemaan. Epäilimme, että
kilpailutalous on iskenyt pyhiinvaeltajiin.
Pian
joku tuli kertomaan vastapäisessä kahvilassa istuvasta kolmannesta
suomalaisesta. Tikkurilalainen Matti istuutui pöytäämme hyvästeltyään
vaelluskaverinsa. Hän on ties monettako kertaa matkassa, urheilee
talvet Espanjassa ja kuulosti siltä, että hän kävelee päivittäisiä
ennätysaikoja omalla caminollaan. Henkisyys näytti häneltä jäävän vähemmälle huomiolle. Hän
saa hyvän olon huomatessaan, miten kova kunto hänellä eläkeläisenä on.
"Kyllä minä olen hyvä." Jos ei Marian ja minunkaan vaelluksellani ole
muuta merkitystä niin ainakin tuotamme jokaiselle hyvän mielen.
Ohittaja huomaa, että ei ole kaikkein huonoin.
Kotoisista puhekumppaneista ja rakoista huolimatta päätin jatkaa kävelemistä.
10.5. Estella - vapaaehtoisten uskovaisten ylläpitämä hostelli
Kun
saavuin Estelleen, lähes kuolleena tuskasta - jokaisessa varpaassa
rakko, niska ja selkä niin kipeitä, että en päässyt nousemaan
istuma-asennosta ylös muuta kuin kiertäytymällä, pohkeet kovina, olin jo riisunut kengät jaloista ja
kävelin tapani mukaan sukkasillaan tai paljain jaloin ne pätkät, joilla
ei ollut pikkukiviä tai ohdakkeita - säikähdin henkeni edestä.
Kaupungin
muurissa ja talojen seinillä näkyi erilaisia iskulauseita ja
hakaristejä. Kissankokoisin kirjaimin luki: “Turisti, et ole
Espanjassa. Olet Baskimaalla. 700 baskia vankilassa”. Yhtäkkiä vastaani
käveli mies verkkaisesti. Aurinkolasit, vaikka ei paistanut, lakki
syvällä päässä. En voinut päätellä, oliko hän nuori vai vanha, nauroiko
hän vai irvisti. Kadulla ei liikkunut edessä ei takana muita ihmisiä.
Koska olin väsymyksestä ja kivusta lähes tiedoton, nousi pelko. En
olisi pystynyt tekemään vastarintaa. Mutta tämä vanha mies vain kysyi, että
jos minulla on ongelmia, farmasia on kilometrin päässä ja jäi pulisemaan
muutakin lähikaupungista.
Estellessa katolilaiset
tarjoavat ilmaisen eli petitioniin, lahjoitukseen, perustuvan yöpymisen
kaikille, joilla on pyhiinvaelluspassi. Vapaaehtoiset katolilaiset
eripuolilta Eurooppaa tulevat aina kahdeksi viikoksi kerrallaan pitämään paikkaa yllä.
Mahduin lähes viimeisenä tulokkaana Estellen hostelliin. Sinne
ei kerääntynytkään enää ranskalaisia elegantteja karvaisia miehiä
nukkumaan lahkeellisissa alushousuissaan, vaan enimmäkseen
saksalaisia ja opiskelijoita. Se olisi pitänyt arvata. Eläkeläiset ja
opiskelijat ovat luonnostaan vaelluksella, kellä muulla olisikaan
aikaa.
Illalla
valmistimme kaikki yhdessä ruokaa espanjalaisen pariskunnan
ohjauksessa.
Ruokailimme pihalla pitkän pöydän ääressä, noin 40 ihmistä. Ihmettelin,
kun kylän kirkossa messu oli peruttu papin sairastumisen vuoksi eikä ruokarukoustakaan
luettu. Pyynnöstäni toinen pariskunta lauloi kauniisti ja ruokailun
jälkeen kaikki kertoivat kotipaikkakuntansa uskovaisista. Ruoka oli niin ylenpalttista, keiton lisäksi kinkut, juustot ja vanukkaat sekä aamulla vielä patonkia, marmeladia, kahvia, hedelmiä ja jogurttia, että tuskin kukaan malttoi lähteä maksamatta jopa enemmän kuin yksityisessä hostellissa.
En ainut jalkavammainen
Koska
hostelli oli täynnä jo kello 14 ja lähes kaikilla niin vakavat
jalkakivut, että kaupungille ei voinut lähteä, jäi meille pitkä
iltapäivä ja ilta aikaa jutella ja suunnitella tulevia etappeja.
Vapaaehtoistyötä tekevä englantilainen kirjanpitäjä William on tehnyt
tarkat suunnitelmat ja lentää takaisin Burgosista. Hyvin pienikokoinen
äiti oli lähtenyt kuvankauniin tyttärensä kanssa Chicagosta.
Korealainen
nainen, jota aloimme heti kutsua tohtori Coocieksi, toimi
kotitarvelääkärinä. Hollantilainen riuska opiskelija, Hans, oli saanut
hoitoa häneltä jo edellisessä hostellissa. Coocie pisteli silmäneulalla
lankoja hänen vesirakkuloidensa läpi, jotta mätä pääsi ulos ja tulevina
päivinä vesikin. Ympärille kerääntyi parikymmentä uteliasta
kameroineen. Coocie auttoi aina kun näki jonkun poksivan saksilla
reikiä vesirakkuloihin. Häneltä itseltään oli tullut mädän lisäksi
verta.
Tri
Coocie itse oli hieno rouva. Hän lähetti reppunsa seuraavaan
majapaikkaan taksilla, maksoi siitä 7 euroa. Hans piti tohtori Coocien
käyttäytymistä petturuutena ja me kaikki nyökyttelimme samaan tahtiin.
En nähnyt hänen reppuaan, mutta illalla hänellä näytti olevan jopa
papiljotit päässään.
Coocien
ja Hansin toimintoja tarkkaili myös nuorten sakujen ryhmä, Frederik,
Anne ja Sam. He kikattivat pihan rappusilla kirjoittaen ylös
sakkopisteitä kirosanoista. Jokainen vaikutti niin leuhkalta, että ei
tehnyt mieli edes puhua saksaa. Kahdesta vaatimattoman tuntuisesta
tanskalaisesta tytöstä, Majasta ja Brigitestä ei tiennyt, olivatko he
pariskunta vai vain työkavereita. En tiennyt myöskään heidän
kielitaitoaan, mutta välillä hermostuin, kun he puhuivat minulle vain
tanskaa. “Ettekös te seuraa Ruotsin televisiota Tanskassa?” Eivät he
kuitenkaan mielestään puhuneet riittävän hyvin ruotsiakaan ja niin
keskustelu jäi melko vähäiseksi.
11.5. Los Argos - pyöräilijät vaelluksen riesa
Lähdin
aamulla tapani mukaan viimeisenä, sillä ensimmäisestä metsässä
vietetystä yöstä jäi kauhukuva pimeässä vaeltamisesta. Aikaisimmat
lähtevät jo viideltä, klo 6 sytytetään jokaisessa hostellissa valot ja
klo 8 on oltava kadulla.
Ihmettelin
kun osa seurueesta istuskeli jo tunnin kävelymatkan jälkeen iloisesti
pulisten. Siellä se oli! Viiniä sai hanasta niin paljon kuin halusi,
Museo del Vinon omistajan tarjous. Espanjalainen nainen osasi vähän
ranskaa ja kertoi mitä taulussa lukee: "Kun saavut Santiagoon, vahvana
ja vitaalisena, juo pieni lasi viiniä ja ole onnellinen."
Yksi
saksalaisten porukasta, Frederik, oli juuri ostanut litran muovitettua vettä
kaupasta. Ihmettelin: “Ostat pullotettua vettä ja joka torilla pulppuaa
kaivovesi?” Kraanavesi maistui kuulemma kloorilta. Aloin itsekin
maistaa kloorin yhä selvemmin.
Samalla panimon pihalla sai ostaa 90 sentillä automaatista myös fantaa ja cocacolaa.
Jäin istumaan puupenkille ja seuraamaan, miten vaeltajat suhtautuvat
viinihanaan. Vieressä oli vesihana ja melko moni otti vain vettä. Moni
täytti litran pullonsa. Join kuksallisen ja täytin kaksi puolen litran
pulloa viinillä. Olisipa moisessa paikassa ollut vielä munkki
siunaamassa matkamme ja ottanut vastaan synnintunnustuksia!
Seuraavassa
kylässä kaksi ranskalaista veikkoa huitoi bussipysäkin penkille: “Tässä
sinullekin viiniä.” Marssin ohi ja jopa oli epämieluista kävellä, kun
he vähitellen saivat minut kiinni, viheltelivät ja lauloivat. Se oli
heidän viimeinen päivänsä, he olivat vaeltaneet 14 vuorokautta ja auto
tulisi hakemaan heitä seuraavasta paikasta. He olivat sitä mieltä, että
Suomessa ei saa viiniä. “Mitäs te oikein juotte?” he kysyivät. “Votkaa
juodaan“, sanoin selkeästi ja siihen miesten pulinat loppuivat.
Kävelyni
tuli muutenkin häirityksi, sillä samaa tahtia kulki neljä
espanjalaista, joilla oli koira mukanaan. Joka kylän kohdalla kaikki
koirat haukkuivat ja pari kertaa tuli oikein tappelukin, kun he eivät
saaneet koiraansa kiinni. Välimatkat heidän koiransa juoksikin vapaana,
häipyi vähän väliä metsään ja sitä piti huudella ja odotella. Siksi
ohittelimme toisiamme pitkin päivää.
Loppumatkasta
tapasin taas Friedrichin. Häntä hiukan harmitti, sillä kun hän oli
lähtenyt klo 6, oli viinihana vielä kiinni. Se pidetään auki vain klo 8
- 18. Heti kun saavuimme seuraavaan kylään, Friedrich majoittautui
itävaltalaisten kveekkareiden perustamaan hostelliin. Seuraavana
päivänä kuulin, että se hänen pettymyksekseen oli osoittautunut
hippipaikaksi ja musiikki oli rämissyt
myöhään.
Los
Argosin majapaikkaan laahauduin taas sukkasillani, lenkkarit kädessä,
viimeisillä voimillani. Istuin pylväällä miettimässä, onko tämä se
kirkkojen ylläpitämä paikka, kun kaksi pyöräilijää porhalsi ohitse kysyen
majapaikkaa. He ehtivät verannalla istuvien hollantilaisten
vapaaehtoisten ilmoittautumispöydän ääreen ensin ja kuulin vain: "Olette
onnekkaita, saitte juuri kaksi viimeistä sänkyä." Olin kyllä kertonut
parille muullekin hostellista. Koska kävelen hitaasti, oli heillä jo
petinsä.
Ikäiseni
hollantilainen nainen pöydän takana katsoi minua. Pyöräilijät olivat jo
matkalla seuraavaan hostelliin ja sain sänkyni - 19 kerrossänkyä
entisessä koululuokassa. Pyöräilijät lähtivät vapaaehtoisesti. Myöhemmin kuulin,
että säännön mukaan pyöräilijät antavat tilaa, koska he pääsevät
nopeasti seuraavaan paikkaan.
Ja
hehän ajavat kuin kilpa-autot, ja ovat pukeutuneet kuin avaruusaluksen matkustajat, aivan
eri maailmasta kuin me muut. Kävellessä tuntuu kuin suuri itikkaparvi
lähestyisi. Pyöräilijöille pitäisi suunnitella oma
compostelansa, kaukana kävelijöistä. Ennen vanhaan
sunnuntaipyöräilijät olivat ihan toista kuin nämä kypärin ja kirein
trikoin varustetut matkaajat. 80 prosenttia heistä on nuoria poikia.
Päivällä
olin kulkenut pitkään samaa tahtia nuoren belgialaisen pariskunnan kanssa. Elisabeth
kertoi olevansa matkalla tavatakseen eri maalaisia ihmisiä ja
jutellakseen. Sehän juuri ei ollut minun tarkoitukseni. Hänen ystävänsä
Jim oli ajanut matkan kerran pyörällä, mutta halusi tehdä sen nyt
kävellen. Ihmettelin sitäkin, sillä Jimillä oli tuskin hampaita ja
suuret pupillit. Näyttivät vaihtelevan joitain pillereitä. Kuinkahan
huumehöyryssä matkan voi tehdä? En kovin innostunut huomatessani, että
heidät oli majoitettu viereisiin sänkyihin. Elisabeth kovasti hieroi ystäväänsä ja
tämä voihki joko kivusta tai ihanuudesta. Hän oli ollut
moottoripyöräonnettomuudessa, selkäranka oli mennyt monesta kohtaan
poikki ja hänen selkäänsä peitti pitkä musta tarranauha.
12.5. Viana - tänään tuntuu että olisi hyvä palata kotiin
Jos voisin vielä palata Suomineito-ekoyhteisöön lypsämään vuohia ja savusaunomaan
samanmielisten kanssa, lähtisin takaisin ihan heti. Lähes koko viikon
olen kävellyt moottoritien vieressä, välillä kiinni pikatiessä, välillä
puolen kilometrin etäisyydellä.
Melun suhteen pätee viisaus: tieto lisää tuskaa. Jo alle 60 desibelin melu vaikuttaa
sydämen ja verenkierron lisäksi jopa hormonitoimintaan. Meluun ei keho
totu, vaikka mieli ei sitä aina noteeraa. Tämä tieto ahdisti, sillä
auto- ja rekkajono oli jatkuva.
Mutta
eipä löytynyt vielä luomumummolaa Suomesta, vaikka koko kevään etsimme
- eikä ihmistä, jonka perinnetilalla voisi näyttää pienille oikeaa elämää. Ei ollut paikkaa Suomessa, minne palata.
Suomalainen pitkän matkan kävelijä Teemu Takalo kertoo tuntemuksistaan
käveltyään Brysselistä Istanbuliin: "Käveleminen on totaalinen tapa olla jossakin,
ja siksi ihmisessä tapahtuu sitä kautta jokin muutos. Varsinkin vieraassa ympäristössä,
missä jokainen askel ja jokainen päivä tuo jotain uutta ja tuntematonta tulessaan,
käveleminen on kokonaisvaltainen tapa olla olemassa. Kävellessä
maisema ei vaihdu, koska edetään niin hitaasti, mutta
ympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Kävellessä havainnoi hyvin
ympäristöä, haistaa
ja kuulee kaiken. Tuntuu, että ihmisen havainnointi on
optimiolosuhteissa kävelynopeudella.
Kun kävelee, on ajan ja ympäristön kanssa intiimissä yhteydessä. Ei
tarvitse
kiinnittää huomiota kulkuvälineen hallintaan. Tarvitsee vain olla.
Kävellessä
on samalla tasolla kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa. Siinä ei
muodostu hierarkiaa
kuten esimerkiksi silloin kun avaa matkailuauton ikkunan ja kysyy
suuntaa. Mutta aika paljon on tehty esteitä. Kävelijä ei
selvästikään
ole yksilö, joka kuuluu tähän maailmaan."
(Bryssel-Istanbul
kävelijä Teemu Takalo Tere Vaden haastattelussa niin&näin 2/2011)
Hyvästit Jaakobin polulle!
Pamahti
mieleeni suru useita kertoja, kun olin alkanut nähdä Jaakobin polun
vaeltajan silmin. Eräs kanadalainen puki surun sanoiksi: “Failure of
its own success.” Jaakobin polku on epäonnistunut suosionsa takia.
Ihmisiä on liikaa ja espanjalaiset ovat tulleet ahneiksi. Aikaisemmin
polkua pystyi vaeltamaan pienellä rahalla, mutta enää tuskin alle 30
euroa päivä. Majoitustilat ovat ruuhkaisia."
Miten
aluksi ihastelinkaan satojen hehtaarien peltoaloja. Keväällä maisema
loistaa moninaisina vihreinä tilkkuina - viinitarhoja, ohraa,
päärynäpuita, maissia, unikkoja. Alkumatkassa keltaiset kymmenien hehtaarien
rypsipellot hivelivät silmää. Pellot eivät ole tasaisia, vaan nousevat,
laskevat ja ympäröivät kukkuloita. Mutta jo kolmantena päivänä alkoi
tuntua omituiselta. Kukkuloilla peltojen keskellä ei kasvanut
ainoatakaan puuta. Isommatkin kukkulat on avohakattu - pusikkoa ja
louhikkoa. Taivaalla on joka hetki näkyvissä ainakin neljän lentokoneen jättämä savujuova.
Tänään
ei matkan varrella ollut yhtään perhosta. Maa on myrkytetty, perhosia
voi seurailla enää niillä muutaman aarin jäänteillä, joilla vielä
kasvaa havupuita. Yhtään kotieläintä en ole nähnyt sadan kilometrin
matkalla, vaikka olen kävellet ainakin 50 pienen kylän läpi. Ei niissä
näy paljon ihmisiäkään, salusiinit alhaalla, muutama ukon käppyrä
baskeri päässä piippua puhallellen saattaa hymähdellä. Kerran näin
lampaan papanoita tiellä. Huomenna kaikki saattaa olla taas toisin…
Euroopan
tuomioistuin on antanut Espanjalle huomautuksia liian suurista
nitraatti-, kloori- ja radioaktiivisuuspitoisuuksista pohjavedessä.
Nitraatti ja kloori aiheuttavat syöpää. Voimakkaalla viljelyalueella
Valensiassa syöpäkuolleisuus on kaksinkertaistunut.
“Ehkä
nämä ovat merkityksettömiä ajatuksia, mutta kun pitkään vaeltaa yksin,
muuttuu todellisuuskäsitys“, pohtii myös Kerkelingkin.
Komposteja
en ole nähnyt vielä missään. Joka kylässä
muoviset jätteiden erotteluastiat ovat erilaisia, mikä kertoo lajittelun Espanjassa
vasta alkaneen, koska ei ole standardia.
Tänään
asun samassa huoneessa ikäisteni saksalaisten naisten kanssa. He
keskustelivat aluksi monta minuuttia siitä, mihin kohtaan lattialla kukin saa asetella
reppunsa. Sitten he arpoivat, kuka joutuu kolmannelle yläpetille.
Avasin
pienen sardiinipurkin, sillä olin taas perille päästyäni uupunut. Yksi
naisista tuli nenäänsä pidellen: “Miten täällä haisee. Ei huoneessa saa
syödä.” Olin kuullut, että hostellissa ei olisi keittiötä ja tarvitsin
yhden teelusikallisen suolaista jaksaakseni edes rappuset alas.
Pienporvarillista! Katsotaan minkälainen yö heidän kanssaan tulee.
Kirjaan ylös joka ikisen pikkumaisuuden. Mietin, miten sanoisin suorat sanat saksalaisille huonekavereilleni...
Huoneessamme
ei ole edes ikkunaa ja patjoja on sänkyjen allakin, joten voi tulla
yöllä taas tiukkaa. "Jätä ovi auki, mehän tukehdumme täällä," karjui
toinen. Suunnittelin kertovani tälle vanhalle naiselle, että Suomessa
kysyisimme: "Voisiko oven jättää auki, että tulee enemmän ilmaa."
Vaikka oven avaaminen oli hyödytöntä, sillä seinä huoneemme ja käytävän
välillä ei ulottunut kattoon saakka. Sieltä tuli valoa ja raikasta
ilmaa. Satuin makaamaan sängyssä, joka oli vastapäätä ovea eli ihmisiä
käveli nenäni edestä koko ajan. Mutta sitten tilanne muuttuikin.
Vanhin
naisista kysyi: “Oh, olet Suomesta. Viime vuonna teimme bussimatkan
Skandinaviaan ja Suomen läpi.” Juttua riitti. Pian hän jo uskoutui, että näkee unta siitä suomalaisesta miehestä, jonka minä järjestäisin hänelle
ja jolla olisi puutalo Lapissa. Tämä 65-vuotias jalkojenhoitaja halusi
viettää vielä yhden vuoden elämästään Lapissa - kokea kaikki
vuodenajat. Hän on aina unelmoinut Lapista. Hän osasi jopa ulkoa
Aleksis
Kivestä Arto Paasilinnaan suomalaisia kirjailijoita. "Jospa saisin
joskus nähdä Seitsemän veljestä teatterissa, edes suomeksi.” Hän kutsui
minut Barcelonaan kotiinsa milloin vain, mutta ... sieltähän se tuli ...
"vain lauantaisin ja sunnuntaisin on minulla aikaa". Hänen miehensä on
kuollut, mutta yksityisyrittäjänä hän saa vain vähän leskeneläkettä ja
siksi tekee Barcelonassa vielä töitä jalkojenhoitajana. Rakoista hän ei
sanojensa mukaan tiedä mitään. Hänen poikansa jatkaa Saksassa perheyritystä.
Toinen
nainen oli hänen serkkunsa ja kolmas tuttava, joka ei ollut uskaltanut lähteä
yksin caminolle. Siksi serkukset, jotka olivat jo vaeltaneet koko
reitin, saattavat häntä Burgosiin saakka. He kertoivat, että heillä ei
ole paljon rahaa, pitää säästää caminollakin. Syksyllä he olivat olleet
Intiassa “vain tuttavien luona“, ensi syksynä lähtevät Etelä-Amerikkaan
- "mutta vain bussimatkalle - tiedäthän, hyvin halpaa...".
Samassa huoneessa nukkui kanssamme australialainen pariskunta opiskelijapoikansa
kanssa. Poika oli tylsistynyt, pelasi pasianssia yksin seurustelutiloissa niin pitkään kuin valoja riitti. Kiinnostuin isästä hänen
kerrottuaan saksalaisille naisille, että ei katsele TV:tä. “Mutta sieltähän oppii niin
paljon vieraista maistakin“, kertoivat naiset. Mies, Leslie, kertoi
tuntevansa permakulttuurin: "Teoria on hyvä, mutta toteutus ei toimi.
Parempi on Rudolf Steinerin oppi." Antroposofia-sanaa hän ei kuitenkaan
tuntenut.
Hänen
vaimonsa nukkui yläsängyssäni ja kieriskeli koko yön niin, että meiltä
kummaltakin taisivat unet jäädä väliin. Aamulla vaimo laittoi paksun meikin ja otti yhä vahvempaa särkylääkettä.
13.5. Navarele
Kun
saavuin seuraavana päivänä suureen kaupunkiin, tuntui kuin olisin
tulossa maratonin voittaneen. Euroopan Unionin liput liehuivat. "Santiago Compostella, Euroopan perinnekohde."
Autot pysähtyivät, jopa töötöttivät, jos aioin odottaa vuoroani
suojakäytävällä. Kävelin taas paljain jaloin kaupungin läpi, noin kolme
tuntia, monet naiset nyrpistivät nenäänsä, miehet saattoivat vinkkailla
ystävällisesti jopa toiselta puolen katua.
Viiniä ruokakaupasta
Litran
viinipurkki maksaa alle euron. Välillä pienten kylien kaupat myyvät
omaa viiniä isoista tynnyreistä asiakkaiden omaan pulloon. Joskus osuuskunnat
omistavat viinitarhat ja silloin jokainen omistaja saa ostaa
itselleen rypäleitä ja valmistaa viintä. Kerran löysin pienen kaupan,
mutta omistaja ei suostunut päästämään viiniään muovipullooni vaan
pelkästään lasipulloon ja sehän on liian raskas kantaa.
Ehkä
peltomeretkin ovat osuuskuntien omistuksessa? Mitenkähän omistus
siirtyy isältä pojalle? Pelloilla ei näy maataloja tai asutusta.
Välillä tulee vastaan teollisuushalleja, joissa saattaa olla
eläimiäkin, mutta laitumia en ole nähnyt koko matkalla. Kylät ovat
pieniä ja tiheästi rakennettuja, kadut kapeita.
Seuraavassa hostellissa kuuntelin illalla jalkakipujani parannellen sängyssä huonekavereita.
Saksalainen pariskunta mietti, missä mahtaa olla maa Estonia. Toinen
muisti sen nimisen laivan hukkuneen ja vieneen mukanaan 800 ihmistä.
Saattaa tarkoittaa Estlandiaa, opasti toinen. Espanjalainen mies
kuunteli kuulokkeilla radiosta säätiedotusta, australialaiset tytöt
pohtivat Single parent -perheen ongelmia. Norjalainen mies luki
lettipäiselle vaimolleen ääneen Johanneksen evankeliumia.
14.5. Azofra, 110 toivioretkeläisen maja
Toivioretkeni
jatkuu. Eilen kävelin 22 kilometriä, tänään 24. Karhun lenkkarit ovat
yksinkertaisesti liian ohutpohjaiset tähän maastoon. Joudun pitämään
pientä hölkkää, sillä jalkapohjat eivät kestä tavallista kävelyä.
Päivän
mittaan tapaan paljon ihmisiä, koska kävelen muita hitaammin. Monet
ovat kertoneet, että vaikka he eivät ole katolilaisia, on tämä
spirituaalinen matka, saa aikaa itselleen. Erään espanjalaisen naisen
kanssa huokailimme, että ei tässä ehdi ajatella muuta kuin miten jaksaa
nostaa jalkaansa ja etsiä sille sopivan paikan seuraavaksi.
Koreassa ilmestyi kolme vuotta sitten kirja Santiagon pyhiinvaelluksesta, jonka tekijä kuoli leukemiaan seuraavana vuonna. Hänen kirjansa ja kuolemansa selittää suuren korealaisten määrän.
Ensi
vuosi on Espanjassa pyhä vuosi niin kuin aina silloin kun Pyhän Jaakobin
nimipäivä sattuu perjantaiksi. Silloin odotetaan paljon kotimaisia
vaeltajia.
Olen tavannut paljon espanjalaista Susannaa, matematiikan
opettajaa. Hän keskeytti ensimmäisen vaelluksensa, koska silloin oli
liian kuuma ja hän oli liian uupunut. Kysyin häneltä seuraavassa
majapaikassa tarkempaa syytä, halusin kuulla, miten kuumuus tarkalleen
häntä vaivasi. Mutta sieltähän se tuli - hänen poikaystävänsä oli soitellut joka päivä ja ikävä kalvoi. Nyt hän yrittää uudestaan. Hän jätti silloisen ystävänsä eikä kaipaa enää uuttakaan parisuhdetta.
"Pysähdyin
juuri ennen Najeralaan tuloa korkealle betonimuurille, johon oli
taiteiltu espanjaksi ja saksaksi ajatuksia pyhiinvaelluksen syistä.
Ajatusten hienoisesta naiiviudesta huolimatta en olisi pystynyt
kirjoittaman yhtään sen parempaa. Pöly,
savilieju, aurinko ja sade, siinä se Camino de Santiago. Tuhannet
pyhiinvaeltajat ja enemmän kuin tuhat vuotta. Pyhiinvaeltaja, kuka
kutsuu sinua? Mikä salainen voima houkuttelee sinua? Syy
ei ole tähtitaivaassa eikä suurissa katedraaleissa. Ei navarrolaisten
rohkeudessa eikä Riojan viinissä, ei Galician meren hedelmissä eikä
Kastillian pelloissa. Pyhiinvaeltaja, kuka kutsuu sinua? Mikä salainen voima houkuttelee sinua? Syy
ei ole Caminon vaeltajissa eikä maalaismaisissa tavoissa. Ei
kulttuurissa eikä historiassa… Tunnen että minua kutsuva ääni on paljon
syvemmällä sisässäni. Voima, joka minua ajaa eteenpäin ja mahti joka
minua houkuttelee, en osaa itsellenikään selittää. Sen pystyy yksin selittämään Hän siellä ylhäällä.” (Tapani Tukiainen, Matkalla Pyhiin 2005)
Mikä
yllätys: Sama jyväskyläläisten porukka, joka ensimmäisenä yönä käveli
pusikossa lähes makuupussini yli aamu viideltä, on myös täällä! He
ottivat kuulemma yhden päivän vähän löysemmin, vain 13 kilometriä.
Matkani ei siis ole hitainta laatuaan. He sentään nuorina
terveydenhoitajina lähtevät jo viideltä aamulla, ovat harjoitelleet
lähes vuoden ja heillä on kunnon varusteet. Kovin helppolta ei kuulosta
vaeltaminen seitsemän hengen ryhmänä.
Yhdellä
korealaisista on syntymäpäivä. Tapansa mukaan he valmistivat
korealaisen illallisen yhdessä ja koko ruokasali tuoksui herkulliselta.
Meidän muiden jäystäessä joka päiväistä patonkiamme, he kajauttivat
onnittelulaulun. Korealaisten jälkeen pyysin jyväskyläläisiä
terveydenhoitajia, joiden kanssa juuri kertasimme matkakokemuksiamme, nousemaan
kanssani ylös ja lauloimme suomeksi onnittelun. Sitten nousivat
tanskalaiset Maja ja Brigitte, ranskalaiset ja espanjalaistenkin
edustusto ja kaikki lauloivat happybirthdayn omalla kielellään.
Hyvästit länsimaiselle sivilisaatiolle!
Mietin,
että ei tämä tarkoitakaan hyvästejä vain Jaakobin polulle, josta on
tullut meluisa moottoriteiden ja tehtaiden kaatopaikka, satojen
hehtaarien monokulttuurikeidas, missä ei näe enää muurahaisia eikä
perhosia. Pyhiinvaellus on osa turistirysää. Täällä tulee esille koko länsimaisen sivilisaation lyhytjänteisyys.
Jos länsimainen sivilisaatio tarkoittaa uusiutumattomilla luonnonvaroilla aikaansaatua
tekniikkaa ja liikkumista, ihmisen ulkopuolista Jumalaa ja näihin
totuuksiin perustuvaa filosofiaa ja kirjallisuutta, on ihmisen itsensä
ulkoistamiselle - oli sitten kyse ruumista tai hengestä - koittanut
tuomion päivä. Muissa kulttuureissahan ei tätä kolmiyhteyttä ilmene.
Mutta eipä se mitään. Uusi uljas kulttuuri on jo kehittymässä.
Aasian
matkani tarkoitus oli pyhiinvaellus rauhan puolesta, mutta siitä tuli
pyhiinvaellus Luojan luonnon käsittämättömään kauneuteen. Compostelan
piti olla oppi kristillisestä pyhiinvaelluksesta ja syntien
anteeksiannosta, mutta tästä näyttää tulevan pyhiinvaellus ihmisen
luomaan kovaan maailmaan. Maailmaan jossa ihminen yrittää tehdä
itsestään jumalaa, oikaista Jumalan luomistyötä.
"Kuningas
Kustaa Vaasa kielsi alamaisiltaan pyhiinvaellukset. Valtiopäivillä 1544
kiellettiin ehdottomasti “kuolleiden pyhimysten rukoileminen ja avuksi
kutsuminen”. Pyhiinvaellukselle ei kirjoitettu enää passeja. Tämä
uskonpuhdistuksen ja jo hiukan mieleltään sairaaksi todetun Marthin
Lutherin kehotuksesta." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)
15.5. Granon - yö kirkon sakastissa
Iki-ihanan
kirkon perälle muunneltuun hostelliin mahtui opaskirjan mukaan
patjoille nukkumaan 30 ihmistä, mutta meitä kerääntyi 55. Kaikki
otetiin vastaan, loput yöpyvät kirkon puolella.
Nukun
jo toista yötä samassa tilassa australialaisen pariskunnan kanssa. Äiti
kantaa selässään 14 kuukautista vauvaa, isä rinkkaa. Ei ole oikein
mukava kuunnella lapsen itkua. Me mummot pudistelemme päätämme, ei voi
olla lapselle hyvä. Kysyin haluaisiko vauvan äiti kuulla perusteluita:
“Ei tarvitse. Äitini on sanonut jo kaikki varoittavat sanat, mutta
lähdimme kuitenkin.” Mies on sairaanhoitaja ja hän sosiaalityöntekijä.
He ovat tulleet Lontooseen vuodeksi töihin, mutta haluavat ensin nähdä
Eurooppaa.
Toinen pariskunta työntää kaksivuotaista lasta kärryissä. Molemmilla perheillä on pieni teltta lapselle öitä varten.
Jo
toisen kerran matkan aikana sain kunnon kolauksen ennakkoluuloistani.
Korealaisryhmä on käynyt hermoilleni. He ovat kuin kiinalaiset eivätkä
ymmärrä, vaikka kuinka selittää. Kyse ei ole aina kielestä, vaan
erilaisesta ajatustavasta. Kävelin pitkään erään korealaisen naisen
perässä. Hän kertoi matkustavansa Helsinkiin Euroopan kiertomatkansa
aikana. Kerroin kaiken keskiyön auringosta ja nainen vähän aikaa mietittyään: “Oh, you like sun.”
Korealaiset
tytöt ovat ainoita, jotka suihkuttelevat 15 minuuttia, vaikka suositus on
kolme minuuttia. Muovipussien käytöstä olen jo räjähtänyt, he pakkaavat
yksittäiseen pussiin jopa banaanin. Mutta sitten: täällä sakastissa on
piano. Yksi tytöistä näyttää olevan konserttipianisti ja eräs toinenkin
soittaa kauniisti. Fuer Elise ja korealaiset klassiset kappaleet
kaikuivat koko kirkossa. Pianomusiikki sopi hyvin miljööseen.
Syntymäpäiväonnittelujakin lauloimme taas monella kielellä.
Yllättäen
Frederik tarjoutui hieromaan jalkojani. Hän oli saanut ystäviltään
ihmesalvaa, kamferia, ja kertoi yhden lukuisista ammateistaan olevan
hieroja. Yllätyin mykistymiseen saakka, sillä nuoret sakut antoivat
itsestään arrogantin kuvan ja minulla oli se tuntu, että he tirskuivat
ja nauroivat juuri minun jutuilleni. He olivat meluisia ja polttivat
ties mitä.
Illallista
odotellessa katselin korealaisten ja unkarilaisten vihannesten
pilkkomista, sillä olin tiskivuorossa, ja lueskelin saksalaisten Santiago-yhdistysten lehtiä. Nyt
tiedän tieteellisen tarkasti, mistä aloittaa vaellus, milloin ja ketä on matkalla.
Tilastotietoa Jaakobin polusta
Kyse
on Euroopan suurimmasta kansanliikkeestä. Santiago de Compostelaan
saapui vuonna 2008 125.141 toivioretkeläistä, edellisenä vuonna
114.026. Pyhiinvaellusreittejä suunnitellaan kiivaasti joka puolella
Eurooppaa. Tammikuussa 2009 järjestettiin Roomassa ensimmäinen
festivaali, joka oli omistettu spirituaalisille matkoille!
Saksaan rakennetaan jo EU:n tuellakin Jaakobin polun reittejä, merkkejä ja turvapaikkoja
toivioretkeläisille, myös yksityismajoituksia (ja kun sakuista on kyse,
pohditaan myös laatuvaatimuksia). Muencheniin on suunnitteilla suuri tapaaminen
ekumeenisena kirkkopäivänä vuonna 2010. Saksa haluaa profiloitua
erityisesti idästä tulevien toivioretkeläisten siltana.
"Nykyisin
on eri puolilla Eurooppaa Pyhän Jaakobin seuroja tai yhdistyksiä,
joiden tarkoituksena on edistää pyhiinvaellustoimintaa. Monet niistä
ylläpitävät reitin varrella majataloja. Yksi tällaisista on suomalainen
Jaakontien ystävät -yhdistys, joka perustettiin Rengossa 25. heinäkuuta
2002." (Pirkko Propst, 2004)
Pyhiinvaeltajista
lähes puolet on espanjalaisia, vain 3000 vähemmän kuin muun maalaisia yhteensä.
Saksalaisia 16.000, italialaisia 10.000, ranskalaisia 7000,
portugalilaisia 4000, ruotsalaisia 900. Pyhiinvaeltajia tuli 113 eri
maasta.
Suurin
osa aloittaa Sarrianista, 21.000, Pamplonasta kuten minä 9000, Leonista
8000. Varoja suositellaan otettavan mukaan 600 euroa kuukautta kohti
eli noin 21 euroa vaelluspäivää kohti.
Toivioretkeläisten määrä jakautuu kuukausittain seuraavasti:
tammikuu 306
helmikuu 703
maaliskuu 5328
huhtikuu 5655
toukokuu 15.988
kesäkuu 15.860
heinäkuu 20.989
elokuu 29.747
syyskuu 17.298
lokakuu 9.881
marraskuu 2.301
joulukuu 1.085
Vaelluksethan
alkoivat noin vuonna 800 ja keskiajalla vuosina 1000 - 1300 perille
olisi tullut jopa tuhat pyhiinvaeltajaa päivässä! Renessanssin aikaan
suosio hiipui. Suosio on kasvanut roimasti vuoden 2004 jälkeen, joka
oli katolilaisille pyhä vuosi. Paolo Coelhon kirja on innostanut
vaeltajia Etelä-Amerikasta, Shirley McLainen kirja amerikkalaisia ja
suositun TV-esiintyjä Kerklingin päiväkirja saksalaisia.
Kuitenkaan
tiellä ei tule sitä tunnetta, että astelisi menneiden vuosituhansien
mukana. Tiet ovat kivikkoa tai savea, enimmäkseen asvalttia. Harvoin
levähdyspaikkoja, kodikkaita rupattelusuojia ei ollenkaan. Muistelen
kaiholla, miten Saarijärven Julmilla lammilla vuosisatojen aikana
ihmisten jäljet ovat painaneet poukamia kiviin, voi aistia Runebergin
kävelleen samoilla askelmilla.
Ei
näy myöskään sen aikaisia taloja, joihin voisi kurkistaa tai joissa jopa
yöpyä. Ehkä jotkut majapaikat ovat vanhoja. Luulisi myös, että
autioita majoja olisi pystytetty köyhille pyhiinvaeltajille.
Mitä
he ovat syöneet? Miten rahoittaneet kulkunsa? Ainakin kyläläiset ovat
varmaan pitäneet heitä riesana, vaikka oppaan mukaan reitin varrelle on
kehittynyt markkina- ja kulttuuripaikkoja. Astorgassa on museo
caminosta ja toivon, että voin tutustua siihen.
Seuraavanlaisia viisauden lauseita saattoi lukea pyhiinvaeltajayhdistysten lehdistä:
Toiviomatka/pyhiinvaellus tarkoittaa lähtöä, katkosta. Se joka lähtee, toivoo matkan onnistuvan.
Älkäämme rakastako enemmän tietä vaan sitä maata, jonne se johtaa.
Jaakobin polulla kaipuu saa jalat alleen.
Päästäkseen perille on aina ensin lähdettävä.
Se joka etsii Jumalaa, törmää väistämättä itseensä.
Se mikä liikuttaa sydäntä, saa jalat liikkeelle.
Hänellä joka pitää kiinni menneestä, ei ole yhtään kättä tulevaisuudelle.
Kulje sisääsi - ellei se matka ole sinulle liian pitkä.
Toivioretkellä on mukana niin ruumis kuin sielu.
Luoja on löydettävissä matkan aikana - ei vain perillä.
Perillä - tästä lähtien ei ole enää keltaisia nuolia, jotka näyttävät minulle suunnan. Minun on itse tehtävä päätökset.
Kun luulin tulleeni perille, olinkin uuden alun edessä.
Santiagosta alkaa todellinen toivioretki.
16.5. Belorado (uima-alas!)
Olen
pitkin matkaa jalkojani rasvatessa haaveillut, että voisin litkutella
itseäni uima-altaassa. Ilo oli suuri, kun Beloradon reunalla
monivärilipuin koristellun ulkoilmaravintolan hostelli maksoi vain
viisi euroa! Vesi uima-altaassa ei olllut vielä kovin lämmintä eikä
aurinkoakaan riittänyt palvontaan saakka, mutta päivä tuntui lomalta.
Muut olivat jatkaneet vielä matkaa seuraavaan hostelliin, jossa
valmistettiin ruoka taas yhdessä ja maksettiin vapaaehtoisesti
yöpymisestä.
17.5. Agnes - kaupungin ahdas hostelli
Kova
kävely, 27,5 kilometriä. Tie kulki niin korkealla (1200 m), että en
huomannut saavani liikaa aurinkoa. Kukkulan kauneimman metsän kohdalla
oli noin viisi kilometriä kuin Naton harjoituskenttää - en nähnyt
mitään syytä, miksi puut oli kaadettu ja kaivettu noin 20 metriä leveää
epämääräistä maastoa.
Saksalaiset
vilkuttelivat erään baarin terassilta, itävaltalaiset toisen. Söin
eväitäni vuoren korkeimmalla kohdalla kaukoputkien ja juottoaltaiden
ääressä ja ihmettelin, miten ikinä pääsen yhtä pitkät matkat alaspäin.
Tänään
oli kaikissa kaivoissa juontikielto, mutta espanjalaiset juovat silti.
Ja kun pyhäaamu on, miehet pesevät kaivojen ympärillä ahkerasti
autojaan.
Eräs
ranskalainen mies kertoi laskeneensä, että hän oli kavereineen kävelemässä ohitseni jo kuudetta kertaa saman päivän aikana. Etenen kuin höyryveturi ilman pysähtymisiä. Saksalaiset tuntuivat
puhuvan Hase und Igel -pelistä. Jäniksen ja siilin kilpajuoksusta. Kävelen hitaasti. Kun
makasin vehnäpellon reunalla jalat pystyssä,
huusi joku takanani: “Nämä jalat minä tunnen.” Se oli Frederik. Kerran
kanadalainen poika muisteli vuoden 1976 Montrealin olympialaisia, jossa
Solabas oli juossut paljain jaloin.
Luulen
kyllä, että nyt ovat tuskani ohi. Pohkeet paranivat jo viikossa. Kun
nyt yritän juosta sipsuttaen, alkaa reisissä taas vähän aristaa.
Varpaiden tienoo on pahin. Jalkapohjani eivät näköjään kestä.
Käveleminen on aina tuntunut turhalta kun pyöräkin on keksitty ja nyt
maksan sitä hintaa. Vaelluksen päättyessä olen varmaan keksinyt yhtä
monta eri sanaa jalkakivuille kuin eskimot lumelle, kuten Kerkling
toteaa.
Mihinkään
muualle ei ole enää sattunut. Brigiten piti laastaroida toinen
puoli selästään, koska repun hihna repi sen verille. Eikä tämä
periaatteessa mikään
ihmeellinen kävelysuoritus olekaan. Moni kävelee 10 kilometriä töihin
ja takaisin - tekee täyden työpäivän siinä välissä. Mutta 8 kg reppu
saa ihmeitä aikaan. Välillä joutuu myös hyppelemään kivien ja aukkojen
yli ja se rasittaa.
Olisi
pitänyt jaksaa kävellä vielä kaksi kilometriä seuraavaan kylään, missä
kahdessakin kirkon turvapaikassa ruoka valmistetaan yhdessä. Yövyin
kunnallisessa hostellissa, missä - vaikka maksoi jopa 7 euroa - ei ollut
edes keittiötä. Yhteen huoneeseen oli sijoitettu 40 kerrossänkyä ja
huoneen keskellä oli vielä tikapuut, joita pitkin pääsi katon rajaan
nukkumaan.
Alasängyssä
nukkui sama ranskalainen mies, jolle olin aamulla puolipimeässä
lähtiessämme uima-altaan luksuksesta esitellyt jalkojani. Hän nukkuu
kuulemma mielellään naisen alla eikä siis vaihtanut minulle alapetiä.
Täällä tuntuukin olevan sääntönä, että kunkin on kannettava omat
tavaransa ja huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan. Jokainenhan kulkee
äärirajoillaan, toisille ne ovat henkisiä, toisille fyysisiä ja kivut
tuntuvat ylättävissäkin kohdin. Harva näyttää kärsimyksensä ulospäin.
Voi aina lähteä vähän aikaisemmin, jos haluaa varata alapetin, vaikka
kaikissa paikoissa eivät kovat kävelijät saakaan valita parhaita
paikkoja.
Ensimmäistä
kertaa tuntuu yksinäiseltä. Melkein kaikki puhuvat espanjaa,
unkarilainen kirjastonhoitajapariskunta ei puhu oikein mitään kieltä.
He ovat lähteneet matkalle kiittääkseen siitä, että ovat 60-vuotiaita,
lapset voivat hyvin, samoin lastenlapset. Siinäpä onkin vaikea löytää
keskusteltavaa.
Kaikki
muut ovat alakerrassa illallisella, joka maksaa 9,5 euroa
toivioretkeläisille. Sillä nimikkeellä tarjoillaan monen mukaan vähän
heikompaa ruokaa. Edellisenä yönä yläsängyn pohjaan olikin kirjoitettu:
Älä syö tässä ravintolassa. En myöskään ole kovin innostunut ruokapöytäkeskusteluista, matkani on enemmän retriitin omainen.
18.5. Burgos - Herra valkoisessa kylpytakissa
Aamulla
säpinä alkoi tavallista aikaisemmin. Kuudelta nukkuivat enää
korealaiset ja kolme saksalaista naista. Söin appelsiinin ja päärynän,
jonka olin löytänyt edellisen hostellin keittiöstä. Ihmiset jättävät
ruokia, kun eivät halua kantaa mitään ylimääräistä. Muuta aamiaista en
syönyt, sillä luulin kahvilan olevan kiinni ja kuvittelin, että näin
lähellä Burgosin suurkaupunkia kahviloita olisi tiuhaan.
Taas
nousu 1200 metriin ja paha kivikko. Ensimmäisen kerran näin lampaita -
heti 2000, aitauksessa vielä hiljaa torkkuen. Kylästä on löydetty
Euroopan vanhimmat ihmisen luut - noin miljoona vuotta vanhat. Luiden
ympärille on rakennettu museo. Vieressä oli osuvasti ravintola
Comosapiens - Konsumistinen ihminen, "kuluttava ihmisrotu" olisi
lempikäännökseni.
Seuraavassa kylässä ei näkynyt kahvilaa, mutta kyltti: Bar 2 km. Päätin
jaksaa vielä sinne. Sekin kylä oli hiljainen. Erään asunnon ovella
seisoi iso mies valkoinen aamutakki yllään ulkoiluttamassa kahta pientä
koiraa. Hän mumisi jotain kahvista, mutta baari oli juuri vieressä.
Kello oli pari minuuttia vaille 9. Istuin penkille ja kaivoin sieltä
patongin ja juuston. Kuin tyhjästä ilmestyi taas nuorten sakujen ryhmä.
En ymmärrä, miten niillä nikotiinisillä keuhkoilla oli selvitty edellisen päivän
nousuista sillä vauhdilla.
He
koputtelivat baarin ovelle, ei liikettä, vaikka aikataulun mukaan
baarin piti aueta koko toukokuun klo 9. He tarkistivat oppaastaan, että
seuraavaan kahvilaan on ainakin kolme kilometriä. Stephanie voihki,
että ei jaksa enää ilman kahvia. Naureskelin, että mennään tuon
aamutakkimiehen luo. Hän varmaan tarjoaa kahvit. He lähtivät. Pari
muutakin seuruetta kyllästyi odottamaan.
Aamutakkimies
oli taas ovella, kurkistin siihen suuntaan: “Kahvia, minä?” Joo, joo,
hän nyökkäsi Jätin reppuni penkille ja lähdin paljain jaloin hänen
asuntoonsa. Viihtyisä olohuone, ovet pariin muuhun huoneeseen olivat
kiinni, hän keitti kahvit ja tarjosi kakkua. Alkoi sivellä kättäni.
Mutta
nurkassa vasta merkillistä tapahtui. TV-ruutu jakaantui neljään osaan
ja kaikissa neliöissä käveli eri ihmisiä. Katu oli sama, jota olin itsekin kävellyt.
Reppulaisia lähestyi ja seurasin sanattomana etäisyyksien vaihtumista.
“Oletko poliisi vai mitä?” Mies vaihtoi espanjalaisen kanavan suureen
taulutelevisioonsa. Mutta tietokone oli toisessa nurkassa ja siitä
pystyi myös seuraamaan lähestyviä ihmisiä eri etäisyyksiltä. Minulle tuli epämiellyttävä
olo.
Onkohan tässä joku miesremmi kyseessä vai toimiiko hän valvontakameroineen yksin...?
Jahas
- varotoimi nro 2, päättelin vanhana liftarina. Aloin ymmärtää yhtäkkiä
paljon espanjaa. Hänen vanhempiensa kuva seinällä, hän 20-vuotiaana.
Kyllä, minä olen naimisissa, kolme lasta, neljä lastenlasta. Mies
kyseli, olenko väsynyt, nukkumaan, haluanko sänkyyn. Hän osasi yhden
sanan englantia BED. Hän kouraisi rintaani, käänsi päätäni suudellakseen.
Sain kahvini alas, nappasin laukkuni, vielä 2 metriä käytävää
ulko-ovelle, ovi ei auennut, miehen kädet joka puolella. Ovi aukesi
sisään päin. Sain väistettyä, kun äkkäsin. Olin kadulla.
Kävelin
pari kilometriä ihan ymmällä. Miten tyhmä olin, olisi pitänyt tietää,
näkihän siitä miehestä jo ulospäin, mitä hän halusi. Päätin, että en
kerro kenellekään tyhmyydestäni.
Mutta
miten taas kävikään. Sakut istuivat seuraavan kylän terassilla.
“Muistatteko sen aamutakkimiehen ja kaksi koiraa?” “Kyllä, kyllä.” “Hän
yritti äsken raiskata minut“, sain sanotuksi ennen kuin ääneni petti.
Jatkoin matkaani kiireesti ja virnistin: “Ainakin sain kahvini.”
Amerikkalainen
herra takanani hidasti vauhtiaan ja alkoi kertoa, että kävelee joka
vuosi yhden pätkän, ystävänsä kanssa. Nyt Burgosiin asti. Heidän
molempien vaimot tulevat lentokoneella Burgosiin heitä vastaan.
Kerroin mitä olin kokenut muutama vartti aikaisemmin. Mutta surun
murtamalla äänellä mies jatkoi: "Tyttäreni kuoli ja yritän löytää
vastauksen miksi. Tiedän, että sitä ei tule." Ystävänkin lapsi oli
kuollut ja he ovat valinneet caminon surunsa väyläksi. Hän ei ehkä enää
kuullut, kun yritin lohduttaa: “Syy löytyy varmasti. Ehkä tyttäresi on
onnellisempi siellä toisella puolella. Ei tarvitse kokea edes
sellaista, mitä minulle juuri tapahtui.” Tiedän, että kuolema ja
vakoilulaitteiden löytäminen eivät ole verrattavissa samana
päivänäkään, mutta oma kauhuni oli vasta nousemassa. Tietysti myös
häpeä.
Auto
pysähtyi takanani. Frederik oli jättänyt reppunsa terassille ja
pysäyttänyt espanjalaisen auton: “Onko totta mitä kerroit meille äsken?
Emme voi uskoa. Miten voit nyt?” Olisin kuvitellut hänen menevän
tarkastamaan aamutakkimiehen seurantalaitteita ja kotia, mutta hän
olikin huolissaan minusta. Luuli minun lopulliseesti murtuneen. Lupasin
ehkä mennä tekemään ilmoituksen poliisille miehen valvontalaitteista.
Eräs
ranskalainen, joka puhui yllättävän hyvää englantiakin, oli useina
päivinä ohitellut minua. Aloin kertoa hänellekin tapahtuneesta, mutta
hän puhui Jumalasta - kävelee niin kauan kuin Jumala suo. Hän kertoi
yöpyvänsä hotellissa, kun kyselin tietoja seuraavista hostelleista.
“Eikö sinulla ole rahaa? Tässä.“ Hän työnsi 10 euroa käteeni ja oli jo
mennyt. Siinä osoitus, että ei kannata valitella, jokaisella on oma
taakkansa tällä tiellä.
Kaupungin laidalla näin pienen poliisiaseman. Seinällä komeili 25 nuoren ihmisen valokuvat: Terroristas de Eta.
Kaikilla poliiseilla oli pistooli vyöllä. “One man, only one man?”,
ihmetteli yksi poliiseista. Viisikö niitä olisi pitänyt olla minua
kopeloimassa? Computer. He kai ymmärsivät, että joku oli varastanut
läppärini. Minut vietiin sitten poliisiautolla kahden poliisin
saattamana kaupungin pääpoliisiasemalle. Kerroin raiskausyrityksestä.
Eniten olin kuitenkin kauhuissani miehen valvontakameroista. Kun
illalla uupunut nainen tulee yksin, voi mies seurata lähestymistä
neljän eri aseman kautta. Mitä nuorelle ja väsyneelle tapahtuu... tunne
oli hirveä, että meitä tarkkaillaan jonkun olohuoneesta.
Syyttelen
itseäni tapahtuneesta, mutta niin poliisilla kuin kanssakulkijoilla on
ymmärrystä: “Monet espanjalaiset haluavat auttaa toivioretkeläisiä ja
tarjoavat kotonaan syötävää ja turvaa. Ei ole ollenkaan ihme, että
menit herran kotiin.”
Poliisiasemalla
sain jonotusnumeron ja jäin istumaan. Haettiin tulkkia. Kymmenen poliisia
kuuntelee. Odotan. Sitten tullaan kertomaan, että minun pitää jäädä
kahdeksi päiväksi Burgosiin ja tultava Suomesta myöhemmin vielä
todistamaan ja tunnistamaan mies. Kun yksi poliisi oli jo sitä ennen
kehottanut pistämään kengät jalkaan: “Poliisiasemalla ei saa esiintyä
paljain jaloin”, otin reppuni ja kajautin: “Se siitä. Lähden jatkamaan
toivioretkeäni.” Naispoliiseille tuli hätä, he veivät minut ylempiin
kerroksiin ja alkoivat sitten itse kirjoittaa protokollaa. Pyysin heitä
edes varaamaan minulle huoneen hostellista, sillä se täyttyy nopeasti
ja Burgosissa on vain yksi kolmen euron majapaikka.
Kaikkiaan
neljä tuntia tuhraantui poliisien kanssa. He eivät voi tehdä mitään,
jos ei ole todisteita ja allekirjoitustani kaikissa papereissa.
Ymmärsin sanoja prostituutio, penetration. Tulkki kertoi, että
he lavastavat naisen sinne illalla. Jos poliisi menee suin päin, ehtii
mies piilottaa valvontakameransa.
Manasin vielä suomalaista passia, missä kaikki on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi. Se on liian monimutkainen espanjalaisille poliiseille. Poliisi Alavus/Polisen/Alavus. Europeiska Unionen.
Kaksi
poliisia lähti saattamaan minua ja saattoivat sisälle asti. Hostelli on
aivan uusi, suuri ja keskustan keskustassa. Burgosin keskusta on
kävelyalueena ja kuin jostain kuvakirjasta. Ilma on kaunis, jalkoihin
ei enää satu. Ensi viikolla alkaa matkan toinen jakso ja se tarkoittaa
pelkkää tasankoa kuten Pohjanmaa. Mesenata - pöytä. Sopii hyvin
retriittiini, ei tarvitse pelätä kaatumista ja voin keskittyä miettimään elettyä elämääni.
Kuulin illalla koko sadan toivioretkeläisen majapaikassa: Marketta Horn sinua odotetaan alhaalla.
Olin jo lähes unessa, mutta lähdin hissillä alas. Kaksi siviilipukuista
poliisia pyysi minua mukaansa tunnistamaan raiskaajaa. Kuinka ollakaan
törmäsin taas Frederikiin: “Ajattele, istuin jo neljä tuntia
poliisiasemalla ja nyt he haluavat minut vielä tunnistamaan talon.”
Frederik säpsähti ja sanoi kertovansa minulle jotain tärkeää myöhemmin,
mutta tulee nyt mukaani. Kävin vetämässä vaatteet pyjaman päälle ja
lähdin pitkin hampain. Sitten selvisi, että majapaikkaan ei pääse
sisälle enää 22.30 jälkeen. Siviilipukuinen seksikäs naispoliisi
ja nuori mies lupasivat tulla hakemaan meitä aamulla.
Frederik oli päivällä palannut kylään ja nähnyt miehen virittämiä valvontakameroita kadulla. Hän oli kirjoittanut lappuja eri paikkoihin: Naiset varokaa. Kylässä on raiskaaja.
Majapaikassamme
hän oli sattumalta tavannut irlantilaisen tytön, jota sama mies oli
hätistellyt auton kanssa, tarjonnut kyytiä, kutsunut kotiin. Rose oli
kävellyt 38 kilometriä sinä päivänä, koska se oli hänen viimeinen
päivänsä. Hän oli hyvin väsynyt ja senhän mies tietysti näki
seurattuaan häntä valvontakameroineen. Illalla Rose oli lähtenyt
kertomaan majapaikan vastaanottoon epämääräisestä miehestä ja sattumalta saanut Frederikin tulkikseen.
19.5. Burgos - todistajana oikeudessa raiskausepäilyksestä, Civil Guardian
No,
kolmestaan aamulla odotimme poliiseja, jotka tietysti olivat myöhässä,
eksyneet. He ajoivat meidät kylään ja istuttivat penkille taloa
vastapäätä. Luscia, seksikäs salapoliisimme, viiden sentin punaiset
korot, napahousut, täysi meikki ja tissit lähes paljaina, soitti
ovikelloa. Koirat haukkuivat vähän aikaa, mutta kukaan ei avannut. Ei
naapureistakaan kukaan aukaissut ovea. Ja miten olisi avannut, kun
meidät istutettiin kadun toiselle puolelle penkille mukamas
tunnistamaan.
Ajoimme
takaisin Burgosiin, kadehtien katselimme auton ikkunasta vaeltajia.
Meidän käskettiin odottaa iltaan, jolloin pidetään oikeusistunto klo
17. Rose perui lentonsa, sillä hän piti miehen kiinniottamista
tärkeänä. Hän toimii Dublinissa naiskauppaa selvittävässä virastossa.
Salapoliisi Luscia tarjosi meille lasillisen valkoviiniä. Pyysin häntä
mukaani kirjastoon selittämään tilanteen, sillä kirjastossa saa käyttää
tietokonetta vain tunnin, mutta ei auttanut hänen salapoliisikorttinsa. Tunnissa piti kirjoittaa vuorokauden tapahtumat.
Niinpä
Frederik tarjosi odotellessa lasin punaviiniä ja kertoi
elämäntarinansa: peruskoulun jälkeen leipurin oppiin, sitten töihin
posteljooniksi, siviilipalvelus, samassa logistiikkafirmassa isänsä
kanssa. Hän oli löytänyt puolalaisen naisen netin kautta tekstillä "en
ole mikään pölyimuri" ja vuoden kirjeenvaihdon jälkeen tavannut hänet
kasvotusten ensimmäistä kertaa juuri ennen lähtöään compostelalle. Hän
näytti kamerasta oikein kuvia rakkaastaan. Santiagosta palattuaan alkaa
hän etsiä uutta työpaikkaa ja tekee päätöksen, ryhtyykö isäksi
puolalaisen kahdelle lapselle.
Frederikillä
on viimeiset totuudet asioista, hän kertoi minulle jopa elämän
merkityksen: jos kuusi asiaa on kunnossa, ei seitsemäs,
seksuaalisuus, tuota ongelmaa. Yritin selittää hänelle tantraa, mutta se ei selvästi ole hänen alansa. Hänellä on taipumusta
sosiaalityöntekijäksi, koska otti kylpytakkimiehen
niin vakavasti ja ryhtyi auttamaan meitä pyyteettömästi.
Illalla klo 17 meidät haettiin uudestaan hostellista. Mies oli kuin olikin löytynyt ja vangittu. Jouduimme istumaan kolme tuntia raastuvan odotushuoneissa.
Siellä istuskeli vielä viisi vartiomiestä, kolme siivoojaa, meillä
saksan ja englanninkieliset tulkit, kaksi salapoliisia Luscian
lisäksi. Nuo ihmiset saavat oikein tuntipalkan, oliko asiamme niin tärkeä?
Vaikka
olin jo kaksi kertaa antanut lausuntoni, jouduin raastuvassa
selittämään kaiken vielä kerran. Viisi viranomaista korkean pöydän takana
ylhäällä, lautamiehet vasemmalla ja oikealla. Juuri kuin Suomessakin.
Lausuntoni äänitettiin, kirjattiin, tulkattiin. Yksi lautamies, mies, halusi tietää tarkalleen, mitä kautta mies oli rutistellut rintojani. Lopuksi kiitin espanjalaista oikeuslaitosta, että asia otetaan vakavasti.
Lusciakin sanoi jo huomanneensa, että aamutakkimies on sairas. Hänen
asuntonsa tutkitaan vielä ja saan Suomeen tiedon, mitä hänelle tapahtuu.
Illalla
hostellissa australialainen rekkakuski istui vastapäätäni syömässä.
Litran olutpullossa oli vielä vähän jäljellä ja hän kaatoi
sen kuksaani. Hän kertoi kuulleensa huhuja, että jotain erikoista oli tapahtunut
kylässä ennen Burgosia.
Voihkin hänelle, että
menetin nyt kaksi päivää, irlantilainen Rose jopa 600 euroa, koska ei
ehtinyt lennolleen ja joutui ostamaan uuden lentolipun Madridista. Tämä
australialainen hiljeni: “Muista, että yksi askel lähimmäisesi hyväksi
on enemmän kuin tuhat askelta Santiagon suuntaan.” Päätin taas kerran,
että vastedes en enää puhu koko tapahtumasta. Suostuin oikeusistuntoon
Rosen takia ja niiden nuorten tyttöjen takia, jotka ehkä joutuvat
vielä tuon iäkkään palomiehen pahoinpideltäväksi.
Australialainen
lahjoitti minulle kirjeen, jonka oli saanut Ranskan puolella
luostarista. Kauniista ohjeista hän oli osan jo opetellut ulkoa:
1. Olet siunattu, jos camino aukaisee silmäsi näkemään näkymättömän.
2. Olet siunattu, jos se mikä sinua askarruttaa eniten ei saavukaan vaan saapuu muiden mukana.
3. Olet siunattu, jos muistellessasi caminoa, näet sen täynnä nimiä ja uusia alkuja.
4. Olet siunattu, koska olet huomannut, että oikea camino alkaa vasta lopussa.
5. Olet siunattu, jos reppusi tyhjenee tavaroista, koska et tiedä, mihin saat mahtumaan niin paljon tunteita.
6.
Olet siunattu, jos huomaat että yksi askel taaksepäin auttamaan toista
on arvokkaampaa kuin sata askelta eteenpäin välittämättä niistä, jotka
kulkevat vierelläsi.
7. Olet siunattu, jos sanasi eivät riitä kiittämään caminon jokaisessa kivessä piilevää ihmettä.
8. Olet siunattu, jos etsit totuutta ja teet caminosta elämäsi ja elämästäsi caminon - kuten hän joka on Tie, Totuus ja Elämä.
9. Olet siunattu, jos caminolla tapaat itsesi ja lahjoitat aikaa ilman kiirettä ja näet sydämellä.
10.
Olet siunattu, jos ymmärrät että caminoon kuuluu paljon hiljaisuutta ja
hiljaisuus on täynnä rukousta ja rukoukset johtavat sinut isän luo,
joka odottaa.
20.5. Hontanas - 32 kilometriä
Tänään
taas läpi ekologisen autiomaan, kuten saksalainen juristi Manfred
keittoa lämmitellessämme ilmaisi asian. Kävelimme ensin moottoritien
reunassa ja sitten keskellä vehnäpeltomerta - ei saaria ei rantaa.
Utelimme hänen kanssaan erään unkarilaisen ammattia: “Kerron aina, että
olen puuseppä, koska ihmiset tulevat muuten kateellisiksi, koska
firmani menestyy niin hyvin Unkarissa.”
Olen
kävellyt kahden lammastilan ohi ja kerännyt hahtuvia. Kiertelen niitä
varpaideni ympärille, kuten eräs englantilainen opettaja neuvoi. Olisin
itsekin tiennyt vanhan konstin, jos vain olisin huomannut
muistella. Vieläkään ei kävely ole nautinto, joka askel -
vaikka ei satukaan - on tuskaa. Mutta miten ihana tunne aina iltasella,
kun pääsee
perille. Kuntoni on yhtä hyvä kuin muillakin.
Iltapäivisin
kylien terassibaareissa on sama tunnelma kuin laskettelukylissä Italian
alpeilla - miehet istuvat olutlasiensa äärellä helpottuneina päivän
urakasta.
Käveltävänäni
oli 760 km. Nyt on Santiagoon 445 kilometriä jäljellä. Sain Frederikin
kaverilta Samilta, joka joutui palaamaan Burgosista Konstanziin
takaisin töihin, opaskirjan lainaksi, ja nyt vasta alan tietää, missä
liikun.
Yövyin
kylän ylläpitämässä hostellissa. Se oli lähes tyhjä, meitä oli vain
kaksi naista. Ranskalainen kirjanpitäjä kertoi jääneensä työttömäksi
eikä kotonakaan ollut mitään tekemistä. Niin hän päätti lähteä pyörällä
Santiagoon ja ajaa kesäkuun lopulla taas takaisin. Hän oli hyvin tarkka
siitä, että en vain kuorsaisi ja lämmitti vielä spriikeittimellään
meille teetä.
21.5. Boadilla del Camino - 29 kilometriä
Via Dolorosa
Vehnämeri
jatkuu, samoin lankasuora asfalttitien viereen jäänyt Jaakobin polku.
Koska maa kumpuilee jonkun verran, tuntuu tosiaan kuin kävelisi
keskellä aavaa merta ja laajat laineet aaltoisivat ympärillä.
Haikeana katselen ohi kiitäviä busseja. Sellaisessa istun itsekin muutaman viikon kuluttua ja kärsimys on ohi.
Mitä
muuta erinomaista näimme ja koimme tällä legioonalaisten pätkällä?
Mielestäni emme yhtään mitään. Se oli jalkojen siirtämistä toisen
eteen, sitä samaa edestakaista liikettä uudestaan ja uudestaan.
Auringonpaistetta ja lämpöä. Ei mitään muuta. Mutta onneksi eteemme ei
heitetty myöskään minkäänlaisia vaaroja tai kiusauksia. (Tapani
Tukiainen Kivipallo, Matkalla Pyhiin 2005)
Edellisessä
majapaikassa asui mies, jonka jäsenissä tuntui olevan tonnin
painot. Liikkeet hitaita ja raskaita. Aamulla keittiössä seurasin hänen
raskasta oloaan. Varmastikin hänen vaimonsa oli kuollut ja mies tuli
caminoon suremaan. Kun hihkaisin hänelle: “Bon Camino” hänen
lähtiessään, kirkastuivat kasvonsa ja yhtäkkiä miehen ulkonäkö muuttui.
Miten voisimmekaan elää niin, että emme tarraudu mihinkään - ei ihmiseen,
ei asiaan, ei tavaraan, mikäänhän ei ole pysyvää?
Kesä on pitkällä. Heinä on kaadettu, voikukat ja sireenit kukkineet.
Tänään
näin ensimmäistä kertaa aurinkopaneelit! Vanhanaikaiset sähköjohdot
halkovat maisemaa, mustat paksut jotikat. Ja koko päivän paistaa
aurinko! Tuulimyllypuistoja näkee korkeimpien vuorten päällä, mutta
kaikissa hostelleissa vesi lämmitetään sähköllä. Vain yhdessä
majapaikassa oli teksti: Käytä säästäen, että muillekin riittää.
22.5. Carrion de los Condos
Tänään nukun ensimmäistä kertaa nunnien ylläpitämässä hostellissa kirkon yhteydessä. Minulle tarjoiltiin heti teetä, kun tavallinen itkuni pääsi valloilleen kuultuani majapaikan varmistumisesta.
Iltapäivisin täytyy ristiä kädet ja kiittää siitä, että tänäänkään minua
ei tarvinnut tuoda ambulanssilla, tänäänkään ei tarvinnut pyytää
keneltäkään vettä tai ruokaa, tänäänkin jaksoin kantaa reppuni.
Selviän. Mutta joka päivä selviäminen on yhtä suuri ihme!
Melkoisesti
alkaa muodostua rutiineja. Aamulla keitän kuksaani kupin neskahvia ja
syön patonkia ja leipää, työnnän vaatteet reppuun ja sitten kävelemään.
Kaikkeen kuluu vartti. Tänään oli kaunista, kun aurinko nousi
keltaisena. Aamuisin myös linnut pitävät melkoista konserttia.
Iltapäivällä sitten majapaikassa vartin lepo ja nopeasti pesemään
vaatteita, että ne ehtivät kuivaa. Supermercado aukeaa klo 17, sieltä ostan pussillisen Knorrin keittoa,
juustoa ja leipää, tomaatin ja appelsiinin. Enempää ei jaksa kantaa.
Punaviiniä tekee joskus mieli, mutta pullollinen on liikaa ja baarissa
taas yksi lasi maksaa tuplaten.
"Vähitellen
totuimme siihen, että pyhiinvaeltajan oman pienen maailman muodostavat
sänky ja reppu. On oikeastaan hyvin rauhoittavaa, kun pystyy täysin
hallitsemaan omat tavaransa, repun sisällön, ja vetäytymään omaan pikku
kotiinsa makuupussin uumeniin." (Pirkko Probst, 2002)
Illalla meitä istui 30 eri maalaista toivioretkeläistä aulassa ja rappusilla, kun
kolme rauhaa ja rakkautta säteilevää nuorta nunnaa soitti huilua ja
kitaraa. He kertoivat miten vaikealla matkalla olemme, kaikilla meillä
on ollut syy lähteä kävelemään ja syy kyllä kirkastuu. Yksi nunnista
kiersi siunaamassa meitä kaikkia koskemalla otsaamme. Yksi meistä käänsi
sanoman englanniksi, toinen ranskaksi.
23.5. Terradillos de los Templarios - sadepäivä, 17 kilometriä kävely ilman pysähdyspaikkaa
Ja aamulla satoi. Iloinen maanviljelijöiden puolesta - miten Luoja onkin hienosti
järjestänyt kierron, huolehtinut että kaikkea riittää kaikille. Mutta
meille näky oli hirveä: Edessä oli 17 kilometrin vaellus ilman mitään -
pelkkää viljapellon reunaa. Reitistä oli varoitettu jo ennen Burgosia:
“Muistakaa ottaa vettä, muistakaa ottaa ruokaa.” Ja raskaan monotonisen
kävelyn lisäksi tuli sade ja kylmyys!
Selvisin
jopa kolmanteen hostelliin saakka, 26,3 kilometriä. Seurassa matka
kului rattoisasti. Yhden pätkän kävelin Dr. Coocien kanssa.
Osoittautui, että tämä papiljottipäinen korealainen, alati naurava
55-vuotias kirjallisuuden opettaja asuu Roomassa diplomaatin vaimona.
Hän oli käynyt Helsingissä tyttären opiskellessa venäjän tulkiksi
Pietarissa. Tytär päätti kuitenkin ryhtyä tanssijaksi. Poika ilmoitti
viime kuussa menevänsä naimisiin, johon äiti: “Et voi, minulla ei ole
nyt rahaa ostaa sinulle asuntoa.” Koreassa vanhemmat ostavat pojalle asunnon hänen mennessään naimisiin.
Jo
edellisessä hostellissa seurasin eri näköistä kiinnostavaa
vaeltajaa. Ilmeni että Margit Nurnbergistä on joogaopettaja ja
kasvissyöjä. Etsimme yhdessä hostellin ja kuinka ollakaan: Täällä asuu
se suomalainen Mervi Turusta, josta monet ovat kertoneet. Hän puhkuu voimaa,
saman ikäinen kuin Margit ja minä. Hän on käynyt espanjan tunneilla,
kuntosalilla kahdeksan vuotta, hölkkää ja on löytänyt samaa rytmiä
käveleviä kavereita.
Koska
on sunnuntai eikä mitään mahdollisuutta ostaa ruokaa, päätin
ensimmäistä kertaa osallistua pyhiinvaeltajien illalliselle. Ruokasalin
kuusi pyöreää pöytää tuli täyteen, me saimme Margitin kanssa
seuraksemme äidin, joka kävelee tyttärensä kanssa sekä itävaltalaisen
biologian opettajan Annan, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja, mutta
jostain syystä en ole koskaan jutellut hänen kanssaan. Ymmärsin illan päättyessä, miksi
en. Yritin rajoittaa keskustelun vaeltajien motiiveihin ja
vaikutelmiin. Olin tehnyt jo iltapäivän keskusteluissa pyykkivadin
ääressä selväksi, että näen vain ekokatastrofia ja länsimaisen
sivilisaation tuhoa. Anna kertoi: “Jos huomaan kukan vehnämeren
pientareella, iloitsen siitä yhdestäkin kukasta.” Häntä pohjusti Mervin
saksalainen ystävä: “Jumala on sanonut: tehkää maa teille alamaiseksi.
Miten voidaan ruokkia miljoonat, jos meillä ei ole monokulttuuria?” No
eipä siitäkään kannattanut juttua jatkaa. Anna kertoi kävelevänsä
niiden ikäistensä ystävien puolesta, jotka eivät pysty enää rankalle
pyhiinvaellukselle itse lähtemään.
Illalla
päätin, että omassa elämässäni en tästä lähtien aiheuta enää itse
itselleni vaikeuksia. En ota itseäni suurempia projekteja. Elän istuen
keinutuolissa, katsellen miten Pelargonia kasvaa ja lypsän vuohia.
Haluan hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ja sitten luin Mervin
vaellusopasta. Ohjeet
satuttivat sitäkin enemmän, että opas on, vaikkakin lainattu Turun
kaupunginkirjastosta, Findhorn Pressin kustantama. Findhorn on
skotlantilainen maailman suurin henkinen ekokylä ja oppaan nimi oli
lupaavasti: A Practical and Mystical Guide for the Modern Day
Pilgrimage Camino Frances (John Brierleys)
Jos naurat, sinua saatetaan pitää hupsuna.
Jos itket, sinua pidetään tunteellisena.
Jos autat toista, saatat joutua sekaantumaan.
Jos näytät tunteesi, näytät muille oman itsesi.
Jos kerrot ideasi ja unelmasi joukoille, saatat menettää muiden kunnioituksen.
Jos rakastat, otat riskin että sinua ei rakasteta.
Elämällä otat riskin että kuolet.
Jos yrität, saatat epäonnistua.
Mutta suurin vahinko elämässäsi tapahtuu, jos et ota mitään riskiä
Ihmiset jotka eivät ota riskejä, saattavat säästyä kärsimyksiltä ja surulta. Mutta
he eivät opi, tunne, muutu, kasva, he eivät todellisuudessa edes elä.
He ovat kahlinneet itsensä orjiksi, joilla ei ole minkäänlaista
vapautta. Vain ihminen, joka ottaa riskejä, on todella vapaa.
24.5. Bercianos del Real Camino (1700-luvun pappilassa yhteisruokailu ja liikaa viinitarjoilua)
Annoin
unkarilaisten kirjastonhoitajien taas yllyttää itseni kilpajuoksuun
seuraavaan majapaikkaan. He lähtevät aina ensimmäisinä, kuiskaillen
taskulampun kanssa pakkaavat reppunsa, nauttivat aamiaisen.
Havaitsin
kilpailevani taas refugion paikoista. Keksin ajan säästämiseksi jopa
syödä aamupalaksi varaamani bogadilloksen kävellessä. “Onko tämä
hoppuilu mitään pyhiinvaellusta?” kysyin itseltäni. (Tukiainen)
Tie oli
tasaista asvalttia ison tien varressa. Olin edellisessä paikassa
hautonut jalkojani kuumassa suolavedessä ja ehkä siksi jalkani olivat
vielä aamulla turvoksissa. Jalkoja tulisi hautoa kylmässä vedessä, kuulin myöhemmin.
Kävely oli vaivalloista. Poikkeuksellisesti sementtisiä penkkejä oli pystytetty kilometrin välimatkoin. Anna kertoi
niiden olevan aamuisin liian kylmiä ja päivisin liian kuumia
istumiseen. Päästyämme Bercianokseen kello oli vasta 12. Anna tilasi
minulle valkoviinin, vino blancon, en muistanut siinä tuskissani edes
niin tavallista espanjan kielistä sanastoa. Mukaan tuli lämmitettyjä
oliiveja. Hän hieroi wieniläistä ekosalvaa jalkoihini, sanoi, että en
saa vaatia itseltäni liikaa ja oli varma, että kyllä vielä tapaamme.
Hän iloitsi terveydestään ja jatkoi matkaa.
Yövyin
ainutlaatuisessa 300 vuotta vanhassa pappilassa. Vapaaehtoinen
espanjalaispariskunta syleili ja suuteli jokaista vuolaasti. Mies
kertoi olevansa itsekin pyhiinvaeltaja ja jääneensä hostelliin
auttamaan, koska siellä ei muita ollut. He olivat valmistaneet
salaattia ja perunakeittoa jo ennen meidän tuloamme ja viiniä
tarjottiin rajattomasti. Tietysti vapaaehtoinen maksu kaikesta.
Istuin
korealaisen eläkkeelle jääneen everstin vieressä. Ihmettelin
korealaisten nuorten rikkautta, miten heitä on niin paljon ja he
kulkevat niin hienoissa varusteissa. Kenraalin mukaan Japani on rikas,
mutta ihmisillä on pienet talot ja pienet autot, mutta Korea on köyhä,
kuitenkin ihmisillä on isot autot ja isot talot. Hän ei tuntenut
englantilaista sanaa pacifist.
25.5. Mansilla de la Mulius (sain kolmanneksi viimeisen sängyn)
Lähdin
pappilasta viimeisten joukosta. Pappila toimi lahjoitusvaroin ja ainut
kielto koski heräämistä: "Kukaan ei nouse ennen klo 7." Pitkään kanssani
yhdessä kulkenut tsekkiläinen pariskunta alkoi tapansa mukaan
otsalampun kanssa pelmuta jo kuudelta, vedellä vetoketjuja ja pitää
vessan ovea auki saadakseen valoa.
Päivällä jouduin kulkemaan pitkään
heidän lähettyvillään. Keskustelu oli kovaäänistä. Välillä kävi
mielessäni, että hyvä tapella täällä, kun puolet energiasta kuluu jo
pelkkään kävelyyn. Jatkossa ajattelin, että ehkä he harjoittelevat
jotain roolihahmoa. Sitten takanani hiljeni. Pitäisikö minun jäädä
tarkistamaan, että eivät tapa toisiaan?
Mutta
täällähän he ovat taas seuraavassa majapaikassa kuin mitään ei olisi
tapahtunut. Tässä hostellissa meitä on kolme suomalaista naista, Mervi
ja kokki (biologian opettaja) Leila Kolarista. Hän oli lähes vielä
kauhistuneempi kaikesta näkemästään ja kokemastaan kuin minä: “Caminon
aika on alle viidessä vuodessa ohi. Kaupallistunut. Monotoonista.”
Hänen on välillä vaikea hengittää, kun viljelijät levittävät
traktoreillaan hyönteismyrkkyjä viinitarhoihin. Myös eriarvoisuus
caminolla lisääntyy, kun erilaiset hoitajat alkavat tarjota palvelujaan.
Mervin kanssa kinaamme aina kun tapaamme: “Miksi kannat tavaroita olkapäällä,
miksi sinulla ei ole kunnon kenkiä, miksi ei sauvoja, miksi noin paksu
pusero?” Selitän, että jos olisin valmistautunut niin kuin hän, en
olisi koskaan saanut lähdetyksi. Olen matkassa näin ja sillä siisti.
Selviän samassa ajassa joskin tuskien kautta.
Muistelin Pasi Krökkin kirjoitusta Jyväskylän Ylioppilaslehdessä (2004): “Pitkälle
vaellukselle lähdettäessä on hyvä valmistautuminen tärkeää, joten
aloitin omat valmisteluni hyvissä ajoin lähtöä edeltävänä aamuna
ostamalla vaelluskengät, rinkan ja makuupussin. Espanjan
maantiekartasta etsin St. Jean Pied de Portin sijainnin, josta
vaellukseni oli määrä alkaa.”
Mervin
on oltava Santiagossa jo 8.6. ja hän lähti päivää minun jälkeeni
Pamplonasta. Hän on maksanut lennosta Helsinki - Frankfurt - Bilbao ja
takaisin 240 euroa eli lähes puolet vähemmän kuin minä laiva-, juna- ja bussimatkastani.
Junamatka tulee vielä bussimatkaakin kaksi kertaa kalliimmaksi.
En
ole mikään salaliittofani, mutta kun 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa
oli raitiotie joka kaupungissa, ostivat öljy-yhtiöt eri kaupunkien
raitiotiet toisensa jälkeen, saivat kaikki paitsi San Franciscon
raitiotien ja - lopettivat sitten kaikki raitiotiet. Ympäri Eurooppaakin on
paljon kiskoja, mutta junia liikkuu harvakseltaan ja hinnat ovat
korkeita. Massa vaatii vain kolmanneksen energiasta kun sitä
liikutellaan kiskojen päällä, jos verrataan kumipyörään. Milloin
Eko-Eurooppa kulkee kiskoilla?
Yhden
junakiskon ali meidän oli eilen kuljettava. Siinä kulki juuri
superjuna, joka kyllä jätti luontoon melkoisen melusaasteen. Minä
istuisin vaikka puuvaunussa, 50 kilometrin tuntivauhdissa, jos siten
junalipun hinta olisi edes yhtä edullinen kuin lentokoneen!
Yöpaikassa
antoi hoitoja saksalainen luontaishoitaja. Näin hänen pitävän sormiaan
ihmisten olkapäillä, keskittyvän siihen ja tähän. Illan mittaan hänen
ympärilleen kerääntyi vankka kuulijajoukko, ehkä kaikki olivat saaneet
avun. Kun hän oli riittävästi kertonut omista saavutuksistaan, kysyin
minun jalkapohjistani. Hän kokeili jalkojani ja pyysi hakemaan ne
kengät, joilla vaellan. No sepäs ei ollut ihan helppo juttu, sillä
satoi kaatamalla ja oli juostava sisäpihan
halki nukkumatiloihin. Koska olin lähtenyt huoneestani tapani
mukaan sukkasillani, oli eräs ranskalainen mies kantanut minut
sylissään sisäpihan poikki. Nyt ei ollut aikaa leikkiä avutonta ja
vedin sukat jaloista ja juoksin hakemaan kenkiäni ilman miehistä
kantoapu. Sillä aikaa tohtori oli muotoillut sideharsosta tumput ja
alkoi pyöritellä kenkiäni. Vastasin hänelle: “Kyllä, olen ikäni
käyttänyt puukenkiä, joissa on muotoilu, joten lättäjalkaa ei ole.“ Hän
liimasi teipillä Karhu-lenkkareideni pohjallisen alle päkiän kohdalle korokkeen ja
pyysi tekemään kierroksen pihalla. Välähti heti päähäni. Sitähän se
oli. Olin jo vaistomaisesti etsinyt kävellessäni kiviä ja ruohotuppuja,
joilla pehmitin keskijalan astuntaa. Ehkä elämä tästä helpottuu!
Huomenna
olen Leonissa. Ostan jo siellä bussilipun Santiagosta Pariisiin, että
varmasti pääsen täältä hetimmiten lähtemään.
26.6. Leonin kirjastossa
Toivon
että saan illemmalla vielä toisen tunnin aikaa, sillä kone on hidas ja
haluaisin korjailla kirjoitus- ja ajatusvirheitä aikaisemmista
kirjoituksistani. Monissa tietokoneissa on ollut jumittuneita näppäimiä
eikä kaikista suomalaisista kirjaimista tietoakaan.
Päivät
ovat yhä rankkoja. Äsken Leoniin tulon täytti tuska. Ehkä enemmän
siksi, että minuun tarttui muiden kiihko - jospa viimeinen makusija
menee juuri nenäni edestä, jos pidän tauon tai istahdan tälle
penkille. Mutta kolme tuntia saapumiseni jälkeen oli vielä puolet
peteistä varaamatta. Huomenna alkaa kuitenkin Jaakobin polun vilkkain
jakso. Monet aloittavat vasta täältä, Leonista, koko
pyhiinvaelluksen. Edessä on kaksi nousua 1,5 kilometrin korkeuteen
ja tiedossa suuren suuria makuusaleja. Ihan innolla odotan.
Hostellista
oli lähes kahden tunnin kävely bussiasemalle ja sitten seuraavana aamua
kävelin taas lähes bussiaseman ohi Santiagon suuntaan. Jos olisin
suunnitellut paremmin, en olisi edes yöpynyt Leonissa, mikä ei ollut
kaupunki eikä mikään, varsinkaan iki-ihanaan Burgosiin verrattuna.
27.5. Villadangos (seuraavaan kylään olisi ollut 3 vielä tuntia)
Busseja
Santiagosta Pariisiin kulkee vain maanantaisin, keskiviikkoisin ja
perjantaisin, joten joudun lähtemään Espanjasta jo perjantaina, jos aion ehtiä
Pariisiin 15.6. Jää kaksi yötä Pariisissa, jos aion ehtiä
Tukholmaan lähtevään bussiin... Ei kovin houkuttelevaa, varmaan jossain
puistossa. Ja juuri syntymäpäivänäni, minkä halusin niin viettää
Santiagossa. Se tarkoittaa myös, että kolmena päivänä on käveltävä yli
30 kilometriä, jotta ehtisin Santiagoon 11.6. Kaikkien saapuneiden
nimet luetaan seuraavana päivänä katedraalissa, joten jos haluan kuulla
omani, on oltava perillä jo 10.6.
Saksalaisen oppaan mukaan olisin tätä vauhtia Santiagossa jo 9.6., jolloin kuutena
päivänä kävelen yli 25 kilometriä ja kahtena yli 30. Se on kuitenkin
varma, että enää 15 yötä, nousen loppumatkasta vaikka
bussiin.
Kun
on paljon aikaa muistella menneitä päiviä, sänkyjä, ihmisiä, ikävöin jo
joka ikistä pyhiinvaelluksen päivää! Kokemuksena tämä on kuin yksi elämä. Jalkasärkyjä
ja monokulttuuria en enää menneestä muista. Tavatut ihmiset tuovat
hymyn huuleen. Jokainen rehkii itsensä puhki ja lepää iltapäivän. Siinä
tulee esille monenlaisia puolia ja hyvin henkilökohtaisia
ominaisuuksia. Aasiassa meitä ei koskaan vedetty fyysisesti näin
piippuun, emmekä koskaan nukkuneet näin ahtaissa tiloissa.
28.5.
Tänään
lähdin jo ensimmäisenä hostellista, pimeään kello kuusi, koska päässä
alkoi pyöriä kiekko - viha koko maailmaa kohtaan. Hostellissa sattui
olemaan TV ja koko salillinen espanjalaisia vaeltajia koko illan
huutamassa jollekin potkupallo-ottelulle.
Sain kuulla Suomesta, että Kela on poistanut minut sosiaaliturvan piiristä syystä,
jota ei kerrota, Like on maksanut 50 prosenttia veroja kirjani myynnistä ja
tililleni on tullut vain 2100 euroa koko kirjasta (1300 kpl), kahden vuoden työ.
Koetan
elää tulojen mukaan. En olekaan yöpynyt yli neljän euron hostelleissa,
valmistan 60 sentin Knorrin keiton päivälliseksi ja syön patonkia.
Täytyy kai jättää juusto ja tomaatti väliin, että päiväbudjetti ei ylity. Vahinko, että niin kovalla
työllä ehdin ostaa bussilipun täältä pois. Olisin toki voinut peukuttaa
Pariisiin ja sieltä Tukholmaan.
Auringon nousu oli taas kaunis, ja mitä minä tein: kävelin kohti pimeyttä, Finisterne
- Finis terrae, eli minne keskiajalla uskottiin maailman loppuvan,
Santiagosta vielä kolme päivää kävellen Atlantin suuntaan.
Finisterre on monelle koko matkan päämäärä. Se oli jo keskiajalla,
vaikka Jaakobin luut olivat löytyneet meren rannasta lähellä
Santiagoa, mikä sai minut epäilemään, että monet lähtivät maailmalle
ihmettelemään sitä, minne maailma loppui. Kolumbushan purjehti
Amerikkaan vasta vuonna 1492. Minulle tämä mitä täällä näen ja koen, on jo
pahempaa kuin maailman loppu, en mitenkään halua jatkaa Santiagosta,
vaikka aikaa jäisikin. Aurinkohan nousee idästä!!! Haluaisin kävellä
kohti auringon nousua, en laskua - en kohti pimeää taivaanrantaa.
Tänään
kävelin alkuperäistä pyhiinvaellusreittiä, valitettavasti sen viereen
oli rakennettu valtatie nro 120 ja rekkojen melu oli huumaava. Niitä on
koko matkan ajan kulkenut tasaisena virtana. Muuten tie oli kaunis,
suuret tammet reunoilla, välillä sementtinen kastelukaukalo tuntikausia
vieressä ja kanava toisella puolen.
Sitten
tie kulki metsikköön. Ihailin yllättäviä maisemia haltioituneena:
punahiekkainen polku, molemmilla puolilla keltaisia ja sinisiä kukkia
valtoimenaan ja tien päässä häämöttivät lumiset vuoret ja hups:
päässäni musteni. Löin jalkani kiveen, kaaduin reppuni kanssa ympäri.
Vedin itseni maata pitkin polun sivuun ja tiesin: tähän loppui tämän
tytön camino. Polvi, kyynärpää ja poski tuntuivat verisilta. Mutta:
makasin, nostin ohikulkijoille kättä, söin appelsiinin ja alle tunnissa
olin taas tiellä.
Miten täällä kukaan voi kääntää katseensa sisään, keskittyä rukoukseen!
28.5. Astorga - hostelli isossa linnassa
Astorgassa
sain nukkua neljän hengen huoneessa. Tanskalainen Göran antoi
jalkahierontaa. Hänkin oli kauhuissaan, minkälaisilla kengillä liikun,
minkälaisilla sukilla. Hän kertoi matkaavansa uskonnollisista syistä,
mutta yrittää tyhjentää päätään, ei ajatella mitään. Hän kuulosti
tekevän tietoisesti juuri sitä, mitä minä olen joutunut tekemään
olosuhteiden pakosta: Nostan nyt tämän jalan ylös, etsin sille paikan
kivikossa, nyt nostan tämän jalan. Matka etenee niinkin, vaikka kyllä
tuntuu menevän hitaasti.
Jalkani
ovatkin hänen hierontansa jälkeen yhä paremmat. Saa nähdä, miten
selviän huomisesta laskusta. Sain hostellista joltakin unohtuneet
sandaalit, 40-numeroiset, mutta niillä pääsen iltaisin kävelemään.
Astorgan
vastaanotossa minulle yritettiin kertoa jutasta, ymmärsin juntta, mutta
selvisihän sitten vähitellen, että suomalainen Jutta oli vapaaehtoisena
töissä hostellissa. Hänen jänteensä olivat tulehtuneet ja hän vietti
lepopäiviä. Saksalainen kuvausryhmä oli pyytänyt kaunista
vaaleaverikköä esiintymään dokumentissaan. Jutta oli 22-vuotiaana
kävellyt caminon ensimmäistä kertaa ja se oli hänelle niin ratkaiseva
kokemus, että kun hän on nyt 27-vuotiaana perustamassa perhettä ja
ostamassa taloa, haluaa hän kävellä matkan ja miettiä.
Astorgassa
kävin mainostetussa Museo de los Caminossa. Kuvittelin näkeväni, miten
matkalaiset ovat vuosituhannen aikaan asuneet, syöneet, miten
pukeutuneet. Oppaissa kerrotaan, miten rosvot ja sudet (?) ovat
vaanineet pyhiinvaeltajia ja jos mikäkin kuningas asettanut
turvamiehiä. Triacastellassa on jopa pyhiinvaeltajien vankila...
Mutta
museo oli täynnä erilaisia ristiinnaulitsemistapoja, maalauksia pyhistä
ja ylhäisistä, kultaisia ja hopeisia ehtoollismaljoja ja krusifikseja,
neitsytmarioita, kuninkaallisia valtaistuimia, pieniä pulleita
alastomia lapsipatsaita. Miksi kärsimystä niin paljon? Papeilla
(miehillä) oli poikkeuksetta raamattu kädessä, naisilla lapsi sylissä.
Alan
epäillä koko tätä pyhiinvaellustouhua. Miksi 1000 ihmistä päivässä
olisi saapunut Santiagoon 1200-luvulla, kun oli tarjolla muitakin
pyhiinvaelluspaikkoja kuten Jerusalem ja Rooma? Luulen että Suomesta
asti miehiä lähti katsomaan, minkälainen on paikka, jota kutsutaan
maailman lopuksi. Sana kiiri, että Santiagosta näkee, minne aurinko
häviää, minne maa loppuu. Eivät he kai tulleet jonkun Jaakon luita
katsomaan tälle vaivalloiselle tielle?
29.5. Foncebadon - matkan korkeimmalla kohdalla 1560 m, yö itävaltalaisten pappilassa
Tänään vanhin poikani täyttää 34 vuotta. Toivon että hän pysyy kilttinä ihmisenä!
Ei onnistunut tekstarin lähettäminen, vaikka kuinka monen vaeltajan
puhelimesta yritettiin. Minulla on puhelin ja laturi mukana, mutta
jätin sim-kortin Tuunalle. Piti ostaa espanjalainen sim-kortti, mutta en voi kuvitellakaan täällä puhelimen
käyttöä. Jos joku sattuisi soittamaan espanjalaiseen numerooni,
pystyisin vain itkemään. Vaellus on intensiivinen kokemus ja vain tälle
blogille voin kertoa rauhallisena päivien yllätyksistä.
Hienoa
vaellusta tänään täydessä auringonpaisteessa, otin jopa aurinkoa
eräässä metsikössä. Polku kulki kyläraunioiden läpi, kaiken värisiä
kanervia ja maisemat vain paranivat 28 kilometrin aikana. Tulimme ihan
ylös. Mutta taas: tänne vuorelle tulee jostain syystä kuudet eri
sähköjohdot. Ne eivät ole mitään siistiä lähes näkymättömiä johtoja,
vaan kaikki vuosisadan vaihteesta, suuria kuin pystyyn nostetut
jättiläishetekat. Mustia johtoja. Espanja voisi hyvin hypätä yhden
kehitysvaiheen yli eli sen ei tarvitse uusia vanhoja todella hirveän
näköisiä sähkönsiirtotapojaan, jos joka kylässä olisi oma
aurinkojärjestelmä.
Tuulimyllyjä näkyy kiitettävästi. Vuonna
2008 jopa WWF ylisti Espanjaa nopeasta tuulienergian kehittämisestä.
Vuoden keskikulutuksesta 11 prosenttia ja huippuaikoina jopa kolmannes
energiasta tuotetaan tuulivoimalla. Sateisina vuosina vesivoimankin
osuus nousee 20 prosenttiin.
Aika
kiinnostava, miten ihmiset kommentoivat kulkuani. Äsken kaksi metrinen
itävaltalainen Heinrich, jonka kanssa olemme jo viikon nukkuneet
samoissa tiloissa, huuteli kaljapöydästään: “En ymmärrä, miten voit
lyhyillä jaloillasi kävellä niin nopeasti, yhtä nopeasti kuin minä
näillä." Eräs mustaihoinen Elisabeth kysyi: “Voiko olla totta, että
kannat käsilaukkua olkapäälläsi? Voi meitä naisia.” Mervihän oli lähes
vihainen, että minulla ei ole keppejä ja kaksikin laukkua roikkuu
olkapäiltäni, vaihtelen niitä puolelta toiselle. Ei ole kuulemma ihme,
että en pidä kävelemisestä.
Kerroin
aikaisemmin riitelevästä pariskunnasta, jonka kanssa olemme kulkeneet
monia päiviä melkein samaa tahtia. Pesin pyykkiäni kirkon rappusilla
majapaikassani. Pariskunta oli jo päiväunilla, mutta sitten mies tuli
juttelemaan. He ovat tsekkiläisiä, mies anestesialääkäri ja vaimo
diakonissa. Nyt heillä näyttää menevän taas rattoisasti. Ehkä se on
vain tsekkiläinen keskustelukulttuuri, kysyyhän moni suomea
kuunnellessaan, että mitä te aina tappelette.
Eräästä
autiotalosta asteli nuori pitkätukkainen tyttö, joka englanniksi
kertoi, miten hienoa täällä olisi asua. Kun minäkin aloin kertoa
unelmieni ekokylästä - huomasimme, että suomalaisia olemme!
Ahvenanmaalainen Katariina aikoo kävellä Finisteriin saakka. Hän
valmistuu Tukholmassa ergonomiksi. Myöhemmin istuimme molemmat
keittiössä pilkkomassa vihanneksia yhteistä illallista varten, kun muut
vielä nukkuivat.
Toinen
pariskunta, joka kulkee lähes samaa vauhtia, on ranskalainen
vihannesfirmansa myynyt pariskunta. Vaimolla on parkinssonin tauti ja
hän joutuu kävelemään lähes poikittain ja kädet vapisevat. Mutta aina
hän jaksaa kysyä, miten jalkani, onko hyvä, tarvitsenko jotain.
Hermostuttava
on unkarilainen kirjastonhoitajapariskunta, joka ei osaa oikein mitään
kieltä. He menevät sormilla pöytää eteenpäin, näyttävät kelloa 2 ja
lähtömerkkejä. Siis puoliksi elekieltä. Tänään kun en muistanut millään
kielellä mitä on kantapää, päätin olla kertomatta kenellekään, että
kantapäiden takia linkuttelen, olisi niin nolo vain osoittaa niitä...
Hostelli
on itävaltalaisten kunnostama. Nuori saksalainen poika oli yksin
isäntänä. Kuka tahansa voi ilmoittautua näihin paikkoihin, käydä
viikonlopun koulutuksen, ottaa vieraat vastaan, valmistaa ruoan ja
siivota. Varmastikin kiitollinen loma ihmiselle, joka pitää korkeista
erakkomaisista paikoista. Hän kertoi, että Espanjassa ei kukaan
uskaltaisi kantaa maan lippua repussaan - korkeintaan maakuntansa
lippua. Lipunkantajaa haukuttaisiin heti fasistiksi. Sepä selittää,
miksi täällä on niin paljon grafiitteja tai paremmin töhryjä seinillä
vapaan sen ja tämän alueen ja maakunnan puolesta.
30.5. Ponferrade - Jouko Tyyrin muistokivi hostellin pihassa!
Rautaristillä
Saavuin
jo aamulla seitsemän jälkeen Cruz de Ferron luo. Vuosisadan ajan
ihmiset ovat kantaneet kiven kotoaan tälle caminon korkeimmalle
paikalle. Toin jostain matkan varrelta oman kiveni, koska en tiedä,
mistä Suomessakaan olisin sen hakenut. Ehkä Mankkaan Vehkamäentieltä,
missä alkoi tieni, jota kulutukseen keskittyvä valtiomme ei hyvällä
katsele. Sen olen valinnut seitsemättä sukupolvea ajatellessani.
Opaskirja neuvoi miettimään kiveä laskettaessa:
Olkoon
tämä kivi symboli niistä suurista vaivoista, joita olen nähnyt
toivioretkelläni, lasken sen Vapahtajan ristin juurelle ja toivon, että
kun joskus päätetään minun elämästäni, hyvät työni painavat
vaakakupissa enemmän.
Itse Cruz de Ferra ei vaikuttanut rauhan tyyssijalta. Sinne tulee asfalttitie kahdesta suuresta kaupungista ja koko alueella on suuret piknik-alueet, sementtiset pöydät ja penkit. Japanilainen Nikon heilui kivien päällä, kännykkä toisessa kädessä ja kamera toisessa.
Jatkoin
hiljaa matkaani. Korkeimmalta huipulta, 1531 metriä, tulimme alas
puoleen kilometriin vajaassa kolmessa tunnissa. Vähän yksi sun toinen
tuntuu olevan rampa. Laskut eivät ole vain jyrkkiä, vaan myös täynnä
kiviä - ei mitään pyöreitä möllyköitä, vaan neliöitä, teräviä kuin
veitset. Mutta eihän kenenkään ole pakko valita polkua - asfalttitie
kulkee vieressä.
Eilen minua ohitteli pari kertaa mies, josta en ollut varma - saku vai englantilainen
ja puhuin kaikkea sekaisin. Aamulla ohitin hänet ja kerroin, että aina
aamuisin pystyn kulkemaan kaksi tuntia nopeasti. Niinpä hän ohitteli
myöhemmin, ojensi jopa kätensä, kun arastelin jyrkkiä laskuja
kiviröykkiöissä. Jens toimi 1980 luvulla kirurgina ja tienasi niin
paljon, että otti sapattivuoden ja matkusti Etelä-Amerikkaan. Perussa
hän sponsoroi lastenklinikan, mutta kun palasi parin vuoden kuluttua,
oli se muutettu poliisiasemaksi. Kylän naiset olivat tulleet heittämään
ämpärillä vettä poliisien päälle hänet tunnistettuaan osoittaakseen
pahoittelunsa.
Myös
Jens on Osho-fani ja aivan erilainen kuin kukaan sadoista
kohtaamisistani tähän mennessä. Jäimme
juttelemaan aurinkoiselle penkille. Päässäni alkoi mustua. Hän osti
cocacolat läheisessä baarissa. Kävin sillä aikaa oksentamassa
nurmikolle juuri sitä ennen juomani veden. Sitten juoksin uudestaan
oksentamaan cocacolan. Löysimme varjoisen paikan ja miten turvalliselta
tuntui silloin, kun hän lääkärinä koetti pulssiani ja selitti
auringonpistoksen vaikutuksesta verenkiertoon.
Läheisessä isossa hostellissa törmäsimme heti sisääntulo-oven edessä isoon kiveen:
Jouko Tyyri, Peregrino de Finlandia, 9.5.2001 en el camino
Olin
sitä ihailemassa, kun kuului suomea. Kaksi nuorta tuli pyörillä ja
heidän takanaan lisää saman näköistä porukkaa. Heillä oli iso valkoinen
mersu huoltoautona, ei mitään pakaaseja ja tänne vain ilmaiseksi
yöpymään. Sanoin suorat sanat, miten huippupyöräilijät häiritsevät
meitä vaeltajia. Pyöräily caminolla pitäisi lailla kieltää. "Monet
ajattelevat ihan toisella tavalla. Huudamme Salut ja vilkutamme,"
kertoi merkkivaatteisiin pukeutunut suomalaistyttö välinpitämättömän
ylimielisesti. Mistä maailmasta he?
Ahvenanmaalainen
Katariina oli sijoitettu samaan huoneeseen kanssani, meitä on neljä -
lisäksemme yksi korealainen ja yksi amerikkalainen.
Katariinan
teki mieli suomalaista perunamuusia ja makkaraa ja hän valmisti sitä
niin suuren annoksen, että meitä oli iso joukko syömässä. Kutsuimme
Jensinkin, joka päätti jäädä kanssamme samaan hostelliin. Syödessämme
aulassa kuului kova ääni: “Marketta aus Finnland!” Huutajan lakki oli
syvässä ja aurinkolasit peittivät kasvot enkä yhtään tajunnut, kuka hän
voisi olla. No Helga, jonka kanssa lähdimme matkaan yhtaikaa
Pamplonasta. Pahoittelin, että tiemme erosivat typerän innokkuuteni ja
säästömentaliteettini vuoksi. “Sait varmaan mukavan jengin ympärillesi
lähtöpäivänä?“, kysyin häneltä. Tiedän, että ne joiden kanssa
sattumalta lähtee vaellukselle samana päivänä caminolle, ovat erityisessä asemassa
koko matkan. Mutta Helga oli kävellyt kaksi viikkoa yksin, tavannut
sitten herran. Mies paljasti, että he ovat ottaneet
bussin "vain kaupungeissa...". Helga jätti eväänsäkin yleiselle pöydälle kenelle tahansa
jaettavaksi.
Jouko
Tyyrin hostellissa kukaan ei tuntunut nukkuneen. Patjat oli
päällystetty sinisellä paksulla kernillä ja melu kadulta kova. Jens
oli kantanut makuupussinsa nurmikolle pihaan, mutta siellä alusta oli ollut liian
kova. Katariina käveli yöllä oleskelutilan sohvalle, koska
liikennemelun lisäksi amerikkalainen tyttö, tukevahko, kuorsasi huoneessamme kovasti. Se oli ensimmäinen
yö, kun en oikein nukkunut. Muuten nukahdan kuin tukki jo kahdeksan
jälkeen ja ihmettelen, kun viideltä ei enää yhtään nukuta. Jos herään
yöllä vessaan, nukahdan melkein jo välilläkin. Mutta kuorsauksen
lisäksi oli liian kuuma.
"He
olivat majoittuneet tähän luostarin vierasmajaan ja aamuyöllä hän
heräsi viereisessä vuoteesta kuuluvaan kovaan korinaan. Tajuton Jouko
Tuuri hengitti vaikeasti. Ambulanssi vei hänet sairaalaan, missä
voitiin vain todeta tapahtunut. Äkillinen verenpurkaus vatsalaukkuun
oli nujertanut hyvävoimaisen miehen. Joukon tytär Sanna tuli Suomesta
hakemaan isänsä kotiin. Joukon tytär ja poika tulivat Matti Karttusen
kanssa seuraavana vuonna ja vaelsivat loppumatkan Santiago de
Compostelaan Joukon vaeltajapassi mukanaan." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)
31.5. Villafranca del Bierzo - 39 astetta, 36 varjossa
Kun
aamulla valokuvasin sähköpylvästä, tuli pitkään takanani kävellyt
amerikkalainen Carolyn kysymään, mitä ihmettä siinä on kuvaamista.
“Katso näitä pylväitä, miten hirveästi johtoja ja vaikka miltä
aikakaudelta. Nehän ovat vaarallisiakin. Kaupungissa on jopa kaksi
atomivoimalaa”, puuskutin järkyttyneenä. Hän kertoi lomailleensa
Kreikassa ja siellä oli kaikkien talojen katolla panelit ja vielä
mustat säiliöt, joissa vesi lämpeni.
Carolyn
kertoi muuttuneensa vaelluksen aikana. Kun hänen ystävänsä oli tehnyt
matkan ja hänkin päättänyt lähteä omalle caminolleen, oli häntä
kiinnostanut vain tavaralista - mitä ottaa mukaan. “Nyt olen löytänyt
kokonaan uuden tavan elää. Miten paljon pelkkä käveleminen voikaan
antaa. Ei tarvitse huolehtia vuokran maksusta tai laskuista, vain
kävellä. Pienet asiat eivät enää vaivaa. Toivottavasti voin tehdä
caminon uudestaan 22-vuotiaan poikani kanssa.”
Carolyn
oli miettinyt aamutuimaan tunnin verran perässäni kävellessään, että
olenkohan ollenkaan toivioretkeläinen käsilaukkuineni. Hänen mukaansa oikean ja
vasemman puoleiselle aivolohkolle on hyväksi heilutella käsiään samalla
kun ottaa askeleita: "Käsilaukku pois!"
Kun
kerroin permaunelmistani, oli hän pitkään hiljaa, vähän ensin
hymähtelikin idealismilleni, mutta alkoi sitten kertoa Michelle
Obamanista. Yhdysvaltojen presidentin vaimo on muuttanut osan Valkoisen
talon ruohokentistä puutarhaksi. Näin hän näyttää esimerkkiä koko
Amerikalle, että pienelläkin teolla voi vaikuttaa ja että ruoan
tuottaminen itse on tärkeää. Kun ostaa siemeniä kymmenellä dollarilla
saa ruokaa tuhannen dollarin edestä.
Toinen
amerikkalainen tyttö liittyi seuraamme kahvitellessa. Hän oli lentänyt
Leoniin, kävellyt tunnin ja ajatellut: "Mitä järkeä koko hommassa?" Hän
palasi Leoniin ja lähti uima-altaalle. Seuraavana päivänä hän tuli
sitten bussilla seuraavaan kaupunkiin ja yrittää nyt uudestaan.
Suomalainen
ikäiseni pariskunta (kirjastonhoitaja ja insinööri) oli nukkunut
Ponferradessa suomalaisten nuorten pyöräilijöiden kanssa samassa
huoneessa. Nämä olivat
vallanneet koko huoneen ilmapiirin, aivan kuin kaikki puhuisivat
suomea. Siinä oikein Nokialandian menestyksekkäät yksinvaltiaat,
Pisa-kokeissa pärjänneet. Pariskunta oli pysytellyt hiljaa eivätkä
kehdanneet edes kertoa olevansa myös suomalaisia.
Ulkonäköni
on kyllä muuttunut melkoisesti. Useita kertoja olen ohentanut tukkaani,
sillä tiheän tukan läpi ei pääse hiki haihtumaan. Kasvot ovat palaneet
moneen kertaan, mutta mikä ihme, että vyötäröstä ei ole lähtenyt
senttiäkään! En syö muuta kuin keittoja illalla ja patonkia juuston
kanssa päivällä. Ehkä läskit lähtevät jostain muualta päin? Kiinnostava
käydä lihastestissä palattuani. Kävin naistenpäivänä Heinolassa ja
luvut ovat tallessa. Eräänä päivänä katsoin peiliin ja palasin
takaisin: missä ovat ryppyni! Ehkä aurinko on paahtanut tai pöhöttänyt,
mutta kasvoni olivat muuttuneet sileiksi.
Oppaan
mukaan yksi matkan kauneimmista pätkistä alkaa Villa Franca del
Bierzosta. Jäin kylään yöksi, sillä halusin nauttia jostain kauniista
niin pitkän vehnämeren jälkeen. Ensin vein reppuni uuteen kunnalliseen
majataloon, sillä toisessa yksityisessä ei ollut keittiötä, mutta
nainen kunnallisen vastaanotossa ei antanut minulle alapetiä, vaikka
vielä kaksi huonetta oli jopa tyhjillään ja aulassakin alasänkyjä.
Pyysin häneltä rahani takaisin (kokonaista kolme euroa) ja kävelin
takaisin toiseen, missä jo lähes kaikki ystävätkin pesivät pyykkejään
sata vuotta vanhan rakennuksen kauniilla seinustalla, Katariinasta
lähtien.
Pihaan
saapui suurten reppujen kanssa väsynyt bulgarialainen pariskunta.
Sisääntulossa käytiin äänekäs keskustelu ja he poistuivat äkäisinä
tavaroita paiskien. Isäntä kertoi, että pariskunnalla ei ollut
pyhiinvaeltajien passia, credentialia. Heidän on yövyttävä tavallisessa
turistihotellissa.
Päätin
levätä. Muut lähtivät kylälle etsimään hampurilaispaikkoja, koska
sunnuntaisin kaupat ja monet ravintolatkin ovat kiinni. He viettivät
hostellissa iltaa peregrinojen illallisella. Minä en ole enää kello 20
jälkeen kovin sosiaalinen ja vaikka en ollut syönyt koko päivänä, jäin
sänkyyni valmistautumaan seuraavaan päivään.
Tuntui
hirveältä maata sängyssä kahden päivän pakkopaastoamisen jälkeen, kun
muut lauloivat pitkien pöytien ääressä ja esittelivät omaa kävelyään.
Helga oli antanut yhden salamivoileivän, siinä kaikki.
"Joskus
kuljimme päivällä sellaisen kylän läpi, jossa oli kauppa, mutta melko
varmasti juuri silloin kauppias oli viettämässä siestaa. Alkuun
suunnittelimme päiväohjelmaamme ja arvioimme, missä söisimme, missä
lepäisimme. Kun suunnitelmat eivät koskaan pitäneet paikkaansa,
luovutimme ja päätimme ottaa vastaan sitä mitä annetaan silloin kun on
tarjolla. Tiesimme myöhemmin, että se on oikein hyvä ohje myös koko
elämää ajatellen." (Pirkko Probst 2002)
1.6. O Cebreiro, koko Caminon suosituin hostelli, sata paikkaa, kiisin kuin siivet jalkojen
Mutta aamulla ei tuntunutkaan raskaalta ja päivästä tuli kaikkien aikojen ennätykseni! Saksalainen
yritysjohtaja Karin oli katsonut netistä, että helle jatkuu vielä
torstaihin ja lähdin sorteissa vaeltamaan. Ja mitä. Kolme tuntia
kävelyä rotkossa. Kummallakin puolella korkeat kalliot, valo vain
säihkyi ylhäisyyksissä. Ihan tärisin kylmästä. Alhaalla rotkon keskellä
virtasi joki, välillä jopa koskena, suuret pajut reunoilla. Pajujen
reunassa kulki meidän tiemme, ja meidän polkumme vieressä heti vanha
asvalttitie - yllätys yllätys: vuoren seinä oli räjäytetty
moottoritieksi! Kallion rinteet pystyi näkemään vain katiskaverkon
takana. Välillä kävelimme viisi metriä moottoritien alapuolella,
välillä 50 metriä yläpuolella.
Kävelin
caminoni suurimman saavutuksen tähän mennessä. En ymmärrä, mitä
kengilleni ja jaloilleni tapahtui. Kävelin lenkkareillani eivätkä
jalanpohjani liekehtineetkään tulessa. Matkan varrella kaksi puolen
kilometrin nousua. Olen kävellyt yhdessä päivässä kahden päivän matkan
vaikeusasteikossa. Ylöspäin meneminen käy helposti. Kerran uin suuressa
vuoristopurossa, vesi tuntui kylmältä ja ehkä se poisti tuskan
jalkapohjistani.
Ennen
Cebreiroa käveli yllättäen toinen tanskalaisista hoitajista, Brigitte, hotellista Hansin kanssa. Brigitte oli selvästi tulisesti
rakastunut hollantilaiseen Hansiin, jonka jalkoja Estellen majapaikassa
korealainen Dr. Coocie antaumuksella oli hoitanut. Brigitte kertoi uuden
elämän alkaneen. Nyt hän on nähnyt, että voi tulla toimeen parilla
t-paidalla ja housuilla. Kun hän pääsee takaisin Tanskaan, alkaa hän
siivota ja lahjoittaa tavaroita pois. Hän kertoi myös, miten Tanskan
kuningattarella on puutarha ja toimittajat antavat hänelle rauhan
touhuta siellä omia aikojaan. Omavaraisuudessa on tulevaisuus!
Brigitellä oli tuntu kuin hän olisi saanut kolme perhettä. Oman
tanskalaisen perheensä lisäksi meidät, jotka olimme yhdessä Estellen
hostellissa ja ne, jotka oli tavannut viime päivinä. Hans ei paljon
piitannut puheistamme, nauroi ajatukselle, että naiset eivät haluaisi
tehdä lapsia renttujen kanssa. Jätin heidät muhinoimaan.
Maja,
Brigiten matkakumppani istuikin seuraavan kylän terassilla mehukas
kana ja valkoviini edessään - ja kuinka ollakaan Ingan ja Tomin
seurassa! Halailut olivat mittavat. He kaikki kulkevat pikavauhtia ja
yhtäkkiä olin saavuttanut heidät! Tom on saksalainen yritysjohtaja,
joka otti eron vaimostaan rakastajattaren luvattua yhteistä onnea. Hän
ei vieläkään ymmärrä, miksi ystävätär, jonka kanssa hän jo kerran
vaelsi koko caminon, päätti sittenkin palata miehensä luo. Epätietoisuus kalvaa
mieltä. Tom ei puhunut muuta kuin saksaa ja Maja vain tanskaa. Ingan
jalat olivat Estellessä täysin rakoilla, mutta kun tapasimme Beloradon
supermerdcadossa, kulki tämä pitkä hoikka nainen kuin pikajuoksija. Tom
on osallistunut kymmenen vuotta maratoneihin ja hänen kävelynsä oli
melko omituisen näköistä. Ja vauhti lähes kuin viuhahdus.
Meni
mihin baariin tahansa, tuntee siellä enemmän ihmisiä kuin Saarijärven
Sokoksella. Kun jonkun kanssa on vaeltanut peräkkäin vaikka päivän
paahtavassa vehnäpellossa tai rypenyt kivikossa, ykseyden tunne on
valtava.
Huomenna alkaa pudotus ja se on sitten tämän vaelluksen viimeinen suuri lasku.
Jo
tuhat luvulla Benedictus-munkit avustivat pyhiinvaeltajia ja vuonna
1072 kuningas määräsi perustettavaksi luostarin Cebreinoroon. Kävin
siellä caminon vanhimmassa kirkossa, missä lopeteltiin juuri
saksankieliselle bussiretkueelle pidettyä jumalanpalvelusta. Pieni
kaunis kylä on täynnä ylellisiä ravintoloita ja matkamuistokauppoja,
muuta siellä ei olekaan.
Kylän
pappina toimi vuodesta 1959 Elias Valin, joka on koko uudenajan
Jaakobin polun luoja. Juuri hän maalasi vuonna 1984 ne nuolet, joita me
seuraamme ja kirjoitti jopa väitöskirjan Jaakobin polun merkityksestä.
Sama
japanilainen mies, joka rautaristillä juoksenteli kännykän ja puhelimen
kanssa, pyysi ottamaan valokuvan itsestään ja kaveristaan suurhostellin
keittiössä. Olin juuri kaatanut keittoni joltakin jääneeseen
peltipurkkiin, koska keittiössä ei ollut ruokailuvälineitä. Siirryin
ulos syömään ja ihastelemaan maailman mahtavinta maisemaa - niin kauas
kuin silmä siintää laaksoja ja kukkuloita, ei enää ylöspäin käännettyjä
hetekoita eikä lainehtivia vehnäpeltoja, vain pieniä pelto- ja
laiduntilkkuja, välissä aina puita ja jopa metsäpalasia. Tämäkö on
Shirley MacLainen kirjassaan kuvaama pakkolaitos?
Kun
vuorostani pyysin japanilaista Nikonia ottamaan valokuvan minusta ja
maisemasta kuistilla, antoi hän kamerani kaverilleen, istui
kaulailemaan viereeni. Hätistin oitis pois - vain maisema ja minä.
2.5. Triacastela - hirsitalossa tanskalainen isäntä
Aamiaiseksi
patonkia ja juustoa, neskahvia, hampaiden pesu ja kohti pimeyttä.
Laskeutuminen korkeuksista alkoi. Idässä mitä kaunein oranssi
auringonnousu, mutta me vain kuin jonkin voiman vetäminä kohti länttä,
missä valoa ei näy, pitkin asvalttista autotietä.
Mutta
eipä itäänkään olisi ollut pitkään helppo kulkea, sillä pian aurinko
paahtoi kirkkaana kuin sähköisku - ei jälkeäkään lapsuuden keltaisesta
auringosta, ohentuneen otsonikerroksen läpi tulee vain silmiä
häikäisevää sädettä.
Kerkeling kirjoittaa: “Meistä
katsoen Jeesus katsoo useimmissa kuvissa vasemmalle. Länteen,
auringonlaskuun, yöhön, kuolemaan. Mutta hänen näkökulmastaan oikealle,
itään, auringonnousuun ja elämään.”
Mutta
mitkä maisemat aukenivatkaan päivän valjettua. Ilma oli niin kirkas,
että 1500 metrin korkeudelta näkyi lukuisia pieniä kyliä, aluksi
valoineen, sitten valkoisina pilkkuina, kaukana siinsi valkoinen massa
kuin lämmin meri ja sen takana vielä siniset vuoret. Valkoinen oli
pilveä laaksojen yllä. Peltoja ja laitumia ympäröivät puut ja välillä
selvät metsäpalstat. Pieniä teitä kiemurteli pitkin rinteitä.
Käsittämätöntä,
että siihen aikaan, aamulla seitsemän jälkeen, pieni papparainen
kävelee vastaani jostain laaksosta, jota ei edes näkynyt: “Camino, no,
no”, hän viittoi. Perässäni näkyi kaksi ryhmää. Olimme kaikki
ohittaneet polun, josta meidän olisi pitänyt nousta toiseen laaksoon.
Mistä Luojan ihmeestä tuo isäntä tuli! Vahinko ei ollut vielä suuri,
mutta mitä jos olisimme laskeutuneet kaksi tuntia! Opaskirjassa
varoitettiin, että Cebreirosta lähtien merkinnät ovat erityisen heikkoja.
Kävelin
sinä päivänä kaksi muutakin kertaa harhaan. Olisi pitänyt arvata, sillä
juuri Cebreiron kirkkoherra on se, joka alkoi ensimmäisenä merkitä koko
860 kilometrin caminoa keltaisilla nuolilla. Suutarin lapsilla ei ole
ehjiä kenkiä…
Ikäiseni
saksalainen nainen, jota en edes huomannut, oli nukkunut toissayönä
samassa huoneessa, jossa meitä oli vanhassa hirsitalossa vain
kahdeksan. Hän kertoi, että joku nainen oli oksentanut huoneessamme.
Miehen tiesin, koska kahteen kertaan pesin lattian hänen sänkynsä
vierestä ja toin aina tyhjän ämpärin. Hän kauhisteli, sillä pariskunta
oli kutsunut häntäkin syömään ja ihmetteli mitä lienee illalliseksi.
Sattui, että pariskunta oli tarjonnut minullekin ruokaa, otin ilomielin
vastaan, mutta unohdin sen aamulla jääkaappiin!
3.6. Sarria - nyt enää 20:n kilometrin päivämatkoja ja ehdin Santiagoon 10.6.!!! Jäljellä 117,2 kilometriä
Galicien - ekoparatiisi?
Nyt
kun jalat eivät enää pala tulessa kerran kahdessa tunnissa, en
malta pitää pitkiä taukoja ja sitten väsymys iskee totaalisesti. Tulin
Sarrion yllättävän suureen kaupunkiin jo kello 12. Olin jäädä
pyöräilijän alle, väistin ja kaaduin kadun viereen pysäköidyn auton
päälle. En vain jaksanut välittää enää mistään, vaikka olin kävellyt
vain 19 kilometriä. Reitti piti olla helppo, mutta kiipesimme välillä
pilvienkin yläpuolelle. Lämpöä on enää 15 astetta ja ilma muuttui
pilviseksikin. Olin haaveillut ottavani aurinkoa ihan ilkosillani
iltapäivisin loppumatkalla. Mikä onni, että kirkkautta kuitenkin riitti
ylittäessäni viimeisen vuoriston!
Täytyy
täsmentää puheita sivilisaation tuhoutumisesta. Maailma muuttui, kun
pääsimme Leonin maakunnasta. Pikkukylät ovat huoliteltuja joskin lehmän
paskassa. Puita on jätetty, ihailimme jopa 1500-luvun kastanjaa. Pellot
ja niityt ovat tilkkuja, aina väliin on kerätty kiviaita tai jätetty
puita ja pensaita. Kuljemme hyvinkin varjoisilla poluilla.
Jäin
kaupungin hostelliin, 3 euroa. Keittiössä ei ole edes yhtä lusikkaa,
kattilasta puhumattakaan. Netti ei toimi. Ranskalaiset pariskunnat ovat
ottaneet minut suojatikseen, sillä ties kuinka monessa majapaikassa
olemme sattuneet nukkumaan jo yhdessä. He kävelevät, istuvat viinillä,
nukkuvat ja illalla käyvät syömässä neljän ruokalajin aterian. Olen
ehkä niin pienen ja avuttoman näköinen.
Keskustelu
heidän kanssaan on niitä näitä. Olen hyvin iloinen, että saan lähteä
reppuineni minne huvittaa, ei tarvitse välittää ryhmästä eikä ainakaan
jonkun 40-vuotisen avioliitto-onnen koossapitämisestä. Yksi pariskunta
näytti erityisen harmoniselta. Cebreirassa kuitenkin vaimo heitti märät
pyykit
miehensä kasvoille, kun tämä yritti lähennellä. Mies oli päivällä
kulkenut omaa tahtiaan ja pakotettuaan sitten illalla muut vielä yhden
etapin eteenpäin. Osa oli joutunut tulemaan loppumatkan taksilla.
Tulee
mieleen lähinnä synnytyssairaala, kun seurailen omaa ja muiden kävelyä
hostellin lähettyvillä - jokaisella kivistää jostain, on pakko vain
tikuttaa.
4.6. Portomaria - sadan hengen hostelli, keittiössä ei edes kattilaa
En
käsitä, miten olen taas näiden ranskalaisavioparien seassa. Jo eilen
päätin, että maksan vaikka enemmän, että pääsen omieni joukkoon. Kolme
viikkoa olemme nukkuneet samoissa hostelleissa, ranskan kieleni ei
riitä syvällisiin keskusteluihin - tai on onnistunut joidenkin kanssa -
mutta tälle porukalle on tärkeää varpaiden vointi, seuraava ravintola,
päivälliset. Aviopuoliset huolehtivat toisistaan hellästi ja tämä
vaellus näyttää olevan ikuisen liiton sinetti.
Aamulla
saksalainen arkkitehti Heinz kysyi, voisimmeko kävellä yhdessä. Mikäpäs
siinä. Tähän mennessä olen lähtenyt aina ennen edellisen päivän
keskustelukumppaneita, sillä olen huomannut, että jos kävelen
porukassa, en muista keskittyä tai kehtaa pyytää breikiä ja väsyn liikaa. Kuten Jensin kanssa sain auringonpiston. Joskus haluan kävellä, kun toinen menisi kahville ja jotenkin on vain huolehdittava, että päivässä pääsee oman etappinsa. Joka
päivä kävely ylittää kestokykyni ja tarvitsen kaiken keskittymistaitoni,
että selviän ilman ambulanssia.
Heinz on yksi niistä ihmisistä, jonka
kasvoja ei muista, vaikka olisi nähnyt monta kertaa ja kertoihan hän
monesta paikasta, missä olimme yhtä aikaa yöpyneet. Välillä
juttelimme, välillä kävelimme hiljaa. Heinz oli käynyt katolilaisen
poikakoulun ja osasi selittää tarkkaan, miten vakava on perisynti.
Santiago on riittävän kaukana ja niin uskallettiin luvata, että siellä
saa syntejä anteeksi.
Hän
kysyi, onko vauhti minulle liian kova. Kahvilassa hän kertoi, miten ei
voisi kävellä vaimonsa kanssa täällä. Vaimo oli saattanut hänet
lentokentälle ja suuttunut, kun ei päässyt mukaan. Mutta vaimo jaksaisi
kävellä vain 15 kilometriä ja alkaisi kiukkuilla jo heti kun väsyy. Kun
hän on nyt yksin kävellyt kahdessa erässä koko reitin, voi hän valita
sellaisia pätkiä, joihin hänen vaimonsakin pystyy. Lapsia heillä ei
ole, kaksi kissaa. Hän sai lapsen koulukaverinsa kanssa, ystävätär
muutti Amerikkaan ja meni naimisiin Yalen professorin kanssa eikä hän
ole koskaan tavannut lastaan. Hän ei edes tiedä, onko hänen kirjeitään
näytetty lapselle. Lohdutin, että tänä vuonnahan poika täyttää 18
vuotta ja voi valita, mitä tekee. Jokainen lapsi haluaa ainakin kerran
nähdä isänsä.
Heinz
kertoi kovasti naureskellen, että nuorena arkkitehtiopiskelijana he
olivat tehneet Saksasta bussimatkan Suomeen. Suuri nähtävyys oli ollut
Kerimäen kirkko: "Yksi kyläläisistä oli rikastunut Amerikassa,
lähettänyt sieltä piirustuksen kotikylän kirkon rakentamiseksi ja
rahaa. Työ oli aloitettu ja kolmeen kertaan jouduttu pyytämään lisää
rahaa. Vasta kun kaikki oli valmista ymmärrettiin, että piirustus
oli tehty tuumille ja he olivat rakentaneet senteissä." Nauroin
itsekin. Siellä se tuntui kuin me suomalaiset olisimme hölmöläisiä.
Olin
useita kertoja osunut samoihin paikkoihin kanadalaisen pariskunnan
kanssa. Vaimo vaikutti ylpeältä, mutta mies tervehti aina hymyillen.
Tänään aloimme jutella ja jouduin taas pyörtämään ennakkokäsityksiäni.
Katy on kristillisen lehden toimittaja ja tutkinut caminon tuhannen
vuoden historiaa. Pyhiinvaellusreitti on erikseen suunniteltu, jotta
kristillinen maailma saatiin erotettua juutalaisista ja muslimeista. Jaakobin
päivää juhlitaan 25.7., jolloin kaupungissa on suuri uskonnollinen
kulkue. Edellisenä yönä poltettiin puinen moskeijan pienoismalli,
joka kuvastaa islamin vallasta vapautumista! Tuon
ajan pyhiinvaeltajat olivat suurimmaksi osaksi seikkailijoita. Myös
rikolliset saivat valita joko vankilan tai Jaakobin polun. Kotiin
palattua piti heidän esittää ohitettujen kaupunkien piispojen
allekirjoitukset.
Katy oli kiinnostunut ekologisesta näkökulmastani ja lupasi lähettää ne artikkelit, jotka on jo julkaissut matkastaan.
"Espanjan
romaaniset kirkot, katedraalit, luostarit ja kaikki niihin kuuluva
kuvataide on eräs muoto Linnunradan tiestä. Niiden varhaisin ketju
kohosi sananmukaisesti juuri pyhiinvaellusreitin etappeja merkitsemään,
uuden kristityn maailman tukikohdaksi… vanha pyhiinvaellusreitti on
ollut eräs Espanjan keskiajan tärkeimmistä valtasuonista, eikä sen
aikaansaama “verenkierto” ole koskaan lakannut vaikuttamasta maan
elämään. Linnundadantie ei todellakaan ole rivi vanhoja
pyhiinvaelluskirkkoja ja hämärän perimätiedon varassa olevia
marttyyrien hautoja, vaan sitä seuraamalla voi saada läpileikkauksen
Espanjan historiasta. Sen ensimmäiset edellytykset luotiin siihen
aikaan, jolloin niemimaa kuului Rooman provinsseihin ja varsinaisen
ajankohtaisuutensa vuosisatoina se johdonmukaisesti kehitettiin
kristityksi vastapainoksi Islamin maailmalle." (Sinikka Kallio-Visapää, Santiagon simpukka, 1952)
Tämän
kaupungin vanha osa on 1060-luvulla padottu ja jäänyt veden alle, vain
kirkko siirrettiin korkeammalle. Kaupunki on kaunis turistikaupunki ja
siellä tapasin taas enemmän tuttuja kuin Saarijärven osuuskaupassa.
Useimmilla on enää neljä päivää aikaa, ennen kuin lentokone lähtee
Santiago de Compostelasta, mutta minä voin ottaa rauhassa.
Makasin
sängyllä ja katselin lastenlasten kuvia. He ovat niin viattomia, niin
aitoja. Miten toivonkaan, että he eivät antaisi tämän järjestelmän
(länsimaisen sivilisaation) ostaa itseään ja omia aivojaan!
5.6. Ligonde - protestanttinen hostelli, vahvasti Jeesus-keskeinen
Palasin
kilometrin taaksepäin saadakseni yöpyä protestanttien viisi vuotta
sitten ostamassa talossa. Siellä on vain kymmenen makuupaikkaa, lisäksi kymmenen
hätämajoitusta elokuvateatteriksi muutetussa autotallissa. Normaalisti
on paikalla viidestä kahdeksaan uskovaista amerikkalaista talkoolaisina.
Heinäkuun ensimmäiselle viikolle on vasta yksi vapaaehtoinen
ilmoittautunut. Talo kuuluu Agabe-järjestölle, jolla on tuhansia
jäseniä ympäri maailmaa. He yrittävät opiskelijoiden keskuudessa lukea
raamattua ja miettiä, miten Jeesuksen oppeja voi soveltaa nykyaikana
arkipäivässä.
Paikalla hääri
amerikkalainen Espanjassa 20 vuotta lähetystyöyötä tehnyt pappi. Hän
valmistelee dokumenttia compostelasta ja siitä miksi ihmiset sitä kävelevät.
Useat ovat kuulemma löytäneet matkalla jotain, mutta se on ollut muuta
kuin mitä he lähtiessään kuvittelivat. Suurin elämys on ollut
yhteisöllisyys. Kotioloissa harvat puhuvat vieraiden kanssa, ei
ainakaan niin avoimesti. Täällä kärsitään ja kidutaan joka päivä,
nukutaan 50 ihmistä vieri vieressä ja niin yhteisöllisyys tuntuu
luonnolliselta.
Katolilaisuus
eroaa protestanttisuudesta papin mukaan opissa kiirastulesta. Paavi voi
antaa syntejä anteeksi, jos henkilö tekee rukouksia tai kävelee
Santiagoon. Maria Magdalenaa jne. palvotaan pyhinä,
protestanttisuudessa vain Jeesusta.
Illalla
meille näytettiin vielä elokuva Jeesuksen elämästä. Istuimme
autotallissa huopiin kääriytyneinä, kieleksi valittiin saksa, koska
meitä oli kolme saksan kielen taitoista.
Lähdin
aamulla protestanttien hostellista sekavin tuntein. Vapaaehtoisten
nuorten ryhmä Ohiosta oli kyllä kiinnostunut permakulttuurista ja mitä
siitä selitinkään illallispöydässä. Tuntui kuitenkin pahalta,
että protestantit tulevat perinteiselle katolilaisten
pyhiinvaellusreitille kertomaan omasta uskonnostaan. Pahalta oli
tuntunut jo aikaisemmin, kun näin hippie- ja joogahostelleja. Ei
niidenkään hempeät värit ja koristeet sovi tälle tiellä. Nuoret
puolustautuivat: "Ihminen voi kylvää siemenen ja kastella sitä, mutta vain
Jumala saa sen kasvamaan."
Tilanne
oli minulle merkillinen, sillä olen espanjalaisten ja ranskalaisten
seassa ollut monina päivinä kuin ummikko. Ligondessa puhuttiin
englantia, kaksi saksalaista katollaista uskonnon opettajaa eivät
puhuneet muuta kuin saksaa, eivätkä kolme ranskalaista muuta kuin
ranskaa. Joten minä sitten yhtäkkiä kääntämässä niin saksaa kuin
ranskaa englanniksi…
6.6. Melide - rähjäinen kaupunki, 120 hengen hostelli - ja taas niiden ranskalaisten avioparien kanssa, koko päivä sadetta
Jens,
saksalainen lääkäri istui seuraavassa hostellissa kaapien haarukalla
kalapurkkia. “Peregrinojen illallinen on samanlainen joka kylässä ja
siihen kyllästyy. Sitä paitsi espanjalaiset osaavat rahastaa,“ hän
kertoi, kun ihmettelin hänen lääkärin palkoilla syövän hostellin
keittiössä. Jenshän on ikäiseni, käynyt samaisen opiskelijaliikkeen ja
seksuaalisen vapautumisen läpi kuin minä Saksassa 1970-luvun taitteessa
sillä erotuksella, että hän osallistui täysin rinnoin marxilaisiin
opintopiireihin ja ryhmäseksiin. Nyt hän viettää pienporvarillista
elämää, vaikka Oshon ashrami Intiassa onkin seuraava matkakohde. Hänen
vaimonsa on häntä 20 vuotta nuorempi, Hausfrau, ei matkustele, käy
vain koiran kanssa kävelemässä, kuten hän kertoi. Heillä on kaksi noin 20-vuotiasta
lasta. Minun kehitykseni on kulkenut melko lailla päinvastoin. Kun hän
pyysi vielä viinille, olin jo toisessa kerroksessa. Naureskelin
Jensille: “Elämäntilanteesi kuulostaa vähän liian pitkäveteiseltä.”
7.6. Arzua - kolmas sadepäivä
Istun
hostellin nettihuoneessa, kun pöytiä aletaan järjestellä. Saksalainen
pappi ja kymmenen tyttöä valmistelee ehtoollispöytää. Sain osallistua
iltahartauteen. Tilaisuus alkoi tunnustuksella, miten ajatuksin, sanoin
ja teoin olemme rikkoneet Jumalaa vastaan. Jeesuksen äiti oli neitsyt
ja Neitsyt Maria on julistettu pyhäksi. Rukoilimme häntä. Nuoret
lukivat vuorotellen Raamattua. Hyvin vakavalla naamalla.
Aamulla
en voinut enää kuvitellakaan, että jäisin sänkyyn taas kuuntelemaan,
miten 50 ihmistä supisee hämärässä, rapistelee muovipusseja, vetää
vetoketjuja. Nousin jo kun ensimmäinen alkoi pakata reppuaan klo viisi.
5.30 olin baanalla, sillä keittiö oli lukittu yöksi ja niiden, jotka
olivat jättäneet kananmunat ja aamiaisruoat sinne, odotti yllätys
eteisen pöydällä. Söin appelsiinin ja patonkia. Ensin kävelin
säkkipimeässä, edelläni kulki ryhmä lampun kanssa, mutta he häipyivät.
Kokeilin askelia kohti pimeää kulkiessani. Takana, idässä, alkoi jo
aurinko nousta.
Satoi
ihan koko päivän, välillä kaatamalla. Sadepisarat pomppivat asvaltilla.
Polulla ei tarvinnut enää kierrellä lätäköitä - siitä vain nilkkoja
myöten rapaan. Kaikkihan oli jo märkää.
Espanjalaisille
kyläläisille ei camino näytä olevan mikään riemunkiljahdus. Emmehän
osta juuri mitään, koska repussa ei jaksa kantaa. Näpsimme valokuvia
milloin kenenkin pihasta. Ei missään 760 kilometrin matkalla ole tuotu
lautoja tai isoja kiviä helpottamaan kulkua kaatosateella. Päinvastoin.
Niityt on aidattu, että ei vain kukaan etsisi kiertotietä. Monet baarit
olivat sateella kiinni - kuka nyt haluaa rapaisia pyhiinvaeltajia
kahvikupilliselle.
Kävelen
mielelläni viittaan kätkeytyneenä omissa maailmoissani. Ihmetyttää
missä kaikki muut ihmiset ovat sadepäivinä. Eilen näin koko aamupäivän
aikana viisi vaeltajaa. Kuitenkin kaikki tutut ovat seuraavassa
hostellissa iltapäivällä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Aamulla lenkkarini vielä tihkuvat vettä.
Taas
ranskalaispariskunnat samoissa majapaikoissa. Hekin ovat hiljentäneet
vauhtia, vaikka kuvittelin, että pääsen uusiin seuroihin nyt kun
kävelen enää alle 20 kilometriä päivässä. Alan uskoa, että
ranskalaisten pyhiinvaellukseen kuuluu yöpyminen perinteisissä kolmen
euron makuusaleissa, sillä he ovat pariskuntia, joille hotellikaan ei
olisi liian kallis. Äsken he ottivat omaan koneeseensa minunkin pyykkiä
ja sain kuivia vaatteitta. Eräs aviomiehistä järjestää minulle
majoitusta Pariisissa.
Galicia on kuin uusi maanosa. Täällä sataa joka päivä, kaktukset, palmut ja banaanit kasvavat. Maakunta - entinen kuningaskunta - on Espanjan köyhin, mutta minun mielestäni rikkain. Pikkukylissä
ei näy juurikaan autiotaloja, vanhukset paimentavat lehmiä ja lampaita,
työntelevät lastenrattaita. Leonin maakunnassa, Espanjan rikkaassa
vilja-aitassa, oli autioita kyliä, vanhukset aamutossusillaan
pitkästyneen näköisiä. Täällä on jokaisella puutarha - salaatit,
sipulit ja perunat ovat jo kypsiä, peltotilkkuja, vettäkin saa taas
juoda kyläkaivoista. Eukalyptusviljelmät kyllä tuoksuvat hyviltä, mutta
ovat melkoista kuumaisemaa. Usein kävelykujia reunustavat vanhat puut,
runkoja peittävät köynnökset. Tulee ihan pitsimäinen tunnelma
kävellessä.
Pieni
kiemurteleva kärrytie, reunoilla ikivanhat kastanjat ja kiviaidat.
Vanha mummo kävelee risun kanssa kylätietä, lehmälauma rauhallisena
perässä.
Mutta
sitten taas juoma-automaatti. Kylmiä juomia saa vain miehittämättömistä
ladoista. Naverrassa ja Leonissa ei vaeltajille myyty automaateista
juomista ja syömistä, baareja oli tihemämpään kuin köyhäksi kutsutussa
Galiciassa, vaikka vaeltajia on enemmän. Tätä eriskummallisuutta ei voi
selittää muuta kuin että automaatteja kauppaavat yritykset toimivat
tehokkaimmin siellä, missä on heikoin vastustaja.
Mietin
aikaisemmin, että camino sopii itsemurhakandidaateille. On aikaa vielä
harkita. Masentuneelle ei missään tapauksessa. Kävellessä ja yksin
pähkäillessä olo sen kuin pahenee. Outo ympäristö ja käsittämättömät
kielet lisäävät eristyneisyyden ja huonommuuden tunnetta.
Camino
kannattaa tehdä myös, jos tuntee itsensä syntiseksi ja uskoo saavansa
kävelemällä anteeksi niin kuin alkuperäinen tarkoitus oli. Buddhalaiset
voivat tehdä prostraatioita, kristityt pyhiinvaelluksia, jos ei tunnu
riittävän se, että Jeesus on ristiinnaulittu siksi, että saisin
anteeksi. Patikkamatka kannattaa tehdä myös, jos on kova puhumaan
ja
haluaa tavata paljon ihmisiä.
Hiukan
puisevalta tämä keltaisten nuolien seuraaminen alkaa tuntua - eikö
ihmisellä ole luovuutta? Kaikki on valmiiksi suunniteltua. Kyläläisten
työtahti ei näytä perin raskaalta, mutta miten paljon viisaampaa olisi auttaa
talkoolaisena luomuviljelijöitä Suomessa näin keväällä viisi viikkoa kuin
nostaa täällä jalkaa toisen eteen?
Lomaa
ei myöskään kannata pilata lähtemällä tänne liikkeelle. Kauniimpi on
kävellä alpeilla tai Välimeren rantoja, missä tapaa varmaan
ystävällisempiä ihmisiäkin. Camino on ihmisille, joilla ei ole enää
muuta tietä kulkea, niin kuin minä tunsin syvästi tälle tielle
lähtiessäni.
8.6. Se on täytetty - enää 5,2 kilometriä Santiagoon. Tänään 35,4 kilometriä kaatosateessa
Jokainen
varmaan iloitsee kauniista kaupunkiasunnostaan tämän kokemuksen jälkeen.
Maalaiselämä näyttäytyy kurjimmillaan ja raskaana. Nyt kylissä on joko
repaleisia lautoja ikkunoiden edessä tai kuraisia lehmäkujia. Asuttavan
näköisiä viimeisteltyjä taloja ja pihapiirejä näkyy vain lähestyttäessä
kaupunkeja. Ei paljon uskaltaisi edes maitoa juoda näistä
tuotantolaitokista.
Jaksoin
kävellä lähelle 36 kilometriä. Yövyin viisi kilometriä ennen Santiagoa
hostellissa, jota myös lomakeskukseksi kutsutaan. Täällä on 300
pyhiinvaeltajalle paikka 8-hengen huoneissa, monet ruokalat, pesulat
jne.
Vanhemmissa
kirjoissa on moitittu hostellien tasoa, mutta koko matkalla ihan
jokaisessa on ollut kuuma suihkuvesi, hyvät patjat, puhtaat huoneet.
Korealaiset suihkuttelivat vielä alkumatkasta torakkamyrkkyä, mutta
hekin huomasivat sen tarpeettomaksi. Galisiassa on annettu kaikissa
kolmen euron hostelleissakin kertakäyttölakana ja tyynyliina. Hirveä kasa
jätettä.
"Muhamettilaisia
maureja vastaan käytävässä sodassa pohjoisen Espanjan kristityt
tarvitsivat tuekseen sekä maalliset että taivaalliset apuvoimat, joten
oman suojeluspyhimyksen löytyminen koettiin tervetulleeksi. Paavi laati
todistuksen löytyneiden luiden aitoudesta. Apostoli Jaakob vanhempi ei
pettänyt ja taistelussa vuonna 843, kristityt voittivat. Näin
Jaakobista tuli Espanjan kansallispyhimys. Katolinen kirkko muistaa
hänet yhtenä kolmesta Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista.
Runoilja
Dante arvelee Jaakobia ja hänen hautaansa koskeneen suuren
kiinnostuksen johtuneen siitä, että hänet haudattiin kauemmaksi
isänmaastaan kuin yksikään toinen apostoleista. Haudasta tuli heti
pyhiinvaelluksen kohde.
Maurien
ja viikinkien ryöstelyt jatkuivat ja luille haettiin turvallisempi
sijoituspaikka. Paikka sai nimen San Jago, Santiago. Lisänimi
Compostela tuli tähti-ihmeestä, latinaksi campus stellae - tähtikenttä,
tähtipelto, koska alueella asuva erakko oli löytänyt luut merkillisen
tähti-ilmiön takia. Danten mukaan vain Santiagossa käynyt voi kutsua
itseään aidoksi pyhiinvaeltajaksi, peregrinoksi.
Goethe
on sanonut: Eurooppa on syntynyt pyhiinvaelluksesta Santiago de
Compostelaan”. Vaellusreitin verkosto ja matkan yhteisyys loivat
tunnetta yhteisestä maanosasta.
Hindut
kokoontuvat pyhien jokiensa varsille, buddhalaiset luostareihinsa,
muslimit Mekkaan. Jopa ateistit kehittivät aikanaan Leninin mausoleumin
pyhiinvaelluskohteekseen." (Martti Issakainen: Jaakon tiellä)
9.6. Santiago klo 9.00 - ja kirkonmenot klo 12
Yliopiston kirjastossa
Ihmettelin
aamulla hostellin portista ulospäästyäni kahta ihmistä, jotka istuivat
korkeiden rappusten yläpäässä jalat pystyssä. Täältäkö näkyy kuuluisa
katedraali? Ja ketä he olivatkaan! Frederik ja Stephanie olivat
kävelleet 67 kilometriä! Jalat olivat kuin pölkyt ja kuului vain
hihitystä. Koko yö taskulampun kanssa. He halusivat yllättää itsensäkin
ja ennen kirkon palvelusaikaa he olivat kävelleet 71 kilometriä yhteen
pötköön!
Itse
suuntasin linja-autoasemalle enkä kirkoon heti kun olin saanut pappilasta kunniakirjani. Halusin tietää, voinko
aikaistaa bussilippuani. Kyyneleet nousivat silmiin, kun näin
ensimmäiset rullaportaat! Minun ei tarvitsekaan enää jaksaa kiivetä!
Alan
ihan suuttua itseeni. Olen yhden päivän Santiagossa, josta on unelmoitu
neljä viikkoa ja istun jo kolmatta tuntia kirjaston netissä etsimässä
aikatauluja Pariisi - Luxemburg - Köln. Kuvittelin, että matkatoimistot
olisivat täällä auttaneet, mutta he välittävät vain Espanjan lippuja.
Kaikki aikataulutkin tulevat espanjaksi, koska istun espanjalaisella
koneella.
Lähden kuitenkin vaihtamaan perjantain bussilippuni Santiago - Pariisi jo huomiseksi,
koska bussiasemalla kerrottiin, että se on mahdollista. En malta jäädä
enää tänne, kirkoista en ole kovin kiinnostunut ja sydämestä viiltää
aina kun näen meitä vaivaisia reppujen kanssa. Oman reppuni vein jo
superhostelliin, seminariomiin, 10 euroa, vuosituhannen vanhaan isoon
linnoitukseen. Koko ajan vettä kaatuu taivaalta. Santiagossa on vain 30
sateetonta päivää vuodessa.
Ehdin
juuri täpötäyteen katedraaliin, kun jokapäiväinen palvelus alkoi klo
12. Aluksi lueteltiin, kuinka monta mistäkin maasta on saapunut ja
mistä kaukaa he ovat lähteneet kävelemään. Nimiä ei enää lueta.
Mustaan
nunnan asuun pukeutunut nöyrän oloinen nainen lauloi mikrofoniin,
kahdeksan punaisiin pukeutunutta hurmaavaa harmaatukkaista pappia luki
tekstejä ja jakoi ehtoollista. Yllätyksenä laskettiin metrin korkuinen
uhrimalja katon rajasta, siihen sytytettiin suitsukkeet ja kahdeksan
munkkia alkoi heiluttaa sitä kukin omasta köydestään pitkin
satametristä kirkon sivukäytävää. Vauhti oli kova kuin lastenkeinussa ja mitä sitten - lopuksi ihmiset taputtivat! Kirkossa.
"Huipentuma
on Botafumeiro, noin metrin korkuinen maailman suurin suitsutin, joka
riippuu lujassa köydessään kirkon korkeimmassa kupolissa. Kuusi
kirkonpalvelijaa hoitaa seremoniaa. Jokainen tarttuu omaan
ohjailuköyteensä, tuli sytytetään suitsuttimen sisään ja se ohjataan
kiihtyvään heilurikaareen pitkin kirkon poikkilaivaa kunnes savua ja
tulta tupruava suitsutin kiitää huikeassa, ääripisteissään
viisikymmenmetrisessä kaaressa yli kirkkotilan. Urut yltyvät soimaan
pauhaavassa fortessa. Kaikki nauravat hyvillä mielin. Tämä voisi olla
melkein sirkusta… proosallinenkin selitys… pyhiinvaeltajat olivat niin
likaisia ja heidän paha hajunsa täytti kirkon, että temppelin ilmaa
raikastaakseen joku keksi tämän huikean suitsukkeen." (Martti
Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008)
Kaikki oli hyvin juhlavaa. Istuin itsekin marmorilattialla alttarin lähellä, koska
iso kirkko oli täysi. Tuli mieleen Tiibetin Lhasan temppeli, jossa myös
oli sivukammioita - niissä tietysti buddhalaisia pyhiä ja hirmukasvoja.
Santiagon katedraalissa pystyi kiertämään myötäpäivään ja vertaamaan
kymmeniä pieniä temppeleitä, Kristuksen kärsimystä, Mariaa ja ties mitä.
Näen
yllättäen paljon tuttuja. Kaikki säteilevät tyytyväisyyttä. Vaellus
kannatti, sai enemmän kuin oletti. Irti kotoa ja rutiineista. Aikaa
olla itsensä kanssa. Joku mies vilkutti iloisesti ja vasta jälkeen päin
muistin, että hänhän oli se, joka laski, kuinka monta kertaa päivittäin
ohitti minut. Korealainen kenraali oli joutunut pitämään kolmen päivän
lepotauon. Vaikka hän oli harjoitellut caminoa varten vuoden ajan 20
kilon repun kanssa ja reppu painoi nyt vain 16 kg, oli nilkka
loukkaantunut. Nuori espanjalainen kertoi kävelleensä 28 päivässä ja
kuullut meksikolaisen selvinneen 26 päivässä. Margit oli ottanut
bussin. Jim oli odotellut jo kolmisen päivää eikä halunnut ollenkaan
palata kotiin. Jensin näköinen mies seisoi kirkossa vastapäätäni,
mutta ei nostanut kättään. Dr. Coocie oli jo Finisterrassa - siellä
minne pyhiinvaeltajat ovat suunnanneet vuosituhansia, katsomaan tämän
maapallon loppua, ei suinkaan pyhän Jaakobin löytöpaikkaa, Paenen
lahtea Santiagon edustalla.
11.6. Pariisi, Basilique du Sacré-Ceur de Mont Martre, viimeinen pyhiinvaellusyö toi merkillisen valaistuksen!
Viimeisenä
yönä luostarissa nukkuivat viereisessä huoneessa Maja ja Brigitte. He
halusivat kävellä vielä Finsterneen. Aamulla samaan bussiin tulivat
ketkäs muut kuin belgialaiset narkkarit. Olimme kaikki selvinneet. Ja
ranskalainen aviovaimo, joka iski miestään rätillä tämän lähennellessä.
Ilmeni että he ovat tavanneet netissä ja amoreuax - rakastavaisia.
Ennakkoluuloihin ja tuntemuksiin uskon yhä vähemmän caminon kokemusten
jälkeen. Harva on sellainen kuin miltä näyttää.
Saavuimme
vuorokauden istumisen jälkeen aamulla Pariisiin. En saanut lipun hintaa
takaisin, vaikka jonotin luukulle kertomaan, että jatkan matkaa
bussilla vasta Kölnistä. Päätin ottaa junan Pariisista Luxemburgiin.
Olin asunut Luxemburgissa viisi vuotta enkä ollut tavannut entisiä naapureita ja muita
highsocietyn ilmentymiä 26 vuoteen. Poikani oli työmatkalla Strassburgissa ja
tulisi myös Luxemburgiin. Kertoisin heille illalla, mitä äidilleni oli
tapahtunut 60 vuotta sitten...
Pariisissa
otin iloisena metron Pompidou-centeriin. Siellä olisi esitelty
Kandinskin taidetta, mutta en voinut kuvitellakaan uusia vaikutelmia päähäni caminon
vielä viedessä ajatukseni. Aloin jonottaa kirjastoon ja nettiin.
Jono mutkitteli naru-uomissa parisataa metriä kadulla. Jätin
raskaan reppuni odottamaan alkupäähän. ”Musta reppu, kirjaston oven vieressä, kuka
on omistaja,” karjuttiin yhtäkkiä kovaäänisessä. Minunko?
Ryntäsin sisääntuloon, viisi kravattikaulaista vartiomiestä seisoo
repun ympärillä, yksi tavallisissa vaatteissa. Näytän passini, kolme
poliisia alkaa luetella numeroa puhelimiinsa: ”Mitä oikein ajattelet?
Mitään tavaroita ei saa jättää yleiselle paikalle,”
siviilipukuinen poliisi vetää minut sivummalle. ”Aioimme jo räjäyttää
reppusi.” Levittelen hikiset vaatteeni kadulle. Saan vielä äkäisiä
katseita. Palaan reppuineni jonon jatkeeksi.
Kirjasto
on ennen näkemätön - kirjoja vain muutamia. Kirjasto on täynnä
erilaisia koneita. Eri ikäiset ihmiset istuvat katsomassa elokuvia,
surfaavat netissä, opiskelijat omien koneittensa ääressä.
Haaveenani
oli tehdä piknik Eifeltornin nurmikolle. Matkalla kävelin St.Germanin ja
St.Michelin houkuttelevien katukahviloiden ohi, patongit pursuivat
kadulle, opiskelijoilla pyörämielenosoitus, aurinko lämmin.
Ajatella, täälläkin voisi viettää lomansa, ei tarvitse rämpiä
näännyksiin saakka Pohjois-Espanjan monokulttuurissa.
Koska
olen bussissa valvonut edellisen yön ja seuraava ilta on vaativa
Luxemburgin juhlallisuuksissa, päätän ihan maksaa hotellista. Netin
mukaan Mont Martren lähellä saattaa löytää hotellin 35 eurolla.
Ensimmäiset kyselyni paljastavat, että joka paikassa on täyttä.
Seuraani liittyy mies valkoisessa asussa, kravatti kaulassa. Hänellä on
ystäviä, joilla on hotellissa tilaa. Kävelemme tunnin. Kuulen, että
hänellä on itselläänkin asunto, mutta se on studio, jonne ei mahdu
kahta. Hän kyllä maksaa hotellini. Kyselemme molemmat Mont Martren
basilikaa, missä ranskalaisten tuttavieni mukaan voisi ehkä yöpyä. Ei
kuitenkaan ilman työhön osallistumista ja tuskin muutenkaan. Ranskalaiset pariskunnat olivat antaneet
pitkän listan osoitteita kuultuaan, että minun täytyy odottaa
Tukholmaan menevää bussia kaksi päivää Pariisissa. Miten ihana, että
tiedän pystyväni kävelemään repusta ja jaloistani huolimatta vaikka
kymmenen tuntia!
Saavumme
Mont Martreen - ja kuinka ollakaan, sehän on se Sacre Ceur, iki-ihana
valkoinen superkirkko Pariisin korkealla kukkulalla. Täälläkö voisi
joskus pyhiinvaeltaja yöpyä! Aamupäivällä kävin jo Notre Damessa,
mutta siellä vain vuokrattiin eri kielisiä opasnauhoja. Sacre Ceurissa
minut opastettiin edessä seisovien nunnien luo. Näytin
pyhiinvaelluspassiani. Mies hienossa puvussaan pyytää minua
esittelemään hänet aviomiehenään. Nuori nunna kirjoitti paperinpalasille: Tule takaisin kello 20.30.
Eihän se voinut tarkoittaa muuta kuin että heillä on jotain tiedossa!
Joimme miehen kanssa lasillisen taitelijoiden piirittäessä meitä
edullisilla muotokuvatarjouksillaan.
Kello
20.30 minut ohjattiin alttarin vierestä pienestä ovesta
sivutiloihin, missä oli makuupaikkoja, joita nunnat kutsuivat
boxeiksi. Maksoin kolme euroa ja täytin paperin, jossa vain kysyttiin
etunimeäni ja mihin aikaan haluaisin rukoilla, kyse oli nähtävästi esirukouksista. Varasin ajan aamulla 5-6, koska
silloin olen jo hereillä. Tilaa boxeissa oli käytävän kummallakin puolella
kymmenelle naiselle ja miehelle. Viereisissä boxeissa nukkui yön
aikana kolme tummaihoista virkailijan näköistä naista, miesten puoli
oli tyhjä.
Aamulla
sain käydä lämpöisessä suihkussa, automaatista sain kuksaani kahvia,
nostin reppuni ja kävelin takaisin kirkon puolelle. Jäin istumaan
etuosaan, kello ei ollut vielä seitsemää.
Oivallus
Tässä
istun, Sacre Ceurin ihanassa basilikassa aamulla klo 7. Ympärilläni
reppu ja varusteet - yhä märkiä hiestä ja sateesta. Kirkkoa siivotaan,
pölyimurit pauhaavat. Joku lukee itselleen ääneen Isä meidän -rukousta
sivualttarilla. Yhdeksän nunnaa, mustat huivit, valkoiset kaavut,
marssii alttarille.
Halusin
kävellä compostellan ja pieniä ihmeitä tapahtui joka päivä. Minulla ei
ollut minkäänlaisia edellytyksiä selvitä, ei edes varusteiden puolesta.
Miten kuitenkin istun tässä - takanani 760 kilometriä ilman
ambulanssia, kipulääkkeitä tai oikeastaan ilman kenenkään ihmisen muuta
apua kuin neuvoja. Mikään huolehtivainen isoäiti muille en kuitenkaan
voinut olla, omat kivut keskittivät voimat itseeni...
Miten
näinkään kirkkaan unen Vissarionista juuri sinä yönä, kun seuraavana päivänä saavuin
Santiago de Compostelaan. Halusin unessa antaa hänen kansainväliselle
sihteerilleen eräästä hostellista Jeesus-videon, mutta siitä olivat
vain kannet jäljellä. Vissarion
opettaa, että Jumala ja Luoja on eri asioita. Luoja on tämä mahtava
universumi, jossa kaikki toimii toisiaan tukien ja toisiaan
tarviten. Jeesuksen syntyessä maailmaan tuli jotain, mitä siellä ei
ollut aikaisemmin: rakkaus.
Siellä aamuhämärässä Sacre Cearissä olin mietteissäni. Kun olen ympäristöihminen, autan Luojaa. Pidän ekologisen jalanjälkeni minimaalisena ja paapatan joka paikassa muovipussien käytöstä.
Mutta pyhiinvaellusta en olisi voinut tehdä ilman tahdon voimaa. Mistä
tuli Tahdon Voima, kuka sen minulle antoi? Ehkä Jumala? En ole nähnyt
häntä, mutta nyt olen nähnyt, että jostain tulee apua, jota osaan
kutsua vain tahdon voimaksi. Mihin siis uskon - Tahdon Voimaan. Sitä voi kutsua Luojaksi, sieluksi, Jumalaksi. Se voi olla periaate, idea, valo, suunnitelma, universaalia intelligenssiä.
Tahdon
voima tulee jostain syvemmältä kuin minuus. Kävellessäni ”minä” ei
olisi enää pystynyt nostamaan jalkaa seuraavaan askeleeseen. Sitten
tuli nuori pariskunta, kertoi iloisesti Suomessa käynnistään - ja minä
taas jaksoin. Yllykkeitä oli monia - kaunis maisema, joskus suuttumus
ylihinnoitellusta teestä, ilo perille tulosta. Kunhan vielä oppisin sen
rakkaudellisuuden... Oppisin hymyilemään buddhalaista kannustusta ja
arvostusta, säteilemään hyväksyntää rakkautta ympäristööni.
Santiago de Compostela -
Pyhä Sota, jonka muslimit hävisivät?
Kun
kuulin kanadalaisen toimittajan mietteitä Galician pitsimäisillä
kujilla siitä, miten camino toimi tuhat vuotta sitten ihmiskilpenä
muslimeja vastaan, ylitti tieto käsityskykyni. Mitä ihmettä muslimeilla
on tekemistä Espanjan pohjoisrannan kävelypolkujen kanssa? Miten
keskiajalla päivittäin jopa tuhat eurooppalaista saatiin
vaeltamaan Espanjan läpi?
Palattuani
Suomeen ahmin kaikki käsiini osuneet vaelluskirjat (kaikkiaan neljä
Lahden kirjastossa) sekä Wikipedian sanahaut ja vähitellen
pystyn kuvittelemaan itseni tuon ajan ihmiskilveksi.
Seuraavassa määritelmiä sanoille ja kertomuksia pyhiinvaellukseen liittyvistä asioista:
-
Pyhiinvaellus,
-
Pyhä Jaakob,
-
El camino, Simpukkasymboli,
-
Pyhäinjäännös
-
Perisynti
Pyhiinvaellus
Kreikan
ja latinan kielessä peregrinus (per - läpi, agr -maa) tarkoitti
ulkomaanmatkaa, mutta jo 1200-luvulla vapaaehtoista maanpakoa, myös
katumusmatkaa.
Irlantilaiset erakot kunnostautuivat ensimmäisinä
katumusmatkoille. Dantea pidetään henkilönä, joka 1200-luvulla ensimmäisenä
määritteli sanan pilgrimage (La Vit Nuoava -teoksessa).
Sana tarkoittaa matkaa kotimaan ulkopuolelle, mutta - hän lisäsi -
“real pilger”, todellinen vaeltaja on se, joka kävelee Santiagoon ja
takaisin. Hän kutsui matkaa sanalla Milky Way (galaksi, linnunrata)
kunnioittaen muinaisia roomalaisia kaupparatsuja.
Englannin kielessä sana tarkoittaa matkaa pyhään paikkaan, juuri kuin oiva suomen kielinen käännös pyhiinvaellus.
Suomessa puhutaan myös toivioretkestä, mikä käännös ainakin meille
luterilaisille sopii paremmin, koska luterilaisuuteen eivät kuulu
pyhimykset.
Pyhiinvaeltaja
uskoi keskiajalla kuin myös tänään, että määrätyissä paikoissa ja
määrätyissä esineissä on käsittämätöntä spirituaalista voimaa, ja että
ihmisestä tulee parempi, jos hän on nähnyt vaivaa niiden
tavoittamiseksi. Jumala kuuntelee todennäköisimmin, jos rukoilija on
pyhien tai pyhäinjäännösten ääressä. Samoin kuin turistit nykyaikana
matkustavat tutustumaan kaukaisiin historiallisiin jäännöksiin ja
monumentteihin - raunioihin, temppeleihin, kaupunkeihin - vaelsivat
ihmiset keskiaikana marttyyrien ja pyhien ääreen. Vaellus toimi kuin
vakuutuksena kuoleman jälkeiselle elämälle.
Jeesuksen
toinen tuleminen ja tuomiopäivä olivat suosittuja aiheita
kirkkopatsaissa ja maalauksissa. Lukutaidottomalla ihmisellä ei ollut
niitä katseltuaan muuta mahdollisuutta kuin tehdä parannus. Hänen oli
kaduttava ja puhdistauduttava, pyydettä anteeksi sielunsa puolesta.
Pyhiinvaellukset
ja ristiretket olivat keskiajan suurimpia syitä matkustamiseen. Ne muodostivat ensiarvoisen tärkeän kommunikaation,
aatteiden ja kulttuurivaikutteiden levittämisväylän. Siksipä ei ihme, että tulipalon sattuessa juuri jäännökset vietiin turvaan ensimmäisinä. Brittein
saarilla, slaavilaisilla alueilla ja Pohjoismaissa kristinuskoa
levitettiin ja juurrutettiin nimenomaan pyhimyskultin avulla.
Pyhä Jaakob
Yksi
maailman kolmesta tärkeimmästä pyhiinvaelluspaikasta on Santiago de
Compostela, koska legendan mukaan siellä säilytetään Jeesuksen opetuslapsen luita. Jaakobin
isä oli Zepedee ja äiti Salome, jota pidettiin Neitsyt Marian sisarena.
Jeesuksen opetuslapsi Jaakob oli siis myös Jeesuksen serkku. Hän lähti
Jeesuksen lähetyskäskyä noudattaen Pyreneiden niemimaalle. Jaakobilla ei
ollut paljon menestystä Espanjan käännyttämisessä ennen kuin Neitsyt
Maria ilmestyi hänelle eräänä yönä. Jaakob rakensi siihen paikkaan maailman
ensimmäisen Neitsyt Marialle omistetun kirkon. Hän palasi Jerusalemiin, missä hänet mestattiin vuonna 44.
Katolinen
kirkko muistaa Jaakobin yhtenä kolmesta Jeesuksen läheisimmistä
opetuslapsista. Runoilija Dante arvelee Jaakobia ja hänen hautaansa
koskeneen suuren kiinnostuksen johtuneen siitä, että hänet haudattiin
kauemmaksi isänmaastaan kuin yksikään toinen apostoleista. Haudasta
tuli heti pyhiinvaelluksen kohde.
“Vuonna
600 löytyi teksti, jossa kerrottiin Jeesuksen opetuslasten lähteneen
levittämään sanaa ja Jakob oli ollut Hispaniassa (tarkempien
tutkimusten mukaan Hierusalemissa?). Jakob palasi Pyhään Maahan
Espanjasta, missä kärsi juutalaisten toimesta marttyyrikuoleman. Hänen
kaksi seuraajansa toivat luut laivalla Espanjaan.”
Paavi
Calixtus II vakuutti 1100-luvulla, että Jaakobin pyhäinjäännökset Espanjassa
ovat aitoja ja Leo XIII vahvisti tiedon 1800-luvulla. Asia oli niin
merkittävä, että suurmiehet kautta vuosisatojen ovat ottaneet kantaa
väittämiin. Erasmus 1500-luvulla, Voltaire 1700-luvulla, Dante sitä
ennen. Kuningatar Elisabeth lähetti 1700-luvun alussa 14.000 miehen
laivaston tuomaan väitetyt luut Englantiin. Taistelua uskon puolesta ei
käyty enää Palestiinassa vaan kotimaassa.
Pyhä
Jaakob on kristillisen kirkon suurin legenda, kansantaru, folklore,
joka keksittiin ja joka sai suuret mittasuhteet vuosisatojen aikoina.
Pyhä sota muuttui ensin koston sodaksi ja sitten voiton sodaksi. Pyhä
Jaakob oli Euroopassa tuon voiton symboli. Jaakob suoritti niin
lääketieteellisiä kuin sotilaallisia ihmetekoja seuraavien vuosisatojen
aikana.
Compostela
El
compostela tarkoittaa tietä. Jaakobin tie seurailee muinaista
roomalaisten kauppatietä, jota silloin kutsuttiin linnunradan tieksi.
Campo
de la Estella eli Campus Stellae - tähtikenttä ja siitä lyhennelmä
compostela, tai sitten yksinkertaisesta sanasta componere, compostum,
haudata (kompostoida?). Roomalainen hautausmaa
sijaitsi juuri siinä kohdassa, johon Pyhän Jaakobin luut tuotiin, kun
ne oli löydetty Atlantin rannalta.
“Espanjan
romaaniset kirkot, katedraalit, luostarit ja kaikki niihin kuuluva
kuvataide on eräs muoto Linnunradan tiestä. Niiden varhaisin ketju
kohosi sananmukaisesti juuri pyhiinvaellusreitin etappeja merkitsemään,
uuden kristityn maailman tukikohdaksi… vanha pyhiinvaellusreitti on
ollut eräs Espanjan keskiajan tärkeimmistä valtasuonista, eikä sen
aikaansaama “verenkierto” ole koskaan lakannut vaikuttamasta maan
elämään. Linnunradantie ei todellakaan ole rivi vanhoja
pyhiinvaelluskirkkoja ja hämärän perimätiedon varaisia marttyyrien
hautoja, vaan sitä seuraamalla voi saada läpileikkauksen Espanjan
historiasta. Sen ensimmäiset edellytykset luotiin siihen aikaan,
jolloin niemimaa kuului Rooman provinsseihin ja varsinaisen
ajankohtaisuutensa vuosisatoina se johdonmukaisesti kehitettiin
kristityksi vastapainoksi Islamin maailmalle.” (Kallio-Visapää 1952)
“Aina
milloin Rooman legioonat joutuivat muuttamaan telttaleirinsä pysyväksi
varuskuntalinnakkeeksi, oli ensimmäisenä työnä tiilenpolttimon
perustaminen, ja tiilet kävivät myös vaihtorahasta, jonka avulla
kunniallisesti hankittiin provinssin talonpojilta viljaa ja öljyä
muonitusmestarin varastoihin. Samalla paikkakuntalaisetkin oppivat
käyttämään tiiltä rakennusaineena, ja tämän tekniikan leviämisalueista
ja erikoispiirteistä tutkijat voivat päätellä yhtä ja toista
roomalaisten suorittaman valloitus- ja asutustyön etenemisestä.”
(Kallio-Visapää 1952)
Kun
maurien ja viikinkien ryöstelyt jatkuivat Iberian niemimaalla, haettiin
Jaakobin luille turvallisempi sijoituspaikka. Paikka sai nimen San
Jago, Santiago. Lisänimi Compostela tuli tähti-ihmeestä, latinaksi
campus stellae - tähtikenttä, tähtipelto, koska alueella asuva erakko
oli löytänyt luut merkillisen tähti-ilmiön takia.
Marttyyrien
kaupungit Rooma ja Jerusalem olivat olleet pyhiinvaelluksen kohteita,
mutta niiden myötä ei koskaan noussut Santiagoon verrattavaa
kansaliikettä, koska ne symboloivat vain katumusta, kun taas Jakobin
taustalla oli taistelu toisuskoisia tai pakanoita vastaan ja se sai
tukea rikkailta.
Perisynti
Mikä on perisynti, jonka näin sain anteeksi? Urpo Harva kyseli samaa Helsingin Sanomissa 15.10.89
"Suuri teologinen traditio
halki vuosisatojen on opettanut, että seksuaalinen himo on aina syntiä. Luther
selitti, että Pyhä Henki ei tuntenut lihan himoa Joosefin morsiameen. Ennen
syntiinlankeemusta seksuaalisuus oli puhdasta (sexus purus) eli ilman himoa...
Suuri joukko teologeja ennen ja jälkeen Lutherin on hänen tavallaan opettanut,
että seksuaalinen himo syntyi syntiinlankeemuksen seurauksena ja kulkee
perisyntinä sukupolvesta toiseen. (Jeesus ei syntynyt himosta, immaculata
conceptio). Kristityille on aina ollut selviö, että siittäessään Jeesuksen Pyhä
Henki ei tuntenut lihan himoa Joosefin morsiameen. Kun Jeesus syntyi
tahrattomasta neitseestä ja Pyhästä Hengestä hän oli vapaa perisynnistä eikä
siis voinut tuntea seksuaalista himoa."
Miksi simpukkasymboli?
Koraania
säilytettiin aikoinaan mihrabissa, kappelimaisessa syvennyksessä, mikä
oli islamilaisten pyhimmistä pyhin paikka, suunnannäyttäjä Mekan
tiellä. Sen päällä on ylhäältä lähes seinien puoliväliin asti yhdestä
ainoasta marmorilohkareesta veistetty näkinkenkä tai simpukankuori.
“Kuten
muistamme, legenda kertoo, että muuan ratsastava ylimys, joka rannikkoa
myöten saattoi apostolia tämän viimeiselle merimatkalle, huomasi
saaneensa olkapäälleen tällaisen simpukankuoren ja myös ratsu tuli
ihmeestä osalliseksi. Tämän “apostolien tervehdyksen” muistoksi
jokainen Linnunradan vaeltaja kiinnitti olalleen samanlaisen
simpukankuoren.
Voisi
hyvin kuvitella, että Clunyn (suurin luostarikeskittymä)
propagandamestarit ottivat symboliseksi aseekseen juuri pyhän
mihrab-simpukan. Olkapäällä kannettava simpukankuori oli siis onnea
tuottavan amuletin tapainen kapine, “maskotti”. Se symboloi sitä, että
ikään kuin
moskeijasta olisi riistetty sen sydän, anastettu siten islamin voima ja
luovutettu se Santiagolle, kristittyjen ylimmälle johtajalle.
Jokainen pyhiinvaeltaja olisi näin osallistunut “moraaliseen
ristiretkeen”, kantanut sekä taistelun että tulevan voiton merkkiä
islamilaisuudesta.
Clunyn papit eivät tietenkään voineet kuivasti kehottaa ihmisiä
panemaan simpukankuorta olalleen, vaeltamaan vaivalloista tietä
johonkin Espanjan kirkkoon ja vedota siihen, että maurit olivat
vääräuskoisia vallananastajia, ja että kaikkien piti nyt ryhtyä heitä
karkottamaan. Ihmiset saatiin "taistelemaan" paljon ovelammin: mitä sopivimmalla hetkellä
löytyi kaikkien unohtama apostoli, alkoi kuulua kummia ihmeistä. Tähden valo alkoi ikään
kuin itsestään loistaa Galician sydänmailta.
Kuten aina kristillisissä uskonnoissa, täytyy tapahtua ihmeitä. Kansa
sai lohtua ihmeestä ja tunnusteot antoivat vakuuden
pelastumisesta. Cluny valitsi juuri simpukan “aseeksi” Santiagon propagandaan. Legenda kuten aina on punottu kokoon jonkin
jo olemassa olevan vahvistukseksi, legenda itse on
propagandan muoto.
Simpukkalegenda
on siis tarkoitettu kristityille, jotta saatiin
pyhiinvaeltajat mielellään käyttämään tätä merkkiä ja pianhan siitä
tuli vakiintunut tapa, jonka alkuperää tuskin kukaan kyseli.
Pyhiinvaeltajat tyytyivät siihen, että se kuului asiaan. Ja tietenkin
ihmiset vaelsivat
lähinnä oman sielunsa autuudeksi eikä niinkään maurien pään menoksi.
Koko
efekti olisi näin ollen tarkoitettu maureille eräänlaiseksi
“kauhupropagandaksi”. Heidän otaksuisi saneen ajattelemisen
aihetta tietäessään tai nähdessään, että heidän mihrab-simpukkansa
fetistiset pienoiskuvat vuodesta vuoteen vilkkuivat Linnunradan tiellä
ja että kristityt kaikkialla käyttivät sitä “taistelumaskottinaan”,
Santiagon nimissä.
Muuan
seikka kiinnittää tässä vielä huomiota: kaikki “Santiagon simpukat”
ovat aina ylösalaisin, kupera puoli päällepäin, kun taas mihrab simpukka
on klassisessa pystyasennossa… Ylösalaisuuteen on saattanut olla omat
syynsä, jotka merkitsevät juuri Islamin kukistamista. Orensen
katedraalin Kunniaportissa istuu Santiago ja hän painaa
jalkansa korokkeeseen, jota reunustaa rivi hevosenkenkiä ja niiden alla on
ylösalaisin käännettyjä simpukankuoria. Maurien taholla se aina on “suu
auki” ja pystyasenossa - vain kristittynä Santiagon Simpukkana se on
käännetty ylösalaisin.” (Kallio-Visapää 1952)
Pyhäinjäännös
Euroopassa käytiin kaupungistumisen myötä kauppaa ja sotaa toisia kaupunkeja ja alueita vastaan pyhimysten nimissä. Jokaisella kaupungilla oli omat suojeluspyhimyksensä. Pyhimyskultti vaikutti kuvataiteeseen ja sydänkeskiajan taide liittyi pyhimysten palvontaan.
Pyhimyskulttiin kuuluivat pyhäinjäännökset
eli reliikit. Niiden uskottiin suojelevan aluetta tai kaupunkia, jossa
ne sijaitsivat. Reliikit olivat myös poliittisen ja maallisen vallan
tae. Ruhtinaat, kuninkaat ja keisarit keräsivät niitä varmistaakseen valtaansa.
Pyhäinjäännöksiin
uskottiin, koska ei ollut mitään muuta tietoa tai yhteyttä siihen, mitä
ihmiselle tapahtuu hänen kuoltuaan. Ihmiset pelkäsivät helvettiin
joutumista. Tiedettiin, että ainakin pyhät eli marttyyrikuoleman
läpikäyneet pääsivät taivaaseen ja siksi näiden pyhien jäännöksiä
koskettamalla tavallinen ihminen pystyi vähentämän pelkoa helvettiin
joutumisesta. Pyhiinvaeltajat kävivät pyhiinjäännösten läheisyydessä ja toivoivat pääsevänsä osalliseksi niiden voimasta.
Ristiretkien historiikista
Clermontin
kirkolliskokouksesta vuonna 1095 alkaneiden ristiretkien tarkoituksena
oli turvata pyhiinvaeltajien pääsy Jerusalemiin. Arabit valtasivat
kaupungin 600-luvulla, mutta eivät estäneet pyhiinvaeltajien pääsyä
Pyhälle maalle. Vuoden 1000 jälkeen turkkilaissukuiset seldzukit
valloittivat arabivaltakunnan ja alkoivat hätyytellä pyhiinvaeltajia.
Paavi lupasi syntien anteeksiannon kaikille, jotka kuolevat joko
matkalla tai taistelussa pakanoita vastaan.
Vuonna 1099 ranskalaisten ritarien joukko valloitti ja ryösti Jerusalemin ja perusti sinne läntisen
mallin mukaisen kuningaskunnan. Vuonna 1291 kristityt menettivät
Jerusalemin jälleen muslimeille. Tämän jälkeen kristittyjen pyhiinvaeltajien oli suostuttava tulli- ja muihin maksuihin.
Historian suurin reliikkiryöstö tapahtui vuonna 1204, kun ristiretkeläisarmeija
puhdisti Konstantinopolin kirkot järjestelmällisesti sinne kerätyistä,
kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista. Konstantinopolin ryöstön pyhäinjäännöksiä levisi
kaikkiin Rooman kirkon hiippakuntiin. Silloisten kirkollisten
määräysten mukaisesti jokaisen kirkon alttariin tuli sisällyttää jonkun
pyhimyksen jäännöksiä.
1350
paavi Clement VI antoi käskyn, että kristityt voivat vierailla
Kristuksen ja pyhien jäämistöjen äärellä ja tulla näin osallisiksi
heidän urotöistään. Tästä kunniasta piti maksaa suuri summa.
Pyhä sota ja Iberian niemimaa - länsimaisen sivilisaation alku?
“Muhamettilaisia
maureja vastaan käytävässä sodassa pohjoisen Espanjan kristityt
tarvitsivat tuekseen sekä maalliset että taivaalliset apuvoimat, joten
oman suojeluspyhimyksen löytyminen koettiin tervetulleeksi. Paavi laati
todistuksen löytyneiden luiden aitoudesta.”
Muslimien hyökkäykset
Mohammed
kuoli vuonna 652. Epäyhtenäiset beduiiniheimot, (paimentolaiset
Arabimaissa, muslimiarmeijat) alkoivat vallata Rooman siirtomaita
Pohjois-Afrikassa ja nousta vuonna 711-718 Gibraltarin salmen yli
Iberian niemimaalle. Vuonna 720 he olivat jo Etelä-Ranskan rajoilla.
Tarina kertoo: "Vaikka
Euroopan kulttuuri ja sotataito olivat kehittyneempiä, arabit voittivat
ilman minkäänlaista kokemusta valtiollisista instituutioista tai
sotataidosta, vain koska heillä oli palava usko, heidän rohkeutensa oli
peräisin Muhammedilta. Kristityt epäilivät kaikennäköistä kerrottua.
Heillä ei ollut mitään vastaavaa, eivätkä kristityt vielä siihen aikaan
käyttäneet väkivaltaa. Muslimit toivat Euroopan hallitsijoille idean
Pyhästä Sodasta ja moraalisen propagandan suuren merkityksen ja
sitovuuden. Heitä ei voinut verratakaan muutama vuosisata aikaisemmin
liikkuneisiin “barbaareihin”.
Pohjois-Espanjaan
jäi huomaamatta rantasiivu, Kantabaran vuorten taakse Oviedon ympärille
pieni koskematon alue, minne maurit eivät päässeet tunkeutumaan.
Euroopan
valtiot ja kuningaskunnat vahvistivat kristittyjen armeijoita. “Jos
kysyt, mistä syystä Kastilla on linnojen maa, löydät jälleen vastauksen
hevosenkenkä-kysymysmerkkien takaa. Maurit eivät päässeet pohjoisosiin
ja kristityt voimat alkoivat tunkeutua hitaasti etelää kohti, käydä
vuosisatoja kestävää asemasotaa, jossa aloite yleensä oli kristittyjen
käsissä… “
“Molemmin
puolin siis käytiin taistelua samankaltaisin asein, luonteeltaan
samanlaisten voimien lietsomina, molempien nimittäessä
valtausyrityksiään uskonsodaksi - vain Jumala näyttäytyi
pohjoisrintamalla kolmiyhteisenä, kun hän taas eteläisten silmiltä
kätkeytyi kokonaan, sillä heille hänen täytyi olla viimeinen ja ylin
abstraktio eli Allah. (Sinikka Kallio-Visapää, 1952)
Apostoli
Jaakob vanhempi ei pettänyt ja taistelussa vuonna 843 kristityt
voittivat. Näin Jaakobista tuli Espanjan kansallispyhimys.
Keskiaika (400-1500)
Länsi-Rooma
koki suuria myllerryksiä ja kansanvaelluksia vuodesta 395 lähtien.
Rooma alkoi vallata alueita ja Pohjois-Afrikka ja Espanjan alue tulivat
sen valtaan 525-565. Katolinen kirkko, feodalismi ja ammattikuntalaitos
hallitsivat yhteiskuntaa - ihmisen sielua ja vapautta.
Feodaaliyhteiskunnassa
suurtiloista tuli yhteiskunnan peruspilareita. Pientilalliset hakivat
turvaa ja tekivät siitä hyvästä töitä ja suostuivat sotilaiksi.
Kuningas luovutti määräajaksi alueiden määräysvallan läänitysherroille
(vasalleille) ja hallintaoikeudesta tehtiin vähitellen periytyvä.
Vuonna
1050 roomalaiskatolinen ja kreikkalaiskatolinen kirkkokunta
erkaantuivat. Lännessä kirkko vahvisti keisarin ja keisari nimitti
papiston. Kun feodaaliyhteiskunta muuttui kansallisvaltioiksi,
luontaistalous rahataloudeksi, nousi kirkon valta. Paavi voitti
keisarin.
Tämän mukaisesti on 1100-luvulta säilynyt kaksi kappaletta pyhiinvaellusta käsittelevää opaskirjaa:
I osa: Liturgisia kappaleita Jaakobin kunniaksi
II osa: Jaakobin ihmeitä, 20 kpl
III
osa: Jaakobin elämäntarina, legenda faktana - kuinka Jaakob käännytti
Espanjan, palasi Jerusalemiin, marttyyrin kuolema, hauta Santiagossa
IV osa: Miten arkkipiispa kulkee valtion päämiehen kanssa Espanjaan
V osa: Matkaopas
Benediktiiniluostarit
Italialainen
Pyhä Bediktus kuoli vuonna 543. Hän oli tuonut luostarilaitoksen
idästä. Muutamien erakkojen aloittamasta vaatimattomasta elämästä oli
kasvanut 600 vuodessa rikkaita valtakeskuksia, jotka saivat varansa
uskonsodista ja ihmisten laupeuden teoista. Santiago itse rikastui
petollisella tavalla keräämällä asukkailta veroina viljaa ja tuotteita.
Papit
eivät tietenkään saaneet mennä naimisiin, että kirkon omaisuutta ei
tarvitsisi jakaa ulkopuolisille. Sekin puettiin kauniisiin puheisiin
selibaatin armollisuudesta.
Miksi vaellukselle keskiajalla?
Keskiajalla
ahneutta pidettiin synneistä pahimpana. Vaellus oli merkki köyhyyden
ihannoinnista (Jeesuksen vertaus kamelista). Kapitalismi ei ollut vielä
saanut jalansijaa eikä tunnettu säästämisen saatikka investoinnin
ihannetta. Oman edun tavoittelu ei myöskään kuulunut hyvän ihmisen
ominaisuuksiin. Fransiskus Assisilainen (1182-1226) käveli tien ja
toimi esimerkkinä vaatimattomuudesta. Monet kylät seurasivat Fransiskus
Assisilaista ja sitoutuivat virallisesti köyhyyteen.
Keskiajalla paikallaan pysyminen ei taannut ihmisille samaa turvallisuutta kuin myöhemmin. Oli aina parempi lähteä liikkeelle. Vaelluksesta
tuli suosittu myös siksi, että sen verukkeella sai mies luvan ja jopa
laillisen suojan jättää perheensä, tilansa ja omaisuutensa
määräämättömäksi ajaksi ja saada kaiken takaisi palattuaan.
Keskiajalla
myös suuri osa ihmisistä oli muutenkin koko ajan liikkeellä -
rakentajat ja taideveistäjät, kauppiaat, opiskelijat, varkaat,
kerjäläiset ja niin myös
lepraa sairastavat, joita pidettiin Jumalan kiroamina.
Olot
alkoivat vakiintua ja kohentua feodalismin myötä. Maanomistajat
luovuttivat kirkolle tulojaan ja pitivät yllä sotaväkeä siitä hyvästä
että kirkko antoi heille yhä lisää valtaa. Väkiluku kasvoi ja
tarvittiin lisää tilaa. Niinpä monet Santiagoon lähteneet jäivät
palatessaan matkan varrelle.
Ainoita
kouluja olivat luostarit ja näin koulutuksella pystyttiin vahvistamaan
maanomistajien valta. Kirkko oli pitkään elänyt hiljaiseloa, mutta ne
saivat nyt tehtäväkseen Raamatun opettamisen. Vaeltajat kuuluivat tämän
opetuksen piiriin ja sen avulla luotiin sosiaalinen järjestelmä.
Tuolloin varakkaat saattoivat ostaa itsensä vapaaksi rikoksista tai maksaa jollekin tekemään vaelluksen puolestaan.
Vaellusteollisuus oli keskiajalla yhtä tärkeää kuin turismi tänä päivänä. Goethe
on sanonut: Eurooppa on syntynyt pyhiinvaelluksesta Santiago de
Compostelaan”. Vaellusreitin verkosto ja matkan yhteisyys loivat
tunnetta yhteisestä maanosasta.
”Vuonna
1300 Roomassa arveltiin käyneen 200 000 pyhiinvaeltajaa ja pyhän
Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan liikkui keskiajalla
vuosittain jopa puoli miljoonaa ihmistä. Muslimien tulisi
elinaikanaan tehdä pyhiinvaellus Mekkaan, hindut käyvät
puhdistautumassa Ganges-joessa ja buddhalaiset kulkevat paikoilla,
joilla Buddha on valaistunut ja opettanut.”
Kiitääkseen
Jumalaa metsään eksyneen seitsenvuotiaan tyttärensä löytymisestä
elossa ja terveenä Laurencius vaelsi vuonna 1375 Pohjanmaalta
Ruotsin Vadstenaan Birgitta-pyhimyksen haudalle. Mukaan hän otti
sekä tyttären että joukon etsinnässä auttaneita naapureitaan.
”Jo
700-luvulla määrättiin, että jokaisen kirkon alttarilla piti olla
pyhäinjäännös eli reliikki. Jos ei ihan Jeesuksen luita, hiuksia
tai tilkkua kaavusta niin ainakin murenia jostakusta marttyyristä.”
Suomessa kohteita olivat Turun tuomiokirkko, Naantalin
birgittalaisluostarin kirkko sekä Hattulan, Köyliön ja Rengon
kirkot. ”Maailmalle työnsivät suuren katedraalien kauneus,
seikkailuhalu sekä silkka halu irtautua arjesta. Tiedetään
pernajalaistmiehestä, joka tappoi toisen kiltatuvassa ja määrättiin
rangaistukseksi vaeltamaan Espanjaan. Tanskalainen isänmurhaaja
joutui käymään Roomassa ja Jerusalemissa ja vielä rautakahleet
käsissä ja jaloisssa. Turkulainen aseseppä Lauri myi vuonna 1488
tonttinsa, jätti vaimolleen 20 markkaa ja lähti kohti Espanjaa.”
(Suvi Ahola, hs 3.4.2015)
Pyhiinvaelluksen suosio väheni
Musta
surma 1348 (kuolevan iho mustui/kauppamatkustajien mukaan tuoma musta
rotta levitti bakteeria/keskiajalla lämmin ilma-ala loppui ja sadot
pienenivät) tappoi yli puolet asukkaista.
1453
Rooman valtakunta antautui turkkilaisille osmaneille. Keskiaika
päättyi, kun keisari Konstantinin Rooman pääkaupungiksi nimeämä
Konstantinopolin (nykyinen Istanbul) joutui turkkilaisten
valloittamaksi,
1492 Christopher Kolumbus toi tietoisuuteen Uuden Maailman. Samana
vuonna Espanjan juutalaiset oli käännytetty katolilaisiksi tai häädetty
maasta mestauksen uhalla. Ja pian sama käsky kävi muslimeille.
Paavien
vallan vaatimus ja sekaantuminen politiikkaan kaikilla tasoilla herätti
ärtymystä niin kuninkaissa kuin kaupunkien uudessa mahtitekijässä,
porvaristossa. Lisäksi kirkon sisällä korruptio ja rikkauksien
kerääminen heikensivät kirkon uskottavuutta. Feodalismi alkoi murtua ja
kauppa laajentua rahatalouden pohjalta. Kirkon valta alkoi heiketä
yhteiskunnan muuttumisen takia 1200-luvulla.
Kirkko käytti hyväksi ihmisten tietämättömyyttä
Sodan
ja onnettomuuksien ohella pelättiin tuntemattomia ilmiöitä kuten
pyrstötähtiä ja sateenkaarta. Myös ukkonen, salamointi ja huono sää
herättivät pelkoa. Mikä tahansa epätavallinen ilmiö oli uutuuttaan
pelottava, ja sitä pidettiin jumalallisena merkkinä tai rangaistuksena.
Suurinta kauhua luonnonilmiöistä herättivät auringonpimennykset.
Esimerkiksi 12.8.1654 sattunut auringonpimennys sai aikaan pakokauhua
kautta koko Euroopan. Astrologit olivat laskeneet, että vedenpaisumus
oli ollut vuonna 1656 eKr. ja että maailmanloppu, joka oli siihen
nähden symmetrinen tulisi vuonna 1656. Mainitun auringonpimennyksen
uskottiin siten merkitsevän lopullisen maailmantuhon alkua.
Euroopassa
vallitsi keskiajan lopulla voimakas paholaisen pelko. 1400-luvulla
pahan uskottiin liikkuvan noitien hahmossa, joille paholainen oli
antanut kyvyn vahingoittaa ihmisiä. Noitien pelko puhkesi hysteeriseksi
myöhäiskeskiajan levottomuuksissa. Pelkoja alettiin kohdistaa
yksittäisiin ihmisiin, joita epäiltiin liittoutumisesta paholaisen
kanssa. Vuonna 1484 kirkko legitimoi noituuden, ja määräsi inkvisition
toimimaan noituutta vastaan. Kirjapainotaito teki mahdolliseksi
saatanaan ja hänen apureihinsa kohdistuvan pelon levittämisen
lukuisissa kansanomaisissa julkaisuissa ja
Espanjasta ensimmäinen maailmanvalta
1500-luvun
alussa alkoi uskopuhdistus. Reformistit esittivät ensimmäisinä epäilyn
sokeaan uskoon. Humanismi, rationalismi ja skeptismi alkoivat vähentää
Santiagon suosiota. Uudet aatteet toivat myös järkeä suureksi
paisuneeseen pyhäinjäännösten kauppaan.
Vain Espanja kulki päin vastaiseen suuntaan.
Renessanssiajan
uudet valtiaat Espanjassa, Isabella ja Ferninad, keskittivät
kuninkaallisen vallan ja pian sen jälkeen paikalliset kuninkaat
menettivät lailliset, uskonnolliset ja sotilaalliset oikeutensa. Ja
niin 1500-luvulla Espanjasta tuli maailman ensimmäinen suurvalta, josta
voitiin sanoa valtio, jossa aurinko ei koskaan laske. Se
valloitti Etelä- ja Keski-Amerikan, Meksikon, Filippiinit, Itä-Aasian,
Sisilian ja Italian, Saksan ja Ranskan pienkuningaskuntia,
Pohjois-Afrikkaa. Espanja rikastui siirtomaista tuoduilla
luonnonrikkauksilla - erikoiset metallit, mausteet, materiaalit ja
hyötykasvit. Alkoi tutkimusmatkojen aikakausi, länsimaisen
sivilisaation käsittein: Espanjasta alkoi eurooppalainen kolonialismi
ja Santiago de Compostela on sen aloituspaikka.
Eurooppa varuillaan
Eurooppa
oli tukenut Espanjaa muslimien poistamiseksi. Sitten Ranskassa
autettiin pyhiinvaeltajia, taustalla oli ajatus Ranskan kirkon
vahvistumisesta Espanjassa. Mutta 1600-luvulla Louis XIV kielsi
ranskalaisilta vaelluksen, koska liian paljon rahaa alkoi kulkeutua
Espanjaan.
1700-luvulla
ottaamien hyökkäykset nostivat pelon muslimien uudesta vallasta.
Protestanttienreformismi löi kiilan katolilaisten ja kristittyjen
välille. 30-vuotisen sodan jälkeen Espanja menetti alueitaan, mutta
vahvisti asemiaan kolmannessa maailmassa. Espanja hävisi Ranskalle ja
Napoleon nimitti myöhemmin jopa oman veljensä Espanjan kuninkaaksi.
Napoleonin epäonnistuminen Venäjällä toi vähitellen Espanjallekin
itsenäisyyden vuonna 1814.
Toisen
tasavallan perustaminen antoi itsenäisyyden Baskimaalle, Galicialle ja
Catalonialle vuonna 1923. Espanjan kansalaissota käytiin vuonna 1936.
Kenraali Franco teki yhteistyötä Saksan ja Italian diktaattorien kanssa
eikä Espanjaa hyväksytty edes YK:n jäseneksi ennen kuin vuonna 1955.
Vuonna 1978 Espanjaan palautettiin yli sadan vuoden tauon jälkeen
kuningaskunta.
________
Lähteet
Martti Issakainen: Jaakon tiellä, Suomen lähetysseura 2008
Hape Kerkeling: Ich bin mal weg, Meine Reise auf dem Jakobsweg, Malik 2006
Edwin Mullins, The Pilgrimage to Santiago, 1974 (2001)
Pirkko Probst: Pieniä ihmeitä Santiagon tiellä, Turespana, Instituto de Turismo des Espana, 2004
Wikipedia
***
Hattulan
vanha kirkko on ollut osa Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreittiä, mutta
Hattulaan tuli myös ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia. Sanonnat "kivi
vierähtää sydämeltä" ja "Jaakko heittää kylmän kiven järveen" ovat
tunnettuja monissa Euroopan maissa, ja ne juontavat juurensa
pyhiinvaelluksista. Oli nimittäin tapana kantaa kotipaikaltaan otettua
kiveä halki Euroopan syntien vertauskuvana, ja kun Santiago de
Compostelan katedraali ensi kerran nähtiin vuoristosta, kivi heitettiin
vuoristojärveen. Tähän pohjautuu "kivi vierähtää" -sanonta synneistä ja
taakoista vapautumisen vertauskuvana. Ilmeisesti tässä vaiheessa oli
usein jo loppusyksy, joten vedetkin jo kylmenivät.
