jarjestelmanjatteena

Johan Galtung on kehittänyt käsitteen strukturaalinen väkivalta. Se erottautuu normaalista väkivallasta siinä, että sille ei voi nimetä syyllistä, ei ketään henkilöä, ei virastoa. Se on epäsuoraa väkivaltaa, järjestelmään sisäänrakentunutta syrjintää. Ulrich Beck kutsuu samaa ilmiötä institutionaaliseksi väkivallaksi.

Strukturaalisesta väkivallasta puhutaan silloin, kun yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muotoutuneet sellaisiksi, että kansalaisilla ei ole samanarvoisia elämisen mahdollisuuksia eikä kuuluksitullun mahdollisuuksia. Ihmiset eivät voi turvata olemassaolonsa perusteita itse parhaimmiksi katsomillaan tavoilla.

Vielä 1970-luvulla tehtiin tutkimuksia strukturaalisen väkivallan avaamiseksi, ilmiön ymmärtämiseksi. Nyt ilmiötä kutsutaan lyhyesti eriarvoistumiseksi.

Jürgen Habermasin mukaan juuri systeemi, poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, murtaa ihmisen selviytymisen edellytyksiä. Byrokratia ja raha ovat kolonisoineet ihmisen elämän. Järjestelmä on tehnyt ihmisen elämästä siirtomaan. Valtaapitävien lainsäädäntö on muuttunut alistamiseksi. Työntekijät on alistettu tekemään työtä kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi, pääoman kartuttamiseksi ja tuotteiden kuluttamiseksi. Kyse on tieteellisestä ja teknisestä imperialismista, tieteen valjastamisesta jatkuvalle talouskasvulle.

"Markkinamekanismien ylivalta, asiantuntijavalta ja ylisäännöstely tekevät ihmisestä helposti ohjailtavan robotin. Kun vielä kaupallinen lehdistö ja julkisuusikonit manipuloivat meidät erilaisin suostutteluargumentein ajattelemaan systeemin ehdoilla, alamme itsekin luottaa järjestelmään. Luottamuksemme systeemiin säilyy, kunhan oma taloudellinen asemamme nousee jatkuvasti ja oma uskomme kuluttamisen onnea tuomaan voimaan pysyy yllä. Osallistuminen päätöksien tekemiseen ei tätä robottia enää kiinnosta."

Habermas kehottaa yhteiskuntatutkimusten selvittävän ne syyt, miksi vapaus on kadonnut. Hänen mielestään syypäinä ovat kapitalismi, miesten valta-asema, luokkaristiriidat ja kulttuurin surkastuminen. Yhteiskunnan rakenteiden tutkimuksessa olisi pikaisesti otettattava huomioon yksityisen ihmisen ahdinko. Adorno ja Horkheimer esittävät kysymyksen, miksi tavaralla on käyttöarvo ja vaihtoarvo, entä ihmisellä?

"SuomiAreena-tapahtumassa 2011 tartuttiin yhteiskuntateorian kestoteemaan, yksilölähtöisten ja rakennelähtöisten analyysien suhteeseen. Voidaanko yhteiskuntien toimintaa ymmärtää ja selittää ensisijaisesti yksilöiden toiminnalla vai laajemmilla rakenteilla? Kokoomuksen Sofia Vikman puolusti yksilölähtöistä näkemystä ja kyseenalaisti rakenteiden tai instituutioiden toimijuuden."

On ilmiselvää, että monimutkaisten yhteiskuntien toimintaa ei voida tyydyttävästi selittää tai ymmärtää yksilöiden toiminnalla. Olisi älytöntä yrittää selittää globaaleja tuloeroja kehittyneiden maiden yksilöiden ahneudella tai nerokkuudella. Jos yksilöitä koskeva tutkimus ei ota huomioon yhteiskunnallisia rakenteita, jää se irralliseksi yhteiskunnan nippelitiedoksi. Yksilönäkökulman korottaminen kaiken muun yli onkin ennen kaikkea moraalinen, ei tiedollinen väite. Rakenteellisia selityksiä vähätellään pelottelemalla vanhoilla vasemmistolaisilla peikoilla. Yhteiskunnallinen muutos on mahdollinen tai vaikeaa sen mukaan, miten vahvasti ihmiset alistuvat rakenteisiin. Rakenteilla on aineeton puoli ihmisten ajattelussa ja tavoissa sekä aineellinen puoli pörssien tietokoneisiin ja liikennemerkkeihin. Merkittävä yhteiskunnallinen muutos on vaikea, jos pakot ja välttämättömyydet on sisäistetty osaksi maailmankuvaa. Rakenteet eivät poistu, jos niistä ei puhuta, vaan niistä tulee taustalla vaikuttavia luonnonlakeja. Yksinkertaistuksista tulee toistettuina vallitsevia totuuksia." (mukaillen: Ville Lähde, niin et näin 3/2011)

Vankilan kalterit ovat vuosisadan aikana nousseet kuin itsestään:

1. Virkamiesten muutoskielteisyys

Ne poliittiset mekanismit, jotka soveltuivat nopean teollistamisen aikaan, eivät toimi muuttuneessa yhteiskunnassa ja taloudellisessa tilanteessa. Byrokratia vastustaa muutoksia – paitsi niitä muutoksia, joilla voidaan alistaa ihmiset yhä kovempaan kuriin ja byrokratia saa yhä enemmän valtaa. (Jerry Hough 1980) George Henrik von Wright kehottaakin, että ihmisen tulee sopeutua vain luonnon kiertokulkuun ja biologisiin prosesseihin, purkaa raskaat byrokraattiset rakenteet ja vapauttaa itsensä luontevaan yhteiseloon kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. (Minervan Pöllö 1993)

2. Olosuhteiden ylivalta

”Eletään suunnattoman politiikan aikaa. Ehkä vastausta on haettava toimivien subjektien ulkopuolelta. Todellinen hallitseva voima on nimeltään olosuhteiden tyrannia. Miten tähän on tultu? Eletään sanatarkasti yleisen näköalattomuuden aikaa. Näköalat sumensi romahtaneen reaalisosialismin tomu ja lakastuvan hyvinvoinnin smog. Molemmat järjestelmät tarjosivat vuosisadan mittaiset unelmat ja jopa uskottavan tuntuiset tavoitteet.” (Eero Silvasti 15.8.1998)

Useimmat ihmiset ovat sisäistäneet sosiaalisen kontrollin. Ihmiset kyllä tajuavat arkipäivän käyneen järjettömäksi, mutta miten pyristellä eroon? Sen sijaan mennään massan mukana ja koetetaan hallita ainakin omat tuntemukset. Heinrich Heinen sanoin: ihmiset ovat nielaisseet sen kepin, jolla heitä lyödään. Suurin osa ihmisistä ei juurikaan arvosta eikä edes tarvitse niitä vapauksia, jotka valtio heille takaa, koska he kuitenkin tuntevat itsensä voimattomiksi ja vaikutusmahdollisuutensa olemattomiksi. Puhe- ja julkaisuvapaudesta ei ole hyötyä, kun niillä ei voi kuitenkaan vaikuttaa kehitykseen. Vaikka palkansaajat ja peruskoulutuksen saaneet kansalaiset muodostavat enemmistön, on heidät ahdettu nurkkaan.

Globaali kapitalismi tarvitsee kehittyäkseen ihmisten erkaantumista toisistaan. Ulrich Beck tarkoittaa individualisaatiolla irtautumista perinteisistä ihmissuhteista, jolloin ihmisten on luotava oma biografiansa ilman sukua ja lapsuuden ystäviä. Hän nimittää tätä institutionaaliseksi tai kokeelliseksi yksilöllistymiseksi. Hän ei puhu neoliberaalista tai atomisoidusta yksilöitymisestä. Beckin mukaan ihmiset voivat elää itsenäisinä ja kehittää itseään vain, jos heidän ei tarvitse taistella palkkatyössä taatakseen itselleen elinehdot. Ammattiyhdistysliikkeet ovat hänen mukaansa jääneet vanhanaikaisiksi, ne kuuluvat Zobie-Kategoriaan.

Gibbensin mukaan kaavamainen elämäntapa on voittanut. Jokaisen yksilön on omaa elämään suunnitellessan tehtävä pakon sanelemia valintoja. Ei ole mahdollista valita toisin. Osallistuminen ja muiden hyväksynnän saavuttaminen edellyttävät työpaikkaa, koulutusta ja liikkuvuutta. Yksilöitymisessä ei ole siis kyse ihmisen rohkeudesta tai persoonallisuudesta, vaan elämän optioista ja pakosta olla jotain. Ihmisen turvallisuudentarpeen tyydyttäminen edellyttää tottelevaisuutta tai jopa alistamiseen nöyrtymistä.

Työntekijöiden asema on ratkaisevasti muuttunut sitten fordismin aikoihin. Ei ole varsinaisesti ketään joka määrää ja kontrolloi. Työntekijän on itse määriteltävä työnsä. Hänen on toimittava itse itsensä työnjohtaja ja toimittava tehokkaasti.

3. Myytti kansainvälisen kilpailukyvyn eduista

"Nyt me vain olemme. Mihinkään muualle tämä kansakunta ei ole enää menossa kuin säilyttämässä kilpailukykyään. Taloudellisen perustan rakentaminen kaikille kansalaisille on epäonnistunut. Yksityisen ja yhteiskunnallisen pääoman itsenäinen elämä ilman ihmistä on päämäärä, jota perustellaan kansainvälisen kilpailun ja pääomankierron tärkeydellä sekä liian kalliin työvoiman syrjäyttämisen välttämättömyydellä."
(Jorma Sipilä, Tampereen yliopiston rehtori 9.6.1985)

Prof. Antti Eskola käyttää tilanteesta metaforaa miehitetty maa. Kuka meidät miehittää?

”Jos olisin ärtyisällä tuulella, vastaisin että kansainvälinen rosvojoukko. Olennaista on, että meidät miehittää järjestelmä, jossa ei ole isänmaata. Kyse ei ole EU:sta vaan kansainvälisestä kapitalismista, markkinataloudesta ja globalisaatiosta.” (hs 11.6.1998)

”Talouspuheen ylivalta määrittää vastapuolen yhteiskunnan viholliseksi, joka estää yhteisen hyvän toteutumisen. Kun keskustelu on lukkiutunut rationaaliseksi kuvitellun talouspuheen tasolle, arvokonfliktien ratkaisemisessa etenkin luonnontieteet ovat täysin voimattomia" (Tuomas Räsänen hs 18.6.2007). Räsänen ottaa esimerkin metsäkiistan typistämisestä talouskeskusteluksi, mikä ei palvele muuta kuin myyttiä jatkuvan kasvun välttämättömyydestä, "vallassa olevaa ja kaikkialle tunkeutuvaa valheellisen puutteen mentaliteettia, joka pakottaa lisäämään kasvua".

Vaikka nykyinen järjestelmä vastaa hyvin lyhyen tähtäyksen tavoitteita, on ihmisten valtaenemmistö saatu manipuloitua toimimaan kilpailukyvyn ehdoilla. Monetarisoituminen näkyy yhtä selvästi kuin byrokratisoituminen. Arkitodellisuus ja ihmisten väliset suhteetkin muuttuvat hallinnollisiksi suhteiksi. Harva ihminen pystyy enää vastaamaan kysymykseen, kuka minä olen. Aikaisemmin jokainen löysi jostain paikkansa: nuorisoseura, työväenliike, osuuskauppa, palokunta, urheilu. Ihminen sisäistää kulttuurinkin tavarana.

“Kapitalismi tulee ruumiiseen. Moderni kapitalismi valmistaa ruumiille tarpeita ja addiktioita – se tekee ruumiistamme kuluttajia. Kuluttaja-ruumiimme ei tyydyty mistään, vaan sen tulee alati työskennellä ja tavoitella yhä enemmän. Lopulta ihmisen ruumis on orja, joka ei omista itse itseään. Modernit orjamarkkinat poikkeavat aiemmasta orjuudesta siinä, että isäntää ei näy missään. Vanhassa vasemmistolaisessa ajattelussa porvari tai kapitalisti oli isäntä, mutta toisasiassa heitäkään ei ole missään, hekin ovat orjia. Isäntä on meidän sisällämme, me olemme päästäneet hänet omaan ruumiiseemme. Olemme koukussa moderneihin mukavuuksiimme. Meidän tulee puhdistautua sisältä ja syvältä, pitää sylkeä pois paha, joka on taloudellinen toimeliaisuus. (Antti Nylen, Elonkehä 5/2010)

4. Sirkushuveja kansalle

"Ihmisille järjestetään minimielintaso minimiehdoilla, kun heitä ei kehdata hävittääkään. Pidän hyvin uskottavana sellaista kehitystä, että perusturvan vakavat aukot saadaan ensi vuosikymmenellä korjatuiksi. Silloin ihmiset ovat tilanteessa, jossa heidän minimielintasonsa on turvattu, mutta heillä ei ole mahdollisuutta tehdä juuri mitään. He tuntevat itsensä tarpeettomiksi, ja siitä syntyy hirmuisen ongelmallinen tilanne. Sosiaalidemokraattinen ratkaisu siihen on jonkinlaisen huumeviinan kehittäminen, joka ei tee ihmisiä aggressiivisiksi vaan iloisiksi. Oopiumi on kaiketi toiminut sellaisena aineena idässä: se on rauhoittanut ja rappeuttanut ihmiset hiljaa paikoilleen. Kun ei ole mitään kiinnekohtaa, joiden varaan elämänsä rakentaisi, silloin jalkapallo-ottelusta tulee mahdottoman suuri tapahtuma." (Uusi Suomi 9.6.1985)

5. Pelottelu kammottavilla eläkevuosilla

Ihmiset saavat jopa itse päättää, minkälaisia sirkushuveja he tarvitsevat uudistaakseen itsensä taas seuraavaan arkipäivään. Johanna Korhonen muistuttaa, että vain yhtä he eivät saa: ”Systeemiin kuuluu pelotella ihmisiä köyhillä eläkevuosilla, mutta moni tietää sisimmässään, että vähemmälläkin pärjää. Päättäjät tavallisesti luulevat, että ihmiset haluavat vain lisää rahaa: veroalennuksia, palkankorotuksia ja aineellisen talouskasvun tasaista jytkettä. Rahaorientoitunut eliitti ei pysty kuvittelemaan, että kansalle tarjottaisiin rahan sijaan aikaa ja hillittömän kasvun sijaan hallittua rauhoittumista. Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän. Keskeistä olisi pyrkimys maltilliseen deflaatioon. Miten rohkaisemme toisiamme rauhoittumaan? Ehkä pieni tottelemattomuus auttaa alkuun.” (hs 8.9.2010)

6. Kalterit ihmisen itsensä sisässä

Eikä pelkästään sirkushuvien iloja, vaan kammottavien eläkepäivien lisäksi myös muita kauhukuvia on historian aikana viritelty ihmisten saattamiseksi talouselämän ruotuun: ”Orjanomistaja Thomas Jefferson totesi, että herrasmies ei tee töitä, jos saa muut tekemään työtä puolestaan. Jo varhain kuitenkin huomattiin, että sisäinen pakko on ulkoista tehokkaampi. Sen saa aikaan, kun omien valtapyyteiden peitoksi kehittää pelkoon ja kateuteen vetoavan peitetarinan. Keskiajalla kun kuolema oli alituisesti läsnä, oli helppo pelotella helvetin tulella. Anna kirkonmiehille kymmenys niin pelastut. Teollistumisen myötä varallisuuden kasvaessa naapurista jälkeen jääminen alkoi hirvittää, kannata siis tasa-arvoa. Vuosisadan alkupuolella suurin uhkakuva oli ihmiskunnan geneettinen rappeutuminen. Sen katsottiin johtuvan siitä, että hyvinvointi salli huonomman geneettisen materiaalin jäävän henkiin ja lisääntyvän. Maailma hukkuisi, ei paskaan eikä radioaktiivisiin päästöihin, vaan roskaväkeen. Älymystön etujoukko, sittemmin hyvinvointivaltion arkkitehteinä ja nobelisteina tunnetut Gunnar ja Alva Myrdal olivat perustamassa rotuhygienian instituutteja steriloimaan vajaaälyisiä naisia. Ajattelutavan poliittinen huipentuma oli Hitler ja Holocaust. Hyvinvointivaltion suunnitelmataloudessa sosiaalitädin ja poliitikon tulee viisaudessaan päättää, miten yli puolet kansantulosta käytetään, koska he tietävät paremmin kuin tuottajat ja kuluttajat. Toisessa päässä ovat markkinatalouden edustajat.” (Paul Lillrank, Talouselämä 21/1999)

Mutta nykyään yhteiskunnan sosialisointi alkaa jo ydinperheessä. Lapsen on opittava yhteiskunnan tavat. Rakenteellista väkivaltaa on opittava pitämään kaikista ratkaisuista parhaimpana. Ihmisen on jaksettava jatkaa järjettömästä elämäntilanteestaan huolimatta, ei näkyvän tyrannian pelossa, vaan hänellä on sisäinen pakkokone (Norbert Elias).

Kapitalistinen tuotantotapa alkoi vaatia uudenlaista sosiaalista integraatiota, koska jatkuva kontrolli ja massiivinen pakko ulkopuolelta ei ollut enää mahdollinen. Miten ihmiset saadaan toimimaan niin, että he tekevät työtä ilman pakkoa ja antavat viedä valmistamansa tuotteet pois? Olisihan tullut liian kalliiksi asettaa poliisi vahtimaan jokaista työntekijää. Piti opettaa sisäistämään poliisi ja vedota omaantuntoon. Psykoanalyysissä tuota ulkopuolisen pakon sisäistämistä nimettiin yliminäksi. Lapsi tottelee aluksi rangaistuksen pelossa, mutta myöhemmin hän identifioi itsensä vanhempiinsa. Yliminä suhtautuu samalla tavalla muihinkin auktoriteetteihin. (Eisenberg Götz 2002)

Työ teknosysteemin leivissä ja elämä persoonattomien virastojen ja tympeiden viranomaisten kortistossa ajaa ihmisen ahtaalle. Vapauttaan voi toteuttaa enää julkisesti ostoparatiiseissa, joissa shoppailu kiihdyttää tuhoisaa kehitystä edelleen.

7. "Jokainen on oman onnensa seppä"

Mentaliteetti – jokainen on oman onnensa seppä – vähentää solidaarisuutta ja mobilisoi ihmisen huonoja ominaisuuksia. Nykyään ihmisten on sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin, he eivät saa itse olla niitä suunnittelemassa. Sanotaan, että ihmisten on otettava itse vastuu, mikä ei tarkoita muuta kuin että ihmisen on sopeuduttava hyvin toimeentulevan eliitin tapoihin ja rahoituslaitosten määräyksiin. Jokaisen on toimittava yksilönä, ei ryhmänä. Myös epäonnistuminen on kannettava yksin. Olen itse vastuussa siitä, että en menesty.

Taloudelliset mekanismit eivät Sipilän mukaan edellytä, että lopputuotteena syntyy inhimillistä hyötyä tai edes käyttöarvoa. Yhteiskunnan rakenteet suosivat egoistista käyttäytymistä ja välinpitämättömyyttä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä kohtaan. Milloin suomalaiset ovat tarpeeksi varakkaita ja milloin tulee aika, jolloin on varaa ajatella taloutta muutenkin kuin lopullisena menestymisenä?

7. Talouseliitin harmaa yksinvalta

Neoliberaalin ideologian edustajat ovat ymmärtäneet väärin markkinatalouden voiton kommunismista ja vähättelevät valtion sosiaalista vastuuta yhä voimakkaammin. Neoliberalismi on enemmänkin feodalistinen kuin liberaalinen järjestelmä. Talouseliitti on keskittynyt ulkomaankauppaan, kasvuun ja pääomamarkkinoihin. Kaikkialla noudatetaan heidän ideologiaansa. Sosiaalisia palveluja vähennetään. Rahoitusteollisuuden ja viennin edut ovat tärkeimpiä. Talouseliitti osaa tulla toimeen tiedotusvälineiden kanssa. Heillä on vain yksi ongelma: he ovat vähemmistössä. He voivat säilyttää valta-asemansa vain manipuloimalla keskiluokkaa. Heidän ei tarvitse edes mainostaa, vaan he voivat vaikuttaa muilla tavoin. Gallupitkin on niin muotoiltu, että niistä voidaan saada vain yksi tulos. (Albrecht Muller: Unsere Eliten – Eine Gefahr fur die Demokratie, Blätter fur deutsche und internationale Politik 4/2006)

Koko yhteiskunta on ekonomisoitunut. Massiivinen yksityistäminen tapahtuu kommunikaatiossa, liikenteessä, terveydenhoidossa, jopa vankiloita yksityistetään. Kouluista on tullut survival of the fittest -paikkoja ja sosiaalisessa elämässä vallitsee kilpailutus. Pääomalle on saatava tuottoa.

Miksi enemmistö sietää tämmöistä tilannetta? Tähän voi yrittää vastata esimerkiksi diskurssianalyysin avulla. Miten määrätyt merkitykset ja identifiointimallit valtaavat yhteiskuntaa, alkavat määrätä jopa sosiaalista habitusta ja ohjata käytöstä. Vallankumouksia ei tehdä enää valtaamalla parlamenttitaloja ja tehtaita, vaan antamalla sanoille merkitys.

Porvarillisen ajan alussa, esim. Ranskan vallankumouksen arkkitehti Robespierre toivoi ihmisestä ”luonnon mestarikappaletta”, joka luonnostaan, refleksin omaisesti, tietää sisällään, mikä on oikein.

"Auktoritaarisesti kasvatettu ihminen on taipuvainen säästämään ja tekemään rutiininomaisia asioita, joita tarvittiin vielä 1950-luvulle saakka. Kun tavaroita alettiin valmistaa massoittain ja teollisuus muuttui, tarvitsi se ihmisiä, joilla on kuluttamisen himo, ja jotka ovat valmiita muuttamaan paikkakuntaa ja oppimaan uusia ammatteja. Ihmisestä joka viihtyi kotiseudullaan oli muokattava liikkuva niin, että hän on valmis luopumaan sekä kotiseudustaan että läheisistään. Nykyään ihmisestä tulee automaattisesti ulkopuolinen, jos hän pitää kiinni turvallisesta ympäristöstään ja ihmissuhteista. Se mitä ennen hoidettiin narsismina ja rajatapauksena, on osoitus uudesta aikakaudesta." (Eisenberg Götz 2002)

"Hirveintä ei ole, että meitä ympäröivät jätteet. vaan että meistä itsestämme tehdään jätettä" (Jean Baudrillard 1995). Ihmisiä ei käytetä enää hyväksi niin kuin työläisiä aikanaan. Meitä ei tarvita ollenkaan. Mitä sitten kun yhä useampi nuori kääntää oman jätekasansa vihaksi ja raivoksi? Kun taloudellinen valta valuu anonymiteettiin, kenelle tänä päivänä voi enää osoittaa mieltään? Kukaan ei näytä päättävän kohtalostamme, mutta meidän on kuitenkin vaellettava tarkoin merkittyä tietä. Voimme suojella itseämme vain sitoutumatta mihinkään. Ihmisten tulee katkaista kahleet, vaikka ne olisi kullattu. (Eisenberg Götz 2002)

Ne yhteiskunnat, jotka eivät pysty oppimaan, reagoivat väkivaltaan lisäämällä poliisivoimia ja militarisoimalla sisäistä turvallisuutta. Ne eivät tartu väkivallan syihin, vaan uhraavat valtavia summia seurausten hoitamiseen.

Modernille tärkeitä käsitteitä ovat järki, rationaalisuus, vapaus ja edistys. Globalisaatio on vaatinut vapautumista perinteen, tradition paineesta. Anthony Gibbensin mukaan moderni on tarkoittanut kolmea suurta muutosta:

a) Aika ja b) paikka ovat erkaantuneet. Siihen liittyy ajan standardisointi, kirjoitustaidon leviäminen ja tiedon kulun globalisoituminen.

c) Perinteiset sosiaaliset järjestelmät ovat hajonneet ja eriytyneet. Ihmiset eivät rakenna elämänkaartansa enää suhteessa ydinperheeseen tai sukuun, vaan suhteessa omiin koulutus-, ura- ja perhesuunnitelmiinsa tai vaiheisiinsa. (1995)

Lothar Peter: Wozu noch Gesellschaftskritik? Blätter fur deutsche und internationale Politik 5/2006
Muller Albrecht: Unsere Eliten – Eine Gefahr fur die Demokratie, Blätter fur deutsche und internationale Politik 4/2006 Eliitti on vaaraksi demokratialle
Eisenberg Götz: Die Innenseite der Globalisierung, Uber die Ursachen von Wut und Hass, Aus Politik und Zeitgeschichte 44/2002

Tampereen yliopiston professori Veikko Pietilä tutki elinaikanaan ideologioiden teoriaa (Berliinin ryhmä) ja hahmotti strukturaalista väkivaltaa. Kun ihminen kasvaa yhteiskuntaan, hänet yhteiskunnallistetaan kahdella tavalla: pystysuora yhteiskunnallistaminen tulee ulkoapäin, jonkin ulkopuolisen taholta. Vaakasuora yhteiskunnallistaminen perustuu kollektiiviseen itsemääräämiseen alhaalta päin. Se kehittyy ihmisen sisältä omaehtoisesti.

Kun tällä tavalla kehittynyt yhteiskunta törmää ongelmaan, jota se ei pysty ratkaisemaan, esim. vastakohtaisuudet jyrkentyvät niin, että sovittelu ei onnistu ihmisten vaakasuorassa omassa piirissä, syntyy yläpuolelle nousevia mahteja, jotka organisoivat muutosta ylhäältä päin, ideologisesti. Syntyy herruus ja sen pystysuora uusintamismuoto. Ideologisen mahtiaseman syynä ovat siis sellaiset ongelmat, joita yhteiskunnan omassa piirissä ei kyetä ratkaisemaan.

Jos ylärakenne turvautuu avoimeen pakkoon, ei se sinänsä ole ideologista, lähinnä hirmuvaltaa. Ideologiseksi repressio muodostuu vasta kun toimintaa ja yhteiskunnallistumismuotoa pidetään yllä ilman avointa pakkoa eli se saa ihmiset mukautumaan ikään kuin vapaaehtoisesti siihen. Kun alistettu ihminen antautuu korkeamman auktoriteetin tahtoon, häneltä näin riistetään kaikki muu vapaus paitsi se, että hän vapaasti hyväksyy alistumisensa. Ideologiseksi subjektiksi tuleminen on kuvitteellista itsemääräämistä vieraan määräysvallan alistamana. (Haug 1983)

Ideologia ei marssi omasta voimastaan yksilön sisään, vaan ihmisen on itse kehitettävä itsensä ideologian mukaiseksi. Ihminen joka kehittää itseään tietyn ideologian tarjoamista aineksista ja sen tarjoamia malleja jäljitellen, toteuttaa omaehtoista yhteiskunnaksi järjestäytymistä. Ideologinen subjektius muodostuu, kun hänen psyyke kehittyy niin, että hän asettaa omat tavoitteensa annettujen rajojen puitteisiin. Tätä prosessia edesauttaa, jos ihminen ei ymmärrä, mitä merkitsee alitajunta tai tiedostamaton.

Jos yhteiskunnassa tuetaan erikoistumista, lisääntyy luokkajako vääjäämättömästi. Pitkälle erikoistunut yhteiskunta hajoaa, jos siellä ei käytetä ideologisia eli repressiivisiä toimenpiteitä.

Ongelmien ratkaisu vaatii monimutkaisen vyyhdin. Esimerkiksi tavaroiden vaihto markkinoilla olisi äärettömän hankalaa, ellei olisi yleispätevää vastiketta, rahaa. Sen avulla kaikille tavaroille voidaan merkitä arvo. Raha ratkaisee markkinoiden ongelman eikä markkinoita voi syntyä ilman rahaa. Kauppiaat ja ostajat tiedostavat enintään tavaran osto- ja myyntihinnan, jokapäiväisen ongelman, mutta eivät sitä kokonaisuutta, josta nuo ongelmat ovat osia.

Matti Sarmela täsmentää Pietilän ajatuksia yksilöön vaikuttamisesta: ”Opitut käyttäytymismallit vaikuttavat koko ihmisen sensoriseen vastauspohjaan. Ihminen sosiaalistuu tiettyyn systeemiin, kulttuuriin, ja ehdollistaa tällaisen järjestelmän modaaliset käyttäytymismallit. Jos yhteisössä (tai tietyn kulttuurin kehitysvaiheessa) riippuvia rintoja, suuria jalkoja tai pyöreää takamusta pidetään seksuaalisesti kiihottavina naisellisina ominaisuuksin, tällaisessa yhteisössä miehet todella kokevat ne seksuaalikiihokkeina, stimulaatioina ja sukupuolisesti voimakkaampina ärsykkeinä kuin muunlaiset ruumin muodot. Jos yhteisössä homoseksuaalisia kontakteja pidetään erään sukupuolivietin tyydyttämismahdollisuutena, suurin osa yhteisön jäsenistä kokee nämä suhteet sukupuolisesti miellyttävinä ja luonnollisina. Jos tytöille opetetaan sukupuolikokemusten tärkeyttä, aktiivisuutta sukupuolikumppanien etsimisessä jne., he myös seuraavat näitä käyttäytymismalleja osoittamatta kainoutta, siveyttä tai passiivisuutta, mitä joinakin kausina eurooppalaisen seksin historiassa on pidetty naisille luonteenomaisina. Sosiaalistamisprosessin vaikutus ei ulotu vain seksuaalikäyttäytymiseen tai siihen, mitä pidetään moraalisesti oikeana tai vääränä. Antropologit korostavat, että ihminen on joustava ja mitä erilaisimpiin sosiaalisiin järjestelmiin sopeutuva olento, jonka persoonallisuuden modifioi ympäristö, yhteisö tai ryhmät, joihin hän kuuluu. Selektiivisen sosiaalistamisprosessin tuloksena eri kulttuureissa on erilaisia standardipersoonallisuuksia, jotka ovat sisäistäneet omaksumansa arvot, normit ja asenteet ja etnosentrisesti pitävät niitä eettiseltä ja moraaliselta kannalta ainoina, oikeina ja luonnollisina." (Johdatus yhteiseen kulttuuriantropologian, 1972)

Ulrich Beck: Järkyttävä individualisaatio
Blätter für deutsche und internationale Politik, Heft 5/2007
Vapaasti suomennettu Beckin puheesta myönnettäessä Richard Sennettille Hegelin palkintoa.

Koska Sennett ei ole vain sosiologi, herättää hän niissä jotka ovat ”vain sosiologeja” kateutta ja vihaa. Martin Heideggerin sanoin: "Hänen kaltaisensa osaavat tehdä eron opetetun ja itse ajatellun välillä ja opetettu on heille melko yhdentekevää." Onko Sennett nostalginen vasemmistolainen, joka pohtii individualisaation murheellisuutta ja esittää vahvempaa suhdetta sukuun, luokkaan, naapuristoon ja kylämäisen elämän elpymistä ratkaisuksi persoonattomaan ja anonyymiin välinpitämättömyyteen?

Sennett opettaa, että arkipäivä ei ole akateeminen tutkimuskohde, vaan tutkimuskohde ajatteleville ihmisille. Koska perinteitä ei enää ole ja ihmisten kokemukset pirstaloituvat, on arkipäivän tutkiminen yhä tärkeämpää. Mutta tutkijat saattavat joutua hankaluuksiin ja jopa ”akateemisen ajattelun intellektuaaliseen umpikujaan” tutkiessaan heille itselleenkin vieraaksi tullutta arkipäivää.

Väärinkäsitysten vähentämiseksi on tehtävä tarkkaa käsiteanalyysia. Individualisaatio ei tarkoita Thatcherin ja Bushin markkinayksilöllisyyttä. Ei myöskään valistusajan eettistä ja altruistista yksilöllisyyttä, joka loihti normatiivisia ihannekuvia, joilla säädeltiin yhteiskunnallisia ristiriitoja. Myös filosofisen ja uskonnollisen ”autonomisen yksilöllisyyden” ja nykyisen individualisoidun ihmisen dynamiikan välillä on suuri ero. Lutherin ja Calvinin reformaation ohjelmat pyrkivät asettamaan rajat ihmisen käyttäytymiselle.

Käsite individuum tarkoittaa jakamatonta, mutta nykyisessä merkityksessä se tarkoittaa fleksiibeliä mukautuvaa ihmistä, biograafista fragmentoitumista. Ihmisillä on monta identiteettiä. Mutta nykyisestä postmodernista yksilöllisyydestä ei voi paljon iloita, sillä yksilöllinen elämä ei tarkoitakaan, että ihminen voisi liikkua vapaasti, määrätä itse tekemisistään, omistautua kokonaan itselleen ja itse toivomaansa omaan elämään. Pirstaloitumisen dynamiikka onkin itse asiassa tapa sosialisoida ihminen. Ihmisten täytyy elää yksilöityä elämäänsä sellaisissa olosuhteissa, joihin he eivät kuitenkaan itse voi vaikuttaa. Elämä riippuu siitä, muuttaako työpaikkani toiseen maahan, miten ilmastonmuutos vaikuttaa bensiinin hintaan ja liikenneyhteyksiin, miten työttömyyskorvaus kehittyy, miten päivähoidon maksut kasvavat. Joskus yksilöllinen elämä kaatuu siihen, että isoäiti kuolee.

Emile Durkheim käyttää sanaa poikkeava yksilöllisyys. Kun yksi historiallinen jakso loppuu ja uusi alkaa, syntyy liikehdintää, jota voidaan aluksi pitää poikkeavana ylimenokautena. Kun säätyluokkayhteiskunta hajosi, kärsittiin juurettomuudesta kunnes teollinen modernisaatio otti normatiivisen aseman ja klassinen valistusyksilöllisyys muuttui Hegelin sanoin rutiiniksi. Ranskan vallankumouksen aatteet jähmettyivät institutionaaliseen yksilöllisyyteen, jota määrittivät omistaminen, sopimukset, porvarillinen perhe ja yhteiskunta. Tällä hetkellä elämme myös poikkeuksellista ylimenokautta, joka on vähitellen muokkautumassa uudistetuksi sosiaalivaltioksi, uudeksi perheyhteisöksi, uudeksi kyläyhteisöksi tai ehkä uudeksi eri luokkien solidaarisuudeksi.

Yksilöllistäminen ei siis tarkoita kriisiä eikä ylimenokautta evolutionäärisessä tai vallankumouksellisessa prosessissa. Kun yksilöllistäminen saavuttaa huippunsa, syntyy kaaos. Epävarmuus ei kuulu siihen poikkeuksena vaan sääntönä. Peruskysymys kuuluu: miten varaudun odottamattomaan? Miten suunnittelen suunnittelemattoman? Kaikkeen liittyy riskejä ja vaarallista vapautta. Yksilöllisyys tarkoittaa sitoutumattomuutta ilman uutta sitoutumista. Avautumista ilman sulkeutumista.

Sennett puhuu surullisena intimiteetin tyranniasta. Valtion kansalaisilla ei ole enää yhteistä taustaa, vaan he tapaavat toisensa kulttuurisesti erilaisina ja yrittävät organisoitua samanlaisina. Kun Aristoteles vielä määritteli ihmisen zoon politikon, politiikka on osa ihmistä, sanoo Sennet, että politiikka ei ole ihmisessä vaan ihmisten välissä. Erilaiset ihmiset yrittävät löytää yhteisen käyttäytymisympäristön.

Ensimmäisen modernin aikana yhteiskunnassa vallitsivat selvät struktuurit ja vastakkainasettelut, se oli lineaarinen, vastakohdat olivat tasapainossa ja vain ulkoiset ryhmät saattoivat muuttaa tasapainoa. Mutta toisen aallon modernisaation refleksiivinen yksilöllistäminen ei ole lineaarista. Yksilöityminen aiheuttaa suunnittelemattomia seurauksia teollisuusyhteiskunnan perinteisissä malleissa kuten miehen ja naisen roolissa perheessä.

Käsite refleksio kuuluu tietoisuuden filosofiaan pohdittaessa ensimmäisen modernisaation ongelmia. Se tarkoittaa Itseä, Descartin meditaatiota ”cogito ergo sum”. Kant puhuu arvostelukyvyn subjektista ja Habermas ihanteellisen keskustelutilanteen subjektista, henkilöstä. Koska nykytilanteessa ihminen ei ole enää lineaarinen, ei häntä voi määritellä ”ajattelen, olen siis olemassa” vaan ”minä olen minä”. Edellinen tarkoittaa molempia - itseä ja tiedon muotoa, jonka avulla voi selittää tilanteen. Minä olen -lauseessa minä liittyy lähinnä refleksiin ja refleksit ovat umpimähkäisiä ja välittömiä. Niitä ei edellä mikään reflektio, tuumailu. Ne kuuluvat maailmaan, jossa ei ole rajoja, suojia eikä ennakointia, vain tarve tehdä nopeita päätöksiä.

Yksilöityminen tarkoittaa kyllä sitä, että voi valita tilanteissa, joissa aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut valinnan mahdollisuutta. Nykyihminen möyhii valintojen edessä, jotka eivät todellisuudessa ole valintoja vaan refleksejä. Toinen moderni on pistänyt ihmisen ottamaan etäisyyttä itsestään. Hänellä ei ole mahdollisuutta kehittää lineaarista elämää. Hän elää kuten trapetsitaiteilija. Sirkusteltan narulla avioeron, työnmenettämisen ja itsekehun välissä. Hänellä ei ole aikaa eikä paikkaa pohdintaan. Hänen on lakkaamatta improvisoitava, yhdisteltävä, luotava verkostoja, muodostettava liittoutumia, tehtävä sopimuksia selvitäkseen välttämättömästä, esim. kun on kyse lapsen viemisestä päiväkotiin. Kaikki näyttää olevan lähellä luhistumista. Jokaisen on pakko elää riskiyhteiskunnassa, elinmahdollisuus ja tieto on yhä epävarmempaa – oli sitten kyse illallispöydän elintarvikkeista, lentoturvallisuudesta, eläkkeestä, yliopistosta, EU:sta, rauhasta, Lähi-idästä. Hetkellisyys vaatii refleksiä, ei pohdintaa. Kaikki tuntuu heti iholla, etäisyydet katoavat ja päätökset on tehtävä välittömästi. Poikkeustilanteesta on banaalilla tavalla tullut normaalitila.

Seurauksena ei suinkaan ole subjektin katoaminen tai yleinen järjettömyys. Päinvastoin, yksilö voi vastata vain refleksinomaisesti, kompensoida sen mitä on menettänyt. Palasiksi pilkottu ihminen nostetaan vielä vastuullisen kansalaisen pallille. Vaikka ihmisillä on yhä enemmän tietoa, lisätieto ei enää auta – parempi tieto jopa lisää epävarmuutta. Vaihtoehtoja on yhä enemmän, mitään ei voi sulkea pois ja kaikkeen on varauduttava.

Individualisaatio tarkoittaa myös sitä, että ihminen itse ottaa vastuun kaikesta. Jos jotain menee elämässä pieleen ei syynä ole valtiovalta, vaan minä itse. Individualisaatio on juuri siksi järkyttävää, että valta nähdään emansipaation edistäjänä. Kun ensimmäisessä modernisaatiossa turvaa toivat perhe, työpaikka ja valtio, on nyt tapahtunut insourcing – ihmisen on luotettava itseensä. Kansallisvaltio, hyvinvointivaltio, hierarkkiset järjestelmät, ydinperheet ja keskusjohtoiset ammattiliitot ovat menettäneet merkitystään ja monet asiat ihminen pystyy ratkaisemaan vain itse tai ne pystytään ratkaisemaan vain globaalisti.

Koska yritykset ovat lyhytikäisiä, eivät myöskään työntekijät pysty pitkäjänteiseen elämän suunnitteluun. Valtion määräyksiä ja etuuksia muutetaan jatkuvasti ja myös pienellä varoitusajalla. Työtä tehdään tiimeissä ja tulokset on nähtävä pikaisesti, on totuttava pikaruokaan, nyt myös pikatyökapitalismiin. Kansalaiset on saatava sisäistämään epävarmuus ja siksi poliittisessa retoriikassa käytetään sanoja kuten omavastuun lisääminen, koulutusmahdollisuuksien parantaminen ja perhearvojen elvytys. Joustava kapitalismi pakottaa ihmiset passiivisiksi: Olen vastuussa siitä mitä minulle tapahtuu, vaikka en mahda mitään sille, mitä minulle tapahtuu.

Sennett puhuu pluralistisesta monokulttuurista. Mutta rinnalla elää myös vastustus - se voi olla vain epävirallista kansalaisliikehdintää. Valtion tilalle kehittyy pienimuotoinen kodikkuus.

Refleksiivinen muutos osoittaa vastuuttomuutta

Ulrich Beckin määritelmässä moderni refleksiivisyysteoria tiivistyy seuraavasti: mitä pidemmälle modernisaatioprosessi etenee sitä enemmän teollisen yhteiskunnan perusteita kulutetaan, uhataan ja muutetaan. Refleksiivinen muutos tapahtuu suunnittelematta ja varkain... sokeaa reagoimista pakon edessä. Beckin mukaan riskiyhteiskunnan syntyä ei ole suunniteltu eikä sitä hyväksytä, vaan se on odottamaton, automattinen seuraus teollisen yhteiskunnan toimintalogiikasta, mikä on kuuro ja sokea aiheuttamilleen seurauksille. Uudelleenmäärittely ei voi tapahtua tieteen avulla, koska tieteen asema on murtunut.

Beck on kehitellyt toimintaohjelmia riskiyhteiskuntaa varten erityisesti poleemisessa kirjassaan Gegengifte, Vastamykky (1988). Siinä hän nostaa esille kysymykset organisoidusta vastuuttomuudesta, riskien todistustaakasta ja määrittelyvallasta sekä tieteen, ay-liikkeen ja politiikan muiden muotojen roolista ekologisten vaarojen käsittelyssä. Beckin keskeisen toimintaohjelman voi pelkistää käsitteeseen pelisääntöjen muuntaminen. Asiantuntijoihin ja viranomaisiin luottaminen on lopetettava, osallistumisoikeutta asioiden käsittelyyn on laajennettava pienestä asiantuntijapiiristä asian kannalta relevantteihin ihmisiin, on kehitettävä erityyppisiä neuvottelu- ja sovitteluinstituutioita. Tarvitaan neuvotteleva valtio. Näin Beck tunnustaa luottavansa vielä valtioinstituutionkin mahdollisuuksiin refleksiivisen modernisaation aikakaudella. Hän kuitenkin tarkentaa, ettei neuvotteleva valtio tarkoita konsensusautomaatiota, vaan enemminkin uutta organisoitumisen ja keskustelun tapaa.

Miten säilytän arvokkuuteni?

Yhteiskunnissa pyritään toteuttamaan oikeudenmukaisuutta ja välttämään konflikteja. Harvoin tullaan ajatelleeksi, miten tärkeää jokaiselle on hyväksytyksi tuleminen ja miten valtio voisi vaikuttaa siihen. Valtiofilosofit kuten Hegel, Mead ja Parsons ovat jo vuosisatoja pitäneet kehityksen moottorina nimenomaan tunnustuksen saamista. Pekka Himasen sanoin: Ihmisen arvokkuuden kunnioitus (Global Dignity.org). Parsonsin mukaan jokaiselle ihmiselle on tärkeää itsekunnioitus. Ihminen haluaa tehdä asioita, joita uskoo itselleen tärkeiden henkilöiden arvostavan. Pahinta mitä voi itselleen kuvitella on, että menettävänsä niiden ihmisten hyväksynnän, jotka ovat hänelle tärkeitä. Yhteiskunnan kehitykselle on tärkeä, että ihmiset hyväksyvät toisensa, mutta yhtä tärkeää on, että yhteiskunnan instituutiot ja hallintamenetelmät kunnioittavat häntä ihmisenä.

Yhteiskunnassa on moraalisia arvoja, jotka yhdistävät kaikkia ja niitä on viranomaisten kunnioitettava. Kukaan ei voi asioida virastoissa ellei hän tunne kohtaavansa jonkinasteista hyväksyntää. Sosiologit ja politologit ovat huomanneet, miten painotukset ovat muuttuneet. Sosiaaliset taistelut ja mielenosoitukset on pitkään tulkittu lähinnä taloudellisiksi. Yhä selvemmin pahoinvoinnin pohjalla on syvempi tavoite, ”sosiaalisen konfliktin moraalinen kielioppi”. (Axel Honneth 1994) Konfliktit ovat raaistuneet. Koska valtion ja yhteiskunnan taholta syrjäytynyt ihminen ei enää tunne saavansa arvostusta, yrittää hän saada hyväksyntää muualla. Vastaavassa viiteryhmässä toimivan ihmisen arvostus on vastavuoroinen, mutta sosiaalisesti erilaisessa viiteryhmässä olevan henkilön tunnustus on vielä tärkeämpi, koska oma-arvostus nousee korkeammalle toisen, erilaisen, reaktioita seuraamalla.

Hegelin oikeusteorian mukaan yhteiskunnassa on kolme peruspilaria: perhe, oikeuslaitos ja talous. Niillä kaikilla on kaksi tarkoitusta: pitää yhteisöä yllä ja täyttää ihmisen tarve tuntea tulevansa hyväksytyksi. Niissä kaikissa on kohtia, jotka kaikki asukkaat voivat hyväksyä ja siten toimia yhdessä. Kun ihminen saa hyväksyntää kaikilla näillä alueilla, tuntee hän itsensä osaksi yhteiskuntaa ja käyttäytyy myös niin.

Kiintymyksen kohteen hyväksyntä – rakkauselämä

Kun puhutaan perheestä ja rakkaudesta ei puhuta romanttisesta porvarillisesta avioliitosta. Kyse on suhteesta, jossa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus. Kaikissa primäärisuhteissa – seksuaalisissa- ja ystävyyssuhteissa sekä vanhempien ja lasten välisissä suhteissa on kyse vahvoista tunteista pienen ihmisjoukon kesken. Perinteisesti ihminen on valinnut kumppaninsa omasta säädystään, syntymänsä mukanaan tuomasta itsestään selvyydestä. Onko parempi valita kumppani pelkästään tunteiden varassa? Huolehtimisen tarve, kiintymys ja tunteet pakottavat ihmisen kohtaamaan itsensä, mutta myös tasapainoilemaan toisten kunnioituksen pysyvyydestä. Kun perushyväksyntä on kunnossa ja ihminen hyväksyy itsensä, pystyy hän ymmärtämään myös muiden perustarpeen ja kehittämään näin edellytykset yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tunnesiteen ja sosialisaation lisäksi ihminen tarvitsee myös verkoston, joka auttaa häntä selviämään niistä pettymyksistä, joita väistämättä tulee eteen, kompensaatioapua.

Oikeuslaitoksen hyväksyntä – laillisuus

Jokaisen on voitava tuntea itsensä lain edessä tasavertaiseksi. Laki lähtee siitä, että jokaista ihmistä pidetään järkevänä, vapaana ja häntä arvostetaan persoonana. Toisaalta ihminen sitoutuu kunnioittamaan muita samalla lailla. Oikeusjärjestelmä toimii vain silloin, kun jokainen yhteisön jäsen voi vapaaehtoisesti sitä noudattaa ja pitää oikeudenmukaisena. Ihmisillä on oltava oikeus vapaasti päättää omista moraalisista kysymyksistä. Jokaisen varallisuuteen katsomatta on pidettävä sitä oikeudenmukaisena. Ristiriitoja ja konflikteja syntyy, jos jollain ryhmällä ei ole oikeusturvaa tai ei tunnusteta oikeuden asettamia esteitä. Vain näin voi ihminen kehittää itsekunnioitustaan. Hyväksynnän eettinen arvo perustuu juuri siihen, että jokaisen moraalista arvostelukykyä kunnioitetaan. Modernilla oikeusjärjestelmällä on historiallinen taakka. Yhteiskunnallisten taistelujen aikana vaaditaan moraalikoodin uusimista.

Vasta porvarillisessa yhteiskunnassa ihminen on voinut nousta omilla ansioillaan, riippumatta säädystä tai suvusta. Talouselämä perustuu ihmisten erilaisiin kykyihin, joiden perusteella kapitalistisessa järjestelmässä rikastutaan. Ihmistä palkitaan sen mukaan, mitä hän saa aikaiseksi. Modernissa yhteiskunnassa pyritään toteuttamaan ihmisoikeuksia, turvaamaan perustarpeet ja kolmanneksi antamaan mahdollisuus tienata rahaa suoritusten mukaan. Suoritusperiaate ei huomioi lainkaan tasavertaisuusperiaatetta kuten oikeuslaitos. Päinvastoin, se antaa moraalisen hyväksynnän sosiaaliselle epätasa-arvolle. Koska talouselämästä on tullut yhä monimutkaisempi, hämärtyy myös henkilökohtaisen suorituksen ja siitä saadun hyväksynnän välinen yhteys. Siksi talousjärjestelmä aiheuttaa alati levottomuuksia. Ihmisen arvostus mitataan palkan suuruudella ja sen mukanaan tuomalla statuksella eikä hänen suorituksellaan ja ansioillaan. Rahasta on tullut ihmisen työnteon arvon ja arvostuksen mittari.

Jos ihminen voisi näiden kolmen perusteella arvostaa itseään - olen järkevä, tarpeellinen ja arvokas - yhteiskunnan vakaus olisi turvattu. Henkilökohtaisten suhteiden tasolla hän tuntisi nauttivansa henkilökohtaista koskemattomuutta ja huolehtimista, oikeudellisesti kunnioitusta järkevänä ja moraalisena ihmisenä ja markkinataloudessa tunnustusta sosiaalisesti arvokkaiden ominaisuuksiensa ja taitojensa vuoksi. Silloin hän on valmis täyttämään oman tehtävänsä yhteiskunnan jäsenenä. Konflikteja syntyy, kun ihminen kokee, että hän ei pysty täysipainoisesti osallistumaan eikä hänen kykyjään arvosteta, yhteiskunta ei vastaa lupaukseensa. Viimeisen 20 vuoden aikana yhteiskunta on vastannut yhä vähemmän näihin ihmisen perimmäisiin tarpeisiin. Läheiset, oikeuslaitos ja talous ovat etääntyneet yhä kauemmaksi.

1. Perhesuhteissa on tapahtunut valtaisa muutos. Vielä 1950-luvulla vallitsi ahdas ja siveellisesti perusteltu suhde seksuaalisten tarpeiden ja avioliiton, avioliiton ja yhdessä elämisen, yhdessäelämisen ja lasten synnyttämisen välillä. Puhutaan perhe-elämän postmodernista hajaantumisesta. Ydinperhe ei ole enää institutionalisoitu kuten aikaisemmin, mutta kuitenkin hyväksyntä on jäänyt puolitiehen. Perheen on täytynyt ottaa harteilleen työelämästä johtuvat muutokset. Kyse ei ole vain miehen ja naisen tasa-arvoistumisesta vaan myös työelämän kyseenalaisista piirteistä.

2. Oikeuslaitoksen tuli turvata jokaiselle oikeus yksityisyyteen. Maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja laittomasti maahantulijoiden on vaikea löytää paikkaansa. Yhä useampi etsii oikeutta, omanarvontuntoa ja hyväksyntää varsinaisen perustuslain ulkopuolella, maahanmuuttajat etsivät ylipäätään oikeutta. Laki sulkee ulkopuolelleen erilaisia elämäntapoja ja ihmisryhmiä. Nykyään myös paisuneet hinnat sulkevat vähävaraiset oikeuden ulkopuolelle.

3. Yhä harvempi löytää itsekunnioitusta taloudellista saavutuksistaan. Arvostus ei tule enää tehdystä työstä eikä kyvyistä, vaan päätöksistä suljettujen ovien takana. Yhä harvempi voi hankkia itsenkunnioituksensa ja arvostusta työstään kun taas yhä harvempi isopalkkainen ansaitsee itsekunnioitusta. He saavat suuren palkkansa ohella yhä vähemmän yhteiskunnallista tunnustusta. Ihminen voi kompensoida yhä vähemmän työelämässä menetettyään kunnioitusta perheen keskuudessa.

Jos joku kansaryhmä tuntee, että sitä ei ole kohdeltu oikeudenmukaisesti, nousee se kapinaan. Kapina ei nouse mistä tahansa syystä, vaan että luvattuja oikeuksia ei ole toteutettu. Kyse on moraalisesta pettymyksestä. Yhä useammalla ei ole mahdollisuutta vaatia oikeuskäsittelyä, ei osallistua työelämään. Kuitenkin ihmiset näyttävät käyvän taistelua näiden kolmen hyväksynnän epäonnistumisesta sisällään. He (me) emme tunne saavamme mitään hyväksyntää yhteiskunnan vakiintuneilta tahoilta, tilanne on lähes patologinen. Osallistumalla kolmeen yhteiskunnalliseen arvostuksenperustaan – perhe, oikeuslaitos, talous - emme saa arvostusta. Monet yrittävät läpäistä kuilun yrittämällä yhä kyseenalaisempia julkisuustemppuja tositelevisiossa tai käpertymällä kylmään vihaan. Varakkaat pystyvät tulkitsemaan oikeuden ja talouden vaatimukset niin, että heidän toimintansa sopii niiden raameihin. Oikeuteen vetoamalla osataan yhä paremmin vähentää muiden mahdollisuutta saavuttaa oikeutusta.

Myös arvostus talouselämässä on muuttanut muotoaan. Porvaristo taisteli 1800-luvulla tyrmätäkseen aristokraattien perittyä, ilman omia ponnistuksia saavutettua arvostusta. Nyt vain monetaarinen vastine on osoitus ammattitaidosta. Menestys ei ole osoitus kyvykkyydestä vaan paremmasta puskurikyvystä alempana olevien hyökkäyksiä vastaan. Hyödyttömiä ja laiskoja karsastetaan.
Sosiaalinen konflikti käy yhä raaemmaksi, ihmiset eivät voi löytää itsekunnioitusta niissä asioissa, joita yhteiskunta heiltä vaatii.