Järjestelmän vanki: Minkä jättiläisen olkapäillä sinä seisot?


Järjestelmä on tehnyt ihmisestä jätteen

Päivitetty 2.1.2015


Johan Galtung on kehittänyt käsitteen strukturaalinen väkivalta. Se erottuu normaalista väkivallasta siinä, että sille ei voi nimetä syyllistä, ei ketään henkilöä, ei virastoa. Se on epäsuoraa väkivaltaa, järjestelmään sisäänrakennettu syöksykierre. Ulrich Beck kutsuu samaa ilmiötä institutionaaliseksi väkivallaksi. 

Strukturaalisesta väkivallasta puhutaan silloin, kun yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muotoutuneet sellaisiksi, että kansalaisilla ei ole samanarvoisia elinmahdollisuuksia. Kansalaiset eivät voi turvata  olemassaolonsa perusteita itse parhaimmiksi katsomillaan menetelmillä. Vielä 1970-luvulla tehtiin tutkimuksia strukturaalisen väkivallan avaamiseksi, ilmiön ymmärtämiseksi. Nyt ilmiötä kutsutaan eriarvoisuudeksi.

Jurgen Habermasin mukaan juuri systeemi, poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, murtaa ihmisen selviytymisen rakenteita. Byrokratia ja raha ovat kolonisoineet ihmisen elämän. Järjestelmä on tehnyt ihmisen elämästä siirtomaan (kolonialisierung der Lebenswelt durch das System).  Valtaapitävien normatiivinen lainsäädäntö on muuttunut alistamiseksi. Työntekijät on alistettu tekemään työtä pääoman kartuttamiseksi ja tuotteiden kuluttamiseksi. Kyse on tieteellisestä ja teknisestä imperialismista.

"Markkinamekanismien ylivalta, asiantuntijavalta ja ylisäännöstely tekevät ihmisestä helposti ohjailtavan robotin. Kun vielä kaupallinen lehdistö ja julkisuusikonit manipuloivat meidät erilaisin suostutteluargumentein ajattelemaan systeemin ehdoilla, alamme itsekin luottaa järjestelmään. Luottamuksemme systeemiin säilyy, kunhan oma taloudellinen asemamme kasvaa jatkuvasti ja oma uskomme kuluttamisen onnea tuomaan voimaan pysyy yllä. Osallistuminen päätöksien tekemiseen ei tätä robottia enää kiinnosta."

Habermas kehottaa yhteiskuntatutkimuksessa selvitettämään ne syyt, miksi vapaus on kadonnut. Hänen mielestään syypäinä ovat kapitalismi, miesten valta-asema, luokkaristiriidat ja kulttuurin surkastuminen. Yhteiskunnan rakenteiden tutkimus tulee yhdistää yksityisen ihmisen ahdinkoon. Tämän ovat tehneet Adorno ja Horkheimer kysymällä, miksi tavaralla on käyttöarvo ja vaihtoarvo, entä ihmisellä?  

"SuomiAreena-tapahtumassa 2011 tartuttiin yhteiskuntateorian kestoteemaan, yksilölähtöisten ja rakennelähtöisten analyysien suhteeseen. Voidaanko yhteiskuntien toimintaa ymmärtää ja selittää ensisijaisesti yksilöiden toiminnalla vai laajemmilla rakenteilla? Kokoomuksen Sofia Vikman puolusti yksilölähtöistä näkemystä ja kyseenalaisti rakenteiden tai instituutioiden toimijuuden. On ilmiselvää, että monimutkaisten yhteiskuntien toimintaa ei voida tyydyttävästi selittää tai ymmärtää yksilöiden toiminnalla. Olisi älytöntä yrittää selittää globaaleja tuloeroja kehittyneiden maiden yksilöiden ahneudella tai ratkaista ongelmia pelkällä henkilökohtaisella pidättymisellä. Yksilöitä koskeva tutkimus nojautuu yhteiskunnallisten rakenteiden tarkasteluun, tai muuten jää irralliseksi yhteiskunnan nykyhetken nippelitiedoksi. Yksilönäkökulman korottaminen kaiken muun yli onkin ennen kaikkea moraalinen, ei tiedollinen väite. Rakenteellisia selityksiä vähätellään pelottelemalla vanhoilla vasemmistolaisilla peikoilla, aivan kuin yhteiskuntatieteellisten perusasioiden hallinta toisi mukanaan puoluekirjan. Yhteiskunnallinen muutos on mahdollinen tai vaikeaa sen mukaan, miten voimakkaita vallitsevat toiminnan reunaehdot ovat, eli miten vahvasti ihmiset seuraavat näitä rakenteita. Rakenteilla on aineeton puoli ihmisten ajattelussa ja tavoissa sekä aineellinen puoli liikennemerkeistä pörssien tietokoneisiin ja liikennemerkkeihin. Merkittävä yhteiskunnallinen muutos on vaikea, jos pakot ja välttämättömyydet on sisäistetty osaksi maailmankuvaa. Rakenteet eivät poistu, jos niistä ei puhuta, vaan niistä tulee taustalla vaikuttavia luonnonlakeja. Yksinkertaistuksista tulee toistettuina vallitsevia totuuksia." (Ville Lähde, niin et näin 3/2011)



Vankilan kalterit ovat vuosisadan aikana nousseet kuin itsestään:


1. Virkamiesten muutoskielteisyys

Ne poliittiset mekanismit, jotka soveltuivat nopean teollistamisen aikaan, eivät toimi muuttuneessa yhteiskunnassa ja taloudellisessa tilanteessa. Byrokratia vastustaa muutoksia – paitsi niitä muutoksia, joissa ihmiset alistetaan yhä kovempaan kuriin ja byrokratia saa yhä enemmän valtaa. (Jerry Hough 1980)


2. Olosuhteiden ylivalta

Eletään suunnattoman politiikan aikaa... Ehkä vastausta on haettava toimivien subjektien ulkopuolelta... Todellinen hallitseva voima on nimeltään olosuhteiden tyrannia. Miten tähän on tultu? Eletään sanatarkasti yleisen näköalattomuuden aikaa. Näköalat sumensi romahtaneen reaalisosialismin tomu ja lakastuvan hyvinvoinnin smog. Molemmat järjestelmät tarjosivat vuosisadan mittaiset unelmat ja jopa uskottavan tuntuiset tavoitteet.” (Eero Silvasti 15.8.1998)

Useimmat ihmiset ovat sisäistäneet sosiaalisen kontrollin. Emme osata näyttää, miten kyllä tajuamme järjettömäksi käyneen arkipäivän. Sen sijaan peittelemme tunteita ja koetamme hallita tunteet. Heinrich Heinen sanoin: ihmiset ovat nielaisseet sen kepin, jolla heitä lyödään. Suurin osa ihmisistä ei arvosta niitä vapauksia, jotka valtio heille takaa, koska he tuntevat itsensä voimattomiksi ja vaikutusmahdollisuutensa olemattomiksi. Puhe- ja julkaisuvapaudesta ei ole hyötyä, kun niillä ei voi kuitenkaan vaikuttaa kehitykseen. Vaikka palkansaajat ja peruskoulutuksen saaneet kansalaiset muodostavat enemmistön, on heidät ahdettu nurkkaan.

Globaali kapitalismi tarvitsee kehittyäkseen ihmisten erkaantumista toisistaan. Ulrich Beck tarkoittaa individualisaatiolla irtautumista perinteisistä ihmissuhteista, jolloin ihmisten on luotava oma biografiansa ilman sukua ja lapsuuden ystäviä. Hän nimittää sitä institutionaaliseksi tai kokeelliseksi yksilöllistymiseksi. Hän ei puhu neoliberaalista tai atomisoidusta yksilöitymisestä. Beckin mukaan ihmiset voivat elää itsenäisinä ja kehittää itseään vain, jos heidän ei tarvitse taistella palkkatyössä taatakseen itselleen elinehdot. Beck pitää myös ammattiyhdistysliikkeitä vanhanaikaisina, Zobie-Kategoriaan kuuluvina.

Gibbensin mukaan kaavamainen elämäntapa on voittanut. Jokaisen yksilön on omaa elämäänsä suunnitellessan tehtävä pakon sanelemia valintoja. Ei ole mahdollista valita toisin. Osallistuminen ja muiden hyväksynnän saavuttaminen edellyttää työpaikkaa, koulutusta ja liikkuvuutta. Yksilöitymisessä ei ole siis kyse yksilön rohkeudesta tai persoonallisuudesta, vaan elämän optioista ja pakosta olla jotain. Ihmisen turvallisuudentarpeen tyydyttäminen edellyttää tottelevaisuutta tai jopa alistamiseen nöyrtymistä.


3. Myytti kansainvälisestä kilpailukyvystä

"Nyt me vain olemme. Mihinkään muualle tämä kansakunta ei ole enää menossa kuin säilyttämässä kilpailukykyään. Taloudellisen perustan rakentaminen kaikille kansalaisille on epäonnistunut. Yksityisen ja yhteiskunnallisen pääoman itsenäinen elämä ilman ihmistä on päämäärä, jota perustellaan kansainvälisen kilpailun ja pääomankierron tärkeydellä sekä liian kalliin työvoiman syrjäyttämisen välttämättömyydellä." (Jorma Sipilä, Tampereen yliopiston rehtori 9.6.1985 Uuden Suomen mukaan)

Prof. Antti Eskola (hs 11.6.1998 Irma Stenbäck) käyttää tilanteesta metaforaa miehitetty maa. Kuka meidät miehittää? ”Jos olisin ärtyisällä tuulella, vastaisin että kansainvälinen rosvojoukko. Olennaista on, että meidät miehittää järjestelmä, jossa ei ole isänmaata. Kyse ei ole EU:sta vaan kansainvälisestä kapitalismista, markkinataloudesta ja globalisaatiosta.”

Talouspuheen ylivalta määrittää vastapuolen yhteiskunnan viholliseksi, joka estää yhteisen hyvän toteutumisen. Kun keskustelu on lukkiutunut rationaaliseksi kuvitellun talouspuheen tasolle, arvokonfliktien ratkaisemisessa etenkin luonnontieteet ovat täysin voimattomia" (Tuomas Räsänen hs 18.6.2007). Räsänen ottaa esimerkin metsäkiistan typistämisestä talouskeskusteluksi, mikä ei palvele muuta kuin myyttiä jatkuvan kasvun välttämättömyydestä, "vallassa olevaa ja kaikkialle tunkeutuvaa valheellisen puutteen mentaliteettia, joka pakottaa lisäämään".

Koska nykyinen järjestelmä vastaa hyvin lyhyen tähtäyksen tavoitteita, on ihmisten valtaenemmistö saatu manipuloitua toimimaan kilpailukyvyn ehdoilla. Monetarisoituminen näkyy yhtä selvästi kuin byrokratisoituminen. Arkitodellisuus ja ihmisten väliset suhteetkin muuttuvat hallinnollisiksi suhteiksi. Harva ihminen pystyy enää vastaamaan kysymykseen, kuka minä olen. Aikaisemmin jokainen löysi jostain paikkansa: nuorisoseura, työväenliike, osuuskauppa, palokunta, urheilu.” Ihminen sisäistää kulttuurinkin tavarana.

Kapitalismi tulee ruumiiseen. Moderni kapitalismi valmistaa ruumiille tarpeita ja addiktioita – se tekee ruumiistamme kuluttajia. Kuluttaja-ruumiimme ei tyydyty mistään, vaan sen tulee alati työskennellä ja tavoitella yhä enemmän. Lopulta ihmisen ruumis on orja, joka ei omista itse itseään. Modernit orjamarkkinat poikkeavat aiemmasta orjuudesta siinä, että isäntää ei näy missään. Vanhassa vasemmistolaisessa ajattelussa porvari tai kapitalisti oli isäntä, mutta toisasiassa heitäkään ei ole missään, hekin ovat orjia. Isäntä on meidän sisällämme, me olemme päästäneet hänet omaan ruumiiseemme. Olemme koukussa moderneihin mukavuuksiimme. Meidän tulee puhdistautua sisältä ja syvältä, pitää sylkeä pois paha, joka on taloudellinen toimeliaisuus. (Antti Nylen, Elonkehä 5/2010)


4. Sirkushuveja kansalle

Prof. Sipilän pian 30 vuotta vanha tulevaisuuden kuva on jokseenkin toteutunut: "Ihmisille järjestetään minimielintaso minimiehdoilla, kun heitä ei kehdata hävittääkään. Pidän hyvin uskottavana sellaista kehitystä, että perusturvan vakavat aukot saadaan ensi vuosikymmenellä korjatuiksi. Silloin ihmiset ovat tilanteessa, jossa heidän minimielintasonsa on turvattu, mutta heillä ei ole mahdollisuutta tehdä juuri mitään. He tuntevat itsensä tarpeettomiksi, ja siitä syntyy hirmuisen ongelmallinen tilanne. Sosiaalidemokraattinen ratkaisu siihen on jonkinlaisen huumeviinan kehittäminen, joka ei tee ihmisiä aggressiivisiksi vaan iloisiksi. Oopiumi on kaiketi toiminut sellaisena aineena idässä: se on rauhoittanut ja rappeuttanut ihmiset hiljaa paikoilleen. Kun ei ole mitään kiinnekohtaa, joiden varaan elämänsä rakentaisi, silloin jalkapallo-ottelusta tulee mahdottoman suuri tapahtuma." (Uusi Suomi 9.6.1985)

Ihmiset saavat jopa itse päättää, minkälaisia sirkushuveja he tarvitsevat uudistaakseen itsensä taas seuraavaan arkipäivään. Johanna Korhonen (hs 8.9.2010) muistuttaa, että vain yhtä he eivät saa: ”Systeemiin kuuluu pelotella ihmisiä köyhillä eläkevuosilla, mutta moni tietää sisimmässään, että vähemmälläkin pärjää... Päättäjät tavallisesti luulevat, että ihmiset haluavat vain lisää rahaa: veroalennuksia, palkankorotuksia ja aineellisen talouskasvun tasaista jytkettä... Rahaorientoitunut eliitti ei pysty kuvittelemaan, että kansalle tarjottaisiin rahan sijaan aikaa ja hillittömän kasvun sijaan hallittua rauhoittumista. Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän. … Keskeistä olisi pyrkimys maltilliseen deflaatioon. Miten rohkaisemme toisiamme rauhoittumaan? Ehkä pieni tottelemattomuus auttaa alkuun.”

Eikä pelkästään sirkushuveja, vaan kammottavien eläkepäivien lisäksi myös muita kauhukuvia on historian aikana viritelty ihmisten saattamiseksi talouselämän ruotuun: ”Orjanomistaja Thomas Jefferson totesi, että herrasmies ei tee töitä, jos saa muut tekemään työtä puolestaan. Jo varhain kuitenkin huomattiin, että sisäinen pakko on ulkoista tehokkaampi. Sen saa aikaan, kun omien valtapyyteiden peitoksi kehittää pelkoon ja kateuteen vetoavan peitetarinan. Keskiajalla kun kuolema oli alituisesti läsnä, oli helppo pelotella helvetin tulella. Anna kirkonmiehille kymmenys niin pelastut. Teollistumisen myötä varallisuuden kasvaessa naapurista jälkeen jääminen alkoi hirvittää, kannata siis tasa-arvoa. Vuosisadan alkupuolella suurin uhkakuva oli ihmiskunnan geneettinen rappeutuminen. Sen katsottiin johtuvan siitä, että hyvinvointi salli huonomman geneettisen materiaalin jäävän henkiin ja lisääntyvän. Maailma hukkuisi, ei paskan eikä radioaktiivisiin päästöihin, vaan roskaväkeen. Älymystön etujoukko, sittemmin hyvinvointivaltion arkkitehteinä ja nobelisteina tunnetut Gunnar ja Alva Myhrdal olivat perustamassa rotuhygienian instituutteja steriloimaan vajaaälyisiä naisia. Ajattelutavan poliittinen huipentuma oli Hitler ja Holocaust. Hyvinvointivaltion suunnitelmataloudessa sosiaalitädin ja poliitikon tulee viisaudessaan päättää, miten yli puolet kansantulosta käytetään, koska tietävät paremmin kuin tuottajat ja kuluttajat. Toisessa päässä ovat markkinatalouden edustajat.” (Paul Lillrank, Talouselämä 21/1999)

Työ teknosysteemin leivissä ja elämä persoonattomien virastojen ja tympeiden virkanaisten kortistossa ajaa ihmisen ahtaalle. Vapauttaan voi toteuttaa enää julkisesti ostoparatiiseissa, joissa shoppailu kiihdyttää tuhoisaa kehitystä edelleen.


5. "Jokainen on oman onnensa seppä"

Mentaliteetti – jokainen on oman onnensa seppä – vähentää solidaarisuutta ja mobilisoi ihmisen huonoja ominaisuuksia. Nykyään ihmisten on sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin, he eivät saa itse olla niitä suunnittelemassa. Sanotaan, että ihmisten on otetta itse vastuu, mikä ei tarkoita muuta kuin että meidän on sopeuduttava hyvin toimeentulevien (eliitin) tapoihin tai rahoituslaitosten määräyksiin. Jokaisen on toimittava yksilönä, ei ryhmänä. Myös epäonnistuminen on kannettava yksin. Olen itse vastuussa siitä, että en menesty.

Taloudelliset mekanismit eivät Sipilän mukaan edellytä, että lopputuotteena syntyy inhimillistä hyötyä tai edes käyttöarvoa. Yhteiskunnan rakenteet suosivat egoistista käyttäytymistä ja välinpitämättömyyttä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä kohtaan. "Milloin suomalaiset ovat tarpeeksi varakkaita ja milloin tulee aika, jolloin on varaa ajatella taloutta muutenkin kuin kansallisesti – rehellisesti kansainvälisenä projektina." (Sipilä, Sosiaalipolitiikan tulevaisuus, Tammi 1985)


6. Yksityistäminen ja sosiaalietujen poistaminen

Neoliberaalin ideologian edustajat ovat käyttäneet väärin markkinatalouden voittoa kommunismista. He vähättelevät valtion sosiaalista vastuuta. Työntekijöillä ja työnantajilla ei ole enää sitä tunnetta, että he istuvat samassa pöydässä. Niinpä neoliberalismi on enemmänkin feodalistinen kuin liberaalinen järjestelmä. Talouseliitti on keskittynyt ulkomaankauppaan, kasvuun ja pääomamarkkinoihin. Kaikkialla noudatetaan heidän ideologiaansa. Sosiaalisia palveluja vähennetään. Rahoitusteollisuuden ja viennin edut ovat tärkeimpiä. Talouseliitti osaa tulla toimeen tiedotusvälineiden kanssa. Heillä on vain yksi ongelma: he ovat vähemmistössä. He voivat säilyttää valta-asemansa vain manipuloimalla keskiluokkaa. Heidän ei tarvitse edes mainostaa, vaan he voivat vaikuttaa muilla tavoin. Gallupitkin on niin muotoiltu, että niistä voi tulla vain yksi tulos. (Albrecht Muller: Unsere Eliten – Eine Gefahr fur die Demokratie, Blätter fur deutsche und internationale Politik 4/2006)

Koko yhteiskunta on ekonomisoitunut. Massiivinen yksityistäminen tapahtuu kommunikaatiossa, liikenteessä, terveydenhoidossa, jopa vankiloita yksityistetään. Kouluista on tullut survival of the fittest – paikkoja ja sosiaalisessa elämässä vallitsee kilpailutus. Pääomalle on saatava tuottoa.

Miksi enemmistö sietää tämmöistä tilannetta? Tähän voidaan yrittää vastata esimerkiksi diskurssianalyysin avulla. Miten määrätyt merkitykset ja identifiointimallit valloittavat yhteiskuntaa, alkavat määrätä jopa sosiaalista habitusta ja ohjata käytöstä. Vallankumouksia ei tehdä enää valtaamalla parlamenttitaloja ja tehtaita, vaan antamalla sanoille merkitys.

Työntekijöiden asema on ratkaisevasti muuttunut sitten fordismin aikoihin. Ei ole varsinaisesti ketään joka määrää ja kontrolloi. Työntekijän on itse määriteltävä työnsä. Hänen on toimittava itse itsensä työnjohtaja ja toimittava tehokkaasti.




Miten globalisaatio vaikuttaa ihmiseen itseensä?


Porvarillisen ajan alussa, esim. Ranskan vallankumouksen arkkitehti Robespierre toivoi ihmisestä ”luonnon mestarikappaletta”, joka luonnostaan, refleksin omaisesti, tietää sisällään, mikä on oikein.
George Henrik von Wrightin mukaan ihmisen tulee sopeutua luonnon kiertokulkuun ja biologisiin prosesseihin, purkaa raskaat byrokraattiset rakenteet ja vapauttaa itsensä luontevaan yhteiseloon kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. (Minervan pöllö 1993)

Mutta yhteiskunnan sosialisointi alkaa jo ydinperheessä. Lapsen on opittava yhteiskunnan tavat. Rakenteellista väkivaltaa on opittava pitämään kaikista ratkaisuista parhaimpana. Ihmisen on jaksettava jatkaa järjettömästä elämäntilanteestaan huolimatta, ei näkyvän tyrannian pelossa, vaan hänellä on sisäinen pakkokone (Norbert Elias).

Kapitalistinen tuotantotapa alkoi vaatia uudenlaista sosiaalista integraatiota, koska jatkuva kontrolli ja massiivinen pakko ulkopuolelta ei ollut enää mahdollinen. Miten ihmiset saadaan toimimaan niin, että he tekevät työtä ilman pakkoa ja antavat viedä valmistamansa tuotteet pois? Olisihan tullut liian kalliiksi asettaa poliisi vahtimaan jokaista työntekijää. Piti opettaa sisäistämään poliisi ja vedota omaantuntoon. Psykoanalyysissä tuota ulkopuolisen pakon sisäistämistä nimettiin yliminäksi. Lapsi tottelee aluksi rangaistuksen pelossa, mutta myöhemmin hän identifioi itsensä vanhempiinsa. Yliminä suhtautuu samalla lailla muihinkin auktoriteetteihin. (Eisenberg Götz 2002)

"Auktoritaarisesti kasvatettu ihminen on taipuvainen säästämään ja tekemään rutiininomaisia asioita, joita tarvittiin vielä 1950-luvulle saakka. Kun tavaroita alettiin valmistaa massoittain ja teollisuus muuttui, tarvitsi se ihmisiä, joilla on kuluttamisen himo, ja jotka ovat valmiita muuttamaan paikkakuntaa ja oppimaan uusia ammatteja. Ihmisestä joka viihtyi kotiseudullaan oli muokattava liikkuva niin, että hän on valmis luopumaan sekä kotiseudustaan että läheisistään. Nykyään ihmisestä tulee automaattisesti ulkopuolinen, jos hän pitää kiinni turvallisesta ympäristöstään ja ihmissuhteista. Se mitä ennen hoidettiin narsismina ja rajatapauksena, on osoitus uudesta aikakaudesta." (Eisenberg Götz 2002)

"Hirveintä ei ole, että meitä ympäröivät jätteet. vaan että meistä itsestämme tehdään jätettä" (Jean Baudrillard 1995). Ihmisiä ei käytetä enää hyväksi niin kuin työläisiä aikanaan. Meitä ei tarvita ollenkaan. Mitä sitten kun yhä useampi nuori kääntää oman jätekasansa vihaksi ja raivoksi? Kun taloudellinen valta valuu anonymiteettiin, kenelle tänä päivänä voi enää osoittaa mieltään? Kukaan ei näytä päättävän kohtalostamme, mutta meidän on kuitenkin vaellettava tarkoin merkittyä tietä. Voimme suojella itseämme vain sitoutumatta mihinkään. Ihmisten tulee katkaista kahleet, vaikka ne olisi kullattu. (Eisenberg Götz 2002)

Ne yhteiskunnat, jotka eivät pysty oppimaan, reagoivat väkivaltaan lisäämällä poliisivoimia ja militarisoimalla sisäistä turvallisuutta. Ne eivät tartu väkivallan syihin, vaan uhraavat valtavia summia seurausten hoitamiseen.

Modernille tärkeitä käsitteitä ovat järki, rationaalisuus, vapaus ja edistys Modernisaatio on merkinnyt vapautumista perinteen, tradition paineesta. Anthony Gibbensin mukaan moderni on tarkoittanut kolmea merkittävää muutosta

a) aika ja paikka ovat erkaantuneet. Siihen liittyy ajan standardisointi, kirjoitustaidon leviäminen ja tiedon kulun globalisoituminen

b) perinteiset sosiaaliset järjestelmät ovat hajonneet ja eriytyneet. Ihmiset eivät rakenna elämänkaartansa enää suhteessa ydinperheeseen tai sukuun, vaan suhteessa omiin koulutus-, ura- ja perhesuunnitelmiinsa tai vaiheisiinsa. (1995)

Lothar Peter: Wozu noch Gesellschaftskritik? Blätter fur deutsche und internationale Politik 5/2006

Muller Albrecht: Unsere Eliten – Eine Gefahr fur die Demokratie, Blätter fur deutsche und internationale Politik 4/2006 Eliitti on vaaraksi demokratialle

Eisenberg Götz: Die Innenseite der Globalisierung, Uber die Ursachen von Wut und Hass, Aus Politik und Zeitgeschichte 44/2002



Pienen ihmisen aivopesu


Tampereen yliopiston professori Veikko Pietilä tutki elinaikanaan ideologioiden teoriaa (Berliinin ryhmä) ja hahmotti näin strukturaalista väkivaltaa. Ihminen kasvaa yhteiskuntaan, hänet yhteiskunnallistetaan kahdella tavalla: pystysuora yhteiskunnallistaminen tulee ulkoapäin ja on vieras. Vaakasuora yhteiskunnallistaminen perustuu kollektiiviseen itsemääräämiseen alhaalta päin. Se kehittyy ihmisen sisältä omaehtoisesti. Sama ilmiö voi toimia yhden luokan näkökulmasta kulttuurisena, toisen luokan näkökulmasta ideologisena.

Kun näin järjestäytynyt yhteiskunta törmää ongelmiin, joita se ei pysty ratkaisemaan, esim. vastakohtaisuudet jyrkentyvät niin, että niiden sovittaminen ei onnistu vaakasuoraan yhteiskunnan omassa piirissä, alkaa syntyä yhteiskunnan yläpuolelle nousevia mahteja, jotka organisoivat muutosta ylhäältä päin, ideologisesti. Syntyy herruus ja sen pystysuora uusintamismuoto.

Ideologisen mahtiaseman syynä ovat siis sellaiset ongelmat, joita yhteiskunnan omassa piirissä ei kyetä ratkaisemaan.

Jos yhteiskunta turvautuu avoimeen pakkoon, ei se sinänsä ole ideologista. Ideologiseksi repressio muodostuu vasta kun toimintaa ja yhteiskunnallistumismuotoa pidetään yllä ilman avointa pakoa eli se saa ihmiset mukautumaan ikään kuin vapaaehtoisesti siihen. Subjekti saattaa merkitä aloitteiden tekijää, joka vastaa teoistaan, mutta myös alistettua olentoa, joka antautuu korkeamman auktoriteetin alaisuuteen, ja jolta näin riistetään kaikki muu vapaus paitsi se, että hän vapaasti hyväksyy alistumisensa. Ideologiseksi subjektiksi tulemisen ydin on kuvitteellinen, itse määrääminen vieraan määräysvallan vallitessa (Haug 1983).

Pystysuorassa yhteiskunnallistamismuodossa on kyse kuvitteellisesta itsemääräämisestä vieraan määräysvallan alaisena. Ideologia ei marssi omasta voimastaan yksilön sisään, vaan tämän on itse tuotettava itsensä ideologian mukaiseksi. Ihminen joka luo itsensä tietyn ideologian tarjoamista aineksista ja sen tarjoamia malleja jäljitellen, tekee itsestään ideologisen subjektin. Päätepisteenä on ihmisten omaehtoinen yhteiskunnaksi järjestyminen. Ideologinen subjektius muodostuu, kun ihmisen psyyke kehittyy niin, että hän asettaa omat tavoitteensa annettujen rajojen puitteisiin. Tätä prosessia edesauttaa, jos ihminen ei ymmärrä, mitä merkitsee alitajunta tai tiedostamaton.

Jos yhteiskunnassa tuetaan erikoistumista, lisääntyy luokkajako vääjäämättömästi. Pitkälle erikoistunut yhteiskunta hajoaaa, jos siellä ei käytetä ideologisia eli repressiivisiä toimenpiteitä.

Ongelmien ratkaisu vaatii monimutkaisen vyyhdin. Esimerkiksi tavaroiden vaihto markkinoilla olisi äärettömän hankalaa, ellei olisi yleispätevää vastiketta, rahaa. Sen avulla kaikille tavaroille voidaan ilmaista arvo. Raha ratkaisee markkinoiden ongelman. Markkinoita ei voi syntyä ilman rahaa. Kauppiaat ja ostajat tiedostavat enintään tavaran osto- ja myyntihinnan, jokapäiväisen ongelman, mutta eivät sitä kokonaisuutta, josta nuo ongelmat ovat osia.

Matti Sarmela (Johdatus yhteiseen kulttuuriantropologian, 1972) täsmentää Pietilän ajatuksia yksilöön vaikuttamisesta: ”Opitut käyttäytymismallit vaikuttavat koko ihmisen sensoriseen vastauspohjaan. Ihminen sosiaalistuu tiettyyn systeemiin, kulttuuriin, ja ehdollistaa tällaisen järjestelmän modaaliset käyttäytymismallit. Jos yhteisössä (tai tietyn kulttuurin kehitysvaiheessa) riippuvia rintoja, suuria jalkoja tai pyöreää takamusta pidetään seksuaalisesti kiihottavina naisellisina ominaisuuksin, tällaisessa yhteisössä miehet todella kokevat ne seksuaalikiihokkeina, stimulaatioina ja sukupuolisesti voimakkaampina ärsykkeinä kuin muunlaiset ruumin muodot. Jos yhteisössä homoseksuaalisia kontakteja pidetään erään sukupuolivietin tyydyttämismahdollisuutena, suurin osa yhteisön jäsenistä kokee nämä suhteet sukupuolisesti miellyttävinä ja luonnollisina. Jos tytöille opetetaan sukupuolikokemusten tärkeyttä, aktiivisuutta sukupuolikumppanien etsimisessä jne., he myös seuraavat näitä käyttäytymismalleja osoittamatta kainoutta, siveyttä tai passiivisuutta, mitä joinakin kausina eurooppalaisen seksin historiassa on pidetty naisille luonteenomaisina. Sosiaalistamisprosessin vaikutus ei ulotu vain seksuaalikäyttäytymiseen tai siihen, mitä pidetään moraalisesti oikeana tai vääränä. Antropologit korostavat, että ihminen on joustava ja mitä erilaisimpiin sosiaalisiin järjestelmiin sopeutuva olento, jonka persoonallisuuden modifioi ympäristö, yhteisö tai ryhmät, joihin hän kuuluu.... Selektiivisen sosiaalistamisprosessin tuloksena eri kulttuureissa on erilaisia standardipersoonallisuuksia, jotka ovat sisäistäneet omaksumansa arvot, normit ja asenteet ja etnosentrisesti pitävät niitä eettiseltä ja moraaliselta kannalta ainoina, oikeina ja luonnollisina."

Prof Antti Eskola hs 11.6.1998 (Irma Stenbäck): Kuuskymmenluvun uusvasemmistolaisuutta Eskola pitää epämääräisenä radikalismina. Tämän päivän Suomessa radikalismilla on kettutyttöjen kasvot. Kettutytöt, luonnonsuojelijat ja muut vähemmistöt edustavat Eskolalle markkinatalouden vastarintaa... Hyvinvoinnin keskellä Eskola voi usein huonosti. Hän käyttää tunnelmastaan metaforaa miehitetty maa. Kuka meidät miehittää? ”Jos olisin ärtyisällä tuulella, vastaisin että kansainvälinen rosvojoukko. Olennaista on, että meidät miehittää järjestelmä, jossa ei ole isänmaata. Kyse ei ole EU:sta vaan kansainvälisestä kapitalismista, markkinataloudesta ja globalisaatiosta.


Yksinäinen ihminen


Ulrich Beck
: Järkyttävä individualisaatio

Blätter für deutsche und internationale Politik, Heft 5/2007
Vapaasti suomennettu Beckin puheesta myönnettäessä Richard Sennettille Hegelin palkintoa.


Koska Sennett ei ole vain sosiologi, herättää hän niissä jotka ovat ”vain sosiologeja” kateutta ja vihaa. Martin Heideggerin sanoin: "Hänen kaltaisensa osaavat tehdä eron opetetun ja itse ajatellun välillä ja opetettu on heille melko yhdentekevää."

Sennett opettaa, että arkipäivä ei ole akateeminen tutkimuskohde, vaan tutkimuskohde ajatteleville ihmisille. Koska perinteitä ei enää ole ja ihmisten kokemukset pirstaloituvat, on arkipäivän tutkiminen yhä tärkeämpää. Mutta tutkijat saattavat joutua hankaluuksiin ja jopa ”akateemisen ajattelun intellektuaaliseen umpikujaan” tutkiessaan heille itselleen vieraaksi tullutta arkipäivää.

Onko Sennett nostalginen vasemmistolainen, joka pohtii individualisaation murheellisuutta ja esittää ratkaisuksi persoonattomaan ja anonyymiseen välinpitämättömyyteen vahvempaa suhdetta sukuun, luokkaan, naapuristoon ja kylämäisen elämän elpymistä?



Mitä on individualisaatio?


Väärinkäsitysten vähentämiseksi on tehtävä tarkkaa käsiteanalyysia. Individualisaatio ei tarkoita Thatcherin ja Bushin markkinayksilöllisyyttä. Ei myöskään valistusajan eettistä ja altruistista yksilöllisyyttä, joka loihti normatiivisia ihannekuvia, joilla säädeltiin yhteiskunnallisia ristiriitoja. Samoin Lutherin ja Calvinin reformaation ohjelmat pyrkivät asettamaan rajat ihmisen käyttäytymiselle. Samoin filosofisen ja uskonnollisen ”autonomisen yksilöllisyyden” ja nykyisen individualisoidun ihmisen dynamiikan välillä on suuri ero.

Käsite individuum tarkoittaa jakamatonta, mutta nykyisessä merkityksessä se tarkoittaa fleksiibeliä (mukautuvaa) ihmistä, biograafista fragmentoitumista. Ihmisillä on monta identiteettiä. Mutta nykyisestä postmodernista yksilöllisyydestä ei voi paljon iloita, sillä yksilöllinen elämä ei tarkoitakaan, että ihminen voisi liikkua vapaasti, määrätä itse tekemisistään, omistautua kokonaan itselleen ja itse toivomaansa omaan elämään. Pirstaloitumisen dynamiikka onkin itse asiassa tapa sosialisoida ihminen. Ihmisten täytyy elää yksilöityä elämäänsä sellaisissa olosuhteissa, joihin he eivät kuitenkaan itse voi vaikuttaa. Elämä riippuu siitä, muuttaako työpaikkani toiseen maahan, miten ilmastonmuutos vaikuttaa bensiinin hintaan ja liikenneyhteyksiin, miten työttömyyskorvaus kehittyy, miten päivähoidon maksut kasvavat. Joskus yksilöllinen elämä kaatuu siihen, että isoäiti kuolee.

Emile Durkheim käyttää sanaa poikkeava yksilöllisyys. Kun yksi historiallinen jakso loppuu ja uusi alkaa, syntyy liikehdintää, jota voidaan aluksi pitää poikkeavana ylimenokautena. Kun säätyluokkayhteiskunta hajosi, kärsittiin juurettomuudesta kunnes teollinen modernisaatio otti normatiivisen aseman ja klassinen valistusyksilöllisyys muuttui Hegelin sanoin rutiiniksi. Ranskan vallankumouksen aatteet jähmettyivät institutionaaliseen yksilöllisyyteen, jota määrittivät omistaminen, sopimukset, porvarillinen perhe ja yhteiskunta. Tällä hetkellä elämme myös poikkeuksellista ylimenokautta, joka on vähitellen muokkautumassa uudistetuksi sosiaalivaltioksi, uudeksi perheyhteisöksi, uudeksi kyläyhteisöksi tai ehkä uudeksi eri luokkien solidaarisuudeksi.



Mahdottomuus suunnitella elämäänsä


Yksilöllistäminen ei siis tarkoita kriisiä eikä ylimenokautta evolutionäärisessä tai vallankumouksellisessa prosessissa. Kun yksilöllistäminen saavuttaa huippunsa, syntyy kaaos. Epävarmuus ei kuulu siihen poikkeuksena vaan sääntönä. Peruskysymys kuuluu: miten varaudun odottamattomaan? Miten suunnittelen suunnittelemattoman? Kaikkeen liittyy riskejä ja vaarallista vapautta. Yksilöllisyys tarkoittaa sitoutumattomuutta ilman uutta sitoutumista. Avautumista ilman sulkeutumista.

Sennett puhuu surullisena intimiteetin tyranniasta. Valtion kansalaisilla ei ole enää yhteistä taustaa, vaan he tapaavat toisensa kulttuurisesti erilaisina ja yrittävät organisoitua samanlaisina.

Kun Aristoteles vielä määritteli ihmisen zoon politikon, politiikka on osa ihmistä, sanoo Sennet, että politiikka ei ole ihmisessä vaan ihmisten välissä. Erilaiset ihmiset yrittävät löytää yhteisen käyttäytymisympäristön.

Ensimmäisen modernin aikana yhteiskunnassa vallitsivat selvät struktuurit ja vastakkainasettelut, se oli lineaarinen, vastakohdat olivat tasapainossa ja vain ulkoiset ryhmät saattoivat muuttaa tasapainoa. Mutta toisen aallon modernisaation refleksiivinen yksilöllistäminen ei ole lineaarista. Yksilöityminen aiheuttaa suunnittelemattomia sivuvaikutuksia teollisuusyhteiskunnan perinteisissä malleissa kuten miehen ja naisen roolissa perheessä.

Käsite refleksio kuuluu tietoisuuden filosofiaan pohdittaessa ensimmäisen modernisaation ongelmia. Se tarkoittaa Itseä, Descartin meditaatiota ”cogito ergo sum”. Kant puhuu arvostelukyvyn subjektista ja Habermas ihanteellisen keskustelutilanteen subjektista, henkilöstä. Koska nykytilanteessa ihminen ei ole enää lineaarinen, ei häntä voi määritellä ”ajattelen, olen siis olemassa” vaan ”minä olen minä”. Edellinen tarkoittaa molempia - itseä ja tiedon muotoa, jonka avulla voi selittää tilanteen. Minä olen -lauseessa minä liittyy paremminkin refleksiin ja refleksit ovat umpimähkäisiä ja välittömiä. Niitä ei edellä mikään reflektio, tuumailu. Ne kuuluvat maailmaan, jossa ei ole rajoja, suojia eikä ennakointia, vain tarve tehdä nopeita päätöksiä.

Yksilöityminen tarkoittaa kyllä sitä, että voi valita tilanteissa, joissa aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut valinnan mahdollisuutta. Nykyihminen möyhii valintojen edessä, jotka eivät todellisuudessa ole valintoja vaan refleksejä. Toinen moderni on pistänyt ihmisen ottamaan etäisyyttä itsestään. Hänellä ei ole mahdollisuutta kehittää lineaarista elämää. Hän elää kuten trapetsitaiteilija. Sirkusteltan narulla avioeron, työnmenettämisen ja itsekehun välissä. Hänellä ei ole aikaa eikä paikkaa pohdintaan. Hänen on lakkaamatta improvisoitava, yhdisteltävä, luotava verkostoja, muodostettava liittoutumia, tehtävä sopimuksia selvitäkseen välttämättömästä, esim. kun on kyse lapsen viemisestä päiväkotiin. Kaikki näyttää olevan lähellä luhistumista. Jokaisen on pakko elää riskiyhteiskunnassa, elinmahdollisuus ja tieto on yhä epävarmempaa – oli sitten kyse illallispöydän elintarvikkeista, lentoturvallisuudesta, eläkkeestä, yliopistosta, EU:sta, rauhasta, Lähi-idästä. Hetkellisyys vaatii refleksiä, ei pohdintaa. Kaikki tuntuu heti iholla, etäisyydet katoavat ja päätökset on tehtävä välittömästi. Poikkeustilanteesta on banaalilla tavalla tullut normaalitila.



Ihminen syyttää itseään

Seurauksena ei suinkaan ole subjektin katoaminen tai yleinen järjettömyys. Päinvastoin, yksilö voi vastata vain refleksinomaisesti, kompensoida sen mitä yhteiskunnassa on hävinnyt. Palasiksi pilkottu ihminen nostetaan vielä vastuullisen kansalaisen pallille. Vaikka ihmisillä on yhä enemmän tietoa, lisätieto ei enää auta – parempi tieto jopa lisää epävarmuutta. Vaihtoehtoja on yhä enemmän, mitään ei voi sulkea pois ja kaikkeen on varauduttava.

Individualisaatio tarkoittaa myös sitä, että ihminen itse ottaa vastuun kaikesta. Jos jotain menee elämässä pieleen ei syynä ole valtiovalta, vaan minä itse. Individualisaatio on juuri siksi järkyttävää, että valta nähdään emansipaation edistäjänä. Kun ensimmäisessä modernisaatiossa turvaa toivat perhe, työpaikka ja valtio, on nyt tapahtunut insourcing – ihmisen on luotettava itseensä. Kansallisvaltio, hyvinvointivaltio, hierarkkiset järjestelmät, ydinperheet ja keskusjohtoiset ammattiliitot ovat menettäneet merkitystään ja monet asiat ihminen pystyy ratkaisemaan vain itse tai ne pystytään ratkaisemaan vain globaalisti.

Koska yritykset ovat lyhytikäisiä, eivät myöskään työntekijät pysty pitkäjänteiseen elämän suunnitteluun. Valtion määräyksiä ja etuuksia muutetaan jatkuvasti ja myös pienellä varoitusajalla. Työtä tehdään tiimeissä ja tulokset on nähtävä pikaisesti, on totuttava pikaruokaan, nyt myös pikatyökapitalismiin. Kansalaiset on saatava sisäistämään epävarmuus ja siksi poliittisessa retoriikassa käytetään sanoja kuten omavastuun lisääminen, koulutusmahdollisuuksien parantaminen ja perhearvojen elvytys. Joustava kapitalismi pakottaa ihmiset passiivisiksi: Olen vastuussa siitä mitä minulle tapahtuu, vaikka en mahda mitään sille, mitä minulle tapahtuu.

Sennett puhuu pluralistisesta monokulttuurista. Mutta rinnalla elää myös vastustus - se voi olla vain epävirallista kansalaisliikehdintää. Valtion tilalle kehittyy pienimuotoinen kodikkuus.

Ulrich Beck määritelmässä moderni refleksiivisyysteoria tiivistyy seuraavasti: mitä pidemmälle modernisaatioprosessi etenee sitä enemmän teollisen yhteiskunnan perusteita kulutetaan, uhataan ja muutetaan. Refleksiivinen muutos tapahtuu suunnittelematta ja varkain... sokeaa reagoimista pakon edessä. Beckin mukaan riskiyhteiskunnan syntyä ei haluta, vaan se on odottamaton, mutta samalla automattinen seuraus teollisen yhteiskunnan toimintalogiikasta, joka on kuuro ja sokea niille vaikutuksille, joita se aiheuttaa. Uudelleenmäärittely ei voi tapahtua tieteen avulla, koska tieteen asema on murtunut.

Beck on kehitellyt toimintaohjelmia riskiyhteiskuntaa varten erityisesti poleemisessa kirjassaan Gegengifte 1988. Siinä hän nostaa esille kysymykset organisoidusta vastuuttomuudesta, riskien todistustaakasta ja määrittelyvallasta sekä tieteen, ay-liikkeen ja politiikan muiden muotojen roolista ekologisten vaarojen käsittelyssä. Beckin keskeisen toimintaohjelman voi pelkistää käsitteeseen pelisääntöjen muuntaminen. Asiantuntijoihin ja viranomaisiin luottaminen on lopetettava, osallistumisoikeus asioiden käsittelyyn on laajennettava pienestä asiantuntijapiiristä asian kannalta relevantteihin ihmisiin, on kehitettävä erityyppisiä neuvottelu- ja sovitteluinstituutioita. Tarvitaan neuvotteleva valtio. Näin Beck tunnustaa lukevansa vielä valtioinstituution mahdollisuuksiin refleksiivisen modernisaation aikakaudella. Hän kuitenkin tarkentaa, ettei neuvotteleva valtio tarkoita konsensusautomaatiota, vaan enemminkin uutta organisoitumisen ja keskustelun tapaa.