Juridinen konteksti

 

5.4. Juridinen konteksti

5.4.1. Sosialistinen oikeus ja kansainvälinen oikeus

Neuvostolaiset rauhanomaista rinnakkainoloa tulkitsevat juristit ovat joutuneet vastakkain sekä kielen sisäisten ongelmien että ideologian aiheuttamien ristiriitaisuuksien kanssa.

"Kieli ja laki liittyvät erityisen läheisesti toisiinsa, koska lakia ei ole olemassa ilman kieltä. Arkikielen ja juridisen ammattikielen tulisi muistuttaa toisiaan, koska ihmisten on ymmärrettävä mitä lakipykälät sanovat." (Dieckmann 1969, s. 89)

Semantiikka ei Dieckmannin mielestä kuitenkaan ole paras apuväline lakikielen ymmärtämiseksi. Hänen mukaansa semantikko vastaa kysymykseen, onko sanaa käytetty niin, että kuulija ymmärtää mitä puhuja tarkoittaa. Juristin täytyy sen sijaan tehdä päätöksensä sen mukaan, vastaako tulkinta lainsäätäjän tarkoitusta. Hänen on huomioitava "lain henki ja makrokonteksti" (Dieckmann 1969, s. 91). Myös Baldingerin mukaan juuri lakikielen hankaluutena on se, että sen on pystyttävä taiteilemaan tavallisen kielen ja erikoiskielen välillä. Todellisuuden ilmiöille on löydettävä selvä sanallinen ilmaisu. Juristien on pystyttävä tarkasti selvittämään antamansa määräykset tavallista kieltä käyttämällä:

"Kieliteorian kannalta tämä on mahdotonta ja kuitenkin lain mukaan rangaistus ja jopa syyllisyyden osoittaminen riippuu todellisuuden ilmaisemisesta sanoin. Milloin päivästä tulee yö, mikä on päivän ja hämärän raja? Aborttikeskustelussa on pyritty määrittelemään, milloin ihminen on ihminen." (Baldinger 1980, s. 42)

Tässä erottelussa rauhanomainen rinnakkainolo on erityisen ongelmallinen, koska se saa sanaliittona erilaisen merkityksen kuin käsitteenä. Rauhanomaisen rinnakkainolon leksikaalinen merkitys ja semanttinen merkitys ovat erilaisia. Kansainvälisessä laissa esitetään rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksenä leksikaalista määritelmää, sosialistisessa laissa puolustetaan rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksenä semanttista määritelmää. Tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisessä laissa rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa rauhaa ja rinnakkainoloa ja sosialistisessa laissa rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa "leniniläistä rauhanomaista rinnakkainoloa", rauhanomaisen rinnakkainolon idean (katso luku päämäärärationaalisuus 5.1.1.) ymmärtämistä.

Toinen rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen juridista tulkintaa vaikeuttava seikka on neuvostomarxilainen asennoituminen lakikieleen yleensä. Kenen oikeuksia laki ja lakikieli turvaavat? Sosialistinen oikeustiede väittää, että lakikieli tukee hallitsevan luokan valta-asemaa. Virtaako kansainvälisessä lakikokoelmassa "eurooppalainen veri"? (Tunkin 1974, s. 31)  Jos näin on, voiko Neuvostoliitto solmia pitäviä sopimuksia länsimaiden kanssa? Länsimaisten juristien mielestä lakikieli ei aja minkään puolueen asiaa, vaan sitä käytetään "puolueettomien - yhteiskunnallisten asioiden kuvaamiseen". Tämän mukaan maiden väliset taistelut johtuvat siitä, että sinänsä oikeudenmukaisia lain säädöksiä loukataan. Uskotaan, että laki on puolueiden ja hallitusten yläpuolella ja epäoikeudenmukaisuuksista kärsivien on vain pakotettava rikkaat ja mahtavat kunnioittamaan säädöksiä, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi.

Itäsaksalaisen Klausin mielestä lakia on aina tulkittu niin, että se koituu hallitsevan luokan hyödyksi. Klausin mielestä lainsäädökset ovat aina osoittaneet ideologiset valta-asemat:

"Lain kieli näyttää puolueettoman asialliselta vain siksi, että se on loogisesti etenevää ja selvästi muotoiltua. Käsitteet on jokseenkin selvästi määritelty ja määrättyjen tilanteiden arvioiminen perustuu yleisiin oikeudellisiin käsityksiin." (1971, s. 186).

Mutta todellisuudessa lain säädökset ovat Klausin mukaan yhtä poliittisia ja ideologisia kuin itse poliittisen käyttäytymisenkin säädökset. Lakikielen näennäisjohdonmukaisuus perustuu määräysmääritelmiin. Hallitsevan luokan valitsemat lakimiehet muotoilevat hänen mukaansa ne määritelmät, jotka muodostavat olakikielen perustan perustuslain muodossa. Heillä on myös valta tulkita oikeussäädöksiä erimielisyyksien sattuessa. Hänen mukaansa ei ole olemassa "oikeata lakia". Lakiasiat ovat valtakysymyksiä eli poliittisia, luokkien välisen taistelun kysymyksiä. Lain kieli on politiikan kieltä, vaikka se ei välttämättä olekaan poliittisen puheen kieltä.

Myös eräät länsimaiset tutkijat myöntävät, että kansainvälinen laki ajaa tietyn luokan etuja. Aronin mukaan harvoin kaikki osapuolet allekirjoittavat sopimuksia vapaaehtoisesti. Siksi sopimukset osoittavat vallitsevia voimasuhteita, "antavat siunauksen yhden voitolle ja muiden häviölle" (1981, s. 107). Erimielisyyksien sattuessa, esimerkiksi sodan syttyessä, syynä on joko sopimuksen erilainen tulkinta tai se, että toinen haluaa muuttaa sen määräyksiä (Aron 1981, 111). Erimielisyydet voivat johtua myös "positiivisen lain" ja ideologioiden tai filosofioiden välitasosta. Tästä tasoa kutsutaan Aronin mukaan puoliviralliseksi ("implicitly normative"). Toinen ongelma kansainvälisen lain suhteen on se, että valtioiden suhteiden pohjana on kunkin valtion suvereenisuus ja siksi valtion yläpuolella ei voi olla lakia. Aron pitää kansainvälistä oikeutta yleensä moraalisäännöksiin verrattavina ohjaavina määräyksinä. Kansainvälinen laki voi olla vain ohjaava, koska sen toteutuminen riippuu suvereenisista tahdoista ja se muodostuu itsenäisten valtioiden suhteista. Kansainvälinen laki on suostumista tehtäviin. Kansainvälinen laki pohjautuu valtion suvereenisuuteen, valtioiden välisiin sopimuksiin, mutta sen lisäksi on olemassa "ääneen lausumattomia" lain määritelmiä. Ne perustuvat ihmisten itsemääräämisoikeuteen, kansallisuuksien periaatteeseen, kollektiiviseen turvallisuuteen ja muihin yhtä epämääräisiin sanontoihin. Ne vaikuttavat taustavoimina lausuntoihin, jopa juristien tekemiin positiivisen lain tulkintoihin.

"Juridinen teoria, jopa enemmän kuin talousteoria, on tavallaan jo itsessään oppijärjestelmä. Se tuo esille juridisen todellisuuden, joka on samalla tulkinta, johon on vaikuttanut se mitä kukin kansainvälisellä lailla ymmärtää." (Aron 1981, s. 107)

Tunkinin mukaan lakien olemassaolo perustuu määrätyn tyyppisen yhteiskunnan olemassaoloon. Heimoyhteiskunnissa ei ollut lakikokoelmaa. Lakikokoelma syntyi vasta luokkayhteiskunnan seurauksena. Kansainvälinen laki ei syntynyt yhteiskunnan kasvamisen seurauksena vaan sen jakautumisen seurauksena. Luonnollinen seuraus tästä on, että Neuvostoliitto on sitoutunut seuraamaan vain määrättyjä kansainvälisen oikeuden lakeja, ei taantumuksellisia normeja:

"Neuvostoliitto pyrkii väsymättä tuomaan uusia edistyksellisiä periaatteita kansainvälisenlain normistoon niin, että se olisi yhä tehokkaampi vahvistaessaan kansainvälistä rauhaa ja kehitystä." (1974, s. 30)

Neuvostolaisista oikeusoppineista mm. Korovin edusti sitä kantaa, etteivät vastakkaista yhteiskuntajärjestystä edustavat valtiot voi päästä yhteisymmärrykseen mistään oikeusnormista. Hänen mielestään on olemassa kaksi kansainvälistä lakia, porvarillinen ja sosialistinen. Tilanne on sama kuin luokkasuhteissa kapitalistien ja työväenluokan välillä yksittäisissä maissa. Mutta Tunkin alkoi Butlerin mukaan tultuaan oikeudelliseksi neuvonantajaksi  vuonna 1952 vastustaa kapitalistisen ja sosialistisen oikeuden erottelua:

"Valtioiden väliset sopimukset perustuvat kansainväliseen oikeusnormistoon... Sellainen sopimus ei sovi yhteen sen teorian kanssa, että olisi olemassa kaksi kansainvälistä lakia, ... ja on ristiriidassa Neuvostoliiton kansainvälisen lakiteorian ja diplomaattisen käytännön kanssa." (Tunkin 1974, s. XIX )

Tunkinin mielestä Korovin on ymmärtänyt nimenomaan ideologian aseman väärin. Vaikka ideologiat ovat yhteen sovittamattomat, tämä ei estä valtioita sopimasta tietyistä käyttäytymissäännöistä ja ratkaisemasta yhteisiä ongelmia:

"Neuvostoliitto lähtee siitä, että on olemassa kansainvälinen laki joka on voimassa riippumatta maiden sosiaalisesta järjestelmästä." (Tunkin 1974, s. 34)  

 Kansainvälistä oikeutta käsittelevässä Neuvostoliiton tiedeakatemian oppikirjassa vuonna 1960 kansainvälinen oikeus määritellään rauhanomaisen rinnakkainolon oikeudeksi:

"Kansainvälinen oikeus on kaikkien niiden normien kokonaisuus, joissa määritellään valtioiden välisiä suhteita niiden taistelussa ja yhteistyössä. Se takaa niiden rauhanomaisen rinnakkainolon, tuo esille hallitsevien luokkien tahdon ja se hätätapauksessa toteutetaan pakolla." (sit. Meissner 1975, s. 58)

Sosialistisen ja kansainvälisen välistä suhdetta on Neuvostoliitossa selitelty useissa yhteyksissä. Räikeimmillään ristiriita esiintyy juuri rauhanomaisen rinnakkainolon ja sosialistisen internationalismin välisessä suhteessa. 30.10.1956 periaatejulistuksessa rauhanomaista rinnakkainoloa nimitetään sosialistisen internationalismin "demokraattiseksi puoleksi", joka on taas alisteinen "sosialistiselle puolelle". Vuodesta 1962 lähtien molempia periaatteita alettiin kuitenkin pitää yhä irrallisempina. Niiden yhdistämisen katsottiin antavan sellaisen kuvan, että "sosialistisissakin maissa olisi vielä jonkinlaista luokkataistelua" (Meissner 1975, s. 57). Tunkin on Meissnerin kanssa samaa mieltä: eri järjestelmien lakeja ei sosialistisissa maissa voi yhdistää. Lähes kaikilla oikeusperiaatteilla ja -normeilla on erilainen sisältö sosialismissa ja kapitalismissa. Sosialistiset maat noudattavat korkeampaa lakia. Tähän tulkintaan perustuu myös Brezhnevin oppi, jonka käsityksen mukaan sosialismi on yhteiskuntajärjestelmänä kapitalismin yläpuolella. Tunkinin mukaan nämä erot eivät kuitenkaan estä kansainvälisten sopimusten solmimista, koska sopimukset nojaavat universaaliin kansainväliseen lakiin, joka on käyttäytymisen säännöstö, normisto. Käyttäytymissääntö voi olla samanlainen molemmissa järjestelmissä, vaikka sen motiivit ja päämäärät ovat erilaisia. Oikeusnormit ovat kuitenkin erilaisia, koska niillä on eri tarkoitus eri yhteiskuntajärjestelmissä. Valtioilla on erilainen ideologinen ja filosofinen päämäärä. Käyttäytymissääntöjen samanlaisuus tekee mahdolliseksi rajoitetun yhteisen normiston. Kun valtiot sopivat, että tällainen käyttäytymissäännöstö on olemassa kansainvälisessä oikeudessa, ei niiden tarvitse olla samaa mieltä ideologisista eikä filosofisista kysymyksistä vaan niistä säännöistä, joiden mukaan valtiot käyttäytyvät (Hannikainen 1975, s. 21).

Tunkin pitää tärkeänä, että sosialististen maiden välisissä suhteissa toteutetaan "korkeampaa sosialistista lakia". Meissnerin selvityksen mukaan Tunkin perustelee tämän sillä, että "jos sosialististen maiden välisiä suhteita toteutetaan vain kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti, ei oteta huomioon näiden suhteiden toisenlaista luokkaluonnetta" (Meissner 1975, s. 57). Tällöin aletaan liukua puolueettomuuden linjalle ja joudutaan "porvarillisen normatismin suohon". Se tarkoittaa "sosialistisen leirin yhtenäisyyden loppumista ja heikompaa asemaa imperialismin hyökkäyksiä vastaan". Hänen mukaansa sosialismissa ei periaatteessa ole kyse enää tavallisesta demokraattisesta laista vaan täysin erilaisesta sosialistisesta lakiopista, joka kuuluu korkeampaan sosialistiseen lakiin. Tunkin : valittaa, että länsimaiset oikeustieteilijät eivät "huomaa", että

"Neuvostoliitto ja sosialistiset valtiot pyrkivät väsymättä esittämään uusia progressiivisia periaatteita kansainväliseen oikeuteen niin että siitä tulisi tehokkaampi väline rauhan vahvistamiseksi ja ystävällisten suhteiden kehittämiseksi tasavertaisuuden ja ihmisten itsemääräämisen perusteella" (Tunkin 1974, s. 30).

Mitä muita eroja on sosialistisessa ja kansainvälisessä laissa? Leninille oli tärkeä salaisten varaumien paljastaminen. Hän erotti 8.11.1917 sosialistisen ja porvarillisen oikeuden puheessaan siten, että sosialismissa "kaikki salaiset sopimukset ja julkisiin sopimuksiin tehdyt erityismääräykset on paljastettava". Varsinaisille sopimusteksteille Lenin ei antanut juuri arvoa: "Te tiedätte, mitä arvoa on alkaneiden kansainvälisten selkkausten oloissa sopimuksilla ja laeilla - niillä ei ole muuta kuin paperi palan arvo". Lait puolueettomuudesta ja rauhansopimuksista tullaan polkemaan jalkoihin "niin kauan kuin kapitalismi on olemassa" (Selostus ulkopolitiikassta14.5.1918, 36/331). Sodan luonteeseen eivät Leninin mukaan sopimukset vaikuta, koska "kapitalistiryhmät voivat hyvin usein sopia keskenään ilman mitään sopimuksiakin". Sopimusten merkitys on nähtävä "tarkoituksena yhdistää agitaattorien ja propagandistien toiminta" (31/389).

Klausin mielestä sosialististen valtioiden laki erottuu kapitalististen valtioiden laeista siinä, että se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja ymmärrettävä myös tavallisille kansalaisille. Kapitalistinen laki perustuu monimerkityksisiin sanoihin (1971, s. 184).

Esipuheessaan Tunkinin kirjaan Theory of International Law, hän kuvaa valaisevasti kansainväliselle oikeudelle annettua paikkaa neuvostoyhteiskunnassa. Neuvostolaiset kansainväliset lakimiehet ovat hänen mukaansa sääntöjä etsiviä sekä taipuvaisia pitkiin määritelmiin ja keskusteluihin, mutta "lain luokkasidonnaisuudesta" huolimatta lakia kunnioittavia. He käyttävät usein sellaisia fraaseja ja käsitteitä, jotka kuulostavat länsimaisista propagandistisilta tai hämäräperäisiltä, "mutta ne kuuluvat osana syvälle juurtuneeseen keskustelutapaan vallankumouksellisen liikkeen piirissä". Puoluehistoria, ideologia ja suhtautuminen sosialistisiin ja ei-sosialistisiin maihin on Butlerin mukaan muovannut keskustelutyyliä. Kansainvälinen laki kuuluu osana suurempaan marxilais-leniniläiseen teoriaan, filosofiaan ja ideologiseen ajatusmaailmaan" (Tunkin 1974, s. XIV).

5.4.2. Kansainvälinen oikeus ja rauhanomainen rinnakkainolo

Neuvostoliitossa ensimmäinen rauhanomaisesta rinnakkainolosta tehty väitöskirja on kirjoitettu vuonna 1952 oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Zadoroznyi määrittelee kansainvälisen oikeuden, professori Korovia siteeraten, "sellaiseksi taisteluksi, joka toteuttaa rauhaa, vapautta ja kansojen riippumattomuutta (diss. 1952, s. 19). Kansainvälinen oikeus on niiden normien tutkimista, jotka määrittelevät "kahden järjestelmän välisen yhteistyön ja taistelun muodot" (diss. 1952, s. 21). Kansainvälisen oikeuden tunteminen on "eräs kahden järjestelmän välisen taistelun ja yhteistyön toteuttamisen muodoista, joka on nimenomaan tälle aikakaudelle tunnusomainen taistelumuoto". Zadoroznyi pitää kansainvälisen oikeuden toteutumista juuri rauhanomaisena rinnakkainolona. Tärkeitä kirjoituksia ymmärtämisen parantamiseksi ovat hänestä Stalinin kielitieteelliset kirjoitukset ja marxilainen kielitiede yleensä (diss. 1952, s. 21).

Juridisessa diskurssissa rauhanomainen rinnakkainolo saa kolme eri merkitystä. Yleisemmin neuvostoliittolaiset juristit tulkitsevat sen normaaliksi valtioiden väliseksi suhteeksi., joka kuitenkin on alisteinen sosialistiselle lainsäädännölle. Sopimusten yhteydessä se tulkitaan osoitukseksi Neuvostoliiton auktoriteetin kasvusta. Se tarkoittaa riitojen ratkaisemista ilman väkivaltaa.  Tähän perustuen Tunkin määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon seuraavasti:

"Eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden koeksistenssi tarkoittaa, että valtiot ovat olemassa yhtaikaa. Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa erästä koeksistenssin lajia. Jos kahden järjestelmän koeksistenssia ja taistelua pidetään lakina siirryttäessä kapitalismista sosialismiin, silloin rauhanomainen rinnakkainolo on välttämättömyys." (1974, s. 21)

Länsimaiset juristit ovat yrittäneet hahmottaa rauhanomaista rinnakkainoloa. Meissner on sitä mieltä, että rauhanomaisella rinnakkainololla on kaksi puolta - poliittis-ideologinen ja kansainvälis-oikeudellinen (1975, s. 46). Politologina Nygren erottaa toisistaan rauhanomaisen rinnakkainolon doktriinin ja rauhanomaisen rinnakkainolon oikeudelliset periaatteet. Jälkimmäiset ovat hänen mielestään "ainakin Hrushtshevin ja Brezhnevin aikana koskeneet kaikkien valtioiden välisiä suhteita" (1984, s. 58) Kansainvälisyys on hänen mukaansa vain rajoitettu osa rauhanomaisen rinnakkainolon doktriinista (1984, s. 62). Link vetoaa siihen, että vuodesta 1919 lähtien on pyritty erottamaan suhteet toisaalta valtioiden välillä, toisaalta kansojen ja työtätekevän väestön välillä. Niinpä rauhanomainen rinnakkainolo sosialistisen ja kapitalistisen valtion välillä ei ole missään tekemisissä '"neuvostokansan ja kapitalististen maiden työläisten kanssa! (Link 1975, s. 80). Neuvostojuristien mukaan kansainväliset suhteet ovat suhteita valtioiden välillä, mutta valtion ulkopolitiikan määrää hallitseva luokka. Siksi järjestelmien välinen taistelu vaikuttaa sosialistisen ja kapitalistisen valtionkin suhteisiin. Tämä "luokkataistelun" erityismuoto muodostuu ennen kaikkea siitä, että taistelu tulee esille myös valtioiden välisissä suhteissa, ei suoraan luokkien välisenä.

Jegorovin mukaan on olemassa sekä rauhanomaisen rinnakkainolon periaate kansainvälisen oikeuden periaatteena ä leniniläinen rinnakkainolon periaate. Edellinen on siinä mielessä laajempi käsite, että se koskee kaikkien valtioiden ystävällisiä suhteita yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta, mutta jälkimmäinen on laajempi sisällöltään. Siihen kuuluu "vastakohtien taistelu ja dialektinen yhtenäisyys (Jegorov 1972, s. 206).

Kansainvälisen oikeuden periaatteena rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa:
1. luopuminen väkivallankäytöstä

2. kansojen yhdenvertaisuus ja itsemääräämisoikeus

3. riitojen rauhanomainen ratkaisu

4. valtioiden suvereeninen tasa-arvo

5. sekaantumattomuus ja. yhteistyö

7. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan tunnollinen täyttäminen. (Jegorov 1972, s. 206)

Mutta leniniläisenä periaatteena rauhanomaisen rinnakkainolon tulkinta on huomattavasti laajempi ja ristiriitaisempi:

"Leniniläinen periaate sisältää toisaalta sodasta luopumisen kansainvälisten riitojen ratkaisuna, ratkaisun neuvotellen, taloudellisten, kulttuuristen ja tieteellisten suhteiden kehityksen tasavertaisuuden ja luottamuksen pohjalta, maa-alueen koskemattomuuden, suvereenisuuden ja sekaantumattomuuden. Toisaalta rauhanomainen rinnakkainolo vahvistaa sosialismia, kansainvälistä kommunistista ja työväenliikettä ja vapaustaisteluja. Se tarkoittaa sosialismin ja kapitalismin välistä sosiaalista ja taloudellista taistelua. Se edellyttää vastakkaisten yhteiskuntajärjestelmien selvittelyä, mutta sulkee sodat pois. Se on erityinen luokkataistelun muoto kansainvälisellä areenalla." (Jegorov 1972, s. 206)

Tunkinille "eri yhteiskuntajärjestelmiä edustavien valtioiden rauhanomainen rinnakkainolo" ei ole "periaate" vaan "suhde", joka "osoittaa ne lait, jotka vallitsevat sosialististen ja kapitalististen maiden välillä" ja perustuvat NKP:n ohjelmaan. Tunkin ei korosta Leninin vallankumousteoriaa rauhanomaisen rinnakkainolon perustana, kuten tehdään filosofisessa ja politologisessa kontekstissa. Tunkinin mielestä rauhanomainen rinnakkainolo juontaa juurensa rauhanjulistuksesta 8.11.1917, missä neuvostovaltio toi esille "kaksi erittäin tärkeää ja hedelmällistä aatetta: aggressiivisten sotien julistaminen rikolliseksi ja niiden kieltäminen". Julistus on pohja "kansainvälisten suhteiden rauhanomaiselle kehittymiselle". Tunkin pitää tärkeänä, että jo 4.3.1915, kun Venäjän sosiaalidemokraatit tapasivat Bernissä, päätettiin käyttää sotaa vain "niiden voittojen puolustamiseksi joita proletariaatti jo on saavuttanut porvareista" (1974, s. 15). Hänen mukaansa neuvostovaltio pyrki alusta alkaen luomaan "ei vain normaalit vaan hyvät suhteet" pääoman hallitsemiin maihin. "Neuvostovaltio ei edes silloin aikonut levittää kommunistista ideologiaa väkivallan keinoin" (Tunkin 1974, s. 17).

 

Ensimmäiset rauhanomaisen rinnakkainolon mukaiset sopimukset olivat Tunkinin mukaan Persian, Afganistanin ja Turkin kanssa solmittuja hyökkäämättömyys-sopimuksia vuonna 1921:

"Vaikka käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo ei mainittu näissä sopimuksissa, rauhanomaisen rinnakkainolon aate leimaa kuitenkin niitä alusta loppuun" (1974, s. 70).

Sopimuksista tuli hänen mukaansa "konkreettisia" muutama vuosi myöhemmin, kun niihin lisättiin vielä periaate puolueettomuudesta (1974, s. 19). Tunkinin teorian rauhanomaisesta rinnakkainolosta perusajatuksia ovat kompromissi ja yhteistyö:

"Eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon tärkein sisältö on yhteistyö
 ja sopimus" (Tunkin 1974, s. 47).

Tunkinin mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon periaate edellyttää myös muiden oikeudellisten normien toteutumista kuten hyökkäämättömyyden, sekaantumattomuuden ja kunnioituksen sekä velvoityrrn taloudelliseen ja kulttuuriseen yhteistyöhön (1974, s. 75).

Rauhaa ja itsemääräämisoikeutta Tunkin ei tarkastele samassa yhteydessä kuin rauhanomaista rinnakkainoloa. Neuvostoliitto käsittää hänen mukaansa rauhanomaisella rinnakkainololla "vähän enemmän kuin rauhaa ja sodan välttämistä" (1974, s. 44), koska rauhanomainen rinnakkainolo kieltää vain aseellisen kamppailun ja sallii rauhanomaisen kilpailun (1974, s. 37). Valtioiden välisiä suhteita on aina leimannut kamppailu, jonka juuret ovat yhteiskunnan luokkaristiriidoissa eli valtiot "perustuivat yksityisomaisuuteen ja siihen, että ihminen yritti käyttää hyödykseen toista ihmistä" (1974, s. 36). Tyypillistä opille on "kansainvälisen yhteistyön kehittyminen enemmän rauhan etuja ajavaksi ja uusien normien luominen kansainväliseen lakiin rauhanomaisen rinnakkainolon edistämänä" (1974, s. 48).

Kaikkein suurin ero Tunkinin juridisessa tulkinnassa historialliseen ja politologiseen tulkintaan verrattuna on hänen näkemyksensä järjestelmien tasa-arvoisuudesta:

"Periaatteeseen liittyvä tärkeä aspekti on kummankin järjestelmän tasa-arvoisuuden aate. Sosiaalisesta järjestelmästä riippumatta valtiot ovat olemassa tasavertaisesti toistensa vieressä." (Tunkin 1974, s. 74)

Tunkin myöntää, että ideologiset erimielisyydet leimaavat kansainvälistä oikeuttakin. Mutta "kaikki riippuu siitä, kuinka konkreettisesti kysymys ideologiasta otetaan esille". Tunkinin mukaan tärkeä on huomata, että Neuvostoliitto ei ole kieltäytynyt hyväksymästä muuta kuin "taantumuksellisen kansainvälisen oikeuden" (Tunkin 1974, s. 28). Taantumusta osoittavat Tunkinin mukaan sellaiset periaatteet, jotka "vahvistavat kansallista alistamista, siirtomaiden ryöstämistä ja imperialistien rosvousta" (1974, s. 29). "Oikeutetun" alistamisen on loputtava.  Tunkin vakuuttaa, että aikanaan jo "vastaperustettu neuvostovaltio hyväksyi kaikki demokraattiset kansainvälisen oikeuden määräykset" (1974, s. 29).

Kapitalistiset maat eivät Tunkinin mukaan aluksi hyväksyneet rauhanomaista rinnakkainoloa, koska "ne uskoivat voivansa vielä tuhota uuden järjestelmän" (1974, s. 19). Mutta ajan mittaan "Neuvostoliitto on voinut vaikuttaa siihen, että rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteesta on tullut osa kansainvälistä lakia ja yleisesti hyväksytty periaate" (Tunkin 1974, s. 18).

 

5.4.3.Pancha  Sila ja Bandungin konferenssi

Neuvostojuristien mukaan rauhanomainen rinnakkainolo muodostuu viidestä periaatteesta, joista neljä on mainittu jo vuonna 1945 hyväksytyssä YK:n peruskirjassa: suvereenisuus, hyökkäämättömyys, sekaantumattomuus, molemminpuolinen kunnioitus. Huomionarvoista on, että YK:n peruskirjassa mainittua periaatetta poliittisen, taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen toiminnan rauhanomaisen yhteistyön aktivoinnista ei Neuvostoliitossa liitetty käsitteeseen (Meissner 1975, s. 49). 

Kun Hrushtshev puhui 20. puoluekokouksessa "tunnetuista viidestä rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteesta", hän tarkoitti vuoden 1954 Intian ja Kiinan välistä Tiibetin sopimusta. Useimmissa neuvostoliittolaisissa lähteissä ei mainita Pansh Silaa ollenkaan, vaan rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä viitataan Indonesiassa pidettyyn Bandungin konferenssiin (Buchner 1977, s. 66). "Ne viisi periaatetta" kuuluivat alun perin Kiinan ja Intian välisen kauppasopimuksen johdantoon. Neuvostoliitossa niitä alettiin arvostaa yleensä suhteiden periaatteina. Intian ja Kiinan välinen sopimus saatiin aikaan, kun Intia yritti 1950-luvun puolivälissä saada hyväksyntää ajatukselleen positiivisesta neutraliteetista. Nehru loi hyvät suhteet sekä Kiinaan että Neuvostoliittoon. Samalla Pakistan jäi sopimusten ulkopuolelle ja liittyi SEATO:n. Kylmä sota näkyi muutenkin Intian ja Kiinan välisessä Kashmirin ongelmien ratkaisussa. Intia hyväksyi tosiasian, että Kiina oli vuonna 1950 vallannut Tiibetin ja oli nyt maan ulkopoliittinen edustaja (Grenville 1987, s. 260). Kiinan kansantasavallan kansanhallituksen keskuskomitea ja Intian tasavallan hallitus allekirjoittivat sopimuksen 29.4.1954. Sopimuksen mukaan maat pyrkivät kehittämään kauppaa ja kulttuurivaihtoa kiinalaisen Tiibetin alueen ja Intian välillä, helpottamaan pyhiinvaellusmatkoja sekä Kiinan ja Intian asukkaiden muuttoa. Sopimuksen esipuheessa korostettiin seuraavia periaatteita:

 

1. toisen maa-alueen ja suvereniteetin koskemattomuus

2. molemminpuolinen hyökkäämättömyys

3. toisen sisäisiin asioihin puuttumattomuus

4. tasavertaisuus ja molemminpuolinen etu

5. rauhanomainen rinnakkainolo. (Keesing's Contemporary Archives 1954, s. 13588)

 

Vetoaminen toisen alueen alueelliseen koskemattomuuteen tyydytti Intiaa, koska Kiina näin tunnusti Kiinan ja Intian välisen rajan nk. McMahon linjan (Keesing's Contemporary Archives 1954, s. 13588). Intia sai paremmat mahdollisuudet harjoittaa kauppaa, kun Kiinan tasavalta alkoi edustaa Tiibetiä. On esitetty, että koska Kiina loppujen lopuksi kuitenkin valtasi Tiibetin, tämä sopimus vaikutti osaltaan siihen, että YK:n sopimusteksteissä ei käytetä sanaliittoa rauhanomainen rinnakkainolo. Tilalle on asetettu sanat ystävälliset suhteet ja valtioiden välinen yhteistyö (Mayrzedt 1967, s. 43) Toinen syy YK:n käytäntöön on luonnollisesti, että käsitteellä kuvataan myös Neuvostoliiton pitkän tähtäimen päämääriä, "sosialismin vahvistamista ja kapitalistisissa maissa käytävää luokkataistelua", kuten Gromyko käsitteen määrittelee (1962, s. 121).

Chou En-lai vieraili Intiassa paluumatkallaan Geneven konferenssista kesällä 1954 ja tällöin annettiin Kiinan ja Intian julkilausuma. Siinä mainittiin, siis jo ennen 20. NKP:n puoluekokousta, useissa kohdin sanapari rauhanomainen rinnakkainolo. Nehru sanoi puheessaan 14.7.1954, että "jos nämä (Tiibetin) periaatteet voitaisiin hyväksyä laajemmaltikin, katoaisi sodan pelko ja kansojen välinen yhteistoiminta kehittyisi". Missään vaiheessa ei painotettu sosialismin edistymistä tai kapitalismin luhistumista. Nehrun mukaan kylläkin "maailmassa on nähtävissä eriytymistä, mutta myös merkkejä yhtenäisyydesta ja kasvavasta ykseydestä". Rauha on välttämätön. Nehrun mukaan rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti, että "jokainen maa seuraisi omaa politiikkaansa ja tekisi työtä omasta kohtalostaan käsin, oppien toinen toisistaan ja toimien yhdessä, mutta perustaen toimintansa omiin lähtökohtiinsa" (Keesing's Contemporary Archives 1954, s. 13661).

27.6.1954 Chou En-lai totesit, että Tiibetissä solmitun viiden periaatteen pohjalta maailman kaikki kansat voivat olla olemassa rauhassa (peacefully co-exist), ovat ne sitten suuria tai pieniä, vahvoja tai heikkoja, eikä sekään vaikuta, minkälainen sosiaalinen järjestelmä niillä on (Keesing's Contemporary Archives 1954, s. 13661). Kaikkien pitäisi voida valita oma järjestelmänsä. Hän vielä lisäsi: "Vallankumousta ei voi viedä maasta."

Kiinan ja Intian välisen Pancha Silan sopimuksen viisi periaatetta laajennettiin kymmeneksi afro-aasialaisen konferenssin julistuksessa 24.4.1955 Bandungissa. Konferenssiin osallistui 23 aasialaista ja 6 afrikkalaista valtiota. Neuvostolaiset eivät olleet "valkoisina" kutsuttujen listalla. Kuitenkin tiedettiin, että Neuvostoliitto tuki konferenssia, koska se toivoi siirtomaista puskurivyöhykettä, niin kutsuttua rauhan rajaa. Konferenssiin saapuneiden valtioiden edustajien kuvitelmat valtioiden välisistä suhteista olivat hyvinkin erilaisia. Kiinan pääministeri Chou En-lai toivoi kansallisia yhteisrintamia länsimaiden vastustamiseksi, Nehru taas sitoutumattomuutta ja Aasian ja Afrikan maiden yhteistyötä (Grenville 1987, s. 260).

Viite siitä, että jo tuolloin esiintyi epäilyjä sanaliiton rauhanomainen rinnakkainolo ja Neuvostoliiton käyttämän käsitteen merkityksestä, on Chou En-lain puheenvuoro konferenssissa 23.4. Chou En-lai sanoi, että jos julistuksessa sanan rinnakkainolo (co-existence) käyttöä vastustetaan, voitaisiin käyttää myös YK:n peruskirjan käsitettä elää yhdessä rauhassa (living together in peace) (Keesing's Contemporary Archives 1954, s. 141829). Samassa konferenssissa otettiin vertailuksi Winston Churchillin käyttämä käsite vahvuuteen perustuva rauha (peace through strength), joka osanottajilta näytti pahimmalta vaihtoehdolta.

Lopullisessa Bandungin julistuksessa ei käytettykään sanaa rauhanomainen rinnakkainolo. Riidat tulisi ratkaista rauhanomaisin keinoin neuvotteluilla tai oikeudellisilla päätöksillä ja "muilla osapuolten valitsemilla rauhanomaisilla menetelmillä, jotka ovat sopusoinnussa YK:n peruskirjan kanssa". Bandungin konferenssin 10 periaatetta ovat:

1. Ihmisen perusoikeuksien ja YK:n päämäärien ja periaatteiden kunnioittaminen

2. Kaikkien kansojen suvereniteetin ja maa-alueen koskemattomuuden kunnioittaminen

3. Kaikkien rotujen ja kansojen, olivat ne sitten pieniä tai suuria, kunnioittaminen

4. Hyökkäyksistä ja toisen maan sisäisiin asioihin puuttumisesta irtisanoutuminen

5. Jokaisen maan oikeus puolustaa itseään yksin tai YK:n peruskirjan mukaisesti kollektiivisesti

6. Luopuminen sellaisista kollektiivisista puolustusliitoista, jotka palvelevat yhtä suurvaltaa. Luopuminen painostuksen käyttämisestä toista kansaa kohtaan

7. Luopuminen aggressiivisista toimista, pelottelusta tai väkivallankäytöstä, jotka rikkoisivat toisen maa-alueen koskemattomuutta tai maan poliittista riippumattomuutta.

8. Kaikkien kansainvälisten kiistakysymysten ratkaiseminen rauhanomaisilla keinoilla, kuten neuvotteluilla, sovinnolla, välitystuomiolla ja laillisin sopimuksin oman valinnan mukaan yhteisymmärryksessä YK:n peruskirjan kanssa

9. Kaikkien edun ja yhteistyön edistäminen

10. Lain ja kansainvälisten velvollisuuksien kunnioittaminen (Keesing's Contemporary Archives 1955, s. 14184, Ahlberg 1962, s. 39)

Intian pääministeri vieraili Moskovassa muutamaa kuukautta myöhemmin (22.6.1955). Yhteisessä julkilausumassa suhteiden sanottiin perustuvan ystävyyteen ja avunantoon ja että näitä suhteita ohjaavat "seuraavat rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteet, jotka tunnetaan Pancha Silan -nimellä". Kunnioitus, hyökkäämättömyys, tasa-arvo ja rauhanomainen rinnakkainolo olivat samoja kuin alkuperäisessä Tiibetin sopimuksessa. Lisäyksenä ja täsmennyksenä oli kuitenkin Nehrun jo aikaisemmin painottama sitoutumattomuus, sekaantumattomuus toisen maan "taloudelliseen, poliittiseen tai ideologiseen luonteeseen" (Keesing's Contemporary Archives 1955, s. 14372). Jugoslavian vierailullaan Nehru oli määritellyt rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan "yhteistyöksi ja keskinäiseksi avunannoksi (6.6.1955).

Neuvostoliitossa rauhanomaisen rinnakkainolon sanotaan joskus perustuvan Leniniin, joissakin puheissa Tiibetin sopimuksiin ja joissakin Bandungin konferenssiin. Hrushtshev toi 20. puoluekokouksessa nämä periaatteet esille esitellessään "nykyistä kansainvälistä oikeutta". Tällä hän pyrki saavuttamaan myös välittäjätehtävän kehitysmaiden ongelmia ratkaistaessa, mutta ennen kaikkea osoittamaan Neuvostoliiton suosion kasvun. Hrushtshev puhui paljon uudenlaisen "rauhan vyöhykkeen" muotoutumisesta. Näihin rauhan voimiin kuuluu "sosialistisia ja ei-sosialistisia valtioita Euroopasta ja Aasiasta" (Puolueasiakirjat 7/97).

Pancha Silan viittä periaatetta on pidetty myös oikeustieteellisenä rauhanomaisena rinnakkainolona (Nygren 1984, s. 62), jolloin Pancha Silan periaatteet yhdessä rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden ja taloudellisen yhteistyön kanssa muodostavat varsinaisen rauhanomaisen rinnakkainolon. Puheessaan 20. puoluekokouksessa Hrushtshev toi esille toivomuksen "luottamuksen ja yhteistyön kasvusta eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden välillä niin kuin ne on mainittu tunnetussa Kiinan kansantasavallan ja Intian julistamassa sekä Bandung-konferenssin ja laajan kansainvälisen julkisuuden tukemassa viidessä periaatteessa". Sanoja luottamus ja yhteistyö ei sopimuksessa kuitenkaan mainittu. Puheessaan Hrushtshev luetteli seuraavat periaatteet:

1. kunnioitus alueellista koskemattomuutta kohtaan  
2. hyökkäämättömyys

3. sekaantumattomuus toisen maan sisäisiin asioihin 

4. tasapuolisuus ja molemminpuolinen etu

5. rauhanomainen rinnakkainolo ja taloudellinen yhteistyö (Puolueasiakirjat 7/98)

Vuoden 1961 puolueohjelmassa rauhanomaisen rinnakkainolon periaate oli saaneet perusteellisesti uuden muotoilin. Pancha Silaa sen paremmin kuin Bandung konferenssiakaan ei mainittu. Rajojen kunnioitus ei ollut enää ensi sijalla, vaan sodan vastustaminen. Rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiksi oli myös valittu uusia käsitteitä kuten ymmärrys ja luottamus. Uutta oli myös maininta kulttuurisuhteiden kehittämisestä:

1. luopuminen sodasta riitojen ratkaisemiseksi, ratkaisu neuvotteluilla

2. yhdenvertaisuus, ymmärrys ja luottamus valtioiden välillä, molempien etujen huomioonottaminen

3. sekaantumattomuus toisen maan sisäisiin asioihin, jokaisella maalla oikeus itse päättää asioistaan

4. suvereenisuus ja alueellinen koskemattomuus

5. taloudellisten ja kulttuurisuhteiden kehittäminen tasavertaisuuden ja molemminpuolisen edun nimissä

(Puolueasiakirjat 8/240)

Brezhnevin aikana puheissa käytettiin sekä Tiibetin että puolueohjelman periaatteita. Molempia versioita muuteltiin. Sittemmin 1970-luvulla viitattiin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä yhä useammin vain Neuvostoliiton perustuslakiin ja puolueohjelmaan. Brezhnev on todennut, että detenten periaatteet nojaavat Bandung-konferenssin periaatteisiin. Puheessaan : 21.12.1972 hän typisti alkuperäisen kymmenen kohdan luettelon viideksi Pancha Silan luetteloksi. Tärkeimmälle sijalle hän nosti taas alkuperäisen periaatteen rajojen loukkaamattomuudesta. Meissner tekee tästä sen johtopäätöksen, että multilateraalisen väkivallasta luopumisen vaatimuksen edelle tuli rajojen turvaaminen, status quon turvaaminen Euroopassa. Joka tapauksessa sekä Pancha Silan sopimusta että Bandung-konferenssin julistusta ovat neuvostojohtajat muotoilleet ja siteeranneet melko vapaasti kulloistenkin tarpeiden mukaan.

 

 

 

5.4.4. Rauhanomainen rinnakkainolo Yhdistyneissä kansakunnissa

Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjalla on jus cogens -luonne. Tällä normilla tarkoitetaan "kansainvälisen järjestön kokonaisuudessaan hyväksymää ja tunnustamaa normia, josta poikkeaminen ei ole sallittua". Liittyessään YK:hon Neuvostoliitto on tehnyt ratkaisevan askeleen sosialistisen ja kansainvälisen oikeuden suhteen. Peruskirja on kaikkien jäsenvaltioiden hyväksyttävä. Kirjan merkitystä korostaa, että artiklan 103 mukaan YK:n valtioille asettamat velvoitteet kulkevat jäsenvaltioiden kaikkien muiden velvoitusten edellä:

"Jos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenten tähän peruskirjaan ja johonkin muuhun kansainväliseen sopimukseen perustuvat velvoitukset ovat ristiriidassa keskenään, on tämän peruskirjan velvoituksilla etusija." (Peruskirja 1975, s. 151)

Rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan ja YK:n toiminnan välisestä yhteydestä on Neuvostoliitossa kirjoitettu yksi väitöskirja. Bogomolov kuvaa Neuvostoliiton politiikan YK:ssa perustuneen vielä vuonna 1959 periaatteeseen "kaikki tai ei mitään". Esimerkkinä tästä periaatteesta hän mainitsee Neuvostoliiton esitykset aseistariisunnasta. Niissä esitettiin "täydellistä aseistariisuntaa" joka koskisi "kaikkia alueita" (1983, s. 38). Bogomolov sanoo osoittaneensa väitöskirjassaan, että YK:n peruskirja on rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen juridinen perusta (Bogomolov 1983, s. 13).

Neuvostoliitto on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo tulee esille Yhdistyneiden kansakuntien päätöksissä. Vuonna 1963 YK:n yleiskokous asetti komitean pohtimaan Neuvostoliiton esittämän Pancha Silan viiden rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen kytkemistä virallisiin asiakirjoihin. Komitea sai työnsä päätökseen seitsemän vuoden kuluttua vuonna 1970. Tuolloin YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti Kansainvälisen oikeuden julistuksen valtioiden välisistä ystävällisten suhteiden ja yhteistyön periaatteista (päätös 2625 -XXV, Nygren 1984, s. 64, Hannikainen 1975 s. 22). Niihin sisältyi Hannikaisen mukaan seitsemän sellaista periaatetta, joita YK:n peruskirja "ei ollut määritellyt" (1975, s. 22). Hannikainen on sitä mieltä, että vaikka esimerkiksi velvollisuus olla puuttumatta toisten valtioiden sisäisiin asioihin on kansainvälisen oikeuden vanha periaate, se on käsitteenä jäänyt vielä melko epämääräiseksi. Uusissa periaatteissa sanottiin muun muassa, että hyökkäyssotaa pidetään rikoksena. Kuitenkin hyökkäyssota on määritelty niin, että se "ei valitettavasti puhu mitään taloudellisesta tai ideologisesta aggressiosta" (Hannikainen 1975, s. 22). Toinen uusi kohta tässä YK:n päätöksessä oli, että väkivallalla saatua aluevaltausta ei tunnusteta lailliseksi. Hannikaisen mukaan monissa muissa yleiskokouksen päätöslauselmissa on kuitenkin vahvistettu oikeus asevoiman käyttöön:

"Julistus ei ole yleiskokouksen päätöslauselmana oikeudellisesti sitova, mutta kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan pääperiaatteiden määrittelijänä ja yksimielisesti hyväksyttynä tämä kuusi vuotta valmisteltu asiakirja velvoittaa käytännössä kaikkia valtioita." (Hannikainen 1975, s. 23)

Koska vuoden 1970 julistukseen otettiin mukaan yhteistyön velvoite, sitä voidaan Meissnerin mielestä pitää "tavallaan korvikkeena rauhanomaiselle rinnakkainololle, jota ei otettu mukaan tähän sopimukseen" (1975, s. 53).

YK:n peruskirja luettelee kolme tilannetta, joissa jäsenmaa saa käyttää aseita eikä silti riko peruskirjaa:

1. Turvallisuusneuvoston määräys, 42 artikla: "Jos turvallisuusneuvosto katsoo, että 41 artiklassa edellytetyt toimenpiteet (taloudellisten suhteiden sekä rautatie-, meri-, ilma-, posti-, lennätin-, radio-, ja muiden yhteyksien keskeyttäminen, diplomaattisten suhteiden katkaiseminen, L.H.) olisivat riittämättömiä, tai jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi, se voi ryhtyä sellaiseen toimintaan ilma-, meri-, ja maasotavoimien avulla, jota se pitää tarpeellisena kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Sellaiseen toimintaan voi sisältyä mielenosoituksia, saartoja tai muita Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenten ilma-, meri- tai maasotavoimien suorittamia toimia."

 

2. Itsepuolustus, 51 artikla: "Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen.."

3. Aseellinen toiminta toisen maailmansodan hävinneitä ja uudestaan aggressiivisiksi tulleita valtioita vastaan, 53, 107 -53 artikla:

"...mutta mihinkään pakkotoimenpiteisiin ei ole ryhdyttävä ... lukuun ottamatta toimenpiteitä ...vihollisvaltioita kohtaan (joita ovat valtiot, jotka "toisen maailmasodan aikana ovat olleet jonkin tämän peruskirjan allekirjoittajan vihollisia")..."

Väliaikaisena turvallisuusmääräyksenä kulkee mukana yhä artikla 107: "Tämän peruskirjan määräykset eivät rajoita eivätkä estä mitään sellaisia toimenpiteitä jonkin tämän peruskirjan allekirjoittajavaltion vihollisena toisessa maailmansodassa olleeseen valtioon nähden, jotka niistä vastuussa olevat hallitukset ovat sanotun sodan johdosta suorittaneet tai hyväksyneet."

Näihin artikloihin olisi voitu liittää myös käsite rauhanomainen rinnakkainolo siinä mielessä, että myös rauhanomainen rinnakkainolo sallii kolmessa tapauksessa aseiden käytön: itsepuolustuksessa, kolmannessa maailmassa ja sisällissodassa. Vaikka useat neuvostoliittolaiset juristit vakuuttavat, että rauhanomainen rinnakkainolo on yksi YK:n perusperiaatteista, toteaa Jegorov filosofina ja ideologian tutkijana:

 

"Rauhanomaisen rinnakkainolon laajennettu periaate ei sisälly YK:n peruskirjaan. Neuvostoliiton ja muutamien muiden sosialististen maiden pyrkimys on saada se liitettyä siihen, niistä käydään vielä keskusteluja." (1972, s. 297)

Vaikka käsitettä ei mainita sopimuksissa, yhdistetään se seuraaviin asiakirjoihin:

1. Wienin sopimusoikeutta koskeva yleissopimus

2. Valtioiden oikeuksia ja velvollisuuksia koskeva julistus

3. YK:n vuoden 1965 non-interventiota koskeva julistus

4. YK:n vuoden 1970 valtioiden ystävällisiä suhteita koskeva julistus'

Perin omaperäiseltä kuulostaa Tunkinin väite siitä, että "rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden kytkeminen YK:n peruskirjaan oli ratkaiseva askel tämän periaatteen muuttamisessa osaksi kansainvälistä lakia" (Tunkin 1974, s. 72). Tunkin määrittelee kuitenkin vielä tässäkin yhteydessä rauhanomaisen rinnakkainolon nimenomaan sosialismia hyödyttävänä periaatteena:

"Kylmä sota sosialistisia maita vastaan hidasti periaatteen kehittymistä. Itse käsite 'rauhanomainen rinnakkainolo' kiellettiin virallisesti monissa kapitalistissa maissa." (1974, s. 72)

Jegorov kritisoi Borbovin, Tunkinin, Fedorovin ja Kennanin käsitystä pitää rauhanomaisen rinnakkainolon viittä periaatetta samanarvoisina YK:n perusasiakirjan kanssa. Heidän mielestään rauhanomaisen rinnakkainolon periaate tulee esille peruskirjan esipuheessa ja ensimmäisen luvun oikeudellisissa periaatteissa. Hänen mielestään ratkaiseva ero on siinä, käsitetäänkö rinnakkainolo riippumattomaksi sosiaalisesta järjestelmästä vai vain vastakkaista järjestelmää olevien valtioiden väliseksi (Buchner 1977, s. 67, Jegorov 1972, s. 205)

5.4.5. Rauhanomainen rinnakkainolo solmituissa sopimuksissa

 

Kiinan asema on ollut sekä sosialismin että kansainvälisen oikeuden kannalta Neuvostoliitolle äärimmäisen hankala ja se on kärjistynyt erityisesti määriteltäessä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa. Neuvostoliiton virallisen käsityksen mukaan Kiina on sosialistinen valtio, jossa kuitenkin on ideologisesti harhautunut oppi. Rauhanomaisen rinnkkainolon suhteita sovelletaan vain kahta eri yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden suhteisiin. Vuonna 1972 kuitenkin "viralliset kiinalaiset edustajat" halusivat, että "Neuvostoliiton ja Kiinan suhteita rakennettaisiin rauhanomaisten rinnakkainolon periaatteiden pohjalta "(Brezhnev 3/495). Brezhnev selvensi, mikä ero on sosialististen valtioiden välisillä suhteilla ja suhteilla, jotka perustuvat rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Jos Kiina ei halua rakentaa enää suhteita sosialististen maiden kanssa, on Neuvostoliitto valmis rakentamaan suhteita rauhanomaisen rinnakkainolon pohjalle. Brezhnev lisäsi: "Emme vain julista tätä valmiutta, vaan tarkoitamme sillä konkreettisesti hyökkäämättömyyttä, rajojen loukkaamattomuutta ja kysymysten ratkaisua molemmille puolille edullisesti" (Brezhnev 3/495). Vuotta myöhemmin Brezhnev vielä korosti, että "rauhalle, sosialismille ja vapautustaisteluille on vaaraksi, jos antimarxilainen ja antileniniläinen kurssi jatkuu", mutta koska "Kiina ei nauti luottamusta" ja jos "suhteet normalisoidaan rauhanomaisen rinnakkainolon viiden periaatteen pohjalle, silloin rajoista keskustellaan rauhallisesti".

"Jos Peking ei pidä mahdollisena olla sosialististen maiden kanssa, olemme valmiit perustamaan suhteemme rauhanomaiselle rinnakkainoloIle. Mutta silloin ei saa herjata muita maita eikä sekaantua niiden sisäisiin asioihin. Sellaista emme ymmärrä rauhanomaisen rinnakkainolon perustana." (Brezhnev 4/300).

Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1974, Brezhnev sanoi Moskovassa, että Neuvostoliitto olisi valmis solmimaan suhteet Kiinaan proletaarisen internationalismin pohjalta (Nygren 1984, s. 59). 25. puoluekokouksessa vuonna 1976 Brezhnev syytti, että Kiinan politiikasta on tullut kapitalististen maiden sosialismin vastaisen politiikan tärkeä vara-alue. Hän toivoi yhä, että Kiina päättää "palata marxilais-leniniläisen politiikan tielle, lopettaa vihamielisyydet sosialistisia maita kohtaan ja aloittaa yhteistyön ja solidaarisuuspolitiikan sosialistisen maailman kanssa". Tällöin suhteiden perustana olisi proletaarinen internationalismi" (Brezhnev 6/160). Neuvostoliiton ja Kiinan välien selvittelyssä tulee esille, miten vaikea on tehdä ero sen "ystävyyden" välillä, jota sovelletaan sosialistisen lain (proletaarinen internationalismi) ja sen "ystävällisyyden" jota sovelletaan kansainvälisen oikeuden (rauhanomaisen rinnakkainolon) piirissä.

Merkittävin kansainvälinen tapahtuma rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen historiassa on 29.5.1972 annettu 'Declaration on Basic Principles of US-Soviet Realtions'. Tässä presidentti Nixonin Moskovan vierailun yhteydessä annetussa julistuksessa mainitaan ensimmäistä kertaa sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo virallisen allekirjoituksen huipputasolla. Sopimuksen mukaan

"molemmat osapuolet tietävät, että atomiaikakautena keskinäisiä suhteita ei voi säädellä muutoin kuin rauhanomaisen rinnakkainolon pohjalta. USA:n ja SNTL:n järjestelmien väliset ideologiset ja yhteiskunnalliset erot eivät saa estää kahdenvälisten suhteiden kehittämistä suvereenisuuden, tasavertaisuuden, sisäisiin asioihin sekaantumattomuuden ja molemminpuolisen edun pohjalta." (Europa-Archiv, 12/1972, s. D 290)

 

Muita neuvostomarxilaiseen rauhanomaiseen rinnakkainoloon kuuluvia käsitteitä ei mainita sopimuksessa. Siinä ei puhuta ideologisesta taistelusta, luokkataistelusta, eikä edes kilpailusta. Sen sijaan painotetaan sekaantumattomuutta, molemminpuolisia etuja, bilateraalisia sopimuksia, johtajien tapaamista, aseistuksen rajoittamista, kulttuuria, matkustamista. Sopimuksen 11 kohtaa täsmentävät rauhanomaisen rinnakkainolon niitä puolia, jotka ovat sopusoinnussa YK:n perusasiakirjan kanssa. Kuitenkin tähän asiakirjaan kulminoituu neuvostoliittolaisten rauhanomaista rinnakkainoloa tutkivien kiinnostus, koska silloin läntinen maa antoi ensimmäistä kertaa käyttää sanaliittoa rauhanomainen rinnakkainolo sopimuksessa. Neuvostoliitossa tämä tulkittiin niin, että Yhdysvallat oli vihdoinkin hyväksynyt neuvostoliittolaisen käsityksen kahta eri yhteiskuntajärjestelmää edustavan valtion välisten suhteiden periaatteista. Vastaavasti erityisesti läntiset politiikan kielen tutkijat syyttävät Kissingeriä siitä, että hän meni ensimmäisenä länsimaisena poliitikkona hyväksymään neuvostoliittolaisen tavan käyttää käsitteitä. Kissinger vierittää syyn Nixonin harteille, jonka "hallintokausi oli heikoimmillaan vuosina 1972-1974 ja Neuvostoliitto pystyi käyttämään detente aikaa ideologisten asemiensa parantamiseen" (Kissinger 1982, s. 245). Samantapaisia sanaliiton rauhanomainen rinnakkainolo sisältäviä sopimuksia tai julistuksia Neuvostoliitto allekirjoitti länsimaiden kanssa 1970-luvun alussa useita: Saksa 1970, Ranska 1971, Italia 1972, Suomi 1974 ja Englanti 1975 (Nygren 1984, s. 320).

Suuri rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan onnistumista osoittava kansainvälinen tapahtuma on neuvostotutkijoiden mukaan ollut myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous. Puheessaan vuonna 1974 Brezhnev esitti toivomuksen, että ETYK hyväksyisi rauhanomaisen rinnakkainolon valtioiden välisten suhteiden periaatteeksi. Tuossa puheessa hän piti tärkeimpinä periaatteina taloudellista ja muuta yhteistyötä sekä myös väkivallan käytöstä ja sillä uhkaamisesta luopumista. Kun vuonna 1975 ETYK hyväksyi kymmenen periaatetta, Neuvostoliitto julisti niiden perustuvan juuri rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteisiin, vaikka varsinaista käsitettä ei taaskaan mainittu:

1. Täysivaltainen tasa-arvoisuus

2. Pidättäytyminen voimakeinoilla uhkaamisesta ja niiden käytöstä

3. Rajojen loukkaamattomuus

4. Valtioiden alueellinen koskemattomuus

5. Riitojen rauhanomainen ratkaiseminen

6. Puuttumattomuus sisäisiin asioihin

7. Perusvapauksien ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen

8. Kansojen itsemääräämisoikeus

9. Valtioiden välinen yhteistyö

10. Kansainvälisen oikeuden velvoitteiden täyttäminen (ETYK Päätösasiakirja 1975)

Neuvostoliittolaiset ovat käyttäneet omissa kirjoituksissaan yllä olevia käsitteitä, mutta ovat vuosikausia lisänneet niiden eteen ja jatkoksi demokraattinen, leniniläisen hengen mukainen, edistyksen saavuttamiseksi. Käsitteen selvitykseen on lisätty sanat "YK:n peruskirjan säännösten mukaisesti". Näillä lisäyksillä sopimus on miellyttänyt sekä itää että länttä ja saanut kannatusta sekä rauhaa että vallankumousta kannattavien keskuudessa. Juridinen konteksti on kuitenkin ristiriitaisempi kuin mikään muu yhteys, missä käsitettä rauhanomainen rinnakkainoloa käytetään. Vetoamalla sosialistiseen oikeuteen on rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys siirretty sanoista suoraan ideaan. Referenssejä (seemejä: ideologinen taistelu, luokkataistelu, taloudellinen kilpailu, vallankumous) ei tässä kontekstissa käytetty.