Juri Komissarovin Linja

Keskustelemattomuus on johtanut siihen, että tutkijoiden välinen kankeus syventää kuilua. Käytetyt sanat ja termit mökkiytyvät - niille tulee yhä erityisempi merkitys kummassakin maassa. Sitten yhteen tultaessa on tarpeellista toistaa normaali fraseologia väärinkäsitysten välttämiseksi.

Mitähän suomalainen lukija ajattelee kuullessaan puhuttavan Suomen ”objektiivisista” tarpeista, suhteiden ”pitkäaikaisista eduista”, ”rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta”? Johdatteleva dialektisen materialismin peruskurssi aukaisisi monet päättömiltä kuulostavat käsitteet. Itäisen naapurimme tutkijat pitävät liian itsestään selvänä, että lännessäkin ymmärretään heidän shakkipelimäistä elämänfilosofiaansa, venäläistä marxilaisuuden ”käännöstä”.

Kuka Komissarovia lukeva tietää, mitä neuvostoyhteisössä tarkoitetaan ”todellisella itsenäisyydellä”, aktiivisella rauhalla, ”vihamielisyyden ja vieraantumisen tiellä”, ”yhteiskuntaelämän demokratisoinnilla”, ”suurvaltojen eturistiriidoilla", ”vihamielisellä propagandalla”, ”kansan perustuslaillisilla oikeuksilla”, ”itsemääräämisoikeudella”, ”realistisella suhtautumistavalla”?

Perustermien kääntäminen sanakirjan avulla ei tuota vaikeuksia, mutta jos haluamme ymmärtää ne niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut, tarvitsisimme myös semanttisen lukuoppaan, oppaan merkityksen mielekkyydestä. Niin kauan kuin emme ole sanoista samaa mieltä, on turha väitellä asioista tai edes olla asioista eri mieltä.

Linjaa - olkoon se sitten rauhan linja, edistyksen linja, mallilinja, mutta ei välttämättä Suomen linja, ei ainakaan uuden tutkijapolven tulkinta Suomen ulkopolitiikasta - kehitellään järjestelmällisesti kirjan kahdeksassa luvussa.

Kolme ensimmäistä lukua kuvaavat historiallisia jaksoja Suomen päämiesten ajatuksiin pohjautuen, neljäs luku kuvaa diplomaattiseen luottamukseen ja taloudelliseen yhteistyöhön keskittyviä maiden välisiä suhteita esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Viides luku on omistettu kansainväliselle politiikalle - sille, miten Suomi tukee Neuvostoliiton politiikkaa YK:ssa ja kilpavarustelun vastustamisessa. Kuudes luku keskittyy Helsingin henkeen ja seitsemäs aina rakkaaseen aiheeseen, ydinaseettoman Pohjolan luomiseen ilman Neuvostoliiton alueita.

Selailin kirjaa Paasikiven, saksalaisen ja neuvostoliittolaisen silmin. Lauseet saksan kielellä vahvistaisivat oletettavasti neuvostoliittolaisessakin herääviä mielikuvia: on kyse yhdestä sosialistiseen suurperheeseen kuuluvasta, ennen kaikkea Yhdysvaltojen asevarustelua ja ylikansallisia yrityksiä vastustavasta autoritaarisesta maasta. Tämä punainen lanka yhdistää asiat ja ajat. Välillä alkaa miettiä, onko kirja esittely Neuvostoliiton aseistariisunnan aloitteista ja rauhan aikeista, vai Suomen (itsenäisestä) ulkopolitiikasta, niin kuin kirjan nimi oletettavasti halutaan ymmärrettävän. Ehkäpä Suomen linjan merkitys onkin juuri siinä, että se on vaihe näiden kahden välillä?

Juri Komissarovilla on perinteisesti kaksi keskeistä teesiä: hän ei pidä Suomea puolueettomana eikä hän korosta YYA-sopimuksen yhteistyökohtia vaan sotilaallisia pykäliä. Tällä kertaa hän palaa myös eri yhteyksissä yhä uudelleen Suomen esimerkillisen aseman korostamiseen, suomalaisten puolueiden neuvostoystävällisyyteen sekä Pohjois-Euroopan vakavaan tilanteeseen sekä Suomen tarjoamaan lääkitykseen. Jos hän ensimmäisessä kirjassaan kymmenen vuotta sitten perusti väitteensä runsaaseen kirjallisuuteen maiden välisistä suhteista, on professori Osmo Apusen lisäksi nyt kelpuutettu lähdeluetteloon vain presidenttien teokset.

Vaikka YYA ei tunnusta Suomelle oikeutta pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, ainoastaan Suomen halun ja tämänkin vain rauhan aikana, lujittaa Komissarovin mielestä sopimus kuitenkin Suomen itsenäisyyttä, koska sen artikloissa "niin kansallisten etujen kuin kansainvälisen elämän objektiivisten realiteettienkin huomioonottaminen antoivat Suomelle mahdollisuuden esiintyä kansainvälisissä asioissa rauhaa ja yhteisymmärrystä kansojen välillä edistävistä lähtökohdista".

Komissarov ei vieläkään täsmennä, missä tilanteessa maiden armeijat aloittavat yhteistyön. Yhteistyö tullee kuitenkin aavistusta lähemmäksi Komissarovin selvittäessä konsultaatioita: "Konsultaatiot saattavat johtaa yhteisymmärrykseen keskinäisestä avunannosta jo ennen kuin hyökkäys NL:a tai Suomea vastaan on tapahtunut." Ainakin neuvostoliittolaisille tehdään riittävän selväksi, että heille sota alkaa Suomen länsirajalta.

Komissarov on voimapoliitikko, pelottelustrategian vannoutunut tukija: "Näiden maiden sitoumus yhdessä torjua mahdollinen hyökkäys tähtää myös rauhantilan lujittumiseen tällä tärkeällä Euroopan alueella." Kovin kaukana hän on siitä vaihtoehtoisesta ajatuksesta, että sotilaallisin keinoin lähestytään sotaa, rauhanomaisin rauhaa.

Komissarov ei missään tee varsinaista eroa niiden YYA-sopimusten kanssa, jotka Neuvostoliitto on solminut toisaalta Varsovan liiton ja toisaalta Suomen kaltaisen markkinatalousmaan kanssa. Maiden "asevoimien välisiä ystävällishenkisiä yhteyksiä" ovat kaksivuotiset pöytäkirjat "laajentaneet merkittävästi". Suomi ostaa Neuvostoliitosta "eräitä sotakalustonimikkeitä" ja "NL:n sotilasakatemioissa opiskelee suomalaisia upseereja". Yhdysvaltojen ydiniskuhan osuisi Varsovan liiton maiden lisäksi Suomen kaupunkeihin etelästä pohjoiseen.

Komissarov pitää pelottavana sitä, että eräät läntiset piirit kehottavat Suomea valmistautumaan myös Neuvostoliiton ohjusten torjuntaan ja puhuvat "idästä tulevasta vaarasta”. Läntisten piirien mielestä Suomen tulisi järjestää muka symmetrinen puolustus. Komissarov kuitenkin lohduttaa: "Huomattavat poliitikot ja sotilashenkilöt esittävät, että suomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä sitä, että NL ryhtyisi milloinkaan uhkaamaan Suomea."

Luattamus-sana saa Komissarovilta kovin sotilaallisen sisällön. Suomen ulkopolitiikan uskon asialle - että turvallisuus on Neuvostoliiton politiikan päävaikutin - ei tietysti ole vaihtoehtoa. Eikä sitä Suomen 60-vuotisen historian nojalla ole syytä epäilläkään. Komissarov onkin valinnut Paasikiveltä synonyymin määrittämään luottamusta tähän suuntaan: "NL haluaa saada asiat niin järjestetyiksi, että se voi Suomeen luottaa ja ettei Suomi enää koskaan mene NL:n vihollisten puolelle." Luottamusta vahvistaa Neuvostoliiton mahdin kasvu, sitä vähentävät "vanhat käsitykset ja ennakkoluulot" sekä "katkeruuden tunne".

Mutta miten käy, jos usko on tunteen asia, tieto järjen? Voiko kansakunnan kohtaloa jättää yksistään tunteen varaan?

Paasikiven ja Kekkosen sitaattien käyttö, samoin kuin heidän ajatuksiinsa viittaaminen, loppuu Komissarovin selvittäessä taloudellisia suhteita.

Tänään Suomen ulkomaankaupasta lähes 30 prosenttia käydään Neuvostoliiton kanssa. Paasikiven mukaan määrä ei koskaan saisi ylittää 18 prosenttia. Suomalaisilta on myös näyttänyt unohtuneen Leninin ajatukseksi markkinoitu totuus siitä, että kapitalisti on niin omaan pieneen voiton tarpeeseensa sykkeröitynyt, että kilpailukykynsä säilyttämiseksi hän on valmis myymään kommunistille vaikka sen narun, jolla hänet hirtetään.

Komissarovin mielestä kauppa Neuvostoliiton kanssa on edullista ennen kaikkea ”kansainvälisen työnjaon, erikoistumisen ja tuotannollisen yhteistyön" sekä jatkuvan laajentumisen "pitkäaikaisen suunnitelmallisen kokonaisvaltaisuuden" takia. Sen sijaan kauppa lännen kanssa alistaa Suomen läntisille suhdanteille, kaupankäynnin hidastumiselle ja monopolististen yhtiöiden tehostumiselle.

Erityisesti pitkän ajanjakson taloudellinen ohjelma, ydinvoimaloiden rakentaminen sekä "toistasataa" kahden välisten suhteiden eri aloja säätelevää sopimusta voivat Komissarovin mukaan palvella esimerkkinä muille maille.

Komissarov ei tule ajatelleeksi, että Suomen esimerkkiasema latistuu tiedottamisen vuoksi. On kuin rauhan laboratorion portit lukittaisiin kokeiden ajaksi ja aukaistaan vain, jos kokeista saadaan myönteinen tulos. Näin pidetään yllä tietämättömyyttä, mikä alentaa hyvienkin tulosten arvoa ja muodostuu enemmän yhteisymmärryksen esteeksi kuin vauhdittajaksi. Rauhanomaisen rinnakkainolon päämäärä on planeettamme muuttaminen sosialismin ihanteita vastaavaksi, ei erilaisten yhteiskuntajärjestelmien säilyminen kaikessa rauhassa rinnakkain. Samoin Etykin päämäärä oli Neuvostoliitolle kaukana status quosta. Venäjän marxilaisella kielellä Komissaov esittää asian seuraavasti: "ETYK merkitsi tärkeää askelta rauhanomaisen rinnakkainolon vahvistamisen tiellä, lisäsi luottamusta Suomen ulkopolitiikan itsenäiseen suuntaukseen."

Kun länsi puhuu ihmisoikeuksista kolmannen korin yhteydessä, Komissarov pitää sitä yrityksenä "pakottaa NL ja muut sosialistiset maat maksuna liennytyksestä muuttamaan lakejaan ja tapojaan, murtamaan aukko sosialististen maiden sisäisiin asioihin puuttumiselle".

Hänen väitteellään olisi kantavuutta, jos hän selittäisi, mitä nuo lait ja ennen muuta tavat ovat.

Kirjansa alkuosassa Komissaov tuo esille Paasikiven-Kekkosen linjan kolme "elimellisesti yhteen kuuluvaa aineosaa": Linja vahvistaa Suomen "todellista itsenäisyyttä, se on "demokraattisten, edistyksellisten piirien" tukena ja se merkitsee yhteistyötä "kaikkien rauhantahtoisten valtioiden kanssa". Nämä kaikki kuuluvat luonnehdintoihin sosialistisista maista. Myös Paasikiven-Kekkosen linjan tuntomerkit ovat etääntyneet puolueettomuuden määritelmästä: ystävyyden lujittuminen Neuvostoliiton kanssa, rauhantyö sekä neuvostovastaisten liittojen jäsenyydestä kieltäytyminen.

Suomen itää myötäilevää politiikkaa vahvistaa vielä keskeinen toiminta-alue, nimittäin "rauhan" turvaaminen. Ensimmäisenä esimerkkinä tästä 1960-luvun lopulla alkaneesta rauhan linjasta Komissarov mainitsee Kekkosen huolestuneisuuden Naton monenkeskisistä ydinvoimahankkeista ja uusnatsien esiintulosta Länsi-Saksassa.

Suomen sodan jälkeistä sisäpolitiikkaa Komissarov kiittelee sitä, miten monessa luotiin hyvät edellytykset vihamielisen propagandan kieltämiseksi, rauhan puolustamiseksi ja kansan perustuslaillisten oikeuksien toteuttamiseksi. Puuttuu enää lisäys "niin kuin kaikissa Itä-Euroopan maissa". Suomalaisten on yksimielisesti tuettava johtajiensa päätöksiä Neuvostoliiton suhteen, myös maan "demokraattiset ja edistykselliset voimat", nimittäin kommunistit, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset takaavat sisäpolitiikan konsensuksen.

Komissarovin mukaan Kekkonen on sanonut, että poliittiset antipatiat on voitettava silloin, kun kysymys on koko maan eduista. Tänään viiva tuntuu vedetyn liian syvään veteen. Milloin on kyse poliittisen antipatian voittamisesta, milloin ihmisen oikeudesta omaan vakaumukseen?

Kekkosesta tehdään varsinainen rauhan sankari. Hän on "rauhantahtoisen ulkopolitiikan arkkitehti, Leninin, Kansojen ystävyyden, Leninin rauhanpalkinnon, Maailman rauhanneuvoston kultaisen rauhanmitallin ja kunniamerkkien saaja".

Kekkossitaattien monipuolinen valinta yllättää. Lainaukset ovat usein suorassa ristiriidassa Neuvostoliiton virallisen käsityksen kanssa maailmanrauhan edellytyksistä. Tämän kuilun yli Komissarov on niin taitavasti rakennellut siltoja, että syntyy mielikuva hänen halustaan esittää ikioma rauhanfilosofinen ohjelmansa.