Käyttötarkoituksen hajonta

5.6. Rauhanomaisen rinnakkainon käyttötarkoituksen hajonta

Tässä luvussa on tarkasteltu käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo käyttöä viidessä eri kontekstissa, käyttöyhteydessä. Rauhanomaisella rinnakkainololla on näissä konteksteissa erilainen käyttötarkoitus.

Filosofiassa rauhanomainen rinnakkainolo tulee ymmärrettäväksi keinona siirryttäessä yhteiskuntaan, jossa ei ole sotaa aiheuttavaa yksityisomaisuutta. Se on utopian välikappale ja selittää ideaa rauhanomaisen rinnakkainolon takana (syvyyskielioppia). Filosofisessa tulkinnassa kivutaan kaikkein korkeimmalle Wittgensteinin kuvaaman syvyyskieliopin askelmilla eli käsitteen ytimeen, selittävään merkitykseen (katso kaavio seuraavalla sivulla). 

Valtiotieteellistä tiedekuntaa Neuvostoliitossa ei ole, vaan siihen kuuluvia aiheita tutkitaan filosofisessa tiedekunnassa. Valtiollisiin asiakirjoihin, perustuslakiin ja puolueohjelmaan perustuva politologinen diskurssi on herättänyt hämmennystä länsimaissa. Neuvostoliiton perustuslaki ja puolueohjelmat on kirjoitettu niin, että lukija, joka on omaksunut rauhanomaiselle rinnakkainololle juridisen määritelmän, saa niistä vahvistusta, mutta samoin vallankumouksellinen filosofi. Siinä mielessä politologinen diskurssi on mielenkiintoinen ja tarvitsee erityisen lukuoppaan.

Politologisessa diskurssissa rauhanomainen rinnakkainolo on oppi taloudellisesta ja ideologisesta kilpailusta kahta erilaista sosiaalista järjestelmää edustavan valtion välillä, joista tosin Neuvostoliitto on "sosiaalisen järjestelmänsä vuoksi korkeammalla". Politologista diskurssia kutsutaan jatkossa rauhanomaisen rinnakkainolon NKP:n ohjelman mukaiseksi tulkinnaksi. 

Historiallisessa diskurssissa rauhanomainen rinnakkainolo edustaa NKP:n päämiesten erilaisia periaatteita Neuvostoliiton suhteista läntisiin maihin. Lenin kehitti omana aikanaan 1920-luvun vaihteessa sen mitä tuonnempana kutsutaan rauhanomaisen rinnakkainolon Genovan määritelmäksi. 

Juridisessa keskustelussa rauhanomainen rinnakkainolo on käsite, jolla on sekä sosialistisen että kansainvälisen oikeuden tulkinta. Jälkimmäisessä määritelmässä vedotaan Intian presidentti Nehrun erityisesti vuosina 1954 ja 1955 tavoittelemaan rajojen tunnustamiseen ja hänen aikaansaamiaan sopimuksia kutsutaan tässä työssä rauhanomaisen rinnakkainolon juridiseksi määritelmäksi. 

Pedagogisessa (sosiologisessa) diskurssissa rauhanomainen rinnakkainolo on ainoastaan ystävyyttä ja yhteistyötä painottava iskusana ja muodostaa nk. nationalistisen määritelmän. Neuvostoliitto, sosialistinen isänmaa on vahva ja tulee voittamaan kaikki muut maat.

Käsitteen monimerkityksellisyys ei ole poikkeus politiikan kielessä yleensä. Myös länsimaissa tieteellisten käytäntöjen ylläpitäjät ovat "vähitellen hyväksyneet ja vakiinnuttaneet tietyn kielen, jolla puhutaan omista ja kollegojen toiminnoista" (Heiskanen 1982, s. 104). Erityisesti filosofiaan perehtyneet tutkijat tietävät ne rajoitukset, joilla kutakin terminologiaa voidaan yleistää. He ymmärtävät, että "kyseessä on tieteen yhteisön itsensä ja käytännön yhteiskuntapolitiikan kehittämä keinokieli" (Heiskanen 1982, s. 105). Heiskasen mukaan tieteellinen tutkimus ei tästä syystä olekaan niin rationaalista, objektiivista ja kumuloituvaa "älyllisen historian ajatusvirtaa" kuin oletetaan. Hänen mielestään tieteellisen tutkimustyön tuottamaa tietoa tulisi tarkastella tuoteröykkiöinä, joilla on erilaisia käyttötapoja ja niillä taas eri käyttötarkoituksia. Tieto hajoaa eri suuntiin ja kerääntyy eri muodoissa röykkiöiksi, jotka "limittyvät ja järjestyvät yhteiskunnan ("kulttuurin") kokonaistietorakenteen tietokerroksiksi" (Heiskanen 1982, s. 106). Tällainen tiedon eriytyminen vakiinnuttaa ja jäykistää tiedon käyttötapoja, jolloin tiedon autonomisoituminen eli irrottautuminen itse toiminnoista on yhä ilmiselvempää. Yllättävää oli havaita, että myös neuvostolaiset tutkijat pitäytyvät omassa tiedepiirissään käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo määritellessään.

Rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä tieteellisen tutkimuksen lohkoutuminen tulee erityisen selvästi esille. Neuvostoliitossa rauhanomaisesta rinnakkainolosta on kirjoitettu väitöskirjoja eri tiedekunnissa. Vuosina 1952-1985 on väitöskirjoja ilmestynyt eniten historiallisessa tiedekunnassa (17 kpl), mutta myös filosofisessa (14 kpl) ja juridisessa tiedekunnassa (8 kpl). Niissä on käyttötarkoitus ollut erilainen. Erilaisilla määritelmillä on vedottu erilaisiin kuulijakuntiin.

Filosofiassa ei pohdita eri historiallisia jaksoja eikä yhteistyötä perustella edellytyksenä rauhan säilymiselle. Filosofisessa tiedekunnassa korostetaan rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä ideologisessa taistelussa, vallankumouksellisessa prosessissa ja luokkataistelussa. Yhteistyön avulla halutaan turvata materiaaliset edellytykset kommunismille, luokattomalle yhteiskunnalle, jossa ei ole hyväksikäyttöä. Rauhanomainen rinnakkainolo määritellään kolmanneksi tavaksi siirtyä kommunismiin. Genovan rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmä on sitä kontekstia hyvin lähellä.

Vuoden 1961 puolueohjelman mukaan rauhanomainen rinnakkainolo on vaihtoehto sodalle. Mutta se muodostaa myös perustan rauhanomaiselle kilpailulle ja on järjestelmien välisen luokkataistelun erityinen muoto. Toteuttaessaan rauhanomaista rinnakkainoloa Neuvostoliitto pyrkii vahvistamaan "sosialistisen maailmanjärjestelmän" asemaa kilpailussa kapitalismin kanssa. Rauhanomainen rinnakkainolo antaa kapitalististen maiden työtätekeville edullisemmat taistelumahdollisuudet ja siirtomaille helpommat olosuhteet toteuttaa vapautustaisteluja.

Historiallisessa tiedekunnassa tarkastellaan niitä suhteita, jotka vallitsevat "kapitalistisen länsimaailman" ja "vallankumouksellisen sosialistisen" valtion välillä. Neuvostoliiton ulkopolitiikassa on ollut kolme pääjaksoa. Vuoteen 1925 saakka osoitettiin, miten Leninin teoriat heikosta renkaasta järjestelmässä ja taloudellisen ja poliittisen kehityksen erilaisuudesta vaikuttavat Neuvostoliiton politiikkaan. Toinen merkittävä jakso rauhanomaisen rinnakkainolon kannalta ovat vuodet 1956-1962. Hrushtshev kehitti ajatuksen yhteistyöstä ja kilpailusta sekä yhdisti aseistariisunnan ja kolmannen maailman vapautusliikkeet rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Kolmas merkittävä jakso on 1971-1976. Brezhnevin aikana ei uhottu enää neuvostotalouden ylivoimaisuudella. Rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys liukui ideologiseksi taisteluksi. Ideologisen taistelun tärkeyttä painotettiin samaan aikaan kun tehtiin yhteistyö- ja aseriisuntasopimuksia länsimaiden kanssa. Tällöin rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä tutkittiin eniten filosofisessa tiedekunnassa.

Historiassa kiinnostavat erityisesti käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo etymologia eli milloin käsitettä on ensi kertaa käytetty ja miten sen käyttö on muuttunut vuosien varrella. Tässä mielessä on käyty läpi, ei suinkaan mitä asiaan liittyvää Lenin, Stalin, Hrushtshev jaa Brezhnev ovat sanoneet rauhanomaisesta rinnakkainolosta, vaan se mitä Neuvostoliitossa on haluttu muistaa heidän sanoneen. Valtioiden päämiesten määritelmiä selventävissä luvuissa on rajoituttu asiahakemistojen mukaisten viitteiden antamaan kuvaan, niin että immanentti näkökulma säilyisi.

Lenin ei koskaan käyttänyt sanaliittoa rauhanomainen rinnakkainolo. Leniniä pidetään kuitenkin rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen synnyttäjänä. Leninillä oli kaksi teoriaa suhteista länsimaihin. Perustuen Leninin kirjoituksiin imperialismista ja vallankumouksesta sekä tuntien sen konkreettisen tilanteen, jossa hän toimi Neuvostoliiton päämiehenä suurina nälkä- ja sotavuosina 1917-1922, tulee hänen käsityksensä esille Genovan konferenssin yhteydessä keväällä 1922. Vaikka Neuvostoliitto oli itse esittänyt konferenssin koollekutsumista, se piti kuitenkin itselleen edullisempana solmia viereisessä Rapallon kaupungissa erillisrauhan vain Saksan kanssa. Näin Neuvostoliitto toteutti leniniläistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa: Se sai poliittista arvonantoa uudelle valtiolleen, edisti talouttaan luovuttamatta kontrollia ulkomaalaisille ja sai läntiset maat epäluuloisiksi toisiaan kohtaan. Leninin teoria on lyhyesti seuraava: Koska sosialismi on kehittyneempi yhteiskuntajärjestelemä kuin kapitalismi, on se väistämättä pitkällä tähtäimellä voittoisa. Väliajaksi on luotava sellaiset suhteet kapitalistisiin maihin, jotka toisaalta jouduttavat niiden tuhoutumista, mutta toisaalta tekevät teknologian siirron Neuvostoliitolle mahdolliseksi.  

Ohjeissaan Genovan konferenssiin Lenin piti omistusoikeuksia kaikkein ratkaisevimpana erona järjestelmien välillä. Leninin mielestä työläistenkin järjestöillä on oltava oikeus osallistua kansainvälisiin konferensseihin. Hallituksilla ei ole oikeus sekaantua toisten maiden sisäisiin asioihin. Politiikassa pitää toteuttaa yhteistyötä ja antaa heikoillekin mahdollisuus selvitä vahvojen rinnalla ilman että niitä alistetaan. Lenin sanoi jopa hyväksyvänsä sellaisen oikeusjärjestelmän, jossa puolet jäsenistä on imperialisteja ja puolet kommunisteja, mutta aseistuksen määrää olisi supistettava. Tärkeimpien maiden tulisi rakentaa pääyhteys Lontoo-Moskova-Vladivostok (Peking) Siperian rikkauksien hyödyntämiseksi kaikille. Konferenssiin lähtijöitä hän kielsi mainitsemasta varsinaista päämäärää kommunismia. "Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme on tehdä kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää joitakin pasifistien ohjelmakohtia", hän opetti. Leninin mielestä länsi piti itää kuin siirtomaanaan.

Enimmäkseen Lenin kuitenkin lyhentää yllä olevan määritelmänsä ja puhuu joko rauhan ensiarvoisuudesta tai kauppasopimuksista. Hänen mielestään on hyväksyttävä raskas rauha, mutta valmistauduttava samalla vallankumoukselliseen sotaan. Hän oli rauhansopimuksen saavuttamiseksi valmis tekemään kauppasopimuksia, olemaan olemassa "kylki kyljessä". Muulloin hän puhui "rauhallisesta yhteiselämästä", "hyvistä naapuruussuhteista ja yhteiselämästä", "rauhanomaisista ratkaisuehdotuksista", "rauhasta kaupankäynnin luonnollisena jatkeena".

Leninin antamista haastatteluista käy esille hänen peruslogiikkansa: Taloudellisesti Neuvostoliitto tarvitsee kapitalistisia maita fyysisen kurjuuden poistamiseksi, mutta myös kapitalistiset maat tarvitsevat Neuvostoliittoa pystyäkseen laajentamaan markkinoita. Leninin kirjoituksista voi päätellä, että vallankumouksen edistymisen kannalta hänestä oli viisainta yrittää saada kapitalistiset maat tappelemaan keskenään ja toisaalta myös luokat keskenään kapitalistisessa valtiossa. Kirjoituksissaan Lenin piti imperialismia "kuolevana, mädäntyneenä ja aggressiivisena", eikä rauhanomainen elämä voinut tulla kysymykseenkään sen kanssa, "mutta kaikesta tästä ei suinkaan seuraa, että sellainen yhteiselämä olisi joka hetki, joka tunti tai joka päivä mahdotonta". Lenin yritti pelastaa maan nälkäkuolemalta eikä halunnut piikkilanka-aitoja maan ympärille. Talvella 1920 Lenin sanoi: "Meille bolshevikeille rauha on edellytys sille, että selviämme nälästä." (Lenin 40/154)

Tutkimuksessa on esitelty myös Stalinin käsitys rauhanomaisesta rinnakkainolosta, vaikka se nimenomaan ei kuulu käsitteen siihen merkitykseen, joka neuvostoliittolaisille on pyritty iskostamaan. Kuitenkin on huomattava, että Stalinin käsitys tulee vahvasti esille pedagogisessa kontekstissa. Suuri ja vahva sosialistinen isänmaa ja sen puolustaminen imperialistisia hyökkäyksiä vastaan on jokaisen kunnon kommunistin oikeus ja velvollisuus. Suuri osa oppikirjoista vielä 1970-luvulla oli uusittuja painoksia Pankratovin vuonna 1946 ilmestyneestä Sosialististen neuvostotasavaltojen historiasta. Pahinta mitä Neuvostoliitolle Stalinin mielestä voi tapahtua, oli joutua kapitalistisen järjestelmän aputaloudeksi. Vuonna 1925 Stalin kertoi, että on saavutettu "eräänlainen väliaikainen voimatasapaino", josta on seurauksena Neuvostoliiton ja pääomanmaiden "rauhallinen yhteiseläminen". Hengähdystauosta oli Stalinin mukaan muodostunut "kokonainen hengähdystauon jakso". Stalinille rauhanomainen rinnakkainolo ei ollut keskeinen käsite 1930 eikä 1940-luvulla.

Stalin uskoi, että länsimaat haluavat sijoittaa pääomia Neuvostoliittoon ja laajentaa markkinoita. Siksi ne ovat valmiita suostumaan eräänlaiseen "yhteiseen elämiseen", "ryhtymään jonkinlaiseen, kuten Iljits sanoi, yhteistyöhön sen kanssa". Vuonna 1927 hän totesi kuitenkin rauhallisen jakson menneen ohi. Imperialistit valmistelevat hyökkäystä Neuvostoliittoon. Tässä yhteydessä Stalin käytti ensimmäisen kerran sanaa rinnakkainolo ilman lainausmerkkejä: "Suhteemme kapitalistisiin maihin perustuvat siihen, että sallimme kahden vastakkaisen järjestelmän rinnakkaisen olemassaolon. Käytäntö on osoittanut sen mahdolliseksi." 1930-luvulla Stalinille rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti toivioretkeilyä. Sen ydinajatus oli, että Neuvostoliitossa käyneet työläiset kieltäytyvät sotimasta Neuvostoliittoa vastaan ja siten sota Neuvostoliittoa vastaan käy mahdottomaksi. Kapitalismi heikkenee päivä päivältä, sillä "ilman työläisiä ei voida sotia". Stalin oli jopa valmis maksamaan joitakin sotaa edeltäviä luottoja saadakseen lisää luottoa.

Vihdoin vuonna 1952 Stalin palasi "yhteisen olemassaolon" linjoille. Hän antoi käsitteelle selvästi juridisen määritelmän: yhteistyö, tasa-arvo, sekaantumattomuus. Hänen mukaansa “kapitalismin ja sosialismin rauhanomainen rinnakkainolo” on täysin mahdollista, jos molemmat toivovat yhteistyötä, ottavat vastatakseen velvoitteista ja noudattavat tasa-arvoa ja sekaantumattomuutta toisten valtioiden sisäisiin asioihin". Mutta hänen mukaansa esimerkiksi Trumanin oppi, Marshall-suunnitelma, Pohjois-Atlantin-sopimus ja muut taloudelliset sopimukset osoittavat sekaantumista muiden maiden sisäisiin asioihin.

Varsinainen huippuhetki rauhanomaisen rinnakkainolon elämänkaaressa on 20. puoluekokous vuonna 1956, jolloin sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo mainittiin ensimmäistä kertaa kommunistisen puolueen kokouksessa. Hrushtshev puhui rauhanomaisen rinnakkainolon "pitkästä perinteestä". Rauhanomainen rinnakkainolo on ollut "jo alusta asti Neuvostoliiton ulkopoliittisena perusperiaatteena" ja se on "erottamaton osa leninismiä"t. Uusi sanapari iskostui Neuvostoliiton poliittiseen kielenkäyttöön. Rauhanomaiseen rinnakkainoloon vedoten kansainvälisen oikeuden edustajat pystyivät tekemään kaupallisia ja sotilaallisia sopimuksia, poliitikot säilyttämään uskottavuuden vallankumouksen puolustajina ja historioitsijat tulkitsemaan Neuvostoliiton ulkopoliittisia ratkaisuja.

Brezhnev joutui vastaamaan niistä lyhytnäköisistä taloudellisista lupauksista, joita Hrushtshev oli rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä antanut. "Dialektinen ja historiallinen materialismi" muuttui "tieteelliseksi kommunismiksi". Yhteiskunnan tieteellinen ja kyberneettinen ohjaus kohtasivat useita käytännön ongelmia. 

Brezhnevin puhekokoelmassa viitataan rauhanomaiseen rinnakkainoloon eniten vuosina 1972-1974 ja vähiten viittauksia on vuosina 1967-1970, mistä tulee esille rauhanomaisen rinnakkainolon kytkentä maailmanpoliittisiin tapahtumiin (sopimukset länsimaiden kanssa) ja sosialististen maiden sisäiseen tilanteeseen (Tsekkoslovakia). Vallankumouksesta Brezhnev ei kehitellyt ajankohtaisia teorioita, vaan hänen mukaansa "vallankumous avasi tien vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja onneen". Vallankumouksen päämääränä Brezhnev piti valtiollista kasvua, työläisten ja talonpoikien sekä neuvostojen valta-asemaa.

Talouskasvun suurta vaikutusta Brezhnev ylisti vuosina 1964, 1973 ja 1977. Vuonna 1972 hän painotti erityisesti yhteistoimintaa ja kansallisen kysymyksen ratkaisua. ETYK:n innoittamana oli alkanut myös ideologinen keskustelu ja rauhanomainen rinnakkainolo julistettiin "tärkeimmäksi menetelmäksi kommunistisen ideologian edistämisessä". Vuonna 1982 hän käytti eniten käsitettä "myytti neuvostovaarasta" ideologisen taistelun yhteydessä. Brezhnevin puhekokoelmassa viitataan ideologiseen taisteluun ylivoimaisesti eniten vuosina 1969 ja 1970. Brezhnevin mukaan Lenin kehittämä käsite rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa samaa kuin käsite liennytys. Kummatkin käsitteet saavat juridisen määritelmän ja tarkoittavat, että "valtiot eivät sekaannu toistensa sisäisiin asioihin eikä riitoja ratkaista väkivalloin".

Gorbatsov toisti puheissaan samoja taloudellisia tosiasioita kuin Lenin aikoinaan. Gorbatsovin mukaan Neuvostoliiton on ennen kaikkea pystyttävä korottamaan kansan kulutustasoa. Jos rauhanomainen rinnakkainolo tarjoaa mahdollisuuden parantaa taloudellista tilaa, sitä kannatetaan.

Neuvostoliiton johtajista jokaisella on ollut oma vihollisensa. Leninille se oli nälkä, Stalinille sisäinen vastavallankumous, Hrushtsheville sota ja Gorbatsoville demokraattisten oikeuksien puuttuminen sosialistisessa yhteiskunnassa. Näitä eri vihollisia vastaan taisteltiin menetelmillä, joiden yhteisnimitys on rauhanomainen rinnakkainolo. Leninille se tarkoitti taloudellisia sopimuksia länsimaiden kanssa keinoista välittämättä. Stalinille teknisten taitojen tuontia puolustuskyvyttömälle Neuvostoliitolle, Hrushtsheville atomisodan pelon vähentämistä ja Brezhneville keinoa estää tiedot länsimaiden huimasta taloudellisesta kehityksestä eli ideologista taistelua.

Juridinen konteksti määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon kansainvälisen oikeuden periaatteena, jossa sopimusten velvoitukset koskevat tasavertaisesti kaikkia sopimusosapuolia. Rauhanomainen rinnakkainolo perustuu vuonna 1954 solmittuun Pansha Silan viiteen periaatteeseen, joita neuvostojuristien mukaan YK:ssa on kehitelty eteenpäin. Tämän mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä osapuolet kunnioittavat toistensa riippumattomuutta, suvereniteettia, tasa-arvoa ja rajoja eivätkä sekaannu toisen maan sisäisiin asioihin. Kyseenalaiseksi tämän juridisen määritelmän tekee, että Neuvostoliitossa on vallankumouksesta lähtien puhuttu kahdesta oikeusjärjestelmästä. Sosialistinen järjestelmä on korkeammalla, koska sillä on luokkaluonne. 

Juridisessa diskurssissa rauhanomainen rinnakkainolo saa kolme eri merkitystä. Yleisimmin neuvostoliittolaiset juristit tulkitsevat sen normaaliksi valtioiden väliseksi suhteeksi, joka kuitenkin on alisteinen sosialistiselle lainsäädännölle. Toisaalta sopimusten yhteydessä se tulkitaan osoitukseksi Neuvostoliiton auktoriteetin kasvusta. Kolmanneksi se tarkoittaa riitojen ratkaisemista ilman väkivaltaa. 

Historian näkökulmasta on Jegorovin mukaan olemassa kaksi rauhanomaisen rinnakkainolon periaatetta. Toinen on kansainvälisen oikeuden periaate, toinen leniniläinen rauhanomaisen rinnakkainolon periaate. Edellinen on siinä mielessä laajempi käsite, että se koskee kaikkien valtioiden ystävällisiä suhteita yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta, mutta jälkimmäinen on laajempi sisällöltään. Siihen kuuluu "vastakohtien taistelu ja dialektinen yhtenäisyys" ja se koskee vain kahta eri yhteiskuntajärjestelmää edustavan valtion välistä suhdetta.

Kansainvälisen oikeuden määritelmä vastaa Nehrun tulkintaa vuodelta 1954. Silloin annettiin "kiinalais-intialainen julkilausuma", nk. Pansha Sila, jonka johdannossa painettiin sanapari rauhanomainen rinnakkainolo. Käsitteenä sillä ymmärrettiin seuraavia periaatteita: maa-alueen koskemattomuus ja suvereenisuus, hyökkäämättömyys, puuttumattomuus sisäisiin asioihin, tasa-arvo, molemminpuolinen etu ja rauhanomainen rinnakkainolo. Nehrun kanta oli, että vaikka maailmassa on nähtävissä eriytymistä, on myös merkkejä yhtenäisyydestä ja kasvavasta ykseydestä. Jos Pansha Silan periaatteet voitaisiin hyväksyä laajemmaltikin, katoaisi sodan pelko. Jokainen maa seuraisi omaa politiikkaansa ja tekisi työtä omista edellytyksistään käsin oppien toinen toisistaan.

Myös Bandungin konferenssissa keväällä 1955 keskusteltiin rauhanomaisesta rinnakkainolosta valtioiden välisiä suhteita säädeltäessä. Chou En-lai totesi tuolloin, että jos sanan rinnakkainolo (co-existence) käyttöä vastustetaan, voitaisiin käyttää myös YK:n peruskirjan hyväksymää käsitettä elää yhdessä rauhassa (together in peace). Lopullisessa periaatteiden julistuksessa ei sitten mainittukaan tätä sanaparia, vaikka Neuvostoliitossa usein viitataan tähän konferenssiin rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä selvitettäessä.

Sosiologisessa diskurssissa olisi ollut mielenkiintoista kartoittaa joukkotiedotusvälineiden neuvostoliittolaisille iskostamaa määritelmää. Tässä tutkimuksessa sosiologisesta diskurssista on esimerkiksi kuitenkin otettu neuvostoliittolainen kouluopetus. Historian oppikirjoissa rauhanomainen rinnakkainolo saa nationalistisen määritelmän. "Suuri ja mahtava Neuvostoliitto" harjoittaa todellista rauhan politiikkaa tuhoon tuomitun kapitalistisen vihollisen kanssa ja pyrkii rehellisesti kehittämään yhteistyötä. Käsitteet luokkataistelu, ideologinen taistelu, taloudellinen kilpailu tai maailman vallankumouksellinen prosessi, jotka tässä tutkimuksessa liittyvät rauhanomaiseen rinnakkainoloon, eivät esiinny oppikirjoissa.

Oppikirjoissa rauhanomaisesta rinnakkainolosta puhuttiin ensimmäisen kerran siinä yhteydessä, kun Lenin marraskuussa 1920 sanoi, että hän ei halua vain hengähdystaukoa vaan uutta vaihetta. Lenin vaati, että Neuvostoliitolle on palautettava kansainvälinen asema kapitalististen maiden rinnalla. Genovan neuvotteluissa vuonna 1922 "neuvostodelegaatio esitti rauhanomaisen rinnakkainolon idean toteuttamista", jolla tarkoitettiin "aseistuksen lopettamista sekä vielä raaempien sodankäyntivälineiden kieltämistä".

Neuvostoliiton ulkopolitiikan valtiollisia päämääriä olivat "taistelu Neuvostovallan, rauhan, maan ja työläisten puolesta", maailman kahtia jakautumisesta aiheutuu "niiden rauhanomaisen rinnakkainolon ongelma". Tästä sanonnasta ei edes semanttisin menetelmin voi saada ulos muuta merkitystä rauhanomaiselle rinnakkainoloIle kuin rauhallinen eli ei sotaisa yhdessäeläminen. Osapuolet eivät kuitenkaan ole tasapuolisia, vaan itäinen järjestelmä "on kehittyneempi ja muodostaa varsinaisen rauhan vyöhykkeen" ja läntinen järjestelmä on "imperialistinen ja heikkoja maita kapitalistisilla menetelmillä ahdistava". Ainoassakaan oppikirjassa ei sanota, että näin Neuvostoliitolla olisi paremmat mahdollisuudet levittää kommunistista oppia länsimaihin, vaan painotetaan sitä, että rauhanomainen rinnakkainolo antaa Neuvostoliitolle paremmat mahdollisuudet kehittää omia olojaan, koska sen ei tarvitse sotia.

Makrokontekstissa tuli esille neljä toisistaan erottuvaa rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä: Genovan merkitys, NKP:n puolueohjelman merkitys, juridinen ja nationalistinen merkitys.

Lenin on avainasemassa siinä mielessä, että hän itse venäläisenä ja marxilaisuuden tulkkina osasi käyttää käsitettä niin, että se vastasi yhteiskunnan eri diskurssien tarpeita. Leninin määritelmissä oli kaksi tasoa, jotka hyvin vastaavat Wittgensteinin pintakielioppia ja syvyyskielioppia sekä Weberin aktuaalista ja selittävää ymmärtämistä, tässä tutkimuksessa semanttisen kolmion kärkiä referenssi ja idea. Pinnallista määritelmää (referenssiä) vastasivat hänen antamansa lausunnot länsimaiselle lehdistölle. Niissä rauhanomainen rinnakkainolo määriteltiin ennen kaikkea kaupan kehittämiseksi. Syvyyskielioppia eli puheen ymmärtäminen määrätyn päämäärän saavuttamiseksi osoittivat Leninin Genovan konferenssin yhteydessä antamat lausunnot.

Leninin mielestä neuvostovenäläisten neuvottelijoiden tulisi Genovassa hankkiutua pasifistien liittolaisiksi ja tukea pasifisteja, jotta ne eivät muodostaisi porvarien kanssa yhteistä rintamaa Neuvostoliittoa vastaan, vaan eroaisivat porvarien joukosta. Pasifismin edistäminen on "taktiikkana erinomainen". Porvarileirin hajoaminen tapahtuisi imarrellen pasifisteja niin, että he "ymmärtävät ainakin meidän poliittisten vaikkei ehkä kaupallisten etujen" olevan heidän kanssaan samat. Vaikka Leninin mukaan "me kommunistit" emme uskokaan rauhanomaisen kehityksen mahdollisuuteen, on sen esitteleminen ainut mahdollisuus vihamielisten valtioiden edessä. Neuvotteluissa on sanottava, että Neuvostoliitto haluaa pasifististen ja kaupallisten etujensa paranevan. "Ei missään tapauksessa saa painottaa, että haluamme toimia kommunismin edistämiseksi". Lenin perustelee vielä: "Huono olisi kauppias, joka ei käyttäisi tätä taktiikkaa." Genovassa emme ole kommunisteina vaan kauppiaina. Meidän on käytävä kauppaa, ja heidän on käytävä kauppaa. Lenin kehotti solmimaan erityisesti yksittäissopimuksia.

Raskaita kokemuksia Neuvostoliitossa ovat olleet nälkä ja sodat. Mitä tahansa päämääriä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikalla on sanottu tavoiteltavan, selviytyminen nälästä ja sodan vaaroista ovat olleet ensisijaisia tavoitteita. Kaikkia päämiehiä on yhdistänyt pyrkimys, että Neuvostoliitto ei enää koskaan saisi olla sotilaallisesti eikä myöskään taloudellisesti heikompi kuin kapitalistiset maat.