Kesäkilit vaihdossa

Haimme 19. päivä toukokuuta Kaijasta kaksi kiliä. Niiden oli tarkoitus olla molempien urospuolisia, mutta kuinka ollakaan, pian huomasimme toisen olevan tyttökilin. Ensin annoimme molemmille nimet, mutta ne eivät käytössä olleet päivää enempää, sillä lasten kutsuessa, niistä tuli PIENI JA ISO.

Pieni oli poika, koska se oli kooltaan pienempi ja iältään nuorempi. Se oli vain kuukauden vanha. Tyttökili oli noin kuukautta vanhempi. Ja vaikka kesän mittaan Pieni ohitti kasvussa Ison, se pysyi silti Pienenä.

Ensin niiden nukkumapaikka oli leikkimökki. Mutta eivät ne siellä kauan viihtyneet, vaan hyppivät ikkunasta ulos. Sen jälkeen veimme ne vanhaan latoon, joka sijaitsi talomme takana koivikossa. Sinne ne oppivat itse menemään polkua pitkin nukkumaan ja aamulla ne taas tulivat pihaamme herättelemään lapsia määkimällä, "nyt olisi aika nousta".

Mihin tahansa lapset menivät, ne seurasivat perässä. Esimerkiksi, kun lapset lähtivät ongelle, kilit lähtivät mukaan. Siellä ne hyppivät rantakivillä. Kerran, kun pojat olivat uineet eräälle karikolle, kilit olivat lähteneet uimaan perään. Mutta eivät olleet uineet enää takaisin ja Mika joutui hakemaan ne veneellä rantaan. Veneeseen ne oppivatkin ja tykkäsivät olla sen kyydissä. Eräänä päivänä, kun lähdimme Jomen kanssa soutelemaan, lähti Pieni uiden seuraamaan venettä. Se ui ja määki perässä. Meidän oli pakko rantautua, että saimme sen pois vedestä.

Useat kerrat sain nauraa kilien ja lapsien jutuille. Kerran seurasin ikkunasta, kun Sini ja Harri peittelivät kilit vaatteilla, etteivät hyttyset söisi niitä. Kilit eivät välittäneet mitään, vaan makasivat aivan rauhassa rappusilla tyytyväisinä oloonsa. Eräänä päivänä Sini lykki tyttökiliä kottikärryissä ja se makasi siellä aivan rauhassa.

Lapset opettivat ne myös hyppimään selkäänsä. Kun meni hieman kumaraan, niin pian ne jo ponkaisivat selkään ja siellä tallustelivat sorkillaan. Kaikilla oli jos jonkinlaisia naarmuja selässä, mutta se ei heitä haitannut. Monet kilpajuoksut lapset juoksivat kilien kanssa. Tyttökili oli todella kova juoksija. Sille ei pärjännyt millään. Taloa ympäri juostiin monet illat.

Se kaahi joka paikkaan. Oppihan poikakilikin kaahimaan tietysti parhaansa mukaan. Ja melkein joka paikkaan, minne tyttökin. Ne hyppivät ikkunapelleille ja katselivat sisälle. Joskus, kun tulimme kyliltä, kurkisteli tyttökili autokatoksesta pakettiauton päältä.

Pojat rakensivat korkean lavan, jonne kilit pääsivät kiipeämään lankkua pitkin. Siellä ne viihtyivät lasten kanssa ja nukkuivat myös öitään. Viimeksihän ne ottivat nukkumapaikakseen autotallin katon. Liiterin päädyssä oli korkea puukasa, jota pitkin ne pääsivät kiipeämään katolle. Se oli niiden lempipaikka.

Päiväsaikaan ne viihtyivät rappusilla. Siinä ne makailivat, kuin vahtikoirat. Monet kerrat lapset makoilivat rappusilla kilien kanssa. Se oli hellyttävä näky.

Joskus poikakili harjoitteli puskemista myös meihin ihmisiin. Toisinaan se taas halaili päällään kovasti. Kilit myös järsivät kaikkea, mitä suuhunsa saivat esim. vetoketjujen lukkoa, nauhoja jne. Ja, jos oli lippis päässä, se lähti pois hyvin nopeasti. Kahdella sorkalla ne seisoivat lapsia vasten, kun hamusivat puista lehtiä tai kiipesivät keinun päälle ylettääkseen paremmin.

Kilit olivat meillä kolme kuukautta ja siinä ajassa jo ehtii kiintyä niihin. Kun niiden palauttamisen aika koitti, eihän siinä ilman kyyneleitä selvitty. Mutta tieto kuitenkin, että niitä voi käydä katsomassa, hieman lievitti ikävää.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pihapiiristämme puuttuu jotakin.