Kielen ja ymmärtämisen opillinen perusta

Marx ja Engels osoittivat kirjoituksissaan sanoille ja sanojen merkityksille paljon huomiota. He tutkivat sanojen etymologiaa, yksittäisten sanojen merkityksiä ja kielenkäytön eri puolia. Heidän kirjoituksissaan on sekä yleisiä kielitieteellisiä tutkimuksia että konkreettisia kannanottoja käännösten laadusta ja kirjoitustyylistä. Marx uskoi niiden hallitsevan maailmaa, jotka pystyvät määrittelemään käsitteiden merkityksen. Hänen oppinsa perusajatus oli myös, että kieli ja elintapa kuuluvat yhteen. Marx painotti kielen ja todellisuuden "dialektista yhtenäisyyttä". Sen mukaan kieli ja ajattelu liittyvät yhteen ja pohjautuvat todellisiin elinoloihin, materiaaliseen ja sosiaaliseen eliniymäristöön. Sanojen käytössä tulee esille asian olemus, mikä tarkoittaa, että kielen ja ymmärtämisen perustana on olemisen ymmärtäminen. Marxilaisessa käsityksessä "kieli on aineellistettu siinä mielessä, että se välittää arkipäivän todellisuutta" (Gudorf 1981, s. 84). Ihmisen ajatukset ja tietoisuus ovat sekä käytännön että teoreettisen toiminnan tuote (Schippen 1982, s. 19,239, Girke 1974, s. 64).

Ratkaiseva huomio koko marxilaiselle kielitieteelle oli Marxin havainto hengen ja materian suhteesta. Marxin mukaan kristillinen käsitys sanan muuttumisesta lihaksi oli "viaton kaunis ajatus" (Marx, Engels 1974, s. 7). Jos se pitäisi paikkansa, oppisi myös syntymästään asti yksin asunut lapsi puhumaan. Mutta "eristyneisyydessä elävä ihminen ei pysty oppimaan puhumista sen paremmin kuin hän pystyy omistamaan maatakaan" (Poliittisen talouden kritiikki, Marx, Engels 1973, s. 54). Hänen mukaansa kieli syntyy vasta tarpeesta toimia muiden ihmisten kanssa yhdessä (Saksalainen ideologia, Marx, Engels 1974, s. 43). Yhteisön jäsenet tajuavat heille koituvan hyötyä siitä, että he toimivat yhdessä ja suojelevat toisiaan. Kieltä kehittävä voima ei Marxin mielestä kuitenkaan ole yhteisöllisyys ja sosiaalisuus sinänsä vaan työnteko: mitä enemmän työnteko kehittyy sitä enemmän kehittyy myös kieli:

"Kehittyvät ihmiset huomasivat, että heillä oli sanottavaa toisilleen. Tämä tarve loi sille välttämättömän elimen: apinan kurkunpää alkoi kehittyä ja mukautua hitaasti mutta varmasti ja se pystyi ajan mittaan artikuloimaan eri kirjaimia. Ensin tuli työ ja sitten syntyi kieli." (Marx, Engels 1974, s. 49)

Hän ymmärsi tajunnan ja sen ilmenemismuotojen eli sanojen vaikuttavan toisiinsa. Marx julisti, että materia ei ole hengen keksimää vaan henki on materian korkein muoto. Henki ei voi "paeta" materiaa. Ne ovat toisiinsa kytketyt. Marxin kielitieteellisistä kirjoituksista saa sen kuvan, että Marx kiisti 1800-luvulla vallassa olevan dualistisen (mekanistisen) maailmankuvan. Maailmaa ei voi jakaa kahteen toisistaan erilliseen osaan hengeksi ja materiaksi. Tästä todistuksena on Marxin mukaan jopa puheen muodostuminen. Puhetta ei voi tapahtua ilman suussa olevia fyysisiä elimiä, jotka muodostavat "liikkuvia ilmakerroksia, ääntä, lyhyesti: puhetta" (Marx, Engels 1974, s. 43).

Marxin mukaan ihmiset alkavat kehityksensä alussa - samoin kuin jokainen eläin - ensin syödä, etsiä suojaa ja lisääntyä. Siis he eivät ole alusta alkaen suhteessa johonkin, vaan he toimivat ensin. He toimivat pystyäkseen tyydyttämään tiettyjä tarpeita - "he siis aloittavat tuotannon". Tätä prosessia toistettaessa muodostuu ihmisen aivoihin esineille ja asioille tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat yhteydessä tarpeiden tyydyttämiseen. Niin ihmiset kuin eläimetkin oppivat käsittämään ja ennen kaikkea erottamaan myös teoreettisesti sen ympäristön, joka tyydyttää heidän tarpeitaan. Tietyssä kehityksen vaiheessa, silloin kun tarpeet ja niitä vastaava toiminta ovat huomattavasti lisääntyneet ja kehittyneet, pystyy koko "luokka" kokemuksiensa perusteella erottamaan välttämättömät tarpeet ympäristöstä. Se. oppii kutsumaan niitä kielellisellä merkillä. Ihmiset nimittävät asioita määrätyllä tavalla sen mukaan, miten he ovat oppineet niiden tyydyttävän heidän tarpeitaan. Näin Marx loi perustaa sille, mitä nykyään kutsutaan sosiolingvistiikaksi. Sosiolingvistiikan mukaan tietyssä asemassa olevat ihmiset antavat käyttämilleen sanoille yhtäläisen merkityksen. Jokaisella yhteiskunnallisella luokalla on oma tapa määritellä käsitteille merkitys.

Jos kieli (henki) kehittyy materiasta, niin mistä on ihmisen tietoisuus peräisin? Engels kirjoitti vuonna 1886 objektiivisesta realiteetista:

Marxin mukaan on olemassa monenlaista tietoisuuden ja olemassaolon tasoa. Mutta ihminen itse ei tiedosta sitä, ellei pysty ilmaisemaan sitä sanoilla:

”Kieli on yhtä vanha kuin tietoisuus – kieli on käytännöllinen, myös muille ihmisille esiin tuleva, siis myös minulle itselleni todellinen tietoisuus.” (Marx, Engels 1974, s. 43)

Marx selitti Saksalaisessa ideologiassa tämän tarkoittavan, että mitä ihminen ei pysty sanoin ilmaisemaan, sitä hän ei ole tiedostanut eikä sitä silloin ole olemassa. Marx ei tarkoittanut tällä, että ulkopuolellamme olisi vain se maailma, jonka pystymme kielen avulla ilmaisemaan. Hän ei kiistä henkisen maailman olemassaoloa. Kuitenkaan ulkopuolista maailmaa ei ole olemassa sille henkilölle, joka ei pysty ilmaisemaan sitä. Entä sitten kun kieli on tietoisesti alistettu määrätyn luokan tai määrätyn ideologian palvelukseen?

Kun Marx oli näin kehittänyt materialistisen ja dialektisen käsityksen sanojen alkuperän ja yhteiskunnallisen kehityksen yhteydestä, hänen oli luotava uusia sanoja kuvaamaan uutta tulkintaa historiasta. Marx perusteli sanavalikoimaansa sillä, että uutta historiallista tilannetta varten täytyy luoda myös uusi sanasto. Tämä on koitunut kohtalokkaaksi opetettaessa Marxin ajatuksia vierailla kielillä, erityisesti Neuvostoliitossa, missä talous ei vielä ollut noussut Marxin edellyttämälle massatuotannon tasolle.

Engels vaati useissa kirjoituksissaan, että jokaisessa yhteiskunnassa on käytettävä sille tyypillistä sanastoa. Hän kritisoi voimakkaasti esimerkiksi Pääoman englantilaista käännöstä:

"Sellaisen kirjan kääntämiseen ei riitä ainoastaan saksan kirjakielen hyvä tuntemus. Marx käyttää mielellään arkipäiväisiä sanontoja ja murteellisia sanakäänteitä. Hän muodostaa uusia sanoja ja käyttää kuvauksissaan esimerkkejä eri tieteistä ja kymmenien eri kielten kirjallisuudesta. Jotta häntä voisi ymmärtää, on todella oltava sekä saksan kielen mestari että perehtynyt saksalaiseen elämäntapaan." (Marx, Engels 1974 s. 475)

Engels nimittääkin kirjoituksessaan vuonna 1885 Pääoman englantilaista käännöstä esimerkiksi siitä, miten "saksalainen mielekkyys muutetaan englantilaiseksi mielettömyydeksi". Engelsin mielestä tekstejä ei tulisi koskaan kääntää vaan "sanoa sama asia toisella kielellä". Jos käännöstyössä jonkin sanan tarkoitus ei ole selvä, on kaikkein huonoin vaihtoehto katsoa merkitys sanakirjasta (Marx, Engels 1974 s. 475). Esimerkkinä siitä, miten perusteellisesti Engels määritteli käyttämiään käsitteitä ja pohti erilaisia merkityksiä on hänen kirjoituksensa Englannin työväenluokan asemasta marraskuussa 1844:

"Haluan vielä tehdä kaksi huomautusta. Ensiksi, olen käyttänyt sanaa keskiluokka englantilaisessa merkityksessä middle-class (tai kuten melkein aina sanotaan: keskiluokat), jolloin se tarkoittaa samaa kuin ranskalainen bourgeoisie, omistava luokka. Erityisesti se tarkoittaa nk. aristokratiasta erillään olevaa omistavaa luokkaa - luokkaa jolla on Ranskassa ja Englannissa suoraan ja Saksassa 'yleisen mielipiteen' edustajana epäsuorasti valtiollinen valta. Olen myös käyttänyt synonyymeinä ilmaisuja työläinen (working men) ja proletariaatti, työväenluokka, luokka joka ei omista mitään." (Marx, Engels 1974, s. 323)

Esipuheessaan Pääoman englantilaiseen painokseen vuonna 1886 Engels valittaa, että käyttäessään tavallisia kaupan ja teollisen tuotannon sanoja, poliittinen taloustiede rajoittuu "näiden sanojen kapeaan aatemaailmaan" (Marx, Engels 1974, s. 286). Marx pitää kapitalistiseen talouselämään uusiksi tulleita sanoja "suurimpana humpuukina mitä maailmassa on keksitty". Taloustiede on "todellista salatiedettä":

"Kaikki taloudelliset yleiskäsitteet ovat vain yhä uusia nimiä vanhoille alistussuhteille... On olemassa vain yksi taloudellinen suhde, mutta sillä on paljon eri nimiä... Esimerkiksi palkka on maksu niistä palveluista, joita ihminen tekee toiselle. Voitto on myös maksu niistä palveluista, joita ihminen tekee toiselle. Siis palkka ja voitto ovat synonyymejä ja on lähinnä kielellistä manipulaatiota nimittää toista maksua palkaksi ja toista voitoksi." (1974, s. 289)

Marxin esimerkeissä myös työnjako ja yksityisomaisuus ovat "identtisiä ilmaisuja". "Ensimmäisessä sanotaan samaa suhteessa toimintaan mitä jälkimmäisessä suhteessa toiminnan tulokseen" (Marx, Engels 1974, s. 323). Myös Engels arvostelee voimakkaasti sellaisia sanoja kuin työnantaja ja työnottaja. Sellaiset sanat ovat manipulaatiota. Tällaisia sanoja ei tulisi käyttää esimerkiksi kirjassa Pääoma: 

"Työnantajaksi kuvataan sitä, kun joku selvää rahaa vastaan antaa työnsä jollekin toiselle tehtäväksi, ja työnottajaksi sitä joka rahapalkan takia ottaa sen työn vastaan. Tämä on vain saksalaisten ekonomien yleistä harhautusta."

Marxin ja myös Engelsin kirjoituksista saattaisi päätellä, että Neuvostoliitossa olisi marxilaisuuden nimissä kehitetty oma sanasto vallankumouksellisen toiminnan luomiseksi. Samojen sanojen käyttö Venäjän takapajuisissa olosuhteissa kuin teollistuneessa Länsi-Euroopassa ei Marxin opin mukaan voinut johtaa toiminnan ymmärtämiseen. 

Esimerkkinä sellaisista valtiollisista vallankumouksista, joissa muutoksen yhteydessä on uusittu perinteinen kansallinen sanasto, on Saksan poliittisen sanaston muuttuminen vuonna 1919. Samoin tapahtui vuosina 1933 ja 1945-1949 (Dieckmann 1975, s. 41).

Mikäli Lenin hyväksyi Marxin käsityksen kielen sosiaalisuudesta ja sanojen ja elintavan yhtenäisyydestä, hänellä todella oli suuri painolasti harteillaan aloittaessaan vallankumousta omassa maassaan. Leninin kehittämät yksinkertaiset iskulauseet kaikki valta neuvostoille ja kommunismi on yhtä kuin maan sähköistäminen osoittavat hänen tunteneen perusteellisesti oman maansa kehitystason. Hän ymmärsi myös, miten rajallisia välineitä sanat ovat, erityisesti markkinoitaessa uusia ajatuksia. Hänen mielestään ei tarvinnut edes keskustella sen tarkemmin sanan "kommunismi" merkityksestä. "Sen näyttää tulevaisuus." (Lenin 36/295) Koska yhteiskunta kehittyy lakkaamatta, on "tapahtuman kuvaaminen sanoilla aina yksinkertaistamista ja suurpiirteistä".

"Emme voi kuvitella, mitata tai kuvailla liikettä pysäyttämättä jatkuvuutta. Tämä johtaa yksinkertaistamiseen, pilkkomiseen ja elävän tuhoamiseen. Liikkeen kuvaamisesta tulee aina suurpiirteistä ja tappavaa. Näin tapahtuu ajattelun ja tuntemusten kuvaamisessa samoin kuin liikkeen ja kaikkien käsitteiden kuvaamisessa. Juuri tässä on dialektiikan ydin. Juuri tätä ydintä kuvataan silloin kun sanotaan: yhtenäisyys, identiteetti, vastakohta." (Lenin 28/342)

Neuvosto-Venäjällä otettiin käyttöön Marxin käsitteitä ja myös säilytettiin ne. Tästä seurasi väistämättä, että marxilainen oppi jäi vieraaksi. Uusista sanoista voitiin oppia lyhyessä ajassa vain muoto, mutta ei referenssiä eikä teemaa (intentiota, ideaa). Marxilainen oppi kytkettiin venäläiseen perinteeseen, ei marxilaiseen filosofiseen rakennelmaan. Uskottiin, että kommunistinen yhteiskunta muodostuu ajanmittaan, onhan se historiallinen väistämättömyys, ja silloin sanojen merkitys täsmentyy. 

Lenin piti hyvin ristiriitaisia puheita sanojen käytöstä. Toisaalta hän hyväksyi sen, että sanoilla luotiin mielikuvia uusista tilanteista, toisaalta sanojen piti hänen mukaansa kuvata nykyhetken tilannetta. "Sosialistinen Neuvostotasavalta" ei tarkoita Leninin mukaan, että uusi taloudellinen järjestelmä olisi sosialistinen, ainoastaan "neuvostovallan päättäväisyyttä toteuttaa sosialismiin siirtyminen" (36/295).

Koska slaavilaiseen kieliperinteeseen sopivaa sanastoa ei luotu, tuli tarve antaa vierasperäisille sanoille yhä enemmän määritelmiä. Syntyi määritelmien revoluutio. Tästä on esimerkkinä sana vallankumouksellinen, jonka uudesta sisällöstä Lenin itse selitti näin:

"Yrittäkäämme verrata toisiinsa tavanomaisen käsitteen vallankumouksellinen sisältöä siihen merkitykseen, joka sillä on tämän päivän erityisessä tilanteessa: mutkitella, vetäytyä, odottaa, hitaasti rakentaa, elää kurinalaisesti. Ei ole ihme, että monet 'vallankumoukselliset', kun he sen kuulevat, tuntevat itsensä aseettomiksi ja alkavat syyttää meitä Lokakuun vallankumouksen perinteiden unohtamisesta, veljeilystä kapitalististen asiantuntijoiden kanssa, kompromisseista porvariston kanssa, pienporvarillisuudesta ja reformista." (36/207)

Vanhan sanan uusi sisältö tulee Leninin kirjoituksissa esille siten, että hän viittaa "uuteen jaksoon", "korkeampaan muotoon", "ylimenokauteen" tai "painoalueen muuttumiseen". Goodin mukaan osoitus siitä, että sanojen uusi sisältö vakiintui neuvostokansan keskuuteen, on se, että Lenin ei viimeisten vuosien kirjoituksissaan enää käytä edellä mainittuja "ylimenokausi" viittauksia (1975, s. 129). Vanhoja sanoja voitiin käyttää ilman attribuutteja tai lisämääreitä kuvaamaan myös vallankumouksen jälkeistä aikaa, kun uusi merkitys oli saatu vakiinnutettua.

Lenin pohti esimerkiksi tunnuksen isänmaan puolustaminen käyttöä. Kun vuosina 1789-1871 oli käyty kansallisia sotia feodaalista järjestelmää vastaan, niitä voitiin Leninin mukaan kutsua "tosikansallisiksi sodiksi". Sen sijaan vuoden 1914 sota oli imperialistinen sota. Leninin mielestä tosikansallisessa sodassa sanat "isänmaan puolustaminen" eivät ole petosta, vaikka bolshevistien päätöslauselmassa oli vastustettu tunnuksen käyttöä. Tärkeä on määritellä, minkälaista sotaa voi puolustaa. Leninin mukaan "sota on politiikan jatkamista", eikä sodan alkamista voi selittää niin kuin "pikkuporvarit" sillä, että "vihollinen hyökkää" (Marxismin pilakuva ja 'imperialistinen talous', elokuu 1916, 30/80).

"Me emme saa johdattaa itseämme sanoilla harhaan", varoittaa Lenin nimenomaan Buharinin ja Trotskin puheita analysoidessaan (Proletaarisen vallankumouksen sotilaallinen ohjelma, syyskuu 1916, 30/134). Vieraskielisille sanoille on hänen mukaansa annettava "poliittinen määritelmä". Vierasperäiset sanat on pystyttävä selittämään, sillä "manifestien sanoilla emme saa aikaan luottamusta"(12.5.1917, 31/397).

Vallankumouksellisten fraasien käytöstä Lenin alkoi varoittaa Brest-Litovskin rauhansopimuksen yhteydessä: "Vallankumouksellista sotaa koskevat vallankumoukselliset fraasit saattavat tuhota vallankumouksemme." (Vallankumouksellisista fraaseista, 21.1.1918, 35/343) Lenin selitti monessa yhteydessä, miksi sanonta "vallankumouksellisen sodan puolesta" on tyhjien fraasien toistamista. Puolustajat eivät nimittäin vastustaneet sotilaiden kotiuttamista. Jos he olisivat tarkoittaneet, mitä sanovat, olisi Leninin mielestä koottu "rykmenttejä, jotka pakkokeinoin pysäyttävät kotiuttamisen" (35/344). Sotaväsymys oli kuitenkin niin totaalinen, että kukaan ei rohjennut kehottaa taistelun jatkamista. Miksi sitten puhua vallankumouksellisen sodan jatkamisesta, jos siihen ei ollut edellytyksiä?

Lenin vaati, että "asioita on nimitettävä niiden oikeilla nimillä". Fraaseja ei tule toistaa. Fraasien käyttö vältetään sillä, että otetaan huomioon kulloinenkin tilanne ja tilanteen vaatima ratkaisu. Fraasien käyttöön turvaudutaan vain silloin, kun yritetään pitää yhteyttä "pikkuporvareihin" tai jos tapahtuu "äkkinäisiä muutoksia".

Stalin edusti vastoin Marxin käsityksiä kantaa, jonka mukaan kieli ei ole määrätyn luokan luoma, vaan "koko yhteiskunnan yhteisesti kehittämä" (Stalin 1967, s. 117). Kielellä ei ole luokkaluonnetta edes luokkayhteiskunnassa, vaan se on sosiaalisesti neutraali, universaalinen kommunikaatioväline. Stalinin kielitieteelliset ajatukset ovat parhaiten tulleet tunnetuksi hänen vuonna 1950 ilmestyneistä kirjoituksistaan ja haastatteluistaan Marxismin vastauksia kielitieteisiin. Hänen mukaansa niin feodaalinen, kapitalistinen kuin sosialistinenkin talousjärjestelmä kehittävät erilaisen ylärakenteen eli politiikan, oikeuslaitoksen, uskonnon, taiteen ja filosofian. Kun yhteiskunnan perustana oleva talousjärjestelmä muuttuu, muuttuu myös ylärakenne. Kuitenkaan kieli ei kuulu perustaan mutta ei myöskään ylärakenteeseen (1967, s. 121). Stalinin mukaan ihmiset sekoittavat ylärakenteen ja kielen ja luulevat, että jos ylärakenne on luokkakantainen, silloin myös kieli on luokkakantainen (1967, s. 129). Päällysrakenne liittyy vain määrättyyn kehitysvaiheeseen, mutta kieli kokonaiseen aikakauteen. Kieltä ja sen rakennetta ei voi tuhota samalla lailla kuin taloudellisen ja kulttuuriperustan. Tästä on todistuksena Stalinin mukaan, että Neuvostoliitossa "kieli on pysynyt samana kuin ennen vallankumousta" (1967, s. 115). Stalin käyttää esimerkkinä Pushkinin kieltä, jossa hänen mukaansa ei juuri ole eroja nykyvenäjään, vaikka maassa on ollut tsaristinen, kapitalistinen ja sosialistinen rakenne.

"Ketä hyödyttäisi, että jokaisen kumouksen jälkeen muutetaan kielen rakenne, kielioppi, perussanasto hävitetään ja korvataan uudella kuten tapahtuu päällysrakenteelle? Ketä hyödyttäisi, että vesi, maa, vuori, metsä, joki, ihminen, kävellä, tehdä jne. ei nimitettäisi vedeksi, maaksi, vuoreksi jne.? ... Miksi pitäisi käydä kielen vallankumous? Miksi kieli tarvitsisi uuden rakenteen yhteiskunnan talousrakenteen muuttuessa?" (Stalin 1967, s. 120)

Stalin ei missään kirjoituksissaan osoittanut tuntevansa eroa konkreettisten ja abstraktisten ilmaisujen, sanojen ja käsitteiden välillä. Stalinin mielestä kieli on muuttumatonta ja sitä voi verrata esimerkiksi teollisuuden välineisiin ja koneisiin. Koneet edistävät sekä kapitalistista että sosialistista kehitystä (Stalin 1967, s. 118). Myöskään teknisen kehityksen tuomat uudet sanat eivät hänen mukaansa ole luokkasidonnaisia. Murteissa Stalin myöntää olevan eroja, mutta ei pohdi eroja yksityiskohtaisemmin. Kieli on kansallinen, ei luokkakohtainen, painottaa Stalin useissa kohdin (Stalin 1967, s. 123).

Marxin ja Leninin kielitieteelliset kirjoitukset Stalin ohittaa viittaamalla dialektiikan lakeihin ja kulttuurin muutoksiin. Vaikka Marxin mukaan porvaristolla ja proletariaatilla on kullakin oma, merkantilismin ja porvarillisen kulttuurin tuottama kieli, on Stalinin mielestä väärin tehdä se johtopäätös, että Marx olisi kiistänyt kansallisen kielen olemassaolon. Stalinin mukaan Marx tarkoitti, että dialektia on alin muoto, mutta kansallisen kielen yhtenäisyys ylin muoto. Porvaristolla oli Stalinin mielestä "vain" ja "korkeintaan" oma kauppaslangi. Stalin esittää myös esimerkin Engelsin kirjoituksesta Työläisten asema Englannissa, jossa Engels kertoo työläisten tarkoittavan sanalla dialektia eri asiaa kuin porvaristo. Stalinista on tärkeää, että Engels ei tässäkään esittänyt eri kielen olemassaoloa. Stalinin mukaan hän tarkoitti, että koska dialektia ei kuulu kansalliskieleen sitä ei saa siihen myöskään sekoittaa. Arvostelijat eivät Stalinin mukaan ymmärrä eroa kielen ja dialektiikan välillä (Stalin 1967, s. 126).

Kun Lenin puhui kielestä, tarkoitti hän Stalinin mukaan kulttuuria. Kieltä ei voi jakaa porvarilliseen ja sosialistiseen, mutta kulttuurin voi. "Jälkeläiset sekoittavat asioita, kielen ja kulttuurin." (Stalin 1967, s. 131)

Stalin ei ollut henkilö, joka olisi operoinut filosofisilla käsitteillä. Hän ei selvästikään ymmärtänyt eroa sanan, referenssin ja idean välillä. Sen sijaan hän oli omaksunut vahvasti mekanistisen kuvan kielestä. Mutta hänen käsitykseensä kielen universaalisuudesta vaikuttivat myös hänen omat poikkeukselliset kokemuksensa. Gruusian kielellä, Stalinin äidinkielellä, oli huono maine. Stalin koki venäläisiä kohtaan samanlaista kielikaunaa kuin venäläiset gruusialaisia kohtaan. Kun Stalinin venäjän kielen opettaja kutsui 1800-luvun lopulla gruusian kieltä "koirien kieleksi", syttyi niin voimakas inho, että opettaja sai maksaa puheensa hengellään (Susiluoto 1982, s. 148). Susiluoto tekee tästä sen johtopäätöksen, että Venäjällä ihmisiä kohdeltiin sen mukaan, mitä perinteisesti oli opittu kutakin kieltä puhuvien ihmisten luonteenominaisuuksista - ei sen mukaan, mitä väestöluokkaa nämä edustivat.

Tämä ei johdu ainoastaan Stalinin mekaanisesta ajattelusta, vaan myös siitä, että hän oli pappisseminaarin kouluttama ja sen lisäksi puhui venäjää vieraana kielenä. Hänen kirjoittamansa teksti oli luettelomaista ja jankkaavaa. Hänellä oli tapana toistaa kymmeniä kertoja samoja ilmaisuja, tehdä retorisia ja muodollisia kysymyksiä itselleen tyyliin "Voiko näin sanoa? Ei, näin ei voi sanoa" (Susiluoto 1982, s. 150). Stalinin aikana teollisuus piti saada toimimaan tehokkaasti. Sitä varten tarvittiin keskitetty hallinto ja keskitetty suunnitelma. Kielen piti olla selvä ja yksiselitteinen. Syntyi marxismi-leninismi-koodi. Marxismista tuli analyysimenetelmän sijasta puhetapa ja menetelmä organisoida yhteiskunta tuotannon kohottamiseksi.

Stalinin aikana kielellinen ilmaisu, käsitteet ja todellisuus alkoivat loitota toisistaan ja 1920- luvulla alkanut lupaava tutkimus kielen dialogisuudesta (Volosinov 1929) ja Marrin sosiologisesta sidonnaisuudesta haudattiin (Girke 1974, s. 66). Kielitiede jähmettyi Neuvostoliitossa niin totaalisesti, että vasta vuonna 1963 julkaistiin ensimmäinen kielitieteellinen kokoomateos eikä vielä 1980-luvulla Neuvostoliitossa ollut ilmestynyt ainuttakaan sosiolingvististä tutkimusta neuvostolaisesta yhteiskunnasta.

Toisen maailmansodan jälkeen tarkennettiin Neuvostoliitossa käsitystä kielen ja todellisuuden suhteesta jonkinlaiseksi keskitieksi Stalinin ja Marxin väliltä: kielen erikoisuutena pidettiin juuri sitä, että se ei kuulu ylä- eikä alarakenteeseen vaan kaikkiin ihmiselämän rakenteisiin. Tätä kielen moninaisuutta kuvattiin sanoilla sosiaalinen dialektiikka ja funktionaalinen tyyli. Tällöin viitattiin useammin Humboldtin kieliteoriaan kuin Marxin luokkakantaiseen merkitysteoriaan. Neuvostolaisten sosiolingvistien mukaan kieli ei kehity ainoastaan spontaanisti yhteiskunnan kehityksen seurauksena kuten Marx väitti, vaan kieltä voidaan määrätietoisesti kehittää. Humboldt uskoi ihmisen käyttäytyvän tai alkavan käyttäytyä oikein, kunhan hänen käyttämilleen sanoille on annettu oikeita merkityksi (Leontev, Vinogradov, Panfilov). Tämän mukaan tietoisuuden kehitystä voi edistää tai estää kielellisin keinoin. Neuvostoliitossa alettiin harrastaa aktiivista kielipolitiikkaa: "Kieli määrää ihmisen ajattelun luonnetta, maailmankatsomusta ja niitä asioita, joita ihminen havainnoi ympäristöstään" (Panilov, 1982, s. 19). Kielellä ei ole vain aktuaalinen vaan myös potentiaalinen merkitys. Sen avulla voidaan muuttaa realiteettia kohti tiettyä päämäärää (Theoretische Probleme 1977, s. 14).

Sanoilla todistettiin olevan sekä kognitiivinen että kommunikatiivinen funktio. Siksi yhteiskunnan on ohjailtava kielenkäyttöä ja kehitettävä kieliteoriaa: "Edistyksellinen kielitiede pyrkii kielen puhtauteen, antamaan sanoille ja sanonnoille todellisen objektiivisen sisällön.” (Theoretische Probleme 1977, s. 23)