25.1.1998

Saarijärven paikkallislehti Sampon vuoden pakinoitsijana

Kotiseudulla on turvallista

Vuokrasimme muutama kuukausi sitten Saarijärven lähikunnan Ähtärin entisen vanhainkodin. Päämääränämme on elää luonnon mallien mukaisesti, eläimiä ja ympäristöä vaurioittamatta, melua ja jätettä tuottamatta, lasten turvallisuutta ajatellen. Omavaraisesti.

Miten iloinen olen, jos jo ensi syksynä patjassani on ruista, tyynyssäni höyheniä ja peitossani lampaan taljaa. Samoin kuin porkkanalaatikossa ohraa, leivässä juurta ja uunissa puuta.

Tähän mennessä olen eniten kaivannut lapsuuden ympäristöni tuttuja salomaita ja salomaiden asukkaita. Kun syksyllä jouduimme hätäteurastamaan paimenkoiran raatelemaa kanaa, nousi aivoihini merkillinen tyhjyys: keneltä kysyn neuvoa. En tiedä miten vielä lämpöisestä, mutta päättömästä kanakasasta nypitään höyhenet. Mikä olisi avainsana googlatessa? Eihän kanaa, josta saamme sekä lihaa että höyheniä, voi haudatakaan.

Pitkälti olen maailmaa kiertänyt ja paljon kirjoja lukenut, mutta liian yllättäen tuli höyhentyynynteko. Mistään mitä elämäni aikana olen oppinut ei ollut hyötyä.

Yhteisön kirjastoon ei kannatta poiketa, siellä on Hrushtshevia ja ekoerotiikkaa, videofilmausta ja tenniskursseja. Kaikkea mitä olimme tarvinneet tähänastisessa elämässämme. Suurkaupungeissa. Yliopistoissa. TV- studioissa. Työllisyyskursseilla.

Kotiseudullani olisin saanut apua. Koulukaverini sisko Kannonkoskelta tai isäni metsästyskaveri Tarvaalasta olisi tiennyt jonkun, joka vielä kunnioitti kanan höyheniäkin ja olisi auttanut minua. Miten outojen ihmisten ympäröimänä voin ikinä tietää. keneltä kysyä ja kenen tietoon luottaa?

Sitten piti lampaat keritä. Naapurin lampuri tilasi sähköleikkuri-keritsijän. Ei meillä omavaraistaloudessa. Miinuspisteitä tulisi LETS-tililleni (Paikallinen tavaroiden ja palvelujen vaihtojärjestelmä) heti, kun maksan jollekin monetaarisella rahalla tai otan valtakunnan verkosta atomisähköä työhön, jonka kekseliäs osaa tehdä lihasvoimallakin. Miten sitoa lammas? Miten aloittaa keritseminen?

Unohdin ottaa ruisleivästä juuren talteen. Mistä saan uuden juuren? Olemmeko nyt viikon ilman leipää, kunnes yritämme juurta ostetusta hapanleivästä?

Miten ihmeessä tehdään olkipatja? Ei puimakoneella kaadetusta rukiista, vaan pitkistä oljista. Tuppu näin päin toinen näin päin, poppanaa päälle. Mutta ne tähkät? Patjatkin täytyy tehdä itse omavaraiskulttuurissa, sitä paitsi joustinpatjoissa on metallia, mikä öisin kiristää tunnelmaa suuhuni paikatun kullan ja elohopean kanssa.

Ystäväni lähtivät Portugaliin aloittamaan omavaraiselämää. Mikä siellä on syödessä ja eläessä, kun perunaa voi istuttaa ympäri vuoden aina kun edellinen sato loppuu eikä mikään jäädy.

Kuitenkin elämä oli turvatonta kun ei ollut kotiseudulla. Entä kun sähkö katkeaa eikä öljyä saa? Silloin huomaa viimeistään, miten turvallista on kotiseudulla. Lähellä alkutuotantoa. Lyhyen matkan päässä kaikesta. Vaikka maailma kuinka päällensä pällistäisi niin maalaiskylä on viimeinen joka säilyy ja elää, perusteli kirjailija Panu Rajala maallemuuttoaan 1980-luvun alussa.

Miten helppoa olisi opetella luontaisia menetelmiä ja yhdistää niitä nykyajan huipputekniikkaan, kun asuisi lähellä ihmisiä, joiden puoleen hädän tullessa kääntyä. Ja ympärillä metsät, pellot ja järvet, joiden antimet tuntee lapsesta saakka. Onneksi olkoon saarijärveläiset - erityisesti kotikonnuille jääneet lapset ja lastenlapset!

1997

Miksi halusin Saarijärven kaupunginjohtajaksi?

Saarijärvelle valittiin uusi kaupunginjohtaja kaksi vuotta sitten. Minäkin lähetin paperini kunnalle. Sain kannustusta ystävättäreltäni, joka oli edellisenä syksynä hakenut Espoon kaupunginjohtajan paikkaa. Hän haki paikkaa siksi, että ei pitänyt isojen puolueiden tavasta sopia keskenään kaupunginjohtajan paikasta. Hänen mielestään se aika on ohi, kun isot pojat päättävät isoista asioista.

Minä lähetin paperini Saarijärven kuntaan siksi, että halusin virittää keskustelua asioista, joita pidän
kotikunnassani tärkeinä. Demokratiassahan elämme. Kuvittelin, että hakijat pyydetään paneelikeskusteluihin ja kuntalaisten ja lehdistön tentattaviksi. Kunta on kuntalaisia varten ja saarijärveläiset itse päättävät, miten omaa osaansa tästä planeetasta haluavat kehittää.

No mitäänhän ei tapahtunut. Puoli vuotta myöhemmin sain paperini takaisin. Hakijoista oli julkaistu Sampossa ja Keskisuomalaisessa nimet ja tittelit. Ei muuta. Ei kunnon väittelyä eikä kyselytuntia.

Paneelissa olisin kertonut, miten käsitykseni mukaan paikallinen talous ja päätöksenteko toimii ensi vuosituhannella. Mielessäni oli ennen kaikkea viisi kestävän kaupunkikulttuurin trendiä, joiden suuntaan tuleva kunnanjohtaja kannustaisi kuntalaisia:

1. Ostakaa kotikylän tomaatteja!

Maailmalla on levinnyt viime vuosikymmeninä niin kutsuttu LETS-järjestelmä eli paikallisvaluutta. Määrätyllä alueella asuvat ihmiset käyttävät toistensa palveluita ja tuotteita. Vaihtoringistä on paljon etua: se edistää paikallista kauppaa, lähentää tuottajia ja kuluttajia, säästää ihmisen ja luonnon kulutusta, lisää asukkaiden kontakteja ja pelastaa korkotalouden syövereistä. ¨

Rahan logiikan mukaan jokaisesta markasta, jolla tomaattimme ostamme, virtaa yli puolet rahakeskuksiin ja niistä edelleen Lontoon ja New Yorkin sijoittajille. Korko, kuljetukset, valuutan vaihto ja varastointi vievät suunnattomia summia.

2. Käyttäkää polkupyörää.

Autoilu ei ole vain ilmakehään nousevien päästöjen ja melun vuoksi nykyihmisen suurin syntitaakka. "Peltilehmän" valmistaminen kuluttaa sellaisia aineita, joita ei synny koskaan enää uudestaan, ei tuleville sukupolville. Kylmä moottori saastuttaa eniten, joten auto ei kuulu taajamalla liikkumiseen, ei koskaan alle neljän kilometrin matkalle.

3. Lämmittäkää kotinne puulla.

Puu kasvaa uudestaan, sen takia ei tarvitse ruiskuttaa kaasua ikiroudasta eikä tyhjentää arabien hiekan alusia. Kunta voisi maksaa LETS-markkoja kaikille, jotka viettävät rankametsässä viikonlopun.

4. Välttäkää valtakunnan verkosta tulevaa sähköä kaikessa mitä teette.

5. Tyhjentäkää pottanne puutarhaan.

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että esimerkiksi Tukholman asukkaiden uriini (virtsa) täyttäisi 47.000 peltohehtaarin typen tarpeen (koko lääni käsittää 19.000 ha) ja että Tukholman saaristoa rasittaa pahiten juuri typpi. Typpeä ei saa poistettua jätevedenpuhdistamollakaan kuin korkeintaan 15 prosenttia. Veteen sekoitettuna kallisarvoinen typpi on suorastaan vaarallinen myrkky.

Nyt olen ymmärtänyt, että ei tarvita kaupunginjohtajan vakanssia näiden visioiden toteuttamiseksi. Sinä ja minä voimme aloittaa. Muodostakaamme parinkymmenen eri ammattia edustavan ystävän kanssa vaihtopiiri, liikkukaamme pyörällä ja potkurilla, vaihtakaamme sähköliesi puu-uuniin, jättäkäämme vesipatja ostamatta ja ryhtykäämme yksinkertaisesti pissimään kompostiämpäriin!