Kulttuuripersoonan maailmankuva

 

Ilta Ikkalan nuoruudenmuistoja

Äitienpäivänä 2003 - äitini muistoja

(myös nauhoitettu)

copy right marketta horn

 

Tänään on Marian päivä vuonna 2003. Kirkossa tulin ajatelleeksi esivanhempiani ja missä maailmassa he elivät, koska Marketta haluaisi katsoa minun maailmankuvani muodostumista.

Isoäitini oli otettu suureen Lindin taloon taloudenhoitajaksi emännän kuoltua. Isoäitini oli hyvä talousihminen. Hän oli silloin noin 20-vuotias. Perheessä oli kolme poikaa, kaikki villejä ja kaikessa mukana. Nuorin poika rakastui tulisesti tähän taitavaan emännöitsijään. Se oli kuulemma Niemiskylällä Kiuruvedellä suuri rakkaustarina, mutta eihän suuren talon isäntä sallinut poikansa mennä naimisiin torpan tyttären kanssa.

Kun hän sai tietää, että ehkä joskus lokakuun tienoilla oli aitassa alkanut seuraukset tästä rakkaustarinasta, heitti vanha isäntä taloudenhoitajan pois talosta. Tyyne, äitini, syntyi siis tästä liitosta, lehtolapseksi vuonna 1896. Hänen äitinsä lida Johanna (tuo ansiokas ison talon taloudenhoitaja) meni sitten naimisin 1900 torppari Vilho Hukkasen kanssa ja sai tämän kanssa kaksi tytärtä, Marja-Liisan ja lida Kristiinan.

Tyynen, äitini, isä meni kansakoulun opettajan kanssa naimisiin. Kansakoulunopettaja oli riittävän arvokas. He saivat kolme tytärtä ja yhden pojan. Vaimo kuoli ja sen jälkeen äitini isä meni naimisiin meijerikön kanssa. Siitä liitosta syntyi kaksi tytärtä, joista nuorempi on juuri se Tyyne lisalmella, johon olen tutustunut viime vuosina. Hän sai nimensä Tyyne-äitini mukaan. Vaikka hänen äitinsä olisi halunnut antaa hänelle kauniimman nimen esim. Helinä, mutta Antti halusi ehdottomasti nimeksi Tyynen, koska hän yhä muisti ensirakkautensa.

Sain yllättäen seuraavan kirjeen: 14.4.1997

Tässä lähetän lupaamani isoisäsi kuvan. Antti syntyi 1878 ja kuoli espanjantautiin 1920. Antin isä oli Olli ja äiti Johanna. Johanna kuoli nuorena, joten hänen viisi lastaan olivat apulaisten hoidossa suuressa talossa. Minun äitini oli Antin toinen vaimo ja hän kertoi lämmöllä Antin nuoruuden romanssista, josta Sinun äitisi syntyi. Niemiskylän kylähistoriikissa on kuvia  Vehtiahon  väestä siv. 159, 163, 193. Ellet saa kirjaa mistään niin voin lähettää sen sinulle lainaksi. Tervehtien Tyyne Härkönen o.s. Lind

Antti kuoli vuonna 1920 Espanjan tautiin. Hänen veljensä ottivat talon. Meijerikyökki, isoisäni toinen vaimo, joutui lähtemään talosta tyttärineen. Eli vielä 1920-luvulla vanhin poika peri talon ja muiden oli etsittävä uusi elinmahdollisuus. Meijerikkö kasvatti kaksi tytärtään kansakoulunopettajiksi.

Äitini Tyyne sai jopa soittotunteja ja oli hyvin musikaalinen. Toisen avioliiton lapset eivät ole niin koulutettuja. Tämä toinen Tyyne meni Lapinlahden rovastin pojan kanssa naimisiin, joka oli myös kansakoulunopettaja.

Kun olin koululaisvaihdossa Itä-Preussissa vuonna 1938, sattumalta juuri tämä Kalevi, Tyynen poika, oli siellä samaan aikaan. Kalevi muistaa vielä laivamatkalta minut - kova puhumaan ja iloinen tyttö olin kuulemma ollut. En tiedä miten näin oli jäänyt mieleen. Kalevi on sotainvalidi, mutta käy kuntoutuksessa ja poimii vielä marjoja. Tyyne säesti pianolla sotaveteraanien ja seurakunnan tilaisuuksissa Iisalmessa niin kauan kuin näki soittaa.

Vuonna 1999  sain puhelinsoiton: ”Täällä on sinun tätisi Tyyne.” Kiuruveteläisiä oli käynyt hänen luonaan kylässä ja he olivat kertoneet, että en varmaan pitäisi pahana, vaikka hän soittaisi. Olin edellisellä viikolla opastanut Saarijärvellä Kiuruveden osuuspankin retkikuntaa, johon kuului kolme naista, jotka henkilökohtaisesti tunsivat äitini.  Samalla viikolla oli tapahtunut minulle  muitakin yllätyksiä, mutta suurin yllätys oli, että 75-vuotiaana saan vielä tädin. Maija Hukkasen lapsista on jäänyt mieleeni Esa, joka on ison talon poika, mutta ei saanut päätaloa. Kävimme lapsena hänen luonaan ja hän oli hyvin hauska.

Antti-isän tytär ensimmäisestä avioliitosta on kirjoittanut pakinakirjan, jossa hän kertoo, että Maija Tenhunen, joka oli Tyynen eli äitini sisarpuoli, ompeli hänelle juhliin kauniin mekon.  Maijan luona kävimmekin sodan aikana, muihin äidin sukulaisiin emme pitäneet yhteyttä. Muistan, miten heidän kotonaan oli  russakoita sota-aikana. Kun muutimme Jyväskylään Tanhuantielle (ent. Keskuskatu) 1940-luvulla, oli sielläkin paljon russakoita. Äidillä oli kova työ saada ne pois. Luteet olivat vielä vaikeampia.

Äitini ei koskaan kertonut suvustaan, olen lidalta, isäni sisarelta, kuullut tarinoita  ja nyt Maijalta.

Kerran 1930-luvulla kävimme Maija-tädin luona Kiuruvedellä kylässä. Äitini tapasi siellä näyttelijäystäviään ja asiakkaitaan. Kävimme siellä myös kirkossa. Simojoki oli pappina. Hän oli tunnettu kovana herätyspappina. Olen kirjoittanut päiväkirjaanikin, miten hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa. Vaikka äitini oli herännäisseudulta, piti hän papin ajatuksia ahdasmielisinä.

Silloin heränneet ystävät sanoivat äidilleni, että helvettiinhän sinä ne lapsesi viet, kun ne tuolla tavalla puet. Ilmalla ja minulla oli äidin ompelemat Orimattilan kansallispuvut ja Irmalla kaunis keltainen leninki, joka oli kuin perhosen vaate. Ilkalla oli golf-housut, pussihousut, kuten siihen aikaan oli tapana. Silloin kovistuin ja ajattelin: ”Minun äitini ei vie minua helvettiin. Minä en rupea herännäiseksi kun ne ovat noin ahtaita.”

Minusta kuulosti hirveältä, että ihmiset voivat noin ajatella ja minä kun rakastin niin äitiäni ja pidin häntä nuhteettomana. Äitini piti syytöksiä huvittavina, ei huvittavana juuri, mutta antoi mennä sivuun. Äiti oli kaikkia äärimmäisyyksiä vastaan. Hän ei pitänyt IKL:stä eikä kommunisteista. Emme saaneet koskaan Jyväskylässäkään asuessamme käydä sinimustien kahvilassa.

lida, äitini äiti, kuoli vuonna 1923.

 

Äitini, tämä Tyyne Katariina

Ilmeisesti isoäiti oli uskonnollinen, koska äiti oli sieltä perinyt - ei mitään kiihkouskovaisuutta - mutta Jumalan uskon, jota hän opetti myös meille lapsilleen. Ilmeisesti hän oli myös henkevä nainen, koska äitini oli perinyt kunnianhimon, vaikka isoäidin pettymys nuoruuden rakkauden kanssa oli tehnyt hänestä hyvin ajattelevaisen ihmisen. Hänellä oli halu kasvattaa lapsensa joksikin tässä elämässä.  lida-äiti oli taitava käsityö- ja talousihminen, joten äidilläni oli jo kotoa hyvät lähtökohdat.

Remeskylällä ei ollut kansakoulua. Vuosisadan vaihde oli syrjäkylillä vielä hyvin puutteellista. Äitini joutui lähtemään jo 12-vuotiaana ompeluoppiin jonkun ompelijan luo. Siinä kasvaessaan hän kävi Iisalmessa vielä räätälin opin ja sitten kansanopiston lähellä Kuopiota. 

Tämä osoittaa, että isoäitini oli hyvin neuvokas. Hän oli kasvattanut tyttärensä hyvin ankarasti siihen, että ei saa tehdä sitä erehdystä, jonka hän oli tehnyt. Eikä koskaan torunut. Tultuaan tarpeeksi vanhaksi äitini meni Pohjois-Savon Kansanopistoon, jonka johtaja Tilda Löthman (Koponen) oli hänelle hyvin äidillinen ystävä. Hän järjesti niin, että äitini saattoi siellä ommella vaatteita opettajille ja oppilaille ja saada niistä opiskelurahoja. Kansanopistossa hän oli muutenkin se, joka piti puheet, silloin kun niitä tarvittiin ja hänen aineensa luettiin aina ääneen. Hän suoritti myös kansakoulun tutkinnon, joten hänellä ei ollut sitten sitäkään kompleksia enää.

Sieltä hän sitten tuli äitinsä kotikylään Kiuruveden Niemisjärvelle ja ryhtyi ompelijaksi. Hän otti jopa apulaisia, joten hänellä oli pienimuotoinen ompeluliike kyläläisten hyväksi. Hän myös osallistui nuorisoseuran toimintaan innokkaasti. Sodan sytyttyä hän teki sotilaille vaatteita ja muuta mitä siihen aikaan tarvittiin. Hän opetti myös Maria-sisarpuolensa ompelemaan ja tästäkin tuli hyvä ompelija. Myöhemmin tuli lida-sisarpuoli Jyväskylään valmistuakseen lastenhoitajaksi. Hän muutti sitten Etelä-Karjalaan, mutta kuoli suhteellisen nuorena.

 

Saapuu isäni Pekka

Kiuruveden kirkolla oli ollut kelloseppä nimeltä Salo, joka oli kovasti ihastunut Tyyneen, mutta sitten hän kerran seurustellessaan oli esittänyt, että hänellä on kondomi ja siihen se rakkaus ainakin äidin puolelta loppui. Tyyne oli saanut lida-äidiltään varmaankin sellaisen koulutuksen, että pitää varoa etukäteissuhteita.

Kesällä saapui nuori mies ja sai paikan heinämiehenä. Nuori mies oli lähtenyt Mikkelin varuskunnasta, karannut. Hän kertoi, että esimiehet olivat kohdelleet naisia sillä tavalla, jota hän ei voinut hyväksyä. Mielestäni tämä oli ehkä vain itsepuolustusta ja itsensä paremmaksi ajattelua ja näin ollen hän oli siis sotilaskarkusi.

Sitten heinäpellolla pidettiin talkoita ja kylän naiset tulivat tarjoilemaan ruokaa. Niinpä äitinikin siellä kaateli piimää mukeihin. Ja kuinka ollakaan tämä Pekka Salo, alkuaan Saastamoinen, oli sen verran siinä heilahtanut, että piimää oli kaatunut hänen housuilleen. Pekka-isä kertoi ajatelleensa siinä, että vielä sinä nuoletkin tämän piimän housuistani ja siitä se ystävyys kehkeytyi, tosin Tyynen ehdoilla.

He näyttelivät nuorisoseurassa savolaisnäytelmää Savon sydämessä, nuorina rakastavaisina näytelmän osasuorituksessa. Isäni palasi sotaväkeen Parolaan ja vasta sen jälkeen äitini hyväksyi hänet ja he menivät kihloihin. Sotaväessä isäni toimi kirjurina palvelunsa loppuun saakka, koska hänellä oli erittäin kaunis käsiala ja muutenkin jo oli aikanaan kauppaharjoittelussa oppinut virallisen kielen.

Syksyllä 1920 he menivät naimisiin. Tyyne lähti hänen kotiinsa Keiteleen Sulkavanjärvelle pieneen torppaan Mäkiahoon. Siellä kamarissa hän asui ja ompeli. Heti naimisiin menon jälkeen Pekka ei voinut päästä metsäkouluun, vaan hänen piti olla harjoittelijana. Siellä olivat silloin isän sisarukset lida, Wilhelmina, Anni sekä Heikki. En tiedä olivatko nämä vanhimmat jo jossakin palveluksessa. 

Siellä heille syntyi ensin tytär eli minä Tyyni Ilta, ja huhtikuussa 1923 poika Ilkka Tapio. Ilkan syntymän jälkeen äiti muutti Kuopioon. Huvittavaa oli, että äiti muuttaessaan huomasi papinkirjasta, että vanha rovasti ei ollut hyväksynyt näin moderneja nimiä, vaan kirjoittanut kirkonkirjaan Tyyne Iita. Mutta sehän sitten korjautui äidin suurella tarmokkuudella.  Äiti sai isän nuorimman siskon Mimmin mukaansa hoitamaan vastasyntyneitä pieniä lapsiaan.

Sen jälkeen Pekka lähti metsäkouluun  Ähtäriin Inhaan Tuomarniemeen. Mäkiahoon isä oli hiihtänyt koko matkan Tuomarniemeltä vaimoaan ja lapsiaan katsomaan, mutta Kuopioon hän pääsi jo junakyydillä heitä tapaamaan.

Ilta sairasti  kuristajan ja oli jo viisi minuuttia hengittämättä, mutta lääkärin avulla hän siitä parani ja Pekka, joka oli tullut Kuopioon tyttärensä sairastuttua, oli joutunut ottamaan lomaa pitääkseen tätä pientä lemmikkiään sylissä. Tuomarniemelle hän vain kirjoitti kortin, että tytär on sairastunut vaikeasti ja siksi hän pääsee palaamaan vähän myöhemmin.

 

Lapsuus Soinin virka-asunnossa

Tyynen rahoillahan sitä koulua sitten käytiin, mutta Pekkakin oli harjoitellut jo kaupassa ja piti Tuomarniemellä pientä kioskia, josta hän sai taskurahaa. Valmistuttuaan Pekka sai heti paikan Soinin Kukon kylässä sekä asuttavakseen pitkän kauniin virkatalon, navettoineen ja aittoineen. Äiti rupesi oikein tarmokkaaksi maanviljelijäksi. Isällä ei ollut aikaa, sillä hän oli paljon matkoilla. Siihen aikaan kuljettiin hevosella ja sehän ei ollut nopeaa kulkua. Hän osti Serlachiukselle Mäntän tehtaille puuta ja äiti hoiti taloutta.

Marraskuussa 1925 syntyi kolmas lapsi Rauha Ilma, ja joulukuussa 1928 vielä kolmas tytär, Irma Sinikka. Siinä viljeltiin maata ja lehmiäkin oli kaksi ja tietysti hevonen, sikoja, kanoja ja lampaita. Äiti ei kuluttanut aikaansa hukkaan eikä hän Soinissa ehtinyt enää ommella muuta kuin omalle perheelleen.

Heti hän tilasi myös lehtiä. Kulttuurirahaston toiminnanjohtaja kertoi kerran esitelmässään, että Kotiliesi ja Martat ovat kouluttaneet suomalaisen naisen. Kotiliesi oli myös äidilleni koulutuksen lehti. Ilmeisesti hän kuitenkin tilasi muitakin lehtiä, ehkä mallilehtiä, koska hän ompeli valokuvista päätellen itselleen, lapsilleen ja Mimmi-tädille, joka oli usein meillä lomilla, mahdottoman ihania ja tyylikkäitä sen aikaisia pukuja.

Isä kävi aina metsäpäivillä Helsingissä ja sieltä hän toi sitten äidin tilaamia kenkiä meille lapsille ja muuta herkkua. Muistan kun vietettiin Irma-siskon ristiäisiä. Äiti oli tehnyt muistaakseni Kotiruoka-lehden kuvasta täytekakun, joka oli kuorrutettu marsipaanilla ja siihen oli tehty vihreästä marsipaanista viiniköynnöksen lehti, myös iso viinirypäleterttu oli koristeena. En voi ymmärtää, mistä nämä viinirypäleet olivat silloin tulleet, sillä eihän Soinin Kukonkylällä voinut siihen aikaan vielä ostaa viinirypäleitä. Kuitenkin tämä on jäänyt minulle niistä ristiäisistä mieleen aivan suurena ihastuksena.

Äiti kalusti myös uuden kodin. Eihän heillä ollut sinne tultua juuri mitään kalusteita. Puuseppä Ollikainen tuli tekemään äidin suunnittelemia kalusteita. Siinä minä ihailin myös äidin tavatonta taitoa sisustaa koti. Talossa oli tupa, joka kalustettiin pitkällä pöydällä ja penkeillä niin kuin siihen aikaan oli tapana. Ehkä se osa oli jo valmiina heidän muuttaessaan, mutta se oli hyvin tyylikkäästi liinoilla ja kukilla kaunistettu. Tuvassa oli iso muuri, jossa äiti leipoi leipiä ja pullaa.

Lähinaapurissa asui meidän ikäinen poika. Naapurien nimi oli Kallio. Tietysti kävimme siellä joskus kylässä. Minusta oli aika järkyttävä katsoa, kun vanha mummo siellä poltti piippua. Meidän perheessä eikä isäni perheessä koskaan poltettu tupakkaa. Isä oli tosin oppinut sotaväessä tupakanpolton, mutta hän ei ainakaan kotona koskaan tuprutellut. Tämä poika, nimeä en enää muista, kävi usein meillä. Kerran äiti oli leiponut pikkuisia pullia pellille. Uunin edessä oli erillinen pöytä, jolla pullat kohosivat. Tämä naapurin poika ei varmaankaan kotonaan pullaa juuri saanut ja hän pani suuhunsa kokonaan sen kohoavan taikinapullan ja meinasi tukehtua siihen. Äitini kasvattajan taitoja osoitti se (kyllä hän meitä piiskasi, mutta ei tätä poikaa), että hän ei moittinut poikaa vaan auttoi taikinan suusta pois. Pojalla oli tarpeeksi kärsimystä jo häpeästä ja tukehtumisen kauhusta.

Salin kalustus ja makuuhuoneen kalustus olivat sen aikaisia tyylikalustoja, siis 1920-luvulta, yksinkertaisia ja erittäin kauniita. Makuuhuoneen kalusto oli tummanvihreä ja siihen kuului myös peilipöytä. Salin kalustossa oli petsatut puuosat ja pehmustettu päällinen. Isä oli rakentanut myös leikkituvan meille lapsille pihapiiriin, joten meillä oli oma leikkipaikkakin.

Puuseppä Ollikainen asui meillä ja hän oli hyvin lapsirakas. Hän teki veljelleni kiikkuhevosen ja minulle nuken kehdon ja muuta. Tämä puuseppä oli erityisen ihastunut Ilma-sisareeni, jota hän kuljetti sylissään ja nukutti kun tämä itki. Ilmalla on vieläkin puusepän leikkikaluja varten tekemä  pieni arkku.

Kerran navetassa sattui vahinko, kun kaksi lehmää kuoli häkään. Lehteen oli tästä kirjoitettu uutinen, että köyhälle miehelle koitui suuri vahinko, kun lehmät kuolivat. Ilmeisesti navetassa oli siis uuni jota lämmitettiin. Uutisesta isä tykkäsi huonoa, hän ei ollut mikään köyhä mies. Hän pystyy ostamaan uudet lehmät.

Ilmeisesti hän otti osaa kirkonkylänkin rientoihin, koska hän oli kirkkovaltuuston jäsen. Muistan aina ne joulukirkkoon menot reellä talvipakkasella. Soinin kirkko on hyvin kaunis vanha kirkko. On jäänyt mieleen, kuinka kerran istuimme lehterin portailla, koska emme enää sopineet penkkeihin. Siellä istui myös minua jonkin verran vanhempi tyttö. Hän katsoi taululta virren numerot ja veisasi hartaasti. En vielä silloin osannut lukea, mutta ajattelin, että kyllä minäkin vielä joskus osaan löytää virren ja laulaa kirkossa.

Äiti oli hyvä laulamaan, ja toimi lottakuorossa, joka oli perustettu opettaja Suosalon johdolla. Hän oli altto. Äiti opetti meille hyvin paljon sellaista, mitä hän oli kansanopistossa oppinut, mutta myös paljon virsiä.

Meillä kävi myös hieroja, joka oli kova laulamaan. Hän lauloi niin kuin äiti, joka rakasti kovasti hengellisiä lauluja. Minä tietysti kuuntelin korvat höröllä. Hän lauloi Musta Saara -nimistä laulua ja siinä ikään kuin sain ensimmäisen kosketuksen lähetystyöhön, minkälaista neekereille on tämän uuden viestin tuominen. Minusta oli ihmeellistä, että mustia ihmisiä oli maailmassa. Laulussa heidän olosuhteitaan pidetään hankalina ja tyttö saa uuden viestin päästä taivaaseen. Se oli liikuttava tarina. Silloin kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan neekereistä.

Kylässäkin kävimme. Toisella puolella tietä oli Haapalan talo, jossa sisarukset hoitivat taloa. He eivät olleet naimisissa enkä tiedä minne se talo periytyi. Se oli ihana iso maalaistalo, jossa me lapsetkin viihdyimme. Niin, olisikohan tämän talon nimi ollut Kukkola. Piha oli täynnä ihmeellisiä kukkia, joita äitinikin istutti kotimme ympärille.

Eräänä sunnuntaipäivänä kävimme siellä veljeni kanssa. Sielläkin oli meidän ikäisiä lapsia. Ilmeisesti siihen aikaan maalaistaloissa ei laitettu ruokaa sunnuntaisin. Minulle on jäänyt mieleen, kuinka meidän ikäinen poika kävi kaapista ottamassa lautaselle puolukkapuuroa. Se oli hänen sunnuntaiateriansa.

Talomme vieressä oli pieni lampi, jossa pyykit huuhdottiin ja pestiin ja toisella puolella lampea kohosi korkea mäki.

Kylällä oli kauppa ja siellä teimme ostokset. Minusta oli aina niin ihanaa, kun saimme ostaa piparminttupastilleja, soikeita pastilleja jotka pantiin tuuttiin. Kauppias taisi olla nimeltään Luotola.

Soinissa kiertelimme laajassa pihassa. Talon takana oli pieni metsikkö. Kerran polulla juostessani olin vähällä astua rullalle kiertyneen käärmeen päälle. Säästyin viime tingassa, mutta siitä lähtien olen pelännyt käärmeitä armottomasti enkä juurikaan uskaltanut enää kierrellä kauempana pihassa. Käärmekauhuani on lisännyt, että äiti pelkäsi myös käärmeitä. Hän kävi innokkaasti marjassa ja tuli kerran järkyttyneenä lakkoja poimimasta, koska oli siellä kohdannut tuon pelkäämänsä eläimen.

Siihen aikaan käytiin Lotissa. En muista mitä muuta siellä tehtiin käsitöinä ja opeteltiin, mutta niin kuin martat perustettaessa opettivat Suomen naiset vihannesten ja juuresten viljelyyn, niin myös lotat opettivat naisia liikkumiseen. Hiihtoretket olivat aina velvoite. Repussa piti olla määrätty paino ja äidillä oli juuri sen painoinen kokorautainen silitysrauta. Se oli repussa, kun hän lähti hiihtämään. He hiihtivät kerrallaan 5 -10 km. Äiti oli asiasta kovasti innostunut.

Seuroissa kävimme äidin kanssa usein. Puheista minulla ei ole mitään mielikuvaa. Ehkä puheet olivat sellaisia, jotka eivät minua suuresti järkyttäneet. Yhdet seurat muistan. Istuimme taas tuvan sivupenkillä. Penkin edessä oli keinutuoli, jossa istui naishenkilö. Yhtäkkiä kesken kaiken hän sai kaatumatautikohtauksen. En ymmärrä miten äidillä oli silloin takki päällä. Takissa oli kohtalaisen leveät hihat ja leveä turkisreunus hihojen suussa. Muistan aina hihan, jonka äiti ojensi veljeni ja minun silmieni eteen. Hän alkoi laulaa jotain virttä, niin ettei nainen olisi joutunut liian kovan hälinän keskelle. Nainen vietiin siitä sitten pois. Se oli äidiltä jollain tavoin sellainen itsenäinen huomio, kun muut olivat kauhuissaan. Äiti pelasti tilanteen.

Siihen aikaan kylillä saattoi perhe menettää kotinsa isännän kortinpeluun takia. Pelivelat olivat niin suuria, että talo menetettiin. Tästä kauhistuneena äiti ei sallinut kortinpeluuta ollenkaan ja siitä minulle on jäänyt kammo kortinpeluusta. Tietysti isompana pelattiin Mustaa Pekkaa, mutta sitäkään äiti ei hyvällä silmällä katsonut, koska arveli, että siitä voimme siirtyä suurempiin peleihin.

Isäni taipaleesta

Soinin aikaan isä alkoi huolehtia myös sisaruksistaan. Vanhin sisar lida järjestettiin kotitalouskouluun. Koulun jälkeen hän toimi Maaningalla keittäjänä, luultavasti juuri siinä koulussa ja sen jälkeen Jyväskylän maalaiskunnan vanhainkodissa ja Korpilahden kunnalliskodissa. Kun hänen äitinsä kuoli 1946, hän siirtyi entiseen kotiinsa hoitamaan isänsä kanssa taloa. Hän oli myös ihana kukkien ja lintujen ystävä. Tähän hän oli varmaan syventynyt kotitalouskoulussa.

Toinen sisar, joka oli meille lapsille silloin läheisempi, pääsi Wetterhofin käsityöopistoon Hämeenlinnaan. Hän suoritti siellä myös suomen kielen tutkinnon ja kaikkea mitä tarvittiin käsityöopettajan koulutukseen kansakoulun lisäksi. Hän kutoi meille siellä pöytäliinoja ja kalustoon sopivat huonekalukankaat sekä verhoja. Äiti osti häneltä nämä käsityöt. Sillä tavoin tädille ei kertynyt kovinkaan suurta velkaa niistä opintorahoista, jotka isä oli hänelle välittänyt. Hänetkin äiti puki aina mahdottoman nätisti, vaikka hän itsekin ymmärsi siellä koulussa muodista. Ehkä myös Mimmi-tädin välityksellä äidilleni oli tullut tietoa muodista.

Nuorin sisar pääsi karjahoidon kouluun ja toimi karjakkona Harjun tilan isännän apuna. Tilan isännän Matti Saastamoisen hän sitten naikin. Matti-isännällä oli myös taksioikeudet joten hän oli kotitalonsa toinen asukas.

Nuoremman veljensä Pekka pisti metsäharjoitteluun. En tiedä miten lähtö kesti niin pitkään, että hän ei lopulta ehtinyt metsäkouluun. Olihan siinä melkein kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän joutui rintamalle ja kaatui jatkosodan alussa elokuussa 1941. Niin ei Mäkiaholle tullut uutta isäntää. Oli ollut tarkoitus, että hän olisi jäänyt sinne isännäksi. 

Isäni oli Saastamoisia. Saastamoisten suku oli alkuaan Vuonamosta, joten isoisäni on Kantasaastamoisia. Isoisäni Heikin kotitalo oli Sulkavanjärven kylällä.Tilalla oli poikia. Vanha isäntä ja emäntä olivat kuolleet. Sinne piti ottaa samoin kuten lida-isoäidin tehtävänä oli ollut, taloushoitaja. Taloudenhoitaja otettiin myös tähän isoisäni kotitaloon. Siinähän kävi niin, että nuorin poika, Heikki, rakastui emännöitsijään. Kun ei niin suuren talon poika saanut mennä piian kanssa naimisiin, tämä Heikki otti repun, kirveen ja sahan konttiinsa, meni kotitalostaan kuuden kilometrin päähän torppariksi isompaan taloon ja ryhtyi rakentamaan itselleen asuntoa. Se oli 1800-luvun lopun torppariaikaa. Ensin keitettiin kodassa ja heillä oli vain yksi huone, jossa perhettä ruvettiin kartuttamaan.

Pekka oli ensimmäinen poika. Hän on kertonut, että hänen serkkupoikansakin asui heillä. Tuli kiistaa, kun Pekalla oli jakkara ja tämä Matti olisi halunnut myös istua jakkaralla.

Mahtoi olla kova urakka alkaa viljellä sen torpan ympäristöä, jonka Heikki oli saanut. Matilda-emäntä oli erittäin taitava käsityöihminen ja hän tikkasi kuulemma ennen kaikkea täkkejä, joita hänelle annettiin tehtäväksi. Siihen aikaan täkit tikattiin kotona kehyksissä. Kangas ylä- ja alapuolelle ja pumpulia väliin. Ehkä tästä myös Mimmi-tädin taipumukset periytyvät, hän oli tarkka käsityöihminen.

Isä kävi koulussa, joka oli kuuden kilometrin päässä. Voi arvata, että siihen aikaan oli paljon kinoksia matkalla. Hänellä oli setä, joka oli ollut Turkin sodassa ja kertoi pikku pojalle hurjia juttuja Turkin taisteluista ja opetti isän metsästämään. Setä oli hyvin taitava ansojen laittaja. Jopa opettajakin innostui isän kertomuksiin metsästysjutuista. Kun isä oli jo koulusta poissa, sanoi opettaja, että muuta sinä sukunimesi. On hankalaa monien Saastamoisten joukossa. Pitäjässä oli jo neljä Pekka Saastamoista - kirjeetkin menivät sekaisin. Silloin oli sukunimen muutosaikaa. Ota sinä nimeksi Salo, kun olet Salojen poika. Niin isästäni tuli Pekka Salo. Kun hän asui loppujen lopuksi Jyväskylässä, siellä oli 1940-50 -luvulla jo kolme Pekka Saloa. Kun isän kuoleman jälkeen menin kirkkoherran virastoon sopimaan siitä, että isä pitäisi saada äidin viereen haudattua, kysyttiin minulta, mikä sen äidin nimi on. Siellä oli jo toinen Tyyne Salo. Mutta onneksi äidilläni oli toinenkin nimi Katariina ja niin isäni pääsi Tyynensä viereen.

(Vaari ei muuttanut sukunimeään siksi, että olisi suuttunut isäänsä. En voi muistaa niin huonosti. Suuttumus ei liittynyt nimeen. Kerran Pekka oli kai ollut liian myöhään tansseissa, kun oli juuri riihen puinti. Isä piti huolen, että poika sai rangaistuksen isän päältä ja hänen piti tehdä tolkuttomasti töitä, vaikka oli kova väsymys. Ehkä veljeni Ilkka tietäisi riidan tarkemmin.)

 

Muistoja kansakoulusta

Kun menin kouluun, oli luokkia supistettu. Kävin muistaakseni ensimmäisen ja toisen luokan samana talvena ja pääsin sitten yläkouluun. Ilkka-veli oli aina mukana, mutta ei hän oppinut lukemaan siellä. Aika paljon hän leikki opettajan Osmo-pojan kanssa. Koulusta muistan, että kerran aamurukouksissa vieressäni oleva poika teki jotain hölmöä, pelehti, minä purskahdin nauruun. No nurkkaanhan minä joudun. Sen jälkeen en enää naureskellut, sillä sehän oli ollut suuri häpeä.

Koulun jälkeen leikimme usein opettajan lasten kanssa. Opettajani oli leski. Hänen miehensä oli ollut merillä ja hukkunut merionnettomuudessa. Kerran lauloimme suomalaisen kansanlaulun ensimmäistä säkeistöä suurella hartaudella. Toista säkeistöä opettaja ei suostunut enää laulamaan kanssamme. Laulaminen lopetettiin siihen. Laulussa oli puhetta merestä. Koin sen niin. Ihmeellistä tuossa iässä, että hänen surunsa ei kestänyt tuota laulua. Hän ei alkaessamme ollut huomannut, mitä siinä laulussa oli.

Kerran palasimme koulusta hankikelien aikaan ja Ilkka tietysti juoksi hangella. Yhtäkkiä hänen toinen jalkansa upposi hankeen eikä hän saanut sitä pois. Kovasti kiristettyään hän sai jalkansa ylös, mutta ei saapasta. Onneksi tämä tapahtui aika lähellä kotia. Juoksin itkien kotiin ja huusin: ”Veli jäi hankeen, veli jäi hankeen.” Näin kutsuimme toisiamme. Äiti kaivoi kengän hangesta eikä siitä sen kummempaa vaivaa tullut. Mieleeni jäi huoli veljeni tapahtumista.

Muistan erään luokkatoverini. Hän oli minua isompi tyttö. Oli kesäkeli, palasimme koulusta. Kuulimme kun kuorma-auto lähestyi. Se oli varmaan ensimmäinen auto, jonka minä näin. Edestä bensakohdasta tuli tulta ja auto piti hirveää elämää. Luokkakaverini meni toiselle puolelle tietä ojan taakse kyykkyyn. En ymmärtänyt ottaa tätä näin. Toisenkin kerran hän teki samoin. Sillä tavalla pelättiin autoja. Ne olivat ensimmäiset hirmut, joita tapasimme.

Koulumatkalla menimme joskus ison kuusen alle pitämään sadetta ja silloin ruvettiin sanomaan, että aletaan haivenia hassaamaan. Olivat kai kuulleet vanhemmiltaan. Minusta se oli rumaa. Ei ole mitään tervettä, että toisen sisäelimiä ruvetaan rassaamaan.

Ollessani kolmannella luokalla oli neljännellä luokalla Väinö Alkula -niminen poika, joka oli minulle tavattoman kohtelias. Miksi juuri minulle, se ei koskaan selvinnyt. Tämä poika oli erittäin kohtelias, auttoi jopa takin päälleni, mikä siihen aikaan oli aivan ihmeellinen juttu. Valitettavasti muutimme sen luokan käytyäni Ähtärin Moksuun Inhan ja Myllymäen välillä olevaan Serlachiuksen kauniiseen virkataloon. Näin en tästä Väinöstä ole mitään kuullut. Mieleeni on jäänyt, että torpankin poika voi olla kohtelias, kun hänet on hyvin kasvatettu.

Kun läksimme Soinista, näin puolivälissä Kukkoa ja Inhaa kaupan. Sieltä isä oli ostanut monia mielenkiintoisia lahjoja äidille, ei mitään tarpeetonta. Se oli monipuolisempi kuin meidän vanha kauppa. Olen lahjoittanut museolle kahvikaluston, jonka hän osti Notkon kaupasta. Äitini kertoi, että silloin kun muutimme Soiniin, kaupan omistajien puolella veljelleni ja minulle vaihdettiin kuivat vaipat ja sillä tavalla kauppa tuli tutuksi. Isä piti sinne yhteyttä pitkään. Kun kaupan poika oli lukiossa, tuli kauppiaan Väinö-poika meidän luoksemme asumaan, koska halusi käydä koulunsa Haapamäen koulun jälkeen lyseossa. Tämä oli toinen Väinö minun elämässäni.

Minulla on Väinön kirjeet ja hänelle kirjoittamani kirjeet tallessa, jotka hänen tyttärensä antoivat. Hän oli niputtanut ne kahdeksan kirjettä. Samoin Veikon kirjeet ja erään Haupmannin kirjeet ovat tallessa.

 

Nuoruus Ähtärissä

Asuimme Ähtärissä vuoden 1929 kesästä vuoteen 1934, kuuden kilometrin päässä Inhan asemalta. Koti oli kauniin Moksun järven rannalla. Talolta oli pitkä lasku järvelle ja siinä katkaistiin monet sukset yrittäessämme opetella mäenlaskua.

Lähellä Moksun tilalla asui vanha pariskunta, jolla ei ollut lapsia ja talo on ollut myöhemmin kotieläinpuistona. Sieltä muutimme Jyväskylään. Tapion päivänä istuimme junassa, riemuitsimme veljen nimipäivästä.

Moksussa oli paljon valmiimpaa kuin Soinissa, koska siellä oli aikaisemminkin asunut metsäteknikko, jonka paikalle isä tuli. Siellä oli myös navetta ja talli ja ihanasti metsä tallin takana, jossa oli mahdottoman isoja mustikoita ja tien toisella puolella vielä suurempia mustikoita. Kun vuosia sen jälkeen kävin siellä, kerroin seuralaiselleni, että täällä oli ennen isoja peukalonkokoisia mustikoita. Toden totta niitä oli vieläkin. Tallin takana oli sauna, jossa pestiin pyykit. Muistaakseni meillä oli myös kaksi lehmää, sikoja ja kanoja. Puissa hyppi oravia.

Talossa oli pieni tupa, keittiö ja aivan ihana leivinuuni, jonka päälle me lapset pääsimme joskus nukkumaankin. Keittiön vieressä oli ruokasali, missä oli isän työpöytä. Siinä puhelin pirisi. Äitikin hoiti isän asioita ja kertoi mitä milloinkin kysyttiin. Hän tunsi isän asioita, koska heillä oli siinä nätti työsuhde.

Seuraavana oli niin sanottu sali, missä oli vierasvuoteita niin kuin ruokasalissakin, missä oli iso sohva. Yläkerrassa nukuimme koko perhe. Meillä oli kerrossängyt.

Sähköä ei tietenkään ollut. Öljylampun kanssa elettiin. Miten me lapsetkin uskalsimmekaan liikkua öljylampun kanssa. Siellä oli hauska ullakkotila, missä me lapset leikimme. Kun kävimme katsomassa taloa jälkeen päin vuonna 2000, oli se silloin Ähtärin kaupunginjohtajan asunto. Saimme käydä ullakolla.

Asuessamme Inhassa jouduimme lähtemään veljeni kanssa Myllymäelle kouluun. Sinne oli kuusi kilometriä. Talviaikaan luistin- tai potkurikelillä matka kului joutuisasti, mutta se keli oli harvinaista herkkua. Muulloin äitini vei meidät Kivilahteen veneellä järven yli riippuen tuulesta. Lahti ei ollut kuin 300m leveä. Siellä opin pelkäämään tuulta.

Ei ollut vielä polkupyöriä. Koulumatkaan liittyi Alhon Bertta ja Viidan sisarukset, Kivilahdesta tuli kaksi poikaa. Kerttu tuli sillan viereltä. Oli onni, että meitä oli näin iso porukka, sillä matka saattoi olla vaarallinen. Susiakin saattoi liikkua. Talvella piti olla aina tulitikut ja paperia taskussa, sillä oli sanottu, että sudet pelkäävät tulta. Onneksi ei sattunut koskaan mitään. Kun Siltalan jälkeen rakennettiin rautatie, matka lyheni, mutta sitten kiellettiin rautatiellä kävely.
Kivilahden vanhemmalla pojalla oli erityistyyli kävellä rautatien palkkien yli. Hänellä oli pitkät jalat ja hän pystyi ottamaan pitempiä askelia. Hänen päänasentonsakin oli eteenpäin pyrkivä.

Koulunkäynti oli hyvin vaihtelevaa. Koulu oli ihana puutalo mäen päällä, joka kuitenkin paloi 1933 syksyllä. Veljeni oli silloin vielä koulussa, minä jo Haapamäellä. Veljeni sai lomaa. Hän oli laiskan sutkea koulupoika niin kuin me kaikki.

Kävin siellä kolme luokkaa, opettaja Signe Lampinen oli nuorekas nainen.  Hänen miehensä opetti kahta viimeistä luokkaa. Heillä oli kaksi minun ikäistäni poikaa ja pikkusisko. Pojat kävivät luistinkeleillä usein luonamme. En tiedä miksi, mutta oltiin paljon yhteydessä ja tunnettiin nämä perheet.

Lampisesta tuli puutyönopettaja Jyväskylään. Signe Lampinen oli mukavantuntuinen. Ensimmäisessä aineessa piti kirjoittaa syksystä. Aloitin kirjoittaa hienosti: ”Nyt on syksy.” Opettaja tuli huomauttamaan. Siihen meni ylpeyteni koko vuodeksi. Mutta tämä ei johtunut tyhmyydestä.

Kerran myöhemmin olisin saanut ruotsista hyvän numeron, mutta olin unohtanut kirjoittaa yhden kokonaisen lauseen. Neljännellä luokalla opeteltiin myös kertotaulua. Opettaja istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan: ”Muistakaa lapset, että 7 x 7 on yhtä vaille 50.” Siitä lähtien olen aina muistanut. Minusta se oli oiva tapa opettaa. Takanani istuva poika kiusasi minua, koska tukkani oli lyhyt ja ohut. Tukkani pantiin ponihännälle. Hän yritti nyhtää ja sotkea sitä musteella, mistä olin äkäinen. Opettaja kysyi, mitä on tekeillä ja sanoin, että tuo poika kiusaa eikä ota kuuleviin korviin kun kiellän. Tämä oli hauskaa, koska olin kuullut sanonnan äidiltäni.

Äitini opetti sananparsien avulla. Kuten vanhoilla on ollut tapana. En tiedä, oliko hän oppinut äidiltään vai kansanopistossa tai tovereiltaan tavattoman hyviä sananparsia, jotka sopivat joka tilanteeseen. Se oli mielestäni suuri rikkaus ja johti osaltaan siihen, että myöhemmin opiskelin kansanrunoutta.

Kahdella viimeisellä luokalla olin Erkki Lempisen oppilas, Hän oli kirjaston hoitaja ja myös kirjakauppias. Hän luki hyvin paljon. Hän keksi, että hänelle jäisi lukemiseen ja kirjastonhoitoon enemmän aikaa, jos koulu aloitettaisiin jo klo 8 eikä klo 9. Äiti ei hyväksynyt tätä, isä ei ollut silloin kotona. Hän soitti opettajalle, että ei missään nimessä nämä pitkämatkaiset voi lähteä talvipakkasella ja sateilla pimeässä niin aikaisin. Minunkin luokallani oli oppilaita, jotka asuivat yhdeksän kilometrin päässä. Meidän tie oli usein aurattu, vaikka kuljimme suksilla. Nämä tulivat tiettömien taipaleiden takaa. He säälittivät äitiäni. Äitini soitti johtokunnan puheenjohtajallekin ja asiasta pidettiin kokouksia. Kahtena aamuna äiti piti Ilkalle ja minulle aamuhartauden, että pääsimme lähtemään kouluun yhdeksäksi. Kaksi päivää tätä jatkui ja koulun alku siirtyi yhdeksäksi.

Koulussa järjestettiin hiihtokilpailuja. Vaikka kuljimme suksilla, olin yksi häntäpään hiihtäjistä. Viimeisissä kilpailuissa pääsin neljänneksi. Luokkatoveritkin onnittelivat: ”Hyvänen aika miten sinä saatoit.” Ne muut olivat hiukan vanhempia. Se oli urheilullinen ennätykseni 1933 keväällä.

Lampinen muutti Jyväskylään ja osallistui kokoomuksen touhuihin. Hän perusti Saarijärvellekin kokoomuksen eläkeläisten yhdistyksen, joka oli nuukahtanut. En ollut vielä eläkkeellä, mutta minua pyydettiin opastamaan ryhmää. Kysyin saanko esittää runon. Hän nimittäin sanoi koulussa, että minusta ei tule koskaan puhujaa, koska en osaa hengittää oikealla tavalla. Hän oli pitänyt kynttilää leukani alla, mutta en muista miten sen olisi pitänyt lepattaa. Halusin näyttää, että uskooko hän minun kuitenkin tässä elämän kulussa oppineen ääntäni käyttämään. Olin ottanut Helsingissä yliopistossa ja yksityisesti lausuntatunteja ja olin mielestäni varmoilla.

Hän oli muuttanut nimensä Niverpääksi. Hän piti Siltalan Kertusta, jolla oli hyvä käsiala ja kehui aina häntä. En koskaan ole oppinut kirjoittamaan yhtä hennosti ja olen kärsinyt aina siitä. Koulussa oli yksi tyttö, joka aina tiesi, kuinka pitkä on minuutti. Emmehän me muut tietenkään siihen saavutukseen päässeet. Siinäkin on vissiä oppia. Onhan sitä elämässä monta kertaa oppinut mittaamaan aikaa.

Siihen aikaan saivat köyhät syödä koulussa. Vahtimestari teki vähävaraisille keittoa tai velliä. En tiedä, miksi me kaukaa tulleet emme saaneet samalla syödä, vaikka olisimme maksaneetkin. Siihen aikaan oli tällainen tapa. Maitopullo piti talvella kiertää sanomalehteen. Ehtihän se luokassa vähän sulaakin samoin kuin eväät. Ruoanlaittaja oli hyvin hauska nainen. Hän jutteli, laski leikkiä ja keksi kujeita. Kerran juuri ennen aprillipäivää oli kerrottu Tattarisuon murhasta. Ihmisiä oli oikein silvottu. Keittäjämme oli ottanut pienen korurasia, kaivertanut pohjaan reiän ja pisti sormensa sisälle. Hän sanoi: ”Tässä on Tattarisuon sormi.” Minusta tuntuu vieläkin kammottavalta nähdä se sormi rasiassa. Se tuli minulle todeksi. Siitä lähtien olen tiennyt Tattarisuon.

Pakkanen oli usein aika kova, piti pukeutua sen mukaan. Huopaset olivat jalassa, ensin pässin potkimat villasukat, sitten sanomalehteä ja sitten toiset villasukat. Tytöillä ei ollut siihen aikaan housuja joten sääret piti näin suojata. Kuinka kadehdinkaan niitä koulun lähellä asuvia tyttöjä, jotka saattoivat tulla siroissa huopikkaissa kouluun. Niissä oli nahkapohja eivätkä ne olleet niin isot kuin minulla. Taimi ja Sisko olivat kauniita ja heillä oli hienoja vaatteita ja tossuja.

Liikennevälineet kehittyvät

Moksussa isä ajoi aluksi hevosella. Meillä oli siellä Markku-niminen hevonen. Kun ensimmäinen poikani syntyi, halusi Veikko-isä sille nimeksi Markku. Isäni sanoi, että älä nyt hevosen nimeä pane pojalle. Veikko oli lukenut Unto Sepposen romaanin Markku ja silloin hän oli päättänyt, että jos hänellä joskus on poika sen nimeksi täytyy antaa Markku.

Moksussa kehitys kulki niin, että isä osti ensin moottoripyörän. Kyydissä piti pukea lämpöiset vaatteet ylle. Hän käytti meitäkin hammaslääkärissä ja äitiä asioilla Ähtärissä, minne oli yhdeksän kilometrin matka. Kerran oli äitienpäivä tulossa ja minulla hammaslääkäri. Isä osti matkalla Emännän tietosanakirjan äidille. Sanoin, että kyllä minä isä rakastan sinua kovasti kun sinä osaat ostaa noin hyvän lahjan. Auton isä osti vasta Jyväskylässä. Se oli Ford.

 

Yhteiskoulun aloitus Haapamäellä

Kun olin käynyt kaikki kuusi luokkaa, päätettiin, että pääsen Haapamäelle kouluun ja koska olin sentään käynyt kansakoulun, pitäisi lukea yksi luokka kesällä. Kovin paljon vaikeuksia ei tuottanut muu kuin ruotsin kieli. Sinä kesänä opiskelin isäni serkun tyttären kanssa Taavin tehtailla ruotsia, asuimme Paimion osuusliikkeen johtajan luona. Hänen morsiamensa ei ollut mikään opettaja ja ainoana tyttärenä otti elämän hyvin mukavasti enkä paljon oppinut. Kuitenkin nautimme hyvin erilaisesta saaristolaismaisesta ruosta. Vieläkin kun saavun meren rantaan muistan levän tuoksun. Tosin levät ja muut kasvit kiertyivät inhottavasti jalkojen ympärille. Kun kuulin, että siellä olisi uivia käärmeitä, muistin käärmepelkoni ja tulin varovaiseksi.

Vikströmin perhe oli tehtailla pomo ja äiti toimekas. Siellä söin ensimmäisen kerran nakkimakkaroita. Jätin makkarasta pienen pätkän, että saisin sen syödä herkkupalana. Täti oli niin tarmokas, että hän sieppasi lautasen edestäni enkä ehtinyt syödä sitä. Se minua vieläkin kaivertaa tässä elämässä. Mielelläni kävisin siellä vielä joskus.

Kun tulin kotiin, jatkoin ruotsin kielen harrastusta. Inhan asemapäällikkönä oli Hellström ja hänellä oli ylioppilastutkinto. Hän oli rovasti Falenin pojan kanssa naimisissa ja opetti oikein opettajan tavalla.

Haapamäen junalle olisi pitänyt lähteä taas kuuden kilometrin päähän eikä se ollut mielekästä. Isäni otti rautatiehallitukseen yhteyttä ja kysyi eikö siihen välille voisi järjestää seisaketta. Hän sai myönteisen vastauksen. He kysyivät mikä pannaan seisakkeelle nimeksi, pannaanko nimeksi Salo. Isäni muisti, että etelässä on jo sen niminen pysäkki. Mutta kun asuimme Moksussa, esitti isäni Moksun seisaketta. Nykyään tämä on Ähtärin eläinpuiston pysäkki ja junat pysähtyvät siinä tarvittaessa.

Myllymäellä isä oli järjestänyt vaikeimpien kelien aikana meille yöpaikan eräässä tutussa perheessä ja Haapamäellä yövyimme joukolla majatalossa silloin kun sattui olemaan sopivia juhlia. Sieltä muistan luokkatoverini Lassen, jonka kanssa leikimme piirileikkiä. Erittäin sympaattinen poika. Myös Eero Järvisen, joka myöhemmin kävi luonani Jyväskylässä. En ystävystynyt ainoastaan tyttökavereihini vaan oli mukavia poikiakin. Koulussa tapahtui räjähdys, kun eräs poika teki kemiallisia kokeita ja hän loukkaantui. Haapamäkeläisten kanssa olen ollut tekemisissä opiskeluaikanani. Kun paras ystäväni ei tullut keskisuomalaiseen osakuntaan, kävimme toistemme luona kylässä.

Haapamäen yhteiskoulussa oli tuttu ihminen, metsänhoitaja Ritoniemi, jonka koti oli viiden kilometrin päässä. Isä oli hänen kotitalonsa metsistä ostellut puuta ja tällä tavalla tutustunut häneen. Ritoniemi opetti matematiikkaa koko elämänsä ajan. Ehkä oli hänen ansiotaan, että järjestely kävi niin hyvin. Hän oli kehottanut: ”Panepa tyttö kesäksi lukemaan ruotsia niin pääsee toiselle luokalle.” Hän oli sen alueen partiolaisten suuri ihanne. Rehtorina oli teologi Suominen, uskonnon 0pettaja. Minua harmitti, kun hän aina sanoi: ”No mitä Ilta Tyyni Salossa arvioi asiasta.” Hänen mielestään tämä sanaleikki oli niin hauska.

Rautatien varrella oli ystäviä. Rautatieläisen tytär Irma Kuosmanen oli paras ystäväni ja ystävyys on säilynyt tähän saakka. Hän on toiminut sairaanhoitajaopiston lehtorina Helsingissä. Kun sain Helsingissä kolmannen lapseni opiskeluaikana, hän tuli sinne valvomaan synnytystäni. Ah mikä helpotus, koska varsinaisilla hoitajilla oli kädet täynnä työtä. Kun minulta sitten vuonna 1952 leikattiin sappikivet kirurgialla, tuli hän sinnekin valvomaan vuoteeni viereen leikkauksen jälkeen. Yön hämärinä hän katseli: tuollaisiako me niistä sairaanhoitajista kasvatetaan. Olin yksityispuolella ja muut sappikivipotilaat olivat pidettyjä, koska he tarjosivat hoitajille täytekakkuja, joita minä en yksin Helsingissä asuessani voinut hankkia. Ylihoitaja tuli kerran luokseni kun lepäilin, koska oli käsketty syödä hitaasti. Ylihoitaja huusi hoitajalle, että kyllä potilaat saavat itse hoitaa ruokailunsa ja moitti hoitajaa, joka halusi tulla syöttämään. Ehkä ylihoitaja tuli omantunnon tuskiin, koska tuli illalla kertomaan kaikista matkoistaan. Kerran sain kohtauksen yöllä ja soitin kaksi tuntia, mutta yökkö ei tullut. Kohtaus meni ohi. Hoitaja sanoi, että taisinpa vähän nukahtaa. Toisella kertaa tuli osastonhoitaja ja sanoi että rva Ikkala te ette haluakaan parantua. Sanoin että ottaisin mieluummin vaikka kaikki kolme lastani peräkanaan kuin vielä yhden sappikohtauksen. Hänkin pyysi sitten anteeksi ja alkoi tarinoida kaikkea kepeää.

Ennen joululomaa sanoin itseni irti yhteiskoulusta, sillä isä oli saanut paikan Viitasaaren piiripäällikkönä. Mutta loman aikana tuli tieto että isä pääseekin Jyväskylään konttoripäälliköksi Serlachiukselle ja niinpä palasin vielä kevääksi Haapamäen yhteiskouluun.

 

Muutto Jyväskylään

Kesäkuussa 1934 muutimme Jyväskylän ja asuimme aluksi Otava-nimisessä matkailijakodissa Kirkkopuiston vieressä, koska matkatavaramme tulivat vasta seuraavana päivänä. Kilpisenkatu viidestä oli meille tulossa uusi koti. Otavasta näimmekin kotimme ikkunat ja tiesimme, että se on neljännessä kerroksessa Säästöpankin talossa.

Oli hauska kun joskus äiti meni käymään alakerran pankissa ja ihmetteli, kun hänellä ei olekaan henkilöllisyystodistusta. Pankkineiti oli sanonut äidille, että kyllähän minä tunnen teidät miehenne ulkonäöstä.

Kirkon näimme makuuhuoneen ja salin ikkunasta. Kävimme kirkossa äidin kanssa joka sunnuntai. Äiti istua nöpötti saarnastuolin puoleisessa kolmannessa penkissä. Kuuliaisina kuuntelimme jumalanpalveluksen alusta loppuun. Joskus isä tuli mukana, mutta koska isän oli pitänyt olla tilejä maksamassa ympäri maakuntaa, ei hän ehtinyt lähteä vielä sunnuntainakin pois kotoa. Nekin olivat työpäiviä. Hän myös mielellään nukkui vähän pitempään.

Vaikka äiti ei niin uskovainen ollutkaan, hän kävi seurakunnassa ja lotissa. Lotat ottivat myös seurakunnan muonituksia. Minäkin kävin hyvin paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa. Perustin seurakuntaan kerhon, kun kahden vuoden kuluttua olimme muuttaneet omakotitaloon.

Pääsin yhteislyseoon ja Ilkka lyseoon. Yhteislyseossa vaadittiin koko kansakoulun läpikäyntiä. Molemmat sisareni Ilma ja Irma menivät harjoituskouluun. Yhteiskoulussa minulla oli varsin helppoa, koska olin lukenut jo ruotsia ja saksaa Haapamäellä ja Irma Kuosmanen, paras ystäväni, oli opettanut minulle niin kätevästi suomen kieliopin, että minä todella osasin sen sitten. Ei se koulu niin kummasti mennyt, mutta löysin siellä kovat harrastukseni.  

Meitä oli luokalla neljä tyttöä, joiden kanssa olimme paljon yhdessä. Rehtorin tytär, tupakkatehtaanedustaja ja Leena Roscher - siitähän minun rakkauteni kirkkoherroihin täällä Saarijärvellä on syntynyt - ja sitten matematiikan opettajan tytär. Me neljä tyttöä toimitimme lehteä ja kävimme pikkulotissa. Pikkulottia veti mukava 89-vuotias kansakoulunopettaja, mutta hän halusi, että joku meistä alkaisi vetää ryhmää. Hän olisi tukena. Kuinka ollakaan minä aloin vetäjäksi. Järjestimme juhlia ja meillä oli rattoisaa.

Siihen aikaan tyttöjen kirjat olivat tiiviinpää lukemista, koska kirjallisuutta ei ollut. Mekin luimme Neljä naista. Sovimme niin hyvin sitä näyttelemään, että johan siitä tuli hyvä esitys. Minä olin Eevi, nuorin tyttö, koska olin pienin joukosta ja minulla oli vaalea tukka. Kerran järjestimme oikein maksullisen tilaisuuden, jossa pikkulottien kuoro lauloi johdollani.

Ne jotka olivat pikkulotissa eivät saaneet liittyä partioon, sanottiin minun koulussani. Koulussa olin paljon mukana raittiusyhdistyksessä ja minun piti niissä tilaisuuksissa aina lausua. Runojen opettelu vei aikaa.

Jo viisi-vuotiaasta aloin opettaa Irmaa lausunnossa. Välillä tuli parku: ”Äiti, Ilta rääkkää minua.” Mutta Pohjanpään Viisi jyvää hän pystyi lausumaan niin hyvin, että äiti ompeli hänelle lottapuvun ja hänet nostettiin tuolille. Hän lausui ja siitä hänet vieläkin muistetaan. Myöhemmin Irma voitti palkintoja lausunnassa. Miten voi olla näin suuri luonnonlahjakkuus: ”Tehän osaatte hyvin lausua”, sanoi rehtori. Irma valmistui myöhemmin logonomiksi ja antoi lausuntaillan Helsingissä.

Kaksi ensimmäistä vuotta olivat hauskoja. Oppilailla oli tapana kulkea Kauppakatua edestakaisin. Siellä herrasväki tutustui rahvaaseen. Kävimme myös seminaaripuistossa omenavarkaissa. Kun oli Kalevalan päivä 1938, vietimme Oksasella neljän tytön kanssa juhlan. Siellä oli kauneuskilpailutkin. Etsimme jokaisesta kauniin kohdan. Tämmöistä lapsellista.

Sitten piti kirjoittaa kronikka. Taiteilija Joonas Heiskan tytär Vappu otettiin ilman muuta mukaan, koska hän oli osoittautunut lahjakkuudeksi. En ymmärrä, miksi minut valittiin mukaan kirjoittamaan runoja, ehkä lausunnan ja suomenkielen taitoni vuoksi. Enhän tuntenut oppilaita niin kuin Vappu, koska en ollut ollut jyväskyläläinen kauaakaan. Kronikkaa kirjoitimme melkein aina Joonas Heiskan parvekkeella. Siellä tutustuin ensimmäisen kerran oikein kunnon taiteeseen, taiteilijoiden taiteeseen. Heillä oli yhteys taiteilija Lehtiseen. Siitä alkoi varsinaisen taiteen tunteminen. Tottahan äiti oli aina kehystänyt Kotiliedessä olleita taideteoksia ja ripustanut niitä seinälle ja ostanut tauluja kulkukauppiailta. Kun kiertomyyjiä kävi Moksussa, hän osti kuutamotauluja säälistä, kun he tulivat niin kauas. Taulut kyllä joutuivat aina ulkohuoneeseen.

 

Muutto Tanhuantielle

Koska äidistä ei ollut oikein kaupunkiasukkaaksi, hän halusi omakotitalon ja he löysivät Kauppila-nimisen talon Uudesta Nisulasta urheilukentän takaa. Siihen aikaan katu oli nimeltään Keskuskatu, nykyään Tanhuantie. Sieltä juostiin harjun yli harrastuksiin. Koska en asunut siellä enää kuin viisi vuotta, en tiedä alueesta paljoakaan. Siellä ei ollut edes luokkatovereita. Kahden tunnin ruokatunnilla käytiin kotona.

Ensimmäisen luokan opettaja Helkiö oli Raumalta. Jos tunnin lopussa jäi aikaa, hän aina luki raumalaisii jaarituksii. Siitä sain ihastuksen murteisiin. Hän antoi jokaiselle tehtäväksi lausua runon. Äitinihän oli opettanut hyviä sananparsia kuten minä en täällä jää nurkkihin nuhajamah. Haapamäellä olin ujo, mutta Jyväskylässä menin peilin eteen ja sillä tavalla tutustuin itseeni ja opettelin lausumaan Lauri Pohjanmaan Variksenpesän ulkoa. Niinpä heti kun ensimmäinen oli lausunut viittasin kiireesti, että pääsin toiseksi. Ja opettajahan oli myyty mies. Toinen luokkatoveri oli harjoitellut saman runon, mutta ei suostunut enää lausumaan, vaikka oli ollut hyvä lausuja kansakoulussa. Se oli minusta vähän sääli.

Kuitenkin minusta tuntui, että tämä lausumiseni oli minulle melkein kiroukseksi, koska yläluokilla matematiikan opettaja, joka halusi aina lausua, oli oikein esteetikko. Hän ei osannut sanoa reikä ja oppilaat tirskuivat kun hän itsenäisyyspäivän juhlassa kerran lausui. Minun kävi sääliksi. Hän lausui hyvin, mutta ääntämistapa oli poikkeava. Kerran algebran kokeissa ihmettelin kun luulin että saan kahdeksan. Hän oli jättänyt huomioimatta yhden laskun. Menin sanomaan: ”Tätä ei ole huomioitu. Se on oikein.” Hän sanoi: ”Minä kyllä osaan arvostella. ”Hän ei antanut minulle koskaan matematiikasta hyviä numeroita ja hänen antamillaan viitosilla fysiikasta, kemiasta ja algebrasta sekä saksan kielen nelosella jäin luokalle. Se oli kauhea järkytys, mutta hän ei kerta kaikkiaan pitänyt minusta.

Sinä vuonna puolet luokan tytöistä jäi luokalleen. En ollut ainut huono. Se oli siihen aikaan ankaraa. Luokalle jäänti johtui myös siitä, että luokalle piti jättää tietty määrä kullekin linjalle. Olin ottanut latinan ja me latinan linjalaiset jouduimme kärsimään, koska ryhmä oli pieni ja se piti seuraavanakin vuonna saada täyteen. Siihen aikaan ei luokalle jääntiä osattu pitää pahana. Pojat eivät jääneet luokalleen. Eivätkä ne ottaneet latinaa. Kotona lohduteltiin vain, että ensi vuonna saksa menee paremmin. Ei kotona oltu vihaisia.

Ylioppilaskokeessa matematiikan opettja halusi antaa minulle kuutosen. Kun algebra oli minun lempiaineeni, laskin satoja laskuja ja kävin toisen kerran tentissä ja sain kahdeksan. Mutta geometriasta sain kuutosen. Joku geometrian sääntö piti sanoa. Minä sanoin sen sana sanalta. ”Salo ei osannut sitä oikein sanoa. Siinä oli virhe.” Minä olin ihmeissäni. En minä muuten osaa sitä. Sanoin uudestaan. Ja hän kommentoi: ”Salo ei sano oikein, ei pysähdy pilkun kohdalla.” Tämä on kai sitä lausunnan kateutta.  

Tyttökoulu oli kuusivuotinen eivätkä Ilma ja Irma koskaan jääneet luokalleen. Tämä oli koekoulu. Ilkkakin jäi luokalleen, mutta ei häntäkään kotona syytelty.

Ensimmäisellä luokalla oli Aune Riikonen, tyttö joka oli jäänyt luokalleen. Hänellä oli hyvin kaunis käsiala ja Aili Salmi, joka oli Marttojen puheenjohtaja, pani Aunen kirjoittamaan. Kun Aune ei kerinnyt kirjoittaa, hän pyysi minua auttamaan. Kirjoitimme välitunnit tehtäviä taululle. Siitä juontuu ystävyys myös Aune Hinzen kanssa. Hän jätti koulunsa, meni hienojen tyttöjen talouskouluun Vaasaan, tutustui sodan aikana pianotaiteilija Hinzeen ja meni naimisiin ja eli pitkän onnellisen elämän hänen kanssaan. Aunen kanssa ystävyytemme on erittäin lämmintä edelleenkin.

Äitini moraalin vartijana

Äitini oli kyllä kovaluonteinen. Äiti heitti ämpärillisen vettä vaarin päälle, kun vaari tuli hiukan maistaneessa tilassa kotiin metsäjuhlasta. Kerran Ilma oli nähnyt, kun vieras nainen oli ollut vaarin kanssa mummin ollessa matkoilla.

Kun kirjoitin Ilmalle Saksasta, että olin lähettänyt pullon viiniä upseerille, joka etsi minulle Freiburgin paikan ja hän oli toivonut saksalaista viiniä Italiaan muutettuaan, kirjoitti äitini: ”Jos sinusta jotain inhimillistä on vielä jäljellä niin tule heti kotiin.” Näin kirjoitti äiti, kun oli salaa lukenut kirjeen. Isä sen tietysti kirjoitti äitini sanelun mukaan. Jouduin näin varjostuksen kohteeksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, näin tupakan tumppeja halkoliiterissä. Ilkalla oli rahaa ja hän pani niitä tupakkaan. Vaari ei polttanut kotona. Matkoillaan hän poltti klubia, mutta ei kotona. Sitä naurettiin, että klubiaskin kanteen piirrettiin. Kotona ei juotu eikä tupakoitu. Vasta vanhoilla päivillään äidillä oli pullo tyynyn alla, koska lääkäri oli sanonut, että täytyy ottaa konjakkia sydämen takia.

Ilmahan Porvoossa sai käytöksen alennuksen, kun oli polttanut tupakkaa tyttöjen kanssa ulkohuussissa. Kun minua vietiin ruotsia oppimaan, serkkupoika tarjosi tupakkaa ja otti klubin. Saksassakin minulle yritettiin tarjota. Minua pidettiin tuolissa kiinni ja muut yrittivät työntää tupakkaa suuhun. Rupesin itkemään, jolloin tytöt käskivät lopettaa.

(En ole koskaan kuullut, että Ilma polttaisi tupakkaa. Hän sai siitä kuulemma kärsiä niin paljon, että ei enää halua polttaa. Turre kyllä. Irma polttaa pientä sikaria, mutta ei koskaan kotona. Kerran hän näyttelyä tehdessään sanoi, että voi kun nyt tekisi mieli tupakkaa, mutta ihailen, että hän ei koskaan polttanut kotona. En sanonut Irmalle mitään sen kummempaa, se oli hänen asiansa. En varmaan olisi lähtenyt ostamaan tupakkaa, eikä hän varmaan olisi pyytänyt. Sellaista. Eikä hänellä ollut tupakkaa käsilaukussaan, koska äiti oli semmoinen, joka aina tutki meidän laukut ja luki kirjeet. En tiedä, lukiko päiväkirjat.)

Isällä oli konjakkipullo, mutta hän ei ollut koskaan humalassa. Silloin kun oli perhejuhla, hän otti ja vanhemmiten mekin tarjosimme juhlissa. Isästä tuli hupaisa heppu ja hän rupesi tyynyllä soittamaan. Mutta Ilkka alkoi haukkumaan ja siinä on ollut Kirstillä kestämistä. Ilkka haukkui kaikki ja henkilökohtaisesti.

Veikko ei juopotellut koskaan. Hän pystyi pitämään rajat kaikessa. Minä en ole koskaan ollut humalassa. Olen pitänyt aina rajat. Äidilleni oli tärkeää puhtaana pysyminen ennen avioliitto - pidä mitä sinulla on ettei kukaan ottaisi kruunuasi.

 

Kesälomia perheen kanssa

Teimme joka kesä Fordilla sukulaismatkoja. Kun vaihto-oppilaani paikasta Lotte Gröter tuli vastavuoroisesti heinäkuuksi 1938 Suomeen, teimme pitkän matkan Ouluun ja muualle, Limingalle Mimmi-tädin luo, missä hänen miehensä oli rehtorina.

He olivat tutustuneet kansalaisopistossa ja menivät naimisiin Jyväskylässä kotonamme, koska hän oli niin kuin vanhin tytär äidilleni. Vietin melkein kaikki lomani Limingalla. Siellä oli mielenkiintoisia kursseja hiihtoloman ja kesälomien aikana. Niilo-setä oli opiskellut suomea ja sekin auttoi paljon. Se oli minulle koulutuspaikka. Vanhempani olivat suunnitelleet matkan Liminkaan ja he toivoivat että olisin matkalla minäkin mukana. Se olikin viimeinen kerta, kun näin Niilo-sedän.

Joulukuun alussa heti taistelujen sytyttyä, Niilo-setä kaatui. Hän oli liian rohkeasti kurkistellut ja saanut päähän täyden osuman. Kun tämä kuultiin, jätti äiti lottatyöt, vaikka oli lottapäällikkö. Hän meni Liminkaan ja auttoi Mimmiä ensimmäisen surun yli. Äiti ja isä järjestivät asiat niin, että Mimmi tuli lapsineen Keiteleelle. Hänelle vuokrattiin huoneisto lähellä kansakoulua. Siellä hän asui sodan loppuun saakka. Siellä tytöt oppivat vähän savolaisuuttakin.

 

Sota-aika kanslialottana

Lokakuusta lähtien oli alkanut liikekannallepano Suomessa ja minäkin lottana olin ensin muonituksessa, kun miehet lähtivät rakentamaan linjoja. Kun sota alkoi, olin ilmavalvontatöissä, välillä muonituksessa ja kanslialottana useassa paikassa. Kansliassa eräs juutalainen upseeri tarjosi meille lotille ruokapöydässä aina kohteliaasti ruokaa. Kun Raatteessa oli kovat taistelut niin muistan kuinka hän kerran makkaraa tarjotessaan sanoi, että saisiko olla Raatteen ratsua. Sen jälkeen ei lottatoverini syönyt makkaraa.

Kun olin kanslialottana, kävin konekirjoituskurssia. Se on ainut koulutus, minkä olen jättänyt elämässäni kesken. Opettaja kulki koko tunnin korkeakorkoisilla kengillä enkä pystynyt naputtamaan sen naksuttamisen aikana. Mutta oli kansliassakin kiirettä.

Talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 menin kouluun vielä vähäksi aikaa ja sieltä jatkoimme. Seuraavana keväänä 1941 pääsin ylioppilaaksi. Heti koulun loputtua sain komennuksen Tuusulan päällystökouluun säähavaintokurssille. En muista, olivatko ne 2-3 viikon kursseja, mutta kurssi jäi kesken, koska sota syttyi ennen juhannusta uudestaan. Minut komennettiin Hankasalmen Kovalanmäelle, missä oli Keski-Suomen itäisin säähavaintoasema kansakoululla. Minun piti ilmoittaa joka kolmas tunti, oliko pilviä ja kuinka kylmää oli. Opetin samalla lottia tekemään säähavaintoja. Yöllä sain nukkua kuusi tuntia, mikäli pystyin valoisina öinä nukkumaan.

 

Toimittajana Keskisuomalaisessa

Elokuun alussa oli isäni järjestänyt minulle paikan sanomalehti Keskisuomalaiseen harjoittelijaksi. Siellä jouduin heti toimistoon, koska toimituksessa oli vain päätoimittaja Takala, joka oli melkein aina omassa huoneessaan ja päissään. Hänellä sattui olemaan sellainen... Hän oli vanha mies. Toimituksessa oli kaksi toimitussihteeriä, joista toinen oli isäni tuttu. Hänkin teki juttuja maakunnista.

Lasse Utsjoki oli kuoromies ja viulunsoittaja ja säveltäjä. Sinä syksynä ilmestyikin hänen varsinainen menestyksensä - Mä varjossa seison nyt yössä yksinäin. Hän merkitsi joka kerran ylös, kun tämä soitettiin radiosta. Radiothan oli pidettävä aina auki.

Siellä oli vain yksi toinen naistoimittaja.

Keskisuomalainen ladottiin kahden latojan voimin. Toinen naislatoja ei tehnyt virheitä, mutta mieslatoja oli hyvin vanha ja hän teki virheitä. Meille jäi korektuurin luku. Ulkomaan ilmoitukset otimme vuoro viikoin. Puhelimen välityksellä saatiin lehtiin uutiset, jotka menivät vaharullalle. Meidän oli pantava vuosiluvut ja nimet muistiin siltä varalta, että jos ne sattuisivat menemään hukkaan. Työpäivät venyivät 16-tuntisiksi. Liisa Pellinen teki kunnalliset uutiset ja minä soittelin ympäri maakuntaa ja hänkin niin usein kuin suinkin kerkisi.

Minun tehtäväkseni jäi muistokirjoitusten korjaaminen. Niitä oli välillä korkeampi ja välillä matalampi pino. Ne oli kirjoitettu melkein aina lyijykynällä ja niitä korjailin ja kaunistelin. Usein toinen oli lainannut toiselta tekstin. Pystyin käyttämään luovuutta.

Minun tehtäväkseni jäivät myös haastattelut. Silloin Suomen kuuluisin kokki oli Kekkonen. Kun vein hänestä tekemäni haastattelun Utsjoelle, kuulin vähän ajan kuluttua hurjan naurun remahduksen toimistosihteerin huoneesta. Menin peloissani hänen luokseen. Hän sanoi, että tämänhän on niin elävä teksti, aivan kuin keittiömestari olisi itse paikalla. Se antoi minulle rohkeutta muistokirjoitustenkin korjaamisessa.

Elokuussa 1942 sain pari viikkoa lomaa Keskisuomalaisen toimituksesta ja läksin käymään Keiteleellä mummilassa. Sieltä tultuani alkoi olla selvä, että yliopisto Helsingissäkin alkaisi.

 

Oppilasvaihto Saksassa

Kun olin päässyt keskikoulusta vuonna 1937, olin ilmoittautunut koululaisvaihtoon Schlesiaan, mutta sairastuin tulirokkoon. Jouduin kulkutautisairaalaan ja peruuttamaan Saksaan lähdön. Sairaalassa samassa huoneessa kuoli tyttö kurkkumätään ja sain hoitaa tulirokkolapsia.

Seuraavana vuonna kesällä 1938 pääsin Saksaan. Minulla oli saksasta nelonen, joten olin turvallisella mielellä. Oppisin saksan kielen ettei ensi vuonna ainakaan tule nelosta. Kun äiti kuuli, että voin lähteä oppilasvaihtoon, hän piti sitä ehdottoman tärkeänä.

Kesällä 1939 äiti oli sitä mieltä että nyt oli aika lähteä Ruotsiin. Gutramotin Eilalla, isäni kollegan tyttärellä, joka asui Keuruulla, oli ollut lehdessä ilmoitus. Hän antoi saamistaan vastauksista minulle yhden. Olin Ruotsissa piikomassa kesä-heinäkuun von Heidekenien kartanossa parin tunnin matkan päässä Tukholmasta. He toivoivat, että olisin jäänyt vielä elokuuksi, koska heillä oli kaksi pientä poikaa ja vauva.

Koululaisvaihtotoverini kutsui minut 1942 Itä-Preussiin opiskelemaan. Eila Hustamo, joka oli Berliinissä Suomen lähetystössä töissä, oli ryhtynyt asiaa hoitamaan ja minulle tuli kutsu Königsbergistä, että pääsen sinne opiskelemaan. Vaikka olin jo syyskuun lopulla 1942 vuokrannut Helsingistä opiskeluasunnon, katsoimme äidin kanssa, että viisainta olisi lähteä Saksaan. Niin hirveässä myrskyssä matkustin Stetteniin pienehköllä laivalla peläten vähän pommejakin. Pääsin opiskelemaan Königsbergin yliopistoon.

Laivamatkalla tutustuin kahteen eläinlääketieteen opiskelijaan Kaukoon ja Klatiin. Loten serkkukin oli opiskelemassa eläinlääketiedettä Hannoverissa, ja niin tutustuin jotenkin eläinlääkärien piiriin. Kun Loten serkku kävi vierailulla, minun piti lainata tumman sininen pukuni ja alushameeni, koska Lotte sanoi, että ne ovat niin seksikkäitä eikä hän tiedä, kuinka hänen ja hänen pikkuserkkunsa suhde edistyisi. Kuinkahan sopivatkaan minun pienet vaatteeni hänelle.

Aikaisemmin mainitsin jo Notkon kaupan Soinissa ja Väinön, joka oli tullut ylioppilaaksi asuessaan meillä. Hänen kanssaan olin ollut kirjeenvaihdossa koko sota-ajan ja kirjeet kävivät aina lämpimämmiksi. Mutta kun hän kuuli, että lähden Saksaan ja koska hänellä oli myös toisen koulutoverinsa kanssa kirjeenvaihtoa, tämä menikin hänen kanssaan kihloihin ja on saanut sittemmin kolme fiksua tyttöä.

Lotte opiskeli musiikkia. Minä kävin musiikin historian luennoilla ahkerasti. Kävin myös taidehistorian luennoilla. Kului monta kuukautta, ennen kuin tajusin, että professorin esittämän taitelijan nimi kirjoitetaan Giotto. Musiikin historiasta ei kummempaa kuin että kävimme katsomassa kaikki konsertit ja oopperat. Siellä opin nauttimaan oopperassa olosta. Teatterissa näin Goethen Faustin. Kun alkupuheessa enkelit tulevat esiin, tulikin esityksessä neljä miesenkeliä. Minulle tuli selvittely eikö täällä olisi mieluummin naisia esittämään enkeleitä. Miehethän ovat sodassa. Tajusin, että raamatun tuntemukseni on heikko. Arkkienkelithän ovat miehiä. Goethe tuli rakkaaksi. Kirjoitin hänestä seminaarityönkin. Professori oli niin ihastunut, että hän antoi minulle aiheeksi Jääkärit ensimmäisen maailman sodan aikana. Tällä tavalla pääsin kiinni siihen osaan Suomen historiasta (Saksan yhteydessä), jota en ollut aikaisemmin tutkinut. Se oli mielenkiintoinen vuosi.

Sain olla myös pienen suomalaisen ryhmän oppaana ja kun heitä kuljettavat upseerit kuulivat, että en ole muuta Saksaa vielä nähnyt, esitti toinen upseereista, että eikö olisi paras lähteä muualle opiskelemaan. Sota alkoi olla jo niin lähellä, että Königsbergiäkin pommitettiin. Kerrankin seisoin keskikaupungissa erään talon sisäkäytävässä ja katselin pommien tippumista esikaupunkiin.

Kesäaikaan olimme usein perheen huvilalla Rauschenissa Itämeren rannalla. Sieltä muistan ensimmäisen elämykseni lupiineista. Koko korkea hiekkarinne oli täynnä sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkoisia lupiineja. Ylärinteellä kukkivat gingsterit keltaisina. Lotte lauloi siellä Beethovenin Jumalan kunnia luonnossa tuulta vasten taistellen. Se oli ensimmäinen syvä kokemukseni Beethovenista ja siitä ihmeellisestä luonnosta, joka aukeaa eteen joka puolella.

Sieltä kävin myös Nemelissä eli Liettuan satamakaupungissa. Nemenlandissa oli lintuasema. Siellä oli muitakin ulkomaalaisia ja meillä oli mielenkiintoinen retki. Jälkikäteen pidimme yhteisiä tilaisuuksia ja kävelyretkiä. Siellä tutustuin ihanaan mieheen, jonka nimi oli Schön ja hänen kanssaan teimme kävelyretkiä. Hän haaveili pääsevänsä Suomeen Vierumäelle.

Elokuussa kävin lomalla Suomessa. Suomen kielikin oli muuttunut. Oli tullut kahvinvastiketta ja korviketta, jota en tuntenut aikaisemmin. Syyskuun alussa palasin kuitenkin Königsbergiin, mutta sinne olin saanut siltä upseerilta kirjeen, että voisin opiskella Freiburgissa. Hänellä on siellä setä. Kun olin sanonut, että en voi lähteä Itä-Preussista minnekään, jos ei ole tietoa paikasta, tuli sähke, että minulla on asunto siellä ja siellä. Gröntelit eivät olleet pahoillaan, vaikka läksinkin. Olin kurkkua myöten täynnä, vaikka he luulivatkin, että Saksa voittaa sodan.

Saavuin Freiburgissa minulle annettuun osoitteeseen, se oli kellosepän liike. Herra sanoi, että hän on varannut minulle hotellista huoneen. Seuraavana päivänä lähdin asunnonvälitykseen. Minua vastaan tuli tumma, iloisen näköinen rouva. Hän kysyi, mitä etsin, voiko hän auttaa. Sanoin että pitäisi saada asunto. Kelpaisiko hänen asuntonsa, hän kysyi. Asunto oli hyvin primitiivinen. Yhteinen vessa oli käytävässä, ei ollut vesijohtoja, mutta iloinen asia oli, että vuokrakaan ei ollut korkea ja rouva oli ystävällinen. Asunto oli parin sadan metrin päässä yliopistolta. Sieltä kolmannen kerroksen ikkunasta katselin Freiburgin vanhimpia kattoja ja olin onnellinen.

Siellä pääsin opiskelemaan sanomalehtitiedettä. Professori oli erittäin miellyttävä ja antoi seminaariesitelmän aiheeksi Suomen sanomalehdistö. Äiti lähetti minulle kiireen vilkkaan sanomalehden historiikin, jonka hän oli saanut Keskisuomalaisesta ja niin tämä tyttö teki siitä seminaarityön. Historiaakin opiskelin, mutta se oli vanhaa aikaa. Kun professori puhui Suomesta, hän puhui aina Helsinski. Kävin hänelle siitä sanomassa, mutta hän vain jatkoi. Kaikki ajattelivat, että Suomi on osa Venäjää. Kirjallisuutta jatkoin edelleen ja se oli hedelmällistä, koska se oli niin monipuolista. Luennoilla oli rattoisaa.

Talvella kävin hiihtämässä Schaunislandissa. Toverinani oli itävaltalainen tyttö, koska suomalaisen asuintoverini polvet eivät kestäneet hiihtämistä. Saksalainen kollegani Ruth ei osannut hiihtää. Hänen kanssaan menimme ensin hissillä ylös ja sitten alas. Saksalaiset katkoivat suksia, mutta minä olin itävaltaisten ja norjalaisten kanssa. Toinen pojista opiskeli radiotiedettä ja toinen kemiaa. Oli hauska sattuma, että huonetoverini oli toisen norjalaisen kanssa, mutta Karl, joka lähti hiihtämään, opetti minulle slalomia. Karl opiskeli yliopistolla. Kävimme mensassa. Koska annokset olivat suuria, hän tuli mielellään viereeni, koska en jaksanut syödä kaikkea. ”Miesten kanssa on hyvä flaksi, kun antaa ruokaa”, nauroin. Seuraavana kesänä tuli lisää tyttöjä ja 26 norjalaista. Koska siellä oli myös ruotsin lehtori niin meillähän oli aika hyvät bailut juhannuksena. Eräs norjalaisista pojista sanoi, että venäläiset eivät ole ollenkaan niin pahoja kuin saksalaiset. ”Tämä ehkä kuvaa sinun näkemystäsi”, sanoin. Sanoin myös, että meillä ei ole tämän jälkeen mitään tekemistä toistemme kanssa, koska veljeni taistelee venäläisiä vastaan ja niin paljon ystäviäni on kaatunut. Venäjä on meille uhka. Sen jälkeen emme olleet yhdessä. Norjalaisille saksalaiset olivat paholaisia.

Kirsikka-aikaan menimme japanilaistytön kanssa Kaiserstuhliin junalla. Siellä eivät olleet uskoa todeksi, että japanilainen ja suomalainen tulevat yhdessä. Saimme kirsikoita niin paljon kuin halusimme hyvin halvalla. Hän opiskeli taidetta. Siihen aikaan oli tapana kierrellä eri yliopistoilla ja hän katseli ympäriinsä. Minun piti lähteä kurssille Unkariin. Sieltä tuli sanoma: ”Sota liian lähellä. Kurssia ei voida pitää.” Suunnittelin meneväni talveksi Prahaan opiskelemaan ja seuraavaksi talveksi Wieniin ja olisin sitten tullut Freiburgiin suorittamaan lopputentit. Tämä kaikki meni mitättömäksi, kun ilmoitettiin, että venäläiset ovat lähestymässä ja Suomessakin on vaikeuksia saksalaisten kanssa.

 

Tutustuminen Veikkoon

Eila kirjoitti Berliinistä minulle, että hän ei halua maalata pirua seinälle, mutta ota kaikki mukaan, mitä sinulla on. Saksan ja Suomen välillä saattaa olla kaikki lopussa. Otin kaikki mukaani. Toinen laukku painoi 30 kg, toinen 25 kg. Läksimme huonetoverini kanssa kohti Suomea.

Olin nähnyt jo kaksi tummiin pukeutunutta miestä Berliinissä Suomen lähetystössä. Nämä kaksi samaa miestä näin Kööpenhaminan satamassa lähdössä Ruotsin laivalle. Toinen oli ymmällä tullimiehen kysymyksestä ja toinen sanoi, että se tullimies kysyy sinulta passia. Sitten hän katsoi minua takanaan. Olimme Tean kanssa puhuneet suomea. Toinen pojista katseli taaksepäin ja hymyili kolmikulmaista hymyä. En ymmärrä, mistä sain tämän mielikuvan. ”Ai te olette suomalaisia ja saa puhua suomea ihan rauhassa.” Tutustuimme lautalla. Malmössä meillä oli koko päivä odottamisaikaa ja siellä iltapäivällä kysyin, kumpi lähtee kävelemään, en halua täällä istua ja odottaa. Veikko oli heti valmis. Muut eivät halunneet kävellä.

Kiersimme Malmöön ja Veikko oli niin hyvä kuuntelija. Sain kertoa Saksan tarinoita hänelle sydämeni halusta ja kun palasimme toisten luo, läksimme syömään. Me tytöt olisimme tuskin voineet ruokailla, koska meillä oli niin vähän rahaa, mutta nämä korskeat eläinlääkäripojat olivat myyneet lentolippunsa, joita eivät voineet käyttää. Me söimme ruhtinaallisesti. Pojat myivät myös makuupaikkalippunsa ja näin me yön matkustimme ja seurustelimme keskenämme.

Tukholmassa pojat sanoivat, että meidän pitäisi lähteä samalla laivalla, koska he lähtivät välittömästi. Mutta minulla oli Heideckenit ja Tealla luokkatoveri, joita olimme luvanneet tavata. Jäimme Tukholmaan, vaikka Tea oli niin ihastunut Kaleviin. Sanoin, että jos siitä totta tulee, on paljon parempi, että annetaan osoitteet, ja he ottavat yhteyttä. Veikko olikin sanonut, että kun hän kantaa minun 35 ja 25 kiloisia matkalaukkuja ja minä hänen 15 kiloista matkalaukkua, niin kotiosoite hänen pitää saada. Ja siinä sitten kävi niin kuin kävi.

Veikko tuli tapaamaan minua huvilallemme Leppalahteen. Hän oli lukenut, että äiti täytyy ensin tavata. Edellisenä iltana oli esitetty näytelmä, jonka olin ohjannut. Paikalla oli merimies ja hän saattoi minut huvilalle. Hän kysyi, että saako vielä istua tähän kivelle. Nukuin silloin saunalla. ”Mikä huora sinä olet, kun täällä istut ja sulhasmies tulee huomenna”, tuli äiti huutamaan. Äiti ei koskaan pyytänyt vihanpurkauksiaan anteeksi. Ne piti vain niellä. Minulla ei ollut mitään tämän merimiehen kanssa, en tottavie ollut vieraiden miesten kanssa ja huoraksi haukutaan...

Veikko oli ollut esimerkiksi Alavuden rehtorin Kosolan tyttären kanssa kouluaikana. Hän oli saanut siitä sukupuolitaudin, jonka kuitenkin sai hoidetuksi. Hän tunnusti sen minulle heti kihlauksen jälkeen. Siksi minun oli helppo pitää lupaukseni äidille. Hän ei varmaan ole ollut muiden kanssa, koska tämä oli ollut hänelle sellainen kokemus. Veikolla oli huono omatunto vielä kun hän oli syöpähoidossa. En muista miten hän sen sanoi. En ainakaan tiedä, että Veikolla oli muita naisia. Uskon että Veikko oli varovainen.

Veikon kanssa oli sovittu, että Lemmikin päivänä mennään kihloihin. Hän oli pelannut kesällä tennistä Huittisissa hammaslääkärien kanssa.

 

Romanttisia muisteluita

Minulla ei ole ollut kuin yksi ainut mies. Ei ole ehdottanutkaan kukaan. Ennen kihlausta pyysi yksi poika, joka oli asunut meillä kouluaikana polilta työharjoittelussa, että lähtisinkö työharjoitteluristeilylle. Lähdin Aarnen kanssa retkelle, koska hänellä ei ollut ketään daamiksi. Sain siellä sappikohtauksen. Sain siihen aikaan helposti sappikohtauksia. Olin toipumassa, kun Aarne kysyi, että mentäisiinkö kihloihin. Ajattelisin että hyvästä ystävyydestä tulee kestävä rakkaus. Olimme olleet talvella tanssimassa osakunnassa, ihan vain kavereina. Tanssimme muidenkin kanssa.

Toisen kerran eräs poika pyysi maanjärjestystanssiaisiin: lähdetkö Ilta daamikseni, koska noita toisia tyttöjä tarvitsee pussata ja sinua ei. Pian hänellä oli Saarijärveltä tyttö ja näin miten hän oli pussaamassa. Hän tuli sanomaan, että kyllä näin sinut, mutta olin aloittanut enkä viitsinyt lopettaa. Minut tunnettiin tämmöisenä tyttönä osakunnassa.

Eräs oli koululle kirjoittanut I love Ilta. Emme olleet lukeneet englantia. Siihen aikaan Amerikka ja englannin kieli ei ollut mitenkään merkittävä. ”Savolaisen Päkä rakastaa Iltaa”, sanoi joku. Näinhän sen kun se aina tollotti. Se saattoi minua kerran ja näyteikkunassa oli turkki. Hän sanoi, että kyllä minä sinulle tuommoisen ostaisin, jos saisin sinut itselleni.

Ainut mies, josta olin todella pitänyt, oli Väinö Notko. Hän kirjoitti minulle hyvin rohkaisevia kirjeitä ylioppilastalvena ja sehän teki siitä talvesta kiinnostavan. Kun menin Saksaan sain äidiltä kirjeen, jossa oli Väinön kihlausilmoitus ja äidin kirjoitus: ”Ei sinun tarvitse tätä surra. Toivottavasti pääset yli tämän surun.” Kerran hän oli ollut kiukkuinen, kun Väinö ei syönyt sipulia ja Väinö sanoi: ”Enkös minä ole sanonut, että minä en syö sipulia.” Liian kiikkerä mies sinulle, sanoi äitinikin. ”En minä kaikkia neitsytpolkuja osannut sieltä etsiä”, kirjoitti Väinö minulle, kun asuin Neitsytpolulla. Olin jo silloin surutyöni tehnyt. Olimme vain kerran kävelleet käsi kädessä. Olisi siitä voinut jotain kehittyä, mutta minä lähdin Saksaan.

Odotin Veikkoa juna-asemalla Helsinkiin tulevaksi. Ehkä hän oli lähdössä Sveitsiin. Siinä oli eräs lakia lukeva poika osakunnastamme. Hänkin odotti tyttöään. Juna oli myöhässä ainakin neljä tuntia. Siinä oli penkkikin ja istuttiin. Poika sanoi, että ei ole koskaan puhunut näin pitkään jonkun tytön kanssa - opiskelusta, ihmissuhteista. Kommentti oli mielenkiintoinen, koska se on jäänyt mieleeni.

Meillä oli ruotsalainen stipendiaatti. Olin oppinut Ruotsissa ruotsalaista jenkkaa vastaavan monimutkaisen tanssin. Hän tanssi sitä osakunnan teejuhlissa kanssani. Hänen daamikseen oli nimetty ruotsia opiskeleva tyttö, kun meidät kaikki oli kutsuttu Kalastajatorppaan vapun vastaanottajaisiin. En halunnut mennä Leenan kanssa, koska hän on niin rutikuiva nainen. ”Kuule sinä osaat niin hyvin, että ei virheitä”, sanoi Aarne. Oli hyvin myöhä. Tarjosin hänelle vappuaamuna asunnollani ruokaa, koska kaikki oli kiinni. Yösydän oli vietetty vanhojen osakuntalaisten kanssa ja se oli pitkästyttävää, koska heillä oli omat juttunsa. Hän halusi mennä nukkumaan ja minä menin osakuntaan. Sinä vappuna olin tanssinut, kun yksi väsyi, toinen tuli.

Aarnella oli kerran viinipullo ja hän kysyi, otanko ja otin kulauksen. Hän kysyi, että sopisiko se minulle että pussaisin. Sanoin että en ole enää vapaa, ei se käy. Näin hänet vain kerran sen jälkeen. Siitä syvästä ystävyydestä ei tullut pysyvää rakkautta. Hyvä poika, mutta ei minun makuuni.

Eero Karhumäen kanssa tanssittiin osakunnassa ja Hämiksellä. Jalkani tulivat kipeiksi. Hän joutui minut taluttamaan kotiin tarkasti. Hän oli käynyt Haapamäellä koulua ja piti pohjalaisten juustosta. Minulle Veikon morsiamena lähetti hänen siskonsa juustoa ja annoin hänelle, koska saattoi minut. Mutta ei sen kummempaa.

 

Avioliiton aika

Vappuna 1945 Veikko tuli. Ensin hän ilmoitti, että ei taida tulla ja hänellä on joku toinen tuttava. Sanoin, että menen sitten osakuntaan. Olin silloin Aarnen kanssa. Veikko tuli sitten jonkun alavutelaisen miehen kanssa, joka oli poliisina Helsingissä, siinä alkuyössä, ja hän oli humalassa. Minä mietin, että enpä taida uskaltaa tuon miehen kyytiin mennä, kun hän tällä tavalla toimii. Hehän lähtivät pian pois - Veikko kun oli humalassa. Eläinlääkärit olivat siihen aikaan juoppolalleja, koska pirtua sai halvemmalla apteekista. Sen vapun vietin Aarnen kanssa niin, että me siinä aamulla menimme Tähtitornin mäelle ja tultiin osakuntaan päivätansseihin. Se oli kaveruutta.

Seuraavana vappuna olin kihloissa.  

Veikon kanssa meillä oli hyvä elämä. Hän ei osannut suuttua. Jos sanoi jotain kipakasti, hän nauroi ja suuttuminen meni ohi. Kun Veikko kosi, hän sanoi, että meidän täytyy molempien viettää omaa elämää, emme saa jäädä toisen tekemisiin kiinni. Hän lupasi äidille, että jos hän saa pitää minut niin hän pitää huolen siitä, että valmistun. Äiti ei olisi sallinut, että jättää kesken jotain minkä on aloittanut, on vietävä loppuun. Veikko ei kuitenkaan halunnut minkään vieraan apulaisen kanssa ruveta kotia suunnittelemaan.

Kun meidät oli vihitty, Veikko meni Sveitsiin opiskelemaan yhdeksaksi kuukaudeksi ja valmistui. Viikko hänen paluunsa jälkeen menimme naimisiin ja lähdimme Kolille häämatkalle. Sen jälkeen olimme niin kauan Helsingissä, noin pari kuukautta, että Veikko suoritti laillistamistutkinnon. Menimme Huittisiin, jossa Veikko otti kanoista valkovatsuri tutkimuksia. Asuimme sikäläisen eläinlääkärin luona. Se oli lapseton pariskunta. Kevät oli erittäin kaunis. Silloin ilmestyi Aila Meriluodon Lasinen pyykkilauta ja luimme niitä runoja yhdessä. Aila oli istunut aivan lähellä minua psykologian luennoilla ja tiesin hänen kirjoittavan.

Veikko oli hyvin musikaalinen. Hän osasi soittaa melodioita ja oli opiskeluaikanakin soittanut Hannoverissa jopa olutpalkalla ja muut olivat saaneet tanssia. Kyllä hän kuunteli Meriluodon runoja. Hän oli ihana kuuntelija, kun kerroin Ailasta. Hän maalaispoikana tunsi kansanrunousjuttuja.

Huittisissa kanat rupesivat kaakattamaan yöllä unissaankin ja niin hän haki Loimaan eläinlääkärin virkaa. Loimaa oli lähempänä Helsinkiä ja kävin sieltä suorittamassa tenttejä. Sain vanhan ihanan Naimin apulaiseksi, koska aika meni tenttien lukemiseen ja puhelimeen vastaamiseen. Apteekkarina oli Varpio ja hänen kanssaan hoidimme mitä resepteillä saattoi hoitaa. Kun Loimaalla kävi eräs osakuntatoverini Aatos Honkonen, nauroi hän sydämestään. En ollut suostunut menemään osakunnan kanssa retkelle sikalaan, koska siat haisivat pahalle. Juuri silloin mieheni leikattavaksi tuotiin iso sika. Minun piti pitää kuonosta kiinni ja antaa nukutuspiikki. Aatos nauroi, että siitä sait koston, kun et suostunut sinne sikalaan lähtemään.

Ilkka oli erään kaverinsa kanssa ostanut meille auton, taisi olla Ford. Se oli niin vanha, että se ei ollut ihan luotettava. Uusia renkaita ei saanut ja vanhoja piti korjata jatkuvasti. Yhdelläkin sairasmatkalla olivat kaikki renkaat menneet. Loppupäivä piti hoitaa taksilla.

Entisistä apulaista

Maija ryhtyi odottamaan. Ihmettelin miten hän antoi autoilijan nukkua kanssaan. Autoilija oli kertonut, että miksi hän nukkuisi kylmässä asunnossaan mäen päällä, kun voi nukkua lämpöisessäkin huoneessa apulaisemme pienessä huoneessa. Maija on kaljuuttanut Mäkiahon ja tälle pojalle, Maijan pojalle, rakennettiin niillä varoilla talo.

Anja ei kertonut, että oli ollut raskaana kun lähti meiltä lastentarhakouluun. Olisin yrittänyt, että Anja menisi Ollin kanssa, joka ei silloin vielä ollut naimisissa.

 

Äidin ja isän kuolema

Äidin kuolema oli suru, mutta silloin minun oli oltava myös mahdollisimman vahva, koska kukaan muu ei hoitanut asioita. He tulivat hautajaisiin ja selvitimme jäämistön. Ei meidän tarvinnut toisiamme lohduttaa. Teimme surutyön tämän jäämistön kanssa.

Isän jälkeen täytyy sanoa, että surutyö ei ollut todellakaan mikään mullistava, koska isä oli loukannut meitä aika paljon elämänsä loppuaikana menemällä salaa naimisiin. Me emme saaneet edes käydä isän luona ilman, että se vanha nuori rouva ei olisi ollut läsnä. Isä oli jo sokea ja kuuro. Hänelle oli pelastus päästä pois. Koko loppuajan jouduin häntä hoitamaan ja käyttämään sairaaloissa.

Johannan kuoleman jälkeen yritin tarjota isälle erilaisia mahdollisuuksia, esim. eräässä vanhainkodissa, joka oli arvostettu ja hyvin hoidettu. Siellä kävi erään tuttavan vaimo. Hän luki isällekin lehtiä, mutta isä ei viihtynyt, koska halusi olla vain kotona. Mutta hoitajat olivat yksi toisensa jälkeen sellaisia, jotka eivät pärjänneet. He luulivat, että isä on miljonääri ja yrittivät saada siitä miljoonat itselleen.

Isälläni alkoi olla pyhimyksen sädekehä. Hän oli osannut kaikki, tehnyt kaikki - varmaankin niin kuin minä Marketta nyt sinun mielestäsi. Ilmeisesti viimeinen rouva oli uhannut lähteä pois ja siinä he olivat salaa tehneet testamentin tälle naiselle ja menneet naimisiin. Joku oli nähnyt tämän rouvan ja isän jonkun arvokkaan näköisen naisen kanssa uimahallissa ja silloin he olivat ilmeisesti testamentin tehneet.

Veikon kuolemankaan jälkeen ei minua pystytty lohduttamaan. Itkin suruni. Joka paikassa missä minulle tultiin sanomaan ”osanottoni” rupesin itkemään. Silloin ihmiset vähän karttoivat.

Olen kutsunut luokseni heitä, joiden puoliso on kuollut ja kuunnellut heidän muistojaan ja niin olen lohduttautunut. Mielestäni en ole ainoastaan pystynyt kertomaan omista asioistani positiivisia puolia, vaan kuuntelemaan toisia, monta kertaa yhteisistä kokemuksistakin. Luulen, että esimerkiksi eräälle naisystävälleni, joka sairasti rintasyöpää, olen voinut olla lohdutukseksi. Hyvin monet eivät halua kertoa. Muistan Lilja Rutasta, hän ei halunnut puhua Einon kuolemasta. Jos lohdutusta on se, että pystyy tarjoamaan toiselle sellaista, että hän pystyy harkitsemaan jotain muuta ja ajattelemaan muuta kuin suruaan, on se varmaan yksi lohdutus. Olemme ruvenneet harrastamaan samoja asioita. Heistä olen saanut ystäviä ja myös tukijoita niissä tehtävissä, joita minulla on ollut.

 

 

Muistoja Tapperien perheestä

Muutimme Saarijärvelle vuonna 1948. Kun tuttavani tiesivät minun mielellään lukevan kirjallisuutta, ilahtuivat he: ”Nythän täällä on mukava kun sinäkin varmaan tulet Pullistuksen kirjallisuuskerhoon.”

Kirjallisuuskerhon oli perustanut tri Järvinen sodan jälkeen. Menimme sinne Veikon kanssa mielellämme. Veikkokin enkä vain minä. Mielestäni kirjallisuuskerho ei ole mikään kerman kokoontumispaikka, vaikka siellä kokoontuivatkin ihmiset, jotka harrastivat teatteria ja kirjallisuutta. Kokouksissa pidettiin aina tervehdyspuhe jostain ajankohtaisesta asiasta ja esitelmä kunkin mielikirjailijasta tai sellaisesta henkilöstä, joka esitelmöitsijän mielestä oli tärkeä. Joitakin kiinnosti saada tietoa jostain määrätystä henkilöstä.

Eräs hyvin vaikuttava henkilö kerhossa oli yhteiskoulun suomen opettaja maisteri Pekka Mattila, joka tietysti tiesi oppilaidensa lahjoista. Hän ei kylläkään tuntenut Marko Tapperia, koska Marko ei ollut sodanjälkeen enää tullut yhteiskoulun. Siellä oli Harri.

Kerran kun Pullistuksen kirjallisuuskerho järjesti kirjoituskilpailun, yhtenä voittajaehdokkaana oli Eeti Hänninen. Eteen tuli myös semmoinen nimi kuin Marko Tapper. Molemmat voittivat usein. Myöhemmin myös Harri Tapper alkoi kirjoittaa. Enimmäkseen he kirjoittivat novelleja.

Kilpailujen ansiosta Marko oli tullut tutuksi jo ennen esikoisromaaniaan Lasinen pyykkilauta. Julkaisun aikaan kirjallisuuskerho järjesti tiedotustilaisuuden. En muista, miten Marko suhtautui ja tuliko hän paikalle. Mutta muistan, kun Aapo Heiskasen Viikatetanssi ilmestyi, pidettiin hänelle Pullistuksen salissa tilaisuus. Kuitenkin vasta sen jälkeen, kun Maija Pentikäinen muutti Eeti Hännisen vaimona Saarijärvelle, järjestettiin sekä hänen kirjansa julkaisun että Marko Tapion Kirkonrakentajaveljesten merkeissä suuri juhlatilaisuus.

Olin lukenut tätä Markon runoteosta, mutta en päässyt siihen millään tavoin sisälle. Se oli uutta runotyyliä. Tilaisuutta varten rakensin näyttämölle lastuista kirkontornin näiden veistäjien kunniaksi. Kun Maija Pentikäisen kirjasta luettiin otteita ja siitä keskusteltiin, tuli Harrin vuoro. Harrilla oli ollut koko ajan takki päällä, mutta kun hän lähti esiintymään, otti hän takin päältään, puki vähän huonokuntoisen villapaidan päälleen ja meni lavalle sen lastutornin viereen esittämään Kirkonrakentajaveljesten nimirunoa. Silloin valkeni koko Harrin runous. Hän osasi esittää tämän runon ilmaisun niin omalla tyylillään, niin kuin hän sen oli kirjoittanutkin ja se selkeni.

Myöhemmin Jyväskylän kaupungissa 0n tähän kirjaan liitetty musiikkia ja sitä on esitetty kaupunginteatterin aulassa. Yhtä hyvin se sielläkin tehosi, vaikka silloin ei Harri sitä itse lausunut.

Markon läpilyöntiromaani Aapo Heiskasen viikatetanssi ilmestyi 1960-luvun vaihteessa. Juui silloin olin sairaalassa eristettynä, koska minulla oli kulkutauti. Vaikka en saanut olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä, sain kuitenkin hiihdellä. Sinä vuonna en ollut töissä, joten minulla oli mahdollisuus käyttää talvisydän. Luin kirjan niin, että hiihtelin kirjassa kerrotuissa maisemissa. Kirja on tullut minulle erityisen tutuksi. Aapo Heiskanenhan saapui ensimmäiseksi yöksi Saarijärven ruumishuoneelle.

Täällä Markokin oli ja hiihteli ja hautoi itsemurhaa. Saarijärvessä on se saari, missä hän halusi tehdä itsemurhan. Sen jälkeen varsinkin pääromaanin Arktinen hysteria ensimmäisen osan ilmestyttyä järjestimme Suojassa erittäin suuren juhlan. Varmaankin Marko siellä kertoi kirjastaan.

Kesällä 1961 järjestettiin Saarijärvellä maatalousnäyttely. Samassa yhteydessä pystytettiin Paavon patsas. Paljastustilaisuudessa oli presidentti Urho Kekkonen läsnä. Näyttely oli hauskasti ajoittunut. Kun Kekkonen saapui, tuli tavaton rajuilma. Siinä oli kaksi kovaa vastakkain ukkonen ja Kekkonen, sanottiin. Mutta rajuilma meni ohi ja avajaiset pystyttiin pitämään. Maatalousnäyttelyn yhteyteen rakennettiin taide- ja kirjallisuusnäyttely. Sain ilon tehdä kirjallisuusnäyttelyä Markon kanssa. En tiedä, miten Marko oli osallistunut ja miten hän suhtautui näyttelyyn. Istuimme usein ja mietimme mitä kirjoja Saarijärvestä ja saarijärveläiset ovat kirjoittaneet. Marko ei tietenkään siihen aikaan vielä kovin paljon kirjallisuutta tuntenut. Tulimme erittäin hyvin siinä työrupeamassa toimeen. Hän oli jo kypsynyt näihin kirjallisiin piireihin.

Harria en ole tuntenut muuta kuin hänen osallistumisistaan kilpailuihin. Mutta siihen aikaan Saarijärvellä aiheutti kovaa puheenaihetta maisteri Mattilan antama laudatur Harrin ylioppilasaineesta. Sitä ei ylioppilaslautakunta hyväksynyt ja saikohan hän vain approbaturin. Maisteri Mattila otti asian vakavasti ja kävi Helsingissä ylioppilaslautakunnan luona ja kysyi syytä. Mutta eihän arvostelu siitä muuttunut miksikään. Joka tapauksessa Harri pääsi seminaariin Jyväskylään ja hänestä tuli kansakoulunopettaja.

Marko jatkoi hyvin sekalaisia kirjoitustöitään. Joukkoon kuuluu välillä pienempiäkin romaaneja. Hän kirjoitti näytelmän Hattusi ripustan naulalles Saarijärven teatterille ja määrätyille näyttelijöille. Kun sitten Survo, jolle pääosa oli kirjoitettu, kuoli, niin näytelmäähän ei täällä näyteltykään, vaan kantaesitys nähtiin Lahden kesäteatterissa. Lähdimme autollani taas kerran katsomaan taiteilijan kantaesitystä, viisi henkeä Saarijärveltä.

Näytelmä esitettiin vasta 1970-luvulla Likopellon pihassa. Sen ohjasi Jarmo Inkinen. Mutta koska Inkinen työskenteli Jyväskylän teatterissa ja harjoitukset piti pitää välillä useamminkin, niin minä olin apuohjaajana. Jarmo Inkinen on erittäin hyvä ohjaaja ja sai siitä erinomaisen näytelmän, joka sopi mainiosti Likopellon pihapiiriin. Kirjailija Maija Pentikäinen-Hänninen saatiin esittämään naispääosaa. Heikki Tavaila näytteli isäntänä. Silloin täällä nuorisoharjoittelijana ollut Pertti Rautiainen, nykyinen kansalaisopiston rehtori, esitti tenttupoikaa ja Mirja Hiironen talon tytärtä. Näytelmää esitettiin monta kertaa ja olihan toki Tapperin perheen jäseniä kunniavieraina katsomassa näytelmää, jota he eivät olleet Lahdessa nähneet.

Tämä on järkyttävä muisto. Olin näytelmän ensi-iltakesänä Wienissä. Olin kertonut ryhmälleni, että kun pääsen kotiin, niin Saarijärvellä esitetään Marko Tapion näytelmä. Wienissä ostin Uuden Suomen tietääkseni, mitä Suomessa on viikon aikana tapahtunut. Kuinka ollakaan lehdessä kerrottiin, että Marko Tapio on kuollut. Se oli melkoinen järkytys. Kuitenkin Markon äiti tuli urheasti ensi-iltaan kutsuvieraana. Ehkä hän oli onnellinen siitäkin, että Markon vaikea elämä oli saanut päätöksensä. Marko oli jo muuttanut Saarijärveltä Jyväskylään, tehnyt siellä juttuja Keskisuomalaiseen ja kirjoittanut muihinkin lehtiin novelleja. Markosta oli tullut yksi Jyväskylän julkkiksista. Mutta esim. Arktisen hysterian hän kirjoitti siellä myllyllä, jonka vierellä nyt on Tarmo Mannin patsas. Siihen myllyyn, joka kylläkin nyt on varsin väärin liian moderniksi rakennettu, yhtyvät Markon kirjan valmistuminen ja Tarmo Mannin muisto.

Mietin, että alkoiko Markon alaspäinmeno siitä, kun hän osallistui Sensitive Trainigiin. Eräs viitasaarelainen toimittaja teki itsemurhan tämän koulutuksen jälkeen. Siihen aikaan se oli hyvin suosittu uusi muoto. Koulutukseen kuuluu, että läsnäolijat tunnustavat kaiken keskenään, istuvat käsi kädessä. Samoin kuin Tarmo Mannilla oli alemmuuskompleksi, koska ei ollut päässyt kouluun, kärsi Markokin alemmuuden tunnetta. En usko, että sama koski Frans Toikkasta, koska hänhän oli pätevä omalla alallaan.

Tällä kertaa on kirjapainossa parhaillaan Tuulikki Tapper Valkosen, Marko Tapperin ex-vaimon, kirja, jossa hän kertoo Markon luovimmasta kaudesta, Arktisen hysterian luomiskaudesta. Tuulikki on kirjoittanut muistelmat yhdessäolosta Markon kanssa. He asuivat Jyväskylässä ja kesät Saarijärvellä ja tuolla Viitasaaren puolella. Kun hän oli kirjoittanut muistelmansa ja vienyt käsikirjoituksen Suomalaisen kirjallisuuden seuraan, joutui hän pitkään odottelemaan, mitä he sanovat. Herkesin vihaiseksi - mitä hän vie niitä sinne makaamaan, kun on juuri Tapperin veljesten nousukausi Kain ja Harrin ansiosta. Mielestäni hänenkin pitää liittää kirja tähän joukkoon. Viimein hän sai muistelmansa Jyväskylän Ateena-kirjapainoon. Mutta kirjaa ei vain ruvennut kuulumaan. Käsikirjoitusta pidettiin siellä pitkään. Hän poisti sitten myllykauden kirjasta osan ja kertoi, ettei varmaankaan puhunut mitään pahaa miehestään eikä yhteisestä ajasta.

Ilmeisesti Harri Tapper, joka nyt on Ateenan suuri kirjailija ja ollut kaksikin kertaa Finlandia-palkinnon ehdokkaana ei ehkä sallinut, että tätä kirjaa painetaan ja siksi kirja oli siellä turhan panttina. Kun Tuulikki soitti, että ei siitä taida tulla mitään, kehotin hakemaan toisen kustantajan. Niinpä hän vei sen Tammelle. Olisikohan tämä jonkinlaista kateutta siltä puolelta, sillä ehkäpä Harri ei halunnut että kukaan toinen rupeaa heidän sukuaan käsittelemään. Tuulikin mukaan myös tässä kirjassa on sellaisia asioita, jotka Harri on hiukan erilailla muistanut. Varsinkin hän on sitä mieltä, että Harrin sotamuistot, joista hän ei tässä kirjassa kylläkään kerro, ovat osin vähän virheellisiä. Sotahan oli sellainen ajanjakso, josta ei aina haluttu kaikkea kertoa, vaikka Marko kirjoittikin Arktisen hysterian toisen osan itse. Siinä kirjassa hänellä kuitenkin on hyvät kertojat, joiden mielipiteisiin Marko kuulemma on yhtynyt. Hänellä ei siinä ole mitään henkilökohtaista kosketusta omaan sodassa oloonsa.

Marko Tapion kuoltua kirjoitti hänen vaimonsa minulle, koska olin silloin Saarijärvi-seuran puheenjohtaja, ja kysyi saisiko seura aikaan jonkinlaisen muistokiven haudalle, vaikka Kainin tekemänä. Hänen mielestään Marko oli niin arvokas ihminen, että haudalla pitää olla kunnon kivi. Haudassa lepäsi myös Markon isä, joka oli kuollut onnettomuudessa ajaessaan polkupyörällä Tarvaalassa vähän humalassa.

Isä Tapper oli hyvin rempseä mies. Hän oli myös sellainen, joka oli välillä ajanut perheensä pellolle, mutta hän oli erinomainen kertoja. Näitä isänsä kertomia asioita Marko on nauhoittanut hyvin paljon ja paljon sisältöä hänen romaaneihinsa on otettu suoraan näiltä nauhoilta. Siinä heijastuu isän lahjakkuus. Isä oli toiminut tukkipäällikkönä uitolla. Siellä oli välillä aikaa tarinoidakin. Hän osallistui viimeisiin aikoihin asti urheilutilaisuuksiin ja kannusti poikiaan urheiluun. Kaikki pojat ottivat osaa Pullistuksen hiihtokilpailuihin. Varsinkin Marko menestyi hyvin laajemminkin.

Äiti taas oli veistäjä ja maalaaja. Hän teki taidetta. Hän on saanut myös palkinnon itse opiskelleiden taiteilijoiden kilpailuissa esim. lehmästä tekemästään veistoksesta. Hänen töitään ei paljon ole tallella, mutta varmaan hänestä on Kainin lahjakkuus lähtöisin. Nythän myös Harri on alkanut tehdä taidetta ja Harrin tytär on taiteilija. Markolla oli yksi poika, joka perheen myllyllä asuessa oli vielä pikku-poika. Hän on työskennellyt radiossa, ohjannut kuunnelmia ja näytelmiä. Häneen on tullut teatterilahjakkuus.

 

Hannes Autere

Yritimme kerran seuran nimissä ja toisen kerran läänin taidetoimikunnan nimissä perustaa Autereen säätiötä ja kolmannen kerran pyysimme Mäntästä taidemuseon johtajan tänne, että olisimme saaneet perustettua säätiön ja kunnostettua kaiken. Kunta halusi maksaa siitä osaltaan 10.000 mk ja taata kunnostuskulut, mutta rouva Autere ei katsonut tämän riittävän. Hän vaati tavattomasti Autereen kotiin veistetyistä töistä. Kunnan edustajana toimi kunnanjohtaja Eero Keskilusa ja hallituksen puheeenjohtajana Erkki Hänninen.

He eivät suostuneet neuvottelemaan sen koommin rouvan kanssa, koska vaatimukset olivat heidän mielestään kohtuuttomia. Säätiö jäi näin perustamatta. Seura otti vielä yhteyttä kylätoimikuntaan. Se teki pajupurolaisen arkkitehti Alapian avulla kunnostussuunnitelman. Suunnitelma olisi jäänyt kylätoimikunnan omaisuudeksi. Koska rouva Autere ei koskaan suostunut tulemaan talkoiden aikana paikalle ja antamaan ohjeita, kylätoimikunta kyllästyi. Muutamia vuosia myöhemmin Autereen talo myytiin ja sieltä ostettiin jotakin museoon sopivaa tavaraa. Kerran pääsin museon amanuenssin kautta myyntivaiheen aikana käymään siellä. Rouva Autere oli paikan päällä. Saimme hyvin paljon lahjaksi osaksi roskakoriin heitettyä materiaalia joka kertoi Autereen työstä ja hänen suunnitelmistaan.

Meillä on nyt museossa paljon kipsitöitä saatu lahjana Saimi Autereelta. Säätiön perustamisen aikana kun hän ei suostunut antamaan muuta kuin muutamia pieniä kipsisiä rikkimenneitä töitä säätiön pohjaksi ja sen takia juuri Mäntän kanssa meni mynkään työ, koska säätiöllä täytyy olla määrätty pääoma myös taiteilijan töistä. Meitä loukkasi kovasti, että hän piti vain rikkinäisiä töitä niin suuressa arvossa, että ne olisivat olleet säätiön perustan arvoisia.

Aarre Autere, vanhin pojista, osallistui Jyväskylässä taitelijaseuran näyttelyihin ja aivan kuin isänsä, hänenkin töissään henkilöt ovat pienikokoisia kansanihmisiä ja kaikki työt kuvaavat kansan elämää, ei vanhana aikana vaan nykyisin pienten rehevien hahmojen välityksellä. Aarre Autere kulki taiteessaan isänsä jälkiä, mutta eli nykyajassa töitään tehdessään. Siitä näki että hän oli isänsä poika.

Vanhin poika oli äitinsä tapaan hersyvä juttelija ja kertoi isänsä töistä. Luulen että Heralassakin oleva akvarelli nimeltään Kolme naista on tuotu sinne kukkien kera.

 

 

Saarijärven hautausmaat

Saarijärven kirkko on muutamien kesien aikana ollut niin sanottu tiekirkko, jota pidetään päivisin auki. Seurakunta on palkannut valvojan. Valvojalta kysellään myös kirkkoa ympäröivästä hautausmaasta, koska siellä on monia mielenkiintoisia muistomerkkejä, esim. Paavon patsas, sankarihaudat, saarijärveläisten sukujen, kirjailijoiden ja valtiomiesten hautojen.

Kerran muuan valvoja kysyi minulta, missä on Paavon hauta. Sitä kysyvät monet. Sanoin, että täällä on paljon Paavojen hautoja. Ensimmäinen hautausmaa on jo vuodelta 1628.

Saarijärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkko jo 1500-luvulla. Sille annettiin pienuutensa vuoksi halveksiva nimi. Se toimi Ruoveden suurpitäjän kappelikirkkona. Saarijärvestä tuli itsenäinen seurakunta 1639. Silloin rakennettiin suuri kirkko, jonka muistona hautausmaalla kohoaa kellotorni ja välissä muistokivi.

1600-luvulla oli tapana haudata vainajat kirkkoon lattian alle. Myöhemmin alettiin rakentaa myös kirkon ympärille hautausmaata. Vanhin hautausmaa sijaitsee nykyisen tapulin alueella. Vanhimmat haudat ovat tietysti aikoja sitten hävinneet ja tällä vanhimmilla alueella on nyt useita ortodoksisia hautoja, joissa on sodan aikana ja sodan jälkeen kuolleita siirtolaisia. Sille alueelle pystytettiin vuonna 1967 myös kuopiolaisen taiteilijan suunnittelema muistomerkki niiden salmilaisten muistoksi, jotka uupuivat. Samalla alueella on Leo Kuikan hauta. Hän oli aloitteentekijä salmilaisten muistomerkin aikaansaamiseksi.

Kun uusi kirkko valmistui 1849, ei kirkon lattian alle saanut enää haudata ja näin ollen kirkkomaa laajentui. Piirilääkäri Schildt kielsi kuitenkin kirkon viereen hautaamisen kulkutautien pelossa. Seurakunta osti nykyisen läntisen hautausmaan vuonna 1867 400 metriä kirkosta länteen.

Vuosina 1912 ja 1922 hautausmaata laajennettiin kirkon ympärille. Kun sekin kävi ahtaaksi, hankittiin vuonna 1957 Kolkanlahdesta kahdeksan kilometriä keskustasta alue uudelle hautausmaalle. Ensimmäinen vainaja tällä uudella hautausmaalla oli Honkonen. Kolkanlahden siunauskappeli rakennettiin vuonna 1957. Kellotornissa on Saarijärven vanhin kirkonkello. Tätä hautausmaata laajennetaan jatkuvasti kauniiseen männikkömetsään.

Varsinaista ortodoksista hautausmaata ei Saarijärvellä ole. Muiden uskontosuuntien hautausmaat ovat Pylkönmäellä.

Näin ollen voidaan Saarijärven historiaa lukea paljon hautausmaan avulla. Läntiselle hautausmaalle on haudattu 1800-luvun lopulla kuolleita kirkkoherroja ja mm kauppias Schilmanin komea hauta. Sinne on myös Helsingissä asuvien saarijärveläisten yhdistys Saarijärven Lossi pystyttänyt Minkkisen toimesta muistokiven niille, jotka on unohdettu. Esim. jos hauta on hävitetty hoitamattomana niin kävijä voi laskea kukan esi-isilleen sen kiven viereen.

Siellä on myös Matti Taipaleen hauta, joka 1800-luvulla kehitti Saarijärven kulttuuria. Hän oli perustamassa kansakoulua, maatalousoppilaitosta ja perusti kirjaston. Siellä on myös Heralan hauta, jota sukua saamme kiittää Heralan taiteilijakodista. Arvokkain läntisen hautausmaan muistomerkeistä on Tapperien haudalla. Muistomerkin nimeltä Surumarssi on veistänyt Kain Tapper vanhempiensa ja Marko Tapion kuoltua. Läntisen hautausmaan sukuhaudat ovat yhä käytössä, uusimpia hautoja on niillä kohdilla, joista omistajat ovat luopuneet.

Tapulin lähellä vanhimmalla osalla on Daniellsonin hauta. Runeberg toimi kotiopettajana Daniellsonin perheessä Kalmarissa. Vierellä on pieni kivi jonkun muun omaisen muistoksi. Siellä on myös rauta-aidalla ympäröity alue Haczelien haudasta. Luutnantti Haczehl oli kapteeni af Edelmenin rouvan veli ja meni 1827 naimisiin Juliana Roscherin kanssa, jota pidetään Hanna-runoelman esikuvana. Hänetkin on haudattu Hakzelien sukuhautaan.

Kirkon vieressä ensimmäisen maailmansodan sankarihaudan muistolauseen on kirjoittanut täällä 1901-1921 toiminut opettaja Onni Joutsen, joka oli perustamassa myös Saarijärven Pullistusta. Viime sotien sankarihaudan muistomerkin on veistänyt Hannes Autere. Hän on antanut sille nimeksi Kotiseudun henki. Patsas siunaa ne 268 sankarivainajaa, joiden muistoristit ovat myös Autereen suunnittelemia. Tämä alue vihittiin vuonna 1954.

Sankarihaudan lähellä on Hannes Autereen hauta, jossa on hänen oma veistoksensa Tuhlaajapoika. Samassa rivissä on myös kunnanjohtaja Pauli Korhosen ja kirkkoherra Paavo Räsäsen hauta.

Mielenkiintoa on aina herättänyt Paavontien puolella oleva risti, johon on kirjoitettu vain Äiti sekä syntymä- ja kuolinvuosi. Tätä hautaa alkoivat martat hoitaa agronomi Tapani Laadun toivomuksesta, koska siinä tiedettiin olevan naisen, joka oli sairastanut pitkään keuhkotautia. Siihen aikaan keuhkotauti oli lähes yhtä paha kuin rutto. Siksi lapset eivät saaneet kirjoittaa sukunimeä hautaristiin. Lapset kirjoittivat vain Äiti.

Tapulin toisella puolelle ovat 1900-luvun kanttorit ja myöhemmät kirkkoherrat ja pastorit saaneet oman hautakivensä.

Kirkon vieressä on Mannilan suvun hautoja. August Mannila oli aikanaan 1800-luvulla sen aikaisen kunnalliselämän johdossa, maksoi kunnan laskutkin. Siellä lepää myös Toivi Järvinen, joka on lahjoittanut museoalueen, samoin Palmquistit, jotka vaikuttivat huomattavasti Saarijärven kulttuurielämään. Kauppias Riku Vallivaara vähittäiskauppiaana ja kansanmuusikkona on saanut leposijansa samalle alueelle.

Monien vanhojen saarijärveläisten tilojen sukuhautoja on läntisellä hautausmaalla kuten myös kirkon ääressä - Eerolat, Valkolat.

Ensimmäinen hautausmaan hoitaja oli nimeltään Stool ja hän asui hautausmaan vieressä.

Täältä Saarijärveltä lienee Runeberg saanut vänrikki Stoolin tarinoihin nimen. Kolkanlahdessa ja Kalmarissa elää vieläkin Stooleja.

Kuten alussa mainitsin, ei kirkon ympäristössä ole varsinaisesti Saarijärven Paavon hautaa, mutta kun Paavon patsas pystytettiin maatalousnäyttelyn yhteydessä vuonna 1961, katsottiin kirkon edusta tähän tarkoitukseen parhaaksi paikaksi. Alue saatiin ostetuksi silloiselta Kansallisosakepankilta.

 

 

 Keskisuomalainen ja Sampo 13.10.2011:

Parhain kiitokseni

Kiitos Heralan Säätiölle, kun saimme kokoontua kauniissa taiteilijakodissa läheltä ja kaukaa tulleiden omaisten, sukulaisten ja ystävien kanssa viettämään rattoisaa iltapäivää 25.9.

Kiitos myös Saarijärven kaupungille, Saarijärvi seuralle, martoille, museolle ja kansalaisopistolle. Erityisesti kuitenkin Saarijärvi seuran puheenjohtajalle kenraali Hannu Luotolalle harvinaisesta kirjakeksinnöstä kotiseudun toiminnoista ja toimittaja Maire Hyvöselle lähetettyjen muistelmien paljon aikaa ja toimituksellista työtä vaatineesta kokoamisesta sekä museonjohtaja Kari Kotilaiselle monipuolisesta museon osuudesta. Kiitos myös opettajalleni Päivi Siikamäelle retrospektiivisestä näyttelyn valitsemisesta ja ripustamisesta kaupungintalolle. Kiitos täydestä sydämestä kirjan julkistamisjuhlasta 26.9. Juhlapuheet ja ohjelmat olivat koskettavia.

Kaikille mukana olleille ja kaikille teille, jotka olette muuten muistaneet, olen syvästi kiitollinen.

Ilta Ikkala 90v