Päivitetty 17.4.2017
 


Mitä on kuolema?

 

Pekka Ervast (1904)

 

Ihminen on ruumiillinen olento vain toisten silmissä. Omassa itsessään hän tietää olevansa toinen. Tämä toinen on hänen inhimillinen tajuntansa, hänen tajuava, itsetietoinen minänsä. Ihmisen kuoleman prosessi alkaa oikeastaan jo silloin, kun hänen fyysisruumiillinen elämä on kehkeytynyt huippuunsa ja alkaa kuihtua ja se hetki on hänen elämänsä tärkein, jolloin ulkonaisten olioiden viehätysvoima hänen ylitsensä on vähentynyt ja hän rupeaa ikävöimään korkeampia asioita.

Myrskyt eivät riehu ainoastaan hänen ympärillään. Hänen omassa rinnassaan saattavat riehua myrskyiset intohimot. Tarkastaessaan itseään ihminen hämmästyy oman sielunelämänsä vaihtelevuutta. Mutta hän ymmärtää, että kaiken vaihtelun takana on aina ja alati hänen tajuava minänsä, hänen yksilöllinen tajuntansa, joka pysyy samana.

Astraalisen ja fyysisen elämän vuorovaikutus muodostaa tärkeän kohdan vainajan elämässä. Heidän ensimmäinen havaintonsa ”haudan toisella puolen” on tavallisesti se, etteivät olekaan kuolleet, vaan yhtä elävät kuin konsanaan, jopa elävämmätkin, jos semmoinen lausetapa on luvallinen, sillä nyt ei heitä raskauta sairaus, ei vanhuus eikä fyysisen ruumiin paino. Mikä onkaan luonnollisempi kuin että monet muistavat omaisiaan ja kesken jääneitä tehtäviään ja koettavat päästä yhteyteen jättämänsä fyysisen maailman kanssa.

Astraalimaailmassa hyvän ihmisen tila on rajaton rakkaus. Hänen tekojensa vaikuttimet ovat kotoisin rakkauden, totuuden, täydellisen autuuden maailmasta. Hän elää auttaakseen, lohduttaakseen, levittääkseen tietoa ja valoa. Hän herättää ihmisiä näkemään, minkälaisiin ahtaisiin puitteisiin he ovat vanginneet jumalallisen järkensä. Tämä taivaallinen maailma on ajatuksen varsinainen koti, se on luonnon intelligenssi ja se merkitsee, että kaikki mitä me ihmiset ikinä saatamme ajatella ja kuvitella, on siellä toteutettuna.


● Järnefelt: "Uskon, että me kuoleman jälkeen elämme ihmisten omissatunnoissa, kehottaen heitä rakastamaan toisiaan ja noudattamaan Isän tahtoa." Ihmisen korkein tehtävä on toimia Luojan apuna.

Tolstoin ja Järnefeltin mukaan ihminen kuoltuaan äkkiä viisastuu ja jalostuu.

Kuolemassa ihminen jättää fyysisen ruumiinsa. Kuolema riistää sielulta ruumiin, tuon harhojen ja haireitten synnyttäjän. Tämä ei merkitse, että hän jää ruumiittomaksi sieluksi, hengeksi, tähän fyysiseen maailmaan, vaan että hänen tajuntansa siirtyy fyysiseltä astraaliselle. Siellä mentaalinen käyttöväline on muodostettu alemman älytason aineesta eikä sekään ole ikuinen. Vasta kausaalikeho on inhimillisen sielun kuolematon verho. Se on korkeamman minän käyttöväline eikä siihen vaikuta enää se muutos, jota nimitämme kuolemaksi. Ihmisen oikea koti on älymaailman yläpiiri. Tähän ihmisen korkeampaan minään kuolema ei kajoa. Muutokset ovat loppuneet, kun ihmisen tajunta on siirtynyt ajatusmaailman yläilmoihin.

Ihminen on sielu, tajuntakeskus, joka on yhtaikaa yhteydessä useamman maailman kanssa, se ilmenee yhtaikaa usealla tasolla. Ihmisen varsinainen koti on ajatusmaailma. Tämä merkitsee, että ihminen ei ole abstraktinen puhdas tajunta sinällään, vaan että hän on ajatteleva minuus. Ihminen on minä, sitä esim. eläin ei ole. Tämä hänen minänsä ei ole fyysinen ruumis, ei astraalinen eikä mentaalinen, vaan se ajattelija, se syrjästäkatsoja, joka asuu joka ihmisen tajunnassa.

Lumpeenkukalla on juurensa joen pohjassa, mutta sen runko on vedessä ja sen latva ilmassa. Olettakaamme nyt, että sillä olisi itsetajuisia aistimuksia juuressaan, mutta ainoastaan juuressaan. Silloin se kyllä aaltojen käydessä tuntisi runkonsa huojuvan ja auringon paistaessa nuppunsa puhkeavan kukaksi, mutta kaikki tuo olisi kuitenkin yläilmojen fantasiaa vain, todellisen elämän muodostaisivat ainoastaan juurien aistimukset maan kosteudesta ja voimasta ja maan matelijoista. Kuvitelkaamme vielä, että nuo kolme elementtiä, maa, vesi ja ilma, eivät ole jyrkillä rajoilla erotetut toisistaan, vaan uppoavat toisiinsa ja täyttävät saman tilan kuten kaasu tunkee läpi ilman, silloin meillä on jotakuinkin vastaavakuva ihmisen asemasta maailmassa.

Kaikki inhimillisten käsitysten erehdykset ja vaillinaisuudet tulevat siitä, että me vielä näemme vain puolinaisesti, emme näe kaikkia luonnon todellisuuksia. Olemme siksi alttiita päättämään ainoaksi todellisuudeksi sen, mikä meidän henkeemme semmoisena kuvastuu.

Olemme tottuneet puhumaan käyttövälineistämme ikään kuin ne olisivat me itse, mutta se on erehdyksemme. Sanomme: minua väsyttää, janottaa, suututtaa, loukkaa, mutta itse asiassa meidän minämme on kaiken tämän yläpuolella. Levon tarve ja jano asuvat fyysisessä ruumiissamme, suuttuminen on astraalinen värähtely, erehtyminen ja hairahdus on ajatusvälineen puutteellisuuksia, meidän minämme ainoastaan tajuaa nämä värähtelyt, tekee ne eläviksi ja identifioi itsensä niiden kanssa eli luulee itsensä samaksi kuin ne.

Toisaalta emme saata paeta omaa minäämme, emme saata siitä irtautua. Kaikkien tunteitten ja ajatusten yläpuolelle saatamme nousta, mutta minämme ulkopuolelle emme pääse. Tämäkin on selvä todistus siitä, että muu on ohimenevää, mutta tajuntakeskus pysyvä.


Olemme hyvin tietämättömiä matkustajia, jos emme tiedä muuta kuin sen maan nimen, johon meidän on matkustaminen.
Ihminen joka ei tiedä muuta kuin oman ruumiinsa vaatimuksista, jonka koko elämä supistuu niiden vaatimusten ja tarpeitten tyydyttämiseen, hän ei ole itsetajuinen, hän ei tunne itseään sieluksi edes fyysisessä ruumissaan. Mutta fyysisesti itsetajuinen ihminen on se, jolle fyysinen ruumis on käyttöväline. Itsetajunta on se, ettemme lankea siihen tavalliseen hairahdukseen, että luulemme käyttövälineitä omaksi itseksemme, vaan että annamme korkeampien voimien vaikuttaa käyttövälineeseen.

Meren tuolla puolen siintää auringonnousun maa. Sinne kulkee sielun ikävä.



Kirstin vastaus (hs):
 

Miten pääsee kuoltuaan halvimmalla?


Ilmaiseksi pääsee, jos testamenttaa ruumiinsa lähimmän yliopiston anatomian laitokselle opetustarkoituksiin. Opiskelijat leikkelevät ruumista noin lukukauden ajan, minkä jälkeen laitos tuhkauttaa ruumiin ja huolehtii tuhkastakin.

Vapaa-ajattelijoiden hautausmaat ovat huomattavasti halvempia kuin seurakuntien maat.

Jos suku on iso ja potentiaalisia vainajia paljon, kannattaa perustaa oma hautausmaa, varsinkin jos maata on omasta takaa. Perustamislupa maksaa 1500 markkaa ja sen myöntää opetusministeriö. Anomukseen on liitettävä kunnallisen terveydensuojeluviranomaisten lausunto paikan sopivuudesta, kiinteistön omistustodistus ja kartta alueelta, johon kalmisto aiotaan perustaa. Lisäksi on selvitettävä kuka pitää hautuumaan kunnossa.

Hautausmaan omistajan luvalla ruumiin voi haudata ilman arkkua, mutta ruumiin kuljetus ja säilytys vaatii asiallisen kääreen. Maatuminen alkaa näet pian, ja ruumista voi erittyä nestettä. Muovisäkki on huono ratkaisu, koska se maatuu hitaasti ja voi krematooriossa erittää haitallisia kaasuja.

Arkun voi rakentaa itse vaikka purkulaudasta ja vuorata heinillä.

Krematoriot veloittavat tuhkauksesta noin tuhat markkaa. Kuka tahansa saa laittaa vainajan arkkuun ja kuljettaa hänet krematorioon. Tuhkan saa sirotella minne haluaa.

Gustaf Molander valmisti väitöskirjan Askel lyhenee maa kutsuu – yli 80-vuotiaiden kuolema eletyn elämän valossa (1999). Molander kirjoitti siitä mitä vanhukset ajattelevat kuolemasta. Mitä he ajattelevat elämästä kun kuolema lähestyy. Tapa jolla he puhuivat kuolemasta oli mielenkiintoinen. Kuolema ei ollut kaiken loppu. Se ikään kuin koski vain osaa itsestä, raihnaista ruumista. Hyvät hetket, joita elämä oli tarjonnut siirtyivät ajatuksissa tuonpuoleiseen.


Herman Feifel 1959 The Meaning of Death. Feifelin oma näkemys oli selkeä. Kun saamme tietoa kuolemasta, vahvistamme tietoisuuttamme elämästä. Syntyi käsite, kuolemantutkimus, tanatologia. (Suomen Kuvalehti 16/2014)

Omaa kuolemaansa kohdatessaan jokainen arvioi omaa elämäänsä ja luo oman skenaarionsa sille, mikä on arvokas ja kaunis kuolema. Jokainen voi esittää itselleen seuraavat kysymykset.

1. Mieti (ja kerro siitä) erityisesti sitä hetkeä elämässäsi, jolloin tunsit olevasi ”eniten elossa”. 

2. Onko joitakin asioita, joita haluaisit läheistesi erityisesti tietävän ja muistavan sinusta. 

3. Mitkä ovat olleet elämäsi tärkeimmät roolit (perheessä, ammatillisesti, muuten)? 

4. Miksi ne ovat tärkeitä ja mitä niissä arvelet saavuttaneesi? 

5. Mistä saavutuksestasi elämässäsi olet ylpein? 

6. Onko joitakin erityisiä asioita, joista haluaisit kertoa läheisillesi?

7. Mitä toivot läheisiltäsi kuoleman lähestyessä?

8. Mitä olet oppinut elämästä? 

9. Onko jotain, mitä haluaisit välittää eteenpäin? 

10. Onko sinulla ohjeita läheisillesi tuevan elämän varrelle? 

11. Jos sinun elämästäsi tehtäisiin kirjallinen dokumentti, mitä haluaisit siinä sanottavan? 

(Juha Hänninen, hs 21.2.2016)



"Jos ajattelemme, että taide toimii jonkinlaisena peilinä ihmiskunnan syvimmille tunteille ja ajatuksille, uudet sarjat ja elokuvat kertovat ennen kaikkea siitä, että yhteiskuntamme ei ole sellainen, jossa haluaisimme elää ikuisesti. Mitä enemmän epätasa-arvo, tuhoutuva luonto, sodat, ja väkivaltaisuudet meitä ahdistavat sitä enemmän kaipaamme kuoleman jälkeiseen parempaan maailmaan. Taiteen silmissä maailma on yksinkertaisesti liian surkea paikka jotta sitä jaksaisi ikuisesti. Yuval Noah Hararin mukaan ihmiskunta sellaisena kuin sen nyt tunnemme, tulee todennäköisesti katoamaan seuraavan vuosisadan aikana." (Arla Kanerva hs 22.3.2017)