Lähidemokratian kehittämisen syyksi on mainittu, että kaupungin kasvaessa eivät pienet, paikalliset kysymykset ole enää tulleet riittävän tehokkaasti hoidetuiksi ja hallinto koetaan välinpitämättömäksi ja etäiseksi. Asukkaat ovat entistä juurettomampia ja menettävät kiinnostuksensa yhteiskunnalliseen toimintaan tyystin.

Helsingissä ja Pohjoismaissa tehdyt lähidemokratiakokeilut ovat osoittaneet, että jos etsitään ratkaisua ongelmaan asukkaiden osallistumista lisäämällä, "hoidetaan itse asiassa oiretta sairauden asemesta" (Mietintö 13.12.1984). Tärkeintä onkin saada hallinnon rakenne muuttumaan sellaiseksi, että se mahdollistaa asukkaiden itsensä hyväksi kokemien osallistumisjärjestelyjen muodostumisen. Tärkeintä on muuttaa hallinnon rakennetta.

Lähidemokratian edistämisen painopiste on siirtynyt keinotekoisilta kunnanosahallituksilta kunnan hallinnon alueellistamisen suuntaan. Tämän suuntaisilla HALLINNON RAKENTEELLISILLA UUDISTUKSILLA helpotetaan yksittäisen kuntalaisen mahdollisuuksia ottaa asiassaan yhteyttä viranomaiseen, ja toisaalta järjestäytyneen asukasmielipiteen tuomista esille.

Niillä alueilla, joilla asukkaat alkavat käyttää asukasyhdistyksiään kanavana mielipiteidensä välittymiselle kaupungin hallintoon, ei tulisi Helsingin lähidemokratiakomitean mielestä aloittaa lähidemokratiaa määräämällä valtuustosta käsin kunkin alueen elimiä, vaan keskittyä uudistamaan kaupungin omaa hallinnollista rakennetta sellaiseksi, että se tarjoaa asukkaiden yhdistyksille paremmat mahdollisuudet päästä vuorovaikutukseen kaupungin päätöksentekokoneiston kanssa alueellisella tasolla. Aluejaostoja tulee perustaa ainakin kaupunginsuunnittelu- ja kiinteistölautakauntiin, koulu-, kulttuuri- ja kirjastolautakuntiin. Kaikkien lautakuntien yhteisenä neuvottelufoorumina tuetaan tietyn alueellisen kokonaisnäkemyksen saamiseksi asukasyhdistyksiä.

Jotta alueellisia näkökohtia voidaan kaupungin organisaatiossa ottaa huomioon, on asukkaille luotava materiaaliset toimintaedellytykset, jos alueella ei ole monitoimitaloja tai kouluja.

Ville Komsi kirjoitti ansiokkaan jutun aikojen alussa: yhteen ja pirstaleiksi. Seutukunnalliset päätökset työpaikoista, liikenteestä, jätteistä, kaupunginosavaltuustot päättävät yhteisistä tiloista ja toimista, yleisestä rakentamisesta alueelle

.

Korttelitupia

Kaupungin tulee hankki korttelitupia. Niitä tulisi sijoittaa kaikkien taajaman asukkaiden kävelyetäisyydelle ja erityisesti vanhoille omakotialueille. Kutakin 2000 asukasta kohti tulee olla yksi tapaamispaikka.

Kaupungin tontinhankinnassa tuetaan korttelitupia niin, että jokaisen espoolaisen käyttöön tulee ”minuntalo”, jota ympärillä asuvat voivat käyttää omissa ja vielä omimmissa kokouksissaan ja juhlissaan, ellei ole käytettävissä kouluja, päiväkoti- tai leikkipuistoja.

Korttelikoti on ilmainen tapaamispaikka, lasten iltapäiväkoti, harrastusvälineiden säilytyspaikka, kirpputori, nikkariverstas. Se on paikka jonne voi mennä milloin vain, kun seinät omassa kotona käyvät ahtaiksi.

Asukkaat kaipaavat sosiaalisuutta

Unelmien asumiselta suomalaiset toivovat reilusti enemmän sosiaalisuutta. Sitä toivoo tuplasti suurempi osuus kuin vuonna 2004, jolloin yksi barometri julkaistiin. "Yhteisöllisyyden merkitys saattaa kasvaa. Paljon on puhuttu yhteistiloista ja –saunoista sekä ryhmärakentamisesta, toteaa tutkija Anna Strandell Suomen ympäristökeskuksesta. Toimitusjohtaja Tuija Jarvekallas Kiinteistömaailma Myyrmäestä Vantaalta on jo havainnut ilmiön. "Sitä 1970-luvun yhdessä tekemistä on tullut lisää." Kerrostalojen pihojen kunnostuksissa jylläävät nyt seuraavat trendit: Pihasta tehdään usein kokonaissuunnitelma. Erillisiä pihoja yhdistetään eikä pihoille enää aseteta läpikulku tai muita kieltoja. Kulkuteille vaihdetaan asfaltin tilalle kiveyksiä. Grillipaikka tai -kota yhteisiin juhla- tai talkoohetkiin. Hiekkalaatikko saa usein parikseen kiipeilytelineen. Senioreille saatetaan hankkia erityisiä voimistelutelineitä (toimittaja Samuli Laita hs 25.1.2012)

Suurin ongelma ympäristön saastumisen rinnalla on ihmisen yksinäisyys. Kunta ja kylätasolla siihen on otettava luovasti kantaa. Nythän valitetaan, että kuntien suurin menoerä on erityissairaanhoito ja yllätys yllätys se tarkoittaa 60 prosenttisesti masennusta ja mielisairauksia. Niiden hoitohan ei ole kertaluonteinen kuten sydänleikkaus vaan kestää 50 vuotta. Muistan miten Ähtärin kaupunginjohtaja uhkasi sanoa ekoyhteisömme vuokrasopimuksen irti, vaikka liikevaihtomme oli 30 000 euroa, koska eräs äiti oli tuonut huumeriippuvaisen poikansa luokseen. Kaupunki ei voisi varautua hänen aiheuttamiin kustannuksiin.

Metropoli kaipaa kyläpäälliköitä

"Miljoonakaupungissa pitää olla joku, jolle voi purkaa huolensa. Metropolin voisi jakaa kaupunginosiin ja valita joka osalle oman pormestarin. Kyläpäällikkö valvoisi omiensa etua metropolin isossa valtuustossa. Pormestari kokoaisi ympärilleen tarvittavat virkamiehet ja aktiiviset asukkaat. Pormestari valittaisiin suoralla vaalilla tietyksi ajaksi. Metropolia hallitsisivat koko alueen iso valtuusto sekä kaupunginosat. Nykyiset kaupunginvaltuustot lakkaisivat olemasta. Metropolivaltuusto vetäisi suuret linjat. Se vastaisi liikennejärjestelmistä ja asuinalueiden suunnittelusta. Se turvaisi kaikkiin kaupunginosiin samat koulu- ja terveyspalvelut. Kaupunginosat olisivat lähellä arkea. Nykyisin kaupunginvaltuustoon on yhä vähemmän tunkua. Ihmisiä kiinnostavat lähiympäristön asiat mutta ei politikointi. Tarvittavista tarhapaikoista tai vanhusten jumpparyhmistä voisi koota myös asiantuntevan asukaspaneelin ratkomaan ongelmia. Metropoli varaisi osan budjetista paikallisesti jaettavaksi. Ennen pikkukunnissa ajettiin alueen etuja, nyt asiaa tärkeäpää on saattanut olla, minkä entisen kunnan alueelta tai mistä puolueesta ehdokas on." (hs 10.4.2012 Katja Kuikkanen)

Metropolin kylät

”Jotta pääkaupunkiseudun kunnat voitaisiin yhdistää, uusi suurkunta pitäisi saman tien räjäyttää pirstaleiksi." (Antti Blåfield 11.4.2012)

”Yhdistetty pääkaupunkiseutu tulisi jakaa muutaman kymmenentuhannen asukkaan autonomisiin osakaupunkeihin – tai kaupunginosiin, miten vain – kuten on menetelty muiden muassa Suur-Tukholmassa. Kuntavaalien yhteydessä seutuvaltuuston lisäksi kaupunginosille valittaisiin lautakuntatasoinen neuvosto, jolla olisi itsenäistä päätösvaltaa. Neuvostoilla tulisi olla myös budjettivaltaa, ettei niiden toiminta jäisi nykyisten kaupunginosaseurojen tapaiseksi puuhasteluksi. Pelkistäen ilmaistuna seutuvaltuusto päättäisi yleiskaavatason asioista, kaupunginosaneuvosto pienemmistä paikallisista asemakaavoista ja puistonpenkeistä. Kaupunginosien yhdenvertaisuus voitaisiin turvata kiintiöillä seutuvaltuustossa, budjettiresurssit jaettaisiin asukaslukujen suhteessa. Seurakuntien rajat noudattelevat hämmästyttävän hyvin nykyisiä orgaanisia kaupunginosia. Tällaisessa hallintomallissa luottamushenkilöillä ei olisi enää mitään perusteita vastustaa pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä, syntyisihän kaupunginosaneuvostoihin runsaasti lisäpaikkoja. Sen sijaan johtavien virkamiesten tulisi olla huolissaan virkojensa puolesta.” (Juhani Väisänen, mielipide hs 19.1.2012)

”Metropoli voisi koostua 50-100 000 asukkaan itsenäisistä ja keskenään tasavertaista minipoleista. Pienempien kuntien verkostomallia ei ole vakavasti edes pohdittu. Monet menestyvät metropolit ovat pienten kaupunkien ryppäitä. Esimerkiksi Dublinin, Montrealin, Oslon ja Stuttgartin metropoleissa on kymmeniä pikkukaupunkeja ja eri tapoja hoitaa yhteisiä tehtäviä. Helsingin entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen on esittänyt (Kuntalehti 5/2013) että pääkaupunkiseutu jaettaisiin tasavertaisiin 100 00 – 150 000 asukaan osiin. Metropoli voitaisiin rakentaa noin kahdestakymmenestä 50 000 – 100 000 asukkaan minipolista. Minipolit olisivat itsenäisiä ja autonomisesti toimivia kuntia. Niissä asukkailla olisi lähellä kaikki arkiset palvelut, kuten kaupat, päiväkodit ja koulut, sekä terveys- ja sosiaaliasemat. Minipolien välillä toimisi tehokas joukkoliikenne. Tällaiset minipolit ovat ympäristön, kestävän kehityksen ja demokratian kannalta ideaalista. Niissä voidaan minimoida autoliikenne ja hoitaa asioita kävellen ja pyöräillen. Asukasdemokratia ja kaupunginosamallit ovat keinotekoisia. Pienet kaupungit ovat yleensä tehokkaampia, koska ne ovat joustavia, epäbyrokraattisia ja demokraattisesti kontrolloituja. Minipolien metropolissa yleiskaavan laatiminen onnistuisi, koska kaikki olisivat tasavahvuisia. Olemme menossa kohti verkostoyhteiskuntaa jossa elinvoima syntyy yhteistyöstä ja uudistumiskyvystä.” (Antti Hautamäki Jyväskylän yliopiston tutkimusprofessori, hs 16.5.2013)

Näkymätön musta käsi vetää kaiken keskuksiin. Pian ei enää tarvita rupusakkia kun älykkäät koneet pystyvät huolehtimaan siivouksista ja kyvyttömien hoidosta. 1990-luvulla Espoon tärkein mantra: meidän täytyy olla työpaikkaomavarainen ja niin maksettiin maltaita, että saatiin uudet yritykset ja jopa maakunnista vedettyä yrityksiä Espooseen.

Ydinperhe on betonisoitu, mutta sitä mallia on alettava purkaa nyt kun puolet avioliitoista purkautuu. Kuntia ei voi rakentaa sen varaan, että perhe on perusyksikkö.

Vapaa kansalaisyhteiskunta

Jussi Pikkusaari

"Vapaa kansalaisyhteiskunta pitää sisällään kansalaisten vapaan ja vapaaehtoisen toiminnan ja sen voidaan katsoa pitävän sisällään kolme vapautta, vapauden valtiosta, vapauden valtionkirkosta ja vapauden pääomasta. Nämä kolme vapautta tarkoittavat vapautta määräysvallasta, eivät lakien noudattamisesta, eivät oikeudesta perustaa ja ylläpitää uskonnollisia yhdistyksiä ja eivät oikeudesta perustaa yrityksiä ja harjoittaa liiketoimintaa.

Kansalaisyhteiskunta näin ymmärrettynä voisi sisällyttää vaalijoikseen kuusi nykyistä järjestöllistä sivistystyötä harjoittavaa sivistysjärjestöä. Ne ovat TSL:n lisäksi, Kansan Sivistystyön Liitto, Maaseudun Sivistysliitto, Vihreä Sivistysliitto, Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliitto, ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumi. Ne toisivat mukanaan jäsenjärjestöjensä kautta palkansaajat ja maanviljelijät. Kun yrittäjiä järjestöineen saataisiin vielä mukaan, olisi koossa Suomen historiassa ainutlaatuinen kokonaisuus, jolla voisi hyvinkin olla aatteellista vetovoimaa. Ehkä sen ei voisi katsoa edustavan uutta kansanliikettä, mutta kuitenkin hyvin luontevasti toisiaan ymmärtämään kykenevien ihmisten joukkoa.

Nämä ihmiset erilaisine instituutioineen olisivat vapaan kansalaisyhteiskunnan asialla. Sen mukaisesti heidän yhteisönsä olisi vapaa valtion määräysvallasta, kirkollisuudesta ja yksityisen pääoman johtoasemasta. He voisivat oppia toinen toisiltaan ja opettaa toinen toisiaan. He olisivat sosiaalisesti riittävän lähellä toisiaan. Poliittisesti he olisivat valtaosaltaan keskustalais-vasemmistolaisia, joiden puolueet, keskusta, sosialidemokraatit, Vasemmistoliitto ja vihreät ovat perimmältään kansanliikkeisiin nojautuvia, kansanliikepuolueita. He olisivat kansainvälisesti avaramielisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan vastuuntuntoisia, tuntisivat myötämielisyyttä eurooppalaisuutta ja eurooppalaisten maiden yhteistoimintaa kohtaan. He suhtautuisivat kannustavasti maahamme muuttajiin ja pakolaisina tänne tulleisiin. He olisivat yritteliäitä erilaisilla elämän aloilla ja ymmärtäisivät eri tavoin kansalaisuuteen osallistuvia.

Heihin voisi liittyä erilaisten yhdistysten ja järjestöjen kautta uusia ja eri aloilla toimivia ihmisiä. He organisoituisivat tarkoituksenmukaisella tavalla esimerkiksi nykyiset sivistysjärjestöt säilyttäen tai purkaen, jos niiden jäsenjärjestöt liittyisivät suoraan uuteen kokonaisuuteen. Tärkeätä olisi, TSL:n kokemuksesta opiksi ottaen, että he perustaisivat alusta alkaen paikalliset järjestöt, joiden varaan yhdessä valtakunnallisten järjestöjen kanssa uusi järjestö rakentuisi nimeltään esimerkiksi Vapaan kansalaisyhteiskunnan vaalijat ry. Tämän järjestön jäseninä olevat puolueet Keskusta, SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto sopisivat luontojaan hallituskoalitioksi tai yhteiseksi oppositioksi. Kokoomus, Perussuomalaiset, RKP ja Kristilliset olisivat niiden vaihtoehto kumpaankin asemaan.

Kuvaamassani kokonaisuudessa tuntuisi olevan menestymisen mahdollisuuksia ei vain TSL:lle vaan myös muille esittämilleni sivistysjärjestöille, sillä ei niidenkään tulevaisuudessa avaudu yksin toimien kovin lupaavia näköaloja. Tarkemmin sanoen pitäisi puhua tähän kokonaisuuteen kuuluvista yksityisistä ihmisistä eikä heidän tämänhetkisistä instituutioistaan, sillä juuri yksilöitä ja heidän kauttaan vapaata kansalaisyhteiskuntaa sen pitäisi tähänastisia toimijoita paremmin palvella. TSL:ssä näyttää olevan esillä samantapainen pyrkimys kuin vuoden 1980 molemmin puolin.

Kuuden vuosia 2011-2015 koskevan strategisen linjauksen joukossa on neljäntenä ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistaminen”. Sitä vahvistetaan ilmauksella ”Satsataan opintojärjestöjen toimintaan ja uusien ihmisten mukaan saamiseen.”

Vuoden 2012 toimintakertomuksessa sanotaan: ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistamiseksi kutsuttiin koolle Opintojärjestöjen neuvottelupäivät. Lisäksi hallitus nimesi opintojärjestöstrategiaa pohtimaan erillisen työryhmän. Toiminnan kehittämisen kannalta resurssien suuntaaminen paikalliseen toimintaan on oikea suunta.

Paikallista toimintaa haluttiin tukea myös toimintarahastolla, josta opintojärjestöillä on mahdollisuus hakea hankkeisiinsa avustusta.”

TSL:n toimintasuunnitelmassa vuodelle 2013 jatketaan samalla linjalla: ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistaminen-viesti on selkeä. TSL:n tulevaisuus on paikallisen toiminnan vahvistamisessa. Se tarkoittaa opintojärjestöjen huomioimista kaikessa toiminnassa. Jos opintojärjestöt menestyvät, menestyy myös arvopohjainen työväen sivistysliike.”

Yhteistä minun ehdotuksessani ja TSL:n ajankohtaisessa pyrkimyksessä on paikallisen tason korostaminen. Keskeistä järjestöllisessä sivistystyössä on kaikkien jäsenten eikä vain luottamus- ja toimihenkilöiden palveleminen. Jälkimmäinenkin on tärkeätä, mutta ilman kaikkien jäsenten tukemista tasavertaisen yleissivistyksen tavoittelussa siitä tulee yksipuolista järjestökoulutusta.

Kommunitarismi

Sirkku Hellsten käytännöllisen filosofian dosentti ja luennoitsija Dar es Salamin yliopistossa Tansaniassa Kanava 8/2001

”Monissa Afrikan valtioissa demokraattinen muutos perustuu yhteisökeskeisille arvoille, jotka korostavat perinteistä kommunaalista solidaarisuutta, sosiaalista vastuuta ja yhteisiä tavoitteita. Tämä yhteisökeskeinen eli kommunitaristinen demokratia vetoaakin nimenomaan yhteisöjen sisäiseen ja keskinäiseen solidaarisuuteen ja yhteiskunnallisen konsensuksen saavuttamiseen ja säilyttämiseen. Opposition esittämä poliittinen kritiikki nähdään helposti riidan haastamisena ja helposti haavoittuvan sosiaalisen harmonian uhkana. Afrikkalaisen kommunitaristisen demokratian ideaali on kaukana läntisestä yksilökeskeisestä demokratian mallista, jossa yksilöiden edut ja erilaisten EU-ryhmien intressit kilpailevat poliittisella kentällä keskenään. On olemassa integroitu malli, yksilö- ja yhteisökeskeinen ajattelu turvataan selvästi laissa, eikä kulttuuriperinteiden anneta loukata näitä oikeuksia. Kommunitarismin korostama solidaarisuus ja sosiaalinen vastuu puolestaan voisi antaa vahvan moraalisen perustan yhteen hiileen puhaltavalle demokraattiselle päätöksenteolle, jossa yhteiskuntaa kehitetään entistä tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.”

Hallinon alueellistaminen, raha-asia alkoitteeni

Eurooppalaisten vaatimusten mukaisesti Espoon kokoinen kaupunki on jaettava noin 16, eli 6000-10000 asukkaan alueisiin. Asukkailla tulee olla mahdollisuus päättää oman alueensa kunnallisista ja lähipalveluista. Sanotaan, että mitä useampia edustaa määrällisesti sitä harvempia voi edustaa laadullisesti. Espoossa on 160 tuhatta asukasta. Miten mankkaalaisena voin tietää mikä kaavamuutos edistää sosiaalista ja ekologista kestävyyttä Espoonlahdessa? Järkevintä olisi jakaa Espoo 10.000 asukkaan kaupunginosiin, joilla olisi poliittinen ja taloudellinen valta päättää niistä asioista, jotka muuttavat heidän arkielämäänsä. Nykyisenkaltainen päätöksenteon keskittyminen tappaa kuntalaisen aloitekyvyn. Vain joka kolmas on sitä mieltä, että keskiverto kansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa paikallisiin asioihin.
Kansalaiset ovat tulleet taloudellisesti, koulutuksellisesti, tiedollisesti sekä julkisten yhteisöjen antaman perusturvan ansiosta entistä kykenevimmiksi ja halukkaiksi kantamaan yksilövastuuta. Nyt he toivovat enemmän valtaa ja vastuuta itselleen ja perheelleen. He haluavat vaikuttaa itseään ja lähiympäristöään koskeviin päätöksiin.
Sekä Helsingissä että muissa pohjoismaiden suurkaupungeissa tehdyt lähidemokratiakokeilut osoittavat, että jos etsitään ratkaisua ongelmiin lisäämällä asukkaiden osallistumista, hoidetaan itse asiassa oiretta sairauden asemesta. Pitkällä tähtäimellä on tärkeintä muuttaa kunnallishallinnon rakennetta. Siksi painopiste on siirtymässä keinotekoisilta kunnanosahallituksilta kunnan hallinnon alueellistamiseen. Tämä helpottaa yksittäisen kuntalaisen mahdollisuutta ottaa asiassaan yhteyttä viranomaiseen. Alueellisia jaostoja tulee perustaa sosiaali- ja terveyslautakunnille, nuoriso-, kulttuuuri-, kiinteistö-, kirjasto-, kaupunginsuunnittelu- ja koululautakunnille.

Miltähän tuntuisi, jos meillä olisi kävelyetäisyydellä lähikoti, kortteliklubi, missä alueemme kunnan asioita hoidetaan. Meillä olisi oma kaupunginosavaltuusto, ja Espoolla olisi vain kaupunginhallitus koordinoimassa kylien toimintaa? Ei enemmistövalta vaan kansanvalta toimisi. Nyt asukkaat eivät tiedä päätösten taustoja, lukevat lehdestä vain äänestystulokset. Suomalainen valtalehdistö ja niidenkin konsensus päättävät, mitä ja miten päätöksistä kuntalaisille ilmoitetaan. Mankkaan omakotiyhdistyksessä ei haluta suureen ääneen moittia alueen palveluja, laskeehan moittiminen jokaisen kiinteistön arvoa.

Kyllä tiede pelastaa?

Vieraskynä-palstalla 27.12. esitti aivoprofessori Risto Näätänen kysymyksen: miksi ihmiskunta ei hyödynnä elinolojensa säilyttämiseksi sitä tietoa ja teknologiaa, joka sillä on. Hän ihmettelee onko vika poliitikoissa, muissa johtajissa vai peräti tiedemiehissä itsessään.

Samana päivänä toinen tohtorismies Seppo Priha osoitti mielipidesivulla, miten valta on "linkitettyä vallan täytettä" harjoittavalla pienen pienellä ryhmittymällä, joka ei "äänetkään keskittämällä saisi yhtään edustajaa eduskuntaan".

Erityisesti saksalaiset tiedemiehet ovat tutkineet, miksi mitään ei tapahdu, vaikka kaikkien tiedossa on, että talouskasvun ja videoviihteen maailma vie varmaan loppuun. Tieteisfilmit kuvaavat enää sitä, tuleeko loppu ihmiset mekanisoimalla ja numeroimalla eli EU:n marssijärjestyksellä vai ydinvoiman säestyksellä elinolosuhteiden hiljaa rottaistumalla. Ihminen selviää vain muuttumalla rotan tasoiseksi - kulkemalla öiseen aikaan kaatopaikoilla ja komposteissa välttääkseen otsonin ja ydinlaskeuman seurauksia.

Miksi tiedettä tukevassa yhteiskunnassa ei mitään tapahdu, vaikka tieteellisten tutkimusten valossa ei ole epäilystäkään etteikö viime hetki lyö kilpailu- ja markkinatalousyhteiskuntaa jatkamalla?

Valtiotieteilijöiden mukaan mitään ei tapahdu, koska niin kutsutussa demokratiassa eli enemmistövallassa mikään yksittäin dissidentti tai rakennekriitikkoryhmä ei voi ottaa valtaa perinteiseltä nomenklatuuralta eli eliitiltä. Joltain Paavo Nikulalta, joka omien sanojensa mukaan on istunut 30 vuotta sadoissa erilaisissa komiteoissa ja tuntee linkit, eivät Vihreätkään säästy. Koska nykyistä järjestelmää on kyseenalaistamassa kymmenien erilaisten utopioiden kirjo, ei niistä synny haastajaa nykyjärjestelmälle.

Taloustieteilijöiden mukaan mitään ei tapahdu, koska järjestelmässä sisällä pysyminen on ihmisille henkilökohtaisen eloonjäämisen kannalta kuitenkin turvallisempaa kuin siitä uloshyppääminen. Ihmisen on saatava ruoka ja ihmisen on saatava suoja.

Lääkärit tietävät, että ympäristösaasteet eivät vaikuta ihmiseen aktivoivasti ja järkeistäen. Ne turruttavat aivot ja aistit pikkuhiljaa. Saasteiden vaikutuksesta sperman laatu heikkenee ja ihminen pikku hiljaa nääntyy. Järjestelmää uhkaavaksi protestoijaksi hänestä ei enää ole. Sosiologit osoittavat yhä uudestaan, että ihminen haluaa olla samanlainen kuin muut, ainakin kuten muut hänen asemassaan olevat.

Tulevaisuudesta kaikki toivovat vihreämpää. Nykyisille eliitille on hyödyksi, että demokraattista muutosta edustavassa Vihreässä puolueessa on kaksi ääripäätä. Paloheimon ja Soininvaaran fallinen linja edustaa luotijunia ja metropoleja eli vihreä pystytään säilyttämään maan päällä kun se erotetaan mustasta.

Toinen on juuri sen vastakohta. Saksalaiset politologit puhuvat kirkontornipolitiikasta. Elämän tulisi olla sellaista, että ihminen kotikylänsä kirkontorniin kiivetessään näkee 90 prosenttia omista elinehdoistaan. Ruokaa ja palveluja ei rahdata luotijunilla kaupunkeihin, vaan ihmiset elävät sillä porkkanalla ja niillä kampauksilla, joita pyörämatkan päässä on saatavilla.

Kivi-hedelmät, soijapavut ja polttoöljy eivät ole edistyksen kukkasia pohjolassa. Meillä on savusaunaa ja avantovirkistystä, kuusienergiaa ja mäenlaskua.

Mistä rakennemuutos?

Ihmisten tietomäärä on lisääntynyt niin paljon, että yhä erilaisempi tapa vaikuttaa omiin asioihin yleistyy. Äänestyspassiivisuus voisi olla tästä osoituksena. Kuitenkin se todennäköisemmin kuvastaa ihmisten turtumista - eihän tässä millään muutenkaan ole väliä.

Uskon että mitä avoimempi, vaihtoehtoisempi ja innovatiivisempi yhteisö on uusien ajatusten suhteen sitä paremmat kehitysmahdollisuudet sillä on.