Lähidemokratian kehittämisen syyksi on mainittu, että kaupungin kasvaessa eivät pienet, paikalliset kysymykset ole enää tulleet riittävän tehokkaasti hoidetuiksi ja hallinto koetaan välinpitämättömäksi ja etäiseksi. Asukkaat ovat entistä juurettomampia ja menettävät kiinnostuksensa yhteiskunnalliseen toimintaan tyystin.
Helsingissä ja Pohjoismaissa tehdyt lähidemokratiakokeilut ovat osoittaneet, että jos etsitään ratkaisua ongelmaan asukkaiden osallistumista lisäämällä, "hoidetaan itse asiassa oiretta sairauden asemesta" (Mietintö 13.12.1984). Tärkeintä onkin saada hallinnon rakenne muuttumaan sellaiseksi, että se mahdollistaa asukkaiden itsensä hyväksi kokemien osallistumisjärjestelyjen muodostumisen. Tärkeintä on muuttaa hallinnon rakennetta.
Lähidemokratian edistämisen painopiste on siirtynyt keinotekoisilta kunnanosahallituksilta kunnan hallinnon alueellistamisen suuntaan. Tämän suuntaisilla HALLINNON RAKENTEELLISILLA UUDISTUKSILLA helpotetaan yksittäisen kuntalaisen mahdollisuuksia ottaa asiassaan yhteyttä viranomaiseen, ja toisaalta järjestäytyneen asukasmielipiteen tuomista esille.
Niillä alueilla, joilla asukkaat alkavat käyttää asukasyhdistyksiään kanavana mielipiteidensä välittymiselle kaupungin hallintoon, ei tulisi Helsingin lähidemokratiakomitean mielestä aloittaa lähidemokratiaa määräämällä valtuustosta käsin kunkin alueen elimiä, vaan keskittyä uudistamaan kaupungin omaa hallinnollista rakennetta sellaiseksi, että se tarjoaa asukkaiden yhdistyksille paremmat mahdollisuudet päästä vuorovaikutukseen kaupungin päätöksentekokoneiston kanssa alueellisella tasolla. Aluejaostoja tulee perustaa ainakin kaupunginsuunnittelu- ja kiinteistölautakauntiin, koulu-, kulttuuri- ja kirjastolautakuntiin. Kaikkien lautakuntien yhteisenä neuvottelufoorumina tuetaan tietyn alueellisen kokonaisnäkemyksen saamiseksi asukasyhdistyksiä.
Jotta alueellisia näkökohtia voidaan kaupungin organisaatiossa ottaa huomioon, on asukkaille luotava materiaaliset toimintaedellytykset, jos alueella ei ole monitoimitaloja tai kouluja.
Ville
Komsi kirjoitti ansiokkaan jutun aikojen alussa: yhteen ja
pirstaleiksi. Seutukunnalliset päätökset työpaikoista,
liikenteestä, jätteistä, kaupunginosavaltuustot päättävät
yhteisistä tiloista ja toimista, yleisestä rakentamisesta alueelle
.
Korttelitupia
Kaupungin tulee hankki korttelitupia. Niitä tulisi sijoittaa kaikkien taajaman asukkaiden kävelyetäisyydelle ja erityisesti vanhoille omakotialueille. Kutakin 2000 asukasta kohti tulee olla yksi tapaamispaikka.
Kaupungin tontinhankinnassa tuetaan korttelitupia niin, että jokaisen espoolaisen käyttöön tulee ”minuntalo”, jota ympärillä asuvat voivat käyttää omissa ja vielä omimmissa kokouksissaan ja juhlissaan, ellei ole käytettävissä kouluja, päiväkoti- tai leikkipuistoja.
Korttelikoti on ilmainen tapaamispaikka, lasten iltapäiväkoti, harrastusvälineiden säilytyspaikka, kirpputori, nikkariverstas. Se on paikka jonne voi mennä milloin vain, kun seinät omassa kotona käyvät ahtaiksi.
Asukkaat kaipaavat sosiaalisuutta
Unelmien asumiselta suomalaiset toivovat reilusti enemmän sosiaalisuutta. Sitä toivoo tuplasti suurempi osuus kuin vuonna 2004, jolloin edellinen barometri julkaistiin. "Yhteisöllisyyden merkitys saattaa kasvaa. Paljon on puhuttu yhteistiloista ja –saunoista sekä ryhmärakentamisesta, toteaa tutkija Anna Strandell Suomen ympäristökeskuksesta. Toimitusjohtaja Tuija Jarvekallas Kiinteistömaailma Myyrmäestä Vantaalta on jo havainnut ilmiön. "Sitä 1970-luvun yhdessä tekemistä on tullut lisää." Kerrostalojen pihojen kunnostuksissa jylläävät nyt seuraavat trendit: Pihasta tehdään usein kokonaissuunnitelma. Erillisiä pihoja yhdistetään eikä pihoille enää aseteta läpikulku tai muita kieltoja. Kulkuteille vaihdetaan asfaltin tilalle kiveyksiä. Grillipaikka tai -kota yhteisiin juhla- tai talkoohetkiin. Hiekkalaatikko saa usein parikseen kiipeilytelineen. Senioreille saatetaan hankkia erityisiä voimistelutelineitä (toimittaja Samuli Laita hs 25.1.2012)
Suurin ongelma ympäristön saastumisen rinnalla on ihmisen yksinäisyys. Kunta ja kylätasolla siihen on otettava luovasti kantaa. Nythän valitetaan että kuntien suurin menoerä on erityissairaanhoito ja yllätys yllätys se tarkoittaa 60 prosenttisesti masennusta ja mielisairauksia. Niiden hoitohan ei ole kertaluonteinen kuten sydänleikkaus vaan kestää 50 vuotta. Muistan miten Ähtärin kaupunginjohtaja uhkasi sanoa ekoyhteisömme vuokrasopimuksen irti, vaikka liikevaihtomme oli 30 000 euroa, koska eräs äiti oli tuonut huumeriippuvaisen poikansa luokseen. Kaupunki ei voisi varautua hänen aiheuttamiin kustannuksiin.
Metropoli kaipaa kyläpäälliköitä
"Miljoonakaupungissa pitää olla joku, jolle voi purkaa huolensa. Metropolin voisi jakaa kaupunginosiin ja valita joka osalle oman pormestarin. Kyläpäällikkö valvoisi omiensa etua metropolin isossa valtuustossa. Pormestari kokoaisi ympärilleen tarvittavat virkamiehet ja aktiiviset asukkaat. Pormestari valittaisiin suoralla vaalilla tietyksi ajaksi. Metropolia hallitsisivat koko alueen iso valtuusto sekä kaupunginosat. Nykyiset kaupunginvaltuustot lakkaisivat olemasta. Metropolivaltuusto vetäisi suuret linjat. Se vastaisi liikennejärjestelmistä ja asuinalueiden suunnittelusta. Se turvaisi kaikkiin kaupunginosiin samat koulu- ja terveyspalvelut. Kaupunginosat olisivat lähellä arkea. Nykyisin kaupunginvaltuustoon on yhä vähemmän tunkua. Ihmisiä kiinnostavat lähiympäristön asiat mutta ei politikointi. Tarvittavista tarhapaikoista tai vanhusten jumpparyhmistä voisi koota myös asiantuntevan asukaspaneelin ratkomaan ongelmia. Metropoli varaisi osan budjetista paikallisesti jaettavaksi. Ennen pikkukunnissa ajettiin alueen etuja, nyt asiaa tärkeäpää on saattanut olla, minkä entisen kunnan alueelta tai mistä puolueesta ehdokas on." (hs 10.4.2012 Katja Kuikkanen)
Metropolin kylät
”Jotta pääkaupunkiseudun kunnat voitaisiin yhdistää, uusi suurkunta pitäisi saman tien räjäyttää pirstaleiksi. Jos nyt olisi tsaari, jolla olisi valta ja viisas neuvonantaja, pääkaupunkiseutu luultavasti kaikkein armollisimmin jaettaisiin uudelleen noin yhdeksään kaupunkiin, jossa kussakin asuisi arviolta satatuhatta asukasta." (Antti Blåfield 11.4.2012)
”Yhdistetty pääkaupunkiseutu tulisi jakaa muutaman kymmenentuhannen asukkaan autonomisiin osakaupunkeihin – tai kaupunginosiin, miten vain – kuten on menetelty muiden muassa Suur-Tukholmassa. Kuntavaalien yhteydessä seutuvaltuuston lisäksi kaupunginosille valittaisiin lautakuntatasoinen neuvosto, jolla olisi itsenäistä päätösvaltaa. Neuvostoilla tulisi olla myös budjettivaltaa, ettei niiden toiminta jäisi nykyisten kaupunginosaseurojen tapaiseksi puuhasteluksi. Pelkistäen ilmaistuna seutuvaltuusto päättäisi yleiskaavatason asioista, kaupunginosaneuvosto pienemmistä paikallisista asemakaavoista ja puistonpenkeistä. Kaupunginosien yhdenvertaisuus voitaisiin turvata kiintiöillä seutuvaltuustossa, budjettiresurssit jaettaisiin asukaslukujen suhteessa. Seurakuntien rajat noudattelevat hämmästyttävän hyvin nykyisiä orgaanisia kaupunginosia. Tällaisessa hallintomallissa luottamushenkilöillä ei olisi enää mitään perusteita vastustaa pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä, syntyisihän kaupunginosaneuvostoihin runsaasti lisäpaikkoja. Sen sijaan johtavien virkamiesten tulisi olla huolissaan virkojensa puolesta.” (Juhani Väisänen, mielipide hs 19.1.2012)
”Metropoli voisi koostua 50-100 000 asukkaan itsenäisistä ja keskenään tasavertaista minipoleista. Pienempien kuntien verkostomallia ei ole vakavasti edes pohdittu. Monet menestyvät metropolit ovat pienten kaupunkien ryppäitä. Esimerkiksi Dublinin, Montrealin, Oslon ja Stuttgartin metropoleissa on kymmeniä pikkukaupunkeja ja eri tapoja hoitaa yhteisiä tehtäviä. Helsingin entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen on esittänyt (Kuntalehti 5/2013) että pääkaupunkiseutu jaettaisiin tasavertaisiin 100 00 – 150 000 asukaan osiin. Metropoli voitaisiin rakentaa noin kahdestakymmenestä 50 000 – 100 000 asukkaan minipolista. Minipolit olisivat itsenäisiä ja autonomisesti toimivia kuntia. Niissä asukkailla olisi lähellä kaikki arkiset palvelut, kuten kaupat, päiväkodit ja koulut, sekä terveys- ja sosiaaliasemat. Minipolien välillä toimisi tehokas joukkoliikenne. Tällaiset minipolit ovat ympäristön, kestävän kehityksen ja demokratian kannalta ideaalista. Niissä voidaan minimoida autoliikenne ja hoitaa asioita kävellen ja pyöräillen. Asukasdemokratia ja kaupunginosamallit ovat keinotekoisia. Pienet kaupungit ovat yleensä tehokkaampia, koska ne ovat joustavia, epäbyrokraattisia ja demokraattisesti kontrolloituja. Minipolien metropolissa yleiskaavan laatiminen onnistuisi, koska kaikki olisivat tasavahvuisia. Olemme menossa kohti verkostoyhteiskuntaa jossa elinvoima syntyy yhteistyöstä ja uudistumiskyvystä.” (Antti Hautamäki Jyväskylän yliopiston tutkimusprofessori, hs 16.5.2013)
Näkymätön musta käsi vetää kaiken keskuksiin. Pian ei enää tarvita rupusakkia kun älykkäät koneet pystyvät huolehtimaan siivouksista ja kyvyttömien hoidosta. 1990-luvulla Espoon tärkein mantra: meidän täytyy olla työpaikkaomavarainen ja niin maksettiin maltaita, että saatiin uudet yritykset ja jopa maakunnista vedettyä yrityksiä Espooseen.
Eri-ikäisten tarpeet huomioitava
Kaupunkia suunniteltaessa tulee muistaa eri-ikäisten ihmisten tarpeet. Ratkaisujen tulee olla enemmänkin yksilöllisiä eikä tulisi miettiä kaiken kattavia ratkaisuja. Hiukan antroposofista 7-vuotis elämänkaarta mukaillen:
0-7 vuoteen ihminen tarvitsee muutaman (ei välttämättä isä ja äiti) turvallisen ihmissuhteen,
7-14 vuoteen ihminen tarvitsee elinikäiset kaverinsa – pihaleikkejä, nikkarointia, rajojen kokeilua, monenlaista oppimista,
14 – 21 vuoteen arjen päivän opettelua, tanssimista, puuhailua,
21-28 intensiivistä opiskelua, perhe/sukupiirin tasaantumista,
28-35 raakaa palkkatyötä, elämän perusteiden turvaamista,
35–42 yhteiskunnallinen vaikuttaminen,
42-49 oman viisauden oivaltamisen etsimistä,
49-56 työn ja käsityskyvyn suhteen tajuaminen,
56-63 sisäänpäin kääntymistä, vauhdin hiljentämistä,
63-
Näille
kaikille elämänhetkille on rakennettava infrastruktuuri. Minun
puolestani nuo 21-56 -vuotiaat voivat hyvin asua citykulttuurissa,
mutta nuorille ja vanhoille moinen kulutus ei ole tarpeellista.
Ihmisillä on eri tarpeita ja nyt kun netissä jokainen voi etsiä
vertaisryhmän, ei tulisi perustaa kiinteitä struktuureita.
Saksan vihreiden uusi yhteiskuntasopimus
vuodelta 2009 ei ole yhtä innovatiivinen kuin heidän ohjelmansa 1980-luvulla. Sen neljä tukijalkaa ovat ympäristö, työ, oikeudenmukaisuus, vapaus. Kuntauudistuksesta sanotaan, että perustuslaki takaa kunnille itsemääräämisoikeuden. Niinpä jos joku tilaa kunnilta palveluja, esim. valtio, on sen maksettava. Koska kuntien täytyy taata asukkailleen veden tuottamisesta lähtien kaikki, on perustuslaissa taattava kunnille määrätty summa. Ansiotulo tulee kehittää kunnalliseksi talousveroksi. Kaikkien kunniassa toimivien taloudellisten yksikköjen on osallistuttava kunnan tehtävien rahoitukseen. Kiinteistöveron on perustuttava kiinteistön arvoon ja kiinteistön tuotantoarvoon. Kuntien täytyy saada itse päättää työttömien kohtalosta. Yhteisön ei pidä maksaa siitä, että joku tuottaa ja kuluttaa ympäristöepäystävällisesti. Perinteisesti kuntien välille aiheutuu erimieisyyksia, koska työelämä, asuminen, ostoksilla käynti, terveydenhoito ja lähiliikenne lisäävät kuntien välistä kilpailua. Keskusten ja haja-asutusalueiden välisessä maksujen tasaukessa on otettava huomioon työpaikkojen sijoittuminen. Näitä ongelmia ei voida ratkaista vanhojen kuntarajojen sisällä.
Subsidiariteettiperiaate
eli läheisyysperiaate saattaisi olla kiinnostava ongenkoukku, entisajan Agendan 21 mukaisesti. Se tarkoittaa "byrokratian vähentämistä, koska tutkimuksissa on voitu osoittaa, että ihmisten luota kauas karkaavalla vallalla on taipumus byrokratisoitua". Läheisyysperiaatetta perustellaan myös hajautetun ja hiljaisen tiedon idealla.
Jos jo kerran vaaleilla valitut valtuustot nimeävät edustajansa elimiin, kyse on toisen asteen demokratiasta.
Vaihtoehtoinen kunta?
Googlaamalla saa eteensä luettelon maapallon ekokylistä, uskonnollisista ja spirituaalisista yhteisöistä, osuuskunnista, yhteisasumisprojekteista, moderneista utopioista: http://www.planetfriendly.net/community.html
Ydinperhe on betonisoitu, mutta sitä mallia on alettava purkaa nyt kun puolet avioliitoista purkautuu. Kuntia ei voi rakentaa sen varaan, että perhe on perusyksikkö.
Vapaa
kansalaisyhteiskunta
Jussi Pikkusaari
"Vapaa kansalaisyhteiskunta pitää sisällään kansalaisten vapaan ja vapaaehtoisen toiminnan ja sen voidaan katsoa pitävän sisällään kolme vapautta, vapauden valtiosta, vapauden valtionkirkosta ja vapauden pääomasta. Nämä kolme vapautta tarkoittavat vapautta määräysvallasta, eivät lakien noudattamisesta, eivät oikeudesta perustaa ja ylläpitää uskonnollisia yhdistyksiä ja eivät oikeudesta perustaa yrityksiä ja harjoittaa liiketoimintaa.
Kansalaisyhteiskunta näin ymmärrettynä voisi sisällyttää vaalijoikseen kuusi nykyistä järjestöllistä sivistystyötä harjoittavaa sivistysjärjestöä. Ne ovat TSL:n lisäksi, Kansan Sivistystyön Liitto, Maaseudun Sivistysliitto, Vihreä Sivistysliitto, Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliitto, ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumi. Ne toisivat mukanaan jäsenjärjestöjensä kautta palkansaajat ja maanviljelijät. Kun yrittäjiä järjestöineen saataisiin vielä mukaan, olisi koossa Suomen historiassa ainutlaatuinen kokonaisuus, jolla voisi hyvinkin olla aatteellista vetovoimaa. Ehkä sen ei voisi katsoa edustavan uutta kansanliikettä, mutta kuitenkin hyvin luontevasti toisiaan ymmärtämään kykenevien ihmisten joukkoa.
Nämä ihmiset erilaisine instituutioineen olisivat vapaan kansalaisyhteiskunnan asialla. Sen mukaisesti heidän yhteisönsä olisi vapaa valtion määräysvallasta, kirkollisuudesta ja yksityisen pääoman johtoasemasta. He voisivat oppia toinen toisiltaan ja opettaa toinen toisiaan. He olisivat sosiaalisesti riittävän lähellä toisiaan. Poliittisesti he olisivat valtaosaltaan keskustalais-vasemmistolaisia, joiden puolueet, keskusta, sosialidemokraatit, Vasemmistoliitto ja vihreät ovat perimmältään kansanliikkeisiin nojautuvia, kansanliikepuolueita. He olisivat kansainvälisesti avaramielisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan vastuuntuntoisia, tuntisivat myötämielisyyttä eurooppalaisuutta ja eurooppalaisten maiden yhteistoimintaa kohtaan. He suhtautuisivat kannustavasti maahamme muuttajiin ja pakolaisina tänne tulleisiin. He olisivat yritteliäitä erilaisilla elämän aloilla ja ymmärtäisivät eri tavoin kansalaisuuteen osallistuvia.
Heihin voisi liittyä erilaisten yhdistysten ja järjestöjen kautta uusia ja eri aloilla toimivia ihmisiä. He organisoituisivat tarkoituksenmukaisella tavalla esimerkiksi nykyiset sivistysjärjestöt säilyttäen tai purkaen, jos niiden jäsenjärjestöt liittyisivät suoraan uuteen kokonaisuuteen. Tärkeätä olisi, TSL:n kokemuksesta opiksi ottaen, että he perustaisivat alusta alkaen paikalliset järjestöt, joiden varaan yhdessä valtakunnallisten järjestöjen kanssa uusi järjestö rakentuisi nimeltään esimerkiksi Vapaan kansalaisyhteiskunnan vaalijat ry. Tämän järjestön jäseninä olevat puolueet Keskusta, SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto sopisivat luontojaan hallituskoalitioksi tai yhteiseksi oppositioksi. Kokoomus, Perussuomalaiset, RKP ja Kristilliset olisivat niiden vaihtoehto kumpaankin asemaan.
Kuvaamassani kokonaisuudessa tuntuisi olevan menestymisen mahdollisuuksia ei vain TSL:lle vaan myös muille esittämilleni sivistysjärjestöille, sillä ei niidenkään tulevaisuudessa avaudu yksin toimien kovin lupaavia näköaloja. Tarkemmin sanoen pitäisi puhua tähän kokonaisuuteen kuuluvista yksityisistä ihmisistä eikä heidän tämänhetkisistä instituutioistaan, sillä juuri yksilöitä ja heidän kauttaan vapaata kansalaisyhteiskuntaa sen pitäisi tähänastisia toimijoita paremmin palvella. TSL:ssä näyttää olevan esillä samantapainen pyrkimys kuin vuoden 1980 molemmin puolin.
Kuuden vuosia 2011-2015 koskevan strategisen linjauksen joukossa on neljäntenä ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistaminen”. Sitä vahvistetaan ilmauksella ”Satsataan opintojärjestöjen toimintaan ja uusien ihmisten mukaan saamiseen.”
Vuoden 2012 toimintakertomuksessa sanotaan: ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistamiseksi kutsuttiin koolle Opintojärjestöjen neuvottelupäivät. Lisäksi hallitus nimesi opintojärjestöstrategiaa pohtimaan erillisen työryhmän. Toiminnan kehittämisen kannalta resurssien suuntaaminen paikalliseen toimintaan on oikea suunta.
Paikallista toimintaa haluttiin tukea myös toimintarahastolla, josta opintojärjestöillä on mahdollisuus hakea hankkeisiinsa avustusta.”
TSL:n toimintasuunnitelmassa vuodelle 2013 jatketaan samalla linjalla: ”Paikallisen toiminnan ja yhteisen tekemisen vahvistaminen-viesti on selkeä. TSL:n tulevaisuus on paikallisen toiminnan vahvistamisessa. Se tarkoittaa opintojärjestöjen huomioimista kaikessa toiminnassa. Jos opintojärjestöt menestyvät, menestyy myös arvopohjainen työväen sivistysliike.”
Yhteistä minun ehdotuksessani ja TSL:n ajankohtaisessa pyrkimyksessä on paikallisen tason korostaminen. Keskeistä järjestöllisessä sivistystyössä on kaikkien jäsenten eikä vain luottamus- ja toimihenkilöiden palveleminen. Jälkimmäinenkin on tärkeätä, mutta ilman kaikkien jäsenten tukemista tasavertaisen yleissivistyksen tavoittelussa siitä tulee yksipuolista järjestökoulutusta.
Kommunitarismi
Sirkku Hellsten käytännöllisen filosofian dosentti ja luennoitsija Dar es Salamin yliopistossa Tansaniassa Kanava 8/2001
”Monissa Afrikan valtioissa demokraattinen muutos perustuu yhteisökeskeisille arvoille, jotka korostavat perinteistä kommunaalista solidaarisuutta, sosiaalista vastuuta ja yhteisiä tavoitteita. Tämä yhteisökeskeinen eli kommunitaristinen demokratia vetoaakin nimenomaan yhteisöjen sisäiseen ja keskinäiseen solidaarisuuteen ja yhteiskunnallisen konsensuksen saavuttamiseen ja säilyttämiseen. Opposition esittämä poliittinen kritiikki nähdään helposti riidan haastamisena ja helposti haavoittuvan sosiaalisen harmonian uhkana. Afrikkalaisen kommunitaristisen demokratian ideaali on kaukana läntisestä yksilökeskeisestä demokratian mallista, jossa yksilöiden edut ja erilaisten EU-ryhmien intressit kilpailevat poliittisella kentällä keskenään. On olemassa integroitu malli, yksilö- ja yhteisökeskeinen ajattelu turvataan selvästi laissa, eikä kulttuuriperinteiden anneta loukata näitä oikeuksia. Kommunitarismin korostama solidaarisuus ja sosiaalinen vastuu puolestaan voisi antaa vahvan moraalisen perustan yhteen hiileen puhaltavalle demokraattiselle päätöksenteolle, jossa yhteiskuntaa kehitetään entistä tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.”