Maria Johanna Dorff
KÄSINTEHTY ELÄMÄ
Tapaustutkimus omavaraisen miehen arjesta ja käsitöistä 2000-luvun Suomessa
Käsityötieteen proseminaarityö
Savonlinnan opettajankoulutuslaitos
Joensuun yliopisto
Käsityönopettajien koulutus
Kevät 2004
SISÄLLYS
1. Johdanto
2. Tutkimusmenetelmät
2.1. Tapaustutkimus
2.2. Teemahaastattelu ja osallistuva havainnointi
2.1 Tapaustutkimus
2.2 Teemahaastattelu ja osallistuva havainnointi
2.3 Sisällönanalyysi
2.4 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi
3 HENKILÖHISTORIA
3.1 Lapsuus ja nuoruus
3.2 Elämä Suomessa
3.3 Nykytilanne
4 OMAVARAISUUS
4.1 Entisaikojen omavaraisuus
4.1.1 Elämän rytmi
4.1.2 Käsityöt
4.2 Omavaraisuuteen lähteminen
4.3 Ruoka
4.4 Vaatteet ja niiden huolto
4.5 Korjaaminen ja kierrätys
5 KÄSITYÖMATERIAALIT
5.1 Villa
5.1.1 Villan alkuperä
5.1.2 Kehrääminen
5.1.3 Kankaankudonta
5.1.4 Kaavoitus ja ompelu
5.1.5 Lämpökäsittely
5.2 Pellava
5.2.1 Viljely ja käsittely
5.2.2 Kehrääminen
5.3 Nahka
5.3.1 Nahka entisaikojen käsityömateriaalina
5.3.2 Parkitseminen
5.3.3 Muokkaaminen
5.3.4 Kaavoitus ja ompelu
6 KÄSITYÖLLINEN SUUNNITTELU
6.1 Suunnitteluprosessi
6.2 Oma tyyli
6.3 Kokeilunhalu
6.4 Virhekokemukset opettajana
7 ARVOMAAILMA
7.1 Riippumattomuus
7.2 Työtaloudellisuus
7.3 Luontosuhde
7.4 ”Oppi-isät”
8 KESTÄVÄ KEHITYS
8.1 Kestävän kehityksen määritelmiä
8.1.1 Kulttuurinen kestävyys
8.1.2 Sosiaalinen kestävyys
8.1.3 Teknologinen kestävyys
8.1.4 Taloudellinen kestävyys
8.2 Kestävä kehitys käsityössä
8.3 Lassen kestävä kehitys
9 TULEVAISUUS
10 POHDINTA
LÄHTEET
LIITTEET
Mielenkiintoni heräsi tehdä käsityötieteellistä tutkimusta omavaraistaloudessa elävästä ihmisestä, joka valmistaa itse lähes kaiken tarvitsemansa. Talouskasvun ja kilpailun sävyttämässä yhteiskunnassamme tällainen valinta on erittäin harvinaislaatuista. Kestävä kehitys ja vaihtoehtoiset elämäntavat ovat olleet erityisen kiinnostuksen kohteita myös itselleni aikaisemmin asuttuani ekoyhteisössä Etelä-Suomessa.
Tutkimuksen kohteena ollut henkilö ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta olin kuullut hänestä paljon ja tavannut hänet kerran useita vuosia sitten. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin häntä tapaustutkimuksen kohteeksi, ja hän suostui. Ennen haastattelua tutkin taustateorioita kestävästä kehityksestä, entisaikojen käsityömenetelmistä sekä omavaraisuudesta. Teemahaastattelu toteutui hänen kotonaan. Sisällönanalyysin avulla aineistosta nousi teemoja ja niiden alaotsikoita.
Ennakkoasenteeni tutkimaani henkilöä kohtaan olivat yllättävän vahvat. Odotin hänen olevan hyvin linkolalaishenkinen, ekologisessa näkökulmassaan melko jyrkkä ja tuomitseva. Kuvittelin hänen elämänsä olevan raskasta puurtamista ja hyvin askeettista. Yllätyin suuresti hänen hymyilevästä elämänasenteestaan ja työn vähyydestä. Henkinen hyvinvointi näkyi hänen olemuksestaan ja hän koki elämän rikkaana ja palkitsevana. Nauraminen, huumori sekä hänen olemuksestaan huokuva tyytyväisyys elämää kohtaan ovat tämänlaisen päättelyn taustalla. Sanojensa mukaan omavaraisuus oli hänelle ainoa tapa elää omantuntonsa kanssa.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kokonaisvaltaisen kuvan luominen Lassen elämästä. Halusin selvittää, miksi ihminen valitsee yksinkertaisen ja työteliään elämäntavan yhteiskunnan valtavirran ulkopuolella, ja miten hän selviytyy ruoka- ja vaatetalouden suhteen. Käsityölliset prosessit olivat päähuomion kohteena, joten keskityin tarkemmin eri tekstiilimateriaalien työstämiseen ja vaatteiden valmistusprosessiin, joka lähtee ruohonjuuritasolta.
Ihmisyyden kirjo on laaja, ja meissä on potentiaalia monenlaisiin elämäntapoihin. Lassen elämäntapa on hyvin erikoinen länsimaisessa yhteiskunnassa ja jopa ekoyhteisökuvioiden joukossa. Hän kiteyttääkin elämäntapansa sanomalla pilke silmäkulmassaan ”ei takaisin luontoon vaan takaisin luolaan”.
Tapaustutkimus on kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä, joka kuvaa intensiivisesti ja laaja-alaisesti tiettyä kohdetta käyttäen useita eri tiedonhankintatapoja. Tapaustutkimuksessa pyritään saamaan mahdollisimman kokonaisvaltainen, seikkaperäinen ja tarkka kuvaus kohteesta. (Suoranta & Eskola 1996.)
Tapaustutkimuksessa yksittäistapausta tutkitaan yhteydessä ympäristöönsä (luonnollisissa tilanteissa) sekä aineistoa kerätään useita eri metodeja käyttäen, kuten havainnoiden, haastatteluin ja dokumentteja tutkien. Tavoitteena on tyypillisimmin ilmiöiden kuvailu. (Hirsjärvi 1997.)
Tutkimusmenetelmäksi valitsin tapaustutkimuksen, sillä se oli luontevin vaihtoehto tutkimuksen kohdistuessa vain yhteen henkilöön. Tutkimuksen tehtävänä oli Lassen omavaraisen elämäntavan kokonaisvaltainen valottaminen, sekä erityisesti hänen tapansa työstää tekstiilejä ja nahkaa. Tutkimuksen tavoitteena oli saada yksityiskohtaista tietoa sijoitettuna laajempaan viitekehykseen.
2.2 Teemahaastattelu ja osallistuva havainnointi
Tiedon hankinnassa käytin teemahaastattelua (liite 1) ja osallistuvaa havainnointia. Teemahaastattelussa on tyypillistä, että haastattelun aihepiirit ovat tiedossa, mutta kysymysten tarkka muoto tai järjestys puuttuu (Hirsjärvi 1997). Teemahaastattelu toteutettiin Lassen kotona kolmessa erässä, ja haastatteluaineistoa kertyi kaksi ja puoli tuntia. Teemahaastattelut olivat hyvin lähellä syvähaastattelua, etenkin asenteista ja arvoista keskusteltaessa. Haastattelija ei pyrkinyt erityisemmin rajaamaan keskustelua, joten varsinaiset haastattelukysymykset jäivät helposti sivuteemaksi haastateltavan kertoessa laaja-alaisesti näkemyksiään asioista. Tutkimuksen kannalta haastattelurungosta poikkeaminen ei kuitenkaan ollut haitallista, sillä siten valottui tarkemmin haastateltavan elämänkatsomukselliset näkökulmat.
Osallistuvassa havainnoinnissa on tyypillistä, että tutkija osallistuu tutkittavien ehdoilla heidän toimintaansa (Hirsjärvi 1997). Tutkija merkitsee muistiin, mitä hän havaitsee, ilman että hän seuloo sitä omien arvoasetelmiensa kautta (Anttila 1997). Vierailuni aikana toteutin lyhytaikaista osallistuvaa havainnointia. Olin hänen luonaan vieraana, joten tavallisen arjen havainnointi ei ollut mahdollista. Lassen oli vaikea työskennellä keskittyneesti, mikäli joku tarkkailee häntä. Aika kului haastatteluiden tekemisen ohessa keskustellen, ruokaillen sekä ulkoillen. Lasse esitteli asuinpaikkaansa sekä tekemiään käsitöitä ja laitteita. Otin muutamia valokuvia hänen tekemistään käsitöistä.
Haastatteluaineistoa kertyi litteroituna 33 sivua, jonka lisäksi käytin lehtiartikkeleita tiedonlähteinä.
Analyysitavan lähtökohtana voi olla selonteko eli kuvaus vääristelemättömästä todellisuudesta. Tällaisia tosiasiaväitteitä ovat mm. kuvaukset, selitykset ja ennusteet. (Eskola & Suoranta 1996.) Tekstistä ei siis etsitä piilomerkityksiä, tai lasketa tiettyjen sanojen esiintymistaajuutta. Teemahaastattelua voidaan käyttää koodauksen runkona, jolloin puhutaan Etic-analyysistä (Eskola & Suoranta 1996). Järjestin aineiston teemoittain, mutta huomasin sen ulkopuolelle jäävän runsaasti huomionarvoista aineistoa. Toisena vaihtoehtona on Emic-analyysin käyttäminen, jossa aineistoa lukemalla sisällöstä nousee esiin kokonaisuuksia (Eskola & Suoranta 1996). Osa teemahaastattelun rungosta jäi, mutta suurin osa aineiston ryhmittelystä nousi sisällön pohjalta. Suurin osa tiedoista on suoraan haastattelusta otettuja eli ensikäden tietoa. Tutkijan tulkitsemaa tietoa on vähemmän koskien lähinnä arvo- ja asennekysymyksiä.
2.4 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi
Tutkimustulos tai ”tapauskertomus” perustuu laajahkoon haastatteluaineistoon, lehtiartikkeleihin ja tv-dokumenttiin sekä tutkijan omiin havaintoihin.
Etenkin tapaustutkimuksessa reliabiliteetin vaatimus kohdistuu toistettavuuteen ja siihen, että toinen tutkija päätyisi saman aineiston perusteella samoihin tulkintoihin kuin tutkija. (Anttila 1997). Tutkimus Lassesta on periaatteessa toistettavissa, mutta ajan mittaan tulokset saattaisivat olla erilaisia etenkin asenteiden, tulevaisuusnäkemysten ja muiden muuttuvien tekijöiden osalta. Validiteetin vaatimus kohdistuu aineiston kattavuuteen sekä siihen että tutkimuksesta täytyy löytyä ilmiön todelliset ja olennaiset piirteet (Anttila 1997). Tutkimustuloksia voidaan mielestäni pitää luotettavina, sillä haastateltavalla ei ole ollut motiivia kätkeä, liioitella tai salata tietoja. Tieto on autenttista ensi käden tietoa.
Tutkijan rooli oli lähinnä vieraan rooli. Lasse otti tutkijan ystävällisesti vastaan ja tuttavallinen ilmapiiri muodostui välittömästi. Tutkijan roolilla ja asemalla ei ollut vaikutusta tutkimustuloksiin. Lassen käsityölliset prosessit ovat samat tutkimuksesta huolimatta. Arvo- ja asennekysymysten vastaukset noudattelivat lehtiartikkeleiden kanssa samaa linjaa, eikä tutkijalla ollut johdattelevaa vaikutusta vastauksiin haastateltavan puhuessa vapaasti näkemyksistään.
Tutkimuksessa ilmenneet tiedot olen saanut haastattelujen ja Lassea käsittelevien lehtiartikkeleiden kautta. Lehtiartikkeleiden tiedot Lasse oli huolellisesti tarkistanut paikkansapitäviksi. Vierailu hänen kotonaan vahvisti tiedon autenttisuutta: hänen tekemiensä esineiden ja vaatteiden näkeminen oli varsin vakuuttavaa.
Lasse on 39-vuotias Suomessa syntynyt mies. Hänen perheensä muutti Saksaan Lassen ollessa 8-vuotias. Lassen isä on suomenruotsalainen ja äiti saksalainen. Lassen lapsuudenkodissa vallitsi työntekoon kannustava ilmapiiri, jossa lapsille annettiin työkaluja ja paljon vapauksia toteuttaa suunnitelmiaan. Vaikka hänen vanhempansa eivät varsinaisesti olleet käsityöläisiä, kotona tehtiin hyvin paljon käsitöitä ja etenkin puutöitä. Lasse kävi peruskoulun ja lukion Saksassa. Jatko-opintojen aloittaminen kariutui Lassen voimakkaaseen eettiseen pohdintaan ja hän päätyi valitsemaan itseopiskelun, jota hän edelleenkin harjoittaa. Mikäli hän olisi lähtenyt opiskelemaan, hän olisi valinnut hiukkasfysiikan opinnot.
Lasse palasi Suomeen 25-vuotiaana vuonna 1990. Hän halusi palata juurilleen aloittamaan kaiken alusta. Hän polki Suomeen polkupyörällä, jonka perässä oli hänen itsensä valmistama peräkärry täynnä tärkeitä tavaroita. Hän joutui käytännössä opettelemaan suomen kielen kokonaan alkeista. Muutaman ”renkivuoden” jälkeen hän asettui aloilleen Pohjois-Karjalan syrjäkylälle tilalle, jonka hän osti yhdessä vanhempiensa kanssa. Pioneerivuoden jälkeen hän oli jo seuraavana vuonna ruoan suhteen omavarainen. Vähitellen mukaan tulivat omatekoiset vaatteet ja muut käyttöesineet. (Oinaala 2003.)
Lassella on hyvät välit lähiseudun asukkaisiin ja ystäviä hän on saanut laidasta laitaan. Alussa joidenkin suhtautuminen häntä kohtaan oli varauksellista, mutta Lasse sanoo valinneensa asuinpaikakseen Itä-Suomen sillä ”siellä on riittävästi tilaa kokeiluille ja puheliaat ihmiset”. Hän kertoo oman avoimuutensa olleen avaintekijä ystävällisten välien syntymisessä paikallisiin asukkaisiin. Hän aktiivisesti vieraili ihmisten luona tutustumassa heihin. Vähitellen häneen totuttiin, ja hänen erilaisuutensa hyväksyttiin. (Meriläinen 2003.)
Lassen vanhemmat muuttivat eläkkeelle jäämisensä jälkeen Saksasta Suomeen muutamia vuosia sitten, ja Lasse kuvailee yhteiseloa luontaistaloudessa eläjän ja entisen yrittäjäpariskunnan erikoiseksi liitoksi. Talon viereen nousi uusi hirsirakennus ja taloon vedettiin juokseva vesi. Nyt tupaan kuuluu pesukoneen jylläys ja puhelimen pirinä. Keittiö on yhteinen, ja siellä näkyykin moderneja keittiövälineitä kuten leivänpaahdin. Lasse sanoo sopeutumisen olleen välillä kovaa kummallakin osapuolella, mutta hän sanoo oppineensa joustavuutta vuosien kuluessa. (Oinaala 2003.)
Lasse on rakentanut jo vuosia metsän keskelle kotapaikkaa, jonne on nousemassa myös luonnonkivisauna. Suuri kota on rakennettu ilman ainoatakaan naulaa. Lassen unelmana onkin vetäytyä hiljalleen sinnepäin asumaan, mutta hän haluaa säilyttää talossaan jonkinlaisen tukikohdan. Kaikkia työvälineitä, kuten vaikkapa rukkia ei voi ottaa kodan epävakaisiin lämpö- ja kosteusvaihteluihin.
Etäisyydet syrjäkylällä ovat pitkiä, mutta Lasse taittaa alle sadan kilometrin matkat polkupyörällä. Pidemmillä reissuilla hän turvautuu peukalokyytiin. Lassen vuosibudjetti on 35 – 50 euroa, jotka hän on saanut sukulaisilta joulu- ja syntymäpäivälahjojen sijaan. Rahat hän käyttää esimerkiksi polkupyörän renkaisiin, terveyskeskusmaksuihin tai satunnaisiin herkutteluhetkiin lettujen parissa. (Oinaala 2003.)
Lassen elämään kuuluu olennaisesti musiikki. Hän on itse rakentanut erilaisia soittimia, kuten rumpuja ja klarinetin. Musiikkia hän säveltää myös tietokoneella. Tietokoneella, jonka osat hän on saanut ilmaiseksi, hän koodaa myös grafiikkaohjelmia. Alkuvuosien raskaan puurtamisen jälkeen Lassen työtavat ovat hioutuneet siten että ”pakolliset työt” koko vuodelle tasaisesti jaettuna vievät hänen aikaansa vain neljä tuntia päivässä. Hänellä on aikaa runsaasti kulttuurin, luonnontieteen ja taiteen harjoittamiselle (Meriläinen 2003).
Entisajan maaseutukulttuurin piirissä ei tunnettu erillistä vapaa-aikaa. Työ, lepohetket, arjet ja pyhät sijoittuivat toistensa lomaan vuorokauden ja vuoden kierrossa ilman, että kukaan olisi laskenut työnteon ja lepohetkien osuutta ajankäytöstä. Luontaistaloudessa elävä ihminen oli suoraan riippuvainen luonnosta ja sen tarjoamasta toimeentulosta ja raaka-aineista. Tuotanto oli sidoksissa vuorokauden ja vuodenaikojen vaihteluun, jossa vuorottelivat pimeä ja valoisa, lämmin ja kylmä. Talven aikana miehet valmistivat ja korjasivat tulevan viljelykauden aikana tarvittavia työkaluja ja keväällä ja kesällä tehtiin ulkotöitä. Kylvökausi ja sadonkorjuu olivat vuoden kiireisintä aikaa. Syksyllä elämän painopiste siirtyi vainioilta takaisin asuinpihaan ja tupaan ja toisaalta myös ulommas pelloilta kauas riistamaille ja metsille. (Heinänen ym. 1990b, 16.)
Omavaraistaloudessa elävää maatalon päivää noin sata vuotta sitten määräsi moni tekijä. Suurin vaikutus päivän kulkuun oli kuitenkin valolla ja työtä tehtiin auringon mukaan kesällä jopa 16 tuntia vuorokaudessa. Kotona tuotettiin lähes kaikki itse, sillä kaupasta ei öljyn lisäksi ostettu juuri muuta kuin suolaa ja joskus kahvia ja sokeria (Muurinen 2000, 22, 25.)
Käsityö on perinteisesti tehty tarpeeseen ja kestämään. Materiaalit on saatu läheltä ja mallit ovat hioutuneet vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen kuluessa tarkoituksenmukaisiksi. Tuotteet ovat siirtyneet perheenjäseneltä ja sukupolvelta toiselle, ja usein ne ovat olleet monikäyttöisiä, niitä on uudistettu ja kierrätetty. Käsityövaltainen valmistus on säästänyt energiaa. Materiaalien lisäksi myös valmistuksessa ja viimeistyksessä käytetyt aineet on saatu luonnosta. (Kesälä-Lundahl 1996, 10.)
Perheiden piti sekä maaseudulla että kaupungissa tehdä kotona suurin osa tarvittavasta esineistöstä, kuten työkalut, vaatteet, astiat, kudonta- ja maatalousvälineet, huonekalut, tekstiilit sekä kalan- ja riistanpyydykset. Työtavat ja ammattitaito siirtyivät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Erilaisiin käsityötarpeisiin pellavaa viljeltiin erityisesti 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa ja sitä viljeltiin pääasiassa omaan käyttöön. (Heinänen ym.1990a, 18.)
Omavaraistalouden aikaan tuohi oli hyvin hyödyllinen materiaali. Tuohi korvasi monia nykyajan jokapäiväisiä materiaaleja työkaluissa sekä säilytys- ja tarveastioissa, ja sitä käytettiin myös rakennusaineena.(Pulsa 2000, 271.)
Koskimiehen (2000b) mukaan monia hyviä syitä löytyy ”vanhassa vara parempi”
–elämäntyyliin. Suomalaisen kulttuurin ja kansanperinteen säilyttäminen ja siirtäminen seuraaville sukupolville on erittäin tärkeää ulkomailta leviävän yhdenmukaistavan ja henkisesti köyhdyttävän elämäntyylin puristuksissa. ”Kunnioittamalla vanhaa tiedämme ja tunnemme sydämessämme mistä olemme kotoisin.” (Koskimies 2000b, 14.)
4.2 Omavaraisuuteen lähteminen
20-vuotiaana Saksassa asuessaan Lassessa versoi ajatus omavaraisuudesta ja riippumattomuudesta. Lasse peruskorjasi ja kunnosti 1600-luvulta peräisin olevaan vanhaa maalaistaloa ystävänsä kanssa. ”Se oli oikeastaan tavallaan se miestenkoulu meille, koska me oltiin molemmat kohtalaisen kokemattomia.” Siellä Lasse perusti ensimmäisen puutarhansa ja teki lukuisia kokeiluja omavaraistalouden kehittämiseksi. Lasse sanoo olleensa ”hyvin urbaani” ja ”ummikko” ja lähteneensä täysin alkeista kokeilemaan uusia asioita. ”Siellä rupesi ne palaset tulla niinku yhteen, että tavallaan niinku se kokonaisuus rupesi hahmottumaan: ei pelkästään vain viljele tai vaan ompele, vaan siis se että siellä on puuta, siellä on säilöntää ja sitten tulee sellainen rytmi ja tasapaino elämään.” Omavaraisuuden muututtua päämääräksi Lasse alkoi hankkia tietoa hyvin järjestelmällisesti kirjallisuudesta sekä vanhoilta tekijöiltä kyselemällä. Hän lähti myös hyvin suoraan kokeilemaan uusia asioita ilman mitään pohjatietojakaan.
Tuohi on materiaali, jolla Lasse on korvannut muovin ja metallia. Tuohesta hän on valmistanut mm. vedenpitäviä ”ämpäreitä” sekä marjapoimureita. Metalliset naulat hän korvaa rakentaessaan puutapeilla. Saviastiat hän polttaa tervanpolton yhteydessä samassa tynnyrissä. Lasse on luovasti kehitellyt erilaisia ratkaisuja luonnonmateriaalien käytössä.
Omavaraisuuden ei tarvitse merkitä epäsosiaalista eristäytymistä. Omalta osaltaan Lasse kokee saavuttaneensa taloudellisen riippumattomuuden ja osallistuvansa yhteiskunnan toimintaan vapaana toimijana. Yksi hänen perustavia ajatuksiaan on se, että ihminen lähtee muuttamaan omaa elämäänsä sen sijaan että vaatisi valtiota tai muita ihmisiä muuttamaan maailmaa. (Meriläinen 2003).
Lasse on viljellyt, kasvattanut tai kerännyt metsästä kaiken tarvitsemansa ruoan jo 11 vuoden ajan. Pääasiallisesti hän viljelee lanttua, jota hän korjaa noin 300 kiloa vuodessa. Metsästä hän kerää sieniä useita satoja kiloja syksyisin sekä kaikki tarvitsemansa marjat. Puutarhassaan hän viljelee lanttujen lisäksi mm. herneitä, perunoita, sokerijuurikkaita sekä hieman viljaa. Suolaa tai sokeria hän ei käytä. Lasse on pysynyt terveenä ruokavaliollaan ja sanoo häntä vaivanneiden sairauksien parantuneen tai pysyneen aisoissa ilman mitään lääkkeitä. Pääasiallisesti Lasse valmistaa kahta eri ruokalajia; eräänlaista aamukeittoa, jossa on lanttua, palsternakkaa, sokerijuurikasta sekä marjoja. Toinen ruoka sisältää mm. lanttua, perunaa, herneitä ja sieniä. Ruoat maistuvat voimakkailta, eikä suolan puuttumista edes huomaa. Marjojen säilöntään Lasse on kehittänyt menetelmän, jossa marjat säilyvät omassa liemessään pelkästään purkkeja silloin tällöin kääntelemällä.
Lasse valmistaa vaatteensa lähinnä villasta ja nahasta. Villan hän on kerinnyt ja kehrännyt langaksi, jonka on sitten kutonut kankaaksi. Villakankaasta hän on ommellut itselleen villapaitoja ja takkeja, alusvaatteita ja erilaisia huppuja ja päähineitä. Huovuttamalla hän on valmistanut jalkineita, päähineitä, lapasia ja erilaisia suojia. Nahasta hän valmistaa housuja, mokkasiineja ja kengänpohjia. Hänellä on myös jäljellä teollisesti valmistettuja vaatteita, kuten talvitakki, sekä kenkiä, joita hän on paikannut ja korjannut vuosien kuluessa. Hän on valmistanut itselleen myös sadeviitan kyllästämällä puuvillakangasta pellavaöljyllä. Pellavalangasta valmistuvat myös köydet ja narut sekä kalastusvälineet.
Eläinkuituiset kankaat, kuten villa ja silkki eivät siedä vahvaa lipeää, vaan kuidut liukenevat ja murtuvat sen vaikutuksesta. Villa ei myöskään siedä kovaa kuumuutta, eli keittämistä tai suuria lämmönvaihteluita. Puuvilla sen sijaan kestää keittämistä, sekä vahvaa lipeää vahingoittumatta. Pellava ei siedä keittämistä, mutta siitä lika irtoaa helpommin kuin puuvillasta. Pellava- ja puuvillavaatteet on siis pestävä erikseen siten, että ennen kiehumista pellavat nostetaan keitinvedestä pois. (Teerisuo 1952.)
Pesuaineena käytettävä parhain lipeä valmistetaan koivuntuhkasta, joka seulotaan puhtaaksi. Miedonnettua lipeää käytetään vaatteiden liottamiseen ja keittämiseen. Ammoniakki on sopivaa veden pehmentämiseen ja hauduttamiseen. Se on halpa ja helposti käytettävä pesuaine, mutta liian voimakkaana se kellastuttaa vaatteen. Käyttämällä mahdollisimman paljon liotuspesua säästetään vaatetta ja vaivaa. (Teerisuo 1952.)
Tekstiilejä Lasse huoltaa pesemällä niitä välttäen saippuan käyttöä. Hän pyrkii myös välttämään pyykin syntymistä käyttämällä likaisia vaatteita silloin kun hän tekee sotkuista työtä. Pesuaineena Lasse on käyttänyt myös virtsaa villapyykin pesussa ja lipeää kasvikuitujen pesussa. Pellava- ja puuvillakankaita hän toisinaan myös kiehauttaa. Liottamisella hän edesauttaa lian irtoamista, varsinkin ilman saippuaa pestessään. Saippuaakin hän on valmistanut, mutta sanoo sen raaka-aineen olevan liian arvokasta siihen tarkoitukseen. Käsivoimia hän sen sijaan käyttää runsaasti, ja on huomannut pyykin jäätymisen pesukertojen välillä edesauttavan lian irtoamista.
Kuluttamalla ja ostamalla ei voi suojella luontoa. Kaikki tuotteet ovat välillisesti tai välittömästi kuormittaneet luontoa, toiset enemmän tai vähemmän. Tuotteiden koko elinkaari raaka-aineesta jätteeseen muodostaa ympäristölle aiheutuvan kuorman. (Huttunen 1991, 7-8.)
Kierrättäminen ja uudelleenkäyttö ovat Lasselle itsestäänselvyyksiä. Hän ei heitä mitään pois, vaan käyttää kaiken materiaalin hyvin tarkkaan. Itse valmistetut kankaat, nahat ja muut materiaalit ovat hänelle hyvin arvokkaita niihin käytetyn ajan ja työn takia. Lasse sanoo olevansa taipuvainen jopa liialliseen vaatteiden korjaamiseen ommellessaan tilkkua tilkun päälle, vaikka olisi jo järkevämpää valmistaa kokonaan uusi vaate. Ainoa jäte jota hänellä syntyy ovat polkupyörän renkaat, mutta niitäkin hän kierrättää. Ulkorenkaita hän korjaa ompelemalla tai laittamalla niitä useamman päällekkäin. Jo aivan riekaleinen rengas menee leikeltäväksi, sillä aina löytyy jokin kohta, mihin voi tarvita kuminpalasta.
Lähtiessään kehittämään omavaraistaloutta Lasse piti itsestäänselvyytenä, että hänellä olisi eläimiä. Lasse piti neljän vuoden ajan lampaita ja vuohia, mutta luopui eläintenpidosta monista syistä. Teurastaminen kävi hänelle hyvin vaikeaksi ja vastenmieliseksi. ”Mulle teurastaminen siis ja oikeastaan tämän kalman keskellä, se on mulle siis, siis se tuli yhä vaikeammaksi.” Eläimet kärsivät myös puutosoireista, sillä Lasse hoiti niitä luonnonmukaisesti ilman ostorehua tai lisäravinteita. Lasse oli valinnut suomenlampaan sen kestävyyden ja jalostamattomuuden takia, mutta sanoo rodun olevan vaateliaamman kuin kaksisataa vuotta sitten. Nykyään Lasse käy hakemassa tarvitsemansa villat naapurien tilalta, jossa villoilla ei ole käyttöä. Lasse hyödyntää myös nahan parkituksessa irtoavan villan, jota hän itse nimittää humoristisesti ”kusivillaksi”. Hän sanoo sillä olevan hyviä ominaisuuksia sen lisäksi, että se on täyspitkää.
Värttinän painona käytettiin kiveä, sittemmin myös savesta, puusta tai luusta muotoiltua kiekkoa eli kehrää. Kehrä lisää vauhtia ja pitää värttinän kauemmin pyörimässä. Suomessa on kehrätty värttinällä 1980-luvulle saakka ortodoksisella alueella Karjalassa ja kolttasaamelaisten parissa. Itse kehruutaito on tuhansia vuosia vanha, ja meidän tuntemamme rukki on kehitetty vasta 1500-luvulla. Ennen polkurukkia oli käytössä värttinärukki, jota myös pitkärukiksi kutsutaan. Siinä on vaakatasossa pyörivä värttinä, jota pyöritetään kammella. Sekin kulkeutui Eurooppaan vasta 1300-luvulla. (Varilo 1984.)
Lasse kehrää pieniä eriä lankaa värttinällä, mutta hän sanoo kehräävänsä kudontaan tarvitsemansa langat rukilla. Lankaa kehrätessään Lasse ei karstaa villaa, vaan kehrää sen suoraan tapulikuiduista. Lasse käyttää pelkästään luonnonvärisiä villoja, eikä hän ole kiinnostunut kasvivärjäämisestä. Hän kertoo kylläkin naisystävänsä värjänneen lankoja kasvien avulla. Lasse on itse rakentanut rukin, jossa ei ole yhtäkään rautaosaa. Puun työstämiseen ei myöskään ole käytetty sähkötyökaluja. Rukin tekemiseen hän käytti 400 työtuntia ”mutta siinä oli vähän sellaista yltiöpäistä niinku design- designia mukana”. Lankaa hän on kehrännyt vuosien kuluessa satoja kilometrejä.
Rukkiin tutustuminen Saksassa oli hänelle erittäin merkityksellinen kokemus. ”Mä kävelin siellä maaseudulla ja siellä oli piikkilankaa johon oli tarttunut villaa, lampaan villaa. Mä ajattelin, tai kun se oli jo siis se ajatus siitä omavaraisuudesta, se oli vielä ihan alkutekijöissä, mä ajattelin, mä keräsin sen talteen. Vähän niinkun rukkiin jota me kyllä lapsena aina pyöritettiin, mutta sit mä ajattelin että nyt mä kokeilen. Ja sit mä istuuduin sen eteen ja yritin keksiä miten se toimii. Kun mä en ollut koskaan nähnyt miten se toimii – – siitä tuli ensimmäinen lanka, ja se oli ihan uskomaton tunne. Siitä kaikki alkoi.”
Lasse rakensi Saksassa itse kangaspuut, mutta jätti ne sinne kuljetusvaikeuksien vuoksi. Helsingissä hän löysi roskalaatikosta pienet pöytäkangaspuut, jotka hänellä on edelleen käytössä. Puolen metrin levyistä kangasta saa tehtyä kerrallaan viitisen metriä. Lasse kutoo aina koko pituuden kerralla, sillä työtaloudellisesti se on kannattavinta niisimisen ja muiden kankaan rakentamisen työvaiheiden takia.
Villakangasta kutoessaan Lasse käyttää kertaamatonta lankaa sekä loimi- että kudelankana. Syy, miksi hän käyttää kertaamatonta lankaa on työtaloudellinen: ”koska kertaaminen kuitenkin, sehän on niinku yks loimitus, siihen mahtuu toista kilometriä lankaa.” Puolen metrin leveys kankaassa on Lassen mielestä hyvin edullinen. Siitä hän sanoo saavansa paidan etuosan ja takaosan, ja kertoo yhden leveyden olevan hieman enemmän kuin yksi lahkeenympärys. Lasse mainitsee villalangan katkeilevan silloin tällöin ja kapean loimen etu on se, että ei tarvitse olla koko ajan sitomassa katkenneita loimilankoja.
Kaavat villavaatteisiin ovat hyvin yksinkertaiset. Lasse pyrkii siihen, että kankaasta jäisi mahdollisimman vähän hukkapaloja, joten kankaan leveys ratkaisee paljon. Villapusero rakentuu täysleveästä etukappaleesta sekä takakappaleesta ja kainaloiden alla olevista kapeammista sivukappaleista sekä hihoista. Edestä aukeavan villatakin mallissa kiinnitys on keskikohdan sijaan toisella olalla itämaiseen tyyliin. Nappien virkaa toimittavat soljet, jotka hän on itse veistänyt puusta.
Villavaatteita tai muitakaan käsitöitä Lasse ei koristele mitenkään sillä ”ne ovat jo sinänsä riittävän esteettisiä.” Lassen tekemä villapaita onkin hyvin esteettinen omalla kotikutoisella tavallaan. Hän on kauniisti yhdistellyt valkean, ruskean ja mustansävyisiä luonnonvärisiä villoja ruutukuvioiseksi kokonaisuudeksi. Villavaatteet ovat hyvin istuvia ja persoonallisen näköisiä. Kankaan pinta on elävää, sillä lanka on kehrätty suoraan karstaamattomasta villasta, jolloin lanka luonnollisestikin on hieman epätasaista. Lanka on kuitenkin tasaisen paksua ja tasakierteistä.
Ompelemisen Lasse aloitti aivan alkeista Saksassa taloa kunnostaessaan. ”Ja siellä syntyi myöskin mun ensimmäinen luuneula” Luuneula soveltuu hyvin harvahkon villakankaan ompeluun, ja vuosien mittaan neuloja on syntynyt useampiakin. Ommellessaan ensimmäisiä kertoja kutomastaan karkeakutoisesta villakankaasta Lasse sanoi tehneensä virheen leikatessaan kaavan osat ennen reunojen päättelyä. Langat lähtivät ommellessa purkautumaan, ja siksi villapuseron saumassa on ”kyhmyjä”, sauman liestyttyä voimakkaasti. Nykyään hän ensin huolittelee kaavan rajat ja sitten vasta leikkaa. Saumat hän on ommellut villapuseroonsa kankaan reunat vastakkain, ja ompelujälki on hyvin huolellista.
Lasse huomasi käytännön kokemuksen kautta itse kutomansa kankaan huopuvan hyvin helposti. Hien ja lämmön vaikutuksesta kangas kutistui voimakkaasti. Ratkaisun hän löysi tuttavansa avulla, joka tekstiilialan yrittäjänä kertoi villakankaiden lämpökäsittelyn lopettavan huopumisen. Lämpökäsittelyssä villavaate tai kangas kuumennetaan 90-asteiseksi ja pidetään siellä tunnin ajan, jonka jälkeen se hitaasti jäähdytetään. Käsittely toistetaan jopa parikymmentä kertaa. Lasse kertoo käsittelevänsä villavaatteet valmiina puuhellan lämmössä, ja kertoo menetelmän olevan hyvin pätevä. Tosin hän ei pidä huopumistakaan aina huonona, sillä huopunut pinta vaatteessa suojaa paremmin tuulelta eikä lähde purkautumaan niin herkästi.
Pohjoismaissa kannattaisi ruveta nykyistä tehokkaammin elvyttämään villan, pellavan ja hampun tuotantoa pienellä mittakaavalla (Suojanen 1995). Markulan (1999) mukaan pellavan osuus koko maailman kuitutuotannosta on erittäin pieni. Suomessa pellavan viljelyllä on kuitenkin perinteitä ja lisäksi se on yksi niistä harvoista kuiduista, joita täällä voidaan viljellä. Hyvin kasvaneen pellavan korkeus on yli 1 m. Pellava nyhdetään maasta juurineen silloin, kun lehdet ovat alkaneet kellastua, mutta siemenet eivät ole ehtineet kypsyä. Seuraavat työvaiheet ovat rohkiminen, liottaminen, kuivattaminen, loukutus, lihtaaminen ja häkilöinti. (Markula 1999.)
Lasse kasvattaa pellavaa joka vuosi kolmen tai neljän neliömetrin alalla. Syksyllä hän korjaa pellavan, kun siemenet ovat kypsiä ja käyttää siemenet seuraavan vuoden kylvösiemeniksi. Hän kuivattaa pellavan ja murskaa kodat pois. Keväällä hän vie sen pellolle sään armoille muutamaksi viikoksi. Hän rullaa ja kääntelee pellavia maassa ja korjaa ne sitten talteen talvea odottamaan, jolloin hän loukuttaa ja kehrää pellavan langaksi.
Lasse ei käytä telinettä kehrätessään pellavia. Hän loukuttaa, häkilöi ja kehrää pellavan samalla kertaa. Hän jakaa pellavat loukuttaessaan hyvin pieniin nippuihin, jotka hän sitten kampaa sileiksi. Lassen mielestä pellavan kehräämistä vaikeuttaa kuidun pituus. Käsillä on hallittava laajempaa alaa kuin villaa kehrättäessä, ja pitkät kuidut pyrkivät menemään paakkuun. Kierrettä pyrkii välittymään kuitukimppuun, vaikka sen salpaisikin toisella kädellä. Lassea häiritsee pellavan kehruussa erityisesti pöly, joka syntyy loukutettaessa.
Lasse arvostaa suuresti pellaviaan. Hän on tehnyt paljon työtä saadakseen ne lankojen muotoon sukkuloille kutomista odottamaan. Pellavasäilöään, jossa on seitsemän vuoden pellavat, hän nimittää ”arvolaatikoksi”. Niissä hän sanoo olevan tarpeeksi pellavia kankaan kutomista varten, vaikkakaan tänä vuonna hän ei aio pellavakangasta kutoa.
5.3.1 Nahka entisaikojen käsityömateriaalina
Omavaraistalouden aikaan nahka kuului tärkeimpiin materiaaleihin vaatetuksessa ja asumuksissa puun, luun, kiven ja raudan ohella. Nahan käsittely aloitettiin kuivattamalla. Kaapimisen jälkeen nahkaa pehmitettiin hieromalla käsin, tallomalla avojaloin tai paittoamalla jauho-suolaseoksella. Liottamisen jälkeen nahkoja pidettiin koivun- tai haavantuhkalipeässä, kunnes karva alkoi irrota, ja sitä joudutettiin puulla hankaamalla. Pajun- ja kuusenparkkiliuosta käytettiin vuodan mätänemisen estämiseksi. Nahkaa hakattiin räkkiraudalla, levitettiin orsille kuivumaan, nuijittiin vielä puunuijalla ja siveltiin tervalla ja rasvalla. (Koskimies 2000a, 29.)
Saksassa taloa kunnostaessaan Lasse teki ensimmäiset parkituskokeilut tammen ja pajun kuorella naapurilta saamiinsa kaninnahkoihin. Hän sanoo siitä lähtien tehneensä kymmeniä kokeiluja eikä vieläkään tiedä kaikkea nahan parkituksesta. Eläinten pidosta luovuttuaan Lasse saa naapureilta tarvitsemansa nahat, joita on tarjolla ilmaiseksi yli tarpeen. Lasse on siirtynyt kuoriparkituksesta kokonaan virtsaparkitukseen, koska se on työtaloudellisesti kannattavinta. Lisäksi kuoriparkitus värjää nahan tummaksi, ja Lasse kertoo ”kun mulla on aika monet asiat tummia siis, ne värit, niinku kankaidenkin ja kaikki on vähän niinku tummaa. Mä tykkään siitä että sit se on niinku vaalea nahka.” Virtsaparkituksella lampaannahka jää luonnonvalkoiseksi.
Lasse jättää nahat kaapimattomina virtsaan noin kuukaudeksi ja pitää nahkoja kylmässä. Lasse antaa parkituksen mennä ”yli” eli hieman pilaantua, mikäli hän haluaa että karvat lähtevät nahasta. Useimmiten Lasse nahkoja käsitellessään poistaa karvat. Karvanpoiston yhteydessä hän kaapii nahat myös lihapuolelta. Useimmiten puhdistus tehdään ennen liotusta, mutta Lasse alkoi tehdä näin käytännön työn kannalta. Silloin kun hän piti vielä omia eläimiä, hän teurasti eläimet talvisin. Ulkona nahka olisi jäätynyt kaavittaessa eikä hän halunnut tehdä sitä sisällä, joten hän antoi niiden kuivua talven yli. Keväällä hän laittaa nahat parkitukseen ilman puhdistusta. Parkituksen loppuvaiheessa Lasse nostaa nahat lämpimään, jotta hän voi paremmin tarkkailla karvojen lähtemistä ja estää liiallisen pilaantumisen ajoissa, sillä ”ylimeno” rasittaa nahan laatua. Vasta sitten hän kaapii nahat lihapuolelta puhtaiksi.
Lasse on tutkinut paljon vanhoja nahkurien kirjoja, joissa karvanpoistoa on neuvottu eri menetelmillä, kuten lämmön tai tuhkan avulla. Teollisuudessa käytetään erityisiä hiostussaunoja karvojen poistoon. Lämpö on hellävaraisempi menetelmä kuin kalkin tai tuhkan käyttö. Lasse on kokeillut tuhkaa, mutta on havainnut sen muuttavan nahkaa liikaa: se kutistuu ja muuttuu paksummaksi ja jäykemmäksi. Lisäksi ommellessa hän on huomannut eräänlaista säikeentymistä, eli reiät saattavat venyä säikeen mukaisesti. Kengänpohjiksi Lasse kelpuuttaisi tuhkalla käsitellyn nahan, mutta vaatteeksi ei. Tänä vuonna Lasse ei aio parkita nahkaa, sillä hänellä on riittävästi parkittuja nahkoja varastossa.
Ennen Lasse jatkoi parkituksen jälkeen välittömästi muokkausvaiheeseen. Siinä nahkaa venytetään koko päivän kolmen päivän ajan 10-15 minuutin välein. Työ on hyvin sitovaa, joten hän on muokannut yleensä kaksi nahkaa kerralla. Enempää ei kuitenkaan ole mahdollista ottaa, sillä venytys on hyvin raskasta työtä. Haastavuutta lisää nahan epätasaisuus, sillä ohuet kohdat kuivuvat nopeammin kuin paksut. Nahka ei saisi kuivua koppuraksi, sillä tunnun kärsimisen lisäksi siihen tulee ajan myötä rasitusmurtumia. Nykyään Lasse kiinnittää paljon huomiota nahan laatuun: hän haluaa hyvää ja pehmeää nahkaa. Ennen hän käytti intiaanimenetelmää nahan muokkaamiseen, eli kehikkoa, johon nahka pingotettiin ja jota kaavittiin lastalla. Etuna oli se, että nahasta tuli tasainen levy, jota oli helppo leikata. Nahka ei kuitenkaan ollut kovin pehmeää. Nykyään Lasse muokkaa nahkaa pelkästään venyttämällä, ja käyttää siihen paljon käsivoimia. Hän pyrkii venyttämään sitä tasaisesti joka suunnasta sekä rullaa nahkaa voimakkaasti. Muokkauksen seurauksena nahkaan jää sen luonnollinen muoto, eli se on hieman kuopalla keskeltä. Se lisää kappaleiden leikkaamiseen haasteellisuutta, mutta nahan laatu on hyvä. Lasse on oppinut myös vähentämään kuopalle menemistä venyttämällä nahkaa tietyillä tavoilla.
Nykyään Lasse käyttää kuivattamista parkitsemisen jälkeen koko prosessin vakauttajana. Lasse löysi tämän työtavan kokeilemalla, vaikka kuivatus kirjallisuuden mukaan pilaakin nahan siten, etteivät säikeet enää aukea. Kuivattamalla hän voi keskeyttää parkituksen ja karvanpoiston yhteydessä muodostuneen bakteeritoiminnan varmistua siitä, ettei nahka mene ”yli”. Toinen hyöty on työtaloudellinen, sillä nahan ollessa kuiva hänen ei tarvitse tiettynä aikana muokata sitä, vaan hän voi ajoittaa sen itselleen parhaiten sopivaan ajankohtaan.
Kaavoittamisen apuna Lasse käyttää erityisen hyvin istuvia housuja. Hän on tehnyt myös yritys- ja erehdys-periaatteella vaatteita. ”Mun ensimmäiset housut olivat sellaiset jotka istuivat ihan hyvin mutta niiden kanssa ei voinut mennä kyykkyyn. (naurua) ---se mun lähtökohta aina, että en minä tarvii tietoja, tai niinku kyllä mä keksin sen itte”
Hänen vanhoissa, nyt jo käytöstä poistetuissa nahkahousuissaan, on palanen hänen ensimmäisestä parkitsemastaan kaninnahasta Saksan ajoilta. Nahkahousut ovat vaikuttavan näköiset omalla persoonallisella tavallaan: ne olivat elämää nähneet, moneen kertaan paikatut ja sääolosuhteissa haurastuneet ja murtuneet. Lassella oli nahkahousut käytössä lähes kymmenen vuotta, kuluttavaakin työtä, kuten metsätöitä tehdessään. Nyt hänellä on tekeillä uudet nahkahousut, sillä hän ei katsonut enää järkeväksi paikata niin loppuunkuluneita housuja. Lasse tekee nahkatöitä hyvin huolellisesti ja hitaasti, sillä hän sanoo nahan parkituksen ja käsittelyn olevan niin kova työ, että hän ei varomattomalla leikkaamisella halua pilata nahkoja. Hän sanoo suunnittelevansa housut tarkkaan ja käyttävänsä siihen runsaasti aikaa. Ompelulankana hän käyttää nahanmuokkauksessa kovaksi jäänyttä reunanahkaa, josta hän leikkaa rihmoja. Nahan etu on se, että se ei sahaa ommelreikiä ja katketessaan sauma ei purkaudu.
Lasse valmistaa nahasta myös mokkasiineja, joita hän käyttää kesäisin metsässä liikkuessaan. Mokkasiini on hyvin yksinkertainen, piirakanmuotoinen nahanpala, jonka reunat kurotaan jalan päälle nyörin avulla. Lasse olisi mieluusti ulkona paljain jaloin, mutta hän kertoo valitettavan usein törmänneensä metsissä sammalten alla oleviin piikkilankoihin. Mokkasiinit suojaavat jalkoja, mutta kosketus maahan kuitenkin säilyy.
Lassella on hyvin harvoin valmis suunnitelma tai piirustukset lähtiessään tekemään jotain. ”Koska mä yritän aina edellisestä asiasta keksiä sen välttämättömän seuraavan”. Hän jättää asiat avoimeksi ja sallii suunnitelmien muuttumisen eikä esimerkiksi etukäteen sahaa puusta kaikkia osia, vaan työskentelee vaihe kerrallaan. Näin hän välttää myös hukkatyön ja hukkamateriaalin, mikäli hän päätyykin toisiin ratkaisuihin. Lopputulokset ovat Lassen mukaan usein onnistuneita. ”Mutta se kyllä näyttää siltä että se on loppuun saakka suunniteltu – – se mikä välittyy niistä, siis esteettisesti on se, että ne ovat itseensäsulkeutuvia, esteettisesti. Ja siinä on punainen lanka, joka alusta lähtien kulkee.”
Kekseliäisyys ei liity pelkästään esineiden tekemiseen vaan myös työvälineisiin ja -menetelmiin. Lasse on kehitellyt monia työtä helpottavia laitteita ja sanookin leikillisesti olevansa ”sellainen ihmeen insinööri”. Hän on kehittänyt apuvälineitä esimerkiksi köydentekoon, jossa hän on hyödyntänyt vanhoja polkupyörän runkoja. Epäonnistumisiinkin pitkällisen kehittelyn tuloksena hän jaksaa suhtautua huumorilla ”se oli susi, mutta kuitenkin ihan mukava”.
Vaikka Lasse väittääkin, että pyrkii käsitöissään mahdollisimman suureen työtaloudelliseen hyötyyn designin kustannuksella, sitä on vaikea uskoa hänen tekemiään päähineitä tarkastellessa. Ne ovat hyvin persoonallisen näköisiä, jopa rooliasumaisia. Huovutettu, huppumainen päähine on ”naakkamainen” olemukseltaan. Se on kauttaaltaan musta ja ”nokka” kaareutuu otsalta pitkälle eteenpäin. Lasse sanoi sen syntyneen vahingossa, kun huovutettaessa lippa oli jäänyt liian pitkäksi. Muutkin suojapäähineiksi tarkoitetut huput ovat hyvin erikoisen näköisiä leikattuine silmä- ja suuaukkoineen. ”Että se on vähän sellainen Robin Hood- kaltainen. Ne ovat vähän niinkun hauskoja, sellasia kokeiluja…” Huput ovat muiden tekstiilien lailla huolellisesti tehtyjä ja aukkojen reunat on huoliteltu hyvin tarkasti.
Lasse on hyvin tietoinen omasta tyylistään ja vaatimattomalla tavallaan ylpeä siitä. Hän usein puhuessaan korostaa ”Mulla oli ne mun vaatteet…”, joilla hän tarkoittaa nahkapaloista tehtyjä nahkahousujaan ja itsetehtyjä villapuseroitaan. Hän löytää myös huumoria omaa tyyliään kohtaan, ja esimerkiksi itsekudotusta kankaasta tehtyä kommandopipoa päähän vetäessään hän sanoo ”Mutta mä luulen että ihmiset tunnistais aika hyvin kuka on ryöstänyt pankin, paikallisen osuuspankin.” Hän sanoo välillä pukeutuvansa farkkuihin ”järkyttääkseen” jo vakiintunutta kuvaa paikattuja nahkahousuja käyttävästä Lassesta.
Lassen mielestä monet käsityöläisten ammattikunnat haluavat tieten tahtoen pönkittää omaa osamisaluettaan esittämällä asiat tarpeettoman monimutkaisina tai korostettuina. ”Eli se semmosena ajatuksena, no se on vähän niinku semmonen ylikunniotus kädentaitoja kohtaan. " Oman kokemuksensa mukaan hän on päässyt hyvin pitkälle pelkällä maalaisjärjellä. Rukki oli hänen ensimmäinen varsinainen puusepäntyönsä, jota tehdessään hän harjoitteli samalla taltan käyttöä ja vinoja porauksia. ”Kävi ystävä joka oli kouluttautunut puusepäksi, ja sano et ei hän olis saanut tuota tehtyä, siis jonkin jakkaran kyllä, mut tuo.”
Lassen mielestä ylikunnioitus pitää ihmiset erossa kädentaidoista. Ihmiset eivät uskalla lähteä kokeilemaan ajatellessaan, ettei heistä ole siihen. ”Se on vaan se että, että jotenkin minä pääsin eroon ylikunnioituksesta.” Lasse ei pidä itseään minään taikurina, vaan korostaa avointa asennoitumista omassa onnistumisessaan. Hän on oppinut pikkuhiljaa luottamaan osaamiseensa, ja jälkeenpäin joskus ihmetellyt, miksi hän ei ollut jo aiemmin tarttunut uusiin asioihin. Vaikeuksien kohtaamisessa Lasse korostaa ylimitoitetun kunnianhimon puuttumista, kykyä sietää epäonnistumisia, jotka loppujen lopuksi ovat parhaita opettajia.
”Tiedon monopolisointi on minusta yksi tämän ajan syöpä.” Lassella on ollut kokemusta vanhoista käsityötaitojen osaajista, jotka eivät ole suostuneet paljastamaan käyttämiään menetelmiä. He ovat pitäneet tiedon itsellään siinä pelossa, että joku toinen pääsisi taloudellisesti hyötymään heidän kustannuksellaan. Lassen mielestä kirjallisuuskin, sen lisäksi että se vaikenee, antaa harhauttavia tietoja. Asiat on selitetty hyvin monimutkaisina ja teksti on täynnä kaikenlaista lisuketietoa, joka ”sumuttaa sen mielen joka haluaa niinku kokeilla”. Esimerkkinä hän mainitsee nahan parkituksessa annetun kiellon kuivattaa nahka ennen muokkausta.
Harhaanjohtava tieto ei säily silloin, kun ihminen tekee omia kokeiluja. Liian tarkka perinteen vaaliminen on Lassen mielestään kehitykselle haitallista. Lasse ei kaihda nykyajan ja perinteen yhdistämistä, sillä tieto on kehittyvä laji: ”koska ei se mitä ennen oli oo välttämättä niin viisasta”. Lasse sanookin olevansa täysin pragmaattinen. Mikäli hän löytää entistä paremman keinon, hän ottaa sen heti käyttöön. Lasse korostaa omaa ajattelua ja kokeilua luovien ratkaisujen synnyssä. ”Jos sä alustavasti joudut ajattelemaan sitä itse, ja sitten sä saatat löytää oman tien, mutta jos siinä heti omaksut sen miten niin kuin oikeat mestarit tekee, saattaisi jäädä ajattelematta sitä.”
6.4 Virhekokemukset opettajana
”Jos sä niinku ajattelet oppimista, sä opit paljon enemmän jos jokin sinun rakentama rakennelma sortuu kun että se pysyy kasassa.”
Lassen mielestä virhekokemukset ovat erittäin hyödyllisiä. Hänen mielestään ei ole hyvä, että nykyinen koulutusjärjestelmä pyrkii mahdollisimman nopeasti johdattamaan ihmisen tietämättömyydestä tietoon omalla kapealla alallaan. Virhekokemukset ja niiden aiheuttamat prosessit, jotka voisivat auttaa ratkaisemaan monia eteen tulevia ongelmia, jäävät läpikäymättä. Monialainen elämä on Lassen mukaan suuri rikkaus. Yksipuolisuus aiheuttaa hänen mielestään tuottavuuden alentumista ja vireyden laskua. Kapeat osaamisalueet aikaansaavat riippuvuussuhteen, joka tekee ihmiset helpommin hallittaviksi. ”Ennen kun mä voin korjata niinku pistorasiaa tai näin, täytyy hälyttää ambulanssi ja muita teknikoita, vaikka se on vain yksi ruuvi joka on löysä.”
Omavaraisuus on Lasselle pelkkä väline yhteiskunnalliseen riippumattomuuteen. Hän sanoo aiemmin vastustaneensa yhteiskuntaa huomattavasti nykyistä voimakkaammin ja halunneensa olla täysin sen ulkopuolella. Nyt hän kokee itsensä osaksi yhteiskuntaa omalla erilaisella tavallaan. Nykyinen yhteiskunta on Lassen mielestä hyvin salliva, koska se mahdollistaa erilaiset elämäntavat. Lasselle on tärkeää, että kaikki vastuu omasta olemisestaan on hänellä itsellään. ”Tämä on vaikuttanut minuun hyvin paljon, eli mihin mä joudun osallistumaan vastoin tahtoani, toiset päättää, ja siitä, tästä näkökulmasta syntyi se että mä halusin saada takaisin kaikki nämä vastuualueet, jotka me ollaan delegoitu toisille.”
Täydelliseen riippumattomuuteen pyrkimisessä on omat vaikeutensa. Lääkärien apuun turvautumisen on Lasselle epämieluisaa, joten hänen on vaikea mennä paikalliseen terveyskeskukseen vaikeaakin vammaa hoidattamaan. Nykyään hän kertoo vapautuneensa huomattavasti ulkomaailman suhteen. Ennen hän ei halunnut olla tekemisissä lehdistön kanssa, koska painotuotteet kuluttavat ympäristöä. Parin viime vuoden aikana hänestä on tehty muutamia lehtijuttuja ja tv-dokumenttikin. Hänellä on vireillä myös pienimuotoista yhteistyötä Joensuun yliopiston kanssa. Aikaisempina vuosina Lasse luennoi talvisaikaan ympäri Suomea mm. omavaraisuudesta ja energiataloudesta. Nykyään hän käy silloin tällöin lähistöllä sijaitsevissa kunnissa pitämässä luentoja koululaisille ja lukiolaisille.
Lasse on kokeillut myös vaihdantataloutta lähiseudun ihmisten kanssa, mutta sittemmin hän on luopunut siitä. Vaikeutena vaihtamisessa oli työn tuotoksen arvo. Muut tuottajat tekevät nopeasti koneiden avulla sen, minkä Lasse tekee hitaasti pelkkää ihmistyövoimaa käyttäen. Hän sanoo esimerkiksi viljelemiensä lanttujen olevan noin kymmenen kertaa ”kalliimpia” kuin traktorin avulla viljellyt. Hän ei kuitenkaan ota asiaa raskaasti, vaan suhtautuu siihenkin huumorilla: ”Kuka nyt viljelijä antais mulle yhestä lantusta sitten sata litraa maitoa? (naurua) Eli minä luovuin siitä ajatuksesta.”
Lasse nivoo eri työt yhteen ja hänellä on useita eri töitä yhtä aikaa tekeillä. Lassen mukaan yhteen nivominen minimoi työtä, sillä muuten päivä ei kerta kaikkiaan riitä kaiken työn tekemiseen. Hänen mielestään on oltava valmis tinkimään huippulaadusta, jotta aika riittäisi kaiken tarpeellisen tekemiseen. ”voidaan siis pitää se niinku realistiseen tasoon painettuna, ettei tee enempää kun on tarpeen”.
Hän pyrkii käyttämään aina kaikki mahdolliset raaka-aineet ja resurssit tarkkaan, käyttäen töihinsä myös aina sen mahdollisimman ”huonon” materiaalin, joka kuitenkin vielä palvelee tarkoitustaan. ”Eli mä en yhtään ylimitoita.” Lassella on hyvä mielikuva käytettävissään olevista raaka-aineista langoista, kankaista ja nahoista lähtien.
Lasse pyrkii toimissaan siihen, ettei mikään työ ala maistua puulta. Hän tekee hyvin erilaisia töitä, ja pitää elämän rikkautena mahdollisuutta tehdä kaikenlaista työtä raskaasta metsätyöstä villapaidan paikkaamiseen. Ennen hän sanoo joskus piiskanneensa itseään tekemään jotain työtä, mutta siitä ei ole hänen mielestään hyviä seurauksia. ”et se on tehnyt hyvin paljon vahinkoa, jos mun ajatukset ei oo enää mukana. Se on parempaa tehdä jotain muuta…” Monialainen elämä on rikasta, sillä työn kirjo kattaa kaikki elämän osa-alueet.
Lasse hyödyntää varsin systemaattisella tavalla myös oman kehonsa tuotteita. Parhaillaan hän odotteli hiustensa kasvavan tarpeeksi pitkiksi, jotta hän saisi niistä kieliä viuluunsa. Muutoin pitkät hiukset ovat hänestä melko hankalat, ja hän sanoo ajavansa päänsä ”puliksi” kolmen tai neljän vuoden välein, käytännön syistä.
Luonnon Lasse kokee suojaavana ja jollain tapaa varjelevana. Hän ei pelkää seudulla liikkuvia susia tai karhuja. ”Mulla on vähän niinku huonompia kokemuksia autojen kanssa kun petojen kanssa (naurua)” Lasse liikkuu luonnossa paljon: suksilla talvisin ja kesällä jalkaisin. Silloin kun hän aloitti omavaraisen elämäntapansa, hänellä oli hyvin luontoromanttisia odotuksia, mutta todellisuus osoittautui karummaksi. Hän kokee saaneensa hyvän yhteyden luontoon, ja oppineensa hyväksymään luonnon sellaisena kuin se on. ”Mut sit kun vähän niinku nöyrempi, niin sitten se avautuu.”
Luonnon arvoa ei Lassen mielestä voi mitata rahalla. Hänellä on hyvin välitön suhtautuminen luontoon. Luonto tuottaa hänelle mielihyvää vain olemalla olemassa. ”Se on tavallaan niinku väylä.” Luonto antaa Lasselle puitteet, joihin hän on suostunut. Lasse elää luonnon ehdoilla sen sijaan että pyrkisi muuttamaan luontoa omien tarkoitusperiensä mukaiseksi. Luonto ei ole hänelle kuitenkaan mikään museo, vaan metsästä hän saa polttopuut, käsityötarpeet, tuohet ja ruokaa. Lasse ei käytä työskentelyssään koneita, joten työn jälki luonnossa on hyvin hellävarainen. Lasse sanookin pyrkivänsä olemaan luonnolle ”hyvä kaveri”.
Suurimman vaikutuksen Lasseen ovat tehneet ihmiset, jotka hän on tavannut elävässä elämässä. Hänen lapsuudessaan suuren vaikutuksen häneen teki vanha sukulaismies, joka varakkuudestaan huolimatta eli hyvin vaatimattomasti. Aatemaailmaltaan hän oli ollut hyvin erikoinen tuolloin 60-luvulla kasvissyöjänä ja rajatiedosta kiinnostuneena. Einstein ja Gandhi ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen saavutuksillaan ja maailmankatsomuksillaan. Linkolalta Lasse on oppinut miten hän ei halua elämäänsä järjestää, samansuuntaisesta ekologisesta ajattelutavastaan huolimatta.
Alkuvuosina Suomessa renkinä ollessaan hän työskenteli maatilalla, joka oli linkolalaishenkinen. Lassen mielestä ilmapiiri oli synkeä, ja hän tiesi jo silloin, että hänen tiensä on eri kuin linkolalaisten. Hänen mielestään tärkeintä on henkinen hyvinvointi, ja silloin kun sitä on, ihminen voi elää hyvinkin askeettisesti. Renkivuosien jälkeen Lasse alkoi löytää omaa tapaansa omavaraisuustalouteen. Hän kuvailee aikaisemmin tapaamiaan vaikuttajia auktoriteeteiksi, mutta myöhemmin suhteen heihin muuttuneen kollegiaaliseksi vuorovaikutukseksi. Lasse ei koe itseään minkään erityisen uskonnon edustajaksi, vaikka häntä henkiset asiat kiinnostavatkin. Esimerkiksi shamanismin hän kokee itselleen läheiseksi.
Lasse ei näe itseään varsinaisesti kenenkään oppi-isänä. Hän sanoo olevansa ”enemmän niinku katalyytti kuin vaikuttaja” Joitakin vuosia sitten joukko live-roolipelaamisesta kiinnostuneita lukiolaisnuoria kävi Lassen luona useasti. He halusivat oppia vanhoista työtavoista ja –menetelmistä. Lasse ei harjoita käännyttämistä tai saarnaamista omavaraisuuden puolesta. Hän toivoo kuitenkin oman elämäntapansa olevan eräänlainen rohkaiseva vaihtoehto tai malli, jonka hän on osoittanut käytännössä toimivaksi.
8.1 Kestävän kehityksen määritelmiä
”Kestävällä kehityksellä tarkoitetaan sellaista tuotannollista ja teknologista maailmanjärjestelmää, joka suhteessa ekosysteemien kantokykyyn toimii siten, että järjestelmän toimintaa voidaan jatkaa periaatteessa loputtomiin, niin pitkään kuin auringosta virtaa energiaa maapallolle” (Mannermaa 1993). Muinoin ihmisen toiminta perustui tasapainoiluun luonnossa selviämiseksi. Vasta erilaiset valloitustavoitteet laajensivat teknisen ja taloudellisen kehityksen nykyiselle, ympäristöä kuormittavalle linjalle. Kestävän kehityksen ajatussuunta yrittää yhä kokonaisvaltaisemmin edistää uuden tuotannon luonnonläheisyyttä ja pitkällä aikavälillä korjata jatkuvan kasvun aiheuttamia vahinkoja. (Risku 1996, 7.)
Uusi ympäristötietoinen elämänasenne ja toiminta on ainoa tulevaisuuden vaihtoehto. Jokapäiväisessä toiminnassa kestävä kehitys tarkoittaa paikallisen ja mahdollisimman luonnonmukaisen ruuan valmistamista, luonnonkiertoon mukautuvan asumistavan kehittämistä sekä työn sisällön ja tuotoksen uudelleen arvottamista. (Risku 1996, 8.)
Suojasen (2001) mukaan ekologisesti kestävän kehityksen edellytykseksi nähdään kulttuurisen, sosiaalisen, teknologisen ja taloudellisen kehityksen toteutuminen. Ekologinen kestävyys edellyttää, että kehitys on tasapainossa luonnonilmiöiden kanssa, ja ottaa huomioon luonnonvarojen säilymisen ja riittävyyden. Luonto, ihminen ja yhteiskunta ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Luonto on ylinnä ja siksi kaiken perusta onkin ekologinen kestävyys. Ihmisen toiminta on sopeutettava luonnon rajoihin. (Suojanen 1997, 2001.) Mannermaa (1993) pitää muita kuin ekologista kestävyyttä harhaanjohtavana. Ekologisen kestävyyden tulisi olla ainoa kestävän kehityksen kriteeri. Hänen mukaansa muut osa-alueet vievät huomiota pois todellisesta ongelmasta. Ilman luontoa ihmisellä ei ole kulttuuria, taloutta, teknologiaa tai sosiaalista verkostoa.
Kulttuurinen kestävyys perustuu kunkin kansan omalle kulttuuriperinnölle ja arvomaailmalle. Vain tällä tavalla sillä on edellytykset jatkua ja kehittyä. Kulttuuria pidetään yhtenä inhimillisen edistyksen olennaisena tunnusmerkkinä. Suomalaisen, omaleimaisen käsityökulttuurin ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen kuuluu kulttuurisesti kestävään kehitykseen. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva selviytymisen ja osaamisen traditio. Tästä on esimerkkinä hyvin säilynyt käsityöperinne että vahva kotitaloudellinen taito. Näillä taidoilla on selvitty monista vaikeista ajoista ja niillä on merkitystä myös kestävän kehityksen ylläpitämisessä. Hoitamalla, huoltamalla, korjaamalla ja uudistamalla pystytään monien tuotteiden elinikää pidentämään tuntuvasti. (Suojanen 1997, 2001.)
Sosiaalisessa kestävyydessä on kysymys sekä yksilön elämänhallinnan parantamisesta että yhteisöllisyyden huomioonottamisesta. Maailmanlaajasti sosiaalinen kestävyys on tulevalle kehitykselle merkittävä asia. Suurena epäkohtana voidaan pitää sitä, että valtaosa maapallon luonnonvaroista käytetään sellaiseen tuotantoon, joka ei vastaa ihmisten perustarpeiden tyydyttämistä, vaan on suunnattu pienen, ostovoimaisen vähemmistön tarpeisiin. Etenkin kehitysmaiden tekstiilitehtaissa naiset ja lapset työskentelevät olosuhteissa, joita teollisuusmaissa ei suvaita. Myös eläinten hyvinvoinnin huomioiminen kuuluu Suojasen mukaan sosiaalisen kestävyyden viitekehykseen. (Suojanen 2001.)
Harrastustoimintaa voidaan pitää sosiaalisen kestävyyden ylläpitäjänä. Monelle käsityötä harrastavalle kurssit ja kerhot ovat tärkeä "henkireikä" arkisen aherruksen lomassa. Samaten voidaan maaseudun pienyrittäjien ja erilaisten sidosryhmien yhteistyöverkostoilla nähdä taloudellisen edun lisäksi merkittävä sosiaalista kestävyyttä tukeva vaikutus. (Suojanen 2001.)
Ekologisen kestävyyden puolesta puhuu myös teknologian kehittyminen. On pystytty tuottamaan enemmän tuotteita ja hyvinvointia vähemmillä luonnonvaroilla, jolloin voidaan puhua ekotehokkuudesta. Suojasen (2001) mukaan teknistä kehitystä ei voida eikä ole syytäkään pysäyttää, mutta sitä on siirrettävä entistä ympäristömyötäisempään suuntaan. ”Tehokas tuotanto ja kestävä kehitys ovatkin tavallaan saman asian kaksi ulottuvuutta.” On kuitenkin vaikea ennustaa mitä haittatekijöitä uuteen teknologiaan liittyy sen prosessien monimutkaisuuden vuoksi. On oltava tietoinen teknologian riskeistä. Teknologiaa kehittämällä ja aineellista kasvua hillitsemällä saadaan aikaa hyviä tuloksia. (Suojanen 1997, 2001.)
Taloudellinen kestävyys edellyttää, että pyrittäessä ekologisesti kestävään kehitykseen toiminta on taloudellisesti kestävällä pohjalla. Taloudelliseen kestävyyteen pääseminen on Suojasen (2001) mukaan ongelmallisinta yritykselle, jonka tuotanto perustuu pieniin sarjoihin tai käsityövaltaiseen työhön. Toisaalta koko tuotteen elinkaaren hallinta vastaa paremmin muita kestävän kehityksen ulottuvuuksia. (Suojanen 2001.)
8.2 Kestävä kehitys käsityössä
Käsityön tekijä toimii sekä kuluttajana että esineiden tuottajana, jolloin hän tekemillään ratkaisuilla vaikuttaa kestävän kehityksen toteutumiseen. Tuotteissa käytetty materiaali otetaan joko suoraan luonnosta tai välillisesti teollisten prosessien kautta. Käsityöntekijällä on hyvä mahdollisuus toimia luontoa säästäen, sillä hänellä on suora yhteys materiaaliin ja sen käyttöönottoon. Esimerkiksi suomenlampaan villan käyttö tai suomalaisen puun työstäminen käsityötuotteeksi on kestävän kehityksen mukaista. Käsityössä on perinteisesti korostettu hyvän laadun merkitystä, sillä käsin ei ole kannattanut tehdä lyhytikäisiä kertakäyttötuotteita. Pitkäikäinen ja monikäyttöinen tuote on luonnollisesti vähemmän ympäristöä rasittava. (Suojanen 1997.)
Lassella on melko jyrkät mielipiteet kestävän kehityksen käsitteestä. Hänen mielestään esimerkiksi luomuviljely ei ole kestävän kehityksen mukaista, koska siinä käytetään fossiilisia polttoaineita ja lannoitteita. Häntä arveluttaa myös ekologisten tuotteiden ympärillä pyörivä markkinointikoneisto. Hänen mukaansa ihmiset voivat ostaa hyvää omaatuntoa kaupoista valitessaan ekotuotteita. Todellinen kestävä kehitys on hänen mielestään hyvin hienovarainen systeemi. Kaikki vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hänen mielestään kestäviä ratkaisuja, sillä esimerkiksi aurinkokennon valmistamiseen menee suunnilleen saman verran energiaa kuin mitä se pystyy elinaikanaan tuottamaan. Tehokkuuden vaatimukset myös luomutuotannossa ajavat viljelijät käyttämään yhä enemmän koneita, mikä on Lassen mielestä kestävän kehityksen vastaista. Nykyinen tehokkuusajattelu voi katsoa asioita vain rahan ja talouden näkökulmasta.
Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan (1993) mukaan perinteisen aineellisen kasvun aika on ohi. Länsimaisen yhteiskunnan arvomaailmassa kehitys ja kasvu on ymmärretty samaksi asiaksi kuin aineellinen kasvu. Tällainen arvomaailma on hallinnut länsimaista kulttuuria jo 200 vuotta, sen vaiheen, jolloin länsimaiset yhteiskunnat ovat kokeneet teollisen yhteiskunnan nousun ja valta-ajan, joka on nyt päättymässä. Tulevaisuutta vähänkään pitemmällä aikavälillä arvioitaessa mitään muita kuin kestävän kehityksen mukaisia yhteiskuntia ei voi olla olemassa. (Mannermaa 1993.)
Tulevaisuudessa Lasse haluaisi säätiöittää yhdessä vanhempiensa kanssa omistamansa tilan. Hän haluaa elää omistamatta mitään eräänlaisessa vapauden tilassa. Lasse haaveilee yhteisön muodostumisesta lähiseudulle ja sanoo erakkovuosiensa olevan ohi. Erakkovuodet olivat hyödyllistä ja tarpeellista aikaa, mutta niiden anti on jo tyhjiin ammennettu. Lasse haaveilee myös omasta perheestä ja lapsista.
Lasse on kehitellyt ideaa vaihtoehtoisten elämäntapojen kokeilukentästä, jossa luontaistalouteen liitettäisiin kulttuurin kehittämistä. Yhtenä unelmana on pienen metsäyliopiston perustaminen, jossa tehtäisiin pienimuotoista luonnontieteellistä tutkimusta. Lassen mielestä on tärkeää, että tieto ja taito eivät yksinomaan vuoda ihmisten mukana maaseudulta kaupunkeihin. Hän kokee maaseudun hiljentymisen myös mahdollisuutena uudelle alulle, sillä nykymaailmassa on paljon henkistä ja taloudellista ahdinkoa. Tällainen ”elämänkokeiluverstas” voisi olla varteenotettava vaihtoehto erilaisesta elämäntavasta kiinnostuneille. (Meriläinen 2003.)
Lasse ei kuitenkaan toistaiseksi, yrityksistä huolimatta, ole löytänyt ihmisiä, joiden kanssa hän voisi toteuttaa omavaraisuutta ja jakaa elämän arkea. Hän sanoo naiivisti uskoneensa alkuvuosinaan, että rakennettuaan toimivan omavaraistalouden mallin, jossa työtä ei ole uupumiseen asti sosiaalisten kuvioiden toimiessa, ihmiset olisivat kiinnostuneet ottamaan siitä vaikutteita ja viemään asiaa eteenpäin.
Lasse ei näe omaa elämäntapaansa realistisena vaihtoehtona valtaväestölle, ellei sitten jotain suurempaa kriisiä sattuisi. Radikaalista ekologiasta kiinnostuneen marginaaliväestön ja syrjäytyneiden ihmisten osalta hän on toiveikkaampi. Lassea kiinnostaa myös työskentely ns. ongelmanuorten parissa. Hän pitääkin tärkeänä kosketuspinnan säilymisen nykymaailmaan, sillä jos kääntää selkänsä sille, jää väistämättä ulkopuoliseksi.
Lasse kokee omavaraisuuden olevan ainoa tapa, jolla hän voi elää. Hän ei pelkää myöskään yksinäistä vanhuutta, vaan uskoo pysyvänsä terveenä vanhoille päivilleen asti ja kuolevansa ”saappaat jalassa”.
Tärkeimpänä tutkimustuloksena pidän kokonaisvaltaista kuvaa omavaraistaloudessa elävästä ihmisestä. Mielenkiintoni kohdistui aluksi hänen työskentelytapoihinsa vaatetukseen liittyvissä asioissa, mutta yhä tärkeämpänä aloin nähdä asenteet ja motiivit, jotka vaikuttivat kaiken taustalla. Tärkeänä pidän myös sitä oivallusta, että nykyaikainen ihminen pystyy ylläpitämään elämää käsiensä työllä. Lassen avoin asennoituminen uusien taitojen hankkimiseen kannustaa muitakin kokeilemaan.
Lassen omavaraisuus noudatteli taustateorioiden suuntalinjoja. Lasse elää luonnon ehdoilla pyrkimättä muuttamaan sitä. Erona entisaikojen luontaistaloudessa eläviin on mielestäni siinä, että Lasse ei kokenut elävänsä luonnon ”armoilla” eikä jatkuvan nälkäkuoleman pelossa. Omavaraisuutta koskevat teoriat käsittelivät omavaraisuutta useamman kuin yhden ihmisen taloudessa, joten teorioita ei pysty suoraan vertaamaan Lassen elämään.
Tämä tutkimus ei ole todistus täydellisestä ja ehdottomasta omavaraisuudesta, sillä Lasse ei nykyään enää ollut täysin kriittinen omavaraisuuden suhteen. Hän käyttää tulitikkuja tulentekoon sekä vähän sähköä valaisuun, kasettisoittimeen sekä tietokoneeseen. Perustavanlaatuisten, elämää ylläpitävien asioiden, kuten ruoan, vaatetuksen ja asumisen suhteen hänen voi sanoa olevan täysin omavarainen. Myös kestävää kehitystä koskevien teorioiden mukaan voi sanoa Lassen elävän kestävän kehityksen mukaista elämää. Hänen omat mielipiteensä kestävästä kehityksestä kylläkin poikkeavat näistä teorioista.
Tutkimus lisäsi tietoa yhden ihmisestä, joka on valinnut tavanomaisesta poikkeavan elämäntyylin. Tutkimustulokset eivät ole yleistettävissä laajempaan populaatioon, sillä se kohdistuu hyvin yksittäiseen ja paikalliseen ilmiöön. Lassenkin mukaan hänen elämäntapansa ei ole siirrettävissä edes naapuritilalle sen ollessa niin vahvasti sidoksissa paikallisiin olosuhteisiin. Vain harva ihminen pystyy hallitsemaan koko elämän ylläpitoon tarvittavan työn kirjon. Lasse onkin tiettävästi ainoa ihminen Suomessa, joka on pystynyt nykyaikana omavaraisuuteen näin kokonaisvaltaisesti.
LÄHTEET
Anttila, P.1997. Tutkimisen taito ja tiedonhankinta. Helsinki: Akatiimi.
Eskola, J. & Suoranta, J. 1996. Johdatus laadulliseen tutkimiseen. Rovaniemi: Lapin yliopisto
Hirsjärvi, S.1997. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Kirjayhtymä.
Huttunen, S. 1991. Esipuhe teoksessa Vihreän kuluttajan opas. Toim. Elkington, J. & Hailes, J. Porvoo: WSOY.
Kesälä-Lundahl, K. (toim.) 1996. Kestävä kehitys käsityössä. Helsinki: Käsi-ja taide- teollisuusliitto ry.
Koskimies, P. 2000a. Monitaitoinen miesväki. Teoksessa Vanhassa vara parempi. Hel- sinki: VP.
Koskimies, P. 2000b. Vanhat taidot ja tavarat kunniaan. Teoksessa Vanhassa vara pa- rempi. Helsinki: VP.
Heinänen, S. (toim.) 1990a. Kaikki työ käsityötä 1700–1870. Teoksessa Käsityön ulot- tuvuuksia. Jyväskylä: Suomen kotiteollisuusmuseo.
Heinänen, S. (toim.) 1990b. Työnteko vuoden kiertokulun mukaan. Teoksessa Käsi- työn ulottuvuuksia. Jyväskylä: Suomen kotiteollisuusmuseo.
Mannermaa, M. 1993. Tulevaisuus - murroksesta mosaiikkiin. Helsinki: Otava.
Markula, R. 1999. Tekstiilitieto. Porvoo: WSOY.
Meriläinen, P. 2003. 11 vuotta Valtimolla. Ylä-Karjala 25.2.2003, 6.
Muurinen, P. 2000. Omavaraistaloudesta nykyaikaan. Teoksessa Vanhassa vara pa- rempi. Helsinki: VP.
Oinaala, S. 2003. Bittinikkarin omavarainen elämäntapa. Karjalainen 14.12.2003, 17.
Omavarainen Lasse. Kotimaan kasvot. TV2. 8.4.2004.
Pulsa, A. 2000. Tuohesta melkein mitä vain. Teoksessa Vanhassa vara parempi. Hel- sinki: VP.
Risku, J. 1996. Kestävän kehityksen maailma. Teoksessa Kestävä kehitys käsityössä. Toim. Kesälä-Lundahl, K. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto ry.
Suojanen, U. 2001. Kestävä kehitys. Saatavilla www-muodossa . 3.5.2004.
Suojanen, U. 1997. Vihreät tekstiilit. Helsinki: Yliopistopaino.
Suojanen, U. 1995. Vihreät tekstiilit. Helsinki: Yliopistopaino.
Teerisuo, I. 1952. Hoida oikein vaatteesi. 2. painos. Porvoo: WSOY.
Varilo, S. 1984. Kehrääjän kirja. Helsinki: Hakapaino.
LIITE 1: Teemahaastattelurunko
Taustatietoja haastateltavasta:
Ikä, koulutus, ammatti
Teema 1. Käsityön rooli elämässä
Kerro millainen on vuodenkiertosi.
Millainen rooli käsitöillä on elämässäsi?
vapaa-aika – turhauma – tarvelähtöisyys?
Teema 2. Käsityön lajit
Peruskysymykset:
Miten kiinnostuit…?
Entisaikoina käsityötaidot siirtyivät äidiltä tyttärelle ja isältä pojalle. Miten sinä opit nämä taidot? (Opettelitko itse vai opettiko joku?) Miksi?
Oliko taidon oppiminen vaikeaa?
Perinteiset työmenetelmät
Teema 3. Arvot ja asenteet
kannattavuus – myynti
aika-käsite
ajatusprosessit
tarpeen sanelemaa?
vanhat menetelmät?
Sukupuoliroolit: miesten ja naisten käsitöitä?
Vaikuttaminen:”oppi-isä”, joka on suuresti vaikuttanut päätöksiisi ja elämäntapasi muodostumiseen? Oletko itse tällainen vaikuttaja?
onko Suomessa muita kaltaisiasi ihmisiä?
(jatkuu)
Teema 4. Kestävä kehitys
Millaista on kestävä kehitys?
Miten toteutat sitä elämässäsi?
elinkaari – kierrätys – korjaaminen – uudelleenkäyttö -loppusijoitus
Omavaraisuus:
Mitä omavaraisuus sinulle merkitsee?
tekstiilien tuottamisessa ja valmistuksessa?
Realistisuus- nykyaika- toteuttamismahdollisuudet
Luontosuhde:
Millainen on suhteesi luontoon?
Ihmisen rooli?
luonnon arvo?
Mitä luonto sinulle antaa? Mitä itse annat luonnolle?
Teema 5. Yhteisöllisyys
käsitöitä yhdessä muiden kanssa? Millaisia käsitöitä?
Mukanaolo- kuvailu – kehittäminen –tarpeellista?
verkosto omavaraistaloudesta kiinnostuneille? Tiedonsiirto – oman osaamisen jakaminen
Teema 6. Tulevaisuus
maapallon tulevaisuus?
oman tulevaisuutesi?
oma elämäntapasi menneisyyden vai tulevaisuuden elämäntapa?