Lectio Praecursoria

Lectio Praecursoria 23.5.1992, Helsingin yliopiston päärakennus

(editoitu)

 

Arvoista kuulijat

Väitöskirjan julkisen tarkastuksen säännöissä määrätään, että ”väittelijä pitää aluksi seisaaltaan, yllään tumma aamupäiväpuku ilman hansikkaita ja hattua” 20 minuuttia pitkän lectio praecursorian. Nuo latinankieliset sanat tarkoittavat ”lukemalla pidettyä luennon muotoista kuulijoiden valmistamista ennen disputaatiota”. Disputaatio (dissertatio) tarkoittaa ”oppineiden välistä sanoilla taistelua” tai ”pohdinnan tyylistä väittelyä”. Tässä yhteydessä ei ole perinteisesti tapana esitellä väitöskirjaa.

Disputaation määrittelystä käy loistavasti esille sekä väitöskirjani peruskysymys että koko tähän tilaisuuteen liittyvä ydinongelma. Kuka määrittelee taistelun välineet eli sanat? Miten sanoilla taistellaan? Mistä tieteellisessä todistamisessa on kyse? Kuka määrittelee ongelmat? Mitä palvelee näin saavutettu tieteellinen tutkimustulos?

Tarkastettavana on tavallaan myös kaksi tutkimusta. Yhtäällä olen tutkinut Neuvostoliiton ulkopoliittista teoriaa, toisaalta sanoja ja niiden merkitystä. Kuten väitöskirjani ensi lehdellä totean: ”Se joka puhuu asiasta ja se joka puhuu ideasta asian takana, puhuvat aina eri kieltä.” (Maria Jotuni)

 

Merkityksen mielekkyys

Tutkijana olen istunut pitkään kieliongelman parissa, keskittänyt aineistoa lukiessa entisen Neuvostoliiton ulkopoliittisen opin peruskäsitteen rauhanomainen rinnakkainolon merkityksen miettimiseen. Se valtio, jonka ulkopolitiikan oppina rauhanomainen rinnaikkainolo toimi, on jo poistunut kartalta. Myös se ideologinen järjestelmä, jonka maailmankuvaan käsite kytkettiin, on osoitettu harhaksi. Mitä siis hyödyttää tehdä tutkimusta rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksestä Neuvostoliitossa?

Kun on kyse ideasta asian takana - kutsun sitä naisnäkökulmaksi - ei tutkimuksen mielekkyys rajoitu valtion rajoihin eikä strategisiin oppeihin. Tutkimuksella on arvoa ja sen tuloksia voidaan soveltaa valtiollisia ja kielellisiä rajoja laajemmalle. Johtajat tulevat ja menevät, oppeja julistetaan ja muutetaan, mutta arkipäivään liittyvät perustarpeet, käsitteiden syvämerkitykset, jäävät. Käsitteissä - liittyivät ne sitten valtion perustuslakiin tai perheen työnjakoon - tulee esille sekä periytynyt että alitajuinen selviytymis-strategia..

Olen tutkinut Neuvostoliiton ulkopoliittiseen ideologiaan kuuluvia keskeisiä käsitteitä muodostamalla noin tuhat kontekstia sisältävän taulukon siitä, miten entisen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ulkopoliittisissa asiakirjoissa käytettiin rauhanomaiseen rinnakkainoloon liittyvää fraseologiaa. Olen vertaillut myös valtion päämiesten Leninin, Stalinin, Hrutsevin, Brezhnevin ja Andropovin tapaa käyttää samoja fraaseja. Kronologisen taulukoinnin lisäksi olen käynyt läpi, miten ulkopolitiikan käsitteitä määrittelivät neuvostolaiset filosofit, valtiotieteilijät, historioitsijat, juristit ja pedagogit.

Ensimmäinen tutkimustulos ei ollut yllättävä: Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruskäsite tarkoitti yhteyksistä ja aikakausista riippuen eri asioita. 1920-luvulla se tarkoitti taloudellisia sopimuksia ylimenokaudelle, 1930-luvulla teknisten taitojen tuontia takapajuiseen Neuvostoliittoon, 1950-luvulla atomisodan pelon vähentämistä ja 1960-luvun loppupuolelta lähtien keinoa estää tiedot länsimaiden huimasta taloudellisesta kehityksestä.

Mutta idea asian takana oli yllättävä.

Aloittaessani tutkimusta 1970-luvun lopulla uskoin, että yksi ja tekniikan aikakaudelle ominainen menetelmä vähentää sodan vaaraa on kommunikaation parantaminen ja empaattinen ymmärtäminen erityisesti idän ja lännen välillä. Tutkimukseni perimmäisenä tavoitteena oli emansipaation lisääminen idän ja lännen välisissä suhteissa ja ihmisyhteisöissä yleensä kiinnittämällä huomio käsitteisiin kommunikaation välineenä.

Meidän tulisi ymmärtää, että Karl Marx loi teoriaa sellaiselle yhteiskunnalle, jossa ihminen ei vieraantuisi työnsä tuloksista, omasta itsestään eikä läheisistään. Kuvittelin, että Neuvostoliitto omassa primitiivisyydessäänkin pyrki luomaan rauhanpolitiikallaan tällaista yhteisöä.

 

Neuvostomarxilainen kieli ja mekanistinen maailmankuva

Karl Marxin mukaan ihmisen elinympäristö tulee esille kielessä. Ihmisen käyttämistä sanoista, lauserakenteista ja asiayhteyksistä on pääteltävissä, mikä on hänen maailmankuvansa. Koska ilmaisut ovat ankkuroituneet sosiaalisiin perusrakenteisiin, voi perehtyä yhteiskunnan kehitykseen tutkimalla kieltä.

Neuvostoliiton kehityksessä kieli oli ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja tavoiteltavasta kommunistisesta ja ihanneyhteiskunnasta ei ollut. Oli vain visio kommunistisesta yhteiskunnasta ja se piti välittää kielen avulla. Kieli ei ole vähäpätöinen työväline silloin, kun on motivoitava ja organisoitava suuri massa toimimaan suunnitelmien mukaan.

Kun olin kääntänyt huomattavan määrän venäläistä tekstiä käyttämällä semanttisen kenttäteorian menetelmiä ja yritin tehdä johtopäätöksiä aineiston perusteella, tuskastuin. Laskinpa tai yhdistelinpä sanoja miten tahansa, en löytänyt johdonmukaisuutta käsitteiden merkityksen kehitykselle. Minne maa oli menossa? Mitä menetelmiä se oli valmis käyttämään? Eikö kielitutkimus tarjonnut mitään vihjeitä?

Suuri pettymys oli myös, että aineistosta, jonka piti olla kommunistisen ideologian kehittelyn ydin, ei löytynyt teoreettista pohdintaa. Tiesin, että ihmiset antavat sanoille ja asioille eri merkityksiä, mutta että järjestelmä ei pysty tuottamaan yhtenäistä merkitystä, oli shokki. Mihin maa, jossa sanoille annettiin eri yhteyksissä ja eri aikakausina eri merkityksiä oli menossa?

Kuitenkin ideologisten käsitteiden seuraaminen eri aikoina ja eri yhteyksissä, mikro- ja makrokontekstissa, osoitti, että Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa hallitsi kaksi elementaarista kysymystä: miten selvitä nälästä ja miten estää sota.

Kun sitten kävin koko materiaalin uudestaan läpi tarkastellen, mitä menetelmiä ja päämääriä liitettiin näihin arkipäiväisiin päämääriin ideologisten peruskäsitteiden yhteydessä, löytyi yksi universaali ja kaiken läpäisevä merkitys: vankkumaton usko totaaliseen koneen pelastussanomaan, mekanistiseen maailmankuvaan. Stabilisuudessaan ainutlaatuista neuvostomarxilaista tyhjiöpuhetta ei selittänyt marxismi-leninismi, slaavilainen perinne eikä edes bysanttilainen kulttuuri. Kaikki muut oletukset jäivät mekanistisen superkulttuurin varjoon.

Vaikka tutkimukseni kulminoitui yhteen käsitteeseen - rauhanomainen rinnakkainolo - nousi varsinaiseksi tutkimuskohteeksi suuren keskitetyn järjestelmän kielipeli. Järjestelmää sanottiin ohjattavan tieteellisesti, tieteellisen kommunismin aatteen mukaisesti, ja sen päämäärä oli luoda uudenlainen työn ja vapauden yhteiskunta. Mittasuhteita osoittaa, että kolmannes maailman väestöstä asui tämän järjestelmän piirissä. Valta pysyi yllä 70 vuotta.

Eikä käy kiistäminen, että tutkimusta tehdessäni jouduin vuosien varrella tekemisiin vielä kolmannen ongelman kanssa. Tutkimuskohteeni oli sata prosenttisesti miesten kehittämä ja miesten toteuttama.

 

Tieteellisesti ohjattu kone

Mekanistinen maailmankuva omaksuttiin 1500-luvulla. Se ajoi miehistä valtaa ja oli vaurastumisen kannalta hyödyllisempi kuin uskonnollinen ja mystinen paradigma. Niin lännessä kuin idässä alettiin opettaa, että kaikki toiminnot noudattavat fysiikan peruslakeja. Aineellinen maailman, samoin kuin yhteiskunta ja ihminen, alettiin selittää koneistojen kaltaisiksi. Vaikeuksien ilmentyessä riittäisi koneiston yhden mutterin korjaaminen. Lääketiede on paras esimerkki mekanistisen tieteen maailmankuvasta. Jopa ihmisten lisääntymisviettiä opittiin säätelemään niin, että yhteiskuntakoneella oli kulloinkin tarvittavat mutterit.

Juuri tästä utopiasta - yhteiskuntakoneesta ja siinä puuhailevista ihmisinsinööreistä - oli Neuvostoliitto malliesimerkki. Me länsimaissa ja tässäkin tiedeyhteisössä - yhtenäinen pukeutuminen, käyttäytyminen ja kieli - olemme siitä vain hiukan hienostuneempi osa.

Tämän mekanistisen tieteen tarkoitus on ollut etsiä säännönmukaisuuksia ja esittää ne loogisesti. Oleellista on ollut mitattavuus ja toistettavuus. Primäärejä ominaisuuksia ovat sellaiset, joita voidaan laskea niin, että tulos ei riipu havainnoitsijasta. Pituus, massa ja nopeus ovat tällaisia ominaisuuksia. Sen sijaan väri, haju ja maku sekundäärisiä. Analyyttinen tiede ja mekanistinen tutkimusote lähtee siitä, että todellisuus voidaan sektoroida ja analysoida osina ja objekti ja subjekti on erotettava. Looginen seuraus on tekniikan lisensiaatti Satu Hassin mukaan, että tutkimus täyttää tieteen kriteerit vain, kun ”eliöitä tutkitaan tapettuina, leikeltyinä ja eri tavoin preparoituina”. Mekanistinen tutkimusote näkyy kansainvälisessä politiikassa silloin, kun tutkimuksessa käsitellään strategioita, merkkimiehiä ja instituutioita määrittelemättä käsitteitä. Käsitteen demokratia käyttö on semantikolle punainen vaate.

Monimutkaiset vuorovaikutussuhteet täytyy jättää mekanistisen tieteen ulkopuolelle. Tietoisuudesta torjutaan sellaiset todellisuuden puolet, jotka ovat epämieluisia tai vaikeita. Hassi toteaa: ”Mekanistinen tiede ei valehtele raportoidessaan siitä, mitä se näkee, vaan siinä, mitä se jättää näkemättä.” Koska monimutkaiset vuorovaikutussuhteet jätetään tieteen ulkopuolelle, on tieteen käsitys todellisuudesta kapea. Tiede leimaa epärelevanteiksi ja rajaa näkökenttänsä ulkopuolelle paljon siitä, mitä naisten perinne korostaa - tunteet sekä luonnon ja ihmisten väliset suhteet. Näin tieteen on uskottu olevan arvovapaata. Kun arvoja ja päämääriä ei pohdita, seuraa siitä, että noudatetaan niitä arvoja, joita ei tarvitse erikseen perustella. Ne ovat vallan arvoja. Arvovapaus merkitsee vallan arvoihin mukautumista. Ihanne objektivisuudesta tarkoittaa jo itsessään vallan arvojen hyväksymistä.

Tieteen rationaalinen päämäärä on ollut kaiken olevaisen, niin luonnon kuin ihmisen, hallitseminen sekä mekanistinen tehokkuusajattelu. Liiketoiminnan tarkoitukseksi on riittänyt voiton maksimointi. Uusille sukupolville on povattu suunnattomia mahdollisuuksia, kunhan he vain hyväksyvät hyödyn maksimoinnin rationaalisuuden.

Tiedettä ei ole olemassa ilman kieltä ja jos kieli ja käsitteiden merkitykset ovat kriisissä, on myös tiede kriisissä. Normatiiviset ja teoreettiset säännöt eivät vastaa nykyajan tarpeita. Mekanistinen tieteellinen ajatusmalli on osoittautunut riittämättömäksi valtiollisella tasolla samoin kuin ympäristön tilaa tutkittaessa.

 

Kieli osana vallankäyttöä

Koodikieli on abstraktia eikä se ilmaise mitään ilman määritelmää. Koodikielessä puhutaan passiivissa ja käytetään persoonattomia lauserakenteita. Puhuja antaa vaikutelman, että ei ole ketään tekijää, ja että kukaan ei tee mitään kenellekään, vaan että asiat tapahtuvat jossain yli-inhimillisessä koneessa. Lauseet ja sanontatavat ovat mutkikkaita. Tällaisen kielen käyttäjä uskoo puhuvansa maailmanlaajuisista mittasuhteista ja ehdottomista totuuksista ilman henkilökohtaista painolastia.

Kieli on keskitetyn mekanistisen yhteiskuntajärjestelmän tukielementti. Armeijassa, kirkossa ja virkakoneistossa vaalitaan yhdenmukaista, jämerää ja täsmällistä kieltä. Kielen avulla saadaan suljettua vallankäytöstä ja eliitin ulkopuolelle toisinajattelijat. Kaikkia kielen elementtejä voidaan käyttää myös alistuskeinoina.

Kieli kuuluu osana niihin seremonioihin, jotka auttavat yhdenmukaistamaan mekanistisesti toimivan valtion asukkaat. Koodikielen samoin kuin univormun tarkoitus on häivyttää yksilöllisyys ja vahvistaa ihmistä toimimaan optimaalisesti ilman henkilökohtaisia murheita. Yhtenäisen massan johtaminen on helpompaa. Koodikieltä käyttävät papit, virkamiehet, sotilaat, liikemiehet ja ideologiset johtajat. Peitekielen univormua käyttää myös oikeuslaitos ja hierarkkisesti järjestäytyneet organisaatiot, ihmiset neuvottelupuvuissaan. Heillä on pakollinen kuulijakunta eikä vuorovaikutus ole tarpeellinen.

Eipä ihme, että mekanistisessa todellisuudessa elävä ihminen kysyy tavan takaa: saako näin kirjoittaa, miten kuuluu pilkuttaa, ja mitä sanoja kirjoitetaan isolla alkukirjaimella? Näin erotetaan vulvasanasto ja fallossanasto. Edellinen pyrkii välttämään dominoivan kielen ja yhteiskuntaluokan sääntöjä eikä käytä tiukkoja ja ehdottomia sääntöjä, vaan tärkeintä on tulla ymmärretyksi.

 

Mekanismin murtuminen

Hyväksyypä arvoisa vastaväittäjä ajatukseni kielitutkimuksen suuresta merkityksestä yksilön ja yhteiskunnan ajattelutapaan perehdyttäessä tai ei, uskon että voimme olla yhtä mieltä siitä, että yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Ympäristön tila Venäjällä ja maailmassa on katastrofaalinen. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät enää riitä selvittämään yhteiskunnallisia ja ekologisia ongelmia. Edessä on tieteellisen paradigman uudelleen arviointi, vanhojen arvo- ja arvioperusteiden kumoaminen sekä yhteiskunnan uusien toimintamekanismien kehittäminen. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua.

Merkityksiä ja ymmärtämistä tutkitaan juuri nyt, koska koko tieteellinen mekanistinen maailmankuva on kriisissä. Normatiiviset ja teoreettiset säännöt eivät enää pysty selvittämään nykyisen yhteiskunnan tapahtumia. Selvin osoitus mekanistisen ajatusmallin riittämättömydestä ei ole suinkaan Neuvostoliiton hajoaminen vaan vakavuudessaan maailman laajuinen ongelma: ympäristökatastrofi.

Miten saasteiden aiheuttamista ongelmista yritetään selvitä? Yhä keskittymistä lisäämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla. Keskityksestä oli hyviä kokemuksia niin kauan kun oli hallittava yhä suurempia ja monimutkaisempia koneita. Ongelmaksi ei muodostunut ainoastaan ympäristövaurioiden kasaantuminen, vaan myös ihmisen mieli. Mekaanisessa järjestelmässä vaaditaan keskitetty johto, jolla on koneisto täydellisesti hallinnassa.

Venäjän kansanedustaja Galina Starovoitavan kirjoittaa Moskau News -lehdessä: ”Venäjää ei voida hallita enää keskitetysti.” Tämä johtuu hänen mukaansa heikosta infrastruktuurista. Venäjältä puuttuvat kunnolliset tiet, telepalvelut ja polttoaine. Kaaoksen estämiseksi on Starovoitavan mukaan ensin muodostettava yhtenäisiä talousalueita, joilla on yhteinen ideologia. Paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta.

Olen samaa mieltä Starovoitovan kanssa, mutta olen päätynyt paikallishallinnon ja alueellisen ideologian tärkeyteen toista tietä ja teen Venäjän tilanteesta erilaiset johtopäätökset kuin kansanedustaja Starovoitova. Väitöskirjassani olen osoittanut, että käsitteille muodostuu merkitys sosiaalisessa ympäristössä. Merkityksiä luovan sosiaalisen ympäristön on oltava maantieteellisesti yhtenäinen, fyysisten elämän edellytysten suhteen autarkinen. Siksi universaalille ideologialle - oli kyse sitten rauhanomaisesta rinnakkainolosta tai demokratiasta, käy kuin Baabelin tornille. Baabelissa silloinen ihmiskunta yritti löytää paratiisin teknisin keinoin ja Jumala päätti hajottaa taivasta hipovan tornin ja sirotteli ihmiset ympäri maailmaa puhumaan eri kieliä.

Venäjälle veikattiin Neuvostoliiton romahdettua kahta mahdollisuutta: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta tai sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle takapajuisuuteen.

Kolmas tie olisi kestävä kehitys. Venäjän kielessä ei käytetä sanaa isänmaa, vaan tunnetaan sana rodina - synnyinseutu. Venäläinen tuntee luonnostaan olevansa kotona siellä missä hän on syntynyt. Bolshevikit voittivat vuonna 1917 käyttäessään iskulausetta ”kaikki valta neuvostoille”, kun mensevikien vaalilause kuului ”kaikki valta perustuslakia säätävälle kokoukselle”. Nykytutkimuksen mukaan kehitys on suunnattava autarkiaan ja kyläperinteen renessanssiin. Pienessä yhteisössä yhteinen etu tuntuu jokaisesta omakohtaiselta. Jotta demokraattinen poliittinen päätöksenteko voi kehittyä, on jokaisen äänestäjän kuuluttava samaan kielipeliin.

Neuvostoliiton mukana ei romahtanut sosialistinen tai kommunistinen oppirakennelma, vaan mekanistinen ajattelu osoitti mahdollisuuksiensa rajat. On luonnollista, että sovjetologit ovat etsineet syytä romahdukseen kommunistisesta ideologiasta, Stalinista ja venäläisestä luonteesta. Näin he välttyvät ottamasta kantaa myös länsimaita kohtaavaan katastrofiin.

Lopuksi luen seuraavan obligatorisen lauseen: Pyydän Teitä, Arvoisa dosentti Jyrki Iivonen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.