Kesä 1967
Peukalokyydillä Espanjaan
Me, Ulla ja Marketta, tapasimme kesäkuisena lauantai-iltana Kukonhiekan tanssilavalla. Hetken mielijohteesta rupesimme suunnittelemaan liftausretkeä Pariisiin. Mikäs siinä: löimme kättä päälle ja niin ei sekään lauantai-ilta ollut mennyt hukkaan.
Sovimme tapaamisesta Hampurin rautatieaseman vessan edessä 5. pv heinäkuuta klo 12.
Marketan alkumatka
Lähdin jo kesäkuun loppupuolella Saksaan päin, sillä Suomessa alkoi maa polttaa. Olin viettänyt kuukauden kansanopistossa Ruotsissa ja kaikki matkatavarani olivat vielä siellä. Olin liftannut Suomeen.
Helsingissä oli kokonainen päivä aikaa ennen kuin laivani lähti Lubeckiin. Aamupäivän juoksin kaupoissa ja ihailin kesäistä Helsinkiä. Iltapäivällä istahdin jalat turvoksissa Kolmeen Karhuun juomaan kahvia. Pöytääni tuli joukko espanjalaisia ja englantilaisia miehiä, jotka rupesivat ruotsin kielellä utelemaan syntyperääni. Tunnin juttelun jälkeen lähdin erään kaverin hartaasta pyynnöstä näyttämään hänelle pääkaupunkiamme. Ajelimme hänen Taunuksellaan ympäriinsä, mutta pianpa alkoivat talot harveta ja siinä innokkaasti jutellessa saavuimme laitakaupungille. Mies oli lähettilään tapainen ja lähdössä juuri Venäjälle. Hän kertoi palaavansa jälleen Suomeen viikon päästä ja jatkavansa omalla autollaan Espanjaan.
Sovimme jo yhteisestä matkasta, mutta tunnin kuluttua huomasin seisovani jälleen yksin Mannerheimintiellä. Ei se ollutkaan niin kiltti mies kuin kehui olevansa, joskin uskoi jo puolessa tunnissa, että kyydissä istuva tyttö on vielä pieni, lapsellinen ja erittäin kiltti. “Jag vill bara kramla dig” - ei sekään auttanut.
Muutaman tunnin kulutta istuin laivan tanssisalongissa. Istuin yksin pöydässäni. Koko laivassa ei ollut nuorta porukkaa ja siksipä olin iloinen, kun viereisen pöydän herrat siirtyivät pöytääni. He tilailivat grogeja, käyttivät minua elokuvissa ja tulimme jälleen juomaan konjakkia. Se oli neljän miehen seurue, joka oli matkalla Hampuriin lomailemaan. Minä en tiennyt kolmen konjakin jälkeen enää muuta kuin että olen koululainen, jonka on oltava 1.9. 1967 Saarijärvellä.
Eräs miehistä halusi näyttää laivaa ja niin jätimme seurueen. Vasta noustuani pöydästä tajusin olevani juovuksissa. En pysynyt pystyssä ilman tukea (johtui varmaankin laivan keinumisesta) ja tajusin asioita vasta kun olin istunut jonkin aikaa vessassa. Lattia edessäni lainehti oksennuksesta ja päässä tuntui oudolta. Iltaan mennessä kuitenkin aloin olla pirteämpi ja jatkoin sen herran seurassa. Tanssimme ja joimme. Travemundessä miehet tarvitsivat tulkin ja niin pääsin heidän kustannuksellaan pirssillä Hampuriin.
Ullan alkumatka
Käsi hiestä märkänä istuin saksa ykkösessä. Edessäni oli saksan ehtolaisteksti. Minua onnisti. Peukalo pystyssä seisoin Ranta-Esson edessä. Illalla olin jo Hyvinkäällä Anna-Leenan asunnolla. Seuraavana päivän liftasin Helsinkiin ja olin laivalla klo 11. Laiva oli tupaten täynnä, mutta ei ainoatakaan tuttua. Pakenin yksinäisyyttäni oluttupaan. Ja kuinka ollakaan: eräs saksalainen partaniekka tuli juttusille, kertoi olevansa taiteilija, runoilija, jazz-muusikko. Siinä juteltiin molemmin puoleisesti omat elämänkerrat ja siinä sivussa pää alkoi pikkuhiljaa täyttyä. Pian olin siinä kunnossa, että olisin halunnut mennä ensimmäiseen nurkkaan nukkumaan. Lähdimme kuitenkin tämän Kertin kanssa kannelle heittämään tikkaa. Emme voineet kauaa pysytellä pystyssä ja menimme nukkumaan autokannelle. Niin kului kaksi päivää juodessa ja jutellessa. Lybekissä olin yötä Kertin taidegalleriassa. Juotiin ensin pullo viiniä ja sitten … uni maistui. Seuraavana aamuna liftasin Hampuriin.
Mikä helpotus: olimme molemmat paikalla sovittuna aikana
Samana päivänä liftasimme jo Bonniin saakka, yhdessä ainoassa mustassa Mersussa. Matkan aikana nautimme ihanan ja kalliin aterian kuljettajamme kustannuksella. Bonnissa katselimme illan hämärtyessä sopivannäköistä puutarhaa. Tallustelimme pitkin Reinin rantaa ja nautimme vapaudestamme. Tosin olimme väsyneitä, reppu painoi kuin kivi ja jalatkin alkoivat saada rakkoja. Eräs ystävällinen sataman vartija kuljetti meidät autollaan hyväntahtoisesti Missionstationille. Siellä meidän alkuelämämme tutkittiin tarkoin ja olimme ilmeisesti riittävän kurjia, koska pääsimme sinne yöksi.
Luxemburgin pusikoissa
Seuraavana aamuna päätimme nostaa peukalomme kohti Belgiaa. Aluksi matkasimme erään kauppiaan kyydissä. Hän osti meidän yöllä tyhjenneen vatsamme täytteeksi suklaalevyjä ja kaksi litraa mansikkakaramelleja, antoipa vielä lopuksi pallon matkan ratoksi sekä laatikollisen kosteuspyyhkeitä.
Belgiassa kohtasimme miehen, jonka ristimme Isoksi Pahakasi Sudeksi myöhempien kokemusten perusteella. Mies esitteli meille Belgiaa ja Luxemburgia ja lupasi kuljettaa meidät punaisella Zephyrillaan Pariisiin saakka. Ilta pimentyi kuitenkin ennen Pariisia, vaikka olimmekin ajaneet ahkerasti muutamia viinitaukoja lukuun ottamatta. Pystytimme teltan tien lähellä olevalle pensaiden suojaamalle karjalaitumelle.
Iso Paha Susi ja Marketta lähtivät tutkimaan ympäristöä ja pian istuimmekin kaikki kolme huovalla teltan edessä kolme litraa viiniä rattonamme. Joimme ne tyhjään vatsaan ja seuraukset: mies makasi keskellämme teltassa ja hyvän yön suukkoja vaihdettiin, useampiakin.
Olosuhteiden pakosta aloimme karkottaa miestä teltasta. Onnistuimme siinä vähän kehnosti ja Marketta lähti nukkumaan läheiseen ojaan. Vähän ajan kuluttua syöksyi Ulla teltasta ja huuteli hätääntyneen humalaisen äänellä: “Markettaaaaa.” Ei vastausta. Iso Paha Susi käynnisti jo autonsa ja uhkasi lähteä hakemaan poliisia. Mutta onneksi kuulimme jotakin örinää ojan pohjalta ja sieltähän se Marketta löytyi. Aamupuolella mies lähti rauhoitusajelulle emmekä nähneet häntä sen jälkeen. Muistoksi hänestä jäi meille sininen huopa ja tyyny.
Pariisissa neekereiden kolossa
Loppumatkan Pariisiin teimme miellyttävän Afrikassa syntyneen valkoihoisen nuoren miehen kyydissä. Tämä suhtautui meihin aluksi epäluuloisesti eikä välillämme muutenkaan syntynyt mitään kontaktia, sillä puhuimme eri kieliä.
Hän pysäytti autonsa erään baarin eteen ja silloin saimme ensimmäisen vaikutelman Ranskasta. Etenkin ranskalaisesta vessasta: Lautakoppi, johon oli muurattu jalansijat lattiaan ja niiden välissä oli pieni reikä. Tämän nähtyämme olimme vähällä kuolla nauruun. Mutta kylläpä hymy alkoi vähitellen hyytyä, kun havaitsimme kaikkien ranskalaisten vessojen olevan samanlaisia.
Pariisissa Said vei meidät asuntoonsa ja tarjosi meille itse valmistamansa ihanan aterian. Tutustuimme hänen pikkuveljeensä, jonka kanssa hän asui. Tällöin vasta tajusimme, kuinka todella ystävällisiin poikiin olimme tutustuneet. Ennen iltaa he olivat nimittäin näyttäneet Pariisin kuuluisimmat nähtävyydet.
Meillä oli erään saarijärveläisen rouvan osoite Pariisissa ja meidän piti mennä hänen luokseen yöksi. Hänen asuntonsa oven edessä sanoimme jäähyväiset 8-tuntisille ystävillemme ja vakuutimme, että selviämme jo yksin.
Koimme kuitenkin karvaan pettymyksen, sillä rouva Zanniker oli jättänyt oveensa kirjeen, jossa hän ilmoitti lähteneensä huvilalleen. Kuoressa oli rahaa hotellissa yöpymistä varten (50 frangia).
Mikäpä siinä auttoi, reput selkään ja takaisin kadulle, nyt ilman oppaita. Väsyneinä heittäydyimme lähimmän baarin terassille ja tilasimme Coca-Colat. Olomme kävi kuitenkin vähitellen hankalaksi, sillä ympärillemme kerääntyi aina lisää neekereitä kaikenlaisine ehdotuksineen. Jonkin ajan kuluttua meille oli selvinnyt, että he olivat opiskelijoita. He olivat pukeutuneet siististi ja heillä oli omat vaikeutensa elää tummaihoisina eurooppalaisessa suurkaupungissa. Hetken kuluttua istuimme rämisevässä autossa, neekereitten keskellä. Astuimme luksustalon plyysimattoa pitkin ja päädyimme ullakolle 2 x 2 metriseen haisevaan huoneeseen. Kaikki pojat olivat rikkaita, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta saada parempaa asuntoa. Huoneeseen kuului kuitenkin pesukraana, joka hiukan nosti mielialaamme.
Ulla alkoi heti pestä tukkaansa, Marketta odotti vieressä vuoroaan. Neekerit halusivat välttämättä kuivata hiuksemme sekä Marketan varpaat. Meille syntyi siitä syystä hieman pyyheliinanuottasta neekerien kanssa, koska suomalaisina naisina olimme tottuneet toimimaan itsenäisesti. Olimme hyvin väsyneitä ja katselimme kaihoisasti sänkyä. Gentlemanneina neekerit lupautuivat nukkumaan lattialla. Loppujen lopuksi heitä oli huoneessa vain kaksi. He olivat ihmeissään, kun emme heittäneetkään itseämme alasti. Kun olimme olleet jonkin aikaa sängyssä, neekerit ehdottivat, että olisi parempi, jos menisimme heidän viereensä lattialle. Siitä alkoi meidän koko yön kestänyt väittelymme neekerien kanssa.
Suruksemme meidän oli jälleen todettava, että miehet ovat samanlaisia ihonväriin, kansalaisuuteen tai ikään katsomatta. Niinpä niin, himot ne on hiirelläkin. Olomme kävi vähitellen tukalammaksi ja olimme ärtyisiä kuin talviunesta herätetyt karhut.
Toinen neekereistä kertoi olevansa steriloitu (ympärileikattu, prostituoitu) ja voisimme näin ollen maata hänen kanssaan ilman seurauksia. Kieltämättä suuri houkutus! Loppuyön neekeri epätoivoisena rummutti rintaansa ja hoki: “I just put my hand and finish.” Siihen meluun oli tietenkin mahdoton nukahtaa ja kun vielä musta käsi taukoamatta hivuttautui peittomme alle, alkoi huumorintajumme loppua. Teimme kompromissin: Yksi suudelma ja saisimme nukkua rauhassa. Reunimmaisena nukkunut Ulla joutui uhriksi, Marketan pitäessä huolta hiljaisemmasta. Hetken päästä neekerit huomasivat, että suomalainen tyttö on suomalainen tyttö ja niin saimme ummistaa silmämme rauhallisina aamun koettaessa.
Aamulla huone täyttyi pikkuhiljaa mustaihoisista ja viimein meidät opastettiin metroon. Ilmaisella lipulla pääsimme Pariisin kuuluisaan alamaailmaan, missä jostain käsittämättömästä syystä saimme pariisilaiset nauramaan kustannuksellamme.
Versaillesin peilisaleissa
Päätimme jättää saastaisen kaupungin mahdollisimman nopeasti, mutta päätöstä ei ollutkaan helppo toteuttaa.
Illan suussa huomasimme olevamme Versaillesin palatsissa ja kukkaromme keventyneen leivoslaskuihin ja bussimaksuihin. Ulla maksoi kuitenkin vielä innokkaasti vähäisistä rahoistaan sisäänpääsymaksun palatsiin Marketan jäädessä taloudellisempana ja kenkien puutteen vuoksi odottelemaan suihkulähteen luo.
Ullan ihaillessa itseään peilisalissa, teki Marketta tuttavuutta erään ranskalaisen playboyn kanssa. Tunnin kuluttua oli matkaa kuitenkin jatkettava ja jälkimmäisen oli lopetettava miellyttävä tuttavuutensa, sillä Ulla paineli reppuineen ja kehotushuutoineen jo korttelin päässä ärtymyksestä suunniltaan äskeisen peilisalin muistot mielessään.
Mutta pianpa muistot katosivat, sillä kadulla oli mielenkiintoinen kohtaus: Autojen jarrujen kirskuessa ja poliisin puhaltaessa pilliinsä, Marketta kaikessa rauhassa suuteli keskellä katua matkapussien ympäröimänä uutta ystäväänsä.
Mutta selvittiinpä siitäkin ja aikaisemmista kokemuksista viisastumatta huomasimme jälleen istuvamme neekerien vieraana eräässä olutkapakassa. Jotenkin siitä kuitenkin selvisimme ja todella ystävällisten ihmisten opastuksella pääsimme pystyttämään telttaamme erään talon puutarhaan. Söimme vatsamme täyteen kirsikoita ja vaivuimme ensimmäistä kertaa matkamme aikana häiritsemättömään uneen. Seuraavana aamuna heräsimme kirkonkellojen soittoon.
Ranskalainen piknik
Sinä sunnuntaina meillä oli hyvä tuuri. Kohdallemme pysähtyi pariisilaisten nuorten täyttämiä autoja. Eräät nuorista osasivat englantia ja ymmärsimme heidän pyytävän meitä mukaansa ranskalaisten suosimalle piknikille. Olisimme olleet tervetulleita jokaiseen autoon ja valitsimme kahden vilkkaan nuoren miehen kyydin.
Pojat eksyivät vahingossa muusta joukosta ja näin jouduimme tekemään retken ainoastaan me neljä. Ajelimme pitkin joen rantaa ja löysimme vihdoin sopivan paikan, jonne levitimme huovan ja eväät. Vatsassamme kiertelivät ainoastaan edellisenä päivänä ostetut kalliit leivokset ja niinpä pistelimmekin poskeemme himokkaasti metreittäin polakkaa ja suolalihaa, eipä olutkaan ollut pahitteeksi. Tyytyväisinä vatsat pullollaan aloimme liikehtiä musiikin tahdissa ruohikolla. Mutta vähitellen kuumuus pakotti meidät etsimään viileämpää paikkaa. Ulla ja Patric häipyivät huovan kanssa läheisen pensaan varjoon Marketan ja Davidin marssiessa radio kainalossa metsään.
Illan hämärtyessä lähdimme Davidin kotikaupunkiin Touriin, missä saimme jälleen kerran huomata, että maailmassa on ystävällisiäkin ihmisiä. Meille tarjottiin nimittäin vielä kello 24 herkullinen tyypillinen ranskalainen illallinen Davidin kotona. Syötyämme pojat veivät meidät läheiselle leirintäalueelle, jonne pian kohosi vihreä suomalainen kahden hengen teltta. Ryömimme kahdestaan viluisina telttaan. Emme kuitenkaan kärsineet katsoa kahta viluista poikaa telttamme ulkopuolella ja niinpä meitä oli pian neljä. Jonkin ajan kuluttua oli puolin jos toisinkin lämmin.
Biskaijan lahdelle
Seuraavana aamuna tuntui liftaaminen melkein tympäisevältä, sillä olimme vaihteeksi unohtaneet nukkua.
Sattui pieni vastoinkäyminenkin. Nousimme erääseen kiitolinjaan, vaikka olimme pyhästi luvanneet käyttää vain valkoisia Mersuja. Pian kiitolinja parkkeerasi tien sivuun toisen samanlaisen pysähtyessä sen taakse. Miehillä oli ilmeisesti kokemusta liftaritytöistä, sillä he pitivät täysin selvänä, että jompikumpi meistä siirtyisi toiseen autoon. Miesten aikeista ei ollut epäilystäkään - hetken kuluttua istui kaksi taistelusta palanneen näköistä surkeaa oliota laivalta hamstrattua Marlboroa imeskellen tien pientareella.
Miesten kataluudesta masentuneina päätimme tehdä jotain aivan tavatonta ja mitäpä muuta se saattoi olla kuin kunnollinen ateria ensi luokan ravintolassa. Viiden ruokalajin jälkeen, rahapussi entistäkin laihempana lähdimme ravintolaista, jossa olimme saaneet osaksemme kaikkien muiden ruokailijoiden kiistämättömän huomion. Olihan kieltämättä harvinaista, että kaksi nuorta suometarta ilman minkäänlaista pelkoa liikuskeli suuressa maailmassa. Meitä ei tämä keskipisteenä oleminen enää kuitenkaan suuremmasti liikuttanut, sillä ihminenhän tottuu kaikkeen.
Päätimme ehtiä illaksi Biskaijan lahdelle. Päätös ei näyttänyt uupumuksesta johtuen muuten toteutuvan kuin että meidän oli suoritettava työnjako: toisen nukkuessa toinen huolehti oikealla tiellä pysymisestä.
Bordeuaxin läpi ajoimme bussilla. Laitakaupungilla nousimme erään nuorukaisen Austiniin, missä meille luvattiin kyyti perille. Seutu oli kovin sokkeloista, mutta yllättävän pian olivat sokkelot häipyneet ja ympärillämme vain tuuhea metsä. Etumaksuksi poika halusi “make love” jommankumman kanssa.
Illalla Arcachonin kylpyläkaupungin leirintäalueella teltastamme kuului tavallista railakkaampi nauru. Vasta silloin huomasimme täysin tilanteen koomisuuden. Pojan tehdessä ranskaksi hävyttömiä ehdotuksiaan oli etupenkillä istunut Ulla kaikessa rauhassa yrittänyt etsiä Guidestaan lausetta: “Saako täällä tupakoida.” Etsinnän äkilliseen päättymiseen eivät suinkaan vaikuttaneet Marketan ärtyneet huomautukset, vaan pojan aloittama striptease-esitys. Yhtä nopeasti kuin olimme autolla metsään tulleet, kiirehdimme sieltä juosten takaisin. Ystävällisen vanhan pariskunnan avustuksella pääsimme oikealle tielle ja sieltä edelleen sinne, mihin pitikin.
Tottumattomina etelän aurinkoon lojuimme pari päivää syömättä kuumalla hiekkarannalla. Sairastuimme, veltostuimme ja riitelimmekin aivan pikkuasioista. Muutaman teltassa vietetyn yön jälkeen ryhdistäydyimme ja niin saattoi matkamme jatkua.
Barcelonaan tanskalaisten loistoautossa
Tutustuimme erääseen nuoreen piristävään aviomieheen, jonka kyydissä uskalsimme matkata pimeälläkin ja näin pääsimme melkein Espanjan rajalle. Mies esitteli meille huvittavalla englannin kielellään Carcassonin historiallisen linna-alueen ja osoitti muutenkin ystävällisyyttä. Niinpä tuntui haikealta erota hänestä teltan pystyttämisen jälkeen, mutta retkemmehän oli pelkkää jäähyväistä uusille tuttaville.
Maasto muuttui yhä vuoristoisemmaksi ja tiet sen mukaan kapeiksi ja mutkikkaiksi. Olimme jälleen onnellisia ja nautimme joka hetkestä. Mutta pian tulivat asian negatiiviset puoletkin esille. Eräskin lihava mies piti suurimpana huvinaan säikytellä meitä ajamalla jokaisessa solassa syrjätielle ja putkahtamalla muutaman metrin kuluttua jälleen päätielle. Toisessa autossa mies käytti maisemaan syventymistämme hyväkseen ja pusersi vieressään istuneen Marketan rajuun syleilyyn. Loppupäivän Marketta hoitelikin huulessaan kasvavaa pahkuraa.
Espanjan rajalta pääsimme kahden tanskalaisen omistamassa loistoautossa Barcelonaan saakka. Miehet kustansivat meidät siellä eräälle luksus leirintäalueelle. Pieni “sopumme” oli kuin pilakuva upean telttameren keskellä. Tämä ei meitä kuitenkaan häirinnyt, vaan nautimme täysin rinnoin elämästämme. Illalla miehet veivät meidät ravintolaan, jossa nautiskelimme kananpoikaa ja joimme muutaman pullon samppanjaa. Toinen miehistä oli noin 50-vuotias tehtaanomistaja, toinen kolmannella kymmenellä oleva muusikko.
Mieli ihmeen keveänä poistuimme ravintolasta. Ulla käveli käsi kädessä vanhahkon poikaystävänsä kanssa kuutamoisella rannalla Marketan lemmiskellessä muusikkonsa kanssa. Olihan meidän pysyttävä hyvissä väleissä tuttaviemme kanssa ansaitaksemme jokapäiväisen leipämme. Onneksemme heidän vaatimuksensa olivat vähäiset ja mielellään vietimme heidän kanssa iltaisin muutaman hetken.
Toisena iltana tutustuimme Pulisonkiin ja Kynttilään. Istuimme baarissa ja huomasimme saaneemme kasan poikia seuraksemme. Heitä kummastutti ihmeellinen puheemme ja he arvailivat innokkaasti, mistä maasta saattaisimme olla. Kun he kuulivat meidän tulevan Suomesta, oli heidän kummastuksensa vieläkin suurempi. Olimme kesän toiset suomalaisvieraat, ruotsalaisia oli sen sijaan joka toisessa teltassa.
Kaksi gigoloa
Oli helppo tulla toimeen kahden pojan kanssa, sillä he tuntuivat osaavan miltei mitä kieltä tahansa. He olivat viettäneet leirintäalueella jo kolme kuukautta ja niinpä lähdimme mielellään heidän seurassaan tanssimaan eikä sitä tarvinnutkaan katua. He veivät meidät ihastuttavaan yeahyeah-luolaan: pöydät olivat täynnä eri maalaista nuorisoa, musiikki repäisevää, tanssitilan kattona oli tähtitaivas ja palmut huojuivat aivan yläpuolellamme.
Marketta ei pitänyt beatporukasta, vaan lähti ensivaikutelman saatuaan painelemaan hiukan rauhallisempaan seuraan. Ulla oli paikan lumoissa eikä huomannut Marketan katomaista ennen kuin Kynttilä tuli kertomaan huoliaan. Hän sanoi Marketan livistäneen ja pyysi nyt Ullaa lähtemään välien selvittäjäksi. Pian Ulla ohjasikin pojat teltallemme. Marketta oli juuri lähdössä muusikkonsa kanssa toiseen ravintolaan.
Ulla sai puhuttua Marketan ympäri ja kurssi käännettiin poikien teltalle. Pojat olivat tottuneet hurjaan elämään, mutta suomalaisista tytöistä heillä ei ollut vielä mitään kokemusta. Pojat kertoivat avoimesti maanneensa joka yö niin kauan kuin olivat olleet paikalla eri maalaisten tyttöjen kanssa ja niinpä seuraava yö tuotti heille hämmästyttävän poikkeuksen.
Marketta sai kuulla Kynttilän surullisen elämäntarinan. Poika oli ollut pari vuotta sveitsiläisen tytön kanssa, joka oli kevät talvella menettänyt auto-onnettomuudessa järkensä. Siitä murtuneena hän nyt kierteli ympäri maailmaa etsien samanveroista tyttöä. Keskustelu suomalaisen tytön kanssa sai hänet huomaamaan nykyisen elämänsä tarkoituksettomuuden. Erosimme kaikki kavereina.
Seuraavana aamuna heräsimme omassa teltassa auringon hiostavaan paisteeseen. Loikoilimme tanskalaisten seurassa koko päivän hiekkarannalla ja kuumuuden pakottamina kävimme joka varttitunnin päästä leikkimässä Välimeren aalloilla. Illalla punaisiksi kärventyneinä lähdimme innokkaina lähimpään baariin. Siellä Ulla huomasi kauniin espanjalaisen ja jonkin ajan kuluttua he suunnistivat käsi kädessä pop-nuorison suosimaan tanssiravintolaan. Marketta jäi kirjoittamaan pariakymmentä pihistämäänsä korttia.
Salakuljettajan kyydissä rajan yli
Aamun koittaessa katsoimme taloudellisimmaksi lähteä Espanjasta, joskin Ullalle tulivat kyyneleet silmiin ajatellessaan eroa uusimmasta ystävästään. Emilio tuli kuitenkin ystävällisesti kantamaan tavaroitamme päätien varteen. Riitelimme muutamia tunteja leirintäalueen virkailijoiden kanssa, mutta voittaneina istuimme ennen puolta päivää espanjalaisessa taksissa.
Rajalla huomasimme tulleemme Barcelonasta saakka salakuljettajan kyydissä. Hänen maksaessaan sakkoaan kolme rajapoliisia tuli ihailemaan kauneuttamme ja vakuuttivat meille oman autonsa turvallisuutta. Olimme kuitenkin jo sen verran kokeneet, että tiesimme espanjalaisten poliisien olevan yhtä turmeltuneita kuin muidenkin miesten ja niin jatkoimme matkaamme kiinnijoutumisen vuoksi pahantuulisen salakuljettajan autossa.
Teltta romahti
Päätimme nukkua yön rauhassa ja siksi olimme onnellisia löytäessämme illan suussa leirintäalueen. Maksoimme ensimmäisen kerran koko matkamme aikana saadaksemme nukkua rauhassa.
Lähdimme vielä tutustumaan ympäristöön. Saimme selville, että olimme Secean nimisessä pikkukaupungissa Ranskan puolella. Kuinka ollakaan, eksyimme erääseen kapakkaan. Pöytäämme kerääntyi lauma uteliaita poikia. Madeira-pullon tyhjennyttyä halusimme päästä nukkumaan ja silmät sameina pyyhälsimme telttaamme.
Olimme jo puoliksi unessa, kun heräsimme teltan tärinään. Ystävämme halusivat ilmeisesti maksun pullostaan… elämä on kovaa … siitä syntyi kamppailu elämästä ja kuolemasta. Aseenamme olivat ainoastaan Marketan hollannikkaat. Taistelun melskeessä katkesivat telttamme kannatinpuutkin, mutta se ei hurjistuneita poikia hillinnyt. Tilanne tuntui toivottomalta, varsinkin sen jälkeen, kun huomasimme, että epätoivoisista avunhuudoistamme huolimatta kukaan naapuriteltoista ei halunnut tulla auttamaan. Onneksi Ullan onnistui päästä pakoon. Hän juoksi vaatteet riekaleina ja huusi “I’ll call the police.” Pojat pelästyivät ja juoksivat pakoon.
Marketta istui maassa alushoususillaan runnellun mutta voitaneen näköisenä. Huomasimme telttamme ja olimme tikahtua nauruun - se oli kuin puhkaistu ilmapallo eikä meillä ollut enää voimia pysyttää sitä. Aamulla leirintäalueen ihmisillä oli suunnattoman hauskaa katsoessaan esiin työntymistämme luhistuneesta teltasta. Lähtiessämme näimme erään pojista ja tyytyväisinä huomasimme hänen otsassaan komeilevan kuhmun.
Paikka paratiisissa
Aioimme ehtiä seuraavaksi yöksi Italiaan. Ranskassa olimme olleet mielestämme jo liiankin kauan. Keskipäivällä olimme Toulousenissa ja kuumuuteen tuskastuneina päätimme viettää siellä yön.
Kadulla luoksemme tuli kaksi poikaa ja yksi tyttö. Näytimme kai aika hamppareilta, koska he kysyivät: “Mihin aiotte mennä yöksi.” Emme tienneet. Pojat ottivat tavaramme ja käskivät seuraamaan. Matkan varrella joukkoomme liittyi pitkätukkaisia nuorukaisia. Uudet ystävämme näyttivät jokseenkin ihmeellisiltä ja Marketta olisi mieluiten lähtenyt etsimään leirintäaluetta. Mutta Ulla oli kerran Saksassa kokenut beatnik-leirin autuuden ja tuumaili poikien vievän meitä samanlaiselle.
Hiestä täysin märkinä yritimme pysyä poikien ja laukkujemme perässä. Laskeuduimme kivikkoisia rappuja alaspäin, välillä taas kipusimme ylös, joskus oli hypättävä kallion halkeamien yli ja välillä kahlattava vedessä. Ja mihin tämän kaiken vaivan jälkeen saavuimmekaan! Noin kymmenen metrin levyinen hiekkainen paikka oli jäänyt kallioiden lomaan. Se oli täynnä kirjavia vaatteita, makuupusseja, roskaläjiä ja mitä erinäköisimpiä olioita.
Siellä oli nuoria ihmisiä noin 20. Tästä pienestä joukosta löytyi liftareita seitsemästä eri maasta. Suurin osa heistäkin oli opiskelijoita ja siivoa sakkia, vaikka ulkonäöstä saattoi päätellä toista. Leiriläisistä parhaiten mieleemme jäivät hollantilainen Jean, ranskalainen Chiristian norjalaisen tyttöystävänsä kanssa, englantilainen Napoleon, kaksi saksalaista poikaa ja tietenkin leirin johtaja Daniel.
Liftausmatkan jälkeen olimme väsyneitä ja torkahdimme hietikolla. Mutta kauan emme saaneet nukkua, sillä oli sopeuduttava leirin rytmiin. Tapana oli nimittäin lähteä illan hämärtyessä ansaitsemaan päivän ravinto. Suuntasimme kaupungin keskustaan, yölliselle torille. Istuuduimme keskelle jalkakäytävää ja aloitimme työn. Daniel otti kitaran olaltaan, Jean ja englannitar keräsivät ohikulkijoilta hattuun rahaa ja sankoon savukkeita, ja me muut aloitimme laulun. Mökä oli niin valtava, että ihmisten huomio kääntyi meihin ja pian myös myötätunto.
Niinpä jo keskiyön tienoilla olimme tienanneet niin paljon, että saatoimme ostaa runsaasti syötävää ja juotavaa. Jokaisen osalle tuli pitkä kinkkutäytteinen polakka ja riittävästi viinikulauksia. Paluumatka oli riemukas. Tytöt saivat taluttajan ja ylijäämäpojat pitivät yllä meteliä. Ulla erkani Danielin kanssa joukosta, Marketan jatkaessa saksalaisten kavaljeerien kanssa. Vasta aamulla Ulla ja Daniel saapuivat beatnik-hotelliimme.
Päivällä kävimme uimassa vilpoisassa Välimeressä, otimme aurinkoa, sukeltelimme ostereita, rakastelimme, soitimme kitaraa, söimme yöllä varastettuja hedelmiä - kuvaava sana tälle kaikelle olisi maanpäällinen paratiisi.
Koko viikko kului samoissa merkeissä.
Vähitellen Marketalle alkoi tulla kiire Berliiniin. Riitelimme, sillä Ulla ei olisi mistään hinnasta lähtenyt pois. Useina aamuina pakkasimme jo tavaroita, mutta ystäviemme houkutuksesta purimme ne säännöllisesti joka ilta. Eräänä iltana teimme kuitenkin toisen päätöksen: tämä ilta olisi viimeinen ystäviemme parissa ja myös viimeinen lauluiltamme.
Rahankeruun ollessa vielä kesken ilmestyivät juuri sinä iltana vihaiset poliisit ja komensivat koko joukon autoonsa. Saimme kyydin poliisiasemalle. Siellä meille järjestettiin ristikuulustelu ja poliisit olivat hämmästyneitä tavatessaan moisen kansallisuuksien yhdistelmän. Kieltäydyimme puhumasta mitään muuta kuin omaa kieltämme, Marketta jopa virkkasi ja mitäpä poliisit meille mahtoivat. Puolenyön jälkeen löysimme itsemme laitakaupungilta, jonne poliisit olivat meidät rangaistukseksi ajaneet. Joukko oli muuten täydellinen, ainoastaan ranskalaiset olivat jääneet putkaan. Vaeltelumme alkoi kohti leiriä hedelmiä varastellen ja ihmisiä herätellen. Perillä sytytimme nuotiot ja kertailimme vaiheikkaan yön tapahtumia.
Seuraavana aamuna Marketta muisti edellisen illan päätöksen ja pakkasi kimpsuja Ullan maatessa tyytyväisenä Danielin kainalossa. Mutta Marketan vuolaasti itkiessä ja luvatessa lähteä englantilaisen ystävänsä kanssa Kreikkaan Ullaankin tuli liikettä, sillä olimme ennen matkaa päättäneet pysytellä yhdessä. Suostuttelut eivät enää auttaneet. Lähtösuukkoja annettiin, valokuvia otettiin, valoja vannottiin, osoitteita vaihdettiin ja niin askeleet raskaina, Ulla polakan kanssa edellä ja Marketta itkien perässä, lähdimme etsimään tietä Italiaan.
Raiskaaja vuoristossa
Illan hämärtyessä saavuimme upeassa amerikkalaisessa Cadillacissa Nizzan kautta Monacoon. Ihastelimme jonkin aikaa maisemia, tuhlasimme vähät ranskalaiset frangimme ja teimme vakaan päätöksen yöpyä vasta Italiassa.
Ensimmäisen kerran liftasimme pimeässä ja siksi päätimme valita turvallisen näköisen auton. Niinpä nousimme punaiseen avoautoon (!). Mies kertoi matkansa päämäärän olevan saman kuin meillä ja rauhallisina istuimme kiemurtelevaa vuoritietä ajavassa autossa muutaman tunnin. Vasta silloin aloimme ihmetellä, missä raja viipyy. Epäilyksemme voimistuivat miehen pysäyttäessä autonsa asumattomalla seudulla korkealla vuoristossa. Mies vaati, että jommankumman meistä olisi suoritettava maksu kyydistä, muuten emme pääsisi rajalle.
Sieppasimme tavaramme, syöksyimme jälleen liikkeelle lähteneestä autosta ja piilouduimme pensaikkoon. Mies käänsi autonsa, olimme kahden pensaikossa ja nauroimme hysteerisesti tyhmyyttämme. Mutta pian hymy hyytyi: lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan merkkiä ihmisasunnosta eikä jyrkälle vuoren rinteelle voinut pystyttää telttaakaan. Tulikärpäset ainoina seuralaisinamme raahauduimme eteenpäin väsyneinä ja janoisina.
Muutaman tunnin kävelyn jälkeen huomasimme valon häämöttävän jossain kaukana alhaalla laaksossa. Aamuyöstä olimme siellä. Löysimme alkeellisen leirintäalueen, vesihanan ja mitäpä muuta: nukkumaan. Leiripaikka oli jätettävä ennen muiden heräämistä, sillä olimmehan rahattomia. Kylällä vaivaloisen kyselyn tuloksena saimme selville, että olimme yhä Ranskassa. Olimme järkyttyneitä.
Italiassa lämmintä maitoa aamiaiseksi
Illan suussa saavuimme pieneen Ivrea-nimiseen italialaiseen kaupunkiin hämmästellen matkamme kaikesta huolimatta nopeaa sujumista. Kaupungilla pankkia etsiessämme tutustuimme kahteen italialaiseen poikaan. Olimme kahteen vuorokauteen tuskin ummistaneet silmiämme, telttamme oli rikki, vaatteet märkiä ja olimme viisastuneet yöliftaamisen suhteen. Kaiken lisäksi meillä oli nälkä. Siispä päätimme poikien pyynnöstä jäädä heidän asuntoonsa yöksi. He valmistivat meille suurenmoisen italialaisen aterian ja ihmeen pirteinä lähdimme poikien kanssa juhlimaan. Rantaravintolassa törmäsimme poikien opettajaan, joka saikin loppuillan toimia tulkkina.
Ignazio ja Mario olivat sisilialaisia tekniikan opiskelijoita ja he halusivat sanoa, että he rakastavat meitä. Paljon muutakin opettaja kertoi meille ja pian olimme vakuuttuneita, että seuralaisemme olivat ihanteelliset. Paluumatkalla pojat esittelivät autossaan mahtavasti rakkausserenadeja.
Aamulla kello soi pyynnöstämme puoli yhdeksältä. Samalla hetkellä kavaljeerimme marssivat makuuhuoneeseen kantaen aamiaiseksi valmistamaansa kuumaa maitoa. Olimme tikahtua nauruun moisesta hellyydenosoituksesta. “Eivätkö naiset aina halua lämmintä maitoa aamuisin?“ kysyivät pojat viattomasti nukuttuaan kiltisti olohuoneessa koko yön. Marketta taisi olla hiukan rakastunut, mutta Ulla uneksi tälläkin höyhenvuoteella vielä Danielista. Niinpä Ullan oli houkuteltava tällä kertaa Marketta matkaan. Jäähyväislahjaksi Marketta sai aidon sisilialaisen puuhevosen.
Sveitsissä puhdasta
Italiassa oli liftaaminen huomattavasti helpompaa kuin Ranskassa, joskin autot olivat Fiatin luokkaa. Siirryttyämme Sveitsin puolelle maisemat muuttuivat puhtaiksi ja majesteetillisiksi. Jo puolen päivän maissa olimme Marketan tuttujen luona Bernissä. Siellä saimme ystävällisen vastaanoton ja kerroimme vanhentuneelle sedälle ja tädille uskomattomasta matkastamme. He eivät päästäneet meitä vielä aamullakaan lähtemään, vaan soittivat Marketan toisille tutuille Zurichiin ja käyttivätpä meitä sielläkin.
Saman päivän iltana olimme jo Saksassa Ullan entisessä työpaikassa Schwarzwaldissa. Marketta vietti siellä kaksi yötä, minkä jälkeen hän jatkoi liftaamista yksin Hampuriin ja sieltä matkalaukut saatuaan edelleen Berliiniin. IJGD-leirille (Kansainvälinen työleiri) seiniä tapetoimaan. Ulla jäi Albquelle-hotelliin töihin.
Molempien loppukesä sujui yhtä vaiheikkaasti ja ratkiriemukkaasti kuin alkukesäkin. Tapasimme syksyllä Kukonhiekassa ja päästimme pitkän naurun menneelle kesälle. Loppu.
(kirjoitettu syksyllä 1967)