Päivitetty 13.4.2012
 

Mihin dissidentin matka?

Ihmiset ovat aina etsineet parempaa tapaa elää yhdessä.

Miten toisinajattelija selviää nyky-yhteiskunnassa?

Menneinä vuosikymmeninä ihmiset, jotka eivät halunneet tai pystyneet elämään valtiollisessa järjestelmässä, lähtivät muille maille tai vetäytyivät luostareihin. Mihin nykyajan Pekka-pojat voivat lähteä, jos he eivät kestä nykyajan menoa? Onko muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä silmittömästi tuhoamaan järjestelmää? Nieleskellä masennuslääkkeitä?

Kolhoosit eli kommunismin yhteisomistuksen ideaalit ovat taakse jäänyttä elämää. Ruotsissa tai Amerikassa ei ole enää sijaa seikkailijoille. Mitä mahdollisuuksia jää nykynuorelle aloittaa omaehtoinen, toisenlainen elämä? Dissidentille, joka ei mahdu nyky-yhteiskuntaan?

Yhteiskuntafilosofi ja ydinfyysikko Fritjof Capra kirjoittaa, että sen joka pystyy elämään nyky-yhteiskunnassa, on oltava todella sairas, 
koska järjestelmä on niin sairas.

“Minnekään ei voi enää paeta. Jos valtion ja pääoman valta saataisiin tuhottua jossain, mutta sotateollisuus jäisi vihollisille, järkkyisi pieni utopiamme hyvin pian. Jos toisaalta  eristäisimme Hakim Beyn ohjeen mukaan itsemme omavaraiselle autonomiselle alueelle?
On tärkeä luoda tiloja, joissa voi hengittää vapaasti ilman median ja varakkuuden luomia rooleja, ilman 9-14 tuotanto-kulutus kiristystä. Mutta jos lopetamme siihen, kuristumme. Kapitalismi ympäröi meidät joka puolelta. Uudisasukkaat häädetään, omavarainen maaseutumiljöö joutuu kaupunkien ympäröimäksi, metsien puut kaadetaan. Kukaan ei voi asettua kapitalismin ulkopuolelle. Se on yhteiskunnallinen sairaus. Kapitalismista ei voi säilyttää yhtä osaa, se on tuhottava kokonaisuudessaan. Kapitalismia ei voi olla olemassa ilman valtiota, joka tukee yksityisomistusjärjestelmää."

(Anarkistien  sivuilta)

 

Athos - Luostarielämää Pyhällä Vuorella

Lyhennelmä René Gothónin artikkelista: Luostarissa eletään toisia varten, jossa hän kumoaa kolme harhaluuloa luostarielämästä.

Uskontotieteilijä René Gothóni on kirjoittanut luostarielämästä Athos-luostarin näyttelyn esitteeseen: ”Tuntuvatko arjen velvollisuudet ahdistavilta? Kaipaatko aikaa itsellesi? Silloin luostari ei välttämättä ole sinun paikkasi.” Hänen mukaansa monet pitävät harhaisesti  luostareita suojapaikkoina henkilöille, jotka eivät kykene elämään yhteiskunnassa.

Itsepintainen ennakkoluulo etenkin protestanttisissa maissa on, että luostarit ovat suojapaikkoja henkilöille, jotka eivät kykene elämään yhteiskunnassa. Ennakkoluulon juuria etsittäessä törmätään mm. uskonpuhdistaja Martti Lutheriin ja sosiologi Max Weberiin, jotka suhtautuivat kielteisesti luostarilaitokseen ja pyhiinvaellukseen. Monet ovat – asiaa sen enempää ajattelematta – omaksuneet heidän käsityksensä siitä, että munkit ja nunnat ovat paenneet yhteiskuntaa, koska he eivät tule toimeen muiden ihmisten kanssa. Syiksi mainitaan usein perheriidat, onneton rakkaus, uskoton puoliso, konkurssi tai poliittinen tai sosiaalinen vaino. Luostaria pidetään näillä perustein karkotettujen, pakolaisten ja vainottujen turvapaikkana. Toisinaan on jopa väitetty, ettei luostari ole lahjakkaita varten.

Nämä niin tavalliset ennakkokäsitykset ja ennakkoluulot antavat tietenkin näppärän vastauksen kysymykseen miksi, sillä tavalliselle ihmiselle on usein käsittämätöntä, että joku jättää yhteiskunnan ja menee luostariin.

 

Luulo 1: Pakopaikka maailman harmeilta

Siirtymäriittien tutkija Arnold van Gennep osoittaa kuitenkin teoriassaan, että siirtyminen sosiaalisesta asemasta toiseen on kolmivaiheinen – irtaantuminen, välivaihe, liittyminen – ja että liittyminen on siirtymäprosessissa yhtä olennainen asia kuin irtaantuminen.

Käsitys luostarista pakopaikkana pohjautuu yksinomaan irtaantumisen syiden pohdiskeluun ja jättää kokonaan huomiotta sen tosiasian, että henkilö myös liittyy uuteen yhteisöön. Jokaisen siirtymisen perustana on tietenkin jokin tapahtuma, joka on antanut kimmokkeen päätökselle ryhtyä munkiksi tai nunnaksi. Sama koskee myös päätöstä ryhtyä taiteilijaksi tai tieteilijäksi, mutta tämä kimmoke ei ole sama kuin (koko) syy.

Se ei nimittäin selitä sitä, että joku jää pysyvästi luostariin loppuelämäksi. Kenttätöissäni pyhällä Athosvuorella olen keskustellut munkkien kanssa ja kysynyt mitä he arvelevat käsityksestä luostarista pakopaikkana. Isä Joakimin vastaus tiivistää oivallisesti munkkien kannan:

”Luostari on yhteisö. Sinä liityt yhteisöön, ja sinun tulee tulla toimeen muiden asukkaiden kanssa, muuten sinulla on vaikeuksia. Tänne on paljon tulijoita, mutta vain harvat jäävät. He huomaavat, ettei munkin elämä ole helppoa. He eivät sopeudu luostarielämän rytmiin, tuntikausia kestäviin jumalanpalvelusmenoihin, lakkaamattomaan rukoukseen.”

Erittäin harvoin joku ryhtyy munkiksi yhtäkkisen päähänpiston takia. ”Useimmat ovat tulleet Pyhälle Vuorelle monta kertaa, eläneet täällä viikon ja palanneet yhteiskuntaan. Heidän päätöksensä on kypsynyt hitaasti. Luostarista on kuitenkin tullut heidän hengellinen kotinsa ja munkeista heidän veljiään. Kuuliaisuus, kilvoittelu ja rakkaus Jumalaa kohtaan on täyttänyt heidän sydämensä, eikä elämä maallisessa yhteiskunnassa tämän jälkeen enää tunnu mielekkäältä. ”Munkkius on työ siinä missä mikä tahansa muukin työ. Se on elämäntapa; se on kokopäivätoimista, tauotta vuorokautista ja ympärivuotista rukoustoimintaa, mutta sen lisäksi se on rakkautta Jumalaa kohtaan – elämän täyttymys.”

 

Luulo 2: Hyödytöntä elämää

Toinen lähes yhtä itsepintainen luulo on, että luostari on eristäytynyt yhteiskunnasta siten, ettei siitä ole mitään hyötyä yhteiskunnalle. Lähellä luostareita asuvat tietävät, ettei tämäkään käsitys pidä paikkaansa. Luostarit ovat nimittäin aina mitä suurimmassa määrin palvelleet yhteiskuntaa eri tavoin. Luostareiden ja lähiympäristön välillä on kaikkina aikoina ollut laaja ja toimiva sosiaalinen verkosto. Kuten pyhän Athosvuoren luostareiden, myös Laatokan Valamon ja Uuden Valamon merkitys on suuri mm. työllistäjänä, käsityötaitojen välittäjänä ja opettajana, terveys- ja koulutuskeskuksena sekä toisinaan, erityisesti sotien aikana, myös karkotettujen, pakolaisten ja vainottujen turvapaikkana. Nämä ovat kuitenkin vain muutamia luostareiden mahdollisista funktioista kriisiaikoina, eivät päätehtäviä. Pyhän Athosvuoren luostareiden noviiseilta on perinteisesti edellytetty jonkinlaista lahjakkuutta, esimerkiksi puunkaiverrus- tai ikonimaalaustaitoa, vaatturin, suutarin tai muunlaista käsityötaitoa, maanviljelijän ja kirvesmiehen kokemusta tai jotakin muuta (ammatti)osaamista – tai ainakin halua jonkin taidon oppimiseen.

Nykyisin näiden perinteisten taitojen rinnalle on tullut myös erilaisten teknisten laitteiden tunteminen ja kehittäminen, kuten aurinkopaneelien, moottorisahojen, perämoottorien ja muiden laitteiden asentaminen ja huoltaminen. Pyhällä Vuorella on mm. kirjailijoita, runoilijoita, taidemaalareita ja valokuvaajia, jotka työssään tarvitsevat tietokoneita tekstien ja valokuvien käsittelyyn ja arkistoimiseen. Koska luostarit ovat omavaraisia, kaikki mahdolliset taidot, kyvyt ja tiedot hyödynnetään yhteiselämän ja -talouden hyväksi.

Oman osansa luostareiden ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen tuovat pyhiinvaeltajat, jotka enenevässä määrin asuvat luostareissa lyhyitä aikoja. Luostarin merkitys maallikoille stressaantuneen elämän vastapainona, elämän perusarvojen vaalijana sekä hengellisen ajattelun ja elämän välittäjänä on aina ollut suuri. Voidaan aiheellisesti väittää, että luostari syrjäisyydestään huolimatta ja ehkäpä juuri siksi mitä moninaisimmin toimii yhteiskunnan hyödyksi ja siunaukseksi.

 

Luulo 3: Laiskurin paratiisi

Kolmas ennakkoluulo on, että munkit ovat laiskoja. ”Rukoileminen ei ole työtä”, moni tietämätön tuumailee. Perehtymällä Pyhän Athosvuoren päiväohjelmaan tämäkin käsitys korjautuu. Miten moni meistä yhteiskunnassa elävistä herää joka aamu kolmen maissa, menee kirkkoon neljäksi tunniksi aamupalvelukseen ja liturgiaan rukoilemaan koko ihmiskunnan puolesta ja ryhtyy sitten niukan aamiaisen jälkeen päivän työhön? Munkit hoitavat ns. kuuliaisuustehtäväänsä noin kello neljään saakka iltapäivällä, osallistuvat sen jälkeen ehtoopalvelukseen, joka sekin kestää kolmesta neljään tuntiin, syövät illallisen seitsemän kahdeksan maissa ja rukoilevat sitten kammioissaan, kunnes uni vie voiton kilvoituksesta. Tämä rytmi toistuu päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, kunnes munkki siirtyy ajasta tuonpuoleiseen. Luostarielämä on kutsumus siinä missä mikä tahansa muukin kutsumus. Se ei ole itsekästä eikä edes itsekeskeistä, sillä tavoitteena on rukouksen keinoin anoa Jumalan armoa, ei vain itselle, kuten usein väärin luullaan, vaan kaikille ihmisille, koko ihmiskunnalle. Munkit elävät syrjässä, jotta he voivat keskittyä rukoilemaan meidän puolestamme. Meitä varten he luostarissa elävät.

 

René Gothóni

Kirjoittaja on uskontotieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut luostarielämää Athosvuoren lisäksi mm. Sri Lankan buddhalaisissa luostareissa Kandyn alueella. Hän on tuttu kirjoistaan Tuntematon pyhiinvaeltaja, Nainen Tiennäyttäjänä ja Sanat kuin peili. Uusi kirja Det Heliga Berget Athos.