Maailmankuva 

Mistä ihmisen kognitiivinen kartta muodostuu?

Miksi ajattelen näin? Miksi toimin näin?

Päivitetty 8.1.2015

Aiheita:

Käsitteelle maailmankuva ovat läheistä sukua termit maailmankäsitys, maailmankatsomus, elämänkatsomus, ideologia, maailmantulkinta, todellisuuskäsitys ja credo eli uskontunnustus, todellisuusmalli, kulttuurimuoto, kulttuurikategoria, kulttuuriprinsiippi, arvoasetelma, kognitiivinen järjestelmä tai kartta, ajattelujärjestelmä, perusstruktuuri, elämänhistoria, kulttuurinen repertoaari, paradigma. Reijo Wileniuksen mukaan maailmankuva merkitsee lähes samaa kuin tietoisuus. Ne vaikuttavat toinen toisiinsa (Ihminen, luonto ja tekniikka, 1978).

Maailmankuva viittaa yhteisölle tyypillisiin asenteisiin, arvoihin ja tavoitteisiin ja maailmankatsomus yksilön käsityksiin. (Manninen) Juuri ajatusmallit ja paradigmat ohjaavat kaikkea toimintaa. Ne ovat oletuksia, joihin ihmiset perustavat näkemyksensä todellisuudesta.

  "Pitkään kuviteltiin, että inhimilliset arvot ja tavoitteet ovat pohjimmiltaan samat kaikissa kulttuureissa. Tällöin länsimainen teknologia ja kasvuideologia olivat se mittari, joilla muita kulttuureita mitattiin. 1960-luvulla alkoi monikulttuurinen tutkimus. Tutkittiin arkielämään vaikuttavia taloudellisia ja poliittisia tekijöitä ja kulttuurien välisiä eroja. Erityisesti Irakin selkkausten kärjistyessä on kulttuurien väliseen tutkimukseen  liittynyt uskonnon tutkimus ja sen integroivien arvojen esille tuominen sekä näitä syvempiä maailmoja koskevien tulkintojen analyysi. Kulttuurien välisessä maailmankuvatutkimuksessa vuorovaikutus on avainsana: tutkija muovaa aktiivisesti tutkittavalta saamiaan vaikutteita ja tutkittavan käyttäytyminen muuttuu kulttuurikosketuksen seurauksena." (Puhakka 1977 s. 60-69)

Maailmankuva on implisiittinen eli ihmiset eivät ole kovinkaan tietoisia maailmankuvastaan. Se muodostuu käsityksistä ja uskomuksista, joihin liittyy arvoja, sillä maailmankuvan muodostaminen edellyttää valintoja kuten esimerkiksi mitä pidämme tärkeänä ja olennaisena ja mitä emme, kun taas maailmankatsomus on eksplisiittinen.



Olisipa mielikuva maailmasta kaikilla samanlainen! 

Jos maailmankuva ja sen arviointi perustuisivat pelkästään objektiiviseen empiiriseen havainnointiin ja logiikkaan, olisi maailma todennäköisesti harmonisempi paikka elää. Ihmisten välisiä erimielisyyksiä voitaisiin vähentää eliminoimalla epäjohdonmukaisuudet ja harha-aistimukset, ne  jotka estävät ihmisiä näkemästä maailman samalla tavalla. Mutta maailmankuvat ovat refleksiivisiä.
Havaitseminen on aina valikoivaa. Se on myös tulkitsevaa: meillä on vahva taipumus havaita näkemämme tai kuulemamme jonakin meille merkitystä antavana. Uutta oppiessaan ihminen aina valikoi informaatiota ja tulkitsee sitä käsitystensä, odotustensa ja tavoitteittensa perusteella. Hän pyrkii ymmärtämään uutta informaatiota oman tietonsa pohjalta.

Ihminen on kognitiivisesti konservatiivinen eli aikaisemmin opittu säätelee odotuksia ja valikoi tarkkaavaisuuden kohteen. Se säätelee myös uuden informaation tulkintaa. Muuttumattomissa olosuhteissa, joissa palaute on aina sama, maailmankuva rutinoituu. Vastaavasti jatkuva uuteen mukautuminen voi ylikuormittaa kognitiivisia resursseja. Erityisesti siirtolaisten ja pakolaisten elämässä uuteen kulttuuriin mukautuminen voi tuottaa oman maailmankuvan kaoottista hajoamista.  

Opitusta maailmankuvasta on vaikea luopua, jos se on ollut selkeä ja johdonmukainen ja jäsentänyt ympärillä olevaa todellisuutta itselle uskottavasti. Maailmankuvan radikaali muutos on kognitiivisessa mielessä lähempänä uskonnollista kääntymystä kuin rationaalista analyysiä, kirjoittaa Manninen. Mitä jäsentyneempi maailmankuva on sitä vaikeampi siitä on luopua järkisyihin vedoten.

 Koska maailmankuvaa pitävät yllä sekä yleistyneet käsitykset maailmasta että eri kohteisiin liittyvät tunnevaraukset, toimii maailmankuva paremminkin tutkimusta ohjaavana periaatteena kuin empiirisen tutkimuksen kohteena. Jos tutkija on kiinnostunut maailmankuvasta, hän on kiinnostunut koko yksilön tavasta suhtautua ulkoiseen todellisuuteen ja toimia siinä. Ensimmäinen tehtävä onkin tutkimuskohteen rajoittaminen joihinkin maailmankuvan puolista, esimerkiksi ihmiskuvaan, luontokuvaan tai vaikkapa sukupuoleen liitettyihin ennakkoluuloihin.  

Maailmankuvaa voidaan lähestyä filosofian, aate- ja oppihistorian, tieteenhistorian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, kulttuurihistorian, kirkkohistorian sekä yleisen historiatieteen lähdeaineiston kannalta. 

Kansanomaista maailmankuvaa taas kansanrunouden, kulttuuriantropologian, kansantieteen, uskontotieteen ja muiden perinnetieteiden empiirisin tutkimusmenetelmin.

Maailmankäsitys vastaa olemassaoloa koskeviin kysymyksiin ja kertoo asioiden välisistä riippuvuussuhteista. Maailmankuvan kerrostumat voivat olla hyvinkin eriaikaisia. Maailmankuva voidaan jakaa kolmeen toiminnallisesti erilaiseen käsitysjärjestelmään sillä perusteella, mihin kysymykseen kukin osa vastaa:


Maailmankuvaa voidaan kartoittaa seuraavanlaisista näkökulmista:

1. Toiminnallinen ulottuvuus. Maailmankuvan oletetaan tulevan esille ihmisen toiminnassa, vaikka se ei ohjaa toimintaa yhtä eksplisiittisesti kuten maailmankatsomus. Se muodostuu toiminnasta, harrastuksista ja elämäntavoista.

2. Lapsuuden perimä. "Ihminen ei keksi maailmankuvaansa vaan oppii sen lapsena. Maailmankuvan omaksuminen esimerkkien avulla on luonnollisin muoto.  Lastenlorut ovat valikoivia siinä, miten ne ilmaisevat kulttuurinsa maailmankuvaa yleensä."  (Manninen)

3. Kulttuurinen ulottuvuus, se mitä tekijöitä olemme sosiaalistaneet ja omaksuneet kulttuuristamme. Kulttuuri määrittelee, miten asioihin pitää suhtautua, mikä on keskeistä ja mikä turhaa, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, miten pitää toimia ja mikä jättää tekemättä. Ihmisillä on erityisiä linssejä maailmaan ja kulttuuri on aina linssin luonteinen. (Juha Manninen 1977, s. 20) 

4. Tietoulottuvuus. Tiedämme maailmasta sen mitä koulu, kirkko ja yhteiskunnalliset instituutiot ovat sosiaalistaneet, opettaneet. Yleensä puhutaan ideologian tai uskonnon maailmankuvasta kuten materialismin, marxilaisuuden, liberalismin, katolilaisuuden tai islamilaisuuden edustamasta maailmankuvasta. Näihin liittyvät käsitykset maailmasta, elämästä, kuolemasta, yliluonnollisesta, ajasta, avaruudesta, luonnosta ihmisestä ja yhteiskunnasta. Thomas Kühn on Wittgensteiniin nojaten käyttänyt nimitystä paradigma kuvatessaan tieteen syvään juurtuneita maailmankuvia ja niiden muutoksia.

5. Sosiaalinen ulottuvuus. Se sisältää suhteen toisiin ihmisiin (Helve 1987, 21).

6. Henkilökohtainen ulottuvuus. Toiminnan säätelyn kannalta on tärkeää yksilön käsitys omasta itsestään. Jokaisella on ikään kuin oma ikkunansa, josta hän tarkastelee maailmaa, työyhteisöään, itseään, elämän merkitystä. Ikkunapokat ovat hänen omia arvojaan, ennakkoluuloja ja asenteita.


7. Loogisen lineaarisen ajattelun ulottuvuus. Joillakin on taipumus kokea maailma ja sen tapahtumat säännönmukaisina, syysuhteiden - kernaasti lineaaristen riippuvuussuhteiden - verkostona.

8. Yhteiskunnallinen ulottuvuus. Yhteiskuntaa ja sen kuvaamiseksi käytettyä kieltä ei voi erottaa toisistaan. Toisaalta maailmankuva tukee ihmisen koko käsitejärjestelmää. Koska kokemus on aina sidottu ilmaukseensa, joka on samalla myös tulkinta, ei tiede voi tutkia kokemuksia sinänsä, vaan ainoastaan niiden ilmauksia. 

 

Perustarpeet maailmankuvan pohjana

Ihmisen toimintaa ohjaavat vietinomaiset perustarpeet - ruoan, suojan ja lisääntymisen tarve. Perustarpeita ei voi muuksi muuttaa. Jos ihminen nälkiintyy tai joutuu kylmän tai myrskyn kouriin, loppuu elämä hänen kohdaltaan. Jos kukaan ihminen ei siitä jälkeläisiä, kuolee ihmiskunta sukupuuttoon. Vielä 100 vuotta sitten elämän tarkoitus oli useimmille niin lännessä kuin idässä ruoan ja asunnon turvaaminen. Tämä johtui olosuhteiden pakosta. Aristoteles sanoo, että planeetat eivät väsy kulkemiseen, koska niillä ei ole valinnan varaa.

Kun perustarpeet on tyydytetty, voi ihminen alkaa täyttää muita hänelle ominaisia tarpeita. Asunnon ja ruoan lisäksi ihminen tarvitsee turvallisuutta ja puhtaan elinympäristön. Hän ei halua olla sairas eikä elää epävarmuudessa tai pelossa. Hän kaipaa ystäviä, lähimmäistensä kunnioitusta ja mahdollisuutta kehittää omia kykyjään.

Maailmankuva ja kulttuurin muokkaamat arvot eivät voi muuttaa perustarpeita muuksi, mutta juuri ne ohjaavat perustarpeiden toteuttamiseen käytettäviä menetelmiä. Ne määräävät myös, mikä painoarvo muille tarpeille annetaan. 

Erilaisissa kulttuureissa ja alakulttuureissa tarvehierarkia ja menetelmät tarpeiden tyydyttämiseksi vaihtelevat. 

Habermasin mukaan maailmankuvat (arvot) ovat historian luomia tulkintoja tarpeista. Kun länsimaisilta ihmisiltä kysyttiin 1960-luvulla elämän tavoitteita, he vastasivat jokseenkin yksimielisesti: onnellinen perhe-elämä, omakotitalo, uusi auto, koulutus lapsille ja elintason kohottaminen. 1980-luvulla tavoitteena ja elämän tarkoituksena nähtiin oman fyysisen ja henkisen kunnon kohottaminen. Alettiin puhua itsensä toteuttamisesta, identiteetin etsinnästä sekä henkilökohtaisten ominaisuuksien kehittämisestä.

Moraali maailmankuvan pohjana

Oikeistolaiselle ajattelulle on tyypillistä usko tuotannon kasvuun ja kasvun tuomaan onneen. Valtiolla on lukuisia menetelmiä ihmisen idean ohjelmoimiseksi ja tukahduttamiseksi. Länsimaissa niitä kutsutaan moraaliksi. Sen mukaan ihminen on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Hänessä ei ole mitään ennen kuin hän on oppinut yhteiskunnassa käyttäytymisen säännöt. Häntä ohjaavat ne arvot, jotka hän oppii kotona ja yhteiskunnan instituutioissa ja joiden hän mieltää vastaavan omia  tarpeitaan. 

Moraali, kuten ideologia, on valtion  asettama, ihmiseen ulkoapäin opetettu. Moraalisäännöt opitaan koulussa ja kasvatuksessa. Ne, kuten kymmenen käskyä, on varta vasten laissa vahvistettu ja niitä kunnioitetaan perinteessä. Moraaliin liittyvät laki, auktoriteetti ja sovitut pelisäännöt. Moraalin asettaa joku - jumala, valtio, liikkeenjohto, mies. Ihminen käyttäytyy moraalisesti oikein silloin, kun hän toteuttaa valtion lakia ja kirkon uskonoppia. Valtion ja kirkon päämäärinä ovat muun muassa kansalaisten omaisuuden turvaaminen ja heidän sukupuolisen käyttäytymisensä sääteleminen. Periaatteena on kasvuhakuisuus ja ihmiskeskeisyys.

Etiikka on sitä vastoin sisäsyntyinen. Ihmisellä on syntyessään omatunto, sisäinen ääni, jota yritetään hälventää kulloinkin vallitsevalla moraalilla tai ideologialla. Eettinen vastuu on huomattavasti laajempi kuin vallitsevaan moraaliin sidottu poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen vastuu.

Ihmisen sitoutuminen moraaliin tulee esille hänen kysyessä itseltään: Miksi teen sitä mitä teen? Miksi elän näiden ihmisten kanssa? Miksi istun tällä hetkellä juuri tässä? Jos selitän itselleni: “Työskentelen ansaitakseni rahaa” tai “osallistun vaaleihin saadakseni puolueelleni valtaa“, en oikeastaan vastaa mihinkään. Jos selitän itselleni: teen työtäni “sen takia että“, tulee eteen loputon ketju “sen takia ettiä“. Eettisissä ratkaisuissa etsitään sellaisia vastauksia, jotka eivät rajoitu "seuraavaan" asiaan.

Ihmisten vastaukset voidaan jaotella kolmeen ryhmään:

* Pakko: kaikki mitä teen johtuu jostain mikä on olemassa, mutta mitä en pysty selittämään.
* Torjuminen: älä tuhlaa aikaani kysymällä miksi.
* Toivo: näin osallistun parhaiten ihmiskunnan kehitykseen.

Ne ihmiset, joiden elämäntapa perustuu moraaliin, vastaavat kysymykseen elämän tarkoituksesta, että selittämätön ja valtava voima määrää kaikista asioista. Se ohjaa heidän henkistä elämäänsä ja myös jokapäiväisiä asioita. 'Joku' määrää, kuinka yleensä tulee suhtautua etevämpiin, heikompiin, naisiin, miehiin, lapsiin, ja mitä voi syödä ja mitä ei. Tätä 'jokua' voidaan heidän mukaansa kutsua Jumalaksi tai sillä voi olla monenlaisten jumalien nimiä. Sitä voidaan kutsua jopa tavaksi tai puolueeksi. Näiden ihmisten maailmankuvaa ohjaa arvomaailma, joka liittyy kotiin, isänmaahan ja uskontoon tai johonkin muuhun ideologiaan. Heidän toimintaansa ohjaa perinteen ja ulkopuolisen pakon voima.

Tukahtunut ihminen ei osaa eikä halua miettiä elämänsä lopullista tarkoitusta. Hän ei elä todellisuudessa eikä pidä yhteyttä olemassaolonsa perustaan. Hän elää päivän kerrallaan. Hänellä ei ole velvollisuuksia luontoa kohtaan ja hän on luovuttanut päätöksenteon järjestelmälle. Milläänhän ei voida osoittaa olevan lopullista arvoa tai totuutta. Nämä ihmiset käsittelevät muita omien yhteiskunnallisten etujensa välineinä. Heidän arvomaailmansa koostuu osasista.
 
Rauste-von Wrightin mukaan ihmisen minäkuva ratkaisee, toimiko ihminen sisältä vai ulkoapäin ohjautuvasti. Jos ihminen on oppinut tiedostamaan oman toimintansa ja itsensä ympäristöönsä vaikuttavaksi subjektiksi, on ympäristön vaikutusta vaikea ennustaa. Jos hän on tottunut etsimään ohjenuorat itsensä ulkopuolelta, hän pyrkii välttämään ristiriitoja ja noudattamaan ohjeita, tulemaan hyväksytyksi. Tällöin maailmankuva on sirpaleinen ja hänen on vaikea perustella sanojaan ja tekojaan. “Voidaksemme orientoitua ekologiassamme ja selviytyäksemme elämässämme, tarvitsemme toimivia käsityksiä (tietoa) siitä maailmasta, jossa elämme, sekä itsestämme tämän todellisuuden osana. Kutsun näiden käsitysten kokonaisuutta ihmisyksilön maailmankuvaksi.” (Rauste-von Wright 1979, s. 31)

Kun ihminen samaistuu yhteiskunnan kanssa, hänet on helppo saada massoittumaan ja sen jälkeen tottelemaan järjestelmän moraalia. Tällainen ihminen on vakuuttunut siitä, että hänen on sopeuduttava järjestelmän luomaan keinotekoiseen maailmaan turvatakseen elinehtonsa. Hän toimii kuin lapsi, joka elää muiden määrittelemillä arvoilla, rationalisoi ehdollistetut refleksit. Hänen tapansa valehdella on vaikeneminen. Se on yleinen lännessä.



Maailmankaikkeuden rakenne maailmankuvan pohjana

Kun puhutaan ptolemaiolaisesta tai kopernikaanisesta maailmankuvasta, tarkoitetaan erilaisia näkemyksiä aurinkokunnan ja planeettojen rakenteesta. Objektiivinen maailmankuva muodostuu luonnontieteistä. Se on luonnontieteellisten tutkimusten summa. Kirjassaan Maailmankuvamme perusteet Pentti Eskola (1955) käy läpi antiikista nykyaikaan tähtitieteen, geologian, fysiikan, kemian, biologian, atomin maailman, maapallon rakenteen ja kehityksen, elämän historian, perinnöllisyystieteen ja kehitysopin tulokset. Niistä rakentuu hänen mukaansa maailmankuva.

Tieteellinen vallankumous johti 1500-luvulla antroposentriseen maailmankuvaan. Ihminen alkoi pitää itseään kaiken keskipisteenä. Luonto oli hyödykkeiden tuottaja ja esteettisen nautinnon kohde. Kopernikus osoitti, että maa ei ole universumin keskus. Tekninen ja tieteellinen kehitys johti instrumentaaliseen rationaalisuuteen. Kun asiat on pystyttävä järkevästi todistamaan, pidettiin vain mitattavaa, punnittavaa ja toistettavaa tietoa todellisena. 

Markku Envall kirjoittaa tämän maailmakuva-käsitteen riittämättömyydestä. Siihen eivät kuuluu kulttuuripiirin käsitykset oikeasta ja väärästä toiminnasta, elämästä kuoleman jälkeen, jumalasta ja kauneudesta. Etiikka ja estetiikka, teologia ja metafysiikka lankeavat näin käsitetyn maailmankuvan ulkopuolelle (114). Rationaalisuutta ja todenperäisyyttä ei voi objektiivisesti mitata. Ne eivät ole konkreettisia, julkisesti havaittavia ilmiöitä. Nekin perustuvat maailmaa koskeviin käsityksiin ja arvoihin. 

Vuonna 1968 dialektikot T.W, Adom ja Jurgen Habermas sekä positivistit Karl Popper ja Hans Albert väittelivät siitä, mitä osaa kokonaisuus merkitsee ihmiskunnan kehityksessä. Positivistien mielestä on pitäydyttävä totuudenmukaisissa ja todistettavissa yksittäisanalyyseissä. Dialektisen käsityskannan mukaan yhdessä erikoisalassa pitäytyminen osoittaa luovuttamista, totuuden väistelyä. Vasta kokonaisuuden näkeminen auttaa ihmistä sijoittamaan itsensä ja ympäristönsä oikeisiin mittasuhteisiin.


Tieteelliseltä maailmankuvalta vaaditaan yksittäisistä henkilöistä riippumatonta objektiivisuutta. Marxismin tieteellisen maailmankatsomuksen käsitteessä kuitenkin katsotaan, että maailmankatsomuksen luokkakantaisuus ei ole ristiriidassa sen objektiivisuuden ja tieteellisyyden kanssa.

Vaikka ihminen perustelisi valintojaan erilaisten toimintavaihtoehtojen välillä maailmankuvansa avulla, maailmankuvan käsitteeseen ei kuulu, että sen tulisi olla tosi. Sijoittaja vastaa, että ainut todellisuus, jolla on merkitystä, on osakeyhtiön raportin viimeinen rivi.

Valtio maailmankuvan muovaajana

Vaikka biologinen evoluutio on vaatinut meitä oppimaan ne tarpeet ja arvot, jotka edistävät selviytymistä ja sopeutumista kulloisessakin ekologisessa ympäristössä, on oppimiskyky tärkeä valintatekijä henkiinjäämisessä: "Ihmisellä on muihin eläinlajeihin verrattuna harvoja vaiston omaisia, yksityiskohdittain esiohjelmoituja toimintamalleja. Sen sijaan ihminen syntyy lajityypillisesti rotuna, joka etsii informaatiota ja palautetta toiminnastaan ja oppii kokemuksistaan." (Rauste-von Wright 1997, s. 35) Siksi oppimisella ja opettamisella on suuri vaikutus ihmisen käyttäytymiseen ja mielentilaan.

Nykymaailmassa on kaksi opetuksen auktoriteettia ylitse muiden: valtio ja kirkko. Perheen ja suvun eli perinteen merkitys vähenee, tieteen ja tekniikan kasvaa. Tieteellinen maailmankuva on tulossa yhä enemmän osaksi kansankulttuuria.

Valtiolla on mahtavat välineet ihmisen toiminnan ohjaamiseksi. Valtio tukee tiedettä, teknologiaa, politiikkaa ja taloutta ja samalla määrää niitä ohjaavista arvoista.

Maailmaa on pitkään hallinnut kaksi erilaista tapaa tuottaa ihmisille perustarpeet ja henkilökohtainen hyvinvointi. Kommunistinen eli yhteisöllinen tapa ja kapitalistinen eli yksilöllinen tapa. Ne ovat perustuneet erilaisiin filosofisiin lähtökohtiin maailmankaikkeudesta ja ykseyden etsimisestä eli ontologiseen materialismiin ja idealismiin. Edellisen mukaan olevainen on perimmältään ainetta, jälkimmäisen mukaan henkeä.

Läntisessä maailmassa on viime vuosikymmenet pitänyt poliittista valtaa sukupolvi, joka on kasvatettu arvostamaan taloudellista itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista menestystä. Kansainvälisyys, tekniikka ja liberalistinen yrittäminen ovat korkeassa arvossa. Läntisen arvomaailman mukaan ihminen on sitä vapaampi ja kehittyneempi mitä enemmän hän toteuttaa talouselämän pyrkimyksiä.

Kulutusyhteiskunnassa on pyrkimyksenä eristää periaatteessa kollektiiviset kysymykset luokkien välisissä suhteissa yksilöllisiksi ja yksilöiden välisiksi suhteiksi (Nousiainen 1974, 277). Tällä on läheinen yhteys markkinoihin. Yksityiset tuottajat saavat kosketuksen toisiinsa ainoastaan markkinoilla käytävän kilpailun avulla. Ihmisten väliset yhteiskunnalliset suhteet esiintyvät arvoina, asioina, arvosuhteina ja jopa esineinä, kuten esimerkiksi rahana ja tuotantovälineinä (Kyntäjä 1974, s.13).

Läntisessä kulttuurissa nähdään elämä taistelutantereena. Lännessä kristityt käyvät taistelua Jumalan ja Paholaisen välillä, nyttemmin taistelua käydään yhä enemmän yhteiskuntaluokkien välillä. kun luonnon resurssit alkavat vaähentyä. Kollektiivisissa yhteiskunnissa ryhmän etu käy yksilön edun edellä. Näissä maissa yksilön lähiryhmä, perhe, suku tai yritys, on hänen identiteettinsä tärkein lähde ja turva.

Martti Haavio on rinnastanut juutalais-kristillisen ja marxilaisen maailmanselityksen myyttisellä tasolla. Voidellun kuninkaan vastine on proletariaatti, Vastustaja - Antikristusta vastaa kapitalismi. Eliaan ja Antikristuksen viimeinen taistelu on proletariaatin viimeinen taistelu kapitalismia vastaan. Kun Paha kapitalismi eliminoidaan, syntyy tuhatvuotinen valtakunta/luokaton yhteiskunta (Kuusi 1977, s. 239).

Arnold Toynbee rinnastaa juutalaisuuden ja kommunismin teoksessa Kristinusko ja maailmanuskonnot: “Kommunismi on ottanut juutalaisuudesta myytin valitusta kansasta, valitun kansan ihmeellisestä voitosta pakanoihin nähden, jotka raivokkaasti liehuvat sitä vastaan, ja maanpäällisestä paratiisista sitten kun Siionin voitto on lopullisesti saavutettu.”

 

Kasvatus ja koulutus maailmankuvan muokkaajina

"Maailmankuvan perustana ovat aprioriset uskomukset, jotka syntyvät yhteiskunnan pakotus- ja suostuttelukoneistojen ehdollistavasta vaikutuksesta. Maailmankuvan toisena perustana on se empiirinen tieto, jonka ihminen on hankkinut ja omaksunut." (Ahmavaara 1976 Yhteiskuntakybernetiikka, 73-74)

Ensimmäinen sosiaalistumisen vaihe on ydinperheessä, toinen primaari ja sekundaaritason koulutuksen piirissä ja kolmas ammatillisten oppilaitosten ja yliopistojen piirissä.

Perheessä muodostuu maailmankuva, kun lapsi sosiaalistaa naisen ja miehen roolin. Lapsi muodostaa käsityksen itsestään ja suhteestaan muihin perheenjäseniin, ystäviin, ikätovereihin, opettajiin ja työtovereihin. Sen jälkeen harrastaminen ja joukkotiedotusvälineiden seuraaminen luo maailmankuvaa (Helve 1987, 21?). "Ihminen kasvaa aina jonkin yhteisön ja kulttuurin jäseneksi, ja kehityksensä kuluessa hänet sosiaalistetaan sille ominaisten odotusten ja tulkintojen mukaisesti." (Rauste von Wright 1979; s. 31)

Behaviorismin perustajan John Watsonin teesi on voimakas: “Antakaa minulle terve vastasyntynyt lapsi niin teen hänestä millaisen vain haluatte ehdollistamisprosessin avulla.”

Vulgaarimarxismissa ihmisestä tehdään normatiivisesti määritelty sosialistinen persoonallisuus. Ensiksi muuttuu yhteiskunta ja oikeaksi rakennettu yhteiskunta muuttaa aivoja niin, että ihmisillä on oikea tietoisuus.

Etnologia tutkii ihmisolentoja yhteiskunnan jäseninä. Se kiinnittää huomionsa niihin fyysisiin tuntomerkkeihin ja teknisiin taitoihin, sovinnaisiin muotoihin ja arvoihin, jotka erottavat yhteisön kaikista muista erilaisen perinteen piiriin kuuluvista yhteisöistä (Benedict 1966, s. 11). Benedict syyttää länsimaisia tutkijoita siitä, että nämä samaistavat 1930-luvun paikalliset länsimaiset asenteet ja ihmisluonnon ja nimittää niiden antamaa kuvaa tieteeksi tai psykologiaksi. Tästä seuraa, että lapsemme käyvät läpi perinteisen opetusjärjestelmän. Oppimisprosessin tutkiminen onkin erityisen mielenkiintoista. Toiseksi tärkeimpänä Benedict pitää talousjärjestelmiä. Jokaisen kun on pakko elää oman kulttuurinsa luoman omistus- ja oikeusjärjestelmän mukaisesti (17).

Intiaanien elämään antoivat sisältöä kotoiset syömätavat, taloudellisen järjestelmän asettamat velvoitukset, kylien säännöllisesti toistuvat juhlapäivät, loveen lankeaminen karhutanssissa, käsitys oikeasta ja väärästä (27). Kulttuurin erilaisuus ei johdu yksinomaan siitä, että yhteisöt saattavat varsin helposti kehittää jotakin elämän ilmiötä ja lyödä laimin toisia. Sen aiheuttaa vielä enemmän kulttuurin eri piirteiden punoutuminen mutkikkaaksi kudelmaksi. (39)

Yhteiskunnan maailmankuva (itsetietoisuus) tarkoittaa Reijo Wileniuksen mukaan, että tiedostamisen kohteena ovat instituutiot, niiden avulla toteutuvat yhteiskunnalliset tarkoitukset ja säännönmukaisuudet sosiaalisessa käyttäytymisessä (Tietoisuus ja yhteiskunta, 1972, 93-95, 81-84)



Ideologia ja maailmankuva

Ideologia pohjautuu johonkin maailmankuvaan. Ideologialle ja maailmankatsomukselle on yhteistä niiden käytännön toimintaa ohjaava ja normittava laatu, mutta ideologioiden erityisluonteeseen kuuluu ilmaista yksilöiden luonteesta, temperamentista tai muista vastaavan kaltaisista seikoista riippumatta kokonaisille yhteiskuntaluokille tunnusomaisia perusetuja, motivoida ryhmien toimintaa tämän perustehtävän pohjalta.

"Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia ts. se luokka joka on yhteiskunnan hallitseva aineellinen voima, on samalla sen hallitseva henkinen voima." (K. Marx, F Engels, Saksalainen ideologia)

Sosiaalidemokraattista puoluetta tutkineen Hannu Soikkasen mukaan periferia-alueilla sosialismi hyväksyttiin vuosisadan alussa tuntematta sen sisältöä tarkemmin. Sosialismin aatesisältö saatettiin ymmärtää keskusten ulkopuolella joko epämääräisenä tietona suuresta päämäärästä ja siihen liittyvästä valoisasta tulevaisuudesta tai sitten yhteen yhteiskunnan osa-alueeseen kohdistuvana konkreettisena ratkaisuna. Työväenliike ja kansakoululaitos, jotka kehittyivät samoihin aikoihin, olivat tärkeimmät uuden ja systemaattisen maailmankuvan tarjoajat nimenomaan maaseudun väestölle.

Venäjällä vähennettiin Pariisin kommuunia seuranneena vuonna ratkaisevasti luonnontieteiden ja muiden reaaliaineiden osuutta kouluopetuksessa latinan ja kreikan hyväksi. Luonnontieteet yhdistettiin silloissa maailmassa yhteiskunnalliseen radikalismiin: luonnontieteelliseen maailmankatsomukseen liitettiin melkeinpä automaattisesti kirkkoa, uskontoa, aristokraattista hierarkiaa, byrokratiaa ja militarismia aktiivisesti vastustava asenne. Teollisuusaiheissa ja konekulttuurin ihailussa nähtiin yleensäkin helposti vasemmistolaisuutta.

Oswald Spenglerin mukaan länsimainen kulttuuri kangistuikin mekaanisen sivilisaation asteelle.

"Poliittisen suuntauksen tutkimiseen ei riitä pelkkä maailmankuvan ja ideologian tarkastelu. Tarvitaan organisaatiomuotojen, konkreettisten toimintatapojen ja sosiaalisen pohjan erittelyä." (Manninen, s. 389)

Keskeisiä kansallisten kulttuurien alueita ovat 

 Kaikki virastot ja käytännöt, joiden piirissä ihminen elää, tulevat esille kielellisinä konventioina. Wittgenstein näkee maailmankuvaa tutkittaessa rajoittavana tekijänä inhimillisen kielen. Kielen rajojen osoittaminen on samalla maailman loogisen rakenteen paljastamista. Perimmäisten käsitteiden järjestelmä muodostaa maailmankuvan ilmenemismuodon. 

Maailmankuvan tutkiminen asettaa tutkijan erityisasemaan. Empatiakyvyn lisäksi sanojen ja käsiteiden valinta vaikuttaa tutkimuksen laatuun. 

Puhakka kirjoittaa ensimmäisen ja toisen tason käsitteistä. Edelliset kuvaavat yhteisön uskomuksia ja tapoja, jälkimmäiset tutkijan omia käsityksiä itsestään ja tutkimuksestaan. Maailmankuvan selvittäminen vaatii molemman tason käsitteitä. Yhteiskuntatieteissä toisen tason käsitteitä analysoi etnometodologia (Puhakka 63). Puhakka kutsuu sitä yhteiskuntatieteiden ylitieteeksi ja tieteellisen monoliitin vastaiseksi vallankumousliikkeeksi. Se asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi oletukset, joita varsinaisissa yhteiskuntatieteissä on pidetty itsestään selvinä perustotuuksina. Objektiivisuuden ja subjektiivisuuden vuorovaikutuksella pyritään hahmottamaan todellisuus. 

Uskonto ja maailmankuva

Ihmisen sosiaalistamisessa käytetään kahta voimatekijää: häpeää ja syyllisyyttä , jotka liittyvät läheisesti uskontoon.

Kaikkina aikoina ihmisiä ovat askarruttaneet suhde neljään perusasiaan: sukupuolisuuteen, aikaan, kuolemaan ja syyllisyyteen. Kulttuurista ja uskonnosta riippuen ihminen tuntee itsensä syylliseksi eri tavoin. Syyllisyys esiintyy usein sairauden selityksenä. Taustalla on tällöin tietty käsitys ihmisestä. Tämä ihmiskäsitys on moniulotteisempi kuin länsimailla yleinen biologis-mekanistinen kuva ihmisestä.

Uudessa Testamentissa on kohtia, joissa ihmisen syyllisyys tai synti ja sairaus mainitaan yhdessä. Esimerkiksi erään halvatun miehen parantamisen Jeesus aloittaa antamalla hänelle synnit anteeksi (Lk. 5:17-26). Erään liikuntavammaisen miehen parannettuaan Jeesus sanoo tälle: Älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi (Jh 5:1-14).

Pyhyys korvatkoon uskonnot!
”Itselläni ei ole minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, mutta käsittääkseni ei kai olisi täysin epäkristillistä ajatella, että Jumalan ihmistä koskeva tahto olisi ilmaistu puhtaimmillaan DNAssa ja ihmisaivojen kapasiteetissa, määrääväthän nämä seikat ihmisen fyysisen ja henkisen olemuksen rajat. Näin ajatellen materia saisi jonkinlaista uskonnollista auktoriteettia.” (Urpo Nikanne Oslon yliopiston Suomen kielen professori Kanava 3/99)

Omakuva maailmankuvan pohjana
Ihmiset erottavat itsessään erilaisia piirteitä, esimerkiksi älykkyys, tarmokkuus, ulkonäkö, ailahtelevaisuus ja rehellisyys. Minäkuvat eroavatkin sen suhteen, kuinka paljon ihminen uskoo itsellään olevan tiettyä piirrettä ja kuinka tärkeänä omassa minäkuvassaan hän pitää sitä piirrettä. Tämä vaikuttaa siihen, miten itse kukin käsittää kokonaisuuden ja sen yhteenkuuluvuutta ohjaavia perusprinsiippejä. Tämän kokonaisuuden puitteissa hän selittää elämäänsä ja perustelee tulevaisuutta koskevia odotuksiaan. 

Erich Frommin mukaan (Tuhoava ihminen 1973, s. 275) ihmisen minätietoisuus, järki ja mielikuvitus muodostavat hänen  maailmankuvansa. Ajatuskaavat heijastetaan maailmaan, ne määräävät, miten maailma koetaan ja ne  pitävät yllä yksilöä.  Järki ja mielikuvitus vaativat häntä muodostamaan selkeärakenteisen ja johdonmukaisen kuvan maailmasta ja omasta paikastaan siinä. Ihminen tarvitsee luonnollisen ja sosiaalisen maailmansa kartan, jota ilman hänet valtaa hämmennys eikä hän kykene toimimaan määrätietoisesti eikä johdonmukaisesti. 

Kantilaisessa ajattelussa uskotaan, että ihmisen maailmankuva on hänessä syntymästä asti valmiina. Ihminen ei synny silloin kun hänet synnytetään, eikä 'maadu minne kaatuu', vaan hänellä on yksilöllinen elämän tarkoitus. Ihminen on kuin siemen. Hänellä on idea itsestään eli mielikuva siitä, miksi hän on syntynyt ja mikä on hänen tarkoituksensa. Mutta samoin kuin siemeneen, vaikuttaa häneenkin kasvuympäristö. Mitä vahvempi siemen sitä voimakkaammin se voi toteuttaa omaa ideaansa. Epäsuotuisassa ympäristössä hyväkin siemen lakastuu. Ihminen kuten muutkin elolliset olennot pystyy tukahduttamaan, sopeuttamaan ja jopa muuntamaan omaa ideaansa.

Kukaan ei pysty toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, jos vääristynyt minäkuva vaikeuttaa toiminnasta saatavan palautteen käsittelyä. Omakuva vaikuttaa monin tavoin siihen, miten yksilö suhtautuu omaan ympäristöönsä. Voidaan erottaa minä-ihanne ja normatiivinen minäkuva. Minä-ihanteella tarkoitetaan yksilön käsityksiä tavoitellusta minästä, toisin sanon siitä, millainen hän haluaisi olla yksilönä, se liittyy yksilön tavoitteisiin ja arvoihin.

Normatiivisella minäkuvalla Rauste von Wright tarkoittaa yksilön käsityksiä häneen kohdistetuista sosiaalisista odotuksista: mitä hän olettaa muiden ihmisten häneltä odottavan.

Maailmakuvassa saa ilmauksensa ihmisen suhde menneisyyteensä, tulevaisuuteensa, mahdollisuuksiinsa, henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen elämään, luonnonvoimiin ja absoluuttiin. Siihen kuuluvat käsitykset

1. ajasta ja avaruudesta
2. maailman synnystä, yliluonnollisesta, olemassaolosta
3. luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen
4. ihmisestä itsestään, hänen suhteestaan toisiin
5. yhteiskuntarakenteesta, kansasta, valtiosta ja historian kulkua määräävistä tekijöistä

(Juha Manninen 1977, s. 16)  

Taloustieteilijä John Stuart Milliä (1859) on kutsuttu historian moottoriksi, liberalismin ja individualismin aatehistorian oppi-isäksi. Millin mukaan todellinen vapaus tarkoittaa tietoisuuden vapautta ja edellyttää omantunnon vapautta, ajattelun ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen ja asenteiden vapautta kaikissa asioissa, olivat ne sitten käytännön asioita, filosofisia, tieteellisiä, moraalisia tai teologisia. Toiseksi vapaus tarkoittaa vapautta makuasioissa, opiskelussa, omaan elämän suunnittelussa. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että kanssaihmiset alkavat syrjiä tai omien tekojensa seurauksia kunhan vain ei vahingoita ketään. Henkilökohtainen vapaus loppuu siis siihen, missä toisen vapaus alkaa.

Ranskan vallankumouksen vaatimuksessa vapaus, tasa-arvo ja veljeys on ristiriita tasa-arvon ja vapauden välillä. Max Horkheimer (1973) kirjoittaa: mitä enemmän oikeudenmukaisuutta sitä vähemmän vapautta. Mitä enemmän vapautta sitä vähemmän oikeudenmukaisuutta. Liberalismin oikeudenmukaisuus tarkoittaa tasa-arvoa lain edessä, se painottaa laillisuutta, oikeutta epätasa-arvoon. Vapausjulistuksella jokaiselle suodaan mahdollisuus tavoitella onnea, itse onnea ei taata. Vasta 1800-luvulla työväenliike toi keskusteluun kysymyksen sosiaalisesta tasa-arvosta. Tasa-arvo ei enää vain lain edessä vaan sosiaalisissa olosuhteissa, kaikille piti turvata elinmahdollisuus.

Suomalaisten maailmankuvasta

"Pienessä maassa korostuu alttius ulkoapäin tuleville vaikutteille samoin kuin persoonallisuus-spesifististen tekijöiden merkitys." (Manninen 1977, s. 33).

Matti Kuusi uskaltautui Kalevalaseuran vuosijuhlassa vuonna 1952 laajaan sananparsituntemukseensa nojaten luettelemaan vanhan kansan maailmankuvallisia ja eettisiä peruslauseita: Esivanhempiemme kymmenen käskyä

Rauste von Wright (1975) on tutkinut nuorten maailmankuvaa haastattelemalla nuorten käsityksiä koulusta, koulutuksesta, politiikasta, rahasta, omaisuudesta, uskonnosta, seksistä ja alkoholinkäytöstä. Hän on kehittänyt Suomessa testin joka mittaa minäkuvan lisäksi myös minä-ihannetta ja normatiivista minäkuvaa. Minäkuvaa mitataan esittämällä henkilölle vastakohtaisia ominaisuuspareja ja pyytämällä häntä arvioimaan, miten hän sijoittaa itsensä kyseisille asteikoille. Esimerkiksi dimensio rauhallinen, häilyvä, ailahteleva. Rauste von Wright löysi seitsemän perusominaisuutta, joiden suhteen nuoret erosivat toisistaan tarmokas, viehättävä, älykäs, sosiaalisesti vaikutusvaltainen, tunnevaltainen, impulsiivinen ja ahdistunut.

Minä-ihannetta Rauste mittasi pyytämällä henkilöitä arvioimaan 21 ominaisuusparin avulla, millaisia he haluaisivat olla ja 21 ominaisuusparin avulla, minkälaisia heidän pitäisi olla, jotta muut ihmiset pitäisivät heitä onnistuneina.


Ymmärtäminen hyvän elämän tavoitteena

Omista käsityksistä poikkeavien ajatusten ymmärtäminen on edellytys toisen ihmisen kunnioitukselle ja tasa-arvoisille ihmissuhteille. Ymmärtämisen lisääminen on yksi kansainvälisyyskasvatuksen tavoite. Tieteen piirissä kulttuuriantropologia tutkii näitä vieraita käsityksiä.

Vierasta kulttuuria on vaikea ymmärtää ellei osallistu itse ko. kulttuurin elämään. Pelkkä mielikuvituksen venyttäminen ei anna oikeaa kuvaa siitä, millaista on ollut elää esim. neuvostoliittolaisena. Muiden tapojen ja tottumusten tuntemus ja tieto siitä, miten erilaisia ne saattavat olla, edistää järkevän yhteiskuntajärjestelmän syntymistä. (18)

Toinen pyrkimys maailmankuvakoulutuksessa on kansalliskiihkon ja rotuylpeyden hälventäminen: "Milloinkaan ei kulttuuri ole nykyistä kipeämmin tarvinnut yksilöitä, joita elähdyttää aito kulttuuriarvojen taju ja jotka pelotta ja kaunatta voivat objektiivisesti suhtautua muiden kansojen sosiaaliseen käyttäytymiseen." (18)

Anglosaksisten kansojen perinteinen suvaitsemattomuus on paikallisesti ja ajallisesti rajallinen kulttuuri-ilmiö. Niille veren ja kulttuurin puolesta niinkin läheisellä kansalla kuin espanjalaisilla ei ole esiintynyt vastaavaa ja espanjalaisten asuttamissa maissa rotukysymys on aivan toisenlainen kuin Englannin ja Yhdysvaltojen hallitsemilla alueilla.

Monet yleisesti käytetyt heimojen nimet kuten Zuni, Dene ja Kiowa ovat alkukantaisten kansojen itse itselleen antamia ja merkitsevät näiden kielessä oikeastaan "ihmistä", siis heimon jäseniä erotukseksi muista. Näiden suljettujen ryhmien ulkopuolella ei myönnetä olevan ihmisolentoja huolimatta siitä, että todellisuudessa jokaista heimoa ympäröi joukko kansoja, joilla on samanlaiset taide ja tarve-esineet sekä kansojen välisessä kanssakäymisessä kehittynyt monimutkaisten sääntöjen järjestelmä. Alkukantainen ihminen ei koskaan ole tarkastellut maailmaa kokonaisuutena eikä nähnyt ihmiskuntaa ryhmänä, jota yhdistävät yhteiset lajityypilliset edut. Alusta alkaen hän on ollut nurkkakuntainen ja eristänyt itsensä korkeilla raja-aidoilla. Olipa kysymyksessä vaimon valinta tai päänahan hankkiminen, oma ihmisryhmä ja muukalaiset erotettiin heti tarkasti toisistaan. Oma ryhmä ja kaikki sen käyttäytymistavat ovat ainutlaatuisia. (16)

Näin nykyajan ihmisten suorittamalla jaottelulla valittuun kansaan ja vaarallisiin muukalaisiin, oikeauskoisiin ja pakanoihin, vaikka asuvatkin samassa valtiossa ja ovat käyneet koulunsa samassa kulttuuripiirissä, on Benedictin mukaan vahvat muukalaisvihan perinteet. Hänen mukaansa siitä ei kykene vapautumaan, mutta sen pystyy selvittämään ja toteamaan sen lukemattomat ilmenemismuodot (16). Eri ryhmillä ei ollut kosketuskohtaa, koska toisen aatteet, tavat ja laitokset eivät olleet voimassa toisessa piirissä.

Tehokas oppiminen edellyttää ymmärtämistä ja ymmärtäminen on aina kontekstisidonnaista. Kun ymmärrän jonkun asian, se yleensä merkitsee, että pystyn kytkemään tuon asian laajempaan kontekstiin.

Oppimisen yleiskontekstina on alkuun se arkiympäristö, jossa kasvamme. Sen piirissä opimme fyysisen ja sosiaalisen maailman arkitotuudet ja normit. Parhaiten opimme silloin, kun meille herää henkilökohtaisesti relevantteja, haasteellisia kysymyksiä, joihin itse etsimme vastauksia oman toimintamme välityksellä. Sitä mukaa kun minätietoisuus, tietoisuus minästä toimijana, alkaa kehittyä, kehittyvät myös itsereflektiiviset valmiudet ja itseohjautuvuuden taidot. Tältä pohjalta syntyy ihmiselle mahdollisuus pohtia omaa ymmärtämistään, ottaa omat intentiot, motiivit ja tiedot tarkastelun kohteeksi. Tämä tekee mahdolliseksi myös tiedon suhteellisuuden tajuamisen ja oman maailmankuvan kyseenalaistamisen. Ihminen voi oppia omaa toimintaansa tietoisesti ohjaamaan kykeneväksi subjektiksi. Kognitiivisen sosiaalipsykologian kehitys sekä kulttuurien välinen vertailu on osoittanut, että totena pitämämme minä onkin länsimainen tapa yksinkertaistaa maailmankuvaa.

Halpernin käsittelemä kolmas elämäntapa tarkoittaa muuntumista. Ihminen pohtii maailmankaikkeuden järjestelmiä ja dynamiikka ja kehittää kriittisesti ja luovasti oikeudenmukaisuutta edistäviä perusmalleja. Halpern sanoo: "Vasta kun tunnemme nämä eri näytelmät eli elämisen perusmallit, voimme ymmärtää, missä olemme nyt ja mitä periaatteellisia valinnan mahdollisuuksia meillä on."

 

Maailmankuva kehittyy vuorovaikutuksessa

Maailmankuva kehittyy vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa - siitä miten arvioidaan sosiaalisten tapahtumien syitä. Attribuutioteorian luoja Fritz Heiderin mukaan ihmiset toimivat maallikkopsykologien tapaan: tapahtuman havaitessaan he lähes poikkeuksetta pohtivat sen syitä. Tapahtumien syitä koskevaa päättelyä kutsutaan attribuutioprosessiksi. Maailmankuvakäsitteen kannalta attribuutio tulee tärkeäksi, kun tarkastellaan yksilön päätelmiä yhteiskunnallisesta toiminnasta. Harvoihin tapahtumiin on yhtä ja ainutta syytä, jota voitaisiin pitää oikeana, siksi kyseessä on tilanteen tulkinta tai selittely. Minkälaisia syitä ihmiset nimeävät tapahtumille? Päätelmä voi olla internaalinen tai externaalinen - se voi johtua  hänestä itsestään tai hänestä riippumattomista syistä. Uskooko henkilö tapahtuman johtuneen hänestä itsestään, muista ihmisistä vai olosuhteista. Taipumus tehdä internaalisia tai externaalisia attribuutiopäätelmiä on yhteydessä minäkuvaan.

Käsitys omasta itsestämme ja elämänkokemukset ohjaavat monella tavoin suhtautumista meitä ympäröivään maailmaan. Havaintoja ohjaa erityisesti ihmiskuva. Se tulee esille luetteloidessa niitä ominaisuuksia, joihin kukin kiinnittää huomiota muissa ihmisissä. Kokeissa on osoitettu, että koehenkilöt kiinnittävät huomiota muissa ihmisissä samoihin ominaisuuksiin kuin kuvaillessaan omia tyypillisiä ominaisuuksiaan, vaikka uskoivat kiinnittävänsä eri asioihin huomiota kuin mitä todellisessa sosiaalisessa tilanteessa tekivät. Minäkuva toimii viitekehyksenä arvioitaessa muiden henkilöiden miellyttävyyttä: pidämme kaltaisistamme.

Maailmankuvana kaiken ykseys?

Lukiolaisten elämänkatsomustiedon oppikirjan mukaan mystiikan päämäärä on saavuttaa ykseyden kokemus, tunne, että on yhtä jonkin äärettömän suuren ja voimakkaan kanssa. Ajan ja paikan rajoitukset häviävät, sulaudutaan äärettömään ikuisuuteen ja pyhyyteen. Jumala tunnistetaan luonnossa. Jumala ja luonto ovat yhtä.

Platonin filosofiassa on annos Jumalamystiikkaa: ideat, puhtaat muodot, ovat äärettömiä ja ikuisia, jumaluuden kaltaisia ja ihmisen korkein pyrkimys on päästä niiden yhteyteen.

Myös Hegelin filosofiassa kaikki universumin tapahtumat nähdään viime kädessä ykseytenä, eräänlaisena jumallisen hengen ykseytenä.

Ralph Emerson ja Henry Thoreau ovat puhdaspiirteisiä luontomystikkoja. Emerson kuvaa suhdettaan luontoon näin: "Metsissä palataan järjen ja uskon huostaan... Universaalin Olennon virrat ympäröivät siellä minut kauttaaltaan, olen osa Jumalaa. Thoreulle luonto merkitsi absoluuttista vapautta ja villeyttä. Ihminen tulee nähdä luonnon osana, ei yhteiskunnan osana. Kun ihminen sulautuu luonnon laajaan persoonallisuuteen, hän yksinkertaistaa olemistaan, kirkastaa aistejaan, pelkistää elämänsä täydellisesti ja saavuttaa lopulta puhtaan itseluottamuksen."

Rudolf Steinerin mukaan koko todellisuus, myös luonto on pohjimmiltaan henkistä. Henkisten perusvoimien luonnetta ei pystytä tutkimaan empiirisen tieteen keinoin vaan erityisen menetelmän, intuitiivisen luovan tiedostamisen avulla. Intuitiossa ajattelu yhtyy todellisuuden olemukseen, ihminen vapautuu aineellisuuden kahleista ja kohoaa vähän kerrallaan kohti hengen puhdasta maailmaa.  Steinerin mukaan  ihminen lähestyy  henkistyessään hengen puhdasta maailmaa, vaikka  ihminen on kehossaan osa ainetta eikä sitä osaa voi muuksi muuttaa.

Henrik Skolimowski näkee elämän valtavana kosmisena evoluutiona, vähitellen tapahtuvana henkisyyden lisääntymisenä, jonka tähänastinen huipentuma on ihminen. Ihminen on kyllä luonnon ja koko kosmoksen opas, muodostamme erottamattoman ykseyden muun kosmoksen kanssa, mutta vain ihmiselle ovat syvät eettisyyden ja hengellisyyden tunnot  mahdollisia. Hengellisyys, pyhyys ja jumaluus ovat evoluution erään luvun, ihmisen, erityisominaisuuksia. Olemme syntymässä olevan jumalan sirpaleita. Todellisuuden tajuaminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi sekä sen henkisyyden ja pyhyyden kokemista Skolimowski kutsuu ekologiseksi humanismiksi, mutta humanismia siinä on vain korostunut ihmiskeskeisyys.
 

On vaikea määritellä, mikä on evoluution korkein huippu. Toimiihan eläin huomattavasti järkevämmin kuin ihminen: eläin ei jätä jätettä. Kaikki mitä siltä syntyy kiertää luonnossa.

 

Kun toivomme tulevaisuudesta parempaa - mitä toivomme?

Vuosisatoja sitten ihminen unelmoi paratiisista, Jumalan valtakunnasta. Useimmilla lie mielikuva valoisasta ja helteisestä puutarhasta, jossa kasvaa hedelmiä yllin kyllin. Tämän vuosisadan alussa Karl Marx loi ideaa pitkälle kehittyneestä teollisuusyhteiskunnasta, missä ihmiset yhdessä omistavat tehtaat ja päättävät asioista. Jokaiselle tarpeen mukaan. Ihmiselle jää aikaa sekä filosofoida että ratsastaa. Viimeisen 40 vuoden aikana on luotu uusia teorioita ihmisen onnellisen elämän ehdoista. Yleisin teorioista on niin kutsuttu tyydytyksen yhteiskunta. Kun aineelliset tarpeet on tyydytetty, ihmisestä tulee onnellinen. Niinpä pääpaino on asetettu aineellisen elämän turvaamiseen.

Taivaallisten, maanpäällisten ja materiaalisten onnen edellytysten lisäksi on kirjoitettu 'New Age'istä, Uudesta Ajasta, käänteentekevästä ajasta eli aurinkoajasta. Uudelle ajattelulle on tunnusomaista pääpainon asettaminen ihmisen oman tajunnan laajentamiseen. Ihmiset alkavat kehittyessään tiedostaa yhä paremmin, mitä heidän ympärillään tapahtuu, mutta myös, mitä heidän sisällään tapahtuu.

Kristillisen opin mukaan yliluonnollinen ja kaikkivoipa Jumala pelastaa ihmisen. Marxilaisessa edistysteoriassa on todistettu, miten suuri valta ja vaikutus on ihmisten luomalla taloudellisella järjestelmällä ja sillä, kuinka paljon ihminen voi itse päättää taloudellisen tuotannon välineistä. Aurinkoajan muutoksessa pelastus on jokaisen ihmisen sisällä. Aivoissa on rajattomasti tietoa. Tajuntaa voi laajentaa hiljaisuudessa ja elämällä luonnon ja luomakunnan kanssa suorassa kokemuksessa.

 

Poliitikkojen alettava ottaa huomioon kansalaisten tyytyväisyysmittarit päätöksenteossa


Kun Ranskan hallitus esitteli Stiglitz-Kommission tulokset vuonna 2008, ryhdyttiin maailmanlaajuisesti kehittämään yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittauksia. Useiden maiden pyöreissä pöydissä mietitään, mitä edistyminen tarkoittaa 21. vuosisadalla.

Mitkä asiat merkitsevät teille elämässä eniten? Mitä niistä pitäisi sisällyttää kansallista menestystä mittaaviin lukuihin? Tätä kysyi Englannin tilastokeskus vuonna 2011 kansalaisilta pääministeri David Cameronin vaadittua hyvinvointia mittaavien kysymysten uusimista. 34000 vastauksessa tuli esille: terveys, ehjät suhteet partneriin, perhe, ystävät, tyytyväisyys työpaikkaan ja taloudellinen turvallisuus, ympäristö ja koulutus ovat tärkeimpiä.

Tähän saakka menestystä on mitattu bruttokansantuotteella, tuotettujen tavaroiden ja palveluiden määrällä yhdessä valtiossa vuoden aikana. Näin on ollut helppo verrata eri maita yhden ainoan numeron, monetaarisen yksikön avulla. Logiikka on selkeä: Mitä enemmän tuotetaan sitä onnellisempia ihmiset ovat. Työttömyysluvuilla osoitettiin, mennäänkö maassa eteenpäin vai taannutaanko. 

Kuka hyötyy bkt kasvusta? Keskiansiot voivat laskea ja bkt silti nousta. Jokainen luonnonkatastrofi nostaa bkt:tä, se ei huomio luonnon kestävyyttä eikä vapaaehtoistyötä, eikä mitään markkinoiden ulkopuolella tehtyä työtä.

Saksan parlamentti asetti komission vuoden 2010 lopulla pohtimaan kokonaisvaltaista hyvinvointia ja edistymisen indikaattoreita. Siihen kuuluu kymmeniä indikaattoreita toisin kuin Kanadan kehittämään Index of Well-Being. Saksan tilastokeskus julkaisee joka toinen vuosi Saksan kestävä kehitys -selvityksen, johon kuuluu neljä pääosaa: sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, elämänlaatu, sosiaalinen koheesio ja kansainvälinen vastuu.

Laajalle levynnyt onnellisuus- ja tyytyväisyystutkimus osoittaa jo lähes paradigman muutosta. „Happiness-Ökonomen“ Lord Richard Layard ja Bruno Frey ovat suosittuja. Psykologeilla on uusi „Positiven Psychologie“ menetelmä, jonka puitteissa Martin Seligman, on kutsuttu jopa Yhdysvaltojen suurimman työnantajan eli armeijan neuvonantajaksi. Uuden paradigman vaikutusta poliittisiin päätöksiin ei ole vielä tutkittu, mutta sen perusteella valtion menojen hinta-hyöty -suhdetta voidaan alkaa suunnitella uudella tavalla.

YK:n yleiskokous päätti kesäkuussa 2011, että hallitusten on nostettava omissa päätöksissään ihmisten tyytyväisyys enemmän esille. OECD on luomassa viranomaisille käsikirjaa tyytyväisyysmittauksista. Herman Van Rompuy, Euroopan neuvoston presidentti, vaati avoimessa kirjeessään ottamaan vuoden 2012 tärkeäksi asiaksi kansalaisten tyytyväisyyden. Politiikka on vastuussa jo nyt siitä, miten kansalaiset kokevat turvallisuuden, ihmisläheisen talousjärjestelmän tai asukasystävällisen kaupunkisuunnittelun. Ekspertit eivät voi enää yksin määritellä, että esimerkiksi ansiotulon taso olisi tärkein poliittinen toimenpide.

Lähde: Christian Kroll: Wir brauchen neue Indikatoren – und ein Glücks-Audit für die Politik!
Aus Politik und Zeitgeschichte, heinäkuu 2012