Entä jos lopettaisimme valtion?  

Mihin tarvitsemme enää valtiota? Turvallisuutta uhkaavat eniten globaalit tosiasiat, 
mutta myös lähikoulun sulkeminen. On tarve pienille paikallisille ratkaisuille siinä missä globaaleillekin. Valtio on turha välimuoto.

lue myös: http://dissidentti.org/hyvastitdemokraattiselle.html

Valtio hallintamuotona

pikaisesti eläkkeelle!

Täydennetty 22.2.2026

Valtiota ja sen oikeutusta on pohdittu liian vähän.
Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien politiikkaa on valtiollistettu. (Rudiger Voigt)

Kansallisvaltio on liian pieni globaalien ongelmien ratkaisijaksi
ja liian suuri elämän pienten ongelmien parantamiseksi.

Miltä kuulostaa uusi järjestö: Historijoitsijat ilman rajoja?

Maailmalla riehuu 150 sotaa ja selkkausta.
Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä.

Maailman 170 valtiosta yli 90 on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen. Ihmiset on saatu uskomaan demokraattisessa mallissa, että koneiston etu on myös ihmisen etu. (Heikki Kirkinen, hs 4.2.1989)

Valtio ei ole mikään luonnon laki eikä edes kovin pitkä kehitysjakso ihmiskunnan historiassa.
(demokratian tutkija Bernard Manin)

Valtion päämääränä oli suojata ihmisille ja erityisesti määrätylle ryhmälle kertyvää omaisuutta.

Minkälainen konflikti saattaisi lopettaa valtion, valtiokeskeisen järjestelmän? Johtaisiko valtion lopettaminen sotaan kaikki vastaan kaikkia, kuten Thomas Hobbes (k.1679) uumoili, vai alkaisiko kehittyä uudenlaisia organisaatiomuotoja? (Transformation politischer Ordnung. Zeitschrift für Politik, ZfP 2/2009)

Valtio on valta, jossa ei ole tekijää. Die „subjektlose Gewalt“.

 Sodalla ja valtionmuodostuksella on tiivis yhteys: sota vaatii yhteiskunnan organisoitumisista sekä päätöksenteon tehostamiseksi että resurssien mobilisoimiseksi verotuksella ja muilla keinoilla. (Charles Tilly)

"DDR ei ollut valtio, jolla oli raja, vaan raja, johon kuului valtio. Muurin piti taata, ettei rajan valtio luhistuisi." (yhteiskuntahistoriallisen Stefan Wolle 2009)

 Nokian entinen toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo on peräänkuuluttamut yrityskansalaisuutta ennakkoehtona menestymiselle, sillä onhan valtion omaisuutta siirtynyt “välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille.” (2009)

Metsähallitus hallitsee kolmannesta valtion nimeltä Suomi metsistä ja vesistä? Siis kuka hallitsee?

Olisiko tullut aika palata vanhaan marxilaiseen teemaan valtion häivyttämisestä? Valtioiden rajat ovat aina seuranneet aseiden kantorajoja. Nyt ovat mukana ydinaseet, CO2-päästöt.

Valtio kutistuu silmissä. Se tapahtuu ihan konkreettisestikin. Haja-asutusalueilla ei virkavaltaa enää juuri näy. Lähin poliisi on kymmenien kilometrien päässä. Valtion virastot sulkevat paikallisia toimipisteitään, ja toimintaa keskitetään. Valtio kutistuu myös toisessa mielessä. Julkisen vallan toiminnan piiri supistuu, kun viranomaistoimintoja muutetaan liikelaitoksiksi. Kun valtio luopuu omistuksestaan, yhtiö päätyy suoraan tai välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille. Vuoden 2015 loppuun mennessä valtion noin 120 000 työntekijästä jäi eläkkeelle viidennes. Läheskään kaikkien tilalle ei palkata uutta työntekijää, koska tuottavuusohjelma määrää valtion vähentämään väkeä. Toimittaja Antti Blåfield pitää erityisen vaikeana kaivosalan teknistä kehitystä: "Olisiko valtion sittenkin viisaampi pysyä tässä toimimassa määräävässä asemassa? Yksityisen liiketoiminnan tärkein tavoite on voiton maksimointi. Valtion tavoite on yhteisen tärkeän edun valvominen."

Metsähallitus on mahtava laitos. Sen juuret ulottuvat kansalliseen herätykseen. Laitos täytti keväällä 150 vuotta. Metsähallitusta ovat aina johtaneet talousmetsämiehet. Luontopalveluita puolustavat pelkäävät, että erityisyhtiössä luontoarvojen ensisijaisuus saattaa hyvinkin väistyä bisnesmahdollisuuksien tieltä. Tällöin esiin nousevat muun muassa tuulivoimalat, turismi ja soranotto. Valtion tarve saada lisätuloja ja eri tahojen kasvava kiinnostus metsäomaisuutta ja merenpohjaa kohtaan ovat yhdessä iso voima.
(Antti Blåfield, hs 20.9.2009)

Entä jos jokainen kunta saisi itse päättää, mitä tekee valtion loputtua omalla alueella sijaitseville metsille, soille, lehdoille, rannoille?

Tutkija Olli Tammilehdon mukaan orgaaniset ja elämän välttämättömyyksien ympärille rakentuneet yhteiskunnat ovat olleet ihmiskunnan normaalitila. Niiden taloutta on hallinnut käyttöoikeus, ei omistusoikeus. Niiden oikeutta ovat ohjanneet välttämättömän minimin turvaaminen kaikille ja "epätasa-arvoisten tasa-arvo" – equality of unequals – ei nykyinen muodollisesti tasa-arvoistava epätasa-arvo. Sosiaaliset suhteet ovat muodostuneet keskinäisen avun ja itseorganisoitumisen, eivät kilpailun ja valtahierarkian, perusteella. (2007)

Alunperin 1600 luvulla valtioita alettiin perustaa turvallisuuden takaamiseksi, siitä kehittyi perustuslakivaltio, oikeusvaltio, sosiaalivaltio. Terroristi-iskun jälkeen 2001 ollaan palattu turvallisuusvaltioon ja valtion muita tehtäviä on alettu yksityistää. Ydinaseiden ja nykyisten hiljaa hivuttautuvien vaarojen ongelmat voidaan ratkaista vain globaalisti. Mihin ihmeessä tarvitaan enää valtiota? 

Ateenalainen demokratia perustui arvontaan. Myös kaupunkivaltioissa ja Florenzissa vielä 1400-luvulla käytettiin arvontaa. Montesquieulle ja Rousseaulle arvonta oli tärkeä osa demokratiaa 1700-luvulla. Menetelmästä ei enää puhuttu Atlantin kummallakaan puolella, lähinnä koska arvonta ei vastannut aristokratian laatuvaatimuksia. Tlalle ovat tulleet klassinen parlamenttarismi, puoludemokratia ja nykyinen katsojademokratia.

Suuria valtioihin vaikuttavia mullistuksia tapahtui viime vuosituhannen viimeisinä vuosikymmeninä: Neuvostoliiton kommunistinen vääristymä lopetettiin yön yli, virallinen rotuerottelu Afrikassa, samoin Englannin kuningaskunta ja muiden maiden siirtomaaherruus päättyivät. Päätöksiä ei tehty minkään maan eduskunnissa tai kansanäänestyksissä. Ihmiset kävelivät yli rajan, istuutuivat riisipellolle tai heittivät hanskat ojaan. Kommunistista harvainvaltaa ja valkoista yksinvaltaa vastusti riittävän suuri massa. Entä jos riittävän suuri massa alkaisi vastustaa aineen globalisaatiota ja aseiden valmistusta? Me. Mitä me ihmiset, tavalliset kansalaiset väsyneinä ylitöihin, alitöihin, yliopistollisiin anomuksiin, maataouden tukiaisiin, haluaisimme tehdä?

Miten valtiot syntyivät Euroopassa?

Ihmiskunnan ensimmäiset asutuskeskittymät syntyivät Lähi-itään Irakin ja Egyptin alueelle 3200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tämä johtui maanviljelyn yleistymisestä ja kirjoitustaidon leviämisestä ja siitä, ettei nomadeille ja keräilijöille ollut enää kaikkialla elintilaa ihmisten määrän lisäännyttyä. Irakin sumerilaiset asuivat kaupunkivaltioissa ja saivat ravintonsa ottamalla haltuun ympäristön kyliä. Egypti Niilin jokilaaksossa yhdistettiin 3100 eaa yhden hallitsijan, faraon alaisuuteen. Sargon Suuri nousi 2350 eaa nykyisen Irakin paikkeilla johtoon ja hän lie ensimmäinen, joka kokosi ympärilleen sotaväen. 

Nykyisen Rooman kaupungin alueelle muodostui pronssikaudella 1300 eaa asutusta. Alueella oli tapana, että kukin heimo valitsee johtajansa ja nämä taas seuraavan tason hallitsijat. Kaupunkivaltioista muodostui kuitenkin vähitellen yksinvaltaisesti hallittu Rooman valtakunta. Pyhä Rooman valtakunta hallitsi tavalla tai toisella 700-luvulta 1800-luvun alkuun saakka.

Silloin ei ollut vielä Eurooppaa sinänsä, kylläkin jo 30 miljoonaa ihmistä. Kun valtioita alkoi muodostua Euroopan mantereelle eivät niitä perustaneet määrätyllä ekologisesti ja kulttuurillisesti yhtenäisellä alueella asuvat ihmiset keskinäisen vastuun jakamiseksi, vaan itsensä muita ylemmäksi asettaneet papit, rikkauksia havittelevat kauppiaat ja työvoimaa tarvitsevat maanviljelijät. Myös luostarien ympärille kerääntyi kauppiaita etsimään suojaa rosvouksilta ja he maksoivat turvatoimista pappisruhtinaille. 

Tällä tavalla syntyneiden kaupunkivaltioiden laajentuminen aloitti ennen näkemättömän vaelluksen ihmiskunnan historiassa. Ihmiset muuttivat kyllä vapaaehtoisesti asutuskeskuksiin, heitä ei tarvinnut enää orjavankkureilla niihin kuljettaa, mutta heitä veti keskuksiin silloin niin kuin nytkin elannon turvaaminen, myös tavaroiden ja tapahtumien runsaus. Hyvä viljelymaan kävi vähäiseksi maaseudulla ja ajoittaen ruoasta oli oikeasti pulaa.

700-1300 -luvuilla Euroopassa hallitsivat päällekkäiset ja kilpailevat alueet, feodaaalinen läänitysjärjestelmä, pikkuruiset kuningaskunnat. Osa herroista oli ottanut väkivalloin haltuunsa maa-alueita niillä asuvilta ihmisiltä, jotkut alueet olivat riippuvaisia toisistaan, joillakin oli velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Yksikään valtias ei tuolloin ollut täysin suvereeni omallakaan alueellaan, mutta ihmiset olivat yhä enemmän tilanomistajien ja ruhtinaiden armoilla. Työ ja vapaa-aika vietettiin turvaa antavan läänitysherran suojassa.

Englannin kuningaskunta oli yhdistynyt 800-luvulla.

Yliopistojen kehittyminen luostarikouluista itsenäisiksi opinahjoiksi, mm. Pariisissa 1150-luvulla ja Oxfordissa 1167, vaikutti kansankuntien kehittymiseen. Opiskelijapojat jakautuivat kotiseutujensa mukaan ”kansakuntiin” (nationes), nykyisiin osakuntiin. Yliopistoissa tiedekuntia oli neljä. Valmistuneet juristit siirtyivät feodaaliherrojen kirjureiksi.

Ennen vuotta 1450 valtiaat olivat hankkineet viljelysmailleen vasalleja, jotka maksoivat veroja ja luovuttivat miehiä linnanherran sotajoukkoihin. Sotaväen ohella muodostui toinen palkkaetuuksia nauttiva ryhmä eli virkamieskunta järjestelemään alueen asioita.

Niinpä 1500-luvun Eurooppaan oli noussut 500 enemmän tai vähemmän itsenäistä aluetta. Maanviljelyalueilla ja kaupunkien käsityöalueilla kirkko kilpaili vallasta ruhtinaiden kanssa. Kuninkaita ja linnanherroja kiinnostivat territoriaaliset rajat, ei niinkään feodaalinen perimys, saatikka alistuminen papiston ohjaukseen. Jumala pysyi kuitenkin auktoriteettina.

Moderni valtio ilmestyi historian kirjoituksiin 1500-luvulla. Vuonna 1648 Westfalenin rauha lopetti 30-vuotisen sodan katolilaisten ja protestanttien välillä. Tuolloin sovittiin että määrätyillä maantieteellisillä alueilla hallitsija saa määrätä asioista. Hallitsija oli suvereeni, ei niinkään valtio ja vielä vähemmän asukkaat. Erilaiset hallintoalueet alkoivat irrottautua uskonnollisista instituutioista. Tuli valtion alue, valtion valta, valtion asukkaat. Valtio organisaatiomuotona voitti muut mallit – kaupunkivaltiot, imperiumit, liitot. Monikansallisten valtioiden aika oli ohi. Siksi puhuttiin pienvaltioista, sukujen Euroopasta.

Valtion muodostumiseksi tarvittiin vakituinen sotaväki, verotus, lupaus vaurauden edistämisestä ja aristokratian korvaaminen kauppiailla.

”Euroopan kapitalistit olivat 1500-luvulla kehityskaaoksen keskellä alun perin turvanneet itsensä ja yrityksensä hankkimalla oman kansallisvaltion, jotta saivat tuekseen sen armeijan, laivaston ja verotuskoneiston."
(Onko kapitalismilla tulevaisuutta? I.Wallerstein etc 2014)

Absoluuttinen monarkia syntyi linnanherroista vahvimman valloitettua pienemmät alueet. Kaupunkivallat sulautettiin sille, jolla oli kyky hallita yhdistynyttä aluetta, soveltaa lakia ja järjestystä. Kuninkaan ympärille kehittyi virkakunta ja sotaväki, vertikaalinen poliittinen valta. Kuninkaan asemaa vahvistettiin vakiintuneilla rituaaleilla ja tavoilla. Valloittajan uskottiin saaneen määräysvaltansa Jumalalta ja vallan perustuvan jumalalliseen oikeuteen. Ihmisten elämässä tehokkuus, laskelmallisuus ja jatkuvuus lisääntyivät.

Brandenburgin-Preussin kuningaskuntaa (1618-1701) johti vahva kalvinistinen eliitti. Se kiitti vallastaan kuningasta eikä niinkään luterilaista uskontoeliittiä. Kalvinilaisen kurin avulla saatiin yhden sukupolven aikana kehitettyä keskitetty byrokratia ja vahva sotaväki. Elämää ohjasi tottelevaisuus, rehellisyys ja kova työ. Nykyaikaisen julkishallinnon teorian kehittäjän  Max Weberin mukaan juuri kalvinismiin sisältyvä ennaltamääräämisoppi synnytti kapitalistisen valtion. Sen mukaan ihminen ei voinut itse vaikuttaa siihen, pääseekö hän taivaaseen, mutta maallinen menestys oli merkki siitä, että kuuluu pelastuvien joukkoon.

Samaan aikaan luterilaisuudesta erottunut pietistinen liike teki vallankumousta alhaalta päin.

Kun reformismin myötä kirkon valta alkoi vähetä, kehittyi poliittinen valta, mikä ei liittynytkään enää määrättyyn henkilöön tai sukuun. Ihmisiä ei nähty enää Jumalan subjekteina, joilla oli Jumalan määräämät velvollisuudet - heistä tuli valtion kansalaisia. Valtio oli kuin keinotekoinen persoona, riippumaton subjekteista ja valtiaista, yksikkö sinänsä. Kirkon, valtion ja yhteisön keskinäiset välit säädeltiin tarkkaan.(politologi David Held 1995)

Ruhtinaiden ja kirkon valta siirtyi vähitellen yliopistoissa oppinsa saaneille virkamiehille. Valtio oli sitä vahvempi mitä paremmin siellä asuvat ihmiset saatiin kunnioittamaan lakeja.

Lain kunnioittaminen perustuu ajatukseen, että ihminen voi hallita toista ihmistä. Valtiolla oli laillisen ja fyysisen pakon monopoli. Määräysten toimeenpanosta vastasi hallintokoneisto, jolla oli valta määrätyllä alueella.(Max Weber)

Mutta kirkon merkityksestä ylimpänä valtana ei päästy eroon silloin niin kuin ei ole Suomessa päästy vieläkään:

Sekä kirkon byrokratian ulottumattomissa olevan jumalan kieltäminen että uskonkiihko ovat vakavia vaaroja virkamiestyönä rakennetulle valtiorakennukselle. Jumalan kieltämisessä on alku valtion kieltämiselle. Ainakin lukeneiston tuli esiintyä uniformisti. Edut, virka, palkka ja eläke olisivat vaarassa. (kirjailija Paavo Haavikko, hs 8.4.1995)

Ennen kansallisvaltioita perustetut keskiaikaiset instituutiot pysyivät pystyssä niissä valtioissa, joissa ei ollut pakko kerätä suuria varoja valtiolle ja sotaväelle kuten Ruotsissa ja Alankomaissa. Historian professori Heikki Ylikangas edustaa mahtivaltanäkemystä. Jatkuvien ja laajentuvien sotien kierteeseen joutuneet ruhtinaat kehittivät tuekseen yhä pidemmälle meneviä byrokraattisia ja juridisia pakkojärjestelmiä turvaamaan varojen ja miesten saannin sotatantereille. Pohjolassakin valtio kehittyi sekä vero- että sotilasvaltioksi, jonka alistava mahti ulottui yhä syvemmälle alamaisten elämään. Mahtivaltiokehitys kulki käsi kädessä aatelisten vallan paisumisen kanssa ja johti siihen, että valtiosta ja laista tuli talonpoikaisen rahvaan sorron ja eriarvoisuuden pyhittämisen välikappale.

Maissa kuten Englanti, Puola, Unkari ja Skandinavian maat syntyi kaksikamarisen eduskunnan ansiosta luokkien välille yhteyksiä ja luokat ryhmittyivät vastustamaan yhdessä kuninkaan ylivaltaa. Sen sijaan Rooman valtaamissa maissa papit, aateliset ja porvaristo eivät toimineet yhdessä.

Alankomaissa ei ollut keskushallintoa, vaikka se toimi sata vuotta varakkaana siirtomaavaltiona tasavallaksi julistautumisensa jälkeen vuonna 1521. Syynä oli se, että patriarkaaliset perheet toimivat yhdessä kauppiaiden kanssa ja siirtomaaherrat elivät alkuperäisasukkaiden kanssa. Kuitenkin myöhemmin moderni valtiomuoto tuli asukkaille tutuksi aseistettujen ja kouluttamattomien sotilaiden välityksellä. Alkuperäiskulttuuria ei edes pyritty edistämään. Muutkaan siirtomaavallat eivät olleet kiinnostuneita alusmaiden kehittymisestä, pelkästään tuotteiden saannista.

Latinalaisessa Amerikassa ei muodostunut valtioita, koska etäisyydet olivat pitkiä, virkakoneiston ylläpito olisi tullut kalliiksi eikä siellä käyty uuvuttavia sotia. Koreassa ja Indonesiassa eliitti yhdistyi ja loi vahvan valtion. Kiinassa saatiin kansa käymään sotia lupaamalla lainsuojaa, maata ja sosiaalista statusta.

Koska 1600-luvulla valtioiden päätehtävä oli "turvallisuuden takaaminen", on amerikkalainen sosiologi Charles Tilly voimakkaimmin esittänyt kantaa, että valtio on oikeastaan syntynyt käydäkseen sotia sekä sodan vaatimaa hallintokuntaa ja verotusta varten. Valtiot olivat sodan sivutuotteita. Ensimmäisissa valtioissa ja 1600-luvulla vallitsi tiukka säätyjako (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat), myös sensuuri ja vainot. Kansainvälisten suhteoden professori Brian Downing esittää vielä vahvemman argumentin: Valtion koko on noudattanut aseiden kantoaluetta. Feodaalinen systeemi hävisi kun keksittiin ampuma-aseet ja kanuunat, joilla linnoitusten muurit pystyttiin murtamaan. Piti etsiä suurempia liittymiä, valtioita. Kansainvälisten suhteiden professori John Herz ennusti vuonna 1958, että atomiaseet vaikuttaisivat jopa kansallisten valtioiden häviämiseen. Koska nyt ei edes mahtavin valtio voi löytää turvaa atomiaseilta, onko kansallisen valtion olemassaolon syy hävinnyt?

Euroopan ajattelua kahlehtii yli kaksisataavuotinen mekanistinen ajattelutapa. Se lähti liikkeelle luonnontieteistä ja sen kiteytti 1600-luvulla Rene Descartes. Hänen filosofiassaan maailma on pelkkä koneisto ihmisruumiita myöten. Yhteiskuntakoneen käsitteen kirjasi Abbe de Saint Pierre, joka 1710 kertoi ikuisen rauhan olevan mahdollinen kun yhteiskuntakone järjen avulla korjataan sellaiseksi että se toimii moitteettomasti vaikka aikojen loppuun. Mekanistinen näkemystapa hiipii lähes kaikkeen länsimaiseen ajatteluun. Ja jäi vaikuttamaan suhteellisuusteoriankin aikana. Pyrkimys on koota yhteiskuntakoneistot yhä suuremmiksi keskitetyiksi koneistoiksi.
(historian professori Heikki Kirkinen, hs 4.2.1989)

Valtion tehtävä laajenee 1700-luvulla

Vuonna 1576 ilmestyneessä kirjassan Six livres de la Republique määritteli filosofi Jean Bodin valtion käsitteellä suvereenisuus. Suvereenisuus saattoi perustua yksilön valtaan, vähemmistön tai enemmistön valtaan – monarkiaan, aristokratiaan tai demokratiaan.

Hobbes (k.1679) ja Rousseau (k.1778) olivat ensimmäisiä, jotka kirjoittivat valtioiden suvereniteetin lisäävän turvattomuutta ja lopulta johtavan sotiin. Tämä johtuu heidän mielestään siitä, että jokainen valtio vahvistaa juuri omaa turvallisuuttaan kansainvälisessä järjestelmässä.

Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa. Monet valistusajattelijat hyväksyivät kuitenkin itse­valtiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Varhaista demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa ja alistumista enemmistön päätöksiin. Montesquieu vaati valtiossa vallan jakamista kolmelle eri taholle - lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan.

Thomas Hobbes kehitti päinvastaista yhteiskuntateoriaa, jonka mukaan ainoastaan vahva hallitsija voi taata turvallisuuden ja järjestyksen. Hänen mukaansa luonnontila on "kaikkien sotaa kaikkia vastaan". Hobbes oli myös materialisti, joka uskoi vain aineellisten asioiden olevan todellisia. Hobbes  kirjoitti Leviathanista, rajoittamattomasta autoritaarisesta suvereniteetista, vahvasta valtiosta, jonka päätarkoitus on estää kansalaissota ja sota yleensä. Valtio olisi kuin maanpäällinen Jumala, joka takasi järjestyksen.

1700-luvulla muodostui kuitenkin perustuslakivaltio kun esim. Yhdysvaloissa valtion kaikkivoipaa turvallisuustehtävää rajoitettiin yksilöiden vapauden nimissä. Ranskan vallankumouksessa 1789 valta annettiin ruhtinailta kansalle. 1800-luvulla liberaalit vapausihanteet vahvistivat oikeusvaltiota, johon ei kuitenkaan vielä liitetty demokratiaa eikä sosiaalivaltiota. Filosofi Michel Foucault pitää suvereenisuutta varsinaisena pahana. Myös lain ylivoimaisesta asemasta hän luopuisi siksi, että toimeenpanovalta saa liian suuren vallan.

Sen sijaan filosofi Immanuel Kantille (k.1804) valtio oli laillisten oikeuksien takaaja käytännön asioissa. Hän vastusti demokratiaa, koska enemmistön valta uhkaisi yksilönvapauksia. Teoksessaan Ikuiseen rauhaan Kant suositteli vakituisen sotaväen lakkauttamista ja varoitti velan ottamisen turmiollisuudesta.

1800-luvulla liberaalit vapausihanteet toivat mukanaan oikeusvaltion, johon ei kuitenkaan vielä liitetty demokratiaa eikä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Valtio voi olla monarkia tai tasavalta, liittovaltio tai hajautettu järjestelmä. Eurooppaan oli muodostunut kahdenlaista poliittista valtaa: absoluuttinen monarkia kuten Ranska, Preussi, Itävalta, Espanja, Venäjä ja perustuslaillinen monarkia kuten Englanti ja Hollanti. Kun sen jälkeen maapalloa ryhdyttiin jakamaan valtion kokoisiksi palasiksi eurooppalainen valtiojärjestelmä nousi tärkeimmäksi malliksi.

Kun edellisellä vuosisadalla valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua merkantilismin nimissä, toi kapitalismin isä Adam Smith (k.1790) kirjassaan Kansojen varallisuus esille vapaan markkinatalouden edut liberalismin olosuteissa. Yksityinen omistaminen olisi luonnollinen oikeus. Niin kutsuttu "näkymätön käsi" ohjailisi ihmisten toimintaa. Omaa etuaan tavoitelevat ihmiset hyödyttävät pidemmällä aikavälillä kaikkia, koska he  tarjoavat rahaa vastineeksi tavarasta ja työstä, ja toiset siis myyvät työtään rahasta. Monimutkaiseksi hänen teoriansa osoittautui, kun valtiovaltaa tarvittiin kuitenkin teiden, koulujen, virastojen ja sotaväen ylläpitoon.

Anarkismissa (valtiottomuus) lähdettin hyvin toisenlaisesta näkökulmasta. Anarkistien mukaan tavoitteena oli hyvä elämä eikä valtion tarkoitus ollt sen takaaminen. 

1700-luvulla (nk.valistuksen aikana) ihmisten käsityksiä siihen saakka hallinnut myyttisyys ja tarunomaisuus väistyivät ja järkeen ja tutkimukseen perustuva todellisuuskäsitys valtasi alaa. Se sai pontta luonnontieteiden kehityksestä ja muihin maanosiin tehdyistä tutkimusmatkoista. Valistusajattelijat arvostelivat sotia ja kirkon ylivaltaa, mutta myös valtioita. Filosofienkin mukaan ihmiset voisivat suunnitelmallisesti järjestää elinolojaan ilman valtiotakin.

Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä.» (vaalitavan keittänyt matemaatikko Nicolas de Condorcet, k.1794)

Valtion voi siis määritellä seuraavalla tavalla: Valtioksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, jonka byrokraattinen hallinto on menestyksekkäästi monopolisoinut laillisen vallan, kerää veroja ja päättää laeista, jotka koskevat alueella asuvia ihmisiä ja on saanut tunnustuksen muilta valtioilta. Tällöin ruhtinaiden ja kirkon valta on siirtynyt virkamiehille. Lain valvojat hyväksytään. Valtion vahvuutta lisää se, että kaikki siellä asuvat ihmiset myös kunnioittavat niitä lakeja ja sitä ajatusta, että ihminen voi hallita toista ihmistä. Nykyään yhä useampi kyseenalaistaa valtion oikeuden käyttää lakeja ja erityisesti ne välineet, joilla lakien totteleminen taataan, byrokratian. Kansalaisten olisi myös hyväksyttävä valtion poliittiset päämäärät voidakseen totella lakeja. Lakien hyväksymistä edesauttaa perinne, niihin on totuttu, sekä karisma. Valtiolla on toisaalta legitiimi oikeus vasta kun muut valtiot ovat sen valtioksi tunnustaneet. Ristiriita saattaa syntyä, jos valtion sisällä ihmiset eivät hyväksy valta-asetelmia, mutta ulkopuoliset valtiot pitävät hallitusta laillisena. Tämä yhteinen sopimus päämääristä toteutuu parhaiten kuntatasolla.

Kansallistunteen nostatus

Kun Ranskan vallankumouksessa vuonna 1789 ruhtinaat menettivät lopullisesti valtansa, alettiin puhua kansalaisista ja valta annettiin “kansalle”. Suvereenisuus määriteltiin ihmisten oikeudeksi, ei enää pelkästään kuninkaan oikeudeksi. Ihmisistä tuli valtion kansalaisia eivätkä he olleet enää kuninkaan subjekteja. Kansakunnan käsite ei viitannut etnisyyteen. Valtio oli territoriaalinen käsite, joka oli syntynyt sotien ja valloitusten tuloksena.

"Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Versaillesin rauhansopimus piirsi kartan, joka murskasi lopullisesti yksi maa, yksi kansa periaatteen." (poliittisen teorian tutkija Tuija Parvikko 2013)

Ongelmaksi demokratian kannalta nousi kysymys, kuka on valtion kansalainen. Ranskan vallankumouksen aikaan puolet Ranskan väestöstä ei osannut edes ranskaa. Kun Italia yhdistettiin valtioksi 1800-luvun puolivälissä, ainoastaan kolme prosenttia väestöstä osasi yleiskieltä. Heidän identiteettinsä perustui jokilaaksoihin, kyliin, alueisiin (politologian professori Kalevi Holsti Ulkopolitiikka 3-4 1993).

Vaikka yksinvaltaisen keisarin Napoleonin (k.1821) aikaan vain sotaväki-ikäiset miehet ja heistäkin vain puolet vaadittiin taistelemaan ja osallistumaan sotaan nousi kysymys, mutta kenen nimissä? Kuninkaan, jota ei enää kunnioitettu? Liikekannallepano piti tapahtua "kansan" nimissä. Patriotismi oli vuosituhansia yhdistetty määrättyihin ihmisiin, nyt se piti ulottaa kokonaiseen ”kansaan”. Selitettiin, että jokainen ihminen on osa kokonaisuutta. Kokonaisuus elää omaa elämäänsä ja kokonaisuuden elämä on tärkeämpi kuin yksityisen elämä.

 Valtion "kansalaisuus" sisälsi pyrkimyksen osallistua lojaalisti työhön turvallisuuden ja hyvinvoinnin – hyvän elämän – rakentamiseen omalla alueella uskonnollisista näkemyksistä riippumatta.
(kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi 2014)

Valtion ideaan alkoi kuulua kansan yhtenäisyys, me-tunne. Tunne kollektiivisesta identiteetistä. Osoittautui välttämättömäksi keksiä perinteitä, joiden tarkoitus oli antaa tunne siitä, että valtio on aina ollut, että se on yhtä orgaaninen osa elämänpiiriä kuin ilma jota hengitetään. Alettiin suunnitella lippuja, laulaa lauluja, joiden oli tarkoitus olla perinteisiä jo syntyessään. Historioitsija Eric Hobsbawn on muistuttanut tavasta, jolla perinteitä rakennetaan. Kiinnostavaa on, että kyseessä on moderni ilmiö.

Nationalismi oli aatehistoriallisesti huima menestystarina. Se löi Ranskan vallankumouksen jälkeen itsensä läpi valtavalla voimalla ja muutti täydellisesti sen, miten ymmärrettiin yhteiskunta. Nationalismi loi uudenlaisen ajatuksen ”meistä”, kansallisesta yhteisöstä. Ehkä se mahdollisti nykyaikaisten demokratioiden synnyn.

Kun Euroopan identiteetillä tarkoitetaan juuri valtioiden muodostumista, tapahtui se läntisen rationaalisuuden standardoinnin tuloksena. Alkoi kehittyä kapitalistinen talousjärjestelmä, jossa omaisuus ja tuotantovälineet kuuluivat yksityiseen omistukseen eivätkä hallitsijalle. Kaksi suurta tavoitetta olivat individualismi ja valtion suvereenisuus. Erityisesti uudet tekniset keksinnöt vaikuttivat elämän muutokseen.

Vähitellen kehittyi käsite nationalismi, mikä nousi 1900-luvulla tuhoisimmaksi ideologiaksi ja pääsyyksi kahteen maailman (Euroopan) sotaan. Kun kansallisvaltiolla tarkoitetaan samaa kuin nationalismi, on kansallisvaltio selvästi historiallinen rakennelma, joka on sytyttänyt kaksi maailmansotaa.

Saksassa on sekä valtiosta että kansasta erityisen vaikeita kokemuksia. Koska nationalismista oli muodostunut rasismia, oltiin sodan jälkeen valmiita luopumaan myös kansallisvaltioajatuksesta. ”Saksalaisten aika ei ollut ohi, mutta saksalaisen kansallisvaltion aika oli ohi”, kirjoitti saksalainen filosofi Karl Jaspers vuonna 1960. Hänen mukaansa ajatus kansallisvaltiosta on vahingoksi joka puolella maailmaa. Kansallisvaltiota pidettiin myös taloudellisesti tehottomina. Myöhemmin Ranska käytti vielä Euroopan yhteistyötä hyväkseen harjoittamalla kansallispolitiikkaa eroamalla NATOsta ja vastustamalla Englannin liittymistä EY:n.

Nationalismin kääntöpuoli on se, että se yksinkertaistaa todellisuutta ja jakaa ihmiset meihin ja muihin. Ja estää meitä ymmärtämästä yhteiskunnan monimuotoisuutta. (kulttuuritutkija Miika Tervonen)

Useimmat uusista valtioista ovat siirtomaaisäntien keinotekoisia luomuksia. Johtajilla oli hoidettavanaan valtio, mutta ei tukenaan kansakuntaa. Oli siis ryhdyttävä luomaan sellaista. Silloin etsittiin luonnollisesti mallia vanhoista kansallisvaltioista ja huomattiin, että kansakunnan luomisessa uskonnolla on suuri merkitys. Uskontososiologiassa oli pitkään vallalla ajattelu, että uskonto on häviämässä tai vähintäänkin sen merkitys julkisessa elämässä on katoamassa. Ennustettiin että uskonnosta tulee vain yksityisasia. Se korvautuu rationaalisesti perustellulla maallisella aineksella. Tilanne näyttää kuitenkin toisenlaiselta kuin ennustettiin. Uskonto on juuri se, joka tukee yhteiskunnallista järjestelmää ja valtarakennetta. Uskonto on vallankumouksen vastainen. Vallankumoukset taas uskonnon vastaisia. Nyt uskonnosta näyttää tulleen vallankumouksellinen voima. (väestötieteen professori, Tapani Lampinen hs 23.8.1987)

Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset teettivät vuosituhannen vaihteessa yhteisen opetussuunnitelman yhteiskunnalliselle kasvatukselle. EU:n komissio on puolestaan antanut rahat tutkia, miten Euroopan kansalaisuuteen kasvatetaan. Kansalaiseksi opiskelu edellyttää perehdyttämistä vallankäytön rakenteisiin, mutta opiskelu ei voi tapahtua vallanpitäjien ehdoin. Opiskelijoiden on saatava itse esittää kysymykset ja käyttää koulua keskustelun ja kritiikin foorumina. (kasvatustieteen professori Sirkka Ahonen 20.7.1999)

Toinen maailmansota opetti, että suuri lamakausi voidaan voittaa valtion ohjauksella. Se tarkoitti sotateollisuutta. Sodan jälkeistä maailmaa oli tuettava sotatarviketilauksilla.

Kommunismia pelättiin siksi, että se "vähentää länsimaiden teollisten talouksien voitto-odutuksia" (Woodrow Wilson). Tämä on se pääasiallinen uhka, jota kommunismi edusti. Kommunismi vähentäisi alikehittyneiden maiden halukkuutta ja kykyä toimia kapitalistisessa maailmantaloudessa samaan tapaan.

Sodan voi sytyttää vain pakkojärjestelmä eli valtio. Tottelemisen ja käskemisen ongelmat ovat pitkälti maailman kriisien taustalla. (anarkismin tutkija Veli-Jukka Närhi 1986)

Suvereenisuus eli valtion ehdoton valta mennyttä

Vuonna 1576 ilmestyneessä kirjassan Six livres de la Republique määritteli Jean Bodin valtion käsitteellä suvereenisuus. Suvereenisuus voi perustua yksilön valtaan, vähemmistön tai enemmistön valtaan – monarkia, aristokratia tai demokratia. Keskiajalla ihmiset olivat tilanomistajan, ruhtinaiden, armoilla, joilla oli valta alueeseen ja sillä määrätyllä alueella asuviin ihmisiin. 1400 ja 1500-luvulla valtio organisaatiomuotona voitti muut mallit – kaupunkivaltiot, imperiumit, liitot. Tuli valtion alue, valtion valta, valtion asukkaat. Ranskan vallankumouksen jälkeen alettiin puhua kansalaisista.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan tuli selväksi, että sellainen klassinen ajatus kansallisvaltiosta, joka perustui suvereenisuuteen, oli aikansa elänyt. Kansallisvaltiothan osoittautuivat liian pieniksi sotilaallisissa yhteenotoissa uusien aseiden kehittyessä. Lentäväksi lauseeksi muodostui: ”Elämän suurten ongelmien ratkaisemiseen valtio on liian pieni ja pienten ongelmien ratkaisuun liian suuri.” Kansallisvaltioajatus kärsi kolauksen ja tilalle nousi perustustulaillinen valtio, missä maan oikeuskäytäntö ei riippunut kansalaisuudesta, alettiin puhua lainalaisuudesta eikä kansalaisuudesta (oikeustieteilijä Hans Kelsen). Ihminen on sidottu valtioon lain voimalla

Toisen maailmansodan jälkeen ei ollut enää illuusioita kansallisten ristiriitojen nopeasta loppumisesta ja alettiin kehitellä uudenlaista kansainvälistä organisaatiota, jotka eivät perustuisi perinteiseen valtiolliseen riippumattomuuteen. Suvereenisuuden määritelmä löyhentyi entisestään, kun kansainvälinen laki kielsi hyökkäämästä heikkoihinkin valtioihin. Valtion suvereenisuus omaa kansaa kohtaan muuttui niin, että valtio ei saa rikkoa omaakaan kansaa kohtaan länsimaiden hyväksymiä ihmisoikeuksia. 1900-luvun parlamentaarisessa demokratiassa puhuttiinkin yhä vähemmän niin kansalaisten kuin valtioiden suvereenisista oikeuksista. Siirtomaa-aikana mielivaltaisesti vedetyt rajat Afrikassa pidettiin muuttumattomina.

Kansallisvaltio ei suinkaan aina ole ollut tärkein yksikkö asioiden hoidossa, mikä ilmenee Hansaliiton osuudesta Suomen alueen historiassa. Merkantilismi kukoisti 1600 ja 1700 luvuilla. Gazprom oli kuin uusi Hansa, missä kauppiaat päättävät keskenään hinnoista ja turvatoimista. Yritykset eivät ole valtiollisia vaan oligarkkisia kuten ne, joista kolonialismi aikoinaan alkoi. Taloudellinen kehitys ei koidu yleiseksi hyödyksi. Kaupalliset tai Rooman kirkon tapaiset uskonnollispohjaiset yhteisöt vaikuttivat kaikilla tasoilla. Ristiriitatilanteissa kuninkaatkin yleensä häviävät näille ylikansallisille yhteenliittymille.

EU on  uudistanut ajattelun kansakunnasta. Saksan yhdistymisen aikaan 1990 oltiin poistamassa perustuslaista mainintaa kansan suvereenisuudesta, koska ihmiset ja alueet ovat vertikaalisesti ja horisontaalisesti riippuvaisia toisistaan. Saksan liittopäivillä asetti Maastrichin sopimuksen hyväksyminen kansanedustajat kummalliseen tilanteeseen. Tuntui kuin liittopäivillä olisi taisteltu näkymätöntä oppositiota vastaan. Puolueet hyväksyivät sopimuksen ja olivat melko yksimielisiä sen pykälistä, mutta parlamentin ulkopuolelle syntyi suurta liikehdintää. Kansanedustajista neljä prosenttia äänesti Maastrichin sopimusta vastaan, kun samaan aikaan kansalaisista vain alle 40 prosenttia oli sen puolesta. Lokakuussa 1992 Saksan oikeistopuolue CDU ilmoitti, että EY:ssä ei ole kyse liittovaltiosta eikä edes valtioliitosta, niin kuin puolue aikaisemmin oli kertonut, vaan erilaisesta liittoutumasta. Kuitenkin liittokansleri Kohl vakuutti Euroopan Unionin sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä 2.12.1992, että kaukainen tavoite on toimiva yhteisvaltio, jossa on yhteinen armeija, yhteinen raha ja päätösvaltainen parlamentti. Eurooppalaisen ihmisen viiteryhmästä tuli yhä epämääräisempi.

Länsimaiset rahoitusinstituutiot ovat jo pitkään heikentäneet valtioiden itsemääräämisoikeutta. Kun valtio ottaa vastaan ulkomaista pääomaa, on siinä aina ollut ehtona julkisten menojen vähentäminen. Liberaalin näkemyksen mukaan yksityistäminen ja yksityiset tahot hoitavat paremmin kansalaisten asioita kuin suvereeni valtio.

Valtiot eivät ole enää massakulttuurin aikana ja kansainvälisen kommunikaation alalla päävaikuttajia. Sosiaalinen media ei vaikuta vain asioihin, joita ajatellaan vaan muuttaa myös tapoja, joilla ajatellaan sekä yhteisöjä, joissa ajatuksia syntyy. Taloustieteen professori Harold Innisin mukaan kysymys on uudesta teknologiasta, joka ei lisää tai vähennä jotain, vaan muuttaa jonkin kokonaan toisenlaiseksi. Sisä- ja ulkopolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa ja taloudelliset yhteenliittymät hämärtävät valtion tehtävät.  Ekologiset "itä- ja länsituulet" repivät valtiolliset raja-aidat lopullisesti. Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa kansallisvaltiot ovat politiikan tekijöitä on päättynyt. Perinteinen turvallisuuskäsite laajenee ekonomian ja ekologian suuntaan.

Valtiotieteen professori Rudiger Voigt kysyy, että vaikka poliittinen ohjaus on mahdollista, voiko yhteiskunnallisia prosesseja enää ohjailla:

"Valtiota ja sen oikeutusta on pohdittu liian vähän. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien politiikkaa on valtiollistettu. Ottaen huomioon, että valtio ja politiikka alettiin käsittää yhtenä vasta 1800-luvulla, on valtio saavuttanut mahtavan aseman ihmisen elämässä. Max Weberille valtio ja politiikka olivat synonyymejä.  Jürgen Habermas pitää siviilejä politiikan kohteena, ei itse subjekteina." 

Kansallisen suvereenisuuden pyrkimys on ontto, jos ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden. Max Weber määrittelee suvereenin valtion sosiologiselta kannalta: laillisen, fyysisen pakon monopoli, josta vastaa hallintokoneisto. Poliittinen määritelmä: valta määrätyllä alueella.

Onko tullut aika palata marxilaiseen teemaan valtion häivyttämisestä?

 Aineellisten tuotantovoimien kehitysaste määrää aina yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, reaalisen perustan, jolle sitten muodostuu oikeudellinen ja valtiollinen päällysrakenne. Valtio on taloudellisesti hallitsevan luokan edustaja, jota tarvitaan hallitsemaan sovittamattomia luokkavastakohtia. (Karl Marx)

Valtiolliselle järjestelmälle kasaantui valtaa vuosien 1949–1989 aikana, mutta valtion kasvu on nyt ohi, väittää taloustieteilijä Roland Tichy. Nykyinen tilanne muistuttaa aikaa ennen 1914.

Kommunistisessa manifestissa kutsutaan valtiota porvariston toimeenpanevaksi elimeksi, koska poliittinen valta tarkoittaa aina, että yksi yhteiskuntaluokka sortaa toista. Niin Karl Marx kuin Lenin ja heidän seuraajansa pitivät valtiota kyseenalaisena toimijana ja luottivat tekniikan vapauttavaan vaikutukseen. Neomarxilaiset uskovat, että kansainvälinen finanssipääoma lopullisesti hautaa kansallisvaltion alleen.

Marxin päämäärä oli kehittää teoriaa ihmisen vapaudesta, ihmiskunnan täydellisyydestä. Vapaudella hän tarkoitti välttämättömyyksien tunnustamista. Toissijainen päämäärä oli hyväksikäytön lopettaminen ja kapitalistisen tuotantotavan tuhlauksen ja tehottomuuden lopettaminen. Kapitalistisen tuotantojärjestelmän immanentit lait voidaan hänenkin oppinsa mukaan parhaiten toteuttaa valtion avustuksella. Mutta mitä sen jälkeen?

Myös Max Weberin (k.1920) klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella. Yhdysvalloissa valtion kaikkivoipaa turvallisuustehtävää rajoitettiin yksilöiden vapauden nimissä. Rousseau oli individualisti, joka ylistää villi-ihmistä, joka "elää oman itsensä sisällä". 

Valtiomies Wilhelm von Humboldt (k.1835) osoittaa kirjassaan Valtion kasvun rajat, että valtio pyrkii tekemään ihmisestä omien mielivaltaisten päämääriensä välineen ja jättää huomiotta ihmisen omat aikomukset. Koska ihminen on syvimmältä olemukseltaan vapaa, etsii ja täydentää itseään, ei valtio instituutiona voi tukea ihmisen kehitystä. Valtion toimintatapa ei kannusta ihmistä kehittämään kykyjään. 

"Inhimilliset tavoitteet pyörivät tutkimisen ja luomisen ympärillä. Eettinen kulttuuri kumpuaa ainoastaan sielun sisältä eikä sitä voi koskaan tuottaa ulkoapäin. Ihminen oppii ymmärtämään ja löytää kykynsä itse. Hän oppii myös käyttämällä hyödyksi muiden tekemiä keksintöjä. Ihmiselle ei ole koskaan tärkeintä, mitä hän omistaa vaan mitä hän tekee. Puutarhaa hoitava työläinen on ehkä itsellisempi kuin se veltto elostelija, joka nauttii viljelysten tuotteista." (Wilhelm von Humboldt)

Samoin Marx kirjoitti:

"Todellista inhimillistä toimintaa on se, mikä virtaa sisäisenä yllykkeenä. Talonpojat ja käsityöläiset rakastavat työtä työn itsensä vuoksi, kehittyvät oman neroutensa ja kekseliäisyytensä avulla ja harjaannuttavat siten älyään, vahvistavat luonnettaan ja jalostavat nautintojaan. Vapaus on välttämätön ehto. Se mikä ei kumpua ihmisen vapaasta valinnasta, tai on vain opetuksen tulos, ei sisäisty osaksi ihmistä itseään, vaan jää vieraaksi. Mikäli ihminen toimii mekaanisesti, reagoimalla ulkoisiin vaatimuksiin sen sijaan että reagoisi omasta kiinnostuksestaan, tarmostaan ja voimastaan niin, että häntä voi ihailla siitä, mitä hän tekee, häntä täytyy halveksia siitä, mitä hän on."

 Valtiotieteen tohtori ja marxilainen vallankumousteoreetikko Rosa Luxemburg oli sitä mieltä, että kansojen itsemääräämisoikeus saattoi toteutua vasta sen jälkeen, kun monarkia ja kapitalismi on voitettu koko Euroopassa. Kapitalismin laajentumistendenssi aiheuttaa jatkuvaa kamppailua ”luonnollisia talouksia” vastaan toisin kuin esim. osuuskuntamuodot. Kansallinen suvereniteetti loisi taloudellisen pakkoverkoston.

”Ainoastaan joukkojen aktiivinen osallistuminen itsehallintoon ja yhteiskunnalliseen jälleenrakennustyöhön voi saada aikaiseksi täydellisen henkisen muutoksen porvariston vuosisatoja kestäneen luokkavallan nöyryyttämissä kansajoukoissa. Vain heidän luovat kokemuksensa ja spontaani toimintansa voivat ratkaista vapauden ongelman. Vallankumouksellisen liikkeen tekemät virheet ovat pitkällä tähtäimellä äärettömän paljon hedelmällisempiä kuin kaikkein parhaimmankaan hallituksen erehtymättömyys."

Filosofian professori Noam Chomsky kirjoittaa omassa manifestissaan Tulevaisuuden valtiosta (1999), missä todellista valtaa eivät pidä enää suurpääoman omistajat. Kapitalistit käyttävät valtamediaa, mainontaa ja ajatushautomoita edistääkseen omaa propagandaansa. Avainsanoja ovat vapaus, yhteisöllisyys ja järjestäytymisvapaus. Kansainväliset instituutiot kuten IMF, WTO, GATT ja NAFTA tukevat Chomskyn mukaan omistavaa eliittiä takaamalla halpaa työvoimaa, raaka-aineita ja sijoitusmahdollisuuksia teollisuusmaille. Ihmisten itse tulisi saada olla muutoksen voima: 

”Nykyisen vallanjaon puolustajat kuvittelevat ihmisen jonkinlaisena onnellisena orjana. Jos hyväksyy käsityksen, että ihmiset eivät ole kypsiä elämään vapaina, hyväksyy samalla olettamuksen, ettei vapautta saavuteta koskaan. Ihminen ei voi kypsyä ellei hän ole vapaa, ihmisen on siis oltava vapaa oppiakseen, kuinka käyttää voimiaan vapaasti. Viisaaksi voi kuitenkin tulla vain omien kokemusten kautta ja kokemuksia kerätäkseen on oltava vapaa.”

Kalifaatti ei kunnioita valtiota?

Ääri-islamilaisen Isis-liikken julistama kalifaatti on globalisaatiota, niin kuin ovat markkinatalous, ilmastonmuutos ja NSA:n salakuuntelu. Sen lisäksi että ne ylittävät valtioiden rajat, ne myös hylkäävä valtion idean. On tuttu klisee, etteivät valtiot kykene luomaan tai pitämään yllä hyvinvointia, puhdasta ympäristöä ja turvallisuutta. Siksi tarvitaan ylikansallisia täytäntöönpanon mekanismeja sekä talouden, turvallisuuden ja uskonnon globaaleja verkostoja. Niin kuin markkinatalous, kalifaatti tunnistaa keinotekoisten ja byrokraattisten valtioiden takaa jotain alkuperäistä ja aitoa, tavan elää yhdessä uskon voimalla. Hanke islamilaisesta maailmanyhteisöstä hylkää ajatuksen valtiosta ideaalina poliittisena yhteisönä. Sille valtio on osa eurooppalaisen maailmanvallan maallista perintöä. Kalifaatti uskoo luonnolliseen, ikiaikaiseen totuuteen jossain politiikan ulkopuoellla. Isiksen tavoite onkin jo puoliksi saavutettu. Meillä on jo kalifaatti. Rahan kalifaatti. (Martti Koskenniemi, hs 15.7.2014)

Termi kalifaatti tuli jälleen käyttöön kun Isis omavaltaisesti julisti perustaneensa kalifaatin Syyriaan ja Irakiin ja vastustavansa maallistuneiden arabivaltioiden hallituksia. Kalifaatilla tarkoitetaan maantieteellistä aluetta, jonka johdossa on kalifi. Ensimmäinen kalifi nimettiin Muhammedin kuoleman jälkeen 600-luvulla. Muhammedia ja häntä seuranneita ensimmäisiä kalifaatteja pidetään muslimien keskuudessa kulta-aikana. Islamin alkuaikoina kalifilla oli sekä poliittista että uskonnollista valtaa. Myöhemmin syntyi jopa kilpailevia kalifeja. Islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan kalifius alkoi vanhassa merkityksessä hiipua viimeistään vuonna 1258, kun abbasidien valtakunta romahti. Sen jälkeen arvonimeä kantoivat turkkilaiset osmanivaltakunnan johtajat. Atatürk julisti kalifaatin päättyneeksi vuonna 1924.

Kirkkokin valmistautuu valtion jälkeiseen ikuiseen valtakuntaan

"Kirkolla on oma, aidosti globaali teologinen kertomuksensa Jumalan luomasta ja hänen lunastussuunnitelmaansa kuuluvasta maailmasta. Teologiassa globalisaatio on siis jo tapahtunut. David Martin on oikein todennut, että se, että kristillisyys itse oli organisaatio, sisälsi paradoksaalisen kaksinaisuuden: Se yhteisö, joka sääntöihinsä perustuen valikoi jäsenistönsä, katsoo silti edustavansa koko ihmiskuntaa. Yhteiskunnassa marginalisoitujen ja valtaa vailla olevien tapauksesta tulee siten kristillisen itseymmärryksen aitouden pysyvä testi. Kristuksen kirkkona eläminen merkitsee sitä, ettei marginalisoituja pidetä "toisena kansana" ja "taakkana." (Englannin kirkon piispa Stephen Sykes, esitelmä Jyväskylässä 2000)

Euroopan kirkoille tilanne on vakava. On väärin sanoa, että kirkot ovat uhattuina tai hyökkäyksen kohteita. Pikemminkin ne ovat sisäistäneet sortonsa välineet, ja siten niistä on tullut oman itsensä sortajia. Luther käytti metaforaa vankeudesta. Samasta asiasta puhuu Tšekin tasavallan ensimmäinen presidentti Vaclav Havel analysoidessaan kommunistisen Tsekkoslovakian moraalia: vallitseva kulttuuri teki ihmisistä tiedostamatta ja tahtomatta oman sortonsa agentteja.

Kirkkojen maailmanneuvosto hyväksyi peruskirjan jäsenyyskriteereistä Amsterdamin yleiskokouksessa vuonna 1948, jonka mukaan kristityt lupautuvat tottelemaan ennen kaikkea Jumalan saa, ei niinkään valtiovaltaa. Peruskirja uusittiin vuonna 1961:

»Kirkkojen maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteys, jotka Raamatun mukaan tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, kunniaksi.»

Peruskirja rajaa ulkopuolelle juutalaisuuden ja islamin, myös mormonit ja jehovan todistajat.

Raamatun tuntema valtiomuoto on itsevaltainen eli rajaton, absoluuttinen yksinvaltius, jossa sama henkilö säätää lait, panee ne toimeen ja tuomitsee rangaistuksen niiden rikkomisesta. Sen sijaan maallisen valtion järjestys on Jumalan pitkämielisyyden lahja, jolla hän varjelee syntiinlangennutta ihmiskuntaa tuhoamasta itse itseään (Room 13:1–7; 1 Piet 2:13–17). Syntisessä maailmassa elävällä syntisellä ihmisellä on taipumus väärinkäyttää valtiollista valtaansa itsekorotukseen, toisten alistamiseen ja heidän hallitsemisekseen heidän yläpuoleltaan (Matt 20:25). Näin he asettuvat Jumalan tilalle (2 Moos 5:2; Dan 4:27; Apt 12:21–23).

Maailmanvaltio toteutuukin lopun ajassa Antikristuksen johdolla - maailmanhistorian viimeisenä päivänä (Ilm 13:7). "Hän on tarttuva ahnain käsin siihen vallan tarjoukseen, jonka Saatana esitti Jeesukselle kiusauksen vuorella, mutta jonka Jeesus torjui" (Matt 4:8; Luuk 4:5–7). Tuleva Jumalan valtakunta murskaa sen.

"Jumalan valtakunta on sellaista hänen herruuttaan ihmisten sydämessä ja elämässä, johon nämä omasta vapaasta tahdostaan täydellisesti yhtyvät ja suostuvat ja joka aikanaan tulee näkyväksi, ruumiilliseksi, aineelliseksi oltuaan sitä ennen varsinaisesti vain hengellistä ja näkymätöntä." (Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä 2007)

 ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin.”  (Matt 11:12) Ennen helluntaita Jumalan valtakunta oli Jumalan vanhaliitto kansansa kanssa. Jeesus palveli Isää kuuliaisesti vapaasta tahdostaan, ja Isä hallitsi häntä täydellisesti. ”Jos minä karkotan pahoja henkiä Jumalan Hengen voimalla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.” (Matt 12:28) Jeesus oli Jumalan valtakunta itsessään ihmisten keskellä, mutta vielä vain uskossa nähtävissä. 

Pyhän Hengen "näkymätön valtakunta” tarkoittaa hallintavaltaa nykyisessä maailmassa ennen Jeesuksen paluuta: "Pyhä Henki kutsuu ja voittaa Jumalan sanalla ihmisiä uskomaan Jeesukseen ja elämään hänen herruudessaan, ja Jeesus hallitsee heitä tulemalla Pyhässä Hengessä heihin asumaan" (Joh 15:5; 2 Kor 3:17), vaikka ihmiset ovat yhä syntisiä ja Jeesuksen herruus heissä on kätkössä. He ovat kuitenkin nyt Jumalan valtakunta, niin kuin Jeesus oli Jumalan valtakunta maailmassa ollessaan (Room 8:14).

”Jumalan valtakunta on vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.”(Room 14:17)

 ”Jumalan valtakunta on voimassa.” (1 Kor 4:20)

 ”Olette pyhien kanssa saman kaupunkivaltion kansalaisia." (Ef 2:19).

 ”Meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta, joka muuttaa ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi.” (Fil 3:20)

 Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta tarkoitti sitä valtiovaltaa, kun Jeesus tulee takaisin, "Kuninkuus on hänen paluunsa jälkeen ennen viimeistä tuomiota, ns. tuhatvuotinen valtakunta." (Ilm 20:1–6), Jeesus viittasi tulevaan maailmanaikaan (Mark 10:30; Luuk 18:30) ja tulevaan valtakuntaan (Matt 25:1). Se alkaa, kun hänen omansa tehdään hänessä eläviksi eli nostetaan ylös kuolleista (1 Kor 15:22–23 KR 1938). Se päättyy, kun ”tulee loppu, hän antaa valtakunnan hallintavallan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan Antikristuksen ja sitten Saatanan. Sillä hänen pitää hallitseman ‘siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle.’ Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema [Ilm 20:14; 21:4). Kun kaikki on alistettu Pojan valtaan, silloin itse Poikakin alistetaan sen valtaan, joka on alistanut hänen valtaansa kaiken.” (J. 15:24-28.) Jeesus tekee selvän eron jo läsnä olevan Jumalan valtakunnan ja tulevan Jumalan valtakunnan välillä: ”Taivasten valtakunta on siis jo nyt näkymättömissä” (Matt 13:24, 31, 33, 44, 45, 47). ”Taivasten valtakunta on oleva” (futuuri, Matt 25:1). Pietistinen raamatunselittäjä Johann Albrecht Bengel esitti jopa vuosiluvut tuhatvuotiselle valtakunnalle: v:sta 1836 v:een 2836 Saatana olisi kahleissa, ja v:sta 2836 v:een 3836 pyhät hallitsisivat taivaassa tuhatvuotiskauden.

 Isän ”valtakunta”, täyttymyksen valtakunta alkaa vasta viimeisen tuomion jälkeen (Ilm 20:11–15) uudestiluomisessa (Ilm 21:1–8) Jeesuksen antaessa valtakunnan Isälle (1 Kor 15:24). Silloin Isä ja Poika, Jumala ja Karitsa, ja Pyhä Henki, elämän veden virta, hallitsevat ikuisesti (Ilm 11:15; 22.1).

Augustinus (k.430) samasti tuhatvuotisen valtakunnan kirkkoon. Tämä tulkinta oli vallalla koko keskiajan kirkossa. Siihen liittyi myös keskiajan kirkossa Raamatunsanoma Kristuksesta. Kuningas ja ylipappi, keisari ja paavi olivat Kristuksen ilmentymiä.

"Tuhatvuotinen valtakunta on myös sekä Israelin kansan että lähetystyön täyttymys. Uudessa luomakunnassa kansallinen identiteetti ja erikoisasema käyvät tarpeettomiksi, kun raja maailman ja seurakunnan väliltä poistuu. Myöskään ”valitulla kansalla” ei ole enää erikoisasemaa, koska sitä ei tarvita. Tuhatvuotisen valtakunnan kuuluessa vielä vanhaan luomakuntaan kansojen kansallisuus säilyy - tai palautuu oltuaan sitä ennen Antikristuksen aikana turhennettuna. Uudessa luomakunnassa ei ole lähetystyötä, koska kaikki näkevät Jumalan kasvot... Tuhatvuotinen valtakunta ilmentää osaltaan pelastuksen aineellisuutta. Ei ole kysymys vain henkisyydestä, spirituaalisesta todellisuudesta vaan myös konkreettisesta, fyysisestä uudesta elämästä ja maailmasta ja pelastumisesta sinne."
(Raimo Mäkelä, Suomen teologinen instituutti, 2007)

Vapaaehtoinen köyhyys on Uudessa testamentissa armon merkityksen tulkinnassa käytetty metafora... tie todelliseen valtaan on kärsimisen ja vapaaehtoisen itsensä antamisen tie... Ensimmäisen vuosisadan kirkossa näyttää olleen varallisuuden suhteen vallalla kaksi ajatussuuntaa. Ensinnäkin harjoitettiin "kristillistä veljellisyyttä" jakamalla runsaasti almuja puutteessa oleville seurakunnille. Toinen näkemys on radikaalimpi ja idealistisempi. Kyseessä oli perinne, jonka mukaan raha ja muu omaisuus kerättiin yhteen. Tämä perinne sai myöhemmin klassisen ilmaisunsa luostarilaitoksessa. Henkilökohtaisen omaisuuden hallussapito leimattiin paheeksi.

Feministinen ajattelu hylkää valtion

Naisnäkökulmaa valtiosta kuvaa sosiologian professori ja maskuliinisuuden tutkija R.W.Connell seuraavasti:

”Valtio on miehisen väkivallan historiallinen institutionalisoituma, joka säätelee erialaisten maskuliinisuuksien suhteita. Valtio sekä institutionalisoi vallitsevan maskuliinisuuden että käyttää paljon energiaa sen kontrolloimiseksi – rikollisten, sotilaiden, poliisin, nuorten miesten. Se säätelee maskuliinisuuksien välisiä suhteita, marginalisoiden ja kurittaen joitakin, tukien toisia.”

Toisaalta kulttuurisosiologi Nicolaus Sombart kehitti vuonna 1991 seksuaalipsykologisen konseptin valtiosta. Valtion perustamisessa ei hänen mukaansa ole kyse taloudellisesta tai materiaalisesta vallasta, vaan mahdollisuudesta tukahduttaa ihmisen sukupuolisuus:

"Poliittisen aatteen syntyyn vaikuttaa pelko kaaoksesta. Kaaos ei tarkoita sisällissotaa tai vallankaappausta, vaan kapinaa ihmisen sisällä. Kaaoksen pelko ei tarkoita mitään ulkopuolelta tulevaa, vaan pelkoa sisäisestä uhkasta, sisäisten himojen tukahduttamisesta, nousevaa hyökkäystä. Se kyseenalaistaa sitä tapaa, miten miehen tarpeet on tukahdutettu patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Miehen valtamonopolia uhkaa oman seksuaalisuuden jatkuva sisäinen repressio."

Kansallisvaltio ei siis tarkoita miesten etujen koaliitioita. Se antaa institutionaalisen suojan mieheltä itseltään. Hänen mukaansa miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde osoittaa yhteiskuntajärjestelmän perusteita, missä nainen on aina alistettu. Jos haluaa tutustua maan poliittiseen kulttuurin, on kysyttävä ensin, miten sukupuolisuhteet hoidetaan perustasolla. Mies pelkää naisen kaikkivaltiutta, mies tarvitse kontrollimekanismin, joka tulee esille hierarkkisessa valtiorakenteessa. 

Patriarkaatissa meidän lajimme jakaantui toistensa kanssa kilpaileviin superorganismeihin, joita usein kutsutaan kansakunniksi, yrityksiksi, uskonnoiksi, ja muiksi suuriksi ryhmiksi. Useimpien ihmisten energia kuluu siihen, että he pyrkivät kasvattamaan ja pitämään pystyssä sen sosiaalisen kokonaisuuden johon kuuluvat.

Naisen asema alkoi heikentyä vasta maanviljelyn yleistyttyä, samoihin aikoihin kuin ensimmäiset valtiot syntyivät. Syykin oli selvä. Maanviljely edellyttää pysyvää asuinaluetta, suunnitelmallista elintapaa ja vakinaisia ihmissuhteita. Kollektiivinen omistusmuoto väistyi. Yksityisomistus ja siihen liittyvä perintöoikeus suistivat naisen miehen alaiseksi. Naisesta tuli omistuksen kohde. Naisella oli vaihtoarvoa lajin biologisen uusintamiskykynsä vuoksi. Myöhemmin naisella oli vaihtoarvon lisäksi käyttöarvoa työvoimana.

Friedrich Engels tutki 1800-luvulla yksityisomaisuuden ja valtion alkuperää ja tuli siihen tulokseen, että avioliiton tiukka parisuhde johtuu alunperin miehen tarpeesta olla varma siitä, että omaisuuden perii varmasti hänen oma poikansa:

"Yksiavioinen perhe perustuu miehen herruuteen ja tarkoittaa varta vasten lasten siittämistä eittämättömästi isästä polveutuviksi. Tätä polveutumista vaaditaan, jotta nämä lapset voisivat kerran päästä isänsä omaisuuden perijöiksi.”

Engelsin mukaan alettiin ensimmäisenä Ateenassa solmia sellaisia aviosuhteita, jotka eivät perustuneet luontaiselle mieltymykselle vaan taloudellisille laskelmille. Tarustoissa tulee esille, miten yksiavioisuuden ainut tarkoitus oli miehen herruuden vahvistaminen ja rikkauksien siirtyminen omille jälkeläisille. Jonka vahvistamiseksi tarvittiin valtiovaltaa. Engels kirjoittaa:

”Sana familia ei merkitse alkujaan tunteellisuudesta ja kotoisesta kiistasta yhteen taottua nykyisten poroporvarien ihannetta, se ei tarkoittanut roomalaisille alunperin edes avioparia lapsineen, vaan yksinomaan orjia. Famulus on kotiorjan nimi ja familia on yhdelle miehelle kuuluvien orjien yhteisjoukko. Myös rahasta antautuminen oli aluksi uskonnollinen teko, se tapahtui rakkauden jumalattaren temppelissä ja raha solui temppelin aarteistoon.”

Vähitellen vahvistui omistaminen keskeiseksi elämänmuodoksi. Koska mies omisti, hänellä oli oikeus suunnitella ja toteuttaa sellaista valtiollista, koulutuksellista ja sosiaalista järjestelmää, joka vastasi hänen tarpeitaan. Mies omisti tuotantovälineet, naisesta tuli yksi näistä tuotantovälineistä.

Feministinen valtioteoria: Homo politicus- femina privata

Valtiotieteissä ja politiikan tutkimuksessa on käsitelty tuskin ollenkaan valtiota sukupuolen kannalta. Niin feministisessä argumentaatiossa kuin politologiassa vallitsee ”valtiosokeus”. Vasta vuonna 1988 pidettiin Berliinissä seminaari Isä valtio ja hänen naisensa. 1991 perustettiin ad-hoc ryhmä Politiikka ja sukupuoli. Se järjesti seuraavana vuonna seminaarin Valtio feministisestä näkökulmasta. Mitä voisi tarkoittaa politologian naisistuminen tai valtion naisistuminen? Naisnäkökulma korostaa  autonomian ja järjestäytymättömyyden muotoja – ei puolueita eikä hierarkioita, sisätilaa. Ei mitään marssia virastojen läpi, ei valtiovallan valtausta, ei feministien diktatuuria, vaan kieltäytymistä perinteisistä politiikan muodoista, halutaan tuoda esille miesten ja naisten erilaiset mutta samanarvoiset toimintatavat. (Birgit Seemann 1996 (Leske + Budrich)

 Olen vakavasti sitä mieltä, että parlamentarismi ei ole tulevaisuuden hallintomuoto. Edustuksellisuuteen perustuvat demokratian muodot nojaavat vallitsevaan järjestelmään ja ylläpitävät sitä. Se ylläpitää fossiilikapitalismia ja pääoman kasautumista. Peruskoulun saavutukset tunnustetaan, mutta samaan aikaan ne nähdään porvarillisia arvoja ja kapitalismia ylläpitävänä kurikoneistona. Muutos tapahtuu monipaikkaisesti ja monitasoisesti. Suuri osa yhteiskunnallisesta vallasta käytetään jossakin muualla. Suurten yritysten kohtuuttomasta vallankäytöstä tiedetään. Muutos ei tapahdu pelkästään markkinoilla, vaan myös fiat-rahajärjestelmän ulkopuolella.
(yhteiskuntatieteiden tohtori Anna Kontula 1924)

Feministisessä politologiassa puhutaan androkeskisestä tieteestä, valtion vastaisesta naisliikkeestä, valtiollistetusta naisliikkeestä. Valtion hallinnossa ovat naisille perinteisesti kuuluneet hoiva, kulttuuri, kasvatus, koulutus ja psykologia. Vaikka naiset ovat kirjoittaneet kiintiöistä ja naisten vähäisemmästä edustuksesta, ovat he harvoin analysoineet  itse valtiota, valtakeskuksia tai markkinataloutta feministisestä näkökulmasta. Naiset ovat itse marginalisoineet itsensä, koska työskenteleät niiden parissa, joilla ei politiikassa muutenkaan ole valtaa – maastamuutto, rasismi, prostituutio.

Kuitenkaan valtio ei ole ikuisuusinstituutio. Riippuvuus valtiosta on luotu keinotekoisesti, sitä pidetään yllä keinotekoisesti ja sitä vahvistetaan, koska kansalaisten päivittäinen ja välitön elämä riippuu valtiosta (sosiologian professori Claudia von Werlhof). Kaupunkeihin sullotut massat eivät selviä ilman valtiota, itse asiassa heitä ei olisi ilman valtiota. Massojen on pakko elää valtion huollettavina. Siksipä naisten kanssa ei voi kehittää valtiota. Valtio on reliikki, pyhäinjäännös.

Sosiologi Giesela Anna Erler moittii etatista naispolitiikkaa väitteestä, että hyvinvointivaltiossa naiset emansipoituvat keskusvallan avulla. Naisten etuja turvataan paremmin paikallisissa kansalaisjärjestöissä. Juuri ihmisen kokoiset järjestelmät turvaavat yhteistoiminnan tärkeissä asioissa kuten lasten- ja vanhusten hoidossa. Miksi tehdä naisista riippuvaisia ”elättäjästä nimeltä valtio”. Julkisia varoja tulisi käyttää yhteisöllisten itsehallintoverkostojen luomiseen niin, että yhteisöillä on enemmän autonomiaa ja myös taloudellisia resursseja infrastruktuurin luomiseen. Erler vastustaa hoitamisen yksityistämistä. Neokonservatiiviset poliitikot vaativat valtion byrokratian vähentämistä ja subsidiariteettiä, jossa valtion holhousta vähennettäisiin perheiden ja yhteisöjen hyväksi. Ei haluta kilpailuun eikä rationalisointiin perustuvaa miesten valtaa, mutta ei myöskään neokonservatiivista yksityistämistä, jonka mukaan naiset eivät saisi ottaa osaa päätöksentekoon, mutta heidän tulisi hoitaa halvalla jälkipolvea omissa verkostoissaan.

Feministitutkija Jan Jindy Pettmanin mukaan jopa kansainvälinen politiikka on kaikkein maskuliinisin tiedekunta. Se tulee esille henkilökunnassa ja feministeille jaettujen apurahojen määrässä. Ennen kaikkea siinä, miten se ymmärtää valtion, sodat ja markkinat.
(Theories of International Relations, Contending Approaches to World Politic, Stephanie Lawson, 2015)

Erityisesti feministit ovat osoittaneet selkeän jaon "julkisen" alueen (esim. hallitus, työ) ja "yksityisen" alueen (esim. koti, perhe) välillä – tämä on mahdollistanut henkilökohtaisten, kotoisten ja perhesuhteiden sulkemisen ulkopuolelle ja niiden käsittelyn tieteenalan ulkopuolisina. Julkinen raja määrittelee poliittisen ja taloudellisen vallan, päätöksenteon ja vaikutusvallan maailmaa, johon maskuliininen vaikutusvalta ja identiteetti ensisijaisesti liittyvät. (Pettman, 1997)

Neoliberaalit lopettamassa valtiota?

Neoliberaalit ovat edistäneet politiikan yksityistämistä, markkinavetoisuutta ja liberalisointia - sosiaalivaltion aseman vähentämistä. Perinteinen kansallisvaltio johtaa heidän mukaansa inflaatioon, velkaantumiseen ja työttömyyteen. Sitä vastoin neomarxilaiset väittävät kansainvälisen finanssipääoman hautaavan kansallisvaltion alleen. Valtio on menettänyt paljon sille kuuluvista tehtävistään ja valtion rinnalle on tullut muita toimijoita. Yksikään autonominen kansallisvaltio ei voi enää tehdä päätöksiä omassa valtiossaan. Ympäristöpolitiikassa kuljetaan pääkaupungista Brysseliin ja sieltä Kioton sopimuksin. Kauppapolitiikassa samaa reittiä WTO:n Geneveen. Puolustuspolitiikassa NATOon.

Sitten tapahtui jotain, mikä on nostanut taas valtion arvoa ja valtiota on tarvittu apuna:
    1. Ilman vakuita annetut lainat. Vuoden 1929 pankkiromahdusten jälkeen solmittiin tiukat lait, jotka estivät vielä 1970-luvulle saakka kaikki subprime-lainojen tapaiset kriisit. Margaret Thatcher ja Ronald Reagon vapauttivat 1980-luvun alussa finanssimarkkinat.
    2. Sähkön hinnan nousu. 1970-luvulle saakka sähkön hintaan voitiin vaikuttaa vain parlamentaarisella päätöksellä. Valtio omisti myös postin, puhelimen, rautatiet, lentoliikenteen.
    3. Blackwater (yhdysvaltalainen turvallisuusalan yritys) ja erityisesti sen 50 000 aseistettua miestä Iranissa ja vastaavia ryhmiä muissa heikoissa valtioissa. Biafran sodassa 1967-1970 käytettiin ensimmäistä kertaa ulkopuolisia sotajoukkoja. Yksityiset vallankäyttäjät, war lords, yleistyivät ja 400 vuoden jälkeen vallankäyttöä alettiin taas yksityistää. Kansainväliset instanssit päättävät, milloin valtio saa käyttää voimatoimia.

Kansallisen demokraattisen oikeusvaltion kulta-aikaa elettiin 1960 ja 1970-luvulla. 400 vuoden ajan valtio on täyttänyt neljää tehtävää:
    1. Valtiolla oli monopoliasema yhteiskunnalliseen omistukseen. Tähän kuului myös laillinen oikeus väkivallan käyttöön Westfalenín rauhasta 1648 kylmän sodan loppumiseen saakka.
    2. Toiseksi järjestysvalta. Vaikka vielä 1700-luvulla useimmat eurooppalaiset valtiot olivat kuningaskuntia, joissa ei toteutettu demokratiaa mutta kuitenkin lakia, joten despoottiset menetelmät eivät olleet enää käytössä.
    3. Kolmanneksi demokraattinen äänestyskäytäntö, aluksi kaikki jotka maksoivat veroa saivat äänioikeuden ja sosiaalidemokratian mukana myöhemmin myös proletariaatti.
    4. Neljänneksi hyvinvointivaltio, jossa on kolikon kaksi puolta. Markkinoiden luominen, johon tarvittiin omaisuutta ja sopimuksia koskeva lainsäädäntö sekä käyttäjien, ympäristön ja ihmisten suoja. Toisaalta perusturva ja verovarojen jako huonommin toimeentuleville alueille.

Neoliberaalit ovat pyrkineet yksityistämään politiikkaa, edistämään markkinavetoisuutta ja liberalisointia sekä vähentämään sosiaalivaltion asemaa. Perinteinen kansallisvaltio johtaa heidän mukaansa inflaatioon, velkaantumiseen ja työttömyyteen. Niinpä valtio on menettänyt sille kuuluvia tehtäviään ja sen rinnalle on tullut muita toimijoita.(sosiologian professori Stephen Leibfried: Rückkehr des Staates? Blätter für deutsche und internationale Politik 5/2008)

Poliittiset puolueet eivät enää mitenkään edusta kansaa

Valtiossa kuuluu olla kolmijako: lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja juridinen valta. Kuitenkin puolueissa on muodostunut pieniä klikkejä, joissa valitaan toinen toisiaan. Kun hallituksessa ja eduskunnassa istuu saman puolueen ihmisiä, tuleekin vastakkainasettelu hallitus- ja oppositiopuolueiden välille. Puolueet valitsevat omia edustajiaan hallintoon, radioon, oikeusistuimeen, tieteen edustajiksi jotka kaikki perustuslain mukaan ovat riippumattomia. Puoluevalta on perustuslainvastaista ja on jo sinänsä haudannut demokraattisen oikeusvaltion. Mitä tapahtuukaan, kun viranhaltijoiden on oltava uskollisia puolueelle, ei yhteisölle? Puolueet ovat ottaneet valtiovallan. 

Koska joka ryhmä haluaa organisaatioon oman agenttinsa, syntyy kalliita kaksoismiehityksiä, suosikkijärjestelmiä ja sisäisiä ristiriitoja. Poliittisiin virkanimityksiin liittyy keskinäistä palkitsemista ja edunvalvontaa. Jo viran saanti poliittiselta ryhmältä on palkkio, joka vaatii vastapalveluksia. Tämän niin sanotun hyvä veli -järjestelmän vaarallisin piirre on se, että viranhaltija joutuu toiminnassaan asettamaan puolueiden edun kansalaisten edun edelle. Suomessa kunnanjohtajat valitaan nykyisin valtuustoryhmien kaupankäynnillä ja kunnanjohtaja on viime kädessä vastuussa hänet valinneille poliittisille ryhmille - ei kansalaisille. (Kunnallispolitiikan dosentti Silvo Kaasalainen, 2009)

  Demokratiansa vaivalla hankkinut Euroopan itäpuoli äänestää länttä passiivisemmin. Puolassa kommunismin murentaminen levisi jo varhain laajaksi kansanliikkeeksi, mutta demokraattisen Puolan vaaleissa vuosina 1989-2007 käytti äänioikeuttaan keskimäärin vain 46 prosenttia. Uudet eurooppalaiset myös luottavat omaan parlamenttiinsa ja oman maansa puolueisiin selvästi vähemmän kuin länsieurooppalaiset. Häilyvyyden on Rosen mukaan saanut aikaan ensi sijassa yhteiskuntien eliitti, joka luo ja lakkauttaa puolueita omien etujensa ja laskelmiensa pohjalta. Puolueita on vaikea vetää tekemisistään vastuuseen, kun vaalilipussa ei seuraavalla kerralla olekaan edellisissä vaaleissa esiintyneitä nimiä. (toimittaja Kaija Virta 2009)

Saahan sitä sanoa jos ei ole kuulijoita, siinä demokraattinen puheoikeus.

 Järjestelmien toimintaperiaatteiden eroavuudet ovat pohjimmiltaan niin perusluonteisia, että niitä ei saada millään keinoin täysin poistetuksi. (taloustiedon professori Pekka Pihlanto 2009)

Kansanedustajan työhön sisäänrakennettu ristiriita on se, että jotta voisi hoitaa hommansa hyvin, täytyy haalia valtaa, koska valtaa käytetään itseään laajemman joukon puolesta. Yhteiskunnallisen vallan pitäisi olla hajautunutta ja lähellä niitä, joita vallankäyttö koskee. Suoran demokratian muotoja tulee lisätä, on otettava huomioon myös tulevia sukupolvia ja muita eläinlajeja. (Anna Kontula 1924)

Oikeusvaltio 1960-luvulle saakka?

Thomas Hobbes vertasi vuonna 1561 ilmestyneessä kirjassaan valtiota suureen merihirviöön Leviathaniin. Valtio olisi kuin maanpäällinen Jumala, joka takasi järjestyksen. Hobbesin teoksessa kuvattiin vahvaa autoritaarista valtiota, jonka päätarkoitus oli estää kansalaissota.

”Keskiaikaisen ajattelu taustalla oli luonnonoikeus, oppi todellisen oikeuden muuttumattomuudesta. Sen mukaan täydellinen oikeus oli osa jumalallista maailmanjärjestystä, jota ihminen yritti omilla säännöillään jäljitellä Varhaisella uudella ajalla käsitys oikeuden historiasta oli siis staattinen – oikeuden syvin olemus oli oppineiden mielestä muuttumaton. Ajatus oikeuden kehittymisestä ja jopa muuttumisesta paremmaksi saatiin odottaa 1800-luvulle saakka." (kihlakunnansyyttäjä Antti Pihlajamäki 2009)

Historianfilosofi Hegelin mukaan valtio on kehityksen tulos, oikeudellinen kokonaisuus. Sen takaamat oikeudet eivät perustu ihmisluontoon, vaan ne ovat seurausta historiallista kamppailusta. Valtio takaa yksilönvapauden tasapainottamalla kansalaisyhteiskunnan itsekkyyttä.

Valistuksen aikana Immanuel Kant (k. 1804) ei puhunut kansalaisten kunnioituksesta tai että valtion tulisi tukea kansalaisten päämääriä. Valtio oli Kantille laillisten oikeuksien takaaja käytännön asioissa. Sen jälkeenkin valtio on määritelty ihmisjoukon oikeuskäytännöksi. Ei minkä tahansa ihmisjoukon, vaan niiden, jotka tottelevat lakia ja nostavat sen avulla yleistä hyvinvointia.
(huom. historioitsija Timo Vainio: Oikeus ja oikeusvaltio - muistiinpanoja 2014)

 Valtio on kehityksen tulos, siveellinen kokonaisuus. Sen takaamat oikeudet
eivät perustu ihmisluontoon, vaan ovat seurausta historiallista kamppailusta. (G.W.F. Hegel, k.1831)

Missä ei ole lakia, siellä ei ole epäoikeudenmukaisuutta.

Kun toisen maailmansodan jälkeen siirtomaavaltakausi loppui, alkoi koko planeetta olla jakautuneena suvereeneihin geografisiin kansallisvaltioihin. Antarktista lukuun ottamatta. Mutta vähitellen Jaltalla luotu maailmanjärjestys alkoi hajota. Venäjän länsiraja oli taas siellä missä Pietari Suuren aikoihin, kirjoitti Martin Jacques tammikuussa 1994 (Marxism Today).

Oikeusvaltion kulta-aikaa elettiin ennen vuotta 1970. 400 vuoden ajan valtio oli täyttänyt joitakin neljästä tehtävästä:

1. Valtiolla oli monopoliasema yhteiskunnallisessa omistuksessa. Tähän kuului myös laillinen oikeus väkivallan käyttöön Westfalenín rauhasta 1648 kylmän sodan loppumiseen saakka.

2. Valtiolle kuului järjestysvalta. Vaikka vielä 1700-luvulla useimmat eurooppalaiset valtiot olivat piskuisia kuningaskuntia, joissa ei toteutettu demokratiaa, toteutettiin niissä kuitenkin lakia, joten despoottiset menetelmät eivät olleet enää käytössä.

3. Valtiossa toteutettiin edustuksellista äänestyskäytäntöä. Aluksi kaikki jotka maksoivat veroa saivat äänioikeuden ja sosiaalidemokratian mukana myöhemmin myös proletariaatti.

4. Neljänneksi hyvinvointivaltio, jossa on kolikon kaksi puolta. Markkinoiden luominen, johon tarvittiin omaisuutta ja sopimuksia koskeva lainsäädäntö sekä käyttäjien, ympäristön ja ihmisten suoja, perusturva ja verovarojen jako huonommin toimeentuleville alueille.

Valtiolla on toisaalta legitiimi oikeus vasta kun muut valtiot ovat sen valtioksi tunnustaneet. Ristiriita saattaa syntyä, jos valtion sisällä ihmiset eivät hyväksy valta-asetelmia, mutta ulkopuoliset valtiot pitävät hallitusta laillisena. Kansalaiset eivät enää automaattisesti hyväksy valtion poliittisia päämääriä ja siksi lakienkin totteleminen mutkistuu.

Valtiolla on kolme vaikutuskanavaa:
Fyysiset – sota, vankila
Taloudelliset – verot, verovähennykset
Symboliset menetelmät – toiminnan kieli, abstraktit ihanteet

Valtion voi siis määritellä seuraavalla tavalla: Valtioksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, jonka byrokraattinen hallinto on menestyksekkäästi monopolisoinut laillisen vallan, joka kerää veroja ja päättää laeista, jotka koskevat alueella asuvia ihmisiä ja on saanut tunnustuksen muilta valtioilta.

Amerikkalainen kansalaisvapauksia edistävä Freedom House -tutkimusinstituutti jakaa vuosittain maailman maat kolmeen ryhmään: vapaat, osittain vapaat ja ei-vapaat. Vapaassa maassa on avoin poliittinen kilpailu, kansalaisoikeudet, toimiva kansalaisyhteiskunta ja riippumaton media. Freedon Housen luokittelussa maailman 194 maasta 87 on vapaita. Enemmän tai vähemmän suljettuja ei-vapaita on 47. Jollakin tavalla edustukselliseksi luokiteltu demokratia on 115 maassa. Edustuksellinen demokratia ei siis välttämättä tee maasta vapaata. Edustuksellisten demokratioiden määrä on vähentynyt viime vuosina. Maailman väestöstä selvästi alle puolet, 43 prosenttia asuu edustuksellisessa maassa. (Mikael Pentikäinen 17.4.2011)

Vain se on itsenäinen joka voi tehdä päätökset poikkeustilanteessa. Vaikka valtio voi kopioida hallintomallinsa muilta valtioilta, ei sosiaalinen sitovuus käy yhtä helposti. Hallintomallin toimivuus vaatii yhteiskunnallisten normien sekä valtaan ja auktoriteetteihin liittyvien mielikuvien hyväksymistä. Demokratia ei voi toimia ilman tehokasta hallintoa.

Oikeusjärjestys ei sulje pois väkivaltaa yhteiskunnasta, vaan ainoastaan määrää ne ehdot, joiden vallitessa voidaan käyttää väkivaltaa sekä ne ihmiset, jotka saavat sitä käyttää. Näin ainakin kolmessa valtiomuodossa: monarkia, aristokratia ja demokratia.

Sosiaalivaltio?

Viime vuosisadan alkupuolella pidettiin suurena uhkakuvana ihmiskunnan geneettistä rappeutumista. Sen katsottiin johtuvan siitä, että hyvinvointi salli huonomman geneettisen materiaalin jäävän henkiin ja lisääntyvän. Maailma hukkuisi, ei paskaan eikä radioaktiivisiin päästöihin, vaan roskaväkeen. Älymystön etujoukko, sittemmin hyvinvointivaltion arkkitehteinä ja nobelisteina tunnetut Gunnar ja Alva Myrdal (k.1986) olivat perustamassa rotuhygienian instituutteja steriloimaan vajaaälyisiä naisia. Ajattelutavan poliittinen huipentuma oli Hitler ja holocaust. 

Kauheiden kokemusten jälkeen alettiin kehittää hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltiossa sosiaalihoitaja ja poliitikko viisaudessaan päättävät, miten yli puolet kansantulosta käytetään. Toisesta puolesta päätävät markkinatalouden edustajat. Valtio saavutti mahtavan aseman – se tunkeutui kaikille ihmiselämän aloille. Oikeustieteiden näkökulmasta hyvinvointivaltiossa on keskusvallalla keskeinen rooli elintason ja toimeentulon varmistamisessa.

Kansallisvaltio oli aikoinaan ylpeyden aihe yksittäisille ihmisille sekä tuki ja turva elämän vaikeuksissa. Nykyään valtion oletetaan takaavan määrätyn elintason ja elintärkeät palvelut.

Markkinavoimien globaali valtio?

EU:n lainsäädännöstä 95 prosenttia koskee Euroopan sisämarkkinoita. Siksi ajatus, että kansallista ”itsemääräämisoikeutta” voisi toteuttaa nykykapitalismissa on myytti. Globalisaatio on muuttanut suvereniteetin idean. Vapaakauppassa ei pystytä yhteisesti sopimaan minimistandardeista hyödykkeille, työlainsäädännölle tai veropolitiikalle. Markkinat tekee päätökset ja yhtiöt investoivat sinne, missä on matalin yritysvero.”

Taloustieteilijä Dani Rodrik on kirjoittanut globalisaatioparadoksista: demokratiasta,  kansallisesta päätäntävallasta ja taloudellisesta globalisaatiosta voi kerralla tavoitella vain kahta. Ehkä täällä kansallisvaltioissa pitäisi päättää, mitkä kaksi haluamme. (Timo Mietinen, Oskari Onninen hs 14.8.2016)

Markkinavoimiin voidaan vaikuttaa demokraattisesti yhä vähemmän eikä julkinen demokraattinen valvonta koske sellaisia teollisuusyhteiskunnan keskeisiä ja kansalaisten elämään vaikuttavia instituutioita kuin kauppa, teollisuus ja finanssijärjestelmä. Demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu vain muutama tarkoin määrätty alue, kun taas rahavalta valvoo tiedotusvälineitä ja poliittisia järjestöjä ja hyväveliverkostot toimittavat korkeimmat virkamiehet parlamentaariselle järjestelmälle. 

Suuryritysten johtajat ja heidän lakimiehensä muodostavat akateemisten ammattijohtajien kanssa ylivoimaisen enemmistön valtion toimeenpanevasta henkilökuunnasta. Kansan osallistuminen päätöksentekoon on uhka. Yhdysvaltalaiset maan ulkopuolella toimivat yritykset muodostavat maailman talouden, jonka kokonaistuotanto on kolmanneksi suurin. Ison-Britannian viennistä yli puolet on peräisin amerikkalaisten omistamista yhtiöistä.

Jopa itse valtiotiede oppiaineena tai yleisenä filosofiana on hajaantunut moniin aiheisiin ja itse valtiotiedettä ollaan lopettelemassa. Alussa valtiota tutkittiin osana oikeustieteitä sen jälkeen politologiana, nykyään taloustieteinä.

Olemme siirtyneen _+ 1 prosentti -politiikkaan. Jotkut näkevät meidän jo elävän jopa maailmassa, jossa hallitus ei edusta enää edes kansaa vaan markkinavoimia. Silloin äänestäminen ei tapahdu enää uurnilla – jossa vaikuttaminen on yhtä myöhäistä kuin hautajaisissa, joiden sanastoon uurna kuuluu – vaan korkeintaan kaupassa ostoksilla.
(filosofi Pekka Himanen 16.3.1999)

"Anne Luomala kiinnittää huomion "politiikkaan sisäänrakennettuihin pakkoihin." Hän on huomannut tämän tutkittuaan budjettipuheita. ”Puhutaan taloudellisuudesta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista, strategioista, kumppanuuksista, kolmannesta sektorista ja arvokeskustelusta. Näitä muotisanoja kutsun hallitsemisen iskusanoiksi. Niitä käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti." Hänen mielestään on huolestuttavaa, että ei edes keskustella siitä mitä ne tarkoittavat. (Kimmo Jylhämö, Voima 2/2010)

Viimeistään globalisaatio pyyhkii valtioiden rajat ja yrittää tehdä maapallosta houkuttelevan  (brutaalin) markkinapaikan. Se tarkoittaa vapaakauppasopimuksia, internetiä ja rahoituslaitosten yhdistymistä. Samaan aikaan maapallon asukkaat ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin, globaaliin apartheidiin, joka ensin teki ihmiset riippuvaisiksi teollisista tuotteista ja koulutti uudet sukupolvet kuluttajiksi, alkoi sitten mekanisoida ihmistyötä ja laskea palkkoja. Käsitteellä globalisaatio on korvattu käsitteet kuten kolonialismi, modernisaatio ja keskinäinen riippuvuus.

Kamerunin hallitus lakkautti riisinviljelytuet vuonna 1994 alkaessaan soveltaa IMF:n ja Maailmanpankin politiikkaa. Lannoitemarkkinat yksityistettiin, riisintuonti kaksinkertaistui tuontitullien purun jälkeen. Henri Saragih toteaa, että vapaakaupan logiikka on tehnyt ruoan suojelusta rikoksen ja protektionismista on tullut kirosana. Ketju käynnistyi, kun rajat avattiin ulkomaisille tuotteille. Monet kehitysmaat ovat tunnollisesti soveltaneet Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailman kauppajärjestön WTO:n ehtoja. (kolumnisti Aileen Kwa 2008)

Kapitalistisessa taloudessa valtiolla on vain rajattu määrä keinoja, joilla se voi puuttua talouteen. Se ei voi kilpailla yksityisten yritysimperiumien kanssa, mikä tarkoittaa, että se ei voi tuottaa mitään hyödyllistä. Tuotannon on oltava ylellisyystavaroita. Hyödyllisten tavaroiden tuotanto ei voi olla kilpailukykyistä. 

"Ihmiset unohtivat ettei teollistuminen ole päämäärä sinänsä, vaan ainoastaan keino taata ihmiselle hänen aineellinen toimeentulonsa ja tehdä korkeampi henkinen kulttuuri mahdolliseksi. Missä teollistuminen on kaikki kaikessa ja ihminen ei mitään, alkaa säälimättömän taloudellisen despotismin valtakunta, jonka toiminta ei jää tuhoisuudessaan yhtään jälkeen minkään poliittisen hirmuvallan toiminnasta. Taloudellinen ja poliittinen hirmuvalta tukevat toisiaan ja ovat peräisin samasta lähteestä." (anarkosyndikalistikirjailija Rudolf  Rocker, Takku 16.4.2014)

Kansalaisten tuvallisuuden takaaminen on ollut valtioiden keskeinen tehtävä. Nykyisin valtiot ovat ensisijaisesti kilpailuvaltioita. Niiden tavoite on kansallisen hyvinvoinnin takaaminen siten, että valtio asemoidaan mahdollisimman edullisesti suhteessa kansainvälisiin markkinoihin. Kilpailuvaltion näkökulmasta rajat ovat lähinnä vuorovaikutusta ja yhteyksiä haittaava tekijä. (rauhantutkija Pertti Joenniemi hs 3.12.2017)

Virkamiesvaltio

Ministeriksi voi kirvesmies vieläkin kelvata, mutta todellinen päätöksenteko
meritokraattisessa yhteiskunnassa siirtyykin yhä suuremmassa määrin valtionhallinnon ja tuotantoelämän koulutetuille suunnittelijoille ja teknokraateille. Meritokratia on teknologisen kehityksen johdonmukainen seuraus.
(Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Tammi 1993)

Parlamentin rooli politiikassa on toisen maailmansodan jälkeen käynyt jatkuvasti vähäisemmäksi kaikissa parlamentaarisissa demokratioissa. Toisin sanoen toimeenpanevan vallan käyttäjästä tulee yhä mahtavampi. Lurjuksia ei voi äänestää ulos, koska heitä ei ole koskaan äänestetty sisään.

Nykyään hierarkia jäsentää valtioita sisäisesti ja anarkia jäsentää valtioita ulkoisesti kansainvälissä politiikassa. (kansantalouden professori Reiner Walz)

Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä. Tällaiseen pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on niihin veto-oikeus. Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan. Ne ratkaisut, jotka luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnassa, jossa väestön mediaani-ikä oli 20 vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä. Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. (yhteiskuntatieteiden tohtori Hannu-Pekka Ikäheimo, hs 26.1.2016)

Filosofi Giorgio Agamben mukaan on siirrytty parlamentaarisesta demokratiasta virkamiesdemokratiaan jo pitkän aikaa sitten. Parlamentilla ei ole muuta virkaa kuin hyväksyä hallituksen esitykset, jotka virkamiehet ovat valmistelleet. Nykyvaltion ei ole tarkoituskaan olla enää ihmistä vaan taloutta ja kilpailukykyä varten. Valtiovarainministeriö on saanut yhä enemmän valtaa politiikassa ja samalla siitä on tullut ministeriö, jolla on missio – ideologinen politiikkayritys, joka markkinoi viennin kilpailukykyä ja julkisen sektorin menokuria.

”Vallankäyttö on loitontunut yhä kauemmaksi tavallisesta kansalaisesta jatkuvasti paisuvien virastojen kätköihin, joissa virkamiehet ratkaisevat yhä enemmän kansalaisten asioista ilman, että nämä voivat vaikuttaa niihin tai edes seurata, miten keskitettyä valtaa käytetään. Valta loittonee kansasta byrokratian viidakkoon. (Heikki Kirkinen 21.4.1991)

Turvavaltio?

Terroristi-iskun jälkeen 11.9.2001 palattiin turvallisuusvaltioon ja valtion muita tehtäviä alettiin yksityistää. Uskottiin valtion funktioon turvallisuuden ja oikeusvaltion järjestyksen takaajana. Turvallisuus alkoi viedä taas suuremman osan valtion muista tehtävistä ja valtio pystyy yhä heikommin turvaamaan julkisia palveluja.

Mutta yksityiset turvafirmat ottavat osan valtionkin velvollisuuksista takaamalla hyvin maksavalle kansanjoukolle sen turvan tai tunteen turvasta, johon valtio ei pysty. Ne luovat suoja-alueita, joita yksityiset turvallisuusmiehet vahtivat aitojen ulkopuolella. Valtion uskottavuus on jo kokonaan romahtanut Länsi-Afrikan valtioissa, joissa turvallisuuden voivat taata vain yksityiset ja usein länsimaiden omistamat yritykset ja sotilasosastot. Juuri näitä heikkoja valtioita syytetään terroristi-iskuista, erityisesti Afganistania, missä al-Qaida taistelee valtiota vastaan. Saksassa taisteltiin Punaista armeijaa vastaan 1970-luvulla ja hyväksyttiin ”perustuslaillisia” lakeja terrorismi kitkemiseksi.

Maailmalla riehuu lähes 150 sotaa ja selkkausta. Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä. YK:n peruskirja estää YK:ta puuttumasta jäsenvaltioidensa sisäisiin asioihin. Suuret valtiot ja YK ovat sitoutuneet tukemaan valtiollista yhtenäisyyttä, ei kansojen oikeuksia eikä YK tunnusta vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta enää yhtä automaattisesti kuin aikaisemmin.

Valtiollisen poliisin työ on muuttunut ehkäisevän valvonnan suuntaan. Tästä ovat esimerkkeinä videovalvonta, mikä vähentää kansalaisten yksityisyyttä, mutta vielä vaarallisempana on suuntaus, jonka mukaan niitä, jotka ovat valinneet erilaisen elämäntavan kuin valtavirta, tarkkaillaan erityisesti.

Valtion kyky turvata ihmisen elämää millään mittapuulla on kyseenalainen. Usko valtion selviämiseen ja sen tulevaisuuteen on heikko.

 Noam Chomskyn mukaan valtio turvaa vain itseään:

Anarkismi: Ei valtiaita vaan rakenteita vastaan
Sotajoukko ilman komentajaa = anarkia (Kreikassa 300 ekr). Anarkia ei siis ole järjestyksen puutetta vaan auktoriteetin puutetta. Kenelläkään ei tule olla oikeutta pakottaa toisille omia haluja ja toiveita vetoamalla kollektiiviseen voimaan (Errico Malatgesta, erotettiin yliopistosta anarkokommunistina 1871). Väkivalta ei ole oikea keino muuttaa yhteiskuntaa. Ei anarkismin verivihollinenkaan olisi voinut toimia tehokkaammin anarkismia vastaan kuin anarkistiksi itsensä nimennyt pomminheittäjä Henry Octave Mirbeau). Jokainen väkivallan uhri voi oikeutetusti kysyä valtiota vastaan kapinoivalta: ”Olenko minä valtio?” Jopa poliittinen yleislakko on hyödytön menetelmänä, koska valta siirtyy etuoikeutetuilta etuoikeutetuille ja tuottajat vain vaihtavat herrojaan. Tällainen lakko vahvistaa valtiota. (filosofi Georges Sorel)

Ekomoderni valtio? 

Ympäristönsuojeluvaltio?

Kansalaisten turvallisuutta ja elämää uhkaavista vihollisista ovat vaarallisimpia ydinaseet ja CO2-päästöt, joista kummatkaan eivät kunnioita valtiollisia rajoja. Ydinaseiden ja nykyisten hiljaa hivuttautuvien vaarojen ongelmat voidaan ratkaista vain globaalisti. Muita vaikeita ongelmia ovat: terrorismi, ihmisiä kunnioittamaton kapitalismi, köyhyyden aiheuttama muuttovirta, organisoidun rikollisuuden epäpyhä alianssi, poliitikkojen korruptio ja sotaisat konfliktit.Ympäristöongelmat ja finanssimaailma eivät kunnioita valtiollisia rajoja.

Politologit puhuvat refleksiivisestä modernisaatiosta (alunperin Ulrich Beck). Teollisen modernisaation jälkeen tulevat näkyviin teollistumisen ekologiset seuraukset ja tästä erilainen moderni ja uusi aika kuin mitä teollisuuden logiikka olisi olettanut.

Kansainvälisen politiikan paradigman muutosta osoittaa uusi käsite kuten ekologinen perustuslaki. Sosiosentrisen hyvinvointivaltion on annettava tilaa ekomodernisaatiolle, mikäli valtio hallintamuotona haluaa pysyä pystyssä. Se tarkoittaisi siirtymistä monitieteiseen kestävän kehityksen ajatteluun. Politiikan vanhoja käsitteitä – demokratiaa, tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta - alettaisiin tarkastella laajemmissa yhteyksissä. Ympäristöongelmat ovat globaaleja ja vaativat globaaleja poliittisia ja ekososiaalisia ratkaisuja.

Kestävä kehitys on synonyymi sanalle oikeudenmukaisuus luontoa kohtaan (filosofian professori Anton Leist). Yhteiskunta on silloin ekologisesti oikeudenmukainen, kun jokaisella on

・ samanlaiset mahdollisuudet käyttää ehtyviä luonnonvaroja (ekologisesti yhtäläiset mahdollisuudet)

・ moraalisesti perustellut oikeudet käyttää kriittisiä tarvikkeita (terve ympäristö, ekologiset ihmisoikeudet)

・ ympäristöä suunnitellaan ekologisesti ja esteettisesti (ekologiset suunnitteluoikeudet)

Niin kutsutun Vihreän puolueen elinkaari osoittaa, miten vaikea on muuttaa valtiolaivan kurssia sisältä päin. Vihreät onnistuivat ja heistä tuli hallituskelpoisia. Puolueelle, joka perustettiin kansanliikkeistä ja jonka päämäärä oli järjestelmäkriittisyys, järjestelmän perusteiden muuttaminen, olisi ollut luonnollista pysyä oppositiossa muuttamassa jopa politiikan tekotapaa. Puolueena siitä tulikin tärkeä osa järjestelmän pysyvyyttä, stabilisointia. Se tekee vain pieniä kosmeettisia parannuksia.

Kansainväliset järjestöt ja tutkimuslaitokset kartoittavat kylä tulevaisuuden kehityskulkuja. Mutta ne toimivat yleensä kansallisvaltioiden löyhässä ohjauksessa ja ovat suurina yksikköinä melko hitaita käänteissään. (päätoimittaja hs 1.11.1995)

Kyllähän me älykkäät, koulutetut ja ahkerat ihmiset voimme tuottaa päivän välttämättömät tarvikkeet kuten ruoan ja lämmön siellä missä asumme ja verkostua sitten niin paljon kuin rahkeita riittää? Helsingin kaltainen kivikylä saisi jäädä bilettäjille. Päätöksenteko on aperien, kokousten ja pöytäkirjojen pyörittely historian lehdille. Internet antaa loistavat mahdollisuudet ratkaista ongelmia verkostoitumalla, ihmiset itse tietävät tärkeinä pitämistään asioista. 

Lamasta selviävät parhaiten ne kunnat, joilla on vähiten vientiteollisuutta. Saastuttamisesta kärsitään pahiten paikallisesti.

Nyt on menty niin pitkälle, että jopa valtion omistaman Stora Enson johtaja kertoo suoraan: "Sunilan tarkoitus ei ole keittää sellua vaan tuoda rahaa." Rahaa, jotta työntekijät voivat ostaa kaupasta muiden työntekijöiden valmistamia, pakkaamia, varastoimia ja kuljettamia ruokia, maksaa öljystä ja toimia kunnon veronmaksajina. Hengissähän on pysyttävä. Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää tässä karusellissa?

Kovin kaukana oli ulkoministerinä toimiessaan Alexander Stubb tutkijoiden virtauksista. Stubb porvarilllisen maailmankuvan airueena näkee niin ihmisen kuin luonnon mekaanisena varastona. Hänen visionsa globaalista markkinataloudesta on jo vanhentunut (hs 25.20.2009): "Nyt on kolmas vaihe, joka oikeastaan lähti liikkeelle Obaman valinnasta. Liike kohti moninapaista maailmaa, jossa kansallisvaltio nousee vahvaan asemaan vähän samalla tavalla kuin 1800-luvulla. On valloillaan eräänlainen suurvalta-ajattelu." 

toimittaja Antti Blåfield pitää erityisen vaikeana kaivosalan teknistä kehitystä:

Blåfield pohtii ympäristönsuojelun ja valtion valtion suhdetta:

"Metsähallitus on mahtava laitos. Sen juuret ulottuvat kansalliseen herätykseen. Laitos täytti keväällä 150 vuotta. Metsähallitusta ovat aina johtaneet talousmetsämiehet. Luontopalveluita puolustavat pelkäävät, että erityisyhtiössä luontoarvojen ensisijaisuus saattaa hyvinkin väistyä bisnesmahdollisuuksien tieltä. Tällöin esiin nousevat muun muassa tuulivoimalat, turismi ja soranotto. Valtion tarve saada lisätuloja ja eri tahojen kasvava kiinnostus metsäomaisuutta ja merenpohjaa kohtaan ovat yhdessä iso voima." (hs 20.9.2010)

Metsähallitus hallitsee kolmannesta valtion nimeltä Suomi metsistä ja vesistä. Siis kuka hallitsee? Entä jos jokainen kunta saisi itse päättää, mitä tekee valtion loputtua oman alueensa metsille, soille, lehdoille, rannoille.

Ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan kaksi paradigman muutosta. Ensimmäinen kyseenalaistaa valtion olemassaolon, toinen jatkuvan kasvun mallin.

Valtiollinen järjestelmä ei pysty ottamaan vastuuta ympäristönsuojelusta

Jo 1960-luvulta lähtien ovat yhteiskuntatieteilijät tutkineet valtion mahdollisuuksia selvitä yhteiskunnan modernisaatiossa. Saksalainen politologian professori Martin Jänicken mielestä valtio on osoittautunut aikansa eläneeksi instituutioksi. Kyse on kansallisvaltion eroosiosta. Jänicke kirjasi 1980-luvulla valtion epäonnistuneen kahdeksassa tehtävässään. Viranomaiset, poliitikot ja toimittajat ovat kaikki joidenkin "alihankkijoita". Valtion suureksi menoeräksi on paisunut semmoinen olematon kohta kuin verovähennykset. Joka vuosi jää saamatta lähes sosiaalimenojen suuruinen summa myös täysin käsittämättömän menoerän, korkojen maksun, takia. Korot ovat suora tulonsiirto "nauravalle kolmoselle" eli pankkimaailmalle. Valtiohan suunnittelee toimintansa ja kerää veroja sitä varten että se voi rakentaa tarvittavia palveluja. Korot ovat osoitus suunnitteluvirheestä - kenen virheestä? 

Jänicken mukaan demokratia ei toimi.

Viaton poliitikko uskoo, että virkamies toteuttaa kunnanvaltuutettujen päätöksiä, talouselämä tuottaa vaaleissa valittujen edustajien päättämiä palveluja, tieteellisesti perusteltu päätös edistää yhteiskunnallista kehitystä, tiedotusvälineet pitävät kansalaiset ajan tasalla päätösten taustoista, pankit toimivat vain rahan välittäjinä, verotuksen avulla tasataan eriarvoisuutta, kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen on kansalaisten elinehto, vaaleissa valitulla edustajalla on valtaa.

Valtion tulo- ja menoarviossa on vaikea löytää menoerää verovähennyksistä ja koroista? Vähennyksiä voivat tehdä enimmäkseen hyvätuloiset ja yritykset, ja mitä kansainvälisempi ja teknistyneempi yritys on, sen enemmän vähennyksiä. Verohelpotukset saattavat olla 17 prosenttia verojen ja sosiaaliturvamaksujen yhteismäärästä.

Valtiollisilla menetelmillä ei myöskään voida selvitä ympäristöongelmista. Valtion päätöksentekomekanismi ei salli riittävää väliintuloa ongelman sattuessa. Valtio ei pääse monimutkaisten syy- ja seurausketjujen alkujuurille, vaan joutuu korjaamaan seurauksia, jolloin ongelmien syyt jäävät ratkaisematta. Parlamentaariset instituutiot reagoivat luonteensa mukaisesti jo tapahtuneeseen tai parantavat yksittäisiä kohteita. Ekologiselta kannalta on kuitenkin sellaisia uhkia, joiden toteuduttua on jo liian myöhäistä toimia. Ekologia-rintamalla on yhä enemmän asioita, jotka on estettävä, joita ei voi kokeilla. Eikä jälkeen päin enää korjata. Useimmat ympäristöongelmat ovat olleet pitkään tiedossa ennen kuin valtio taholtaan aloittaa toimenpiteet. Toimenpiteitä hidastavat säännöt, ohjelmat ja lakipykälät. Koska erilaisilla intressiryhmillä on ristiriitaisia motiiveja, hidastuu valtion mahdollisuus vaikuttaa asiaan entisestään.Kun ympäristötekniikka otetaan käyttöön jälkeenpäin, tarkoittaa se lähes aina yhä kovemman teknologian käyttöä. Parannusten hyöty myös vähenee, kun samalla tuotanto lisääntyy - jo 2% nousu tarkoittaa tuotannon kaksinkertaistumista 23 vuodessa.

Ympäristötekniikalla saadaan aikaan osaparannuksia, mutta ne saattavat aiheuttaa vaurioita muilla aloilla tai usein myös köyhemmissä maissa. Jänicke ottaa esimerkin hiilivoimalasta. Vaikka laitoksessa on hyvät suodattimet, kuluttaa se suuret määrät vettä, ja tuottaa vastaavasti jätevettä - jäteongelman. Erityisesti ongelmajätteiden suuri määrä ja suodatinlaitosten jätteet, kasvava liikenne, maankäyttö, josta on haittaa erityisesti pohjavesille, sähkönkulutus ja sen aiheuttamat pienet, hajautetut myrkylliset päästöt vaikeuttavat ongelman havaitsemista. Raaka-aineen ja kalkin kuljetus vaatii energiaa ja teitä ja suodattimet kuluttavat paljon sähköä.
 Martin Jänicken mukaan (Ökologische und politische Modernisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates, 1992) ekologinen modernisaatio ja teollisuusyhteiskunnan uudistaminen ei voi onnistua ilman poliittisen järjestelmän uudistamista.
Valtion epäonnistuminen (Staatsversagen. Die Ohnmacht der Politik in der Industriegesellschaft, 1991) tarkoittaa, että valtiossa on sisään rakennettuna kyvyttömyys ohjata kehitystä:

    ・ poliittinen epäonnistuminen (kyvyttömyys interventioon). Valtio ei pysty enää estämään ilmiselviä epäkohtia.
・ funktionaalinen epäonnistuminen (kyvyttömyys vaikuttaa). Koska valtio ei tartu syihin, ongelmat kasaantuvat.
・ taloudellinen epäonnistuminen (tehottomuus). Julkisen tuotteen hinnan ja laadun välillä vallitsee aina  epäsuhta, mikä johtuu ongelmien hinnoittelusta. Teollisuus hyötyy itse aiheuttamistaan vahingoista.

Vastuuttomuus on organisoitua nimenomaan valtiossa. Todelliset päätökset on tehty muualla ja eduskunta vain hyväsyy niiden voimaantulon. Esim. Saksassa on kaikkiaan 2800 parlamenttien jäsentä, joiden tulisi lain mukaan valvoa useiden miljoonien virkamiesten työtä!

• Poliitikot ovat amatöörejä, kun sitä vastoin viranomaiset ammattilaisia alallaan.
• Poliitikkojen on selvitettävä päätöksiä julkisuudessa, kun taas viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus.
• Viranomaisen työpaikka on turvattu, poliitikon pesti on vain neljäksi vuodeksi. 

Turvallisuuspalveluita tarvitaan sitä enemmän mitä enemmän syntyy ongelmia. Teollisuuslaitoksille ja viranomaisille ohjatuu yhä lisää tehtäviä, jos ongelmia ei ratkaista, vaan ongelmat vaativat jatkuvasti uusia toimenpiteitä. Yhä useammat tahot ovat erikoistuneet teollisuusyhteiskunnan ongelmien hoitamiseen, joten ongelmien estäminen ei ole kenenkään intressissä.

Sairaanhoidon varoista 90 prosenttia  kuluu hoitotoimenpiteisiin, ei ennakolta estämiseen. Liikenneongelmiin ei tartuta muuten kuin rakentamalla lisää kalliita teitä ja siltoja. Finanssipolitiikassa on tullut tavaksi ottaa velkaa hyvinäkin vuosina. Turvallisuuspolitiikassa vaaditaan jokaisen väkivaltaisen teon jälkeen poliisille lisää varusteita. Koulutuspolitiikassa vaaditaan lisää teknisiä laitteita ja henkilökuntaa. Ympäristöpolitiikassa keskitytään yhä vauridoin korjaamiseen piipunpääpolitiikalla.

Muutoksen Akilleen kantapää on päätösten vetkuttelu näennäisen kompromissin takia (Carl Schmidt). Ei tehdä mitään päätöstä, että ei vain jouduttaisi jälkeenpäin ottamaan vastuuta siitä, minkälaisia vaikutuksia päätöksillä saattaa olla. Poliitikkokaan ei voi tehdä suuria päätöksiä, vain pieniä, joista hän voi luistaa ja luovia milloin tahansa tilanne niin vaatii (Charles Lindblom).

Uudelleen valinta on poliikon tärkein tavoite.”Markkinoiden toimijat ovat olleet realistisempia kuin poliitikot – ehkä siksi, että he sijoittavat yleensä omia tai asiakkaidensa varoja. Poliitikot päättävät kansalaisten rahoista ja heidän vastuunsa rajoittuu yleensä niin sanottuun poliittisen vastuuseen.

• Poliitikon ainoa todellinen riski on jäädä valitsematta seuraavissa vaaleissa, ja siksi uudelleen valinta on hänen toimintansa tärkein tavoite. Hänen suunnitelmansa ylittävät harvoin vaalikauden pituuden.

•  Poliitikot joutuvat ensisijaisesti arvioimaan, miltä heidän tekonsa näyttävät äänestäjien silmissä. Historian tuomiota, joka saattaisi olla vapauttava, ei ole varaa odottaa.

• Poliitikolla on rasitteena myös tiedon puute. Harvat heistä – esimerkiksi huippukokouksissa päätöksiä tekevät pääministerit – ovat talouden asiantuntijoita. Siten he ovat talousasioissa neuvonantajiensa armoilla. Sen sijaan talousmarkkinatoimijat ovat perehtyneet finanssimaailmaan ja hallitsevat sen lainalaisuudet.

• Nämä poliittisen järjestelmän ja markkinoiden luonne-erot sekä niiden toimijoiden erilaiset taustat selittävät epäsuhtaa, joka#
  on vallinnut EU-päättäjien toimien ja markkinoiden odotusten kesken.

Riskiyhteiskunnan tutkija Ulrich Beck puhuu valtion yhteydessä organisoidusta vastuuttomuudesta. Varsinaiset päätökset tekevät muut kuin kansanedustajat, jotka kriisien sattuessa joutuvat kuitenkin vastuuseen. Vain Yhdysvalloissa ja Englannissa valitaan jotkut virkamiehetkin suoralla vaalilla. Jokainen joutuu ottamaan henkilökohtaisesti vastuun ja on näin myös tilivelvollinen vain kansalle. Sveitsissä on käytössä kansanäänestys.

Ketä kansalaiset voivat enää syyttää poliittisesta ja oikeudellisesta katastrofista, kun jotain menee pieleen? Yksikään autonominen kansallisvaltio ei voi enää tehdä päätöksiä omassa valtiossaan. Ympäristöpolitiikassa kuljetaan pääkaupungista Brysseliin ja sieltä Kioton sopimuksiin. Kauppapolitiikassa samaa reittiä WTO:n Geneveen. Puolustuspolitiikassa NATOon. Kansainväliset suhteet, regiimit ja sopimukset toimivat yhä useammin kansainvälisen hallinnan uusina muotoina hoitaen tyypillisesti kansallisvaltioiden välisiä ongelmia. (ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen) 

Governing without government – hallinta ilman hallitusta.

Minkä kanavien välityksellä toteutetaan huolenaihetta ilmastonmuutoksesta? Hallinto on liian kömpelö ja liian suuressa kiitollisuuden velassa saamilleen institutionaalisille eduille toteuttaakseen radikaaleja muutoksia. Viranomaisilla on taipumus pomputella edestakaisin uusien verojen ja suuremman hallinnon tai vähempien verojen ja pienemmän hallinnon välillä. He eivät ole eteviä johtamaan kulttuurista muutosta. Ilmasto-ongelma on niin iso, että tarvitaan muutos kulttuurissa. On tarkasteltava tapaa, jolla elää. (Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beaven 2010)

Miten valtio voisikaan ratkaista ympäristöongelmia ja liikenneongelmia? Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa valtiot ovat politiikan tekijöitä, on päättymässä. Kansallisen suvereenisuuden pyrkimys on ontto, jos ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden.

Ei ole ihme, että valtion asemaa aletaan kyseenalaistaa juuri ympäristökysymysten kärjistyessä. Muilla politiikan aloilla valtio ei joudu yhtä kovan paineen alle. Ekologiset ongelmat kasautuvat lokaalisen ja globaalin välille, valtio jää avuttomaksi – Ajattele globaalista, toimi paikallisesti. 

Juristi Matti Wuoren mukaan suomalainen journalismi on valtavan valtiokeskeistä.
Meillä paras palstatila ja lähetysaika uhrataan tyhjälle paraatijulkisuudelle.

Alueet valtioiden tilalle - paluu geopolitiikkaan!

Kansallisvaltion tilalle kansalaisvaltio?

Ympäristökysymys on tuonut esille perinteisten ratkaisujen riittämättömyyden. Laki ja raha eivät pelasta ympäristöongelmilta. Täytyy saada enemmän tietoa, täytyy lisätä osallistumista ja yhteistyötä. Jos vedotaan valtion lakiperusteisiin vaatimuksiin, pian käy niin, että puolet kansasta vahtii mitä toinen puoli tekee. Ratkaisuksi ympäristöongelmiin Martin Jänicke ehdottaa funktionaalista ja alueellista desentralisaatiota.

• Kielialueisiin perustuvat paikalliskulttuurit nousevat - Äidinkieli voittaa isänmaan. Isänmaahan perustuvat valtiot menettävät merkitystään. (Martin Jänicke)
• Toinen saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck esittää, että luovutaan kokonaan keskitetyn valtiovallan fiktiosta (1986).
• Hierarkkisen ja enemmistöpäätöksiin perustuvan keskusvallan ja suvereenin kansallisvallan aika on ohi (yhteiskuntatutkimuksen professori Fritz Scharpf 1991).

Jänicken mukaan valtiollinen toiminta muuttuu niin, että ei anneta enää virkamiesmäisiä yksityiskohtaisia määräyksiä, vain toimintaperiaatteita. Päätöksissä otetaan huomioon laajat vaikutukset. Politiikan muoto ei ole enää määräysvaltaista vaan neuvottelevaa, virheitä ei voi korjata jälkeenpäin vaan estettävä etukäteen. Huomiota ei kiinnitetä niinkään julkisiin menoihin kuin julkisiin tuloihin kuten verot, maksut, tariffit.

Yhteiskunnallisen ympäristökeskustelun ydin tulee olemaan yhä enemmän tiedotus - tieteen ja tiedotusvälineiden avoimuus, puoluetoiminta, kansanäänestykset, uusi oikeuskäsitys, innovaatioille ja uusille ajatuksille avoin ilmapiiri. Avoin poliittinen keskustelu ja debatti ovat jo energiapolitiikassa lisänneet ekologisia innovaatioita. Oikeuslaitoksen ja talousajattelun uusiminen ovat niitä välttämättömiä uudistuksia, joita järjestelmässä on tehtävä ekologisen uudistumisen eteen. Koko poliittisen prosessin on muututtava, muuten ympäristöpolitiikka ei voi tulla osaksi kaikkia toimintoja, sen on oltava läpileikkaus kaikkeen. Politiikan on muututtava niin, että ympäristötoimijoilla on riittävästi tietoa, varoja ja henkilökuntaa 'politiikan konsertissa'.

Yhteiskunnan ekologisen uudistuksen avainsanoja ovat

• partisipaatio 
• desentralisaatio, hajautus
• valtion sijasta kehitetään horisontaalista yhteistyötä alemmilla tasoilla,
• konsensus
• dialogi
• vähemmistön huomioon ottaminen
• vähennetään jähmeitä instituutioita
• päättäjät ja ne jotka joutuvat elämään päätösten kanssa lähenevät
• politiikka tulee osaksi arkipäivän tapahtumia
• yksityiskohtien käsittelystä vastaavat paikalliset ihmiset
• ei määräysvaltaista vaan neuvottelevaa
• ei anneta enää virkamiesmäisiä yksityiskohtaisia määräyksiä, vaan toimintaperiaatteita 
• siirrytään additiivisesta politiikasta integroituun politiikkaan
• hajauttaminen tuo tuottajat, päättäjät ja asianosaiset lähelle toisiaan

Ongelmien ratkaisussa voivat toimia myös nopeasti koottavat ad-hoc ryhmät, joissa osapuolet ratkovat yhdessä asioita. Siinä missä perinteinen ongelmien ratkaisukoneisto pyrkii pitämään itseään yllä, kiinnostaa näitä dialogiryhmiä niiden jokapäiväiseen elämään vaikuttavat ratkaisut. Päämääränä on yhteiskunnallinen itseohjautuvaisuus ja sen potentiaalia on vahvistettava. Perinteinen homogeeninen poliittinen verkosto, jolla on yhteydet suurteollisuuteen, väistyy ja tilalle tulee laajempi verkosto.

Yhteiskunnassa siirrytään additiivisestä politiikasta integroituun politiikkaan, mikä tarkoittaa eri alojen välistä yhteistyötä (interpolicy cooperation). Työmarkkina- ja teollisuuspolitiikan yhteistyö on tästä jo esimerkkinä. Onnistunut paikallispolitiikka yhdistää myös
määrätyn alueen tarpeet. Dialogista tulee yhteinen oppimisprosessi. Entinen homogeeninen poliittinen verkosto, jolla on yhteydet suurteollisuuteen, väistyy ja sen pirstominen on tärkeintä valtiollisessa uudistuksessa.

Päämääränä on päästä eroon sellaisesta tekniikasta, joka luo ylikansallisia ongelmia. Tulevaisuudessa käytetään yhä enemmän paikallista energiaa, joka toteuttaa paikallista innovaatiota ja tukee paikallisten omaa työtä. Myös sähkön ja lämmön yhteinen hyödyntäminen on tehokkaampaa. Vesien suojelu on paikallistasolla tehokkainta. Puhtaan juomaveden tarve pakottaa ekologiseen maankäyttöön. Ympäristön etu ei ole kuljettaa vettä pitkiä matkoja ja käyttää hyväksi yhä uusia pohjavesivarantoja. Sosiaali- ja talousasiat ratkaistaan paikallisesti. Valtiollisten laitosten tilalle nousee paikallisia, kaupungin ja kylän laitoksia.

Kansalaisetkaan eivät marssi eduskuntataloon vaan suoraan tehtaaseen

Valtiotieteen tutkijat ovat huomanneet, että muut auktoriteetit ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin perinteiset poliittiset mekanismit. Tiedotusvälineet saattavat myös paljastaa saastuttajan tai suurkauppiaat eivät hyväksy määrättyjä tuotteita. Tuottajat pelkäävät enemmän yksityistä boikottia kuin kankeaa ja hidasta valtiollista väliintuloa. Toimenpiteisiin tulee ihmisten itse voida vaikuttaa. Jos jo tänään voidaan aloittaa vastausten antamisen ihmisen omaa vapautta lisäämällä, on onnistumisen mahdollisuus suurempi eikä ole pelkoa tulevan ekologinen kaaoksen aiheuttavan autoritääristä ohjausta. Jos perinteiset puolueet eivät anna tilaa uusille ratkaisumalleille, on vaarana, että oikeistolainen radikaali puolue alkaa saada kannatusta oikeistoliberaaleissa ja oikeistoautoritaarisissa puolueissa.

Kansalaisetkaan eivät marssi enää eduskuntatalon eteen vaan suoraan metsään tai tehtaalle – sinne missä päästöjä aiheutetaan. Kansalaisten vaikuttaminen toimii nopeammin kuin parlamentaarinen lakivaltiokunta.

Jänicken mukaan edessä on kaksi paradigman muutosta, toinen koskee sitä mitä käsitetään ympäristönä, toinen mitä käsitetään valtiolla. Perinteinen oikeusvaltio ja sosiaali- ja teollisuusvaltio tulee uudistaa ehkäisyvaltioksi. Kun nykyään tuodaan esille uusi saaste viikossa, tai korkeintaan yksi ehkäisyinstrumentti vuodessa, on varauduttava uusimaan koko orkesteri. Puhutaan ekologisesta sosiaalitekniikasta. Kun ennen yritettiin rajoittaa epätervettä kehitystä lain ja rahan voimalla, on tulevaisuuden vaikutuskeinoja informaatio, osallistuminen ja yhteistoiminta.

Yhdysvaltalainen perustuslakiasiantuntija John Rawls on kirjoittanut, että perustuslaista tulisi sellaisten ihmisten päättää, joilla ei ole henkilökohtaisia etuja. Siis eivät ainakaan puolueet ja puolueiden edustajat saa istua perustuslakivaliokunnassa.

Mikä loistava esimerkki selviytymisestä on Naisten pankkien mikrolainat, joille annetaan ryhmätakuu. Jollei joku pysty maksamaan lainaansa, jäsenryhmä ottaa siitä vastuun. Kyläkokous valitsee pankin jäseniksi luotettaviksi ja yritteliäiksi tunnettuja kyläläisiä. Toistaiseksi takaisinmaksu on ollut sataprosenttista. (toimittaja Reetta Meriläinen 2009) Samaan tapaan pienyhteisö, ei enää suku anoppeineen ja veljeyskateuksineen, vaan samanhenkiset ihmiset, muodostaa tulevaisuudessa turvaverkkoja.

Myös VTT:n professori Heikki Ailisto panisi toivonsa pieniin yrityksiin: "Pienen maan kilpailuetu on tiiviissä verkostoissa ja ihmisten välisessä luottamuksessa. Tämän ja vankan osaamispohjan varaan voidaan rakentaa satojen pienten ja suurempien yritysten saaristo, josta myydään paikallisesti kehitettyjä, usein yksilöiden pieniin innovaatioihin perustuvia tuotteita ja palveluita." (2009)

 ”Filosofian nuora on vedetty elämäänsä elävien ihmisten ja 
elämää ymmärtämättömän järjestelmän välille.” 
(Pertti Julkunen, Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)

 Tätä pienten verkostojen paremmuutta painottaa myös Tieto Oyj:n johtaja Bo Harald:

Suurilla yrityksillä haaste on hitaus ja pienillä rajalliset resurssit. Pitäisikö vielä systemaattisemmin luoda tiiviimpiä verkostoja, joissa pienten nopeus ja ennakkoluulottomuus auttaa suurempia menestymään ja samalla antaa niille kasvuedellytyksiä.

Jos keksimiset on tehty yhdellä rahalla, kehitys ja tuotanto vaatii kymmenen, markkinointi ja myynti sata rahaa. Maailma on suurten toimintakenttä. Kvartaalitaloudessa maailmaa ei muuteta vaan toimintaa tehostetaan. On olemassa ristiriita kansallisen kehitysrajoituksen ja yritysten rajattoman kilpailun välillä. Teollisuus ajaa lakisääteisesti omaa, ja vain sattumalta yhteiskunnan etua. Innovaatioiden tutkimus on nyt akateemista yksilöurheilua, kun sen pitäisi olla vankkaa joukkuepeli. (lääketieteen lis Niilo Kaartine 2009)

Valtion klassiset tehtävät olivat: rajojen vartiointi, kansalaistensa puolustaminen hyökkääjiltä ja edullisten olosuhteiden luominen taloudelle ja kaupalle. Toisin sanoen valtion tuli taata ihmisille olemassaolon edellytykset. Niitä on taattu ja nyt on kyse uudenlaisista edellytyksistä.

 "Päämääränä on, että ihmiset osallistuvat niiden instituutioiden toimintaan, jotka vaikuttavat suoraan heidän elämäänsä. Työläiset, kuluttajat, yhteisöt ja alueelliset viranomaiset muodostavat järjestelmiä, joissa toimii suora demokratia. Edustajat ovat suoraan vastuussa tarkasti määritetylle ryhmälle ja he palaavat suoraan takaisin tuohon ryhmään." (Noam Chomsky)

Mihail Bakunin: Valtio riistää ihmisen vapauden

Venäläisen filosofin Mihail Bakunin (k.1876) mukaan kirkko ja valtio olettavat ihmisen olevan luonnostaan paha, siksi myös inhimillinen vapaus johtaisi pahaan. Ihmiset teurastaisivat toisensa. Siksi luonnollinen ihminen tulee muuttaa kansalaiseksi, seurakuntalaiseksi. Valtio merkitsee herruutta, ja jokainen herruus edellyttää massojen alistamista ja hyväksikäyttöä hallitsevan vähemmistön hyväksi. Keskiajalta lähtien valtio on kukistanut kaikki kapinat. Valtiokeskeinen sivilisaatio on lyönyt itsensä läpi.

Vielä 1600-luvulla kuviteltiin, että ihminen kykenee tunnistamaan järjen avulla luonnonoikeuden riippumatta korkeamman lainsäätäjän julistuksesta (filosofi Benedictus de Spinoza), mutta nykyaikana saadaan yhä enemmän tietoa ja vuosi vuodelta käsitetään yhä paremmin, minkälaista kohtelua luonto kestää, ja miten se vastaa kohtaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen.

Valtiosopimuksessa lähdetään siitä ihmiskäsityksestä, että
1. ihminen on luonnostaan epäsosiaalinen
2. itsekkyys on korkein laki
3. hyvän ja pahan välillä ei ole erottelua ennen sopimusta
4. ihminen voi olla täydellisen vapaa vain omassa yksinäisyydessään.

Tämän merkillisen ihmiskäsityksen lisäksi valtiosopimuksella yritetään taata sellainen kollektiivisen turvallisuuden tila, jossa kansalaiset luopuvat osasta vapauttaan ja saavat suojan muulle vapaudelleen, esimerkiksi kansalaisvapauksina ja -oikeuksina. Mutta koska vapaus on jakamaton, ei osaakaan voida erottaa hävittämättä koko vapautta. Valtio ei ole vapauden tuotos, vaan luonnollisen vapauden uhraus turvallisuuden saavuttamiseksi. Ajatus siitä, että kansalaisten vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet voitaisiin loogisesti johtaa sopimuksesta, on virheellinen. Jos valtion perustaminen on ainut keino estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan, niin eiväthän ihmiset kykenisi sopimaan sitovasti mistään.

Valtion moraalin muodostaa patriotismi, sen puolesta toimiminen on valtion kunnian vuoksi jokaisen velvollisuus ja hyve. Tässä valtio rikkoo ihmiskunnan yhteisen solidaarisuuden ja estää inhimillisen ja universaalin moraalin. Yleiseen äänioikeuteenkin perustuva valtio voi olla jopa despoottisempi kuin monarkia, sillä se saattaa musertaa kansalaisten tahdon vetoamalla enemmistopäätökseen.

Oikeudenmukaisuuden malli luonnosta
Bakuninin mukaan jokaisen ihmisyhteisön perustana tulee pitää luonnonlakeja, koska luonnontilassa vallitsevat universaalisti sitovat luonnonlait, joita kukaan maan päällä ei voi muuttaa. Luonnonlait ovat luonnostaan päteviä ja velvoittavia eivätkä riipu maallisesta lainsäätäjästä. Yksikään ihminen ei voi välttää niiden auktoriteettia. Siksi ihmisen todellisen vapauden lait tiedostavat luonnonlait. Ihminen on tutkinut luonnonlakeja  ja nimennyt ne laeiksi, ei luonto itse. Ne ovat siis ihmisen oman luonnon lakeja, mutta joka tapauksessa elämisen ehtoja.

Ihminen on luonnostaan ja syntyperäisesti yhteisöllinen, rationaalinen, eettinen ja kykenee ylittämään itsensä. Hän ei ole abstrakti individualisti, vaan luonnostaan sosiaalinen. Yhteisö on inhimillisen maailmassa olemisen luonnollinen muoto ja luonnon viimeinen suuri luomus maan päällä. Myös tieteen on edettävä tosiasioista ideaan. Tieteen tehtävä on tutkia fyysisiä, sosiaalisia, materiaalisia, älyllisiä ja moraalisia luonnonlakeja. On kirjoitettava kollektivismin periaatteisiin perustuva etiikka, joka hylkää filosofiset ja uskonnolliset muotoilut.

Vapaus tarkoittaa mahdollisuutta jokaisessa ihmisessä piilevän materiaalisen, älyllisen ja eettisen kyvyn kehittämiseen. Se on vapautta toimia luonnollisesti, omien impulssien mukaisesti, oman arvostelukyvyn ohjaamana. Jokaisen tuomarina toimii vain omatunto ja järki. Vapaudessa elävää ihmistä ei voi käskeä hyvään ja oikeaan lainsäädännöllä, vaan hän tekee hyvin ja oikein, koska hän vapaasti pitää jotakin hyvänä ja oikeana. Vapautta ei kuitenkaan voi toteuttaa yksikseen, vain elettäessä yhdessä. Ihminen on vapaa ainoastaan, kun myös kaikki ihmiset hänen ympärillään ovat vapaita. Siitä merkkinä on yhdenvertaisuus ja solidaarisuus.

Idea yhä korkeammasta viisaudesta on idea Jumalan. Uskonnoissa Jumalan idea latistetaan vapauden, inhimillisen järjen ja oikeudenmukaisuuden kieltoon ja siten uskonto johtaa väistämättä ihmiskunnan orjuuteen. Kuitenkin Jumalan idea palautuu teoriaan ihmisen ajattelukyvystä. Järjen avulla ihminen nimittäin kykenee tavoittamaan täydellisen abstraktionsa representaation. Tämä abstraktio on absoluuttinen tyhjyys, joka on sama kuin Jumala. Absoluutti on ihmisen kyky abstraktien ideoiden muotoiluun. (Ari Hirvonen, Anarkismi, avantgarde, terrorismi 2007)

Ihmisen olemassaoloon kuuluu kolme perusominaisuutta: ihmisen animaalisuus. Ihminen kuuluu eläinkuntaan ja hänessä vaikuttavat animaaliset tarpeet. Toiseksi ajattelu. Ihminen kykenee yleistykseen ja abstraktioon ja pystyy niiden avulla nousemaan itsensä ja ympäröivän maailmankin yläpuolelle. Kolmas ominaisuus on kapina, jonka avulla ihminen kykenee ylittämään itsensä ja hänelle annetut olosuhteet. Mitä enemmän ajattelu ja ”kapina” kehittyvät sitä vähemmän ihminen on eläimellinen. Kun ihmiset yksilöinä ymmärtävät luonnonlait on vapauden kysymys ratkaistu, ei tarvita enää ulkoisia lakeja. Vapaus merkitsee siis sitä, että ihminen noudattaa luonnonlakeja. Niitä ei ole kukaan ulkopuolinen jumalallinen, inhimillinen, yksilöllinen tai poliittinen hallitsija määrännyt hänelle. Yksikään valtio ei ole syntynyt rationaalisten ja vapaiden ihmisten tekemien sopimusten pohjalta, vaan vähitellen, yksilöiden tahdon ja tekojen seurauksena sekä yhteisön tavoista. Valtiossa luonnollinen vapaus uhrataan turvallisuuden saavuttamiseksi. Ajatus siitä, että kansalaisten vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet voitaisiin loogisesti johtaa sopimuksesta, on olennaisesti virheellinen. Jos valtion perustaminen on ainut keino estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan, niin eiväthän ihmiset kykenisi sopimaan sitovasti mistään. 

Luonnonlait ohjaavat ihmisiä välttämään sotatilaa ja järki kehottaa sopimaan asioista. Sitten tulivat herrat Locke ja Kant, joiden mukaan järki vaatii luonnontilan hylkäämistä ja ihmisten oli tehtävä valtiosopismus ja alistuttava julkisoikeudelliselle ulkoiselle pakolle. He olivat sitä mieltä, että alkuasukkaat sinnittelivät kaaoksessa, kurjuudessa ja noituudessa. Yhteiskunnallinen rauha pysyy yllä vain, jos johtaja saa vaikuttaa toisten tahtoon ja käyttäytymiseen (valistusfilosofi Jeremy Bentham). Maantieteilijä ja anarkokommunisti Pjotr Kropotkin uskoi ihmisten keskinäiseen apuun ja itseorganisoitumiseen, siksi tuotantovälineet ja tuotteet kuuluvat yhteisölle, ja ihmiset toimivat ilman valtion pakkovaltaa. 

Darwinismissa on oppittu, että luonnontila on jatkuvaa taistelua. Mutta luonnontila ei ole sodan vaan periaatteessa rauhan tila, kirjoitti luonnonfilosofi Samuli Pufendorf 1600-luvulla. Luonnontila on hyvän tahdon, molemminpuolisen avunannon ja huolenpidon tila,  samalla  kuitenkin epävakaa ja vaarallinen. Luonnossa vallitsee olemassaolontaistelun rinnalla sosiaalinen vaisto ja keskinäinen apu, erityisesti kunkin lajin sisällä. Lajien ja ihmisten kehityksessä yhteistyö on tärkeämpi tekijä kuin pelkkä darwinistinen kilpailu. Lajin sisäinen aggressio ei ole luonteeltaan taistelua olemassaolosta, vaan se liittyy reviireihin ja ehkä naaraiden suosion tavoitteluun.

Vaikka kävisinkin toisen kanssa mitä väkivaltaisinta ja katkerinta kamppailua on minun kunnioitettava vastustajani inhimillisyyttä. Tästä riippuu oma arvokkuuteni ihmisenä. Jopa silloin kun toinen kiistää muiden arvokkuuden, säilyy hänen inhimillisyytensä.

Valtiossa ei ole mitään luonnollista, vaan se on historiallinen instituutio, yhteiskunnan ohimenevä muoto. Aikojen alussa elettiin primitiivistä animaalisen ihmisen aikakautta. Sitä seurasi orjuuden aikakausi. 1890-luvulla elettiin historian kolmatta jaksoa, taloudellisen riiston aikaa. Vaikka valtio on paha, on se tarpeellinen osoittamaan, kuinka yhteiskuntaa ei tule järjestää, samoin kuin orjuus oli tarpeen osoittamaan, kuinka taloutta ei tule toteuttaa. Neljäs historian vaihe tulee olemaan oikeudenmukaisuuden aika.

Max Stirner, saksalainen filosofi (k.1856), mukaan kaikenlaiset yhteisöt merkitsevät kuitenkin yksilön alistamista fiktiiviselle kollektiiville, yleistahdolle tai yhteiselle olemukselle, perustalle tai alkuperälle. Moraali murtaa egon sisäisenä voimana, josta ei voi irtautua ja joka oikeuttaa valtion. Koska minä itse on toiminnan korkein laki, on ainut yhteisyyden muoto egoistien unioni. Stirner pistää valtion olemassaolon vielä kyseenalaisemmaksi kuin Bakunin:

Valtion hyväksyttävyys näyttää perustuvan siihen, että ihmiset haluavat ryhmähengen nimissä alistua siihen moraaliin, joka alistaa heidät. Moraali murtaa egon sisältä päin eikä siitä voi helposti irtautua. Valtio on olemassa, koska sen sallitaan olla olemassa. Siksi valtion poistamiseksi on moraalin, uskonnon ja kulttuurin arvoilta riistettävä pyhyys ja ihmisen on tultava itse kaikkivaltiaaksi. Jokainen nuori vielä tavoittelee Jumalaa ja ihmisyyttä, mutta valtio on este hänen kehitykselleen, onhan valtion tehtävänä ”kasvattaa”, rajoittaa ja kesyttää yksilöä, alistaa tämä yhdelle yleisyydelle. Valtio on kuin uusi kirkko, jonka moraalinen tekopyhyys on kirjattu lainsäädännöksi.

Thoreau: Ihminen ottaa vastuun tekemisistään eikä hänen tule maksaa veroja moraalittomalle valtiolle

Filosofi Henry David Thoreau (k.1862) uskoi ihmisen hyvyyteen, suurten instituutioiden korruptioon, vaati orjuuden lakkauttamista ja julisti vegetarismin erinomaisuutta. Thoreaun mukaan yksilön ei pidä pitää minkään valtion lakeja suvereeneina, vaan yksilöllä on aina ja kaikissa olosuhteissa velvollisuus kuunnella omantuntonsa ääntä ja ottaa vastuu tekemisistään.

Thoreau eli aikana, jolloin orjuus oli yhä laillista ja Yhdysvallat kävi hyökkäyssotaa Meksikoa vastaan. Hän kieltäytyi maksamasta veroa näin moraalittomasti toimivalle valtiolleen, ja joutui tästä syystä vankilaan. Legendan mukaan Thoreaun filosofiystävä Edison oli kulkenut vankilan ohi ja kysynyt: ”Herra Thoreau! Miksi te olette vankilassa?” Tähän Thoreau oli vastannut: ”Kysymys kuuluu, herra Edison, miksi te ette ole vankilassa? Miten ihmeessä joku suostuu maksamaan veroja valtiolle, joka osallistuu näin moraalittomaan toimintaan?”  Thoreau oli vakaasti sitä mieltä, että orjateollisuus, eli ihmisten ryöstäminen, myyminen ja hyväksikäyttö, kuten myös hyökkäyssodat, ovat moraalisesti väärin. Mutta Thoreaun suuruus olikin siinä, että hän näki tämän jo silloin kun häntä ympäröivä yhteiskunta ei tätä vielä nähnyt, tai ei ainakaan uskonut, että asialle voitaisiin tehdä jotain.

*****

• Tuong Vu: State Formation World Politics 62, 1/2010

• Mathias Albert: Be- und Entgrenzungen von Staatlichkeit im politischen Kommunikationsraum ApuZ 20-21/2007

• Akude, Daun, Egner, Lambach: Transformation politischer Ordnung

• Martinez-Alier 2002, Eckersley 2006 

• Peter Bussjäger, Zeitschrift fur Politik und Zeitgeschichte 1/2007  

• Joseph A Tanter, The Collapse of Complex Societies (1988)

• Noam Chomsky:  Tulevaisuuden valtio, Sammakko 1970, 2005, Chomsky oli eniten siteerattu elossa olevista humanisteista vuosina 1980 - 1992 ja kaikkien aikojen kahdeksanneksi eniten siteerattu lähde.
  

Voisimmeko vähitellen palata vallan lähteille - luonto voittaa aina ja ihmisen sisällä on tieto luonnon haasteista?

Missä muualla kuin hallituksissa puhutaan yhä valtion kansalaisista? Ympäristötieteen professori Raymond Dasmann erottelee biosfääri ihmiset ja ekosysteemi-ihmiset. Jälkimmäiset käyttävät elantonaan lähialueen tuotteita, paikallista biologista pääomaa. Biosfääri-ihmisillä on niin paljon taloudellisia resursseja, että he voivat vetää elantonsa mistä tahansa maapallolla.

Ekosysteemi-ihmiset ymmärtävät, että paikallisten luonnonvarojen ylikäyttö tarkoittaa potentiaalista katastrofia. Avohakkuut, maan myrkyttyminen, paikallisen eläinrodun sukupuutto vaarantaa koko ekojärjestelmän olemassaolon. Biosfääri-ihmiset ovat ottaneet oikeudekseen syödä ihan kaikkea (omnivores). Tähän joukkoon kuuluvat lähes kaikki länsimaiset ihmiset ja kolmannen maailman eliitti - ylikansallisten ketjujen johtajilla ei ole vaikeuksia löytää tuotteita, joiden suhteen ei tarvitse välittää ympäristön kestokyvystä. Heidän ei myöskään tarvitse nähdä aiheuttamaansa tuhoa.

Biosfääri-ihmisten kanssa toimiessaan valtio on heikko partneri. Globaali turvallisuus vaatii uudenlaisia yksiköitä. Ekosysteemi-ihmisten mahdollisuus tuottaa elantonsa häviää biosfääri-ihmisten touhutessa nopeasti. Paikallisten elinolosuhteiden kadotessa he joutuvat kapungin slummeihin, riippuvaisiksi biosfääri-ihmisen tarjoamista tuotteista.

Turvallisuus ekologisesti määriteltynä vaatii aivan erilaista ymmärrystä kuin geopoliittinen ymmärrys, perinteinen maa-alueeseen rajoittunut valtio. (Simon Dalby: Ecological Metaphors of Security: World Politics in the Biosphere). Kyse ei ole enää valtion suvereenisuudesta. Tulee ymmärtää ihmiskunnan elävän maasta kuin myös maanpäällä. Poliittisessa kielenkäytössä emansipaatio on tarkoittanut urbaaneja vapauksia. Globaalin johtajuuden tilalle on tultava paikallinen kontrolli ja desentralisaatio.

Yhteiskunta on jakautunut myös globalisteihin ja lokalisteihin, eli kosmopoliitteihin, maailmankansalaisiin ja kansanomaisiin kulttuuri-identtiteetti-ihmisiin (Identitäre Bewegung) alkuperäiskansalaisin. Ryhmään samaistuminen vahvistaa jokaisen itsetuntoa ja tunnetta, että kuuluu jonnekin. Yhteisö on kulttuurisesti homogeeninen, ei pluralistinen. Globalistien mielestä lokalistit ovat henkisesti ja moraalisesti taantumuksellisia. Heidän ei pitäisi oikeastaan avata suutaan ollenkaan, koska heillä ei ole koulutusta eikä varallisuutta. Sen sijaan identiteetti-ihmisten mielestä globalistit ovat ylimielisiä, arrogantteja yläluokkalaisia. He muistuttavat 1700-luvun omahyväisiä aatelisia, jotka rahvas ripusti katulyhtyihin Ranskan vallankumouksen aikaan jo pelkästään heidän itserakkautensa takia. 

Kahden leirin välistä erimielisyyttä ei voi suoraan verrata menneeseen eikä väittää, että historia toistaa itseään, mutta kuten kirjailija Mark Twain sanoi: historiaa voi loppusoinnuttaa.  Nykyään elämäntavat ja kulttuuriset tavat muistuttavat eri puolilla maailmaa paljon toisiaan: hotellit, ostoskadut, infrastruktuurit. Niin kauan kuin eliitti tuntee vastuunsa kaikkia kohtaan, toisin sanoen keskustelee ja kinastelee massojen kanssa, ollaan turvassa.  Ludwig 14. tullessa valtaan 1700-luvun vaihteessa aateliset asuivat tiloillaan. He käyttivät hyväkseen viljelijöitä, mutta he olivat herroja, jotka olivat näkyvissä ja joiden kanssa pystyi puhumaan. Heitä oikeasti arvostettiin. Yleensä jokaisessa kulttuurissa eliittiä kunnioitetaan, pyritään kasvattamaan ainakin lapsia eliitin suuntaan.

Mutta sitten Ludwig 14. kokosi aateliset Versaillesiin ja pääkaupunkiin. Siitä lähtien tavallinen kansa ei heitä nähnyt. Itse herroja ei nähty missään. Heistä oli tullut näkymättämiä veronkerääjiä.  Eliitillä ei ollut enää mitään yhteyttä kansaan, pelkästään toisiinsa ja muiden maiden eliitteihin.  Aatelistoa yhdisti samanmielisyys, he olivat kosmopoliitteja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Silloin kun yrittäjyys tarkoitti vielä perheyrittäjyyttä ja johtaja oli työntekijöiden näkyvissä ja puhuteltavissa, yhteiskunta toimi hyvin. Vaikka toisista ei aina pidetty, kunnioitettiin osaamista ja tapaamista. Nyt kun suuryritykset ovat järjestäytyneet hierarkkisesti, on inhimillinen kontakti kadonnut. Olemme samanlaisessa tilanteessa kuin 1700-luvulla ennen Ranskan vallankumousta.

Ekokansalaisen rajoja ei valtiollinen tullilaitos suojaa

Sosialistien tunnuslause on ollut Työväenluokka ei tunne rajoja, porvarien tunnuslause Pääomaa eivät rajat saa kahlita. Kuinka kummaa: valtioton olotila on myös ekofilosofien päämäärä. 

Niin valtiot kuin valtioyhteisöt voivat toimintaperiaatteensa mukaisesti vain kehittää ja rationalisoida nykyistä yhä erikoistuneempaa tuotantoa, eivät muuttaa sitä. Massatuotannon kannattavuuden parantamiseksi niiden on koulutettava yhä yhtenäisempiä kansalaisia. Kuka haluaa lapselleen valmiiksi suunnitellun tulevaisuuden demokraattisessa massakehityksessä?

Eikö kuulostaisi houkuttelevalta suunnitella kolmatta vaihtoehtoa - nykytilan jatkumisen ja yhä suurempien yhteisöjen rinnalle kolmatta vaihtoehtoa - hajautettua hallintoa ja omavaraista taloutta? Omaperäisillekin yksilöille ja ratkaisuille tulisi tilaa. Onhan nyky-yhteiskunta osoittanut rajansa, sillä yhä harvemmat nuoret viitsivät edes käydä äänestämässä. Niin valtio kuin massatuotanto ovat selvästi saavuttaneet eläkeiän. Valtio pystyy säätämään lait, jotka takaavat jotakuinkin oikeudenmukaisen sosiaalisen ja koulutuksellisen tason, työttömyysturvan ja työmatkat. Mutta jo ympäristöongelmien ratkaisussa valtiollinen päätöksentekotapa on avuton - joko liian pieni tai liian suuri. Siltä puuttuvat oikeudet ja lakipykälät hidastavat virkamiesten välttämättömiksi havaitsemien säädösten toteuttamista, onhan valtiovallan edustettava tasapuolisesti erilaisia intressiryhmiä, myös taloudellisia. Valtiollinen korjausverstas ei voi muuta kuin pitkittää tuhoavaa eloonjäämistä. Suurin osa varoista ei suinkaan kulu sosiaalietuuksiin ja koulutukseen, vaan vanhentuneen pankki- ja tuotantojärjestelmän pönkitykseen. Valtio ja sen liitännäiset edistävät tuon teknisen ihmisen eloonjäämistä. 

Vapaat vaalit ja vallan kolmijakoon perustuva parlamentarismi ovat vain vapauden irvikuvia. Puolueista on muodostunut pieniä klikkejä, joissa valitaan toinen toisiaan. Lehdistö ei raportoi sitä mitä poliitikot tekevät, poliitikot eivät tee sitä mitä pitävät oikeana, oikeuslaitos ei turvaa ihmisen oikeuksia, vaan vahtii valtion eloonjäämistä. Eikö ihmiskunta ole saavuttanut jo sen kehitystason, jossa voidaan myöntää: fyysinen on paikallista, henkinen on globaalia? 

Ei lie tarvitse todistaa, että ympäristösaasteet eivät pysähdy viisumi- ja tullimuodollisuuksiin. Ekofilosofien piirissä kiistellään kahdesta vaihtoehdosta: voiko maapallon turvata paremmin YK:n tapainen maailmanlaajuinen organisaatio vai tulisiko päätösvalta jakaa jotenkin muuten. Ollaan yksimielisiä siitä, että koska ongelmat ovat globaaleja, on valtio-kokoisen hallintayksikön aika ohi. Valtio ei ole kansallinen sen paremmin kuin maantieteellinenkään luomus, vaan määrätyn historiallisen ajanjakson symboli. Myös maailmanvaltiota vastaan puhuu se, että jos jostain yhteisistä päämääristä saadaan enemmistöpäätös, esimerkiksi merien ja korkeiden ilmakerrosten suojelusta, tuhoavien myrkkyjen käytöstä, raaka-aineiden käytöstä tai lapsiluvusta, on asetettava ylikansallinen viranomainen vahtimaan päätösten toteuttamista. Miten maailmanvaltio saisi aikaan tarvittavan tiedon ja ratkaisut rajoituksista? Miten sille myönnettäisiin tehokkaammat vallankäytön välineet kuin nykyisin on YK:lla? Kamppailu olemassaolosta käy tulevaisuudessa yhä kovemmaksi. Miten voidaan löytää oikeudenmukainen hallintatapa? 

Suomalaista keskustelua ajatellen on vahinko, että Suomessa ei ole foorumia, jossa visioitaisiin ekologisesti ja eettisesti kestävää yhteiskuntaa. Kolmannesta vaihtoehdosta ei Suomessa keskustella, vaikka Suomelle asian luulisi olevan erityisen ajankohtainen. Onhan naapurinamme idässä mullistuksia. Entiset Neuvostoliiton osavaltion eivät täytä kehitysmaan kriteerejä, mutta matka markkinatalouteenkin on pitkä. Ihmiset kuuluvat koulutettuun osaan planeetan ihmismäärästä. Suomi on ainut korkeasti kehittynyt kulutusyhteiskunta mahtavan sosialistisen kasvatuksen saaneen kansakunnan vieressä. 

Saksassa ekopolitologit puhuvat kirkontornipolitiikasta ja Englannissa kvanttiyhteiskunnasta. Itsenäiset ja omavaraiset kylät toimisivat yhtenäisillä ekologisilla ja kulttuurisilla alueilla. Ihmiset kuuluvat valtiollisesta rakennelmasta huolimatta johonkin laajempaan järjestelmään, mutta joutuvat nykyjärjestelmässä uhraamaan suurimman osan päivittäisestä ajastaan ja energiastaan järjestelmän nimeltä valtio hyväksi. Valtiothan kehittyivät vain kymmenisen sukupolvea sitten sodankäynnin rahoittamiseksi ja organisoimiseksi. Valtioiden määräysvalta kasvoi asekehityksen myötä: mitä laajempikantoiset aseet sitä suuremmat hallintokunnat.
Kansallisvaltioiden suhteet eivät ole suhteita kansalaisten vaan diplomaattien, virkamiesten ja sotilaiden välillä. He turvaavat elämän ennen kaikkea yhteiskunnallisena ja valtiollisena asemana, eivät ihmiskunnan edustajina.

On hyödytöntä keskustella siitä pyrkivätkö suurvallat lisäämään valtaansa vai levittämään aatettaan, koska toisen saavuttaminen vaatii toista. Univormua kantavat siviiliasukkaat toisin kuin ammattisotilaat eivät ole valmiita kuolemaan elleivät tiedä, minkä hyväksi he kuolevat. 

Noam Chomsky: Maapallo ilman valtioita!

Ajatuksia kirjasta Tulevaisuuden valtio (Sammakko 1970, 2005).

Noam Chomsky (synt.1928) oli eniten siteerattu elossa olevista humanisteista vuosina 1980 - 1992 ja kaikkien aikojen kahdeksanneksi eniten siteerattu lähde. Hän nousi suosioon vastustaessaan Vietnamin sotaa ja kirjallaan Älymystön vastuu. Valtio tekee ihmisestä omien mielivaltaisten päämääriensä välineen. Koska ihminen on syvimmältä olemukseltaan vapaa, etsii ja täydentää itseään, ei valtio instituutiona voi tukea ihmisen kehitystä. Valtion toimintatapa ei kannusta ihmistä kehittämään kykyjään. Ihmisen tärkein ominaisuus on vapaus. "Inhimilliset tavoitteet pyörivät tutkimisen ja luomisen ympärillä. Eettinen kulttuuri kumpuaa ainoastaan sielun sisältä eikä sitä voi koskaan tuottaa ulkoapäin. Ihminen oppii ymmärtämään ja löytää kykynsä itse ja myös käyttämällä hyödyksi muiden tekemiä keksintöjä. Ihmiselle ei ole koskaan tärkeintä, mitä hän omistaa vaan mitä hän tekee. Puutarhaa hoitava työläinen on itsellisempi kuin se veltto elostelija, joka nauttii viljelysten tuotteista." Se mikä ei kumpua ihmisen vapaasta valinnasta, tai on vain opetuksen tulos, ei sisäisty osaksi ihmistä itseään, vaan jää vieraaksi. Mikäli ihminen toimii mekaanisesti, reagoimalla ulkoisiin vaatimuksiin sen sijaan että reagoisi omasta kiinnostuksestaan, tarmostaan ja voimastaan niin, että häntä voi ihailla siitä, mitä hän tekee, häntä täytyy halveksia siitä, mitä hän on. Kun aikuinen tai lapsi päättää tutkia ja luoda omasta vapaasta tahdostaan, hänestä tulee omaehtoinen taiteilija, eikä tuotantoväline tai hyvin koulutettu papukaija. Tämä on Humboldtin ihmisluonnon sisältö. Marx sanoo, että jos työ tuntuu työntekijästä ulkoa ohjatulta, työ ei ole osa hänen luontoaan eikä hän toteuta itseään, hän uupuu fyysisesti ja rappeutuu henkisesti. Palkkatyö riistää ihmiseltä hänen lajiomaisen luonteensa. Erikoistuneet työtehtävät typistävät työläisen osaihmiseksi, alentavat hänet koneen lisäosaksi.

Itsestään säätelevät markkinat ovat tuhonneet ihmisen fyysisesti ja tehneet hänestä autiomaan omassa ympäristössään. Tavaran luonne ei ole päättää, mihin sitä tarjotaan myytäväksi. Kyseessä on tietysti ihmisen elämä. Mitä todellista hyötyä orjuuden lopettaminen on tuonut? Sanon surullisena: Ainut hyöty on joutua pelkäämään joka hetki nälkäkuolemaa, onnettomuutta, joka ei ainakaan vieraillut ennenaikoja orjien luona. Isännistä kaikkein hirmuisin ja käskevin on puute. Se pakottaa kaikkein julmimpaan riippuvuuteen. Pyrkimys on herättää kansan tietoisuus ja luoda uudenlainen osallistuminen yhteiskunnalliseen prosessiin.

Valtion toiminta on repressiivistä, siksi valtiovalta on korvattava. Päämääränä on, että ihmiset osallistuvat niiden instituutioiden toimintaan, jotka vaikuttavat suoraan heidän elämäänsä. Edustajat ovat suoraan vastuussa tarkasti määritetylle ryhmälle ja he palaavat suoraan takaisin tuohon ryhmään. Nykyisen vallanjaon puolustajat kuvittelevat ihmisen jonkinlaisena onnellisena orjana. Viisaaksi voi tulla vain omien kokemusten avulla ja kokemuksia kerätäkseen on oltava vapaa. (Kant). Demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu vain muutama tarkoin määrätty alue, kun taas musta käsi valvoo tiedotusvälineitä ja poliittisia järjestöjä ja se toimittaa korkeimmat virkamiehet parlamentaariselle järjestelmälle. Kapitalismi ja demokratia eivät sovi yhteen. Ison-Britannian viennistä yli puolet on peräisin amerikkalaisten omistamista yhtiöistä. Kommunismia pelättiin siksi, että se "vähentää länsimaiden teollisten talouksien voitto-odutuksia" (Woodrow Wilson). Tämä on se pääasiallinen uhka, jota kommunismi edustaa. Lyhyesti sanottuna, kommunismi vähentää alikehittyneiden maiden halukkuutta ja kykyä toimia kapitalistisessa maailmantaloudessa samaan tapaan kuin esim. Filippiinit. Juuri siksi brittiläinen taloustieteilijä Joan Robinson kuvailee amerikkalaisten kommunisminvastaista ristiretkeä ristiretkeksi kehitystä vastaan. Valtio ei voi kilpailla yksityisten yritysimperiumien kanssa. Hyödyllisten tavaroiden tuotanto ei voi olla kilpailukykyistä. Sodan jälkeistä maailmaa on tuettava sotatarviketilauksilla. Sotateollisuuden myyntivetoomus tarkoittaa kotitalouksien puolustamista.

Tiede selvittää yksinkertaisia asioita ja esittää niistä kovia faktoja. Heti kun tilanne käy liian monimutkaiseksi, tiede ei pysty käsittelemään ongelmia. Ne ihmiset joita Raamatussa kunnioitetaan, olivat vääriä profeettoja. Heidät ajettiin vankilaan ja erämaahan. Raamattu on eniten kansanmurhia aiheuttanut kirja. Meillä on nykyään tarpeeksi teknisiä ja aineellisia resursseja tyydyttääksemme ihmisen eläimelliset tarpeet.