Entä jos lopettaisimme valtion?  


Valtio hallintamuotona pikaisesti eläkkeelle!

Päivitetty 22.9.2017


Kansallisvaltio on liian pieni globaalien ongelmien ratkaisijaksi
ja liian suuri elämän pienten ongelmien parantamiseksi.

Miltä kuulostaa uusi järjestö: Historijoitsijat ilman rajoja!!!

Maailmalla riehuu lähes 150 sotaa ja selkkausta. Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä. Suuret valtiot ja YK ovat vielä sitoutuneet tukemaan valtiollista yhtenäisyyttä yli kansojen oikeuksien.


Minkälainen konflikti saattaisi lopettaa valtion, valtiokeskeisen järjestelmän? Johtaisiko valtion lopettaminen sotaan kaikki vastaan kaikkia, kuten Thomas Hobbes uumoili, vai alkaisiko kehittyä uudenlaisia organisaatiomuotoja? Kun puhutaan valtion epäonnistumisesta, koskeeko se valtion hallintoa sinänsä vai määrättyjen henkilöiden ja eliittien epäonnistumista? Näitä kyselevät tutkijat Akude, Daun, Egner ja Lambach (Transformation politischer Ordnung. Zeitschrift für Politik, Hochschule der Politik, München, ZfP 2/2009)

Miten valtio syntyi?

Valtio ei ole mikään luonnon laki eikä edes kovin pitkä kehitysjakso ihmiskunnan historiassa. Poliittinen järjestelmä on noin 6000 vuotta vanha. Se alkoi kehittyä, kun maanviljely mahdollisti ihmisten jäämisen tiettyyn paikkaan. Valtion päämääränä oli suojata ihmisille ja erityisesti määrätylle ryhmälle kertyvää omaisuutta. Aluksi valtaa pitivät mahtavat imperiumit. Sargon Suuri nousi 2350 eaa nykyisen Irakin paikkeille ja pystyi pitämään yllä auktoriteettia ja sotaväkeä. 

Ciceron (s. 106 eaa) mukaan kaikilla on kaksi isänmaata: määrättyyn paikkaan sidottu isänmaa ja määrättyyn oikeuskäsitykseen sidottu isänmaa. Ensimmäiseen synnytään, toiseen hyväksytään. 

Rooman valtakunnan aikaan heimo valitsi johtajansa ja tämä taas seuraavan tason. Kaupunkivaltioista muodostettiin Rooman tasavalta joka sittemmin muuttui yksinvallaksi. Italian niemimaalla pyhä Rooman valtias, paavi, ja Bysantin valtias pitivät maita heille kuuluvina, vaikka kaupunkimaiset asuinkeskukset toimivat itsenäisinä. Pyhä Rooman valtakunta hallitsi tavalla tai toisella 700-luvulta 1800-luvun alkuun asti. Silloin ei ollut vielä Eurooppaa sinänsä, vain 30 miljoonaa ihmistä.

700-1300 -luvuilla Eurooppa hallitsivat päällekkäiset ja kilpailevat alueet, aikaa kutsuttiin feodalismiksi, läänitysjärjestelmäksi. Osa herroista oli ottanut väkivalloin haltuunsa maa-alueita niillä asuvilta ihmisiltä. Jotkut alueet olivat riippuvaisia toisistaan, joillakin oli velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Yksikään valtias ei ollut täysin suvereeni omallakaan alueellaan.

Keskiajalla feodaalisessa läänitysjärjestelmässä ja pikkuruisissa kuningaskunnissa työ ja vapaa-aika vietettiin turvaa antavan läänitysherran suojissa. Ihmiset alkoivat olla yhä enemmän tilanomistajan tai ruhtinaiden armoilla, joilla oli valta alueeseen ja alueella asuviin ihmisiin. 

Ennen vuotta 1450 valtiaat olivat etsineet mailleen vasalleja, jotka maksoivat veroja ja louvuttivat miehiä linnanherran sotajoukkoihin. Vasalleja saattoi ostaa, myydä ja periä. Ranskan alueella asuvat kuninkaat yhdistyivät linnanherrojen kanssa. Molempia ryhmiä kiinnostivat territoriaaliset rajat, ei niinkään henkilökohtaiset suhteet tai feodaalinen perimys, saatikka papiston ohjaus. 1500-luvun Euroopassa oli ainakin 500 enemmän tai vähemmän itsenäistä aluetta, rajat olivat epämääräisiä. Maanviljelyalueilla ja kaupunkien käsityöalueilla kirkko kilpaili vallasta ruhtinaiden kanssa. Jumala oli auktoriteetti ja uskottiin ihmisyhteisön universaaliin luonteeseen.

Absoluuttinen  monarkia syntyi, kun linnaherroista vahvin pääsi valloittamaan pienemmät alueet. Kaupunkivallat sulautettiin hänelle, jolla oli kyky hallita yhdistynyttä aluetta, soveltaa lakia ja järjestystä. Ihmisten elämässä tehokkuus, laskelmallisuus ja jatkuvuus lisääntyivät. Kuninkaan asemaa vahvistettiin vakiintuneilla rituaaleilla ja tavoilla. Valloittajan uskottiin saaneen määräysvaltansa Jumalalta ja vallan perustuvan jumalalliseen oikeuteen. Kuninkaan ympärille kehittyi virkakunta ja sotaväki, vertikaalinen poliittinen valta.

Brandenburgin-Preussin kuningaskuntaa (1618-1701) johti vahva kalvinistinen eliitti. Se sai kiittää vallastaan kuningasta eikä niinkään luterilaista uskontoeliittiä. Kalvinilaisuus synnytti ylhäältä päin kurin, jonka avulla yhden sukupolven aikana alueelle saatiin kehitettyä keskitetty byrokratia ja vahva sotaväki. Elämää ohjasi kuri, tottelevaisuus, rehellisyys ja kova työ. Weberin teorian mukaan juuri kalvinismiin sisältyvä ennaltamääräämisoppi oli osaltaan synnyttämässä kapitalismia. Sen mukaan ihminen ei voinut itse vaikuttaa siihen, pääseekö hän taivaaseen, mutta maallinen menestys oli merkki siitä, että kuuluu pelastuvien joukkoon.

Samaan aikaan luterilaisuudesta erottunut pietistinen liike teki vallankumousta alhaalta päin.


"Kun reformismin myötä kirkon valta alkoi vähetä, kehittyi poliittinen valta, mikä ei liittynykään enää määrättyyn henkilöön tai sukuun. Ihmisiä ei nähty enää Jumalan subjekteina, joilla oli Jumalan määräämät velvollisuudet - heistä tuli valtion kansalaisia. Valtio oli kuin keinotekoinen persoona, riippumaton subjekteista ja valtiaista, yksikkö sinänsä. Kirkon, valtion ja yhteisön keskinäiset välit säädeltiin tarkkaan. Jokaisella alueella vallitsi suvereeni oikeus." (David Held 1995)

Ruhtinaiden ja kirkon valta siirtyi vähitellen virkamiehille, jotka vuodesta 1100 lähtien saivat oppinsa yliopistoissa. Valtio oli sitä vahvempi mitä paremmin siellä asuvat ihmiset saatiin kunnioittamaan lakeja. "Lain kunnioittaminen perustui ajatukseen, että ihminen voi hallita toista ihmistä. Valtiolla oli laillisen ja fyysisen pakon monopoli. Vallan toimeenpanosta vastasi hallintokoneisto, jolla oli valta määrätyllä alueella." (Max Weber)

"Sekä kirkon byrokratian ulottumattomissa oleva jumalan kieltäminen että  uskonkiihko ovat vakavia vaaroja virkamiestyönä rakennetulle valtiorakennukselle. Jumalan kieltämisessä on alku valtion kieltämiselle. Ainakin lukeneiston tuli esiintyä uniformisti. Edut, virka, palkka ja eläke olisivat vaarassa." (Paavo Haavikko hs 8.4.1995)


1400 ja 1500-luvulla valtio organisaatiomuotona oli voittanut muut mallit – kaupunkivaltiot, imperiumit, liitot. Moderni valtio ilmestyi historian kirjoitukseen 1500-luvulla, kun erilaiset hallintoalueet alkoivat irottautua uskonnollisista instituutioista. Tuli valtion alue, valtion valta, valtion asukkaat. Euroopan identiteetillä tarkoitetaan juuri valtioiden muodostumista. Valtio oli läntisen rationaalisuuden standardoinnin tulos. Alkoi kehittyä kapitalistinen talousjärjestelmä, jossa omaisuus ja tuotantovälineet kuuluivat yksityiseen omistukseen eivätkä hallitsijalle. Kaksi suurta tavoitetta olivat individualismi ja valtion suvereenisuus. Klassisen koulutuksen elpyminen, eli renessanssi (kirjaimellisesti uudelleensyntymä) tuli mahdolliseksi, kun löydettiin Arabian intellektuaalisessa maailmassa ja länsimaiden luostareihin piilotetut antiikin Kreikan ja Rooman kirjoitukset. Myös uusi tekniikka vaikutti elämän muutokseen, kun Kiinassa keksittiin kompassi, ruuti ja painettu lehti.

Vuonna 1648 Westfalenin rauha lopetti 30-vuotisen sodan katolilaisten ja protestanttien välillä. Tuolloin sovittiin että määrätyillä maantieteellisillä alueilla hallitsija saa määrätä asioista. Hallitsija oli suvereeni, ei niinkään valtio ja vielä vähemmän asukkaat. Ajatukset laillisuudesta ja edistyksestä kyseenalaistivat konservatismin ja loivat pohjaa niin liberaaleille kuin sosialistisille ajatuksille. Niiden molempien ideologia perustui siihen, joskin eri lailla, että yhteiselämää voi kohentaa kehittämällä poliittista, sosiaalista ja taloudellista järjestelmää. 

Valtion muodostumiseen tarvittiin vakituinen sotaväki, verotus, taloudellisen tuottavuuden edistäminen ja aristokratian korvaaminen kauppiailla.

Euroopan kapitalistit olivat 1500-luvulla kehityskaaoksen keskellä alun perin turvanneet itsensä
ja yrityksensä hankkimalla oman kansallisvaltion, jotta saivat tuekseen
sen armeijan, laivaston ja verotuskoneiston."

(Onko kapitalismilla tulevaisuutta? I.Wallerstein, R.Collins, M.Mann, 
G.Derluguian, C. Calhoun, Gaudeamus 2014)

1600-luvulla valtioiden päätehtävä oli turvallisuuden takaaminen.  Charles Tilly on voimakkaimmin esittänyt kantaa, että valtio on syntynyt ennen kaikkea käydäkseen sotia. Ja sodan vaatimaa hallintokuntaa ja verotusta varten. Valtiot olivat sodan sivutuotteita. Valtion koko onkin noudatellut aseiden kantoaluetta (Brian Downing). Feodaalinen systeemi hävisi kun keksittiin ampuma-aseet ja kanuunat, joilla linnoitusten muurit rikottiin. Piti etsiä suurempia liittymiä, valtioita. John Herz ennusti vuonna 1958, että atomiaseet vaikuttaisivat kansallisten valtioiden häviämiseen. Koska nyt ei edes mahtavin valtio voi löytää turvaa atomiaseilta, onko kansallisen valtion olemassaolon syy hävinnyt?

Heikki Ylikangas kirjoittaa mahtivaltiosta. Jatkuvien ja laajentuvien sotien kierteeseen joutuneet ruhtinaat kehittivät tuekseen yhä enemmän byrokraattiaa ja juridisia pakkojärjestelmiä turvatakseen riittävästi varoja ja miehiä sotatantereille. Pohjolassa valtio kehittyikin sekä vero- että sotilasvaltioksi, jonka alistava valta ulottui yhä laajemmalle alamaisten elämään. Mahtivaltiokehitys kulki käsi kädessä aatelisten vallan paisumisen kanssa ja johti siihen, että valtiosta ja laista tuli talonpoikaisen rahvaan sorron ja eriarvoisuuden pyhittämisen välikappale.

Tultaessa 1700-luvulle ei puhuttu enää Leviathanista, rajoittamattomasta suvereniteetista, vaan perustuslakivaltiosta. 1800-luvulla liberaalit vapausihanteet toivat mukanaan oikeusvaltion, johon ei kuitenkaan vielä liitetty demokratiaa eikä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. 

Ranskan vallankumouksessa vuonna 1789 ruhtinaat menettivät lopullisesti valtansa, alettiin puhua kansalaisista ja valta annettiin “kansalle”. Suvereenisuus määriteltiin ihmisten oikeudeksi, ei enää pelkästään kuninkaan oikeudeksi. Ihmisistä tuli valtion kansalaisia eivätkä he olleet enää kuninkaan subjekteja.
Ongelmaksi demokratian kannalta nousi kysymys siitä, kuka on valtion kansalainen.
Valistuksen aikana (n. 1700) kansakunnan käsite ei viitannut etnisyyteen. Valtio oli territoriaalinen käsite, joka oli syntynyt sotien ja valloitusten tuloksena. Ranskan vallankumouksen aikaan puolet Ranskan väestöstä ei osannut edes ranskaa. Kun Italia yhdistettiin 1800-luvun puolivälissä, ainoastaan kolme prosenttia väestöstä osasi yleiskieltä. Heidän identiteettinsä perustui jokilaaksoihin, kyliin, alueisiin (Kalevi Holsti, Ulkopolitiikka 3-4 1993). Vähitellen kehittyi käsite nationalismi, mikä nousi 1900-luvulla tuhoisimmaksi ideologiaksi ja pääsyyksi kahteen maailman (Euroopan) sotaan. Maapalloa ryhdyttiin jakamaan valtion kokoisiksi palasiksi ja tämä eurooppalainen valtiojärjestelmä nousi tärkeimmäksi malliksi.


Nationalismi on aatehistoriallisesti huima menestystarina. Se löi Ranskan vallankumouksen jälkeen itsensä läpi valtavalla voimalla ja muutti täydellisesti sen, miten ymmärrämme yhteiskunnan. Nationalismi loi uudenlaisen ajatuksen ”meistä”, kansallisesta yhteisöstä. Mikä mahdollisti nykyaikaisen demokratioiden synnyn. Nationalismin kääntöpuoli on se, että se yksinkertaistaa todellisuutta ja jakaa ihmiset meihin ja muihin.  Ja estää meitä ymmärtämästä yhteiskunnan monimuotoisuutta. (hs hs viikko 18/17 Miika Tervonen)


1800 luvulle tultaessa oli muodostunut kahdenlaista poliittista valtaa: absoluuttinen monarkia kuten Ranska, Preussi, Itävalta, Espanja ja Venäjä sekä perustuslaillinen monarkia kuten Englanti ja Hollanti. 1900-luvulla itsenäisiä alueita Euroopassa oli enää 25.


Valtio voi olla monarkia tai tasavalta, liittovaltio ja hajautettu järjestelmä. Valtiossa voi olla vasemmistolaisia tai oikeistolaisia hallituksia. Voiko ihmisten elämää ajatella muuten kuin valtioittain ?

Keskiaikaiset instituutiot jäivät vallalle niissä valtioissa, joissa ei ollut pakko kerätä suuria varoja valtiolle kuten Ruotsissa ja Alankomaissa. Alankomaat oli poikkeus valtioiden historiassa. Se oli varakas siirtomaavaltio sadan vuoden ajan, vaikka siellä ei ollut keskushallintoa. Syynä oli se, että patriarkaaliset perheet toimivat yhdessä kauppiaiden kanssa. Siirtomaaherrat elivät alkuperäisasukkaiden kanssa, vaikka asukkaille tuli  moderni valtiomuoto tutuksi vain aseistettujen ja kouluttamattomien sotilaiden välityksellä. Alkuperäiskulttuuria ei edes pyritty kehittämään eikä ihmisiä kouluttamaan. Siirtomaavallat eivät olleet kiinnostuneita alusmaiden kehittymisestä, pelkästään tuotteiden saamisesta.

Maissa kuten Englanti, Puola, Unkari ja Skandinavian maat syntyi kaksikamarisen eduskunnan ansiosta luokkien välille yhteyksiä ja luokat ryhmittyivät vastustamaan yhdessä kuninkaan ylivaltaa. Sen sijaan Rooman valtaamissa maissa papit, aateliset ja porvaristo eivät toimineet yhdessä.

Sotakin muutti muotoaan vuosisatojen varrella. Napoleonin (k. 1821) aikaan vain sotaväki-ikäiset miehet otettiin taistelemaan, vain puolet heistäkin. Ihmisiä vaadittiin osallistumaan sotaan, mutta kenen nimissä? Kuninkaan, jota ei enää kunnioitettu? Liikkeellekannallepano piti tapahtua "kansan" nimissä. Patriotismi oli vuosituhansia yhdistetty määrättyihin ihmisiin, nyt se piti ulottaa kokonaiseen ”kansaan”. Selitettiin, että jokainen ihminen on osa kokonaisuutta. Kokonaisuus elää omaa elämäänsä ja kokonaisuuden elämä on tärkeämpi kuin yksityisen elämä.

Latinalaisessa Amerikassa ei muodostunut valtioita, koska etäisyydet olivat pitkiä, virkakoneiston ylläpito olisi tullut kalliiksi eikä siellä käyty uuvuttavia sotia. Koreassa ja Indonesiassa eliitti yhdistyi ja loi vahvan valtion. Kiinassa saatiin kansa käymään sotia lupaamalla lainsuojaa, maata ja sosiaalista statusta.

Kun moderni kansallisvaltio vakiintui 1800-luvulla, osoittautui välttämättömäksi keksiä perinteitä, joiden tarkoitus oli antaa tunne siitä, että valtio on aina ollut, että se on yhtä orgaaninen osa elämänpiiriä kuin ilma jota hengitämme. Alettiin suunnitella lippuja, laulaa lauluja, joiden oli tarkoitus olla perinteisiä jo syntyessään. Historioitsija Eric Hobsbawn on muistuttanut tavasta, jolla perinteitä rakennetaan. Kiinnostavaa on, että kyseessä on moderni ilmiö. Perinteet ovat aina keksittyjä: ne ilmestyvät aikana, jolloin näyttää siltä, ettei mitään pysyviä kiinnikkeitä ole.

Kansallisvaltio ei suinkaan aina ole ollut tärkein yksikkö asioiden hoidossa, mikä ilmenee Hansaliiton osuudesta Suomen alueen historiassa. Kaupalliset tai Rooman kirkon lailla uskonnollispohjaiset yhteisöt vaikuttivat historiassa. Ristiriitatilanteissa kuninkaat yleensä hävisivät näille ylikansallisille yhteenliittymille. 

Useimmat uusista valtioista ovat siirtomaaisäntien keinotekoisia luomuksia. Johtajilla oli hoidettavanaan valtio, mutta ei tukenaan kansakuntaa. Oli siis ryhdyttävä luomaan sellaista. Silloin etsittiin luonnollisesti mallia vanhoista kansallisvaltioista ja huomattiin, että kansakunnan luomisessa uskonnolla on ollut suuri merkitys. Uskontososiologiassa oli pitkään vallalla ajattelu, että uskonto on häviämässä tai vähintäänkin sen merkitys julkisessa elämässä on katoamassa. Ennustettiin että uskonnosta tulee vain yksityisasia. Se korvautuu rationaalisesti perustellulla maallisella aineksella. Tilanne näyttää kuitenkin hyvin toisenlaiselta kuin ennustettiin. Uskonnon on yleensä nähty tukevan aikansa yhteiskunnallista järjestelmää ja valtarakennetta.  Uskonto on vallankumouksen vastaisena. Vallankumoukset taas uskonnon vastaisina. Nyt uskonnosta näyttää tulleen vallankumouksellinen voima. (Tapani Lampinen hs 23.8.1987)

Sosiaalinen media ei vaikuta vain asioihin, joita ajatellaan vaan myös muuttaa tapoja, joilla ajatellaan sekä yhteisöjä, joissa ajatuksia syntyy. Harold Innisin mukaan kysymys on uudesta teknologiasta joka ei lisää tai vähennä jotain, vaan muuttaa jonkin kokonaan toisenlaiseksi.

Parin sadan vuoden aikana on kehitetty perustuslakivaltiota, oikeusvaltiota, sosiaalivaltiota, huolenpitovaltiota, demokraattista valtio, uusinpana ympäristövaltiota. Oikeusvaltion tuli taata kansalais- ja ihmisoikeudet, oikeuden oikeusapuun, mielipiteen ja mielenosoituksen vapaus. Sosiaalivaltio pyrki vähentämään epätasa-arvoa ja auttamaan hädässä. Valtion asema on muuttunut niin paljon, että valtio on häviämässä sisältä ja ulkoapäin. Mihin ihmeessä tarvitaan enää valtiota? Puhutaanko minimaalivaltion tulosta vai uudenlaisesta verkostoyhteiskunnasta? "Riihimäki on oikeassa nykyisen valtion suhteen. Se ei turvaa köyhien toimeentuloa, virkailijoiden ja poliitikkojen joukko päinvastoin työskentelee joka päivä tunnollisesti elämän epävarmuuden pahentamiseksi." (Pertti Julkunen, Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)

EU on  uudistanut ajattelun kansakunnasta. Saksan liittopäivillä asetti Maastrichin sopimuksen hyväksyminen kansanedustajat kummalliseen tilanteeseen. Tuntui kuin liittopäivillä olisi taisteltu näkymätöntä oppositiota vastaan. Puolueet hyväksyivät sopimuksen ja olivat melko yksimielisiä sen pykälistä, mutta parlamentin ulkopuolelle syntyi suurta liikettä. Kansanedustajista neljä prosenttia äänesti Maastrichin sopimusta vastaan, kun samaan aikaan kansalaisista vain alle 40 prosenttia oli sen puolesta. Lokakuussa 1992 Saksan oikeistopuolue CDU ilmoitti, että EY:ssä ei ole kyse liittovaltiosta eikä edes valtioliitosta, niin kuin puolue aikaisemmin oli kertonut, vaan erilaisesta liittoutumasta. Kuitenkin liittokansleri Kohl vakuutti Euroopan Unionin sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä 2.12.1992, että kaukainen tavoite on toimiva yhteisvaltio, jossa on yhteinen armeija, yhteinen raha ja päätösvaltainen parlamentti. Eurooppalaisen ihmisen viiteryhmästä tuli yhä epämääräisempi.

Onko tullut aika palata marxilaiseen teemaan valtion häivyttämisestä?

 Aineellisten tuotantovoimien kehitysaste määrää aina yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, reaalisen perustan, jolle sitten muodostuu oikeudellinen ja valtiollinen päällysrakenne. Valtio on taloudellisesti hallitsevan luokan edustaja, jota tarvitaan hallitsemaan sovittamattomia luokkavastakohtia.
(Karl Marx)

Valtiolliselle järjestelmälle kasaantui valtaa vuosien 1949–1989 aikana, mutta valtion kasvu on nyt ohi, väittää Roland Tichy. Nykyinen tilanne muistuttaa aikaa ennen 1914, ja on verrattavissa 1600 ja 1700 luvun merkantilismiin. Gazprom on kuin uusi Hansa, missä kauppiaat päättävät keskenään hinnoista ja turvatoimista. Yritykset eivät ole valtiollisia vaan oligarkkisia kuten ne, joista kolonialismi aikoinaan alkoi. Taloudellinen kehitys ei koidu yleiseksi hyödyksi.

Marxin päämäärä oli kehittää teoriaa ihmisen vapaudesta, ihmiskunnan täydellisyydestä. Vapaudella hän tarkoitti välttämättömyyksien tunnustamista. Toissijainen päämäärä oli hyväksikäytön lopettaminen ja kapitalistisen tuotantotavan tuhlauksen ja tehottomuuden lopettaminen. Kapitalistisen tuotantojärjestelmän immanentit lait voidaan hänenkin oppinsa mukaan parhaiten toteuttaa valtion avustuksella. Mutta mitä sen jälkeen? Kommunistisessa manifestissa kutsutaan valtiota porvariston toimeenpanevaksi elimeksi, koska poliittinen valta tarkoittaa aina, että yksi yhteiskuntaluokka sortaa toista. Niin Karl Marx kuin Lenin ja heidän seuraajansa pitivät valtiota kyseenalaisena toimijana ja luottivat tekniikan vapauttavaan vaikutukseen. Neomarxilaiset uskovat, että kansainvälinen finanssipääoma lopullisesti hautaa kansallisvaltion alleen.

Myös Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella. Yhdysvalloissa valtion kaikkivoipaa turvallisuustehtävää rajoitettiin yksilöiden vapauden nimissä. Rousseau oli primitiivinen individualisti, joka ylistää villi-ihmistä, joka "elää oman itsensä sisällä". 

Wilhelm von Humboldt osoittaa kirjassaan Valtion kasvun rajat (1792), että valtio pyrkii tekemään ihmisestä omien mielivaltaisten päämääriensä välineen ja jättää huomiotta ihmisen omat aikomukset. Koska ihminen on syvimmältä olemukseltaan vapaa, etsii ja täydentää itseään, ei valtio instituutiona voi tukea ihmisen kehitystä. Valtion toimintatapa ei kannusta ihmistä kehittämään kykyjään.  "Inhimilliset tavoitteet pyörivät tutkimisen ja luomisen ympärillä. Eettinen kulttuuri kumpuaa ainoastaan sielun sisältä eikä sitä voi koskaan tuottaa ulkoapäin. Ihminen oppii ymmärtämään ja löytää kykynsä itse. Hän oppii myös käyttämällä hyödyksi muiden tekemiä keksintöjä. Ihmiselle ei ole koskaan tärkeintä, mitä hän omistaa vaan mitä hän tekee. Puutarhaa hoitava työläinen on ehkä itseellisempi kuin se veltto elostelija, joka nauttii viljelysten tuotteista."

Samoin Marx kirjoitti: "Todellista inhimillistä toimintaa on se, mikä virtaa sisäisenä yllykkeenä. Talonpojat ja käsityöläiset rakastavat työtä työn itsensä vuoksi, kehittyvät oman neroutensa ja kekseliäisyytensä avulla ja harjaannuttavat siten älyään, vahvistavat luonnettaan ja jalostavat nautintojaan. Vapaus on välttämätön ehto. Se mikä ei kumpua ihmisen vapaasta valinnasta, tai on vain opetuksen tulos, ei sisäisty osaksi ihmistä itseään, vaan jää vieraaksi. Mikäli ihminen toimii mekaanisesti, reagoimalla ulkoisiin vaatimuksiin sen sijaan että reagoisi omasta kiinnostuksestaan, tarmostaan ja voimastaan niin, että häntä voi ihailla siitä, mitä hän tekee, häntä täytyy halveksia siitä, mitä hän on."

Rosa Luxemburg kirjoittaa: Ainoastaan joukkojen aktiivinen osallistuminen itsehallintoon ja yhteiskunnalliseen jälleenrakennustyöhön voi saada aikaiseksi täydellisen henkisen muutoksen porvariston vuosisatoja kestäneen luokkavallan nöyryyttämissä kansajoukoissa. Vain heidän luovat kokemuksensa ja spontaani toimintansa voivat ratkaista vapauden ongelman. "Vallankumouksellisen liikkeen tekemät virheet ovat pitkällä tähtäimellä äärettömän paljon hedelmällisempiä kuin kaikkein parhaimmankaan hallituksen erehtymättömyys."

Chomsky irjoittaa: Nykyisen vallanjaon puolustajat kuvittelevat ihmisen jonkinlaisena onnellisena orjana.  Jos hyväksyy käsityksen, että ihmiset eivät ole kypsiä elämään vapaina, hyväksyy samalla olettamuksen, ettei vapautta saavuteta koskaan. Ihminen ei voi kypsyä ellei hän ole vapaa, ihmisen on siis oltava vapaa oppiakseen, kuinka käyttää voimiaan vapaasti. Viisaaksi voi kuitenkin tulla vain omien kokemusten kautta ja kokemuksia kerätäkseen on oltava vapaa. (Kant)

Mihin tarvitsemme enää valtiota? Turvallisuuttamme eniten uhkaavat globaalit tosiasiat, 
mutta myös lähikoulun sulkeminen. 
On tarve pienille paikallisille ratkaisuille siinä missä globaaleillekin. Valtio on turha välimuoto.

Elokuussa 2010 Helsingin Sanomia lukiessa tuli tuon tuosta kyseenalaistettua instituutio nimeltä valtio. Pääkirjoitussivulla siteerattiin tutkija Stefan Wollenia: "DDR ei ollut valtio, jolla oli raja vaan raja, johon kuului valtio. Muurin piti taata ettei rajan valtio luhistuisi.” Olli-Pekka Kallasvuo peräänkuulutti samassa lehdessä "yrityskansalaisuutta", minkä avulla valtiolla olisi paremmat edellytykset menestyä. Antti Blåfieldin mukaan "valtio kutistuu silmissä".  Kutistuminen tapahtuu ihan konkreettisestikin: "Esimerkiksi haja-asutusalueilla ei virkavaltaa enää juuri näy. Lähin poliisi on sadan  kilometrien päässä. Valtion virastot sulkevat paikallisia toimipisteitään." Vuoden 2015 loppuun mennessä valtion noin 120 000 työntekijästä jää eläkkeelle liki viidennes... Läheskään kaikkien tilalle ei palkata uutta työntekijää, koska tuottavuusohjelma määrää valtion vähentämään väkeä. Valtio kutistuu Blåfieldin mukaan myös toisessa mielessä. Julkisen vallan toiminnan piiri supistuu, kun viranomaistoimintoja muutetaan liikelaitoksiksi. "On hyvin mahdollista, että kun valtio luopuu omistuksestaan, yhtiö päätyy suoraan tai välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille." (hs 26.8.2010)

Valtioissa kansalaistenkin rajat alkavat hämärtyä. Unkarissa ulkokansalaiselle eivät kuulu sellaiset perusoikeudet kuin äänioikeus ja oikeus asettua ehdokkaaksi valtiollisissa vaaleissa. Äänioikeus koskee vain niitä, joilla on pysyvä osoite Unkarissa. Sosiaaliset edut perustuvat siihen, maksaako henkilö veronsa Unkariin.

Kuinka pitkälle valtio voi olla suvereeni?

Vuonna 1576 ilmestyneessä kirjassaan Six livres de la Republique määritteli Jean Bodin valtion käsitteellä suvereenisuus. Suvereenisuus saattoi perustua yksilön valtaan, vähemmistön tai enemmistön valtaan – monarkiaan, aristokratiaan tai demokratiaan.

Hobbes ja Rousseau olivat ensimmäisiä jotka korostivat valtioiden suvereniteetin johtavan turvattomuuteen ja lopulta sotaan, koska valtiot vahvistavat omaa turvallisuuttaan kansainvälisessä järjestelmässä. Myös Foucault pitää suvereenisuutta varsinaisena  pahana ja myös lain ylivoimaisuudesta hän luopuisi siksi, että toimeenpanovalta kasvaa muuten yli äyräidensä. 

Toisen maailmansodan jälkeen suvereenisuuden määritelmä on löyhentynyt, kun kansainvälinen laki aktivoitui ja kielsi mm. hyökkäämästä heikkoihin valtioihin. Valtion suvereenisuus muuttui niin, että valtio ei saa rikkoa länsimaiden hyväksymiä ihmisoikeuksia omaakaan kansaa kohtaan. Kuitenkin siirtomaa-aikana mielivaltaisesti vedetyt rajat Afrikassa pidettiin muuttumattomina.

Viime vuosisadan parlamentaarisessa demokratiassa on puhuttu yhä vähemmän kansalaisten suvereenisista oikeuksista. Viime vuosina on jopa alettu uskoa, että yksityistäminen ja yksityiset tahot hoitavat paremmin kansalaisten asioita kuin suvereeni valtio. Länsimaiset rahoitusinstituutiot ovat jo pitkään heikentäneet valtion itsemääräämisoikeutta. Ne heikentävät myös kolmannen maailman valtioiden asemaa. Kun valtio ottaa vastaan ulkomaista pääomaa, on siitä aina seurannut julkisten menojen vähentäminen.

Saksan yhdistymisen aikaan oltiin poistamassa perustuslaista mainintaa kansan suvereenisuudesta, koska kansallisen suvereenisuuden pyrkimys kuulostaa ontolta, kun ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden.

Rudiger Voigt kirjoittaa: "Valtiota ja sen oikeutusta on pohdittu liian vähän. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien politiikkaa on valtiollistettu. Ottaen huomioon, että valtio ja politiikka alettiin käsittää yhtenä vasta 1800-luvulla on  valtio saavuttanut mahtavan aseman ihmisen elämässä. Max Weberille (k.1920) valtio ja politiikka olivat synonyymejä.  Jürgen Habermas pitää siviilejä politiikan kohteena, ei itse subjekteina."  Tästä seuraa kysymys, että vaikka poliittinen ohjaus on mahdollista, voiko yhteiskunnallisia prosesseja ohjailla?

Valtiot eivät ole enää massakulttuurin aikana ja kansainvälisen kommunikaation alalla päävaikuttajia, sisä- ja ulkopolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa ja taloudelliset yhteenliittymät hämärtävät valtion tehtävät ja ekologiset "itätuulet" repivät valtiolliset raja-aidat lopullisesti. Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa kansallisvaltiot ovat politiikan tekijöitä on joka tapauksessa päättymässä. Perinteinen turvallisuuskäsite laajenee ekonomisen ja ekologisen puolen suuntaan.

"Tottelemisen ja käskemisen ongelmat ovat pitkälti maailman kriisien taustalla. 
Sodan voi sytyttää vain pakkojärjestelmä eli valtio."
 
Anarkismin tutkija Veli-Jukka Närhi hs 1.8.1986

 Suvereenisuuden tavoittelussa on sodan siemen.

Kansallinen oikeusvaltio 1960-luvulle saakka

Valtio on kehityksen tulos, siveellinen kokonaisuus. Sen takaamat oikeudet 
eivät perustu ihmisluontoon, vaan ovat seurausta historiallista kamppailusta (G.W.F. Hegel, k.1831).

Valistuksen aikana Immanuel Kant (k. 1804) ei puhunut kansalaisten kunnioituksesta tai että valtion tulisi tukea kansalaisten päämääriä. Valtio oli Kantille laillisten oikeuksien takaaja käytännön asioissa. Sen jälkeenkin valtio on määritelty ihmisjoukon oikeuskäytännöksi. Ei minkä tahansa ihmisjoukon, vaan niiden, jotka tottelevat lakia ja nostavat sen avulla yleistä hyvinvointia. 

Thomas Hobbes vertasi vuonna 1561 ilmestyneessä kirjassaan valtiota suureen merihirviöön Leviathaniin. Valtio olisi kuin maanpäällinen Jumala, joka takasi järjestyksen. Hobbesin teoksessa kuvattiin vahvaa autoritaarista valtiota, jonka päätarkoitus oli estää kansalaissota. 

Kun toisen maailmansodan jälkeen siirtomaavaltakausi loppui, alkoi koko planeetta olla jakautuneena suvereeneihin geografisiin kansallisvaltioihin. Antarktista lukuun ottamatta. Mutta vähitellen Jaltalla luotu maailmanjärjestys on alkanut hajota. Venäjän länsiraja on taas siellä missä Pietari Suuren aikoihin, kirjoitti Martin Jacques tammikuussa 1994 (Marxism Today).

Kansallisvaltio on historiallinen rakennelma, joka on sytyttänyt kaksi maailmansotaa. Tällöin kansallisvaltiolla tarkoitetaan samaa kuin nationalismi. Mutta onko niin, että kansallisuusaate ei ole osoittautunut turmiolliseksi, ainoastaan Hitlerin ajama kansallissosialismi? Eikä sosialismi, ainoastaan Neuvostoliitossa toteutettu valtion sosialismi?

Ajatusta kansallisvaltiosta pidettiin syynä 1900-luvun maailmansotiin ja sen lisäksi kansallisvaltiota pidettiin taloudellisesti tehottomina. Ranska käytti Euroopan yhteistyötä hyväkseen harjoittamalla kansallispolitiikkaa ja erosi NATOsta ja vastusti Englannin liittymistä EY:n.

Saksassa on sekä valtiosta että kansasta erityisen vaikeita kokemuksia. Bismarck yritti luoda valtiovaltaa, nostateltiin myös ajatusta kauppavaltiosta. Koska Saksassa oli nationalismista muodostunut rasismia, oltiin sodan jälkeen valmiita luopumaan myös kansallisvaltioajatuksesta. ”Saksalaisten aika ei ollut ohi, mutta saksalaisen kansallisvaltion aika oli ohi”, kirjoitti saksalainen filosofi Karl Jaspers vuonna 1960. Hänen mukaansa ajatus kansallisvaltiosta on vahingoksi joka puolella maailmaa.

Kansallisen ja demokraattisen oikeusvaltion kulta-aikaa elettiin 1960 ja 1970-luvuilla. 400 vuoden ajan valtio oli täyttänyt joitakin neljästä tehtävästä:

1. Valtiolla oli monopoliasema yhteiskunnallisessa omistuksessa. Tähän kuului myös laillinen oikeus väkivallan käyttöön Westfalenín rauhasta 1648 kylmän sodan loppumiseen saakka.

2. Valtiolle kuului järjestysvalta. Vaikka vielä 1700-luvulla useimmat eurooppalaiset valtiot olivat piskuisia kuningaskuntia, joissa ei toteutettu demokratiaa, toteutettiin niissä kuitenkin lakia, joten despoottiset menetelmät eivät olleet enää käytössä.

3. Valtiossa toteutettiin edustuksellista äänestyskäytäntöä. Aluksi kaikki jotka maksoivat veroa saivat äänioikeuden ja sosiaalidemokratian mukana myöhemmin myös proletariaatti.

4. Neljänneksi hyvinvointivaltio, jossa on kolikon kaksi puolta. Markkinoiden luominen, johon tarvittiin omaisuutta ja sopimuksia koskeva lainsäädäntö sekä käyttäjien, ympäristön ja ihmisten suoja, perusturva ja verovarojen jako huonommin toimeentuleville alueille.

Valtiolla on toisaalta legitiimi oikeus vasta kun muut valtiot ovat sen valtioksi tunnustaneet. Ristiriita saattaa syntyä, jos valtion sisällä ihmiset eivät hyväksy valta-asetelmia, mutta ulkopuoliset valtiot pitävät hallitusta laillisena. Kansalaiset eivät enää automaattisesti hyväksy valtion poliittisia päämääriä ja siksi lakienkin totteleminen mutkistuu.

Valtion ideaan kuuluu myös kansan yhtenäisyys, me-tunne. Tunne kollektiivisesta identiteetistä.

Valtiolla on kolme vaikutuskanavaa:

Fyysiset – sota, vankila
Taloudelliset – verot, verovähennykset
Symboliset menetelmät – toiminnan kieli, abstraktit

Valtion voi siis määritellä seuraavalla tavalla: Valtioksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, jonka byrokraattinen hallinto on menestyksekkäästi monopolisoinut laillisen vallan, joka kerää veroja ja päättää laeista, jotka koskevat alueella asuvia ihmisiä ja on saanut tunnustuksen muilta valtioilta.

Sosiaalivaltio?

Viime vuosisadan alkupuolella pidettiin suurena uhkakuvana ihmiskunnan geneettistä rappeutumista. Sen katsottiin johtuvan siitä, että hyvinvointi salli huonomman geneettisen materiaalin jäävän henkiin ja lisääntyvän. Maailma hukkuisi, ei paskaan eikä radioaktiivisiin päästöihin, vaan roskaväkeen. Älymystön etujoukko, sittemmin hyvinvointivaltion arkkitehteinä ja nobelisteina tunnetut Gunnar ja Alva Myrdal olivat perustamassa rotuhygienian instituutteja steriloimaan vajaaälyisiä naisia. Ajattelutavan poliittinen huipentuma oli Hitler ja holocaust. 

Kauheiden kokemusten jälkeen alettiin kehittää hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltiossa sosiaalihoitaja ja poliitikko viisaudessaan päättävät, miten yli puolet kansantulosta käytetään. Toisesta puolesta päätävät markkinatalouden edustajat. Valtio saavutti mahtavan aseman – se tunkeutui kaikille ihmiselämän aloille. 

Kansallisvaltio oli aikoinaan ylpeyden aihe yksittäisille ihmisille sekä tuki ja turva elämän vaikeuksissa. Nykyään valtion oletetaan takaavan määrätyn elintason ja elintärkeät palvelut.


Markkinavoimien globaali valta

EU:n lainsäädännöstä 95 prosenttia koskee sisämarkkinoita.  Siksi ajatus, että jonkin kansallisen ”itsemääräämisoikeuden” voisi nykykapitalismissa palauttaa on myytti . Globalisaatio on muuttanut suvereniteetin idean. Jos kapitalismin oloissa tehdään vapaakauppaa niin jos ei pystytä yhteisesti oppimaan minimistandardeista hyödykkeille tai työlainsäädännölle tai veropolitiikalle, niin se valta ei palaudu enää kansallisvaltioille, ei vaikka muodollisesti itse päätettäisiin siitä. Silloin markkinat tekee päätökset ja yhtiöt investoivat sinne, missä on matalin yritysvero.” Taloustieteilijä Dani Rodrik on kirjoittanut globalisaatioparadoksista: demokratiasta,  kansallisesta päätäntävallasta ja taloudellisesta globalisaatiosta voi kerralla tavoitella vain kahta. Ehkä täällä kansallisvaltioissa pitäisi päättää, mitkä kaksi haluamme.
(Timo Mietinen, Oskari Onninen hs 14.8.2016)

Markkinavoimiin voidaan vaikuttaa demokraattisesti yhä vähemmän eikä julkinen demokraattinen valvonta koske sellaisia teollisuusyhteiskunnan keskeisiä ja kansalaisten elämään vaikuttavia instituutioita kuin kauppa, teollisuus ja finanssijärjestelmä. Demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu vain muutama tarkoin määrätty alue, kun taas rahavalta valvoo tiedotusvälineitä ja poliittisia järjestöjä ja hyväveliverkostot toimittavat korkeimmat virkamiehet parlamentaariselle järjestelmälle. 

Suuryritysten johtajat ja heidän lakimiehensä muodostavat akateemisten ammattijohtajien kanssa ylivoimaisen enemmistön valtion toimeenpanevasta henkilökuunnasta. Kansan osallistuminen päätöksentekoon on uhka. Yhdysvaltalaiset maan ulkopuolella toimivat yritykset muodostavat maailman talouden, jonka kokonaistuotanto on kolmanneksi suurin. Ison-Britannian viennistä yli puolet on peräisin amerikkalaisten omistamista yhtiöistä.

Anne Luomala kiinnittää huomion "politiikkaan sisäänrakennettuihin pakkoihin." Hän on huomannut tämän tutkittuaan budjettipuheita. ”Puhutaan taloudellisuudesta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista, strategioista, kumppanuuksista, kolmannesta sektorista ja arvokeskustelusta. Näitä muotisanoja kutsun hallitsemisen iskusanoiksi. Niitä käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti." Hänen mielestään on huolestuttavaa, että ei edes keskustella siitä mitä ne tarkoittavat. (Kimmo Jylhämö, Voima 2/2010)

Valtiotiede oppiaineena tai yleisenä filosofiana on hajaantunut moniin aiheisiin ja itse valtiotiedettä ollaan lopettelemassa. Alussa valtiota tutkittiin osana oikeustieteitä sen jälkeen politologiana, nykyään taloustieteinä.

”Ministeriksi voi kirvesmies vieläkin kelvata, mutta todellinen päätöksenteko meritokraattisessa yhteiskunnassa siirtyykin yhä suuremmassa määrin valtionhallinnon ja tuotantoelämän koulutetuille suunnittelijoille ja teknokraateille. Meritokratia on teknologisen kehityksen johdonmukainen seuraus.” (Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Tammi 1993)

Olemme siirtyneen _+ 1 prosentti -politiikkaan. Jotkut näkevät meidän jo elävän jopa maailmassa, jossa hallitus ei edusta enää edes kansaa vaan markkinavoimia. Silloin äänestäminen ei tapahdu enää uurnilla – jossa vaikuttaminen on yhtä myöhäistä kuin hautajaisissa, joiden sanastoon uurna kuuluu – vaan korkeintaan kaupassa ostoksilla.” (Pekka Himanen 16.3.1999)

Viimeistään globalisaatio pyyhkii valtioiden rajat ja yrittää tehdä maapallosta houkuttelevan  (brutaalin) markkinapaikan. Se tarkoittaa vapaakauppasopimuksia, internetiä ja rahoituslaitosten yhdistymistä. Samaan aikaan maapallon asukkaat ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin, globaaliin apartheidiin, joka ensin teki ihmiset riippuvaisiksi teollisista tuotteista ja koulutti uudet sukupolvet kuluttajiksi, alkoi sitten mekanisoida ihmistyötä ja laskea palkkoja. Käsitteellä globalisaatio on korvattu käsitteet kuten kolonialismi, modernisaatio ja keskinäinen riippuvuus.

Kommunismia pelättiin siksi, että se "vähentää länsimaiden teollisten talouksien voitto-odutuksia" (Woodrow Wilson). Tämä on se pääasiallinen uhka, jota kommunismi edusti. Kommunismi vähentäisi alikehittyneiden maiden halukkuutta ja kykyä toimia kapitalistisessa maailmantaloudessa samaan tapaan. Juuri siksi brittiläinen taloustieteilijä Joan Robinson kuvailee amerikkalaisten kommunismin vastaista ristiretkeä ristiretkeksi kehitystä vastaan. (Kylmän sodan jatkumisen voi osittain selittää sillä, että siitä oli hyötyä näiden kahden suuren maailmanjärjestelmän ammattijohtajille.)

Kapitalistisessa taloudessa valtiolla on vain rajattu määrä keinoja, joilla se voi puuttua talouteen. Se ei voi kilpailla yksityisten yritysimperiumien kanssa, mikä tarkoittaa, että se ei voi tuottaa mitään hyödyllistä. Tuotannon on oltava ylellisyystavaroita. Hyödyllisten tavaroiden tuotanto ei voi olla kilpailukykyistä. 

Toinen maailmansota opetti, että suuri lamakausi voidaan voittaa valtion ohjauksella. Se tarkoitti sotateollisuutta. Sodan jälkeistä maailmaa oli tuettava sotatarviketilauksilla. Sotateollisuuden myyntivetoomus tarkoittaa kotitalouksien puolustamista. "Jos olet Yhdysvaltojen presidentti ja tarvitset talouteen kontrollitekijän ja sinun on saatava tämä tekijä myydyksi, et voi myydä Harlemia tai Wattsia, mutta voit myydä itsepuolustusta. Me tulemme kasvattamaan puolustusbudjettia niin kauan kuin ne venäläisäpärät ovat edellämme."

”Ääri-islamilaisen Isis-liikkeen julistama kalifaatti on globalisaatiota, niin kuin ovat markkinatalous, ilmastonmuutos ja NSA:n salakuuntelu. Sen lisäksi että ne ylittävät valtioiden rajat, ne myös hylkäävä valtion idean. On tuttu klisee, etteivät valtiot kykene luomaan tai pitämään yllä hyvinvointia, puhdasta ympäristöä ja turvallisuutta. Siksi tarvitaan ylikansallisia täytäntöönpanon mekanismeja sekä talouden, turvallisuuden ja uskonnon globaaleja verkostoja. Niin kuin markkinatalous, kalifaatti tunnistaa keinotekoisten ja byrokraattisten valtioiden takaa jotain alkuperäistä ja aitoa, tavan elää yhdessä uskon voimalla. Hanke islamilaisesta maailmanyhteisöstä hylkää ajatuksen valtiosta ideaalina poliittisena yhteisönä. Sille valtio on osa eurooppalaisen maailmanvallan maallista perintöä. Vahvan valtion avulla saatiin 1500-luvun uskonsodat Euroopassa päättymään. Westfalenin rauhassa vuonna 1648 valtiosta tuli kansainvälisen politiikan perustoimija, jonka legitimiteetti perustui sen neutraaliuteen. Valtion "kansalaisuus" sisälsi pyrkimyksen osallistua lojaalisti työhön turvallisuuden ja hyvinvoinnin – hyvän elämän – rakentamiseen omalla alueella uskonnollisista näkemyksistä riippumatta. Kuten historioitsijat Eric Hobsbawm ja Benedict Anderson ovat korostaneet, valtiot ovat "kuviteltuja yhteisöjä" vailla metafyysistä kohtalonyhteyttä. Ne ovat porukoita, jotka historia on heittänyt yhteen. Tämän ajatuksen kalifaatti hylkää. Se uskoo luonnolliseen, ikiaikaiseen totuuteen jossain politiikan ulkopuolella. Siksi kalifaatti muistuttaa ajatusta globaaleista markkinoista, joilla hallitseminen on talouden muuttumattomien lakien toteuttamista. Globaaliyhteisöllä ei ole kansalaisia.
Siksi Isiksen tavoite onkin jo puoliksi saavutettu. Meillä on jo kalifaatti. Rahan kalifaatti." (Martti Koskenniemi hs 15.7.2014)

"Ihmiset unohtivat ettei teollistuminen ole päämäärä sinänsä, vaan ainoastaan keino taata ihmiselle hänen aineellinen toimeentulonsa ja tehdä korkeampi henkinen kulttuuri mahdolliseksi. Missä teollistuminen on kaikki kaikessa ja ihminen ei mitään, alkaa säälimättömän taloudellisen despotismin valtakunta, jonka toiminta ei jää tuhoisuudessaan yhtään jälkeen minkään poliittisen hirmuvallan toiminnasta. Taloudellinen ja poliittinen hirmuvalta tukevat toisiaan ja ovat peräisin samasta lähteestä." (Rudolf Rocker, Takku 16.4.2014)


Virkamiesvalta

Parlamentin rooli politiikassa on toisen maailmansodan jälkeen käynyt jatkuvasti vähäisemmäksi kaikissa parlamentaarisissa demokratioissa. Toisin sanoen toimeenpanevan vallan käyttäjästä tulee yhä mahtavampi. Lurjuksia ei voi äänestää ulos, koska heitä ei ole koskaan äänestetty sisään. 

Giorgio Agamben mukaan on siirrytty parlamentaarisesta demokratiasta virkamiesdemokratiaan jo pitkän aikaa sitten. Parlamentilla ei ole muuta virkaa kuin hyväksyä hallituksen esitykset, jotka virkamiehet ovat valmistelleet. Nykyvaltion ei ole tarkoituskaan olla enää ihmistä vaan taloutta ja kilpailukykyä varten. Valtiovarainministeriö on saanut yhä enemmän valtaa politiikassa ja samalla siitä on tullut ministeriö, jolla on missio – ideologinen politiikkayritys, joka markkinoi viennin kilpailukykyä ja julkisen sektorin menokuria. (hs 11.6.2010)

”Vallankäyttö on loitontunut yhä kauemmaksi tavallisesta kansalaisesta jatkuvasti paisuvien virastojen kätköihin, joissa virkamiehet ratkaisevat yhä enemmän kansalaisten asioista ilman, että nämä voivat vaikuttaa niihin tai edes seurata, miten keskitettyä valtaa käytetään. Valta loittonee kansasta byrokratian viidakkoon. (Heikki Kirkinen 21.4.1991)


Turvavaltion funktio

Terroristi-iskun jälkeen 11.9.2001 palattiin turvallisuusvaltioon ja valtion muita tehtäviä alettiin yksityistää. Uskottiin valtion funktioon turvallisuuden ja oikeusvaltion järjestyksen takaajana. Turvallisuus alkoi viedä taas suuremman osan valtion muista tehtävistä ja valtio pystyy yhä heikommin turvaamaan julkisia palveluja.

Mutta yksityiset turvafirmat ottavat osan valtionkin velvollisuuksista takaamalla hyvin maksavalle kansanjoukolle sen turvan tai tunteen turvasta, johon valtio ei pysty. Ne luovat suoja-alueita, joita yksityiset turvallisuusmiehet vahtivat aitojen ulkopuolella. Valtion uskottavuus on jo kokonaan romahtanut Länsi-Afrikan valtioissa, joissa turvallisuuden voivat taata vain yksityiset ja usein länsimaiden omistamat yritykset ja sotilasosastot. Juuri näitä heikkoja valtioita syytetään terroristi-iskuista, erityisesti Afganistania, missä al-Qaida taistelee valtiota vastaan. Saksassa taisteltiin Punaista armeijaa vastaan 1970-luvulla ja hyväksyttiin ”perustuslaillisia” lakeja terrorismia vastaan. Maailmalla riehuu lähes 150 sotaa ja selkkausta. Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä. YK:n peruskirja estää YK:ta puuttumasta jäsenvaltioidensa sisäisiin asioihin. Suuret valtiot ja YK ovat sitoutuneet tukemaan valtiollista yhtenäisyyttä, ei kansojen oikeuksia eikä YK tunnusta vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta enää yhtä automaattisesti kuin aikaisemmin.

Valtiollisen poliisin työ on muuttunut ehkäisevän valvonnan suuntaan. Tästä ovat esimerkkeinä videovalvonta, mikä vähentää kansalaisten yksityisyyttä, mutta vielä vaarallisempana on suuntaus, jonka mukaan niitä, jotka ovat valinneet erilaisen elämäntavan kuin valtavirta, tarkkaillaan erityisesti.

Valtion kyky turvata ihmisen elämää millään mittapuulla on kyseenalainen. Usko valtion selviämiseen ja sen tulevaisuuteen on heikko.

 Noam Chomskyn mukaan valtio turvaa vain itseään: "Nykyiset käytännöt ovat hienovaraisia mutta laajoja ja ne lisääntyvät koko ajan. Uusissa tekniikkalehdissä esitellään pienen pientä surisevaa fly-sized drones, joka voi tunkeutua ihmisen kotiin ja suorittaa jatkuvaa valvontaa. Valtio, sotavoimat ja kaupalliset yritykset käyttävät uusinta tekniikkaa tiedon keräämiseen voidakseen paremmin kontrolloida meitä. Näin valtajärjestelmä toimii. Tietysti ne perustelevat tämän kaiken aina turvallisuudella, mutta siihen on suhtauduttava varovaisesti. Valtiot vetoavat aina turvallisuuteen mitä tahansa ne tekevät. Koska vetoomus tehdään aina, ei siinä ole enää informaatiota. Vaikka vedotaan turvallisuuteen ei turvallisuuden lisääminen kuitenkaan ole toiminnan periaate. Tarkemmin tutkittaessa turvallisuuteen vetoaminen on tekosyy. Tarkoitan kansalaisten turvallisuutta. Valtajärjestelmän itsensä turvallisuus ja sen edustamat sisäpoliittiset edut ovat motiiveina. Niin, siitä ollaan huolissaan, ei kansalaisten turvallisuudesta. Valtamediassa on salakavalia institutionaalisia porsaanreikiä. Kritiikkini kohdistuu valistumisen aikaan saakka. Silloin alkoi opettaminen joka on verrattavissa veden kaatoon kulhoon, siis vuotavaan kulhoon. Se väheksyy luovuutta, itsenäisyyttä, löytämisen iloa, ja kykyä toimia yhdessä. (Natasha Lennard, Salon-lehden päätoimittajan tekemä haastattelu, Credit: AP/Adel Hana 2013)



Kirkkokaan ei tarvitse valtiota

Stephen Sykes kertoo (esitelmä Jyväskylässä 23.1.2000): "Kirkolla on oma, aidosti globaali teologinen kertomuksensa Jumalan luomasta ja hänen lunastussuunnitelmaansa kuuluvasta maailmasta. Teologiassa globalisaatio on siis jo tapahtunut... David Martin on oikein todennut, että se, että kristillisyys itse oli organisaatio, sisälsi paradoksaalisen kaksinaisuuden: Se yhteisö, joka sääntöihinsä perustuen valikoi jäsenistönsä, katsoo silti edustavansa koko ihmiskuntaa... Yhteiskunnassa marginalisoitujen ja valtaa vailla olevien tapauksesta tulee siten kristillisen itseymmärryksen aitouden pysyvä testi... Kristuksen kirkkona eläminen merkitsee sitä, ettei marginalisoituja pidetä "toisena kansana" ja "taakkana."

"Euroopan kirkoille tilanne on vakava. On väärin sanoa, että kirkot ovat uhattuina tai hyökkäyksen kohteita. Pikemminkin ne ovat sisäistäneet sortonsa välineet, ja siten niistä on tullut oman itsensä sortajia. Luther käytti metaforaa vankeudesta. Samasta asiasta puhuu Vaclav Havel analysoidessaan kommunistisen Tsekkoslovakian moraalia: vallitseva kulttuuri teki ihmisistä tiedostamatta ja tahtomatta oman sortonsa agentteja..."

"Vapaaehtoinen köyhyys on Uudessa testamentissa armon merkityksen tulkinnassa käytetty metafora... tie todelliseen valtaan on kärsimisen ja vapaaehtoisen itsensä antamisen tie... Ensimmäisen vuosisadan kirkossa näyttää olleen varallisuuden suhteen vallalla kaksi ajatussuuntaa. Ensinnäkin harjoitettiin "kristillistä veljellisyyttä" jakamalla runsaasti almuja puutteessa oleville seurakunnille. Toinen näkemys on radikaalimpi ja idealistisempi. Kyseessä oli perinne, jonka mukaan raha ja muu omaisuus kerättiin yhteen. Tämä perinne sai myöhemmin klassisen ilmaisunsa luostarilaitoksessa. Henkilökohtaisen omaisuuden hallussapito leimattiin paheeksi.”

Feministinen ajattelu hylkää valtion

Naisnäkökulmaa valtiosta kuvaa R.W.Connell seuraavasti: ”Valtio on miehisen väkivallan historiallinen institutionalisoituma, joka säätelee erialaisten maskuliinisuuksien suhteita. Valtio sekä institutionalisoi vallitsevan maskuliinisuuden että käyttää paljon energiaa sen kontrolloimiseksi – rikollisten, sotilaiden, poliisin, nuorten miesten. Se säätelee maskuliinisuuksien välisiä suhteita, marginalisoiden ja kurittaen joitakin, tukien toisia.”

Nicolaus Sombart kehitti vuonna 1991 seksuaalipsykologisen konseptin valtiosta. Valtion perustamisessa ei hänen mukaansa ole kyse taloudellisesta tai materiaalisesta vallasta, vaan mahdollisuudesta tukahduttaa ihmisen sukupuolisuus: "Poliittisen aatteen syntyyn vaikuttaa pelko kaaoksesta. Kaaos ei tarkoita sisällissotaa tai vallankaappausta, vaan kapinaa ihmisen sisällä. Kaaoksen pelko ei tarkoita mitään ulkopuolelta tulevaa, vaan pelkoa sisäisestä uhkasta, sisäisten himojen tukahduttamisesta nousevaa hyökkäystä. Se kyseenalaistaa sitä tapaa, miten miehen tarpeet on tukahdutettu patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Miehen valtamonopolia uhkaa oman seksuaalisuuden jatkuva sisäinen repressio." Kansallisvaltio ei siis tarkoita miesten etujen koaliitioita. Se antaa institutionaalisen suojan mieheltä itseltään. 


Hänen mukaansa miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde osoittaa yhteiskuntajärjestelmän perusteita, missä nainen on aina alistettu. Jos haluaa tutustua maan poliittiseen kulttuurin, on kysyttävä ensin, miten sukupuolisuhteet hoidetaan perustasolla. Mies pelkää naisen kaikkivaltiutta, mies tarvitse kontrollimekanismin joka tulee esille hierarkkisessa valtiorakenteessa.
 

Patriarkaatissa meidän lajimme jakaantui toistensa kanssa kilpaileviin superorganismeihin, usein kutsutaan kansakunniksi, yrityksiksi, uskonnoiksi, ja muiksi suuriksi ryhmiksi. Useimpien ihmisten energia kuluu siihen, että he pyrkivät kasvattamaan ja pitämään pystyssä sen sosiaalisen kokonaisuuden johon kuuluvat.


Ekomoderni valtio? 

Ympäristönsuojeluvaltio?

Ympäristöongelmat ja finanssimaailma eivät kunnioita valtiollisia rajoja

Nykyään hierarkia jäsentää valtioita sisäisesti ja anarkia jäsentää valtioita ulkoisest, 
kansainvälistä politiikkaa.

(Reiner Walz)

Kansalaisten turvallisuutta ja elämää uhkaavista vihollisista ovat vaarallisimpia ydinaseet ja CO2-päästöt, joista kummatkaan eivät kunnioita valtiollisia rajoja. Ydinaseiden ja nykyisten hiljaa hivuttautuvien vaarojen ongelmat voidaan ratkaista vain globaalisti. Muita vaikeita ongelmia ovat: terrorismi, ihmisiä kunnioittamaton kapitalismi, köyhyyden aiheuttama muuttovirta, organisoidun rikollisuuden epäpyhä aliansi, poliitikkojen korruptio ja sotaisat konfliktit. 

Paradigman muutosta osoittavat uudet käsitteet kuten ekologinen perustuslaki. Sosiosentrinen hyvinvointivaltio yhyt elämä antaa tilaa ekomodernisaatiolle, mikäli valtio hallintamuotona haluaa pysyä pystyssä. Se tarkoittaisi  siirtymistä tieteiden väliseen kestävän kehityksen ajatteluun. Politiikan vanhoja käsitteitä – demokratiaa, tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta - alettaisiin tarkastella laajemmissa yhteyksissä. Ympäristöongelmat ovat globaaleja ja vaativat globaaleja poliittisia ja ekososiaalisia ratkaisuja.

Blåfield pitää erityisen vaikeana kaivosalan teknistä kehitystä: "Olisiko valtion sittenkin viisaampi pysyä tässä toiminnassa määräävässä asemassa? Yksityisen liiketoiminnan tärkein tavoite on voiton maksimointi. Valtion tavoite on yhteisen tärkeän edun valvominen." Blåfield jatkaa valtion omaisuuden kyseenalaistamista (hs 20.9.2010): "Metsähallitus on mahtava laitos. Sen juuret ulottuvat kansalliseen herätykseen. Laitos täytti keväällä 150 vuotta... Metsähallitusta ovat aina johtaneet talousmetsämiehet... Luontopalveluita puolustavat pelkäävät, että erityisyhtiössä luontoarvojen ensisijaisuus saattaa hyvinkin väistyä bisnesmahdollisuuksien tieltä... Tällöin esiin nousevat muun muassa tuulivoimalat, turismi ja soranotto.... valtion tarve saada lisätuloja ja eri tahojen kasvava kiinnostus metsäomaisuutta ja merenpohjaa kohtaan ovat yhdessä iso voima." Metsähallitus hallitsee kolmannesta valtion nimeltä Suomi metsistä ja vesistä. Siis kuka hallitsee? Entä jos jokainen kunta saisi itse päättää, mitä tekee valtion loputtua oman alueensa metsille, soille, lehdoille, rannoille...

Valtiollinen järjestelmä ei pysty ottamaan vastuuta ympäristönsuojelusta

Jo 1960-luvulta lähtien ovat yhteiskuntatieteilijät tutkineet valtion mahdollisuuksia selvitä yhteiskunnan modernisaatiossa. Professori Martin Jänicken mielestä valtio on osoittautunut aikansa eläneeksi instituutioksi. Kyse on kansallisvaltion eroosiosta. Sen päätöksentekomekanismi ei salli riittävää väliintuloa ongelman sattuessa. Valtio ei pääse monimutkaisten syy- ja seurausketjujen alkujuurille, vaan joutuu korjaamaan seurauksia, jolloin ongelmien syyt siirtyvät. Parlamentaariset instituutiot reagoivat luonteensa mukaisesti jo tapahtuneeseen tai parantavat yksittäisiä kohteita. Ekologiselta kannalta on kuitenkin sellaisia uhkia, joiden toteuduttua on jo liian myöhäistä toimia. Ekologia-rintamalla on yhä enemmän asioita, jotka on estettävä, joita ei voi kokeilla. Eikä jälkeen päin enää korjata.

Useimmat ympäristöongelmat ovat olleet tiedossa pitkään ennen kuin valtio pystyy tekemään yhtään mitään. Ongelmaan puuttumista hidastavat monet intressiryhmät, ohjelmat ja lakipykälät. Koska jokaisella intressiryhmällä on erilaisia motiiveja ja päämääriä, ovat valtion vaikutusmahdollisuudet lähes nollissa. 

Ekologiset ongelmat ovat monimutjaisia ja pitkävaikutteisia. Ympäristötekniikalla saadaan aikaan osaparannuksia, mutta ne saattavat aiheuttaa vaurioita muilla aloilla tai usein myös köyhemmissä maissa. Jänicke ottaa esimerkin hiilivoimalasta. Vaikka laitoksessa on hyvät suodattimet, kuluttavat ne suuret määrät vettä, ja tuottavat vastaavasti jätevettä - jäteongelman. Raaka-aineen ja kalkin kuljetus vaatii energiaa, teitä ja suodattimet kuluttavat paljon sähköä. Kun ympäristötekniikka otetaan käyttöön jälkeenpäin, tarkoittaa se lähes aina yhä kovemman teknologian käyttöä. Ja parannusten hyöty vähenee, kun samalla tuotanto lisääntyy - jo 2 prosentin nousu tarkoittaa tuotannon kaksinkertaistumista 23 vuodessa.

Ulrich Beck puhuu valtion yhteydessä organisoidusta vastuuttomuudesta. Varsinaiset päätökset tekevät muut kuin kansanedustajat, jotka kriisien sattuessa joutuvat kuitenkin vastuuseen. Vain Yhdysvalloissa ja Englannissa valitaan jotkut virkamiehetkin suoralla vaalilla. Jokainen joutuu ottamaan henkilökohtaisesti vastuun ja on näin myös tilivelvollinen vain kansalle. Sveitsissä on käytössä kansanäänestys.

"Ketä kansalaiset voivat enää syyttää poliittisesta ja oikeudellisesta katastrofista, kun jotain menee pieleen? Yksikään autonominen kansallisvaltio ei voi enää tehdä päätöksiä omassa valtiossaan. Ympäristöpolitiikassa kuljetaan pääkaupungista Brysseliin ja sieltä Kioton sopimuksiin. Kauppapolitiikassa samaa reittiä WTO:n Geneveen. Puolustuspolitiikassa NATOon. Kansainväliset suhteet, regiimit ja sopimukset toimivat yhä useammin kansainvälisen hallinnan uusina muotoina hoitaen tyypillisesti kansallisvaltioiden välisiä ongelmia.” (Rauno Sairinen) 

Governing without government – hallinta ilman hallitusta.

"Minkä kanavien välityksellä toteutetaan huolenaihetta ilmastonmuutoksesta? Hallinto on liian kömpelö ja liian suuressa kiitollisuuden velassa saamilleen institutionaalisille eduille toteuttaakseen radikaaleja muutoksia. Viranomaisilla on taipumus pomputella edestakaisin uusien verojen ja suuremman hallinnon tai vähempien verojen ja pienemmän hallinnon välillä. He eivät ole eteviä johtamaan kulttuurista muutosta. Ilmasto-ongelma on niin iso, että tarvitaan muutos kulttuurissa. On tarkasteltava tapaa, jolla elää." 
(Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beaven 2010)

Ei ole ihme, että valtion asemaa aletaan kyseenalaistaa juuri ympäristökysymysten kärjistyessä. Muilla politiikan aloilla valtio ei joudu yhtä kovan paineen alle. Ekologiset ongelmat kasautuvat lokaalisen ja globaalin välille, valtio jää avuttomaksi – Ajattele globaalista, toimi paikallisesti. Maailmanlaajuisten ongelmien vuoksi kansallisvaltio ei voi enää selvitä. Miten tähän liittyy subsidiariteetti.


Alueet valtion tilalle - paluu geopolitiikkaan!

Ympäristökysymys on tuonut esille perinteisten ratkaisujen riittämättömyyden. Laki ja raha eivät pelasta ympäristöongelmilta. Täytyy saada enemmän tietoa, täytyy lisätä osallistumista ja yhteistyötä, muuten tulevaisuuden näkymissä puolet kansasta vahtii mitä toinen puoli tekee. Kielialueisiin perustuvat paikalliskulttuurit nousevat, isänmaahan perustuvat valtiot menettävät merkitystään. Äidinkieli voittaa isänmaan.

Ratkaisuksi ympäristöongelmiin Jänicke ehdottaa funktionaalista ja alueellista desentralisaatiota. Toinen saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck esittää, että luovutaan kokonaan keskitetyn valtiovallan fiktiosta (1986). Hierarkkisen ja enemmistöpäätöksiin perustuvan keskusvallan ja suvereenin kansallisvallan aika on ohi (Scharpf 1991).

Yhteiskunnan ekologisen uudistuksen avainsanoja ovat kooperaatio, desentralisaatio ja partisipaatio. Valtion sijasta kehitetään horisontaalista yhteistyötä alemmilla tasoilla, konsensusta, dialogia, vähemmistön huomioon ottamista, hajautusta ja vähennetään jähmeitä instituutioita. Hajauttaminen tuo lähelle päättäjät ja asianosaiset ja politiikka tulee osaksi arkipäivän tapahtumia. Yksityiskohtien käsittelystä vastaavat paikalliset ihmiset.

Ongelmien ratkaisemiseksi voivat toimia myös nopeasti koottavat ad-hoc ryhmät, joissa osapuolet ratkovat yhdessä asioita. Siinä missä perinteinen ongelmien ratkaisukoneisto pyrkii pitämään itseään yllä, kiinnostaa näitä dialogiryhmiä ratkaisu.

Jänicken mukaan valtiollinen toiminta muuttuu niin, että ei anneta enää virkamiesmäisiä yksityiskohtaisia määräyksiä, vain toimintaperiaatteita. Päätöksissä otetaan huomioon laajat vaikutukset. Politiikan muoto ei tulevaisuudessa ole enää määräysvaltaista vaan neuvottelevaa, ei korjata jälkeenpäin vaan etukäteen.

Päämääränä on päästä eroon sellaisesta tekniikasta, joka luo ylikansallisia ongelmia. Tulevaisuudessa käytetään yhä enemmän paikallista energiaa, sosiaali- ja talousasiat ratkaistaan paikallisesti. Vesien suojelu on paikallistasolla tehokkainta. Puhtaan juomaveden tarve pakottaa ekologiseen maankäyttöön. Ympäristölle ei ole eduksi kuljettaa vettä pitkiä matkoja ja käyttää hyväksi yhä uusia pohjavesivarantoja. Tulevaisuuden energia toteuttaa paikallista innovaatiota ja tukee paikallisten omaa työtä. Myös sähkön ja lämmön yhteinen hyödyntäminen on tehokkaampaa. Valtiollisten laitosten tilalle nousee paikallisia, kaupungin ja kylän laitoksia. 

Kansalaisetkaan eivät marssi enää eduskuntatalon eteen vaan suoraan metsään tai tehtaalle – sinne missä päästöjä aiheutetaan. Kansalaisten vaikuttaminen toimii nopeammin kuin parlamentaarinen lakivaltiokunta. Päämääränä on yhteiskunnallinen itseohjautuvaisuus.

Kun ennen yritettiin rajoittaa epätervettä kehitystä lain ja rahan voimalla, on tulevaisuuden vaikutuskeinoja informaatio, osallistuminen ja yhteistoiminta. Puhutaan ekologisesta sosiaalitekniikasta. Valtiollinen toiminta muuttuu niin, että 

Ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan kaksi paradigman muutosta. Ensimmäinen kyseenalaistaa valtion olemassaolon, toinen jatkuvan kasvun mallin.

Mikä loistava esimerkki selviytymisestä on Naisten pankkien mikrolainat: "Lainoilla on ryhmätakuu. Jollei joku pysty maksamaan lainaansa, jäsenryhmä ottaa siitä vastuun. Kyläkokous valitsee pankin jäseniksi luotettaviksi ja yritteliäiksi tunnettuja kyläläisiä. Toistaiseksi takaisinmaksu on ollut sataprosenttista." (Reetta Meriläinen hs 18.10.2009) Samaan tapaan pienyhteisö, ei enää suku anoppeineen ja veljeyskateuksineen, vaan samanhenkiset ihmiset, muodostaa tulevaisuudessa turvaverkkoja.

Useat ympäristötoimenpiteet ovat tehokkaampia jo nyt ilman valtiota. Tiedotusvälineet saattavat myös paljastaa saastuttajan tai suurkauppiaat eivät hyväksy määrättyjä tuotteita. Valtiotieteen tutkijat huomaavat, että muut auktoriteetit ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin perinteiset poliittiset mekanismit. Tuottajat pelkäävät enemmän yksityistä boikottia kuin kankeaa ja hidasta valtiollista määäystä. He voivat itse estää kansalaisten boikotin.

Kestävä kehitys on synonyymi sanalle oikeudenmukaisuus luontoa kohtaan (Anton Leist). Yhteiskunta on silloin ekologisesti oikeudenmukainen, kun jokaisella on

samanlaiset mahdollisuudet käyttää ehtyviä luonnonvaroja (ekologisesti yhtäläiset mahdollisuudet)

moraalisesti perustellut oikeudet käyttää kriittisiä tarvikkeita (terve ympäristö, ekologiset ihmisoikeudet)

ympäristöä suunnitellaan ekologisesti ja esteettisesti (ekologiset suunnitteluoikeudet)

Niin kutsutun Vihreän puolueen elinkaari osoittaa, miten vaikea on muuttaa valtiolaivan kurssia sisältä päin. Vihreät onnistuivat ja heistä tuli hallituskelpoisia. Puolueelle, joka perustettiin kansanliikkeistä ja jonka päämäärä oli järjestelmäkriittisyys, järjestelmän perusteiden muuttaminen, olisi ollut luonnollista pysyä oppositiossa muuttamassa jopa politiikan tekotapaa. Puolueena siitä tulikin tärkeä osa järjestelmän pysyvyyttä, stabilisointia. Se tekee vain pieniä kosmeettisia parannuksia.

Kyllähän me älykkäät, koulutetut ja ahkerat ihmiset voimme tuottaa päivän välttämättömät tarvikkeet kuten ruoan ja lämmön siellä missä asumme ja verkostua sitten niin paljon kuin rahkeita riittää? Helsingin kaltainen kivikylä saisi jäädä bilettäjille. Paperien, kokousten ja pöytäkirjojen pyörittely historian lehdille. Internet antaa loistavat mahdollisuudet ratkaista ongelmia verkostoitumalla, ihmiset itse tietävät tärkeinä pitämistään asioista. 

Lamasta selviävät parhaiten ne kunnat, joilla on vähiten vientiteollisuutta. Saastuttamisesta kärsitään pahiten paikallisesti.

Nyt on menty niin pitkälle, että jopa valtion omistaman Stora Enson johtaja kertoo suoraan: "Sunilan tarkoitus ei ole keittää sellua vaan tuoda rahaa." Rahaa, jotta työntekijät voivat ostaa kaupasta muiden työntekijöiden valmistamia, pakkaamia, varastoimia ja kuljettamia ruokia, maksaa öljystä ja siten toimia kunnon veronmaksajina. Hengissähän on pysyttävä. Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää tässä karusellissa?

Kovin kaukana on Alexander Stubb edellä esitetyistä saksalaisten tutkijoiden virtauksista (hs 25.20.2009): "Nyt on kolmas vaihe, joka oikeastaan lähti liikkeelle Obaman valinnasta. Liike kohti moninapaista maailmaa, jossa kansallisvaltio nousee vahvaan asemaan vähän samalla tavalla kuin 1800-luvulla. On valloillaan eräänlainen suurvalta-ajattelu." Stubb porvarilllisen maailmankuvan airueena näkee niin ihmisen kuin luonnon mekaanisena varastona. Hänen visionsa globaalista markkinataloudesta on jo vanhentunut. 

Kuntia käytetään yhä enemmän keskitetyn vallan välineinä hallitsevien ryhmien etujen mukaisesti. Suurkuntajärjestelmä on EU:n subsidiariteetin vastainen. Tuon periaatteen mukaan hallinnolliset päätökset pitäisi tehdä mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. Periaate korostaa ihmispersoonien välistä läheisyyttä ja vuorovaikutusta, jota teknisten välineiden käyttö ei voi täysin korvata. Suurkuntahanke perustuu vanhentuneeseen käsitykseen ihmisistä ja yhteiskunnasta koneistoina, joita voidaan ohjata kuin teknisiä välineitä. Meidän aikanamme käsityksiä, arvoja ja tavoitteita ohjaavat yksipuoliset globaalin markkinatalouden edut. Maailmassa on muotoutumassa näkemys, jonka mukaan ihminen ja yhteiskunta eivät ole koneistoja vaan eläviä organismeja, omaehtoisia yhteisöjä, joissa kaikki osallistuvat luovasti yhteisön kehitykseen. Keskitetty ja virkavaltainen Suomi pystyy torjumaan heilahteluja paljon vähemmän kuin monimuotoinen ja joustava kansavaltainen Suomi.” (Heikki Kirkinen hs 24.8.1999)

Myös VTT:n professori Heikki Ailisto panisi toivonsa pieniin yrityksiin: "Pienen maan kilpailuetu on tiiviissä verkostoissa ja ihmisten välisessä luottamuksessa. Tämän ja vankan osaamispohjan varaan voidaan rakentaa satojen pienten ja suurempien yritysten saaristo, josta myydään paikallisesti kehitettyjä, usein yksilöiden pieniin innovaatioihin perustuvia tuotteita ja palveluita."
(hs 11.10.2009) Tätä pienten verkostojen paremmuutta painottaa myös Tieto Oyj:n Bo Harald: "Suurilla yrityksillä haaste on hitaus ja pienillä rajalliset resurssit. Pitäisikö vielä systemaattisemmin luoda tiiviimpiä verkostoja, joissa pienten nopeus ja ennakkoluulottomuus auttaa suurempia menestymään ja samalla antaa niille kasvuedellytyksiä."

 ”Filosofian nuora on vedetty elämäänsä elävien ihmisten ja 
elämää ymmärtämättömän järjestelmän välille.” 

(Pertti Julkunen, Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)

Valtion klassiset tehtävät olivat: rajojen vartiointi, kansalaistensa puolustaminen hyökkääjiltä ja edullisten olosuhteiden luominen taloudelle ja kaupalle. Toisin sanoen valtion tulisi taata ihmisille olemassaolon edellytykset. Niitä on taattu ja nyt on kyse uudenlaisista edellytyksistä.

 "Päämääränä on, että ihmiset osallistuvat niiden instituutioiden toimintaan, jotka vaikuttavat suoraan heidän elämäänsä. Työläiset, kuluttajat, yhteisöt ja alueelliset viranomaiset muodostavat järjestelmiä, joissa toimii suora demokratia. Edustajat ovat suoraan vastuussa tarkasti määritetylle ryhmälle ja he palaavat suoraan takaisin tuohon ryhmään." (Chomsky)

"Amerikkalainen kansalaisvapauksia edistävä Freedom House -tutkimusinstituutti jakaa vuosittain maailman maat kolmeen ryhmään: vapaat, osittain vapaat ja ei-vapaat. Vapaassa maassa on avoin poliittinen kilpailu, kansalaisoikeudet, toimiva kansalaisyhteiskunta ja riippumaton media. Freedon Housen luokittelussa maailman 194 maasta 87 on vapaita. Enemmän tai vähemmän suljettuja ei-vapaita on 47. Jollakin tavalla edustukselliseksi luokiteltu demokratia on 115 maassa. Edustuksellinen demokratia ei siis välttämättä tee maasta vapaata... Edustuksellisten demokratioiden määrä on vähentynyt viime vuosina... Maailman väestöstä selvästi alle puolet, 43 prosenttia asuu edustuksellisessa maassa." (Mikael Pentikäinen 17.4.2011)

Neoliberaalit lopettamassa valtiota?

(Stephen Leibfried: Rückkehr des Staates? Blätter für deutsche und internationale Politik 5/2008)

Neoliberaalit ovat pyrkineet yksityistämään politiikkaa, edistämään markkinavetoisuutta ja liberalisointia sekä vähentämään sosiaalivaltion asemaa. Perinteinen kansallisvaltio johtaa heidän mukaansa inflaatioon, velkaantumiseen ja työttömyyteen. Niinpä valtio on menettänyt sille kuuluvia tehtäviään ja sen rinnalle on tullut muita toimijoita.

Sitten tapahtui jotain, mikä on nostanut taas valtion merkitystä ja valtiota on tarvittu apuun:

1. Ilman vakuuksia annetut lainat. Vuoden 1929 pankkiromahdusten jälkeen solmittiin tiukat lait, jotka estivät vielä 1970-luvulle saakka kaikki subprime-lainojen tapaiset kriisit. Margaret Thatcher ja Ronald Reagon vapauttivat 1980-luvun alussa finanssimarkkinat.

2. Sähkön hinnan nousu. 1970-luvulle saakka sähkön hintaan voitiin vaikuttaa vain parlamentaarisella päätöksellä. Valtio omisti myös postin, puhelimen, rautatiet, lentoliikenteen.

3. Blackwater (yhdysvaltalainen turvallisuusalan yritys) ja erityisesti sen 50 000 aseistettua miestä Iranissa ja vastaavia ryhmiä muissa heikoissa valtioissa. Biafran sodassa 1967-1970 käytettiin ensimmäistä kertaa ulkopuolisia sotajoukkoja. Yksityiset vallankäyttäjät, war lords, yleistyivät. 400 vuotta kestänyttä valtiollista valta-asemaa alettiin taas yksityistää. Samaan aikaan kansainväliset instanssit alkoivat päättää, milloin valtio saa käyttää voimatoimia.

Martin Jänicke: Valtio ei enää pärjää!

Saksalaisen professori Martin Jänicken mukaan (Ökologische und politische Modernisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates, 1992) ekologinen modernisaatio ja teollisuusyhteiskunnan uudistaminen ei voi onnistua ilman poliittisen järjestelmän uudistamista.

Valtion epäonnistuminen, (Staatsversagen. Die Ohnmacht der Politik in der Industriegesellschaft, 1991) tarkoittaa, että valtiossa on sisään rakennettuna kyvyttömyys ohjata kehitystä

    ・ poliittinen epäonnistuminen (kyvyttömyys interventioon). Valtio ei pysty enää estämään ilmiselviä epäkohtia
funktionaalinen epäonnistuminen (kyvyttömyys vaikuttaa). Koska valtio ei tartu syihin, ongelmat kasaantuvat
taloudellinen epäonnistuminen (tehottomuus). Julkisen tuotteen hinnan ja laadun välillä vallitsee aina  epäsuhta, mikä johtuu ongelmien hinnoittelusta. Teollisuus hyötyy itse aiheuttamistaan vahingoista.

Vastuuttomuus on organisoitua nimenomaan valtiossa. Todelliset päätökset on tehty muualla ja eduskunta vain asettaa ne voimaan. Esim. Saksassa on kaikkiaan 2800 parlamenttien jäsentä, joiden tulisi lain mukaan  valvoa useiden miljoonien virkamiesten työtä! Poliitikot ovat amatöörejä, kun sitä vastoin viranomaiset ammattilaisia alallaan. Poliitikkojen on selvitettävä päätöksiä julkisuudessa, kun taas viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus. Viranomaisen työpaikka on turvattu, poliitikon pesti on vain neljäksi vuodeksi. 

Poliittiset päätökset syntyvät virkatyönä eivätkä päätöksistä vastaa vaaleilla valitut ministerit, vaan pysyvästi vaaleista toiseen istuvat virkamiehet. (Valta Suomessa, toim. Petteri Pietikäinen 2010)

Useilla poliitikoille kuuluvilla aloilla muodostavat virkamiehet ja teollisuus läpipääsemättömän filtterin, esim. rakennus-, liikenne-, energia- ja puolustusalalla. Nämä tahot tekevät päätökset ennen kuin asiat tulevat parlamenttiin. Tästä kärsivät erityisesti varakkaat yhteiskunnat, joiden sosiaalinen infrastruktuuri ja teollisuus ovat pitkälle teknistyneitä. Ne ovat kehittäneet kalliita ratkaisuja ongelmien jälkihoitoon.

Turvallisuuspalveluita tarvitaan sitä enemmän mitä enemmän ongelmia syntyy. Teollisuus ja viranomaiset saavat paljon etua siitä, jos ongelmia ei ratkaista, vaan ongelmat vaativat jatkuvasti toimenpiteitä. Teollisuusyhteiskunnan ongelmien hoitamiseen ovat erikoistuneet yhä useammat tahot, joten ongelmien estäminen ei ole kenenkään intressissä.

Sairaanhoidossa 90 prosenttia varoista kuluu hoitoon, ei ennakolta estämiseen. Liikenneongelmiin ei tartuta muuten kuin rakentamalla lisää kalliita teitä ja siltoja. Finanssipolitiikassa on tullut tavaksi ottaa velkaa hyvinäkin vuosina. Turvallisuuspolitiikassa vaaditaan jokaisen väkivaltaisen teon jälkeen poliisille lisää varusteita. Koulutuspolitiikassa vaaditaan lisää teknisiä laitteita ja henkilökuntaa. Ympäristöpolitiikassa keskitytään yhä piipunpääpolitiikkaan.

Muutoksen Akilleen kantapää on päätösten vetkuttelu näennäisen kompromissin suojiin (Carl Schmidt). Ei tehdä mitään päätöstä, että ei vain jouduttaisi jälkeenpäin ottamaan vastuuta siitä. Poliitikkokaan ei voi tehdä suuria päätöksiä, vain pieniä, joista hän voi luistaa ja luovia milloin tahansa tilanne niin vaatii (Charles Lindblom).

Uudelleen valinta on poliikon tärkein tavoite.”Markkinoiden toimijat ovat olleet realistisempia kuin poliitikot – ehkä siksi, että he sijoittavat yleensä omia tai asiakkaidensa varoja. Poliitikot päättävät kansalaisten rahoista ja heidän vastuunsa rajoittuu yleensä niin sanottuun poliittisen vastuuseen. Poliitikon ainoa todellinen riski on jäädä valitsematta seuraavissa vaaleissa, ja siksi uudelleen valinta on hänen toimintansa tärkein tavoite. Suunnitelmat ylittävät harvoin vaalikauden pituuden. Poliitikot joutuvat ensisijaisesti arvioimaan, miltä heidän tekonsa näyttävät äänestäjien silmissä. Historian tuomiota, joka saattaisi olla vapauttava, ei ole varaa odottaa. Poliitikolla on rasitteena myös tiedon puute. Harvat heistä – esimerkiksi huippukokouksissa päätöksiä tekevät pääministerit – ovat talouden asiantuntijoita. Siten he ovat talousasioissa neuvonantajiensa armoilla. Sen sijaan talousmarkkinatoimijat ovat perehtyneet finanssimaailmaan ja hallitsevat sen lainalaisuudet. Nämä poliittisen järjestelmän ja markkinoiden luonne-erot sekä niiden toimijoiden erilaiset taustat selittävät epäsuhtaa, joka on vallinnut EU-päättäjien toimien ja markkinoiden odotusten kesken… Järjestelmien toimintaperiaatteiden eroavuudet ovat pohjimmiltaan niin perusluonteisia, että niitä ei saada millään keinoin täysin poistetuksi.” (Pekka Pihlanto, hs vieraskynä 11.6.)

Michail Bakunin: Valtio riistää ihmisen vapauden

Venäläisen filosofin Bakunin (k. 1876) mukaan kirkon tavoin valtio olettaa ihmisen olevan luonnostaan paha, siksi myös inhimillinen vapaus johtaisi pahaan. Ihmiset teurastaisivat toisensa. Siksi luonnollinen ihminen tulee muuttaa kansalaiseksi. Valtio merkitsee herruutta, ja jokainen herruus edellyttää massojen alistamista ja hyväksikäyttöä hallitsevan vähemmistön hyväksi. Keskiajalta lähtien valtio on kukistanut kaikki kapinat. Valtiokeskeinen sivilisaatio on lyönyt itsensä läpi.

Valtion moraalin muodostaa patriotismi, jossa toiminta valtion kunnian vuoksi on velvollisuus ja hyve ja siten se estää inhimillisen ja universaalin moraalin. Valtio rikkoo ihmiskunnan yhteisen solidaarisuuden. Yleiseen äänioikeuteenkin perustuva valtio voi olla jopa despoottisempi kuin monarkia, sillä se saattaa musertaa kansalaisten tahdon vetoamalla yleistahtoon.

Valtiossa ei ole mitään luonnollista, vaan se on historiallinen instituutio, yhteiskunnan ohimenevä muoto. Aikojen alussa elettiin primitiivistä animaalisen ihmisen aikakautta. Sitä seurasi orjuuden aikakausi. 1890-luvulla elettiin historian kolmatta jaksoa, taloudellisen riiston aikaa, joka perustui orjuuden aikakaudelle. Vaikka valtio on paha, on se tarpeellinen osoittamaan, kuinka yhteiskuntaa ei tule järjestää, samoin kuin orjuus oli tarpeen osoittamaan, kuinka taloutta ei tule järjestää. Neljäs historian vaihe tulee olemaan oikeudenmukaisuuden aika.

Valtiosopimuksessa lähdetään siitä ihmiskäsityksestä, että
1. ihminen on luonnostaan epäsosiaalinen
2. itsekkyys on korkein laki
3. hyvän ja pahan välillä ei ole erottelua ennen sopimusta
4. ihminen voi olla täydellisen vapaa vain omassa yksinäisyydessään.

Tämän merkillisen ihmiskäsityksen lisäksi valtiosopimuksella yritetään taata sellainen kollektiivisen turvallisuuden tila, jossa kansalaiset luopuvat osasta vapauttaan ja saavat suojan muulle vapaudelleen, esimerkiksi kansalaisvapauksina ja -oikeuksina. Mutta koska vapaus on jakamaton, ei osaakaan voida erottaa hävittämättä koko vapautta. Valtio ei ole vapauden tuotos, vaan luonnollisen vapauden uhraus turvallisuuden saavuttamiseksi. Ajatus siitä, että kansalaisten vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet voitaisiin loogisesti johtaa sopimuksesta, on virheellinen. Jos valtion perustaminen on ainut keino estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan, niin eiväthän ihmiset kykenisi sopimaan sitovasti mistään.

Max Stirner, saksalainen filosofi (k.1856) pistää valtion olemassaolon vielä kyseenalaisemmaksi: ”Valtion hyväksyttävyys näyttää perustuvan siihen, että ihmiset haluavat ryhmähengen nimissä alistua siihen moraaliin, joka alistaa heidät. Moraali murtaa egon sisältä päin eikä siitä voi helposti irtautua. Valtio on olemassa, koska sen sallitaan olla olemassa. Siksi valtion poistamiseksi on moraalin, uskonnon ja kulttuurin arvoilta riistettävä pyhyys ja ihmisen on tultava itse kaikkivaltiaaksi. Jokainen nuori vielä tavoittelee Jumalaa ja ihmisyyttä, mutta valtio on este hänen kehitykselleen, onhan valtion tehtävä ”kasvattaa”, rajoittaa ja kesyttää yksilöä, alistaa tämä yhdelle yleisyydelle. Valtio on kuin uusi kirkko, jonka moraalinen tekopyhyys on kirjattu lainsäädännöksi.”

Thoreau: Ihminen ottaa vastuun tekemisistään

”Henry David Thoreau (k.1862) uskoi ihmisen hyvyyteen, suurten instituutioiden korruptioon, vaati orjuuden lakkauttamista ja julisti vegetarismin erinomaisuutta. Mutta mihin vetää raja näiden, ja niin sanotusti hyvien hallintojen välille? Minkä valtion lakeja meillä on aina velvollisuus noudattaa ja minkälaisissa tilanteissa meillä on oikeus ja velvollisuus olla noudattamatta lakeja? Thoreaun ratkaisu on, että yksilön ei pidä pitää minkään valtion lakeja suvereeneina, vaan yksilöllä on aina ja kaikissa olosuhteissa velvollisuus kuunnella omantuntonsa ääntä ja ottaa vastuu tekemisistään. Thoreau eli aikana, jolloin orjuus oli yhä laillista ja Yhdysvallat kävi hyökkäyssotaa Meksikoa vastaan. Hän kieltäytyi maksamasta veroa näin moraalittomasti toimivalle valtiolleen, ja joutui tästä syystä vankilaan. Legendan mukaan Thoreaun filosofiystävä Edison oli kulkenut vankilan ohi ja kysynyt: ”Herra Thoreau! Miksi te olette vankilassa?” Tähän Thoreau oli vastannut: ”Kysymys kuuluu, herra Edison, miksi te ette ole vankilassa? Miten ihmeessä joku suostuu maksamaan veroja valtiolle, joka osallistuu näin moraalittomaan toimintaan?” Meidän on helppo olla Thoreaun kanssa samaa mieltä: orjateollisuus, eli ihmisten ryöstäminen, myyminen ja hyväksikäyttö, kuten myös hyökkäyssodat, ovat moraalisesti väärin. Mutta Thoreaun suuruus olikin siinä, että hän näki tämän jo 160 vuotta sitten, silloin kun häntä ympäröivä yhteiskunta ei tätä vielä nähnyt, tai ei ainakaan uskonut että asialle voitaisiin tehdä jotain. Meidän on syytä katsoa ympärillemme ja miettiä, voisiko meidän yhteiskunnassamme olla jotain laillisia ja yleisesti hyväksyttyjä asioita, jotka ovat kuitenkin moraalisesti vääriä? Mitä meistä ja toiminnastamme tullaan ajattelemaan 160 vuoden kuluttua? Tämä haaste on tärkeä kahdellakin tapaa. Ensinnäkin siksi, että nykyisten tapojen, tottumusten ja rakenteiden kyseenalaistaminen ja uusien, entistä parempien luominen on ratkaisevan tärkeää kehittettäessä yhteiskuntia parempaan suuntaan. Thoreaun haaste on tärkeä siksi, ettemme saa ikinä unohtaa ja olla ottamatta opiksemme siitä tosiasiasta, että maailmanhistorian julmimmat raakuudet Britannian, Ranskan ja Belgian siirtomaissa, natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa tehtiin kyseisten valtion lakeja noudattaen. (http://www.timovirtala.net/archives/2345)


*****

............


Syy nationalismin kasvuun lännessä on erilainen kuin idässä. Politologit puhuvat refleksiivisestä modernisaatiosta (alunperin Ulrich Beck). Teollisen modernisaation jälkeen tulevat näkyviin teollistumisen ekologiset seuraukset ja tästä erilainen moderni ja uusi aika kuin mitä teollisuuden logiikka olisi olettanut.

Salaista epädemokraattista kabinettipolitiikkaa, läpinäkymätön laki- ja sääntöviidakko, käsistä karanneet nousevat ja laskevat hinnat, pakolaisten sekava vastaanotto.

Valtion klassiset tehtävät: rajojen vartiointi, kansalaistensa puolustaminen hyökkääjiltä ja edullisten olosuhteiden luominen taloudelle ja kaupalle. Toisin sanoen valtio takaa ihmisille olemassaolon edellytykset.

Miten turvataan alueen, kansan ja valtion edut? Ihmiset ovat uskollisia ensin lähiympäristölleen ja siitä vähitellen aina suuremmalle yhteisölle. Jos kansallisvaltio oli aikoinaan ylpeyden aihe yksittäisille ihmisille ja tuki ja turva elämän vaikeuksissa, nähdään valtio nykyään asiallisemmin. Valtio ja nimenomaan sosiaalivaltio takaa ihmisille määrätyn elintason ja elintärkeät palvelut.

Valtiot eivät ole enää massakulttuurin aikana kansainvälisen kommunikaation alalla päävaikuttajia, sisä- ja ulkopolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa ja taloudelliset yhteenliittymät hämärtävät valtion tehtävät ja ekologiset "itätuulet" repivät valtiolliset raja-aidat lopullisesti. Suomen kielessä on vaikea tehdä eroa sen välillä, mitä on internationaalinen ja mitä transnationaalinen vuorovaikutus.

Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa kansallisvaltiot ovat politiikan tekijöitä on joka tapauksessa päättymässä. Perinteinen turvallisuuskäsite laajenee ekonomisen ja ekologisen puolen suuntaan. Siksi ekologia ja ekonomia on saatava ensin kansallisiin raameihin, että ihmiset löytävät oman identiteettinsä ennen kuin joutuvat luovuttamaan määräysvaltaansa kansainvälisille suureille.

Kansallisen suvereenisuuden pyrkimys on ontto, jos ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden.

Siksi ei voikaan asettaa kysymystä, kumpi on tulevaisuudessa tärkeämpi kansallisvaltion renessanssi vai valtioiden välinen yhteistyö.

Heillä on halu ottaa vastuu itsestään. Jos kansa ei saa kantaa vastuuta itsestään vaarantuu myös poliittinen vakaus. Ihminen tarvitsee itsensä identifiointiin pienyhteisön ja suuremman yhteisön.

Kansojen on opittava ymmärtämään, että kansa muodostuu mitä erilaisemmista etnisistä, kielellisistä ja alueellisista yhteenliittymistä. Populistisia tai näennäisiä ratkaisuja tulee välttää.

Isänmaallisuudesta kasvoi kansallisuusaate. Kansallisvaltiosta perustuslakivaltio ja nyt ollaan muovaamassa. Myös perustuslaillinen isänmaallisuus tarkoittaa enemmän kuin vain uskollisuutta juridiselle sopimukselle tai abstraktisille käsitteille.

Kansallisvaltio vai kansalaisvaltio?

Perustuslaillista isänmaallisuutta on syytetty professorien hyvää tarkoittavaksi flktioksi, henkisesti köyhäksi rationaaliseksi konstruktioksi ja jopa ideologiseksi.

Valtion tunnemme kaikki, mutta enää emme läheskään ymmärrä valtion olemusta ja tehtävää, sen pakkoja ja velvoitteita. Tätä ymmärrystä on hämärtänyt ja siedättänyt kansainvälinen sopimusjärjestelmä, jolla on siirretty ja luovutettu valtiollisen ydintoimintoja ylikansallisille elimille, jotka eivät ole valtioita. Toisaalta on jokamiehen elämään astunut tekijävoimia, jotka tyypillisesti ovat valtiottomia, niitä ei voi nivoa mihinkään valtioon, - ja ne eivät sitoudu niihin: näitä ovat, kaksi suurinta mainitaksemme: globaali finanssi ja terrorismi. Melko harva on ymmärtänyt, miten tiiviisti ne liittyvät luonteensa puolesta yhteen, valtiottomiin voimiin, joiden kanssa ja joita vastaan yksityinen kansalainen on voimaton, mutta niin on valtiokin. Kylmän sodan (1946-1991) jälkeisen ajan suurin kansainvälinen innovaatio on: rajaton raha ja valtioton väkivallankäyttö (terrorismi). http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi


Euroopan ajattelua kahlehtii yli kaksisataavuotinen mekanistinen ajattelutapa. Se lähti liikkeelle luonnontieteistä ja sen kiteytti 1600-luvulla Rene Descartes. Hänen filosofiassaan maailma on pelkkä koneisto ihmisruumiita myöten. Yhteiskuntakoneen käsitteen kirjasi Abbe de Saint Pierre, joka 1710 kertoi ikuisen rauhan olevan mahdollinen kun yhteiskuntakone järjen avulla korjataan sellaiseksi että se toimii moitteettomasti vaikka aikojen loppuun. Mekanistinen näkemystapa hiipii lähes kaikkeen länsimaiseen ajatteluun. Ja jäi vaikuttamaan suhteellisuusteoriankin aikana.  Pyrkimys on koota yhteiskuntakoneistot yhä suuremmiksi keskitetyiksi koneistoiksi. Ihmisen historia osoittaa noin miljoonan vuoden ajalta, että kehitys on tapahtunut pienyksiköissä. Kansakunta on nuori tulokas, Euroopassa vasta tuhat vuotta sitten.  Ja nousi 200 vuotta sitten. Maailman 170 valtiosta yli 90 on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen. Ihmiset on saatu uskomaan demokraattisessa mallissa, että koneiston etu on myös ihmisen etu. (Heikki Kirkinen, hs 4.2.1989)