Minun yliopistoni


Minun yliopistoni on siirtynyt peukaloretkien mukana maanosista toiseen. Mutta jos yliopistolla ei tarkoitetakaan paikkaa, missä olen eväät elämää varten saanut, vaan sitä tsaristista miesbordellia, jolle joudun itseni myymään pysyäkseni tulevaisuuden hengissä, törröttää se kirkollisen ja rahavallan välissä valtiollisen pääkaupungin hallituskadulla.

Mikä on tehnyt minusta näin katkeran perinteisesti kunnioitettua opinahjoa kohtaan? Valtiotieteellisen tiedekunnan professori valisti ensi käynnilläni: “Meillä täällä Suomessa taso on huomattavasti korkeampi kuin siellä Saksassa.” Ymmärsin hänen tarkkailevan punaisia nahkasaappaitani.

Ylioppilaskunnasta ja samalla kaikista opiskelijaetuuksista minut tipautettiin, kun kolmen lapsen syntymisen jälkeen taas tulin tyrkylle. Miehet saavat vähentää sotaväen vuodet, mutta mitäpä niistä naisten poissaoloista.

Valtiotieteen laitoksella kaikki professorit ja kaikki assistentit ovat miehiä. Opiskelijoiksi hyväksytyt naisetkin vaikuttivat pikkusieviltä tärkeilijöiltä, joille ei tulisi mieleenkään päräyttää professorille yöllisiä mietteitään.

Olo tuntui vuosi vuodelta yksinäisemmältä. Miksi suuresti kunnioittamani Herra Professori varaa aikaa keskusteluille vain kahdeksan minuuttia? Ja siitäkin ajasta viettää puolet puhelimessa. Sitten vain katsoo minua nyökytellen ja kertoo tärkeistä illallisistaan ja ulkomaisista vieraistaan? Miksi hän ei sana suoraan, miksi työni tarkastus ei edisty. Miksi hän ei hauku eikä kiitä? Miksi hän vain kehottaa tekemään kaiken valmiiksi? Miksi hän juuri minulle väittää, että ei olisi asiantuntija alallani? Ja juuri minun pitäisi selvitä yksin? Vai tuliko hänestä minun ilmestyessäni huoneeseen yhtäkkiä impotentti?
(Oriveden opiston kirjoituskurssilla 1989)




Onko tämä jotain esileikkiä?


Asia selviää loppuhuipentumassa. Kun sali on täynnä kuulijoita, työni alkutarkastus edessä, kohottaa hän orgastisen panetteluryöpyn: “Miten näin huonolla venäjän kielen taidolla etymologiaa, 400:sta sanasta kaksi sataa väärin kirjoitettu, missä muka näkyy feministinen tutkimusote, mitä tarkoittaa systeemi-immanentti? Huohotan jo itse ennen kuin edes nesteet pärskähtävät: “Parempi kirjoittaa kokonaan uudestaan.”

Palaan seiniä ja katuojia pitkin lasteni luo kotiin. Näin tässä mammalle kävi - minusta ei nyt sitten olekaan tohtoriksi. Sinne törröttävään laitokseen suurkirkon ja keskuspankin väliin.

Mutta mitä tapahtuukaan. Soitan bordellin ylipapille. Pyytelen anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja kerron, miten olisi pitänyt sittenkin tehdä. Professori alkaa hiljaa huohottaa: “Kuulostaa hyvältä. Juuri niin. Olen edelleenkin valmis toimimaan ohjaajanasi.”

Pyhä aamuna aukaisen radion. Tamperelaisen naistutkimuskeskuksen johtaja kertoo rauhallisella äänellä: “Yliopistolla naistutkijan on vaikea löytää ohjausta. Hän kuulee kohteliaita selvityksiä kiireistä ja asiantuntemattomuudesta. Kun sitten työtä tarkastetaan, kiinnitetään huomio kirjoitusvirheisiin ja sivuseikkoihin ja tavallisesti lopuksi vielä todetaan, että koko työ olisi parempi kirjoittaa kokonaan uudestaan.
Vai että sellainen kaava se olikin. (Oriveden opiston kirjoituskurssilla 1989)