Metodologia ja uusi paradigma

 Päivitetty 14.4.2012

Nuoret tutkijat ovat alkaneet huomata, että vanhoilla menetelmillä ei saada enää relevanttia tietoa. Formaalinen teoria ja historiallinen behaviorismi antavat vain rajoitetun kuvan todellisuudesta. Historiallinen konteksti, historiallinen institutionalismi, merkitys ja monitieteisyys, Case Studies, ovat nykyajan tutkijan välineitä.

Tieteellinen vallankumous (Thomas Kuhn) tarkoittaa, että tutkimusta ei voi perustaa pelkästään behaviorismille ja rationaaliseen valintaan (Smith 2004). Kuhnin mukaan tieto ei ole kumulatiivista. Lineaarinen tieteen kehittyminen on myytti. Tieteen historiaa luonnehtii hänen mukaansa syklinen kehitys, uusia löytöjä tehdään jatkuvasti, kokonaan uudenlainen tieto syrjäyttää tavan koota vanhaa tietoa. Teoreettinen olettamus, lait ja menetelmät muuttuvat. Kokonaan uusi tieto ylittää vanhan maailmankuvan. Kuhn: "Vaikka maailma ei muutu paradigman muuttuessa, tutkijat tekevät nyt työtä erilaisessa maailmassa. Kun tutkimus ei pysty ratkaisemaan ongelmia, syytetään tutkijan viisautta tai viitseliäisyyttä, mutta ei ongelman pohjana olevaa paradigmaa."

Yksittäisiä ongelmia voidaan jonkin aikaa ratkaista, mutta kun monia epätavallisia ilmiöitä kasaantuu pitkän ajan kuluessa ja jos vielä ratkaisu olisi ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämätön, joutuu tiede kriisiin. Tutkijoiden on vedottava filosofisiin ja metafyysisiin ratkaisuihin.

Jokaisella paradigmalla on sen oma rationaalisuus. Paradigmoja ei voi edes verrata keskenään. Ne ovat kuin uskontunnustuksia. 

Kuhnin mukaan tieteellisen tutkimuksen historia on syklistä sopeutumista uusiin todisteisiin. Vanhoihin oletuksiin, lakeihin ja menetelmiin on tehtävä selvä pesäero. Uusi tieto perustuu täysin uuteen maailmankuvaan. Yhteiskuntatieteissä on Kuhnin mukaan (1962) tulossa suurempia paradigman muutoksia kuin luonnontieteissä.

Newtonin mekaaninen paradigma

Newtonilainen tiede perustuu renessanssin maailmankuvaan ja johti valistuksen aikaan 1700-luvulla. Vielä keskiajalla uskottiin henkisen maailman lakeihin, jotka Newton vain korvasi mekanistisella filosofialla. Newtonin mukaan Jumalan luoma materiaalinen maailma on valtava mekaaninen järjestelmä, joka koostuu toisiaan muistuttavista atomeista. Täten materian paino, tiheys ja koko poikkeavat toisistaan, mutta maailman perusolemus, substanssi, on aina sama. Näiden lakien perustana on yksinkertainen liikkeen laki. Newtonin ensimmäinen liikkeen laki: objekti mikä on levossa, pysyy paikallaan, ja liikkuva objekti liikkuu vakaalla nopeudella tiettyyn suuntaan ellei siihen kosketa. Jumala loi myös ne luonnon lait, joiden mukaan materia toimii. Tämä niin kutsuttu pre-paradigmaattinen argumentointi viittaa naturalismiin, mikä tarkoittaa, että yhteiskunta ja luonto toimivat samoilla periaatteilla, eikä siksi olisi eroja ontologisessa ja epistemologisessa  luonnon- ja sosiaalitieteissä. 

Mekanistinen ajattelu levisi kaikkiin tieteisiin (Kopernicus, Kepler, Bacon, Galileo, Descartes).Newtonin maailmaa kuvaa  Shu-Yun Ma seuraavasti: "Tieteellinen totuus tulee esille ikuisessa nykyajassa, joten ei tarvitse erotella mennyttä ja tulevaa."  (International Political Science Review 1/2007) 

Tieteellisen tutkimuksen tehtävä on yksinkertaistaa monimutkainen niin, että ihminen voi ymmärtää ja käsitellä ongelmia. Newtonilaisessa paradigmassa matematiikka on tärkeintä, koska sen avulla voitaisiin ilmaista luonnonlait matemaattisesti. Newtonin ja hänen seuraajiensa mukaan luonnonlait ovat matemaattisten lakien kanssa yhteneviä. Kun opitaan simuloimaan luonto matemaattisesti, ihmiset oppivat ymmärtämään ja myös ennustamaan luonnon tapahtumat matemaattisella tarkkuudella, niin absoluuttisen varmasti, että muutoksilla ei ole enää merkitystä.

Hobbes laajensi Leviathanissa mekanistisen ajattelun myös politiikkaan, yhteiskuntaan ja valtioon. Sekä luonnollisessa että sosiaalisessa maailmassa alettiin etsiä newtonilaisia lakeja. Ihminenkin nähtiin liikkeessä olevana materiana. David Hume sovelsi newtonilaista tiedettä Aristoteleen politiikkaan eli kokeilevaa menetelmää moraalisiin subjekteihin. Mutta jo 1800 luvulla tärkeimmäksi newtonilaiseksi tieteeksi nousi taloustiede, jonka tunnetuin edustaja oli Adam Smith. Hän etsi teoksessaan Kansakunnan varallisuus tieteellisiä, ei niinkään poliittisia, periaatteita selittääkseen yksittäisten ihmisten taloudellisia valintoja.

Newton typisti fyysisen maailman muutamaan liikkeen lakiin, Adam Smith typisti taloudellisen toiminnan ”näkymättömään käteen”. Kummankin mielestä yhteiskunta samoin kuin luonto toimivat omien lakiensa mukaan eikä niitä tarvitse korjata järjestelmän ulkopuolelta. 

Sosiaalitieteet erkanevat mekanistisesta paradigmasta

Valistuksen ajan perusta oli sivistys, pyrittiin jopa valaistumiseen. Kun politiikan ja yhteiskuntatieteiden tutkimus erkani taloustieteistä, palattiin historiallisten mallien etsimiseen ja 1860-luvulla nousi vertaileva tutkimus mekanistisen tutkimusotteen sijalle. Mutta hitaasti.

Samuel Huntington edustaa vielä 1950-luvulla voimistunutta suuntausta ”kulttuurien sodista”, maailman jakaantumisesta kahdeksaan sivilisaatioon. Poliittinen ajattelu ei  perustunut filosofiaan, vaan tieteenlajin uskottavuutta pyrittiin lisäämään siirtymällä ”täsmällisiin luonnontieteisiin”. Noina vuosina kehitettiin mm. poliittisia järjestelmiä kuvaavia matemaattisia malleja. Kirjailija William Pfaff nimittää Huntingtonin teoriaa ”historialliseksi valheeksi”, se on keinotekoinen yleistys, jonka väitetään tekevän maailman tapahtumat ihmisten silmissä ymmärrettäviksi. Yhdysvaltojen sotilaallisten ja poliittisten tiedemiesten laskelmien mukaan Vietnamin sodan olisi pitänyt johtaa voittoon. Sivilisaatioiden sodassa vastuu siirtyy inhimillisen tahdon ulkopuolelle. Jos hyväksytään, että tulevaisuuden konflikteissa on kyse kulttuurien välisistä kysymyksistä, niin samalla hyväksytään, että konflikteja ei voida ratkaista.

Samaan tapaan marxismia kaupiteltiin tieteellisenä teoriana. Jo metodisesti typistetyssä teoriassa ei voida huomioida esimerkiksi tunteiden, ennakkoluulojen, etiikan tai ideologian vaikutuksia.

Behaviorismi palautuu mekanismiin

Behavioristinen koulukunta valtasi alaa 1950-luvulla, siirryttiin tutkimaan ihmisen käyttäytymistä ja kvantitatiiviset ja positivistiset tutkimusmenetelmät voittivat alaa. Alettiin tutkia valtion ja perustuslain kirjainta. Behaviorismi on psykologinen lähestymistapa, joka perustuu oletukseen, että ihmisiä ja eläimiä voidaan selittää pelkästään kolmannen osapuolen näkökulmasta käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin. Ärsyke reaktio -tutkimus edustaa teknologista lähestymistapaa. Se on niin tavanomainen, konventionaalinen tapa, että tutkija itsekään ei tiedä käyttävänsä sitä ja rajoittuu tutkimaan ulkoapäin todettavaa käyttäytymistä. Tutkimuksessa ei turvauduta sisäisiin selittämisen keinoihin eikä viitata mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden näkökulmasta. Alettiin etsiä fysiikan mallin mukaan selityksiä suurista teorioista, joista johdettiin poliittisia säännönmukaisuuksia. Tieteen filosofiaan vaikuttivat Popperin ja Kuhin teoriat.

Behavioristinen paradigma on newtonilaista siinä mielessä, että siinä pyritään tiivistämään monimutkainen poliittinen maailma muutamaan yksinkertaiseen lakiin. Formaalinen teoria on sisäisesti looginen ja se selittää poliittisen todellisuuden muutamalla muuttujalla. Etsitään säännönmukaisuuksia, joita testataan ja kvantifioidaan. Tähän positivistiseen metodologiaan kuuluu jäljiteltävä päättely - synkroninen, varma ja ennustettava peliteoria. Tieteellinen potentiaali merkitsee kykyä lajitella dataa ryhmiin, mitata, tarkkailla, kokeilla ja luoda teorioita ja välttää ristiriitoja. Vain psykologisia ja filosofisia kysymyksiä ei voi käsitellä behavioristisin keinoin. Behavioristisen vallankumouksen toivottiin nostavan yhteiskuntatieteet tieteelliselle tasolle niin, että yhteiskuntatieteilijät pystyivät falsifiointiin ja toistettavuuteen.

Behaviorismin taustalla on liberaali pluralismi, jonka edustajat uskovat yhteiskunnan koostuvan ihmistä, jotka toimivat yhteisen, kollektiivisen edun saavuttamiseksi. Siksi tutkimuksessa käytetään menetelmän ja analyysin perusyksikkönä kollektiivia eikä yksilöä. 

Rationaalisen valinnan teorian (konfliktiteoria) mukaan sosiaalisessa käyttäytymisessä on aina kyse yksilöistä, jotka toimivat yhdessä saavuttaakseen itselleen maksimaalista hyötyä eikä niinkään yhteistä hyvää. Kun kaikki yhteisöt jaetaan omia etuja etsiviin yksilöihin, yhteiskuntatieteistä saadaan newtonilainen tiede. Poliittinen filosofia jää varjoon. 

Amerikkalaisessa Political Science Review -lehden jutuissa poliittinen rationalismi -teoria oli pohjana 35 prosentissa tutkimuksista ja taloustieteiden vaikutus oli suuri. Alettiin puhua jopa taloustieteiden kolonialisoineen yhteiskuntatieteet. Yhdysvaltojen yhteiskuntatieteiden liitto, Political Science Association, antoi 2000-luvun alussa lausunnon, jonka mukaan yritys ei ole onnistunut. Yhteiskuntatieteet ovat journalismin ja reformismin kynnyksellä.

Rakenteet ja instituutiot typistävät yksilön

Vasta 1980-luvulla alettiin yhteiskuntatutkimuksen valtavirrassa myöntää myös intuition tärkeys, ei pelkästään yksilöiden summa. Syntyi niin kutsuttu institutionalismi, jonka mukaan instituutiot vaikuttavat yksityiseen elämään voimakkaasti. Erityisesti historiallisessa institionalismissa kiinnitetään huomio siihen, että jokaisella ei ole samoja mahdollisuuksia tehdä valintoja. Sosiaaliset ja taloudelliset muutokset vaikuttavat ihmisen mahdollisuuksiin.

Rationaalisen valinnan teoriassa pidetään yksittäisiä valintoja annettuina, historiallinen insitionalismi menee askeleen syvemmälle ja kysyy, miten valinnat ovat muodostuneet. Historiallisessa materialismissa käsitellään ”isoja” ja ”todellisen elämän” kysymyksiä kuten sosiaalisen järjestelmän evoluutiota ja vallankumouksia. Tämän koulukunnan tukijat jakavat yhteisen tutkimus-strategian ja lähestymistavan ja valitsevat aiheita kuten siirtyminen demokratiaan, autoritaaristen hallintojen hajoaminen, sisä- ja ulkopolitiikan vuorovaikutus, hyvinvointivaltion synty ja kehitys, sukupuoleen liittyvien oikeuksien poliittinen dynamiikka. 

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kolme pilaria ovat behaviorismi, rationaalinen valinta ja historiallinen institutionalismi. Kaksi ensimmäistä perustuu newtonilaiseen maailmankuvaan, paradigmaan, jälkimmäisestä puuttuu perinteisten tutkijoin mukaan teoreettinen ja metodologinen rigour, kurinalaisuus. Kyse on kuitenkin paradigman muutoksesta. Institutionalismi ei seuraa tiettyä polkua, pelkästään sen perusteella ei voi tehdä päätelmiä tulevaisuutta koskien. Ihminen ei saa tietoa pelkästään päättelykyvyn avulla.

Kaaosteoria ottaa huomion monimutkaisuuden

1900-luvun alussa suhteellisuusteoria ja sitten kvanttifysiikka sulkivat Newtonin maailmankoneen. Newtonilaisesta yksinkertaisesta tieteestä alettiin siirtyä monimutkaisuus tieteeseen, complexity science. Maailma on niin monimutkainen, että tapahtumia ei voi ennustaa. Dynaamista järjestelmää kutsutaan myös kaaossysteemiksi - ei lineaariseksi järjestelmäksi, vaan itseorganisoituvaksi fraktaalimalliksi.

Kompleksiteettia tutkiva tiede on tulen ja kemian tiede siinä mielessä, että kemialliset prosessit samoin kuin tuli ovat yksisuuntaista tiedettä, niiltä ei ole paluuta (irreversible). Ne osoittavat, että historialla on merkitystä. Kompleksi on aina orgaaninen, historiallinen, epävarma eikä lopputulos ole ennustettavissa.

Kompleksisuusteoreetikot ovat huomanneet, että luonto on yhtä ennustamaton kuin ihmisten sosiaalinen käyttäytyminen. Siis luonnontieteistä on tullut yhtä kaoottisia kuin sosiaalitieteet ovat aina olleetkin. Niin pienillä kuin isoilla tapahtumilla voi olla merkitystä. Miten silloin voidaan tietää, mitkä asiat ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä? Pitääkö meidän tyytyä sellaisiin poliittisiin selityksiin, joita ei voi yleistää ennustusten tekemistä varten?

"Tarkkaile, tarkkaile, tarkkaile – ja jos voit tehdä jotain, tee. Näin opitaan luonnollisen ei-lineaarisen järjestelmän dynamiikasta." (Waldrop)

Tulkinnan teorian tutkijoita (Quenten Skinner) kiinnostavat historiallisten toimijoiden intentiot, joiden selvittämiseksi tarvitaan riittävän laajat tiedot siitä kielellisestä, kulttuurisesta ja poliittisesta kontekstista, jossa toimijan teko tai teksti saa merkin.
 

Onko tieteen tarkoitus auttaa meitä ymmärtämään tätä maailmaa vai muuttamaan sitä?

Valtaosa tutkijoista, Carl von Linnestä alkaen, on vannonut niin sanotun imperialistisen tieteen traditioon. Siinä luonto on nähty pelkästään ihmiskunnan raaka-aineena ja tieteen tehtävänä on ollut ihmiskunnan hyödyntäminen luontoa riistämällä. Keskustelu on lukkiutunut rationaaliseksi kuvitellun talouspuheen tasolle. (Tuomas Räsänen hs 18.6.2007)

Newtonin uskontokunnan mukaan Jumala on luonut kaiken, Jumala on alkuunpanija. Sitten fysiikka alkoi erota teologiasta. Jumalan luoma maailman oli Newtonin mukaan niin vakaa, että se ei tarvinnut enää Jumalan toimenpiteitä.

Kompleksisuustieteen taustalla voi pitää taoismia – kaaoksesta nousee järjestys ja harmonia itseorganisoituvien prosessien tuloksena. Kysymys ensimmäisestä syystä jää kompleksisuustieteessä turhaksi. Taoismissa vastaus on tyhjyys.

Voiko tiede hyväksyä jonkun tapahtuman ilman syytä? Silloinhan tieteellä ei olisi merkitystä.

Uudesta ajasta on aina unelmoitu: Taivaallinen Jerusalem (die civitas Dei, Jumalan valtakunta maan päällä), Kolmas valtakunta (Jochim von Fiore: isä, poika ja pyhä henki), Vapauden valtakunta (Karl Marx), vapautettu yhteiskunta (Herbert Marcuse).

1970-luvulla nuoriso ja intellektuellit etsivät poliittista muutosta vapauden valtakuntaan, 1990-luvulla etsivät esoteerista aurinkoajan vallankumousta tietoisiksi tulleet kansalaiset. Muutos koskee ihmistä itseään, myös hänen elämäntapaansa.  2000-luvulla permakulttuuri on nousemassa ratkaisumalliksi - luontoa tarkkailemassa ja luonnosta oppia ottamalla ihmiskunta selviää tällä planeetalla.

Vanha aika on tieteellistä ja teknistä kehitystä, välineellistä järkeistystä. Se on käyttänyt luontoa hyväkseen ja vieraannuttanut ihmiset toisistaan. Marxilainen muutos ei vähennä vieraantumista, jos sitä toteutetaan vain omistusoloja muuttamalla ja vastakkaisia luokkia yhdenvertaistamalla.

New Age vetoaa tieteeseen, se on modernin tieteen tulos. Kvanttifysiikan avulla voidaan tietää, että subjekti ja objekti eivät ole erotettavissa ja ihminen on osa kosmista tietoisuutta. Ihmisillä on uusi näkökulma omaan sisäisyyteen, elämäntarkoitukseen sekä ulkoiseen maailmaan, luontoon. Maailmankaikkeudella on kyky itseorganisoitumiseen, jumala nähdään tässä teoriassa kyberneettisenä järjestelmänä. Siinä missä ennen vanhaan ihmisen alkuperä ilmaistiin sanoilla "Jumalan lapsi", sanotaan nyt "osa kosmista tietoisuutta" (G. Ewald 1986).

Ihmisillä on tarve oppia ymmärtämään kokonaisuuksia sekä asioiden keskinäisiä vaikutuksia. 
Koko elämisen malli on muuttumassa. Uusi ajatuskehikko auttaa meitä selviämään alati muuttuvien ulkoisten ja sisäisten mullistusten kanssa. Ongelma on mm siinä, että meillä ei ole sanoja kuvata tätä uutta tietoa todellisuudesta, vaan yritämme selittää sitä mekanistisin newtonilaisten termein. Internetin aikakautena yhteiskunnassa alkaa olla yhä enemmän itseorganisoituvia ryhmiä, jotka haluavat elää kokonaisvaltaista elämää. Ymmärretään, että yhteiskunta muuttuu vain jos yksilö muuttuu. Ihminen luottaa enemmän omaan sisäiseen ääneensä ja toimii sen ohjeiden mukaan. Ei aseteta kyseenalaiseksi joitakin politiikan muotoja vaan ylipäätään politiikka. Uskonto (pyhyys) on subjektiivinen tuntemus, joka opitaan muualta kuin suvulta tai koulusta.

Oscar Kluge: Marx vertasi aikansa yhteiskunnallisista ja poliittisista taisteluista syrjässä pysyvää kamarioppinutta juustomatoon ja perusteli tätä arviotaan seuraavasti: "Tiede ei saa olla egoistista ajanvietettä, niiden jotka ovat niin onnellisia, että voivat toimia tieteen päämäärien toteuttamiseksi, on oltava ensimmäisinä tarjoamassa tietojaan ihmiskunnan käyttöön ja työskenneltävä maailman hyväksi." (kirje Paul Lafarguelle)

Politiikan tutkimuksen päivät 1986

"Yritys tuulettaa kerettiläisesti suomalaista politiikan tutkimusta jäi vaisuksi Jyväskylässä politiikan tutkimuksen päivillä. Tuuletukseen pyrkivät Jyväskylässä toimivat valtio-opin vaihtoehtotutkijat, jotka vierastavat mielipide- ja käyttäytymistutkimusta. Alan johtavat suomalaiset tutkijat loistivat poissaolollaan, vaikka päävieraana oli kansainvälisesti tunnettu Cambridgen yliopiston valtio-opin professori Quentin Skinner. Hän rohkaisi suomalaisia tutkimaan politiikan kieltä. Poliittiset käsitteet kuten valtio tai vapaus eivät ole ajattomia määreitä, vaan niiden merkitys on historian eri vaiheissa muuttunut ja saanut myös uutta sisältöä, joka ei vastaa alkuperäistä. Hän rohkaisi suomalaisia tutkimaan politiikan käsitettä ja kieltä, joka on hänen mukaansa arkipäivän vallankäyttöä ja politiikkaa. HY:n valtio-opin professori Raimo Väyrynen on Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen mukaansa järjestelyissä noudatettiin melko pitkälle jyväskyläläisten toivomuksia. Hän myönsi, että päivät olivat eräänlainen merkki perinteiseksi ja vallitsevaksi muodostuneen behavioristisen tutkimusperinteen ehtymisestä. Se on tutkinut mm. kansalaiskäyttäytymistä vaaleissa ja kansalaismielipiteen muuttumista. Nyt päivien ohjelmassa oli mm feminismistrategiaa, politiikan sanastoa ja symboliikkaa, virallisen ja vaihtoehtoisen politiikan ristiriitoja, asevelvollisuuden analyysia. Pois jäivät Ilkka Heiskanen, Osmo Apunen, Jaakko Nousiainen, Olavi Borg, Tuomo Martikainen. Syyksi arveltiin yleisesti näiden tutkijoiden haluttomuus kanssakäymiseen Palosen suuntauksen kanssa. Paikalla olevat tohtorit katsoivat Jyväskylän päiviä siten, että ne ovat merkki alkavasta sukupolven vaihdoksesta suomalaisessa politiikan tutkimuksessa." (Anders Blom, Uusi Suomi 14.4.1985)

"Poissa olivat myös opiskelijoiden perustyypit, jotka haluavat duuniin, tienaamaan rahaa tutkinnon jälkeen. Heitä kiinnostaa pätevyys, ei tiede eikä välttämättä totuuskaan... Väyrynen katsoo asuaan, toteaa sen kaksiriviseksi puvuksi. Hän erottuu kammioissa puurtavista munkeista kansainväliseksi meneväksi tiedemieheksi. Hän ei enää ole kriittisen suuntauksen lipunkantaja – kuten joskus 1970-luvulla. Palosen porukka yrittää päästä syvemmälle kaksirivisen puvun salaisuuksiin. Sitä varten on tunnettava politiikan kieli. Mutta se ei vielä riitä. Pintaa syvemmälle päästäkseen on tiedettävä toiminnan käytäntö, sen syvin olemus. Diskurssista voi tulla johtava paradigma. Sitä toivotaan ja sitä pelätään. Se on kuitenkin vielä löytämättä, määrittelemättä. Politiikan arkikieltä paloslaiset pitävät salakielenä. Koodin löytäminen on vaikeutunut, koska puolueiden yhteisen kartellin kieli on samanlaista eikä tavoitteissa ole merkittäviä eroja. Privaatti on poliittista. Tämä feministien iskulause on saanut tutkijoiden päätä kallistumaan. Äänestäminen, äänen antaminen kartellille ei ole henkilökohtainen ratkaisu, vaan siinä mennään porukan mukana kuin armeijassa. Sen sijaan nyt epäillään, että äänestämättä jättäminen ei olisi demokratian ritarien ruususen unta, vaan harkittu kannanotto, yksityinen vaatimaton askel kohti kumousta. Tutkimuskohteina on kaikki se, missä vapaudutaan kodin ja koulun päivittäisen ylivallan alaisuudesta. Opiskelun tulisikin Palosen mukaan auttaa saamaan tajunnallista ylijäämää, Rudolf Bahron kaltaista itsenäisyyttä. Valtiotieteilijän ei pitäisi kasvaa nynnyksi, vaan omapäiseksi. (Uusi Suomi 20.4.1985)

YTT Leena Koski osoitti väitöskirjassaan vuonna 1993, että selkään puukottaminen ja vyön alle lyöminen omien etujen turvaamiseksi on ollut tavanomaista koko yliopistolaitoksen historian ajan. Otteet ovat viime aikoina koventuneet. Esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen koulukunnan kiistat ovat muuttuneet kiivaammiksi. Yliopistojen sisäiset sodat hautautuvat hallintoelinten päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi virantäyttöjä, opinnäytteiden arvostelua ja resurssien suuntaamista tiedekunnissa ja laitoksissa. (Vesa Puronen hs 11.7.1995)

 Tieteellisellä tutkimuksella ei ole muutosvoimaa!

Nykyään eivät enää tutkijat päätä, vaan soveliaat tieteen edustajat valitaan jo karsinnassa. Ne jotka ovat uskollisia järjestelmälle eli palvelevat selvästi kansainvälisen kilpailukyvyn logiikkaa ja teknologiaa, valitaan yliopistolle, stipendiaateiksi ja professoreiksi.

Tiede tuhovoimana

”Ilman huipputeknologiaa emme olisi pystyneet tyhjentämään ehtyviä luonnonvaroja tulevien sukupolvien nenän edestä... tiede sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan sen käyttö tai käyttäjä, ihminen. Raamattu puhuu vertauskuvallisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kuka päättää, millaisia hedelmiä puun oksilta poimitaan? Annan kaksi suositusta tiedemiehille: Ensinnäkin humanististen ja sosiaalitieteiden tasoa tulisi dramaattisesti kohottaa niiden kysymysten osalta, jotka sivuavat ihmiskunnan elinolosuhteiden säilyttämistä. Toiseksi tiedemiesten tulisi selvittää, miten he voisivat osallistua tieteellisen ja teknologisen tiedon käyttöä koskevaan päätöksentekoon nykyistä enemmän." (Akatemian professori, Risto Näätänen hs 27.12.1997)

Risto Näätäselle vastasi Pekka Pihlanto, Turun kauppakorkeakoulun prof.: ”Näihin käsityksiin on helppo yhtyä. Korostan kuitenkin erityisesti sitä, että kaiken tieteellisen ja teknisen tarkastelun lähtökohdaksi olisi otettava ihminen. Ilman toimivaa ihmiskäsitystä ja sen tarjoamien johtopäätösten toteuttamista nykyinen ahdinkomme vain syvenee. Professori Lauri Rauhalan kehittämä kokonaisvaltainen ihmiskäsitys täyttää tämän vaatimuksen. Sen mukaan ihminen on samanaikaisesti olemassa kolmessa ulottuvuudessa, ensinnäkin tajunnallisuudessa, joka tarkoittaa merkitysten muodostumisen eli ymmärtämisen tai arkipäiväisemmin ajattelun kokonaisuutta. Ihminen on olemassa myös situationaalisuudessa eli suhteissaan todellisuuteen sekä kehollisuudessa eli argaanisena tapahtumana. On ehkä paradoksaalista, että vain jokainen yksilö itse tietää, mitä hänen tajuntansa prosessoi... Mielestäni ihminen on väistämättä luomakunnan herra siinä mielessä, että hän ainoana eläinlajina pystyy tuhoamaan luonnon jopa kokonaan.” (hs 15.1.1998)

Olli Haapala Turun yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti (hs 10.1.1997): ”Aikaisempi aito akateeminen tiede saattaa kadota kokonaan, tai ainakin sen on annettava tilaa uudenlaiselle jälkiakateemiselle tieteelle (termi John Ziman, englantilainen fyysikko ja tieteenfilosofi). Sen filosofiset ja sosiaaliset normit ja käytännöt ovat muuttuneet siten, että se tuottaa kokonaan toisenlaista tietoa kuin mitä sitä edeltänyt akateeminen tiede on tuottanut. Jälkiakateeminen tiede on uusi sosiaalinen instituutio, jonka tiedonintressi on tiedon taloudellinen hyödynnettävyys ja joka on siten hämärtämässä käsitystämme omista mahdollisuuksista. Tieteen organisoinnin muoto on käynnistynyt tieteellisestä ja teknisestä edistymisestä. Tehokkaamman tutkimuksen katsotaan vaativan suuria työyksiköitä. Kun hyvä tiede tulee kalliiksi ja köyhä yhteiskunta haluaa tieteensä pysyvän ajanmukaisena, se päätyy rakentamaan näyttävyyttä. Jälkiakateeminen tiede hylkää tavoitteen hankkia tietoa, josta voisi syntyä yhtenäinen ja yleinen tieteellinen käsitys maailmasta... Jälkiakateemisuus näyttää valinneen laaduntarkkailun kovan käytännön, ihmisten ja tutkimushankkeiden tuloksellisuuden mittaamisen. Siinä paetaan akateemisen tieteen olennaisuuden kohtaamista. Koska tieteen todellisuus ei ole ilmeisen haluttava sellaisenaan, rakennamme tieteestä toisenlaisen, karnevaalin kaltaisen leikin. Tiedeleikki syntyy houkutuksesta tuottaa tuoksuva todellisuus ja saada maailma haluamaan sitä.”

Hallintotieteiden tohtori Heikki Rantala (hs 9.12.2006) asettaa kyseenalaisiksi tavoitteet: ”Osaaminen on ihmisissä. Organisaatioiden tehtävä on tarjota puitteet osaamiselle sekä mielekkäälle työlle. ..Oma kokemukseni on, että tutkimuslähtöinen yhteiskunnan ja talouden kehittäminen vaatii tavoitteellista toimintaa.”

Hazel Henderson, Ethical Markets Median johtaja: ”Yhdysvaltalaisen patenttiasiantuntijan David Martinin mukaan kaikki uuden energia-ajan vaatima tekniikka on jo kehitetty. Monet keksinnöistä ovat kuitenkin päätyneet suurten öljy-, kaasu ja rahoitusyhtiöiden haltuun. Patentoimalla keksinnön yhtiö voi pitää sen poissa markkinoilta. Esimerkiksi General Motors teki näin aikoinaan sähköautolle." (hs vieraskynä 21.2.2010)

Tieteellinen tutkimus - uskontoa?

 "Talouskäsitteisiin turvautuva tutkija on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimia katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi löytää. Talousfundamentalismi on siis juurtunut jopa tieteelliseen ymmärrykseen... Jo ennen taantumaa hallitusohjelmassa on vuosikausia ollut yksi ainoa merkittävä, toisin sanoen talouspoliitinen, näkökulma. Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit. Kun koko inhimillinen elämä on alistettu taloudelle, kyse on pikemminkin yksipuolisesta teoreettisuudesta." (Jaakko Holvas väitteli talousmetafysiikan kritiikistä HY, hs 31.12.2009)

Pertti Haaparanta, prof. Aalto-yliopisto (hs 7.7.2010): ”Suuri ongelma tutkijoiden ja talouspolitiikan päättäjien välisessä keskustelussa on se että virkamiehistöllä, jonka kolme suurinta puoluetta ovat läänittäneet, on aina poliittinen agenda, jolle se haluaa saada akateemista pintakiiltoa. Ongelma on erityisen suuri isoissa rakennepoliittisissa kysymyksissä, joissa tutkijoilla olisi eniten annettavaa.”

Professori Mikko Ketokivi (hs 18.12.2009): "Tiedeyhteisön jäsenet ja tiedetoimittajat kiillottavat kilvan kilpiään julistamalla, että tieteellinen tutkimus vaikkapa ilmaston muutoksesta perustuu aineistoon ja tosiasioihin ja että "tiede korjaa itse itseään"... Tutkimustulosten tulkinta perustuu vääjäämättä aineiston lisäksi tutkijan ja laajemman tiedeyhteisön maailmankatsomukseen. Itse asiassa aineistokin on maailmankatsomuksen värjäämä: valinnat siitä millaisia mittauksia tehdään, missä ja miten, eivät koskaan ole objektiivisia... Käytännön arviointikriteeri on aina tulosten mielenkiintoisuus ja se, ovatko tutkijan argumentit yhdenmukaisia vertaisarvioiden maailmankuvan kanssa. Tätä maailmankuvaa kyseenalaistavat tutkimukset osataan vaientaa tiedeyhteisössä häkellyttävän tehokkaasti... Saadakseen julkaisuja tutkijan on edustettava vertaisarvioitujen tieteellisten aikakauslehtien toimituspoliittisia linjauksia."

Lauri Rauhala: Tieteenfilosofisista käsityksistä (1981)

Hyvin rajoitetut ongelmat ovat tietenkin aina helpommin hallittavissa kuin kompleksiset. Ontologisen analyysin tulee selvittää, mitä tutkittava todellisuuden osa perusluonteeltaan on, jotta nähdään, miten kokonaisproblematiikka osittuu ihmistieteiden kesken. Kannanottoa siitä, mihin tutkimus kohdistuu, voidaan kutsua ontologiseksi ratkaisuksi. Tutkija voi tietenkin jättää sen tietoisesti tekemättä, mutta silloin sen tekevät hänen asettamansa hypoteesit ja hänen kehittelemänsä menetelmät varmasti hänen puolestaan. Ontologinen ratkaisu ei siten jää koskaan tekemättä.

Valitut menetelmät tuovat esiin tutkittavasta ilmiöstä sen, mitä ne loogisesti voivat paljastaa. Jokainen empiirinen tutkimussysteemi on siten aina sidoksissa johonkin tiettyyn ontologiseen ratkaisuun. Empiiristä tutkimussysteemiä kehiteltäessä on tavalla taikka toisella otettu kanta siihen, mitä tutkimuskohde on. Kehitelty tutkimussysteemi tuo esille tietoa siitä rajoitetusta osaproblematiikasta, jota varten se on suunniteltu. Se ei voi koskaan riippumattomalla tavalla paljastaa tutkittavan kokonaisproblematiikan perusluonnetta, koska se on alusta alkaen determinoitu spesifisen tiedon tuottamiseen... Kun hypoteesit tehdään ja menetelmät valitaan, tuloksissa on sijaa vain tietyille asioille ja asiantiloille. Ontologinen ratkaisu, joka sisältyy hypoteesien asetteluun ja menetelmien valintaan on sitova. Vain tekemällä karkeita virheitä tutkija voi saada muita tuloksia kuin niitä, jotka hänen ontologinen ratkaisunsa ennalta rajaa... Empiirinen tutkimustulos ei sano mitään tutkittavan ilmiön perusluonteesta.

Empiirinen tiede tuottaa aina omalta alaltaan kuvauksia ja selityksiä ihmisestä. Siitä on aiheellista käyttää yleisnimeä ihmiskuva. … ihmistiedon sirpaleiden kokonaisuuskaan ei voi olla yhtä kuin ihmiskäsitys.

"Vaikka länsimaisen kulttuurin saavutukset on tunnustettava, olemme yhä tärkeimpiä vastauksia vailla. Kehittynyt tekniikka on helpottanut elämää. Tälle traditiolle on tyypillistä hajottava analyysi, osien tutkiminen kokonaisuudesta irrallisina. Inhimillinen vapautuminen tarkoittaa syvään juurtuneiden ja luutuneiden ajattelumuotojen ja ennakkoluulojen särkemistä. Itämaisessa ajattelussa asiat nähdään kokonaisuuksina, kokonaisuudet kehittyvinä vastakohtien summina." (J.Arola)