Miksi ajattelen näin?

Ilmastonmuutos ei ole taloudellinen, poliittinen, teknologinen tai yhteiskunnallinen ongelma, vaan syvälle ihmisyyteen menevä haaste. Jos me emme muutu, niin maailma ei muutu.

Käsitteelle maailmankuva ovat läheistä sukua termit maailmankäsitys, maailmankatsomus, elämänkatsomus, ideologia, maailmantulkinta, todellisuuskäsitys ja credo eli uskontunnustus, todellisuusmalli, kulttuurimuoto, kulttuurikategoria, kulttuuriprinsiippi, arvoasetelma, kognitiivinen järjestelmä tai kartta, ajattelujärjestelmä, perusstruktuuri, elämänhistoria, kulttuurinen repertoaari, paradigma.

- Reijo Wileniuksen mukaan maailmankuva merkitsee lähes samaa kuin tietoisuus. Ne vaikuttavat toinen toisiinsa (Ihminen, luonto ja tekniikka, 1978).

- Maailmankuva viittaa yhteisölle tyypillisiin asenteisiin, arvoihin ja tavoitteisiin ja maailmankatsomus viittaa yksilön käsityksiin. (Manninen)

- Maailmankuva on implisiittinen eli ihmiset eivät ole kovinkaan tietoisia maailmankuvastaan. Se muodostuu käsityksistä ja uskomuksista, joihin liittyy arvoja ja valintoja siitä, mitä ihminen pitää tärkeänä ja olennaisena ja mitä ei. Sitä vastoin maailmankatsomus on eksplisiittinen.

- Juuri ajatusmallit ja paradigmat ohjaavat kaikkea toimintaa. Ne ovat oletuksia, joihin ihmiset perustavat näkemyksensä todellisuudesta.

"Pitkään kuviteltiin, että inhimilliset arvot ja tavoitteet ovat pohjimmiltaan samat kaikissa kulttuureissa. Tällöin länsimainen teknologia ja kasvuideologia olivat se mittari, joilla muita kulttuureita mitattiin. 1960-luvulla alkoi monikulttuurinen tutkimus. Tutkittiin arkielämään vaikuttavia taloudellisia ja poliittisia tekijöitä ja kulttuurien välisiä eroja. Erityisesti Irakin selkkausten kärjistyessä on kulttuurien väliseen tutkimukseen liittynyt uskonnon tutkimus ja sen integroivien arvojen esille tuominen sekä näitä syvempiä maailmoja koskevien tulkintojen analyysi."
(Kaisa Puhakka, Maailmankuvien tutkimuksesta ja rakentamisesta, 1977)

Jos maailmankuva ja sen arviointi perustuisivat pelkästään objektiiviseen empiiriseen havainnointiin ja logiikkaan, olisi maailma todennäköisesti harmonisempi paikka elää. Ihmisten välisiä erimielisyyksiä voitaisiin vähentää eliminoimalla epäjohdonmukaisuudet ja harha-aistimukset, ne jotka estävät ihmisiä näkemästä maailman samalla tavalla. Mutta maailmankuvat ovat refleksiivisiä.

Havaitseminen on aina valikoivaa. Se on myös tulkitsevaa: ihmisellä on vahva taipumus havaita näkemäänsä tai kuulemaansa jonakin, jolla on merkitys. Uutta oppiessaan ihminen aina valikoi informaatiota ja tulkitsee sitä käsitystensä, odotustensa ja tavoitteittensa perusteella. Hän pyrkii ymmärtämään uutta informaatiota oman tietonsa pohjalta.

Ihminen on kognitiivisesti konservatiivinen eli aikaisemmin opittu säätelee odotuksia ja valikoi tarkkaavaisuuden kohteen. Se säätelee myös uuden informaation tulkintaa. Muuttumattomissa olosuhteissa, joissa palaute on aina sama, maailmankuva rutinoituu. Vastaavasti jatkuva uuteen mukautuminen voi ylikuormittaa kognitiivisia resursseja. Erityisesti siirtolaisten ja pakolaisten elämässä uuteen kulttuuriin mukautuminen voi tuottaa oman maailmankuvan kaoottista hajoamista.

Opitusta maailmankuvasta on vaikea luopua, jos se on ollut selkeä, johdonmukainen ja jäsentänyt ympärillä olevaa todellisuutta itselle uskottavasti. Maailmankuvan radikaali muutos on kognitiivisessa mielessä lähempänä uskonnollista kääntymystä kuin rationaalista analyysiä. Mitä jäsentyneempi maailmankuva on sitä vaikeampi siitä on luopua järkisyihin vedoten.

Koska maailmankuvaa pitävät yllä sekä yleistyneet käsitykset maailmasta että eri kohteisiin liittyvät tunnevaraukset, on maailmankuvaa vaikea tutkia empiirisesti. Täytyy ottaa huomioon koko yksilön tapa suhtautua ulkoiseen todellisuuteen ja toimia siinä ja rajoittautua joihinkin maailmankuvan puolista, esimerkiksi ihmiskuvaan, luontokuvaan tai vaikkapa sukupuoleen liitettyihin ennakkoluuloihin.

Maailmankuvaa voidaan lähestyä filosofian, aate- ja oppihistorian, tieteenhistorian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, kulttuurihistorian, kirkkohistorian sekä yleisen historiatieteen lähdeaineistoa tutkimalla. Kansanomaista maailmankuvaa taas kansanrunouden, kulttuuriantropologian, kansantieteen, uskontotieteen ja muiden perinnetieteiden tutkimusmenetelmin.

Maailmankäsitys vastaa olemassaoloa koskeviin kysymyksiin ja kertoo asioiden välisistä riippuvuussuhteista. Maailmankuvan kerrostumat voivat olla hyvinkin eriaikaisia. Maailmankuva voidaan jakaa kolmeen toiminnallisesti erilaiseen käsitysjärjestelmään sillä perusteella, mihin kysymykseen kukin osa vastaa:

Maailmankuvaa voidaan kartoittaa seuraavanlaisista näkökulmista

1. Valtio maailmankuvan muovaajana

Viimeiset 2000 vuotta maailmassa on ollut kaksi opetuksen auktoriteettia ylitse muiden: valtio ja kirkko. Perheen ja suvun eli perinteen merkitys on vähentynyt, tieteen ja tekniikan kasvanut.

Valtiolla on mahtavat välineet ihmisen toiminnan ohjaamiseksi. Valtio tukee tiedettä, teknologiaa, politiikkaa ja taloutta ja samalla määrää niitä ohjaavista arvoista.

Valtiolla on lukuisia menetelmiä ihmisen idean ohjelmoimiseksi ja myös tukahduttamiseksi. Länsimaissa ohjailua kutsutaan moraaliksi. Joidenkin mielestä ihminen on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Hänessä ei ole mitään ennen kuin hän on oppinut valtiolta käyttäytymisen säännöt. Hän oppii ne kotona ja yhteiskunnan instituutioissa.

Moraali, kuten ideologia, on valtion asettama, ihmiseen ulkoapäin opetettu käyttäytymissääntö. Moraalisäännöt opitaan koulussa ja kasvatuksessa. Ne, kuten kymmenen käskyä, on varta vasten laissa vahvistettu ja niitä kunnioitetaan perinteessä. Moraaliin liittyvät laki, auktoriteetti ja sovitut pelisäännöt. Moraalin asettaa joku - jumala, valtio, liikkeenjohto, mies. Ihminen käyttäytyy moraalisesti oikein silloin, kun hän toteuttaa valtion lakia. Valtion päämääränä on muun muassa kansalaisten omaisuuden turvaaminen ja sukupuolisen käyttäytymisensä sääteleminen. Nykyisen moraalin pohjana on kasvuhakuisuus ja ihmiskeskeisyys.

Etiikka on sitä vastoin sisäsyntyinen. Ihmisellä on syntyessään omatunto, sisäinen ääni, jota yritetään hälventää kulloinkin vallitsevalla moraalilla. Eettinen vastuu on huomattavasti laajempi kuin vallitsevaan moraaliin sidottu poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen vastuu.

Ihmisen sitoutuminen moraaliin tulee esille hänen kysyessä itseltään: Miksi teen sitä mitä teen? Miksi elän näiden ihmisten kanssa? Miksi istun tällä hetkellä juuri tässä? Jos selitän itselleni: “Työskentelen ansaitakseni rahaa” tai “Osallistun vaaleihin saadakseni puolueelleni valtaa“, en oikeastaan vastaa mihinkään olemassaolon kysymykseen. Jos selitän itselleni: teen työtäni “sen takia että“, tulee eteen loputon ketju “sen takia ettiä“. Eettisissä ratkaisuissa etsitään sellaisia vastauksia, jotka eivät rajoitu "seuraavaan" asiaan.

Rituaalien avulla ihminen liittyy läheisten kanssa yhteisen alitajuntaan. Asian kääntöpuoli on esimerkiksi jouluun liittyvä valtava sosiaalinen paine toimia yhdenmukaisella tavalla. Enemmistö ei tietenkään sitä huomaa, koska juuri sama enemmistö sen paineen myös tuottaa. Mutta on paljon ihmisiä, jotka kokevat sietämätöntä ahdistusta, koska heidän on sisäisesti mahdotonta liittyä siihen joulun perhekiiltokuvaan, joka kävelee kaikkialla vastaan. Tässä mielessä joulu on alkuperäisen merkityksensä vastaisesti muuttunut suuren suvaitsemattomuuden juhlaksi. (Martti Lindqvist)

Ne ihmiset, joiden elämäntapa perustuu moraaliin, vastaavat kysymykseen elämän tarkoituksesta, että selittämätön ja valtava voima määrää kaikista asioista. Se ohjaa henkistä elämää ja myös jokapäiväisiä asioita. 'Joku' määrää, kuinka yleensä tulee suhtautua etevämpiin, heikompiin, naisiin, miehiin, lapsiin, ja mitä voi syödä ja mitä ei. Tätä 'jokua' voidaan heidän mukaansa kutsua Jumalaksi tai sillä voi olla monenlaisten jumalien nimiä. Sitä voidaan kutsua jopa tavaksi tai puolueeksi. Näiden ihmisten maailmankuvaa ohjaa arvomaailma, joka liittyy kotiin, isänmaahan ja uskontoon. Heidän toimintaansa ohjaa perinteen ja ulkopuolisen pakon voima.

Tukahtunut ihminen ei osaa eikä halua miettiä elämänsä lopullista tarkoitusta. Hän ei elä todellisuudessa eikä pidä yhteyttä olemassaolonsa perustaan. Hän elää päivän kerrallaan. Hänellä ei ole velvollisuuksia luontoa kohtaan ja hän on luovuttanut päätöksenteon järjestelmälle. Milläänhän ei voida osoittaa olevan lopullista arvoa tai totuutta. Nämä ihmiset käsittelevät muita omien yhteiskunnallisten etujensa välineinä. Heidän arvomaailmansa koostuu osasista.

Rauste-von Wrightin mukaan ihmisen minäkuva ratkaisee, toimiko hän sisältä vai ulkoapäin ohjautuvasti. Jos ihminen on tottunut etsimään ohjenuorat itsensä ulkopuolelta, hän pyrkii välttämään ristiriitoja ja noudattamaan ohjeita, tulemaan hyväksytyksi. Tällöin maailmankuva on sirpaleinen ja hänen on vaikea perustella sanojaan ja tekojaan.

Läntisessä maailmassa on viime vuosikymmenet pitänyt poliittista valtaa sukupolvi, joka on kasvatettu arvostamaan taloudellista itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista menestystä. Kansainvälisyys, tekniikka ja liberalistinen yrittäminen ovat korkeassa arvossa. Läntisen arvomaailman mukaan ihminen on sitä vapaampi ja kehittyneempi mitä enemmän hän toteuttaa talouselämän pyrkimyksiä.

Kulutusyhteiskunnassa on pyrkimyksenä eristää periaatteessa kollektiiviset kysymykset yksilöllisiksi ja yksilöiden välisiksi suhteiksi (Nousiainen 1974). Tällä on läheinen yhteys markkinoihin. Yksityiset tuottajat saavat kosketuksen toisiinsa ainoastaan markkinoilla käytävän kilpailun avulla. Ihmisten väliset yhteiskunnalliset suhteet esiintyvät arvoina, asioina, arvosuhteina ja jopa esineinä, kuten esimerkiksi rahana ja tuotantovälineinä (Kyntäjä 1974, s.13).

Sitä vstoin kollektiivisissa yhteiskunnissa ryhmän etu käy yksilön edun edellä. Näissä maissa yksilön lähiryhmä, perhe, suku tai yritys, on identiteetin tärkein lähde ja turva.

Maailmankuva kehittyy vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa - siitä miten arvioidaan sosiaalisten tapahtumien syitä. Attribuutioteorian luoja Fritz Heiderin mukaan ihmiset toimivat maallikkopsykologien tapaan: tapahtuman havaitessaan he lähes poikkeuksetta pohtivat sen syitä. Syitä koskevaa päättelyä kutsutaan attribuutioprosessiksi. Maailmankuvakäsitteen kannalta attribuutio tulee tärkeäksi, kun tarkastellaan yksilön mielipiteitä yhteiskunnallisesta toiminnasta. Harvoihin tapahtumiin on yhtä ja ainutta syytä, jota voitaisiin pitää oikeana. Siksi kyseessä on tilanteen tulkinta tai selittely. Minkälaisia syitä ihmiset nimeävät tapahtumille? Päätelmä voi olla internaalinen tai externaalinen - tapahtuma voi johtua hänestä itsestään tai hänestä riippumattomista syistä.

2. Kasvatus ja koulutus maailmankuvan muokkaajina

Ensimmäinen sosiaalistumisen vaihe tapahtuu ydinperheessä, toinen primaari- ja sekundaaritason koulutuksen piirissä ja kolmas ammatillisten oppilaitosten ja yliopistojen piirissä.

Lapsi oppii omassa perheessään elämän alkeet, naisen ja miehen roolin. Hän muodostaa käsityksen itsestään ja suhteestaan muihin perheenjäseniin, ystäviin, ikätovereihin, opettajiin ja työtovereihin. Sen jälkeen harrastaminen ja joukkotiedotusvälineiden seuraaminen luo laajempaa maailmankuvaa (Helve 1987). "Ihminen kasvaa aina jonkin yhteisön ja kulttuurin jäseneksi, ja kehityksensä kuluessa hänet sosiaalistetaan sille ominaisten odotusten ja tulkintojen mukaisesti." (Rauste von Wright 1979)

“Antakaa minulle terve vastasyntynyt lapsi niin teen hänestä millaisen vain haluatte ehdollistamisprosessin avulla.”

Ihminen tietää maailmasta sen mitä koulu ja yhteiskunnalliset institutiot ovat sosiaalistaneet, opettaneet - miten asioihin pitää suhtautua, mikä on keskeistä ja mikä turhaa, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, miten pitää toimia ja mikä jättää tekemättä.

" Ihmisillä on erityisiä linssejä maailmaan ja kulttuuri on aina linssin luonteinen. Ihminen ei keksi maailmankuvaansa vaan oppii sen lapsena. Maailmankuvan omaksuminen esimerkkien avulla on luonnollisin muoto. Lastenlorut ovat valikoivia siinä, miten ne ilmaisevat kulttuurinsa maailmankuvaa yleensä." (Manninen 1977)

Oppimisen yleiskontekstina on alkuun se arkiympäristö, jossa lapsi kasvaa. Sen piirissä opitaan fyysisen ja sosiaalisen maailman arkitotuudet ja normit. Parhaiten lapsi oppii silloin, kun hänellä herää henkilökohtaisesti relevantteja, haasteellisia kysymyksiä, joihin hän itse etsii vastauksia omalla toiminnallaan.

Ihminen tarvitsee sosiaalisen maailmansa kartan, jota ilman hän ei kykene toimimaan määrätietoisesti eikä johdonmukaisesti omaksumassaan kulttuurissa.

Koska biologinen evoluutio on vaatinut meitä oppimaan ne tarpeet ja arvot, jotka edistävät selviytymistä ja sopeutumista kulloisessakin ekologisessa ympäristössä, on oppimiskyky tärkeä osa henkiinjäämisessä. Myös opettamisella on suuri vaikutus selviytymiseen.

: "Ihmisellä on muihin eläinlajeihin verrattuna harvoja vaiston varaisia ominaisuuksia, yksityiskohdittain esiohjelmoituja toimintamalleja. Sen sijaan synnymme lajityypillisesti rotuna, joka etsii informaatiota ja palautetta toiminnastaan ja oppii kokemuksistaan." (Rauste-von Wright 1997)

Etnologiassa tutkitaan ihmisolentoja yhteiskunnan jäseninä. Siinä kiinnitetään huomion niihin fyysisiin tuntomerkkeihin ja teknisiin taitoihin, sovinnaisiin muotoihin ja arvoihin, jotka erottavat yhteisön kaikista muista erilaisen perinteen piiriin kuuluvista yhteisöistä (Benedict 1966). Benedict syyttää länsimaisia tutkijoita siitä, että nämä samaistavat länsimaiset asenteet ja ihmisluonnon ja nimittävät niiden antamaa kuvaa tieteeksi tai psykologiaksi opetusjärjestelmässä. Erityisesti nykyisen talousjärjestelmän opettaminen ainoana vaihtoehtona osoittautuu vaaralliseksi. Jokaisenhan on pakko elää oman kulttuurinsa luoman omistus- ja oikeusjärjestelmän mukaisesti.

Intiaanien elämään antoivat sisältöä kotoiset syömätavat, taloudellisen järjestelmän asettamat velvoitukset, kylien säännöllisesti toistuvat juhlapäivät, loveen lankeaminen karhutanssissa, käsitys oikeasta ja väärästä. Kulttuurin erilaisuus ei johdu yksinomaan siitä, että yhteisöt kehittävät jotakin elämän ilmiötä ja lyövät laimin toisia. Erilaisuus johtuu vielä enemmän kulttuurin eri piirteiden punoutuminen mutkikkaaksi kudelmaksi fyysisen ympäristön ja luonnon voimien kanssa.

Yhteiskunnan maailmankuva (itsetietoisuus) tarkoittaa Reijo Wileniuksen mukaan, että tiedostamisen lähteenä ovat instituutiot, niiden avulla toteutuvat yhteiskunnalliset tarkoitukset ja säännönmukaisuudet sosiaalisessa käyttäytymisessä (Tietoisuus ja yhteiskunta, 1972)

"Maailmankuvan perustana ovat aprioriset uskomukset, jotka syntyvät yhteiskunnan pakotus- ja suostuttelukoneistojen ehdollistavasta vaikutuksesta. Maailmankuvan toisena perustana on se empiirinen tieto, jonka ihminen on hankkinut ja omaksunut." (Ahmavaara 1976, Yhteiskuntakybernetiikka)

3. Ideologia ja maailmankuva

Ideologia pohjautuu aina johonkin maailmankuvaan, mutta eroaa muista siinä, että ideologiseen maailmankuvavaan kuuluu käytännön toimintaa ohjaava ja normittava piirre. Ideologia myös keskittyy kokonaisille yhteiskuntaluokille tunnusomaisiin piirteisiin eikä painota yksilöiden luonteesta, temperamentista ja muista piirteistä johtuvia eroja. Ryhmien toimintaa motivoidaan tämän perustehtävän pohjalta. Ihminen alkaa arvioida omaa elämäänsä ideologian osana.

Erilaisia ideologian ja uskonnon luomia maailmankuvia ovat materialismi, marxilaisuus, liberalismi, katolilaisuus tai islamilaisuus. Näihin liittyvät käsitykset maailmasta, elämästä, kuolemasta, yliluonnollisesta, ajasta, avaruudesta, luonnosta, ihmisestä ja yhteiskunnasta eroavat selkeästi toisistaan.

Yksi vallitseva ideologia länsimaissa on nyt individualismi. Ihmiset uskovat, että he kykenevät luomaan oman elämänsä, valitettavasti tähän ideologiseen mielikuvaan liittyy se, että ”epäonnistujia” pidetään joko laiskoina tai tyhminä.

Maailmaa on pitkään hallinnut kaksi erilaista tapaa tuottaa ihmisille perustarpeet ja henkilökohtainen hyvinvointi. Kommunistinen eli yhteisöllinen tapa ja kapitalistinen eli yksilöllinen tapa. Ne ovat perustuneet erilaisiin filosofisiin lähtökohtiin maailmankaikkeudesta ja ykseyden etsimisestä eli ontologiseen materialismiin ja idealismiin. Edellisen mukaan olevainen on perimmältään ainetta, jälkimmäisen mukaan henkeä.

"Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia, ts. se luokka joka on yhteiskunnan hallitseva aineellinen voima, on samalla sen hallitseva henkinen voima."
(K. Marx, F Engels, Saksalainen ideologia)

Oikeistolaiselle ajattelulle on tyypillistä usko tuotannon kasvuun ja kasvun tuomaan onneen. Oswald Spenglerin mukaan länsimainen kulttuuri onkin kangistunut mekaanisen sivilisaation asteelle.

Työväenliike ja kansakoululaitos, jotka kehittyivät samoihin aikoihin, olivat tärkeimmät uuden ja systemaattisen maailmankuvan tarjoajat nimenomaan maaseudun väestölle. Luonnontieteet yhdistettiin silloisessa maailmassa vasemmistolaiseen radikalismiin ja luonnontieteellisessä maailmankatsomuksessa vastustettiin melkeinpä automaattisesti aktiivisesti kirkkoa, uskontoa, aristokraattista hierarkiaa, byrokratiaa ja militarismia. Teollisuusaiheet ja konekulttuurin ihailu liitettiin vasemmistolaisuuteen.

Vulgaarimarxismissa ihmisestä pyrittiin muovaamaan normatiivisesti määritelty sosialistinen persoonallisuus. Ajatuksena oli, että ensiksi muuttuu yhteiskunta ja oikeaksi rakennettu yhteiskunta muuttaa aivoja niin, että ihmisillä on oikea tietoisuus.

Taloustieteilijä John Stuart Milliä (1859) on kutsuttu historian moottoriksi, liberalismin ja individualismin aatehistorian oppi-isäksi. Millin mukaan todellinen vapaus tarkoittaa tietoisuuden vapautta ja edellyttää omantunnon vapautta, ajattelun ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen ja asenteiden vapautta kaikissa asioissa, olivat ne sitten käytännön asioita, filosofisia, tieteellisiä, moraalisia tai teologisia. Toiseksi vapaus tarkoittaa vapautta makuasioissa, opiskelussa, omaan elämän suunnittelussa. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että kanssaihmiset alkavat syrjiä tai pelätä omien tekojensa tai sanomiensa seurauksia kunhan vain ei vahingoita ketään. Henkilökohtainen vapaus loppuu siis siihen, missä toisen vapaus alkaa.

Ranskan vallankumouksen vaatimuksissa vapaus, tasa-arvo ja veljeys on ristiriita tasa-arvon ja vapauden välillä. Max Horkheimer (1973) kirjoittaa: mitä enemmän oikeudenmukaisuutta sitä vähemmän vapautta. Mitä enemmän vapautta sitä vähemmän oikeudenmukaisuutta. Liberalismin oikeudenmukaisuus tarkoittaa tasa-arvoa lain edessä, se painottaa laillisuutta, oikeutta epätasa-arvoon. Vapausjulistuksella jokaiselle suodaan mahdollisuus tavoitella onnea, itse onnea ei taata. Vasta 1800-luvulla työväenliike toi keskusteluun kysymyksen sosiaalisesta tasa-arvosta. Tasa-arvoa ei tavoiteltu enää vain lain edessä, vaan sosiaalisissa olosuhteissa, kaikille piti turvata elinmahdollisuus.

4. Uskonto maailmankuvan pohjana

Ihmisen uskonnollisessa sosiaalistamisessa käytetään kahta voimatekijää: häpeää ja syyllisyyttä.

Kaikkina aikoina ihmisiä on askarruttanut suhde neljään perusasiaan: sukupuolisuuteen, aikaan, kuolemaan ja syyllisyyteen. Kulttuurista ja uskonnosta riippuen ihminen tuntee itsensä syylliseksi eri tavoin. Taustalla on tietty käsitys ihmisestä, joka on moniulotteisempi kuin länsimaissa yleinen biologis-mekanistinen kuva ihmisestä.

Uudessa Testamentissa on kohtia, joissa ihmisen syyllisyys tai synti ja sairaus mainitaan yhdessä. Syyllisyys esiintyy usein sairauden selityksenä. Esimerkiksi halvatun miehen parantamisen Jeesus aloittaa antamalla hänelle synnit anteeksi (Lk. 5:17-26). Liikuntavammaisen miehen parannettuaan Jeesus sanoo tälle: Älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi (Jh 5:1-14).

Uskonnossa nähdään elämä taistelutantereena. Kristityt käyvät taistelua Jumalan ja Paholaisen välillä.

”Itselläni ei ole minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, mutta käsittääkseni ei kai olisi täysin epäkristillistä ajatella, että Jumalan ihmistä koskeva tahto olisi ilmaistu puhtaimmillaan DNAssa ja ihmisaivojen kapasiteetissa, määrääväthän nämä seikat ihmisen fyysisen ja henkisen olemuksen rajat. Näin ajatellen materia saisi jonkinlaista uskonnollista auktoriteettia.”
(Urpo Nikanne Oslon yliopiston Suomen kielen professori, Kanava 3/99)

Martti Haavio on rinnastanut juutalais-kristillisen ja marxilaisen maailmanselityksen myyttisellä tasolla. Voidellun kuninkaan vastine on proletariaatti. Antikristusta vastaa kapitalismi. Eliaan ja Antikristuksen viimeinen taistelu on proletariaatin viimeinen taistelu kapitalismia vastaan. Kun Paha kapitalismi eliminoidaan, syntyy tuhatvuotinen valtakunta/luokaton yhteiskunta. (Kuusi 1977)

“Kommunismi on ottanut juutalaisuudesta myytin valitusta kansasta, valitun kansan ihmeellisestä voitosta pakanoihin nähden, jotka raivokkaasti liehuvat sitä vastaan, ja maanpäällisestä paratiisista sitten kun Siionin voitto on lopullisesti saavutettu.”

5. Omakuva maailmankuvan pohjana

Kantilaisessa ajattelussa uskotaan, että ihmisen maailmankuva on hänessä syntymästä asti valmiina. Ihminen ei synny silloin kun hänet synnytetään, eikä 'maadu minne kaatuu', vaan hänellä on yksilöllinen elämän tarkoitus. Ihminen on kuin siemen. Hänellä on idea itsestään eli mielikuva siitä, miksi hän on syntynyt ja mikä on hänen tarkoituksensa. Mutta samoin kuin siemeneen, vaikuttaa häneenkin kasvuympäristö. Mitä vahvempi siemen sitä voimakkaammin se voi toteuttaa omaa ideaansa. Epäsuotuisassa ympäristössä hyväkin siemen lakastuu. Ihminen kuten muutkin elolliset olennot pystyy tukahduttamaan, sopeuttamaan ja jopa muuntamaan omaa ideaansa.

Kaikkia havaintoja ohjaa erityisesti hänen ihmiskuvansa. Se tulee esille hänen luetellessaan niitä ominaisuuksia, joihin kiinnittää huomiota muissa ihmisissä. Kokeissa on osoitettu, että koehenkilöt kiinnittävät huomiota muissa ihmisissä samoihin ominaisuuksiin kuin kuvaillessaan omia tyypillisiä ominaisuuksiaan. He kyllä uskoivat kiinnittävänsä eri asioihin huomiota kuin mitä todellisessa sosiaalisessa tilanteessa tekivät. Minäkuva toimii viitekehyksenä arvioitaessa muiden henkilöiden miellyttävyyttä: pidämme kaltaisistamme.

Ihmiset erottavat itsessään erilaisia piirteitä, esimerkiksi älykkyys, tarmokkuus, ulkonäkö, ailahtelevaisuus ja rehellisyys. Minäkuvat eroavatkin sen suhteen, kuinka paljon ihminen uskoo itsellään olevan tiettyä piirrettä ja kuinka tärkeänä omassa minäkuvassaan hän pitää kutakin piirrettä. Tämä vaikuttaa siihen, miten itse käsittää kokonaisuuden ja sen yhteenkuuluvuutta ohjaavia perusprinsiippejä. Tämän kokonaisuuden puitteissa hän selittää elämäänsä ja perustelee tulevaisuutta koskevia odotuksiaan. Kukaan ei pysty toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, jos vääristynyt minäkuva vaikeuttaa toiminnasta saatavan palautteen käsittelyä.

Omakuva vaikuttaa monin tavoin myös siihen, miten yksilö suhtautuu omaan ympäristöönsä. Voidaan erottaa minä-ihanne ja normatiivinen minäkuva. Minä-ihanteella tarkoitetaan yksilön käsityksiä tavoitellusta minästä, toisin sanoen sitä, millainen hän haluaisi olla yksilönä, mitä tavoitteita ja arvoja hän itsessään tunnistaa. Normatiivisella minäkuvalla Rauste von Wright tarkoittaa ihmisen käsitystä häneen kohdistetuista sosiaalisista odotuksista, mitä hän olettaa muiden ihmisten häneltä odottavan.

Omakuvassa saa ilmauksensa ihmisen suhde omaan menneisyyteensä, tulevaisuuteensa, mahdollisuuksiinsa, henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen elämään, luonnonvoimiin ja absoluuttiin. Siihen kuuluvat käsitykset

1. ajasta ja avaruudesta
2. maailman synnystä, yliluonnollisesta, olemassaolosta
3. luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen
4. ihmisestä itsestään, hänen suhteestaan toisiin
5. yhteiskuntarakenteesta, kansasta, valtiosta ja historian kulkua määräävistä tekijöistä. (Juha Manninen 1977)

Sitä mukaa kun minätietoisuus, tietoisuus minästä toimijana, alkaa kehittyä, kehittyvät myös itsereflektiiviset valmiudet ja itseohjautuvuuden taidot. Tältä pohjalta syntyy ihmiselle mahdollisuus pohtia omaa ymmärtämistään, ottaa omat intentiot, motiivit ja tiedot tarkastelun kohteeksi tietoisesti. Tämä tekee mahdolliseksi myös tiedon suhteellisuuden tajuamisen ja oman maailmankuvan kyseenalaistamisen. Ihminen voi oppia ohjaamaan omaa toimintaansa tietoisesti ja siten toimimaan kykenevänä subjektina. Kognitiivisen sosiaalipsykologian kehitys sekä kulttuurien välinen vertailu on valitettavasti osoittanut, että se minä, jota pidämme totena, onkin länsimainen tapa yksinkertaistaa maailmankuvaa.

Uskooko henkilö tapahtuman johtuneen hänestä itsestään, muista ihmisistä vai olosuhteista? Taipumus tehdä internaalisia tai externaalisia attribuutiopäätelmiä on yhteydessä minäkuvaan. Jos ihminen on oppinut tiedostamaan oman toimintansa ja itsensä ympäristöönsä vaikuttavaksi subjektiksi, on ympäristön vaikutusta vaikea ennustaa.

“Voidaksemme orientoitua ekologiassamme ja selviytyäksemme elämässämme, tarvitsemme toimivia käsityksiä (tietoa) siitä maailmasta, jossa elämme, sekä itsestämme tämän todellisuuden osana.” (Rauste-von Wright 1979)

6. Kieli maailmakuvan muovaajana

Yhteiskuntaa ja sen kuvaamiseksi käytettyä kieltä ei voi erottaa toisistaan. Toisaalta maailmankuva tukee ihmisen koko käsitejärjestelmää. Koska kokemus on aina sidottu ilmaukseensa, joka on samalla myös tulkinta, ei tiede voi tutkia kokemuksia sinänsä, vaan ainoastaan niiden ilmauksia. Ideologia on kuin silmälasit, joiden kautta ihminen filteroi ja arvottaa sen informaation, jonka hän saa.

Yhdysvallat on erityisen ovela ja salakavala mielipiteen muokkaaja:
Abstraktia eksperessionismia taidesuuntana tuotiin 1950-luvulla kylmän sodan poliittisena työkaluna massiivisesti Eurooppaan. Tarkoitus oli osoittaa, että abstrakti ekspressionismi edusti vapautta puhtaimmillaan. Yhdysvallat tunnettiin autoista ja purukumista, ei taiteesta tai kulttuurista. "Kulttuuridiplomatiaa" rahoitti CIA, sen peitejärjestöt ja yksityiset säätiöt Ford, Rockenfeller, Dole, IBM ja kansallinen turvallisuusneuvosto. Kommunismin torjumiseksi luotu Marshall-apu sai näin rinnalleen kulttuuriohjelman ja siihen kuuluvan uuden sanaston. Eisenhower korosti, että Yhdysvallat tarjoaa Euroopalle taideteoksia eikä taiteilijoita. Maalauksiin piti tiivistyä näkemys absoluuttisesta vapaudesta, mikä korosti yksilöä – ei kollektiivia. (Jukka Petäjä hs 19.9.2015)

Encounter-lehden tarina saa mietteliääksi. On tietenkin paradoksaalista, että julkaisu, joka perustettiin todistamaan läntisen kulttuurin avoimuutta ja riippumattomuutta vallanpitäjistä, oli itse heistä riippuvainen mitä salamyhkäisimmällä tavalla. CIA:n rahat kanavoitiin yksityisten säätiöiden kautta, jotka todellisuudessa olivat olemassa vain paperilla. (Tommi Uschanov hs 18.6.2015)

7. Perustarpeet maailmankuvan pohjana

Ihmisen toimintaa ohjaavat vietinomaiset perustarpeet - ruoan, suojan ja lisääntymisen tarve. Perustarpeita ei voi muuksi muuttaa. Jos ihminen nälkiintyy tai joutuu kylmän tai myrskyn kouriin, loppuu elämä hänen kohdaltaan. Jos kukaan ihminen ei siitä jälkeläisiä, kuolee ihmiskunta sukupuuttoon. Vielä sata vuotta sitten elämän tarkoitus oli useimmille niin lännessä kuin idässä ruoan ja asunnon turvaaminen. Tämä johtui olosuhteiden pakosta. Aristoteles sanoo, että planeetat eivät väsy kulkemiseen, koska niillä ei ole valinnan varaa.

Kun perustarpeet on tyydytetty, voi ihminen alkaa täyttää muita hänelle ominaisia tarpeita. Asunnon ja ruoan lisäksi ihminen tarvitsee turvallisuutta ja puhtaan elinympäristön. Hän ei halua olla sairas eikä elää epävarmuudessa tai pelossa. Hän kaipaa ystäviä, lähimmäistensä kunnioitusta ja mahdollisuutta kehittää omia kykyjään.

Maailmankuva ja kulttuurin muokkaamat arvot eivät voi muuttaa perustarpeita muuksi, mutta juuri ne ohjaavat perustarpeiden toteuttamiseen käytettäviä menetelmiä. Ne määräävät myös, mikä painoarvo muille tarpeille annetaan. Erilaisissa kulttuureissa ja alakulttuureissa tarvehierarkia ja menetelmät tarpeiden tyydyttämiseksi vaihtelevat.

Habermasin mukaan maailmankuvat (arvot) ovat historian luomia tulkintoja tarpeista. Kun länsimaisilta ihmisiltä kysyttiin 1960-luvulla elämän tavoitteita, he vastasivat jokseenkin yksimielisesti: onnellinen perhe-elämä, omakotitalo, uusi auto, koulutus lapsille ja elintason kohoaminen. 1980-luvulla tavoitteena ja elämän tarkoituksena pidettiin oman fyysisen ja henkisen kunnon kohottamista. Alettiin puhua itsensä toteuttamisesta, identiteetin etsinnästä sekä henkilökohtaisten ominaisuuksien kehittämisestä.

8. Tiede maailmakuvan pohjana

Thomas Kühn on Wittgensteiniin nojaten käyttänyt nimitystä paradigma kuvatessaan tieteen syvään juurtuneita maailmankuvia ja niiden muutoksia. Tieteellinen vallankumous johti 1500-luvulla antroposentriseen maailmankuvaan. Ihminen alkoi pitää itseään kaiken keskipisteenä. Luonto oli hyödykkeiden tuottaja ja esteettisen nautinnon kohde.

Tekninen ja tieteellinen kehitys toi mukanaan instrumentaalisen rationaalisuuden. Kun asiat on pystyttävä järkevästi todistamaan, pidettiin vain mitattavaa, punnittavaa ja toistettavaa tietoa todellisena. Rationaalisuutta ja todenperäisyyttä ei voi kuitenkaan objektiivisesti mitata. Ne eivät ole konkreettisia, julkisesti havaittavia ilmiöitä. Nekin perustuvat maailmaa koskeviin käsityksiin ja arvoihin.

Markku Envall kirjoittaa tämän maailmakuva-käsitteen riittämättömyydestä. Siihen eivät kuuluu kulttuuripiirin käsitykset oikeasta ja väärästä toiminnasta, elämästä kuoleman jälkeen, jumalasta ja kauneudesta. Etiikka ja estetiikka, teologia ja metafysiikka lankeavat näin käsitetyn maailmankuvan ulkopuolelle.

Vuonna 1968 dialektikot T.W, Adorno ja Jürgen Habermas sekä positivistit Karl Popper ja Hans Albert väittelivät siitä, mitä osaa kokonaisuus merkitsee ihmiskunnan kehityksessä. Positivistien mielestä on pitäydyttävä totuudenmukaisissa ja todistettavissa yksittäisanalyyseissä. Dialektisen käsityskannan mukaan yhdessä erikoisalassa pitäytyminen osoittaa luovuttamista, totuuden väistelyä. Vasta kokonaisuuden näkeminen auttaa ihmistä sijoittamaan itsensä ja ympäristönsä oikeisiin mittasuhteisiin.

Vaikka ihminen perustelisi valintojaan erilaisten toimintavaihtoehtojen välillä maailmankuvansa avulla, maailmankuvan käsitteeseen ei kuulu, että sen tulisi olla tosi. Sijoittaja vastaa, että ainut todellisuus, jolla on merkitystä, on osakeyhtiön raportin viimeinen rivi.

Atomien maailmassa on törmätty siihen, että maailma ei ole mekaaninen koneisto vaan tapahtumissa on aina mukana vapaita valintoja, joita ei voi millään lainalaisuuksilla ennakoida. Tämä on tieteellistä ajattelua uudella ajalla vallitsevan determinismin loppu. Se merkitsee samalla materialismin loppua tieteellisenä maailmankatsomuksena, sillä nuo vapaat valinnat antavat atomeille piirteitä, jotka kovin muistuttavat psyykkisiä toimintoja.

Loogisen lineaarisen ajattelun ulottuvuus. Joillakin on taipumus kokea maailma ja sen tapahtumat säännönmukaisina, syysuhteiden - kernaasti lineaaristen riippuvuussuhteiden - verkostona.

9. Luonnontiede maailmankuvan pohjana

10. Transsendenttinen maailmankuva

Maailmankuvana kaiken ykseys?

Lukiolaisten elämänkatsomustiedon oppikirjan mukaan mystiikan päämäärä on saavuttaa ykseyden kokemus, tunne, että on yhtä jonkin äärettömän suuren ja voimakkaan kanssa. Ajan ja paikan rajoitukset häviävät, sulaudutaan äärettömään ikuisuuteen ja pyhyyteen. Oppikirjan mukaan Jumala tunnistetaan luonnossa. Jumala ja luonto ovat yhtä.

Platonin filosofiassa on annos Jumalamystiikkaa: ideat, puhtaat muodot, ovat äärettömiä ja ikuisia, jumaluuden kaltaisia ja ihmisen korkein pyrkimys on päästä niiden yhteyteen.

Myös Hegelin filosofiassa kaikki universumin tapahtumat nähdään viime kädessä ykseytenä, eräänlaisena jumalallisen hengen ykseytenä.

Ralph Emerson ja Henry Thoreau ovat puhdaspiirteisiä luontomystikkoja. Emerson kuvaa suhdettaan luontoon näin: "Metsissä palataan järjen ja uskon huostaan. Universaalin Olennon virrat ympäröivät siellä minut kauttaaltaan, olen osa Jumalaa." Thoreulle luonto merkitsi absoluuttista vapautta ja villeyttä. Ihminen tulee nähdä luonnon osana, ei yhteiskunnan osana. Kun ihminen sulautuu luonnon laajaan persoonallisuuteen, hän yksinkertaistaa olemistaan, kirkastaa aistejaan, pelkistää elämänsä täydellisesti ja saavuttaa lopulta puhtaan itseluottamuksen.

Rudolf Steinerin mukaan koko todellisuus, myös luonto, on pohjimmiltaan henkistä. Henkisten perusvoimien luonnetta ei pystytä tutkimaan empiirisen tieteen keinoin vaan erityisen menetelmän, intuitiivisen luovan tiedostamisen avulla. Intuitiossa ajattelu yhtyy todellisuuden olemukseen, ihminen vapautuu aineellisuuden kahleista ja kohoaa vähän kerrallaan kohti hengen puhdasta maailmaa. Steinerin mukaan ihminen lähestyy henkistyessään hengen puhdasta maailmaa, vaikka ihminen on kehossaan osa ainetta eikä sitä osaa voi muuksi muuttaa.

Henrik Skolimowski näkee elämän valtavana kosmisena evoluutiona, vähitellen tapahtuvana henkisyyden lisääntymisenä, jonka tähänastinen huipentuma on ihminen. Ihminen on kyllä luonnon ja koko kosmoksen osa, muodostamme erottamattoman ykseyden muun kosmoksen kanssa, mutta vain ihmiselle ovat syvät eettisyyden ja hengellisyyden tunnot mahdollisia. Hengellisyys, pyhyys ja jumaluus ovat evoluution erään luvun, ihmisen, erityisominaisuuksia. Olemme syntymässä olevan jumalan sirpaleita. Todellisuuden tajuaminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi sekä sen henkisyyden ja pyhyyden kokemista Skolimowski kutsuu ekologiseksi humanismiksi, mutta humanismia siinä on vain korostunut ihmiskeskeisyys.

On vaikea määritellä, mikä on evoluution korkein huippu. Toimiihan eläin huomattavasti järkevämmin kuin ihminen: eläin ei tuota jätettä. Kaikki mitä siltä syntyy kiertää luonnossa.

Kvanttifyysikko Laurikainen kirjoittaa metarealistisesta maailmankuvasta, jossa henki ja aine muodostavat yhden ainoan ja saman todellisuuden. Tämän aineen ja hengen maailmankaikkeuden Luoja on transsendenttinen, jotain mitä ei voi havainnoida. Kaikissa tapahtumissa on mukana sellainen dimensio, jota ihmisajatus ei tajua eikä pysty kuvailemaan, mutta joka antaa tapahtumiselle merkityksen ja mielekkyyden. Itse todellisuus on ihmisjärjelle tavoittamaton, sen luonnetta voi kuvata sanalla henkinen. Aineellinen ja psyykkinen ovat siis henkisen ilmauksia. (K.V.Laurikainen hs 24.12.1991)

Luolavertauksessa Platon kuvaa, kuinka jo sylilapsena nuotion valaisemaan hämärään luolaan kahlitut vangit yrittivät tulkita luolan ulkopuolista maailmaa luolan perälle heijastuvien varjojen perusteella. Luola vertautuu näkyvään maailmaan ja luolan ulkopuolinen maailma ideamaailmaan, joka sisältää kaikki ilmiöt, objektit, entiteetit ja käsittet niiiden täydellisessä, puhtaassa muodossa. Hänen mukaansa aistimaailma on epätäydellinen kopio ideamaailmasta. Luolaan tuomitut vangit pitävät totuutena keinotekoisten esineiden varjoja, koska he elävät keskellä pettävää aistimaailmaa. "Esimerkki: kirja on luonnollisesti ideamaailmassa, kriitikko sen sijaan on kahlittu luolaan. Kriitikon luoma tulkinta kirjasta on aina puutteellinen. Epätäydellinen kopio itse kirjasta." (hs Jukka Petäjä 5.7.2020)

Suomalaisten maailmankuvasta

"Pienessä maassa korostuu alttius ulkoapäin tuleville vaikutteille." (Manninen 1977).

Matti Kuusi uskaltautui Kalevalaseuran vuosijuhlassa vuonna 1952 laajaan sananparsituntemukseensa nojaten luettelemaan vanhan kansan maailmankuvallisia ja eettisiä peruslauseita: Esivanhempiemme kymmenen käskyä olivat

Rauste von Wright (1975) on tutkinut nuorten maailmankuvaa ja kehittänyt Suomessa testin, joka mittaa minäkuvan lisäksi myös minä-ihannetta ja normatiivista minäkuvaa. Hän on haastatellut nuorten käsityksiä koulusta, koulutuksesta, politiikasta, rahasta, omaisuudesta, uskonnosta, seksistä ja alkoholinkäytöstä. Minäkuvaa mitataan esittämällä henkilölle vastakohtaisia ominaisuuspareja ja pyytämällä häntä arvioimaan, miten hän sijoittaa itsensä kyseisille asteikoille. Esimerkiksi dimensio rauhallinen, häilyvä, ailahteleva. Rauste von Wright löysi seitsemän perusominaisuutta, joiden suhteen nuoret erosivat toisistaan: tarmokas, viehättävä, älykäs, sosiaalisesti vaikutusvaltainen, tunnevaltainen, impulsiivinen ja ahdistunut.

Minä-ihannetta Rauste mittasi pyytämällä henkilöitä arvioimaan 21 ominaisuusparin avulla, millaisia he haluaisivat olla ja 21 ominaisuusparin avulla, minkälaisia heidän pitäisi olla, jotta muut ihmiset pitäisivät heitä onnistuneina.

Ymmärtäminen hyvän elämän tavoitteena

Omista käsityksistä poikkeavien ajatusten ymmärtäminen on edellytys toisen ihmisen kunnioitukselle ja tasa-arvoisille ihmissuhteille. Ymmärtämisen lisääminen on yksi kansainvälisyyskasvatuksen tavoite. Tieteen piirissä kulttuuriantropologia tutkii näitä vieraita ajatuksia.

Vierasta kulttuuria on vaikea ymmärtää ellei osallistu itse ko. kulttuurin elämään. Pelkkä mielikuvituksen venyttäminen ei anna oikeaa kuvaa siitä, millaista on ollut elää esim. neuvostoliittolaisena. Muiden tapojen ja tottumusten tuntemus ja tieto siitä, miten erilaisia ne saattavat olla, edistää järkevän yhteiskuntajärjestelmän syntymistä.

Toinen pyrkimys maailmankuvakoulutuksessa on kansalliskiihkon ja rotuylpeyden hälventäminen: "Milloinkaan ei kulttuuri ole nykyistä kipeämmin tarvinnut yksilöitä, joita elähdyttää aito kulttuuriarvojen taju ja jotka pelotta ja kaunatta voivat objektiivisesti suhtautua muiden kansojen sosiaaliseen käyttäytymiseen."

Anglosaksisten kansojen perinteinen suvaitsemattomuus on paikallisesti ja ajallisesti rajallinen kulttuuri-ilmiö. Niille veren ja kulttuurin puolesta niinkin läheisellä kansalla kuin espanjalaisilla ei ole esiintynyt vastaavaa ja espanjalaisten asuttamissa maissa rotukysymys on aivan toisenlainen kuin Englannin ja Yhdysvaltojen hallitsemilla alueilla.

Näin nykyajankin ihmisten suorittamalla jaottelulla valittuun kansaan ja vaarallisiin muukalaisiin, oikeauskoisiin ja pakanoihin, vaikka asuvatkin samassa valtiossa ja ovat käyneet koulunsa samassa kulttuuripiirissä, on Benedictin mukaan vahvat muukalaisvihan perinteet. Hänen mukaansa siitä ei kykene vapautumaan, mutta sen pystyy selvittämään itselleen ja toteamaan sen lukemattomat ilmenemismuodot. Eri ryhmillä ei ollut kosketuskohtaa, koska toisen aatteet, tavat ja laitokset eivät olleet voimassa toisessa piirissä.

Tehokas oppiminen edellyttää ymmärtämistä ja ymmärtäminen on aina kontekstisidonnaista. Kun ymmärrän jonkun asian, se yleensä merkitsee, että pystyn kytkemään tuon asian omaan maailmakuvaani.

"Vasta kun tunnemme nämä eri näytelmät eli elämisen perusmallit, voimme ymmärtää, missä olemme nyt ja mitä periaatteellisia valinnan mahdollisuuksia meillä on." (Halpern)

Kun toivomme tulevaisuudesta parempaa - mitä toivomme?

Vuosisatoja sitten ihminen unelmoi paratiisista, Jumalan valtakunnasta. Useimmilla lie mielikuva valoisasta ja helteisestä puutarhasta, jossa kasvaa hedelmiä yllin kyllin. Tämän vuosisadan alussa Karl Marx loi ideaa pitkälle kehittyneestä teollisuusyhteiskunnasta, missä ihmiset yhdessä omistavat tehtaat ja päättävät asioista. Jokaiselle tarpeen mukaan. Ihmiselle jää aikaa sekä filosofoida että ratsastaa. Viimeisen 40 vuoden aikana on luotu uusia teorioita ihmisen onnellisen elämän ehdoista. Yleisin teorioista on niin kutsuttu tyydytyksen yhteiskunta. Kun aineelliset tarpeet on tyydytetty, ihmisestä tulee onnellinen. Niinpä pääpaino on asetettu aineellisen elämän turvaamiseen.

Taivaallisten, maanpäällisten ja materiaalisten onnen edellytysten lisäksi on kirjoitettu 'New Age'istä, Uudesta Ajasta, käänteentekevästä ajasta eli aurinkoajasta. Elämällä luonnon ja luomakunnan kanssa suorassa kokemuksessa, oppimalla luonnon omista mekanismeista ja jakamalla ravinnon ja suojan hankkiminen läheisten ihmisten kanssa antaa kestävyyden ja vakauden turvan. Sen ukaan tulevaisuudessa eletään omavaraisissa digikylissä. Uudelle ajattelulle on tunnusomaista pääpainon asettaminen ihmisen oman tajunnan laajentamiseen. Ihmiset alkavat kehittyessään tiedostaa yhä paremmin, mitä heidän ympärillään tapahtuu, mutta myös, mitä heidän sisällään tapahtuu.

Kristillisen opin mukaan yliluonnollinen ja kaikkivoipa Jumala pelastaa ihmisen. Marxilaisessa edistysteoriassa on todistettu, miten suuri valta ja vaikutus on ihmisten luomalla taloudellisella järjestelmällä ja sillä, kuinka paljon ihminen voi itse päättää taloudellisen tuotannon välineistä. Aurinkoajan muutoksessa pelastus on jokaisen ihmisen sisällä. Aivoissa on rajattomasti tietoa. Tajuntaa voi laajentaa työskentelemällä lähellä luontoa, muiden kanssa, hiljaisuudessa.

Poliitikkojen alettava ottaa huomioon kansalaisten tyytyväisyysmittarit päätöksenteossa

Tähän saakka menestystä on mitattu bruttokansantuotteella, tuotettujen tavaroiden ja palveluiden määrällä yhdessä valtiossa vuoden aikana. Näin on ollut helppo verrata eri maita yhden ainoan numeron, monetaarisen yksikön avulla. Logiikka on selkeä: Mitä enemmän tuotetaan sitä onnellisempia ihmiset ovat. Työttömyysluvuilla osoitettiin, mennäänkö maassa eteenpäin vai taannutaanko.

Kuka hyötyy bkt kasvusta? Keskiansiot voivat laskea ja bkt silti nousta. Jokainen luonnonkatastrofi nostaa bkt:tä. Se ei huomio luonnon kestävyyttä eikä vapaaehtoistyötä, eikä mitään markkinoiden ulkopuolella tehtyä työtä.

Kun Ranskan hallitus esitteli Stiglitz-Kommission tulokset vuonna 2008, ryhdyttiin maailmanlaajuisesti kehittämään yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittauksia uudella tavalla. Useiden maiden pyöreissä pöydissä mietitään, mitä edistyminen tarkoittaa 21. vuosisadalla.

Mitkä asiat merkitsevät teille elämässä eniten? Mitä niistä pitäisi sisällyttää kansallista menestystä mittaaviin lukuihin? Tätä kysyi Englannin tilastokeskus vuonna 2011 kansalaisilta pääministeri David Cameronin vaadittua hyvinvointia mittaavien kysymysten uusimista. 34000 vastauksessa tuli esille: terveys, ehjät suhteet partneriin, perhe, ystävät, tyytyväisyys työpaikkaan ja taloudellinen turvallisuus, ympäristö ja koulutus ovat tärkeimpiä.

Myös Saksan parlamentti asetti komission vuoden 2010 lopulla pohtimaan kokonaisvaltaista hyvinvointia ja edistymisen indikaattoreita. Siihen kuuluu kymmeniä indikaattoreita toisin kuin Kanadan kehittämään Index of Well-Being. Saksan tilastokeskus julkaisee joka toinen vuosi Saksan kestävä kehitys -selvityksen, johon kuuluu neljä pääosaa: sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, elämänlaatu, sosiaalinen koheesio ja kansainvälinen vastuu.

Laajalle levynnyt onnellisuus- ja tyytyväisyystutkimus osoittaa jo lähes paradigman muutosta. „Happiness-Ökonomen“, onnellisuustutkijat Lord Richard Layard ja Bruno Frey ovat suosittuja. Psykologeilla on uusi „Positiivisen psykologian“ menetelmä, jonka puitteissa Martin Seligman on kutsuttu jopa Yhdysvaltojen suurimman työnantajan eli sotaväen neuvonantajaksi. Uuden paradigman vaikutusta poliittisiin päätöksiin ei ole vielä tutkittu, mutta sen perusteella valtion menojen hinta-hyöty -suhdetta voidaan alkaa suunnitella uudella tavalla.

YK:n yleiskokous päätti kesäkuussa 2011, että hallitusten on nostettava omissa päätöksissään ihmisten tyytyväisyys enemmän esille. OECD on luomassa viranomaisille käsikirjaa tyytyväisyysmittauksista. Herman Van Rompuy, Euroopan neuvoston presidentti, vaati avoimessa kirjeessään ottamaan vuoden 2012 tärkeäksi asiaksi kansalaisten tyytyväisyyden.

Politiikka on vastuussa jo nyt siitä, miten kansalaiset kokevat turvallisuuden, ihmisläheisen talousjärjestelmän tai asukasystävällisen kaupunkisuunnittelun. Ekspertit eivät voi enää yksin määritellä, että esimerkiksi ansiotulon taso olisi tärkein poliittinen toimenpide.

Lähde: Christian Kroll: Wir brauchen neue Indikatoren – und ein Glücks-Audit für die Politik!
Aus Politik und Zeitgeschichte, heinäkuu 2012