Minutkin melkein värvättiin

Opiskelin Länsi-Berliinissä valtiotieteitä 1970-luvun alussa. Haaveeni päästä opiskeleman Moskovan yliopistoon oli niin suuri, että valitsin porvariskodin ylioppilaskevääni ja kahden vuoden Yhdysvaltojen opintojen jälkeen Freie Universität Berlinin - läheisimmän yliopiston Moskovaa, johon siihen aikaan pääsi ilman puoluekirjaa.

 Eipä kestänyt kauaa, kun kävelin Itä-Berliinin Venäjän suurlähetystöön. Sinnehän ei voinut vain kävellä, vaan piti näyttää Suomen passi kolme kertaa paksun muurin eri uumenissa.

 Venäjän suurlähetystössä heti Unter den Linden -Bulevardilla minut ohjattiin kristallihuoneeseen, täytin kaavakkeen ja minua pyydettiin palaamaan kuukauden kuluttua tiedustelemaan opiskelumahdollisuuksistani Moskovan yliopistossa.

 Säännölliset tapaamiset alkoivat. Minulle kerrottiin Moskovasta ja otin mielellään vastaan hienot ravintolat ja kristallikäytävät. Nehän muodostivat vastakohdan opiskelijaelämälleni. Korkeampi herra alkoi opettaa venäjää. Minulle lahjoitettiin opetuskirja ja tapailimme enimmäkseen Länsi-Berliinin tavaratalojen ravintoloissa. Vaikka tilanne oli perin merkillinen ja epäsuhta, otin iloisena vastaan ilmaiset ateriat ja mahdollisuuden keskustella venäjää. Vasta vuosi myöhemmin tajusin, että minähän olisin saanut vakoojan maineen, jos olisin kertonut opiskelukavereistani ja tunnelmista yliopistolla. Vaikka kovasti halusin Moskovaan, menetin uskon siihen, että DDR:n Moskovan suurlähettiläs minua auttaa.

Tulihan se sieltä sitten: ”Sinähän opiskelet politiikka. Liikut kaiket päivät opiskelijoiden kanssa ja käyt keskusteluja ja osallistutte mielenosoituksiin. Minkälaisista asioista te keskustelette? Mitä mieltä he ovat Neuvostoliitosta? Äkkiä tuli mieleeni, että eihän informaatio pahasta ole. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä opiskelukaverini ajattelevat niin mikäs sen parempi.

Ne eivät olleet kellekään salaisia ja niitä saattoi kuka tahansa lukea lentolehtisistämmekin.