Mistä saippuaa ja muuta syksyn kuulumista

Kolmesta asiasta voi olla varma Suomineito-yhteisössä asuessaan: koskaan eivät päivät ole samanlaisia tai ennakoitavissa, koskaan ei tunne itseään yksinäiseksi tai hyljätyksi, ja mikä ihaninta: aina tietää ekologisen selkäreppunsa sen kun vain kevenevän.

Olemme asuneet täällä lähes neljä vuotta. Ensimmäisenä vuonna jätin kahvin pois, toisena vuonna ei tehnyt enää mieli nutellaa eikä appelsiinejä, kolmantena vuonna lähdin vieraita vastaan asemalle joskus veneellä tai potkurilla. Tänä vuonna olen mennyt takapakkia - ostin itselleni uudet ulkomaiset kumisaappaat. En ymmärrä mikä minuun meni.

Edellisen syyskuisen tiedotteen jälkeen olemme edistyneet omavaraisuuden harjoittelussa. Teurastimme karjut, pukit ja pässit. Koska kaikki olivat meille rakkaita, halusimme antaa niille arvoisensa lopun ja olimme kutsuneet arvovaltaisia avustajia. Paikalle tuli teekkarien ampumakerhon johtajisto Espoosta, teurastajana ja eläintenhoitajana toiminut naapurimme, Marshalin eines- ja makkaratehtaan tuotekehittelijä Sinikka (Sinikan kertomus seuraavassa tiedotteessa) sekä naapurikunnan eläinlääkäri Matti Ikkala.

Päiväkirjasta: ”Teurastuspäivä on meille eläintenhoitajille raskas. Aamulla Leo laittaa karjakeittiöön tulet jo klo 6, Pentti tulee klo 8 ja Rutsevi on vuorossa ensimmäisenä. Koetan selvitä lypsystä nopeasti ja rukoilen, että eivät ammu ennen kuin olen ehtinyt hinkkeineni ja munineni keittiön ovesta sisälle. Toisesta teurastajasta Uunosta en kysele. Hän soitti äsken ja oli hyvin humalassa. Miksi ne jotka eniten osaavat, luovuttavat vallan Viinamäen Herralle?”

Sisäelimet tulevat varmaan hyvin käsitellyiksi, sillä keittiössä on oikea kokki - lakkineen ja takkineen. Jorma on toiminut ammattikoulussa opettajana ja käynyt Haaga-instituutin restonomi-linjan. Ihana katsoa miten hän paloittelee lihaa, miten sutjakasti valmistaa piiraat, kastikkeet ja salaatit. Olohuoneen kukkaikkunan hän on muuttunut versoviljelmäksi.

Hoidan navetassa 50 elukkaa. Paskahommaa, siis kirjaimellisesti, mutta hyväilen niitä paskantuottajia. Olen jopa ratsastanut Rutsevilla, 150 kiloisella karjullamme. Lampaita on 20 ja kaikkia on halittava joka aamu. Kukko ei suostu syömään ellei sitä pidä sylissä. Se Rutsevi heittäytyy läskeineen selälleen jalat ojossa ja painaa silmänsä kiinni kun sitä silittää mahan alta. Vuohet, lampaat ja kanat saavat kulkea vapaasti kaiket päivät. Vuohiemot odottavat iltapuolella navetan oven ulkopuolella päästäkseen omiin pilttuisiinsa. Pukit, pässit ja karjut on sukurutsauksen takia pidettävä päivisinkin parsissaan. Ankkalaumakin odottaa oven vieressä, että pääsee levolle.

Aamulla päästin lypsyn ajaksi pikkuporsaat läävästä. Ne juoksivat Hiljan kanssa kilpaa karjakeittiön läpi lampolaan ja taas takaisin. Hilja söi sikojen kanssa samaa ruokaa. Ankat ajoimme yhdessä jäätyneestä ojasta sisälle. 12 lammasta on vielä kerittävänä. Teen sen Fiskarsin saksilla. Tuli kolme pientä porsasta syksyisten tilalle. Vielä 10 eläintä odottaa teurastusta.

Jaloissani pyörii pieni Hiljanalle. Se on Belgian ja Lapin paimenkoiran pentu. Hilja kakkii vielä joka puolelle ja lähdenkin juuri pesemään paria mattoa. Hilja on aamuin minun kanssani ja iltapäivällä Anjan kanssa navetalla. Se on selvästi vuohia, lampaita, sikoja ja kanoja yläpuolella. Tuskin leipäkään kiinnostaa vuohi- ja lammaskatrasta, jos seinien vieriä pitkin kulkeva Hilja on mukana. Lampaat ja vuohet seisovat kuin naulattuina. Ne vain katselevat Hiljaa. Tänään tuli Elviira ja pukkasi. Mistä ihmeestä eläimet tietävät hierarkiansa! Elviirahan on vuohien kuningatar ja muut eläimet ovat hänen alapuoelllaan.

Hilja tajuaa asioista omilla aisteillaan niin paljon enemmän kuin minä. Se löysi navetasta jopa rotan. Ja kulkee navettapolun viiteen kertaan siinä kun minä kerran hinkkeineni.

Tavallisesti tänne on tullut henkilö jota eniten kaipaamme. Nyt kaipaamme paimenkoiran kouluttajaa. Jos sitä ei tule niin ehkä minun on henkisen kehitykseni kannalta tärkeä vaihe vähentää tätä tietokonearkipäivää. Tänään Hilja kulkee kivirappusia alas päin yhden puolikkaan kerroksen. Laitosovet ja kivirappuset ovat sille iso haaste. Oppiiko se koskaan nukkumaan keski-ikäisen naisen kanssa, joka uneksii kaksi tuntia kerrallaan ja lueskelee taas tunnin? Mitä ihmettä teen kun näen sen kakkivan matolle? Nostan sormen pystyyn ja näytän, miten kannan kakan pois... Kun vien sen ulos ja päästän sen vaikka kuinka pitkän ajan jälkeen takaisin sisälle, pissii se ensimmäiseksi matolle. Onneksi koiran pissi ei haise.

Olimme päättäneet tehdä makkaraa ja saippuaa. Etelä-Pohjanmaalta löytyi vain yksi saippuankeittäjä eikä muistakaan rekistereistä saanut tietoa toimenpiteestä. Onneksi Ähtärissä asuu vielä muutama yli 80-vuotias emäntä.

Yllätys oli suuri, kun lipeä maksoi apteekissa 300 mk eikä se suolakaan ilmaista ollut. Saippuaa tuli vain kolme ämpärillistä. Miten ne ennen? Päätimmekin tehdä ensi kevääksi lipeää itse. Jos sinulla on koivun tuhkaa, tuo sitä tänne!

Mistä apteekin lipeä tehdään? Mihin sen pesuteho perustuu? Neutralisoivatko eläinten ihrat ja rasvat myrkyllisyyden? Niin epäilyttävältä nykyaivoille saippuankeitto vaikutti, että karjakkomme pesi karjakeittiön muuripadan tiskiaineella saippuan keiton jälkeen perunoita pikkupossuille keittääkseen...

Niin kauan kuin sellun keitto Suomen kulutuskarusellissa jatkuu, luulen, että tämän kokemuksen jälkeen yritämme saada saippuaa suoraan Valkeakosken tehtailta.

 Vesi, rasvat ja lipeäkivi keitetään padassa kunnes seos alkaa juoksettua. Se saattaa kuohahdella yli, jos on liian kova tuli. Tällöin lisätään vähin erin vettä, noin viisi litraa. Nyt se saa jäähtyä niin, että päälle kertynyt saippuakerros saadaan kauhottua laakeaan astiaan hyytymään (ei alumiini- eikä kupariastiaan) Pohjalipeää voi laittaa mm saunanpesuveteen tai navetan pesuun sekä pyykin liotukseen. Vanhoissa keittokirjoissa on saippuankeitto reseptejä.

Sikojen ja lampaiden suolet pesimme huolellisesti ulosteesta, kääntelimme moneen kertaan ja huutelimme järvessä ryynimakkaraa ja verimakkaraa varten. Tilasimme keinokuorta meetvurstia varten. Palvasimme makkarat yhdessä kinkkujen kanssa. Saapa nähdä, milloin porukka suostuu korvaamaan Sinisen lenkin kesän grilli-illoissa omilla makkaroilla!

Koska makkaranteko on työlästä, olisiko järkevämpää grillata jauhelihapihvejä? Joku täällä asunut puuskahti lähtiessään: ”Kun hevonen viimein oppi elämään syömättä se kuoli.” Mikä on sopiva määrä luksusta ja mikä on sopiva määrä työntouhua?

Syksyn aikana olemme pukeneet suomineidolle uusia vaatteita ja viettäneet viikonloppuja kulutusyhteiskunnassa kuluneiden ja palaneiden kuntoutujien kanssa. Kokemukset ovat hyviä ja olemme tutustuneet mielenkiintoisiin ihmisiin. Mutta mitä ihmettä tämä yhteiskunta tekee, jos kohta meistä joka kolmas ei millään pääse sängystä aamulla tai ei ainakaan jaksa huolehtia ravitsevasta ateriasta?

Täällä on asunut kesän aikana kolme mielenterveyden takia eläkkeelle jäänyttä. Heidän kanssaan on ollut hyvä työskennellä. Toisin kuin niiden, jotka luulevat olevansa terveitä.

Kun ympäristö alkaa mättää, ihmisellä on kolme vaihtoehtoa: hän sairastuu fyysisesti (etenkin syöpään), lähtee rikoksen tielle tai masentuu mieleltään. Lähes puolet ennen aikaisista eläkkeistä myönnetään psyykkisistä syistä. Tällöin ihminen ottaa yhteiskunnan/valtion epäonnistumisen omaksi syykseen.

Me yritämme tarjota tien niille tai meille, jotka emme jaksa tai halua olla oravanpyörässä tai työllisyystilastoissa.

Espoossa joka vuosi erikoissairaanhoidon budjetti ylittää kaikki kaavailut. Varoja eivät vie yhä uudet laitteet ja sisäelinleikkaukset vaan mielen sairaus. Hoitohan ei ole kertaluontoinen, vaan ihminen jää työkyvyttömäksi jopa 30 vuodeksi. Lääkitys on kallista ja luonnolle vaarallista.

Miten vapaa ja villi voikaan olla, kun tietää, että ei valtio eivätkä markkinat, eivät työnantajat tai sukulaisetkaan voi määrätä fyysisestä tai psyykkisestä hyvinvoinnistani.

Matka suureen omavaraisuuteen on vielä pitkä, mutta lähes neljän vuoden kokemuksella voi varmistaa: ei mahdoton. Meidän hankkeellamme on myös suuri etu puolellaan: Koska näin aikaisin alamme opetella perustaitoja, voimme hyödyntää vielä kaatopaikkoja ja kauppojen ylijäämiä ja näin laskeutuminen omavaraisuuteen on siloisempi.

Omavaraisuusidea on edellä aikaansa eli ihmisten ei ole vielä PAKKO vähentää kulutustaan.