Vuonna 1970 kirjoitin kansainvälisen politiikan opiskelijana Toledon yliopistossa Ohiossa Yhdysvalloissa tutkielman Coexistence At Work: The Finnish-Soviet Relations. Kerroin Nikoilai II:n venäläistämispolitiikasta, YYA-sopimuksesta, Porkkalan palauttamisesta ja vuoden 1962 Honka-vaaleista. Tutkimukseni lopussa esitin yhdysvaltalaiseen tapaan retorisen kysymyksen: ”Is Finland a showcase of peaceful coexistence?”

Opintojeni edetessä aloin miettiä: Neuvostolaiset ovat kehittäneet teorian X (rauhanomainen rinnakkainolo). Heidän mukaansa Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ovat esimerkki tämän teorian soveltamisesta. Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan pidä Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita malliesimerkkinä teorian X (rauhanomainen rinnakkainolo) toteutumisesta. Onko vika tällöin neuvostolaisten politiikassa vai amerikkalaisten tulkinnassa, eli sanovatko neuvostolaiset jotain muuta kuin tarkoittavat vai ymmärtävätkö amerikkalaiset jotain muuta kuin on sanottu?

Kun vuonna 1973 valmistauduin Länsi-Berliinin Freie Universitätissä kirjoittamaan loppututkintoni aiheesta Die finnisch-sovjetischen Beziehungen als Musterbeispiel von friedlichen Koexistenz, muutti tutkintoani valvova professori Richard Löwenthal, joka kehitti ”Finnlandisierung”-käsitteen, aiheeni muotoon Die Wechselwirkungen der sowjetisch-finnischen Beziehungen mit den sowjetisch-skandinavischen Beziehungen. Hänen mukaansa Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet osoittivat valtiollisen suvereniteetin luovuttamista eivätkä siksi oleet esimerkki rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Suomettuminen tarkoitti hänelle ”joutua Suomen tavoin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin”.

En ymmärtänyt, millä perusteella länsimainen sovjetologi ei hyväksy tosiasiaa, että neuvostolaisen käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitus oli juuri valtiollisen itsenäisyyden vähentäminen. Olihan riittävästi neuvostolaista dokumentaation siitä, että rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa neuvostomarxilaisessa kielenkäytössä luokkataistelua, ideologista taistelua, taloudellista kilpailua eri järjestelmien välillä ja maailman vallankumouksen leviämistä. Mieltäni askarrutti länsimaisten sovjetologien tapa määritellä rauhanomaisen rinnakkainolon käsite aivan kuin se tarkoittaisi rauhaa ja rinnakkainolo. Tämä Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruskäsite (peaceful coexistence, friedliche Koexistenz, coexistence pacifique, fredlig samexistens) herätti eri kielialueilla myös erilaisia mielikuvia.

Vuonna 1975 kerroin Helsingin yliopistossa kansainvälisen politiikan laitoksella professori Göran von Bonsdorffille ja professori Keijo Korhoselle aikomuksestani tutkia Suomen ja Neuvostoliiton suhteita esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkainolosta käytännössä. He kannustivat ajatusta ruohonjuuritason tutkimuksesta.

Vuonna 1980 opiskellessani jälleen Saksassa, Trierin yliopistossa, keskustelin rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksestä professori Klaus Kernigin kanssa, joka on toimittanut semanttisen ensyklopedian Das Sowjetsystem und die demokratische Gesellschaft. Hän suositteli rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen selventämiseksi semanttista tutkimusmenetelmää. Samoin kuin professori Löwenthal, hänkin piti Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ottamista malliesimerkiksi rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta tuloksettomana. Hänen perustelunsa ei ollut ideologinen vaan käytännöllinen: "Laboratorion ovet suljetaan kokeilun ajaksi ja vain positiiviset kokemukset julkistetaan."

Kiinnostukseni käsitteisiin ja niiden erilaisiin tulkintoihin kasvoi, kun Espoon kaupunginvaltuutettuna jouduin perehtymään niihin puheisiin, joilla suuretkin päätökset perusteltiin. Asioista oli vaikea keskustella, koska puhujilla ja kuulijoilla oli oma tapansa tulkita käsitteitä. Ainut asia mistä syntyi kunnon debatti oli kysymys koiraverosta. Saattoiko olla, että yhteiskunnan teknistyessä ja keskittyessä olisi yhä vaikeampi löytää yhteistä kieltä?

Kun alunperin ryhdyin tekemään tätä työtä ETYK:n vuonna 1975, oli fraseologinen kielenkäyttö Suomen ja Neuvostoliiton välillä kukkeimmillaan. Aloitin työn, koska halusin osoittaa kvantitatiivisesti rauhanomaisen rinnakkainolon esimerkkiä hyväksikäyttäen, mistä ETYK:n kaltaisissa käsitelinnoituksissa oli kyse. Tutkimushankkeeni ei ymmärrettävästi herättänyt kiinnostusta, lähinnä pelkoa, vaikka tapaamani professorit myönsivät tutkimuksen tarpeellisuuden.

Kymmenen vuotta myöhemmin Neuvostoliiton presidentti Gorbatshov alkoi niin kutsutun glasnostin ja perestroikan politiikallaan murtaa venäläistä käsitelinnoitusta. Kun Neuvostoliiton tasavaltojen johtajat päättivät lakkauttaa neuvostomarxilaisen fraseologian varaan rakennetun mammuttiorganisaation, tutkimukseni ensisijainen tarve ei enää ollut itäisen naapurivaltiomme marxilais-leniniläisten systeemi-immanenttien päämäärien ymmärtäminen, vaan näin tarpeelliseksi laajentaa näkökulmaa sen selvittämiseksi, miten tämä fraseologinen ja mekaaninen kieli oli syntynyt ja miten on mahdollista, että se pysyi yllä 70 vuotta.

Tutkimusta on valmisteltu 17 vuotta. Tutkimusprosessin pituuteen on muitakin syitä kuin Neuvostoliiton suuret mullistukset. Erityisesti kiitän ystävätärtäni Maija-Leena Mattilaa ja naapuriani Maija Koskista sinnikkäästä tuesta, Helsingin yliopiston ATK-keskuksen sovellutussuunnittelija Olli-Pekka Rissasta työn teknisestä neuvonnasta, tutkija Juhani Tenhusta kielellisestä tarkistuksesta sekä DI Kurt Bymania avusta tietojenkäsittelyssä.

Renelle, Hennille ja Tuunalle haluan kertoa, että tässä on se asia, jonka vuoksi jouduitte syömään pohjaan palanutta ruokaa, lojumaan TV:n äärellä yksiksenne ja kulkemaan romukasojen läpi lasikuistilla.
                                                                                    

Lisensiaattitutkimuksen (Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käyttö NKP:n puoluekokouksissa vuosina 1920-1986) tarkistajina toimivat keväällä 1990 räiskyvästi VTT Ilmari Susiluoto ja lisäarvostelijana kannustava professori Pertti Ahonen sekä valvojana dosentti Esko Antola. Muuten tutkimuksen valvojana on toiminut vuodesta 1984 lähtien professori Raimo Väyrynen. Kiitän alkuvaiheessa saamastani tuesta kysymyksenasettelussa professori Ilkka Heiskasta, apulaisprofessori Kari Palosta ja professori Dag Anckaria. Silloisia kansainvälisen politiikan assistentteja Johanna Sipilää ja Timo Valtosta kiitän työn kommentoinnista. Virikkeitä ovat antaneet keskustelut dosentti Jarmo Erosen kanssa ja periodisoinnista FT Timo Vihavaisen kanssa. FT Ritva Lehikoisen hillitty kommentointi antoi uskoa vaikeina hetkinä. Väitöskirjan esitarkastajalle Harvardin yliopiston valtio-opin dosentille Klaus Törnuddille olen erityisen kiitollinen inspiroivista ja asiallista parannusehdotuksista.

Tutkimuksen valmistumista ovat isäni eläinlääkäri Veikko Ikkalan ja mieheni Diplom Politologe Olaf Hornin lisäksi edesauttaneet seuraavat apurahat: Helsingin ja Moskovan yliopiston (Московский государственный университет имени М. В. Ломоносова, Moskovski gosudarstvennyi universitet imeni M. V. Lomonosova, lyh. МГУ, MGU) tutkijavaihtoapuraha kevätlukukaudeksi 1985 filosofisessa tiedekunnassa, Helsingin yliopiston apuraha pohjoismaiden yhteistyökomission järjestämään Nordisk forskarkurs i sovjetisk utrikespolitik kesällä 1987 Sigtunassa, Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan määräraha vuodeksi 1990 ja Helsingin yliopiston määräraha kesäksi 1991 työn viimeistelyä varten. Työ on painettu ja julkaistu Neuvostoliittoinstituutin julkaisusarjassa A 15.