Mietteitä ennen matkaa
Luulisin, että makalle lähtee 7 ihmistä. Äiti kyllä väittää, että tällaiset Moskovan matkat ovat hyvin kysyttyjä. Oppaamme on ehkä joku vaaleaverikkö, vähän hönttä, mutta osaa kyllä asiansa. Moskovassa saan huonekumppaniksi jonkun vanhahkon mummuihmisen tai muuten joudun jonkun ökömatkojen…
Leningradin asemalla
Olinpa mlko oikeassa. Seurueeseemme kuuluu vain 7 henkilöä. Opasta ei ole ollenkaan. Jospa nyt koittaisin muistella alkumatkaa. Lähtö kotoa oli ennen arvaamattoman kiireinen. Minun piti ensin mennä yöksi Jyväskylään ja sieltä aamulla linja-autolla Helsinkiin, mutta sitten saimme tietää, että juna lähtee jo noin klo 12. Asemalta lupasivat hommata paikan makuuvaunuun ja niin lähdimme rauhassa asioimaan kirkolle. Palattuaame asemalta soitettiin, että makuupaikat oli varattu. Ei auttanut enää muu kuin lähteä klo 14 autolla Jyväskylään ja sieltä 16.00 pikajunalla Helsinkiin. Isä ei ollut vielä kotona eikä meillä pennin hyrrää rahaa, aikaa varttitunti. Kaikki järjestyi kuitenkin hyvin ja vähän naureskellen ajattelimme: Minuutin tarkkuudella Mokovaan!
Helsingissä oli Kalle vastassa (klo 22.30) Äiti oli soittanut Lähteenmaalle ja vietin yöni heidän luonaan. Tapojeni mukaisesti pesin viimeisiä taikinaisia vaatteitani sinä yöjä. Aamulla läksimme Kallen kanssa matkatoimistoon. Siellä meni tunnin verran ja koska oli vielä pari tuntia junan lähtöön, pisti se mut meneen raitiovaunulla takasin kotiinsa. Siellä rupesin vielä peseen tukkaani ja niin sain kieli vyön alla juosta asemalle. Osta lankaa. Osta puikot. Osta kortti, postmerkki ja laita ne kotia. Hae tavarat matkasäilöstä. Osta ristisanalehti. Etsi raide 1. Muut asiat sain jotenkuten toimeitettua, mutta viimeisen! Mulle sanottiin, että juna lähtee ykkösraiteelta mutta lähti kuitenkin kakkoselta. Yritin kysellä ihmisiltä, mutta jokainen neuvoi eri suuntaan.
Möhläys numero 1 on siis, että lähdin liian myähään. Aikaa oli nyt ehkä 3 min. Näin vaunun jossa luki Moscva. Siitä oli rappuset vedetty ylös, sillä käynti oli toiselta puolelta. Just just yletin oven ripaan, viskasin laukun sisään ja koitin saada itteni perässä. Viimein mä sitten istuin sillä likasella käytävällä. Konudktöörin tapanen, venäläinen sulonen ukko sieppas multa lipun. Mua hävetti kauheesti, olin ihan punanen ja hikinen ja lytyssä ja tietenkin väärässä vaunussa, sillä olinhan hypännyt ensimmäiseen näkemääni punaiseen.
Ihme oli tapahtunut, istuin omalla paikallani Moskovan junassa ja kätevän näkösiä ihmisiä ympärillä. Tosin itse vielä läähättäen. Vaunu oli ollut ihan oikee ja se mies johdatti mut paikalle. Vastapäätä istui vähän hassu silmälasipäinen ruotsalaispoika. Hänen vieressään japanilaisen näköinen, laiha amerikkalais poika. Minun vieressäni suloisen näköinen saksalainen mummoihminen. Hytissä oli siis kaikki eri kansalaisuutta. Niinpä multa uusimmaiselta kysyttiin puhunko ruotsia ”Ja lite” Saksaa? No jaa, etwas” Englantia ”Nou”. Vähän naurahdusta ja keskustelu jatkui saksan kielellä. Sitten hissun kissun aloin lukea Moskovan esittelylehtisiä ja tehä ristisanatehtäviä. Amerikkalainen ei kunnolla osannu saksaa ja niinpä kun he huomasivat, että en liikoja tulisi heidän keskusteluaan häiritsemään, se muuttui englanniksi.
Suomen tullista selvismme helposti. Ukko tuli ja kysyi: ”Suomalaisia?”. Ruotsalaine jätkä joka oli ollu puhekone huusi EI ja sillä sökö. Sitten hän selitti pitkät jutut kaikista tullin läpi menemisestä ja sanoi tietävänsä kuinka niistä selviää helpoimmin. Kaavakkeet kyllä kerättiin, samoin passit. Mutta sitten kun alko kulkeen venäläisiä tullivirkailijoita niin se oli jo vähän toista. Passit kerättiin monen miehen voimalla kuponkeineen. Siten yksi nainen tai tyttö paremminkin pengotti sen ruotsalaispojan matkalaukun, pitipä hänen avata kaikki joululahjatkin. Mä kudoin koko ajan ja ne tullivirkailijat vähän hymyilivät ja sököttivät jotain vänäjäksi ja muut yhty sitten nauruun. En tietenkään ymmärtäny mitään. Niin ei mun tavaroihin koskettukaan. Hassuinta oli kun penkin aluksetkin tutkittiin.
40 min pysähtyminen ”ruokatauko” oli eräällä Venäjän keskisuurella asemalla (Viipuri). Lähdin yksin kiertään asemalle, sillä ”tutut” meni syömään. Haju oli kyllä törkee, kaikki ihmiset hais ihan samalle (pahalle saippualle) ja kun niitä oli paljon yhessä niin se oli kaameeta. Vaatteet niillä oli hurjan vanhanaikaisia ja kaikilla valtavat karvalakit. Kyllä muakin vaan katottiin melko pitkään, rupes ihan pelottamaan. Asemalla oli myös jonkinlainen putiikki josta sai ostaa Suomen rahalla. Yhen toisen, Leningradiin menevän ryhmän miehet osti valtavasti viinaa, pitivät melua ja leikkivät mahtavaa. Oikeen hävetti olla suomalainen. Kun taas tulin ulkoilmaan, oli junamme lyhentynyt melkoisesti ja hätäännyin tietenkin. Juoksin asemasillalla päästä päähän moneen kertaan ja viimein kysyin yheltä ukolta. Se ei ymmärtäny mutta rupes kiikuttaann mua toiseen päähän. Melkein väkisin työns mut yhteen, mutta eihän se ainakaan mun ollu, se oli täys venäläisiä. Ja sitä paitsi istumavaunu. Lähdin juokseeen, se ukko tuli perässä, kysy jotain joltain, ja tämä alkaa vuorostaan kiikuttaa mua. Sitten näen meidän vaunumme konduktöörejä, he osoittavat tuntemisen merkkejä. Sama ukko kun Helsingin asemalla alkaa taas mua saatteleen. Saavun vaihteeksi punasena ja hengästyneenä vaunuosastooni.
Vanha nainen jää Leningradissa pois ja vasta sen jälkeen noin klo 23.30 pääsemme nukkumaan. Mutta mikä oli ihan hassu: miehet ja naiset nukku samassa hytissä. Jouduin siis nukkuun sen amerikkalaisen ja ruotsalaisen jannun kanssa yhdessä. Ne meni kohteliaasti ulos mun siiruutuessa, mutta just kun napitin yöpaitaa, tuli siivoojamies laittaan sänkyjä. Se näytti kädellään, että hän ei kyllä yläpetille katso. Alapetillä rupes kuuluun Anteeks anteeksi. Koska kuuloetäisyydellä ei ollu muita suomalaisia kurkistin alas. "Seitsemän hyvä?” Ai mitä, niin, ja jaa
Ei se ruotsalaispojan valtava herätyskello kerinny kyllä vielä aamulla seitsemää soida, kun vaunuihin syttyi valot ja ylösnouseminen piti alkaa. Ne pojat puki ensin, lähtivät pois ja oli rauha maassa. Lähteenmaalla olin tehnyt hirveesti evästä, sillä junasa ei saanu ostaa muuta kuin teetä, sitä kyllä tuotiinkin vähän väliä. Ensimmäisellä kerralla se amerikkalainen makso mun puolesta. Aamulla kerkisimme vielä hyvin juoda teen ennen kuin saavuimme Moskovaan. Siellä ryntäs heti tanakkoja miehiä sisään huutaen Inturist, inturist ja he kiskasivat laukut ja veivät taksiinsa.
Hotelli Metropol 1.1.1965
Sain hotellissa oman huoneen, melko viihtyisä vielä, pesulaari, 3 pöytää, 2 tuolia, kaappi, sänky, ikkunasta näkymä resuiselle takapihalle. Sivoojat ovat valtavan ystävällisiä. Olen kirjoittanut huoneeni numeron paperin palalle (403) ja näytän sitä. En osaa sanoa edes kiitosta venäjäksi.
Täällä
on näköjään tapana, että ihmiselle sanotaan heti, jos hänellä
on jotian kehnosti. Mulla ratkes hameenhelma ja viedessäni avainta
yks nainen rupes sitä selittämään. En kuitenkaan heti ymmärtäny,
se nykäs kädestä mut viereensä, rupes nostamaan hameen helmaa. Mä
säikähdin tietysti hirveesti ja yritin vapautua otteesta. Viimein
kuitenkin käsitin tilanteen ja onnettomana yritin kiinnittää
helmaa jollain neulalla. Tällä kertaa en tietenkään ollu ottanut
lankoja sun muita mukaan. Toisen kerran mulle huomautettiin siitä
Taljan säihkymerkistä. Ne luuli, että se oli joku turha pahvi
siellä selässäni ja osoittivat minua pitkään. Vielä sitten
tetteria. Tulin juuri vessasta, hameen helma oli jääny korkeintaan
3 cm pystyyn. Heti ensimmäinen vasataantuleva rupes sitä
osotteleen ja sopotti jotain hirveesti. Siellä WC:ssä katselin, kun
ihmiset vaikka millä keinoin yrittivät puhdistaa jalkojaan. Oli
nimittäin rapakeli ja rapa oli roiskunu pohkeisiin. Yhtäkkiä joku
alkaa taas osotteleen mua sormilla ja pian käsitin, että mun jalka
oli kans ihan kauhee. Vessaaperilla, pyyhkeillä ja vaikka millä
koitoin sitä sitten hangata.
Uudenvuoden vastaanotto
Neuvostoliittolaisen ainoana juhlana (suurempana) taitaa olla Uusivuosi. Tavarataloissa on isot kuuset koristeltu ja muuallakin niitä oli jo viimesinä päivinä. Hassuinta on, että ihmiset kantaa niitä paketeissa. Oksat on köytetty rungon ympäri ja paperi vielä päällä. Koristelu on aivan toista kuin meillä. Ei mitään kynttilöitä, ilosen värisiä koristeita täys, tosiaan kuin rihkamakauppa. Mutta kyllä se upeen näkönen on.
Täällä on järjestetty niin, että kaikki turistit viettää vuodenvaihteen omissa hoteilleissaan. Meille suomalaisille oli varattu pöytä juuri esiintymislavan edestä, siis valtavan hyvä paikka (pöytä numero 54). Juhlat alkoivat klo 23 ja kestivät kai aamuun asti.
Oli suuri menetys, kun en saanut valokuvaa siitä ruokapöydästä. Se oli kyllä jotain mahtavaa! Shampanja (hyvää)-, viini (pahaa)- mineraalivesi-, vodka (hirmu pahaa), lasit. Kolmet haarukat ja veitset ja jäätelölusikka. Leikkeleitä, hedelmiä, lihaa, kastiketta ja kaiken maailman sössöö.
Se oli kyllä se mässäily hirveetä. Suomalaisille oli kaikille laitettu tuolille lahjat. Jokatoisessa paketissa oli nukke, muissa pieni ”kuvaesittelykone” Moskovasta. Sain nuken. Koko ajan oli hirvee hulina päällä. Kolme eri laulajaa esiintyi, taikuri, akropaattipariskunta, lintujen kesyttäjä ja orkesteri tietenkin koko ajan. Ranskan TV on näinä päivinä täällä ja kuvas täällä olevia ranskalaisia. Niitä onkin melkein hotelli täys. Joka paikassa oli valtavasi valonheittäjiä ja kaikki oli niin häikäisevää.
Olin ylivoimaisesti nuorin koko salissa ja huomasinkin sen heti. Sen vuoksi olin kuin tulisilla hiilillä ja päätin lähteä melko aikasin pois. Juhlat alkoivat vasta klo 11, joten kovin aikasin ei ainakaan pystyny pois lähteen.
Ensimmäsienä maistoimme vodkaa ja se oli niin väkevää, että rupesin heti yskimään. Silmiin tuli vettä ja olisin halunnut vaipua maan alle. Olin ryypännyt liikaa ja tottumattomana kävi näin. Seuraavalla kerralla osasin kuitenkin varoa, eikä enää tämän jälkeen tarvinnu yskiä. Vodka oli kyllä valtavan pahaa. Shampanja taas suoraan sanoen hyvää.
Meitä suomalaisia oli 8, sillä yks Mustaltamereltä palaava mies liittyi seraamme. Hän oli lyhyt, lihavahko, keski-ikäinen (vaimo Suomessa). Oli päätätänyt kai ottaa elämästä irti kaiken mahdollisen. Suurimman osan ajasta hän kyllä kehui matkaansa. Häntä oli kohdeltu kuin herraaa siellä, vaikka rahaakin oli menny kuulemma törkeesti. Aluksi oli hän kuulemma erehtynyt juhlimaan vähän liikaa ja sen vuoksi oli nyt melkein auki. Hän (nimeä en tiedä, olkoon vaikka Tassu) istui vieressäni ja sain siitä melkoisesti kärsiäkin, sillä aina hän oli lasiani täyttämässä. Hän suri äärettömästi vanhuuttaan ja oli mulle nuoruudesta kateelllinen.
Tässä muutamia Tassun juttuja. (Hän jutteli pääasiassa mulle). Jos minä olisin vielä noin nuori, niin (teititteli mua) kyllä tietäisin, miten pitää elää. Joka aamu ajattelisin, että on vain tämä päivä ja eläisin sen sen mukaan. Mikään tässä elämässä ei tule sattumalta eikä mitää tapahdu jos ei itse pane alulle. Älkää luottako ja uskoko sattumiin. Jos minä olisin vielä nuori niin tansittaisin teitä joka kappaleen, mutta eihän kukaan nuori vanhaa halua. Vaikka kyllä minua nyt suututtaa, kun teillä ei ole kavaljeeria, ei ketään nuorta miestä ole täällä. (Piti mua ilmeisesti hyvinkin kauniina, koska oli niin varma, että jos täällä yksikään ikäiseni poika olisi niin epäilemättä se olis mun kavaljeeri).
Tanssin kuitenkin ton Tassun kanssa aika monta kappaletta eikä se mikään tyhmä mies ollu. Vaikka ei se kai vaikee oo huomata, jos joku ei tykkää jonkun kanssa tanssia. En nimittäi suostunut sen läheskään kaikkiin pyörähdyksiin eikä hän saanut minua lähelleen vaikka miten päin yritti. Loppuillan se olikin sitten onneksi yhden ranskalaisen likan kanssa. Mitenkähän sekin nuori nätti tyttö viitti sen kanssa olla!
Toisella puolellani istui David. Hän oli japanilaisen näköinen amerikkalanen poika, opiskeli Suomessa. Matkatoimistossa mulle oli sanottu, että reissulle lähtee myös yks nuori aviopairi. Ajattelin silloin: Jaha, se on sillä sökö, kyllähän ne nuoret rakastavaiset tietää. Sain kuitnekin pahan pettymyksen. Näin Davidin ja Kaarinan vain kerran kävelevän käsikädessä eikä muuta. Kyllä ne tietenkin katteli toistensa kasvoja ja nauroivat. Tulomatkalla (paluu) rohkaisinkin mieleni ja kysäisin, että olivatko he naimisissa. ”Ei, miten sä sellasta luulet!” Siinä sitä sitten oltiin. Nyt ymmärsin, miksei Kaarina halunnu nukkua junassakaan Daavidin kanssa samassa huoneessa ja paljon muuta. Kyllä ne muten nauro ja ihmetteli mun olettamuksiani. He olivat kummatkin yliopiston kirjoissa ja kohdanneet siellä. Kaarinä oli puhunu vaan joiskus, että olis jänski käydä Moskovassa kunhan vain osais kieltä. David osas jonkin verran ja niin ne oli päättäny lähtee yhdessä. David siis istui vieressni. Hän oli äärettömän kohtelias, aina oli ensimmäisenä auttamassa tuolia mun alle, tarjoili kaikkee pöydästä ja me juotiin yhdessä monetkin kippikset. Ihmettelin muuten hirveesti, kun se tanssi mun kassa ennen kuin Kaarinan. David ei ollu mun mielestä mitään tanssijätyyppiä, mutta sainpa pahan pettymyksen! Valssia se ei kyllä mitenkään loistavasti osannu, mutta tarkoitankin tyyliä. Se oli mua sen verran pitempi, että yltääkseen mun vyötäröni ympäri jouduin melkien nojaamaan sen rintaa vastaan. Vähitellen siitä tietinkin tähän asentoon äpästiin ja senpä vuoksi se ei tuntunutkaan yhtään hirveeltä. Loppuillasta David oli kai jo sen verran väsynyt (päissään), että se vain istui paikalllaan ja ehkä vähän naureskeli.
Kaarina istui Davidin vieressä. Hän oli aika kivan näköinen ihminen, Espoosta kotoisin. Tukka pienellä nutturalla ja keskellä päätä jakaus. Ainakin tovereita se sai helposti, meinaan niin kuin matkalla,vaikka se kyllä jutteli suurimman osan Davidin kanssa.
Sitten muut suomalaiset: oli vanhahko pariskunta Kouvolasta. He olivat lihavia, tavattoman herttaisia ja rikkaita. Miehellä oikein frakki päällä. Se tanssi muuten ensimmäisen tanssin mun kanssa ja sano: "Tule nyt vähän lähemmäs niin mennään valssia oikeinkunnolla. Hienotunteisesti kierrellen kysyi mun ikää jne. oli myös tän pariskunnan poika morsiamineen. Poika oli ihan isänsä näköinen ja tyttö vähän aran näköinen. Pitkä tukka ja kertakaikkisesti ihanat vaatteet. Ainakin 2 itsekudottua pukua jne.
Juhliin lähtiessä olin päättäny, että en viiti tanssia siellä olenkaan ja vielä kun olin ylivoimaisesti nuorin. Mulla oli päällä hihaton samettipuku ja musta tuntu että se teki tehtävänsä. Tanssin ylivoimaisesti eniten meidän pöytäkunnasta. Joka kerta kysyin kuitenkin luvan ”vanhemmiltani” ja aina he käskivät ehdottomasti mennä.
Ihmeellisin (ja myös nuorin) tanssittaja oli yks tumma, komee venäläinen jätkä. Se seiso pöydän toisella puolella, istuin nimittäin melko pahassa loukussa ja muut rupes töniin mua. Jätkä oli jostain syystä hyvin onnellisen näkönen ja … mitä mulle koskaan ennen ei oltu tehty: suuteli kädelle. Se tanssi parillakin eri tyylillä (niin kuin yleensä kaikki). Jälkimmäisellä tyylillä niin kuin muutkin otti se käsilleen mun käsivarret, puristeli pehmeillä käsillään paljaita käsivarsiani, hienosti ja suoraan sanottuna. Lopuks se teki saman, minkä alussakin.
Yks ukko taas ei puhukaan juur muusta kun huoneeni numerosta ja sen tapasta. Mutta sitten se huomas mun nimettömässä sormuksen ja lopetti puheen. Luulikohan se tosiaan, että mä, tällänen pikkukersa olisin naimisissa! Ensimmäisen kerran huomasin, että olen hiukan liian lyhyt (154 cm) Yksi ukko yritti nimittäin jotenkin ihmeellisesti saada kättään mun vyötärön ympäri ja joutu nostaan mut ilmaan noin puoli metriä. Rupesin kuitenkin kiljuun ja niin pääsin jälleen maankamaralle. Yks yritti saada käsiäni sen kaulan ympäri. Olin aina inhonnu sellasia asentoja ja niin tein nytkin. Yhen lääkärin kanssa mä tanssin aika mnta kappaletta. Mutta loppu illasta se rupes puhuun siitä, kuinka valtavan kaunis ja ihna MÄ OON JA SELLANEN MENI KYLLÄ ULALLE.
Kouvolalainen jätkä lähti klo 5 saattaan omasta alotteestaan mua ylös, kun olin puhunut, että en voisi enää jäädä. Kaarina ymmärsi yskän, mutta olisi silti viekä kehtanut mua jäämään. Venäläiset tanssit ei paljonkaan eroa suomalaisista eikä kai tanssijatkaan. Oli siellä lattialla kyllä surkeitakin esityksiä, mutta se johtui kain vain alkoholista. Mua haki aina hurjan kivan näköset ihmiset ja useimmat osas englantia.
Alkuaikoina olin Kaarinan ja Davidin kanssa ja kyllä mua se on keljuttanut. Niillä meni ravintolassa istumiseen melkein koko aika. Vaikka kyllä täytyy sanoa, että en olisi silloin aluks USKALTANUTkaan kulkea yksikseni. Kaikkialla oli se omituinen haju ja ihmiset toisen näköisiä kuin Suomessa.
Kaupungilla oli aina hirveen vilkasta, palasimmepa klo 12 teatterista tai heräsin aamulla ennen auringon nousua, aina olivat kadut yhtä täynnä. Tavarataloistakin oli ihan surkee mennä ostaaan mitään kun sinne sai odottaa vähintään tunnin. Mulla oli päässä koko talven pitämäni lippalakki ja kyllä täytyy sanoa, että jos Suomessa herätin siinä huomiota niin Venäjällä kaksi kertaa enemmän.. Ihmiset käänty ihna röyhkeesti kattoon taakseen ja ukot tulivat varsinkin illallla puhuun siihen vierelle ja kai sen näki jo päälle päin, että oli turisti. Muuten on ihmiset valtavan ystävällisiä, ehkä liiankin. Ei esim. kartt kädessä voi jäädä seisomaan mihinkään.
Kerrompa nyt pari mieleen jäänyttä tapausta (24.5.1965). Olin Kaarinan ja Davidin kanssa Tretjakovin galeriassa. Olin jo pari tuntia melkoisella vauhdilla kävelly ympäriinsä ja vieläkin oli kai puolet tauluista näkemättä. Mua ei kiinostanut tällanen ja niinpä kävin ilmottamssa heille, että lähden etsimään kaupungille erästä maauimalaa. No niin, kuljin ensin pikkukatuja kunnes yllättäen saavuin Moskovan joen rannalle. Sen yli johti upea silta ja kun huomasin poliisipukuisia miehiä lähestyvän oli suunnitelma valmis. Olin kuullut että Venäjällä ei saa kuvata mitään koneita, asemia, siltoja yms. ja niinpä nyt uhallakin päätin katsoa, miten käy. Ei mitenkään, miehet kyllä katsoivat kameraani mutta eivät tulleet ottamaan rullaa pois niin kuin toisille oli tehty. (Kerran mullekin huomautettiin kyllä uhkarohkeasta kuvaamisesta: Lenin mauseleumiin pääsyä odottamaan oli muodostunut noin 1,5 km pitkä jono. Se kiersi Kremlin muurin ja kiemurteli sitten yhessä puistoassa. Tätä olisin halunnut kuvata mutta silloin yksi ukko tuli sormineen peliin) En itsekään tarkalleen tiedä, missä tämä ihmeellinen talvellakin aukipidettävä maauimala on ja siksi harhailin pitkin katuja. Muutaman tunnin jälkeen olivat jalkani poikki melkein enkä tiennyt ollenkaan, missä olin. Sillon yks mies rupes kysymään jotain, yritin selittää hänelle saksaksi. Hän ei ymmärtänyt ja niin oli ympärillämme kohta ihmismeri. Yks mies tajus sitten käden liikkeistäni, että halusin uimaan. Hän otti kädestäni ja niin sitä mentiin. Mies oli ihan venäläisen näköinen, kookas, hartiakas, tumma, vaattet halpaa kangasta jne. En tiennyt varmaan, minne hän minua vei ja siksi jäin välillä jälkeen, kadun toiselle puolelle, mutta aina hän viittoi ja katsoi käskeästi ja niin lähdin taas mukaan. Hän selitti saksaksi ja käsillään, kuinka hänen olis pitänyt olla jossain jo aikoja sitten, mutta on nyt näin ystävällinen. Yrittipä laittaa mua johonkin linja-autoonkin. Vihdoin tunnin kävelyn jälkeen saavuimme juuri oikeaan paikkaan, mutta se oli kiinni!! Kyllä ukko tuli kätevän näköiseksi ja munkin olis tehny mieli itkeä. Siinä tuli taas ihmisiä meiän ympärille. Se mies oli siinä käsityksessä, että asuisin hotelli Internationaalissa ja kuletti mut sinne ovelle asti. En tietankään voinut mennä sisälle vaikka se yritti väkisin työntää, mutta sitten huomasin yleisen ravintolan yläkerrasa ja hoksin, että nythän on ruoka-aika. Niin yritin kauniilla hymyllä kiittää sitä miestä ja kupusin ylös. Enhän voinu oikeen rahaakaan antaa.
Ravintola
oli jaettu moneen odaan ja menin vahingossa seurueelle tarkoitettuun
osaan. Silloin yks nainen tauli mun luo, alkaa selittää suomeks,
että mun pitäs mennä seuraavaan osaan. Olin aivan ällistynyt:
mistä te tiesitte, että olen suomalainen?!! Hän alkoi nimittäin
suoraan puhua suomea. Oletin, suomalaisen näköinen. (Muutama
kuvaava ele käsillä) Kai mää sitten oon tyypillinnen sellainen.
Tää hotelli ei olut kaukana omast hotellistani ja niipä tunsin jo
lähikadut. Olin aikaisemmin jo päättänyt mennä erääseen
suureen elokuvateatteriin ja niinpä nyt lähdin. Jo pitkälle
kadulle tuli sieltä Rositasta jono ja kun seurasin sen alkupäähän,
oli siellä kassa, jossa selitettiin (ovessa lappu) että kassa
avataan kahden tunnin päästä. Kummallista porukkaa ne venäläiset.
Joka paikkaan ne muodosti aina jonoja. Tokkopa itsekään aina
tiesivät, mihin olivat jonottamasa! Löysin siitä mahtavasta
rakennuksesta viimein yhdnen avonaisen lippuluukun. Ostin lipun ja
lähdin etsimään ovea, mistä pääsisin sisään. Mutta jokainen
ovenvartija käännytti mut takasi. Viimein löysin pienen oven jonon
päästä ja sinne kelpasi lippuni.
Moskovan metro on oikea maanalainen marmorikaupunki. Uudenvuoden jälkeisenä päivänä lähdin sen Mustaltamereltä tulleen ukon kanssa ajeleen sillä. Rahan sai automaatista ja se piti pistää rullaportaitten yläpäässä olevaan reikään. Jos astu portaille rahaa laittamatta tuli sellaset rautaset laitteet eteen. Pitkälle sähköistetyt kontrollit! Rullaportaat oli ainakin 50 m pitkät ja on ihmeellistä, että en nähny kuin yhdessä kaupassa sellaset kun taas metroon ei muuta pitkin päässytkään. Me oltiin kummatkin väsyneitä ja naurettiin ihan älyttömästi. Meillä oli päämäärä, mihin pyrimme, mutta aina huomasimme tulleemme samalle pysäkille. Asiaa vaikeutti vielä se, että junat kulki kahdessa tasossa. Oli kans käteveä seurata, kun se mies kysy jotain ihmiseltä. Se selitti suomeks ja huito käsillä. Hirveesti ja ystävällisesti siitä kyllä tuli selvä. Me ei oltu ollu kummatkaan panoraamateatterissa ja niin yritimme sinne. Kun vihdoin pääsimme metrolla sitä lähellä olevalle pysäkille saimme tietää että siitäkin on vielä pitkästi (elokuvatietteri = mir, pysäkki =mir) Yhet ihmset vei meiät linja-autoon ja selittivät kuljettajalle jotain. Lipt piti ottaa automaatista eikä meillä kummallakaan sattunu oleen pikkurahaa. Silloin tarttui asiaan taas venälälinen kohteliaisuus. Yksi nainen anto oikeet liput, toiset taas kiinnostuneina seurasivat tapahtumia. Ukot nauro perällä meiän toilauksille ja tää mieskin oli ihan punanen.
Ennen elokuvan alkua oli pari tuntia aikaa ja söimme yhessä baarissa. Teatteri oli kyllä ihmeellinen. Äänikin tuli milloin takaa milloin sivusta ja autot näyttivät ajavan päälle. Kun me aivan väsyneinä koko päivän toikkaroinin jälkeen saavuimme hotelliin, olivat muut seurueen jäsenet huolestuneina vastassa. Kouvolalaiset luulivat, että olimme Kaarinan kanssa sukulaisia tai siskoksia. Kun he sitten kuulivat asian oikean laidan halusivat he olla minun ”vanhempiani”. Ne käveli aina käsikoukkua ja istuvat sitä paitsi valtavat ajat aina ravintoloissa, joten kuljin mieluiten yksin. Oli se vähän epäkohteliasta, mutta kyllä nekin vähän kateellisina kuuuntelivat, kun kerroin aina, mitä kaikkea mulle oli tapahtunut ja missä olin ollut.
Oli meilllä sentäs opaskin, tosin erään toisen isomman suomalaisryhmän kanssa yhteinen. Mies oli iso ja lihava, posketkin oikeen hylly ja se puku semmonen melko erikoisesti laskutuva. Katselimme, pirsseillä ajaen, yliopistoa ja tärkeempiä museoita. Olihan se kyllä oikeestaan kätevä, kun sai enimmäkseen kulkea yksikseen ja kyllä mun täytyy sanoo, että aika paljon mä näin.
Jo ensimmsienä päivänä ihmettelimme saapuessamme Punaiselle torille, miksi ihmiset seiso yhen punasen rakennuksen ympärillä. Seuraavan kerran oli poliisivartio ajanut ihmiset pois ja koko tori oli tyhjä. Ihmeellistä! David kysyi venäjän kielellä asiasta ja saimme asian selville. Tähän aikaan päivästä pääsivät ihmiset Leniniä katsomaan. Kohta alkoikin erään rakennuksen takaa tulla verkalleen kävellen jono, jonka loppupäätä ei näkynyt vaikka pääsimme oppaan mukana itsekin jonoon. Turisteille varataan paikat aina alkupäähän. Sissäänpääsymaksua ei ollut. Koko haudan tienoilla oli ainakin 8 vartijaa yötä päivää. Ensin mutkittelimme rappusia ja vihdoin tulimme huoneesen, jossa Lenin, lasikannen alla, makaa täysissa pukimissa. Oli se aika järkyttävän näköistä.
Kerran
tulin teatterista Lasipalatsista yöllä yksikseni. Matkani kulki
Punaisen torin läpi ja oikeen hätkähdin kun pari sataa ihmistä
seisoo mausoleumin ympärillä. Mitähän nyt tapahtuu? Koska en
osannut kysyä päätin ottaa asiasta muuten selvää. Menin itsekin
seisomana. Vjähään aikaan ei tahtunut mitään ja niin lähdin
tunkeumaan ihmisjoukon läpi etummaiseksi. Kukaan ei tehnyt mitään.
Kaikki seisoivat ja katselivat hiljaa. Toiset kattelivat maata,
toiset vartiota. Muuttamat olivat taas aivan muissa ajatukissa.
Sitten tunsin, kun joku kohotti lakkiani. Takana seisoi kymmenkunta
hihittävää poikaa. En välittänyt mistään, mutta kun ne kävi
aina röyhkemmäks aloin hommatta itteeni pois päin ja koko lauma
perässä. On ne näköjään pojat joka maassa samanlaisia. Kävelin
oikeen kovaa ja parin korttelin jälkeen irrottautui ykis joukosta ja
muut jäi paikalleen. Yritin katella muualle ja kiihdytin vauhtia.
Mutta jätkä vaan tulee ja tulee ja puhuu vielä ihan ihmeellisellä
äänellä. Mua rupes välillä naurattamaankin ja ihmiset kattoo
vielä peräänsäkin. Nyt juoksin jo melkein. Yhtäkkiä kuulin
tutun äänena: "Tartu tohon." Se on sen kouvolalaisen
parin nuori jätkä joka tarjos mulle käsivartensa. Helpotuksen
huokaus. Ne oli huomannu että olin vaikeukisissa ja halusivat
auttaa. Venäläinen jätkä ei enää pitkästi siinä kulkenu vaan
vähitellen hiljeni ja hävis kokonaan. Mulla oli se lippalakki
päässä ja sain huomata kyllä monta kertaa, että olis ollut ehkä
viisaampaa ottaa tavallinen hattu. Joskus sattu, että tytötkin
rupes seuraamaan mua ja se oli mielestäni jo kaiken huippu.
Asuin neljännessä kerroksessa ja mulla oli oma hieno huone. Kuumaa vettä ei kyllä tullut. Avain piti jättää joka kerta hissin luo, isossa hallissa istuville punapukuisille naisille. Joskus mua oikeen hävetti kun jouduin vaivaamaan niitä vähän väliä enkä oikein tienny miten heihin suhtautua. Huone siivottiin aina sillä aikaa kun olin kaupungilla. Mulla oli aina hrmu kiire ja niinpä aamuisinkin huone oli aina törkeen nakönen. Mutta jopa kirjoituspöydänkin ne aina järjesti. En huomannut koskaan, että vaateitani olisi pengottu mutta kaippa ne ajatteli että pienen tytön pienet vaatteet. Ne siivoojat katto aina himu arvostelevasti ja siksi pelkäsin heitä hiukan. Mutta sitten yllätyin täydellisesti, kun pois lähtiessäni he ojensivat minulle kirjan ja käskivät kirjoittaa siihen. En oikein tajunnu heti ja niin he näyttivät toista samanlaista joka oli täysi. Siehen oli monella kielellä kirjoitettu pieniä puheen tapaisia ja säikähdin oikeen. Mun piti alottaa vielä uus kirja, enkähän mä mitään osaa. He yrittivät rohkasta mua ja sainkin inspiraation ja kirjoitin heidän ystävällisestä hymystä jne. Muut meikäläset katto vähän ihmeellisen näkösöinä, eiköhän mun niitten puolesta olis pitänyt kirjoittaa siihen?
Paluumatka
.
Se oli kyllä melko jännittävä. Jouduin ensinnäkin mukkumaan taas kolmen miehen kanssa samassa hytissä. Kaarina järjesti aina niin, ettei hän joutununut nukkumaan Davidin kanssa samassa honeessa ja mä kun jouduin siitä kärsimään. Ei tää tämmönen oikeen miellyttävä tapa ole, sillä kyllä vähemmästäkin säikähtää, kun yöllä herää ja huomaa miehen karvasen rinnuksen vieressään.
Mulla oli jääny ruokakubonkeja hirvesti yli ja Kaarina lähti vielä viime kiireessa ostamaan niillä shampanjapulloja. Sain 2 ja ne pantiin mun laukkuun vaikka alaikäisenä en saisi viedä yhtäkään. Ja on kyllä ihmeellistä, että sekä Venäjän että Suomen tuli penko mun laukut. Menomatkalla ei edes vilkastu ja nyt ne piti vetää alas kaks kertaa. David selitti heti, että ne oli hänen pullojaan. Sen laukku oli ollu täysi ja siksi ne oli mulla. Kyllähän kumpikin tulli sen valheeks ymmmärsi, mutta minkä teet. Venäläinen sano: ai että pääsisitte Suomen tullin eikä esiinä auttanu muu kuin myöntää. Venäläistä rahaakaan ei saa tuoda Suomeen ja sekin takia mulla oli huono omatunto. Pitihän mun sentään yks muistoks tuoda.
Koko junamatkan olin kutonut mummulle yönuttua. Kouvolalaisille lupasin lähettää valokuvia ja nyt puolen vuoden jälkeen olen sen tehenyt. Kaarinan kanssa lupasimme kirjotella, mutta en muista sen sukunimeä eikä sillä sen paremmin ole mun osotetta.
Saarijärvellä ei kai kovinkaan moni tiedä tästä matkasta ja mitäpä siitä tietämistä. Ostin kuulemma aika paljon matkamustoja ja ne on kyllä seinillä ja tulitikkuaskeja olen saanut jakaa yhelle sun toiselle. Liekköhän koskaan saan niin ihanaa matkaaa!