4.4. Rauhanomaisen rinnakkainolon käsite Neuvostoliitossa valmistuneissa väitöskirjoissa
Vuodesta 1952 vuoteen 1985 on Neuvostoliitossa tehnyt 39 tutkijaa väitöskirjan rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Näistä 17 tutkimusta on valmistunut historiallisessa, 14 filosofisessa ja kahdeksan juridisessa tiedekunnassa. Runsaasti yli puolet eli 24 väitöskirjaa on tehty Moskovassa ja seuraavaksi eniten Kiovassa ja Leningradissa. Moskovan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa on valmistunut seitsemän (1972-82), historiallisessa tiedekunnassa neljä (1964-1984) ja juridisessa tiedekunnassa kolme (1952-1965) aihetta käsittelevää väitöskirjaa. Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutissa, Sota- ja politiikka akatemiassa ja USA-instituutissa on ilmestynyt kussakin yksi väitöskirja. Kommunistisen puolueen keskuskomitean yhteiskuntatieteiden akatemian filosofian laitoksella on ilmestynyt yhdeksän väitöskirjaa (1962-1979).
Tutkimukset ovat painottuneet seuraavasti: 1950-luvulla tehtiin aiheeseen liittyviä tutkimuksia eniten juridisessa tiedekunnassa, 1960-luvulla historiallisessa ja 1970-luvulla filosofisessa tiedekunnassa. Juridisessa tiedekunnassa tarkasteltiin rauhanomaista rinnakkainoloa osana kansainvälisiä sopimuksia, erityisesti Yhdistyneitä kansakuntia rauhanomaisen rinnakkainolon toteuttajana. Historiallisessa tiedekunnassa on rauhanomaisen rinnakkainolon kehitystä tarkasteltu määrättyinä ajanjaksoina sotia estävänä valtioiden välisenä suhteena. Filosofeja on kiinnostanut proletaarinen internationalismi sekä rinnakkainolon ja vallankumouksellisen muutoksen suhde maailman muuttamisessa kommunistiseksi. Ulkomaalaisten valmistamat väitöskirjat eroavat enimmäkseen kirjallisuuden suhteen neuvostolaisista tutkimuksista. Niissä on toteutettu myös uutta näkökulmaa ja sanastoa (Huan 1959, Reinhold 1962, Kmitovski 1985).
Tämän luvun aineisto on kerätty Moskovassa vuonna 1984. Tuolloin kaikkia Neuvostoliitossa valmistuneita väitöskirjoja säilytettiin Moskovan Leninin kirjaston yhteydessä toimivassa lukusalissa. Sinne pääsi vain erityisluvalla. Kukin tutkija sai luettavakseen korkeintaan kolme väitöskirjaa yhden vuoden aikana. Lukurajoituksista huolimatta useat väitöskirjat olivat kuluneet lukukelvottomiksi. Kuitenkin 20-80 sivun lyhennelmä väitöskirjoista eli autoreferaatti on saatavilla pääkirjastojen lukusaleissa. Tutkimuksissa on kaikissa sama kaava, mutta sisällöltään tutkimukset poikkeavat toisistaan tuntuvasti.
4.1.1. Juridisen tiedekunnan väitöskirjat
Juridisessa tiedekunnassa rauhanomaista rinnakkainoloa on käsitelty kahdeksassa väitöskirjassa. Näitä tutkijoita on vuodesta 1952 lähtien kiinnostanut kysymys, miten tulisi perustella ja järjestää Neuvostoliiton suhde läntiseen "vanhaan" maailmaan niin, että kapitalistiset maat hyväksyisivät mahdollisimman laajat kaupalliset suhteet, mutta Neuvostoliitto voisi kuitenkin toimia maailman kommunistisen muutoksen veturina. Tutkimusten aiheina ovat olleet kansainvälisen oikeuden tulkintojen lisäksi yhteistyön vaihtoehdot, rauhaa edistävien sopimusten historiallinen kehitys, NKP:n toiminta ja Neuvostoliiton merkitys sosiaalisten suhteiden kehitykselle. Neuvostoliiton oikeustieteellisissä väitöskirjoissa on pyritty todistamaan käsitys rauhanomaisesta rinnakkainolosta sopimusten ja tasavertaisten suhteiden takaajana, ei ideologisena oppina kommunistisesta vallankumouksesta.
Ensimmäisenä on julkaistu Zadorozhnyin Moskovan juridisen tiedekunnan kansainvälisen oikeuden osastolla tekemä väitöskirja vuonna 1952: Kahden järjestelmän välinen rauhanomainen rinnakkainolo nykyisen kansainvälisen oikeuden tärkeimpänä ongelmana. Tutkimuksen avainsanoja ovat rauha, yhteistyö ja keskinäiset sopimukset. Zadorozhnyi määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon "leniniläis-stalinilaiseksi opiksi kahden järjestelmän välisistä suhteista". Juristina hän keskittää tutkimuksensa erilaisiin sopimuksiin, jotka on tehty hänen mukaansa rauhan turvaamiseksi. Esimerkiksi Jaltan ja Potsdamin konferenssit turvaavat "kahden järjestelmän rauhanomaisen rinnakkainolon". Mahdollisuuden rauhanomaiselle rinnakkainololle loi hänen mukaansa toinen maailmansota.
Zadorozhnyi tutkii, miten voidaan riitakysymykset kansainvälisen oikeuden keinoin ratkaista rauhanomaisesti ja näin edistää rauhanomaista rinnakkainoloa (1952, s. 9). Luokkataistelusta työssä ei puhuta. Sitä vastoin siinä osoitetaan, mitä vaiheita kommunismin kehityksessä tulee eteen ja minkälainen yhteiskunnallinen kehitys on välttämätön kommunismin toteuttamiseksi. Työssään Zadorozhnyi haluaa osoittaa, että "kahden järjestelmän rauhanomaista rinnakkainoloa voidaan toteuttaa diplomatiaa, kansainvälisiä sopimuksia ja eri maiden rauhan puolustajia" hyväksikäyttäen (1952, s. 22). Tarkoitus on myös osoittaa, että "kahden järjestelmän rauhanomainen rinnakkainolo ja YK:n vallan palauttaminen "toimivat rauhan ja aseistariisunnan välineinä" (1952, s. 34). Tämän juristin mukaan
"Neuvostoliitto ei koskaan ole pyrkinyt voittamaan muiden maiden porvareita väkivaltaisin menetelmin. Porvariston vallan lopettaminen kussakin maassa on sikäläisten työläisten velvollisuus." (1952, s. 15)
Zadorozhnyi käsittelee myös Stalinin kielitieteellisiä teorioita (1952, s. 19). Stalinin kirja Marxismi ja kielitiede painottaa Zadorozhnyin mukaan valtiotieteiden, filosofian, oikeustieteen ja sosiaalisten tieteiden välistä yhteyttä sekä niiden vuorovaikutusta. Eri tieteiden vuorovaikutus on "tärkeä rauhan ja kansojen välisen ystävyyden vahvistamiseksi" (1952, s. 23).
Zadorozhnyi pohtii, miten YK:n avulla voitaisiin estää amerikkalainen imperialismi. Tässä luvussa yleissävy on myöhemmille ajoille tyypillinen fraseologia siitä, että amerikkalainen imperialismi aiheuttaa sodat ja että sosialismi antoi mahdollisuuden rauhanomaiselle kehitykselle. Zadorozhnyi toivoo "rauhanpuolustajien yhteisen rintaman" muodostumista. Kapitalismi on sodan ja konfliktien lähde ja johtaa väistämättä sekä sotaan että työläisten hyväksikäyttöön: "Vain sosialismi takaa rauhan." (1952, s. 24) Neuvostoliitto on "demokraattisen leirin suurin suojelija" ja Stalinin asema on erittäin merkittävä kolmannen maailmansodan estämisessä (1952, s. 35). Toisella puolella on hänen mukaansa hyökkäävä ja imperialistinen diplomaattinen käyttäytyminen, toisella puolella rauhan tie (1952, 25). Rauhan säilyttäminen ja rauhanomaisen rinnakkainolon turvaaminen ovat hänelle päämäärinä yhtenevät (1952, s. 26) siinä mielessä, että ne estävät imperialismin aggressiivisuuden.
Kolme vuotta myöhemmin valmistui juridisessa tiedekunnassa Kalamentsevan väitöskirja. Mielenkiintoista on, että siinä rinnakkainolo kirjoitettiin lainausmerkeissä. Aseistariisunta on "rauhanomaisen rinnakkainolon" kehittymisessä tärkein tavoite (1955, s. 14). Se hyödyttää "kansallisia demokratian taistelijoita, proletaarista internationalismia, ystävyyttä ja uudenlaisen yhteiskunnan rakentamista" (1955, s. 9) sekä Neuvostoliiton johtoasemaa. Juuri Neuvostoliiton johtoaseman ansiosta "sodan aikana rauhanomainen rinnakkainolo kehittyi diplomaattisella tasolla ja loi pohjaa Hitlerin vastaisuudelle ja kansainväliselle rauhalle" (1955, s. 69). Tutkimuksen viidestä luvusta yksi on omistettu ideologisen taistelun välttämättömyydelle. Puoluekokouksissahan ideologisen taistelun käsite tuli esille vasta 1970-luvulla. Kalamentsev yhdistää jo tässä vaiheessa myös luokkataistelun siihen, mitä hän kutsuu itse lainausmerkeissä rauhanomaiseksi rinnakkainoloksi, valtioiden yhteistyön periaatteeksi. Yhdistyneiden kansakuntien periaatteissa tulevat hänen mukaansa esille rauhallisten suhteiden erilaiset periaatteet, "vihamielisen toiminnan loppuminen". Vihamielisyyksien loppuminen johtaa Kalomentsevn mukaan liittoutumien purkautumiseen.
Käsitteen selkiintymättömyyttä osoittaa kiinalaisen Huanin rauhan ja kaiken hyvän edistämishengessä kirjoitettu tutkimus vuonna 1958, samoihin aikoihin kun Kiina alkoi hyökätä rauhanomaista rinnakkainoloa vastaan. Huan käyttää jopa venäjänkielistä muotoa olla olemassa vierekkäin rauhassa. Esipuheessa Huan kuitenkin esittelee rauhanomaisen rinnakkainolon osana yhteiskunnan lainmukaista kehitystä:
"Kahden järjestelmän rinnakkainolo on objektiivinen historiallinen väistämättömyys. Se on askel ihmiskunnan kehityksessä, jonka aikana kapitalismi muuttuu sitä korkeammalla tasolla olevaksi sosialismiksi ja kommunismiksi." (Huan 1958, s. 1)
Huan toi esille selvemmin kuin neuvostolaiset tutkijat samoihin aikoihin rauhanomaisen rinnakkainolon dualistisen luonteen:
"Sosialistisen valtiomuodon läpimurto Neuvostoliitossa nosti ongelmaksi suhteiden järjestämisen muihin valtioihin. Miten voidaan ottaa huomioon sekä työläisten paras että maan sisäinen kehitysjakso." (1958, s. 2)
Kymmenen vuotta myöhemmin painotettiin yhä voimakkaammin luokkataistelun ja rauhanomaisen rinnakkainolon yhteyttä. Gladyshevin mukaan kansainvälisen politiikan ongelmat vaativat eri alojen yhteistyötä:
"Juridinen, filosofinen, taloudellinen, historiallinen ja valtiollinen ulottuvuus kuuluvat rauhanomaisen rinnakkainolon ongelmakentän selvittelyyn eri maissa" (1965, s. 3).
Rauhanomaista rinnakkainoloa kuvaavia avainsanoja ovat Gladyshevin mukaan olleet tasa-arvo, hyökkäämättömyys ja Yhdistyneiden kansakuntien periaatteet. Kuitenkin hän tuo avainsanana rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä mukaan myös käsitteen luokkataistelu. Rauhanomainen rinnakkainolo on selvästi luokkataistelun yksi muoto, vaikka sitä käydään rauhanomaisin keinoin, yhteistyötä kehittäen. Näin "historiallisesti väistämätön kehitys pääsee toteutumaan" (1965, s. 15). Gladyshevin mukaan Lenin painotti erityisesti, että kaikkia asioita tulee tarkastella kulloisenkin tilanteen näkökulmasta. Gladyshev todistaa, että rauhanomainen rinnakkainolo on seurausta siitä, että imperialismin aikakaudella maat kehittyvät eri tahtiin ja sosialismi voitti vain yhdessä maassa (1965, s. 5). Jokainen kausi antaa rauhanomaiselle rinnakkainololle uuden sisällön. Yhdistyneiden Kansakuntien hyökkäämättömyyssopimukset ovat osa rauhanomaisen rinnakkainolon oppia ja ne ovat vahvistaneet rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden yleistä linjaa. Tämä tarkoittaa sitä, että "ystävälliset suhteet ja yhteistyö hyväksyttiin kansainvälisen oikeuden periaatteiksi" (Gladyshev 1965, s. 19).
4.4.2. Filosofisen tiedekunnan väitöskirjat
Filosofisessa tiedekunnassa on valmistunut 14 väitöskirjaa. Eniten eli noin 70 prosenttia niistä on ilmestynyt 1970-luvulla. Ensimmäinen filosofisen tiedekunnan väitöskirja valmistui vuonna 1957. Se on yhtä omaperäinen kuin ensimmäinen juridisessa tiedekunnassa valmistunut Zadorozhnyin tutkimus. Tshugrejev ei tarkastele rauhanomaisen rinnakkainolon "dialektista luonnetta" eikä kertaakaan Leninin eikä Marxin kirjoituksia eri maiden "objektiivisista suhteista". Hän kirjoittaa selkeästi, että rinnakkainolo on historiallinen todellisuus, joka perustuu ennen kaikkea taloudelliseen kilpailuun ja yhteistyöhön (1957, s. 20). Hän määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon yksinkertaisesti hrutsheviläisittäin "ei sotana vaan sen vastakohtana" (1957, s. 10). Se voidaan hänen mukaansa ymmärtää vallankumouksena, mutta myös "muodollisena". Tätä jälkimmäistä määritelmää hän kutsuu Hrutshevin määritelmäksi:
"Se tarkoittaa, että ihmiset ovat olemassa vierekkäin, mutta eivät kutsu kylään toinen toisiaan. He asuvat rinta rinnan vain, koska muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa." (1957 s. 1)
Hänen mielestään tällaisesta rinnakkainolosta ei ole kuin yksi askel sotaan, ja siksi pitäisi kehittää "aktiivista rauhanomaista rinnakkainoloa" (1957 s. 2). Tarkempaa määritelmää sanalle aktiivinen hän ei anna kuin että se on "sodan estämistä ja rauhan edistämistä".
Neuvostolaiseen teoriaan tyypillisesti kuuluva usko oman ideologian edistyneisyyteen tulee esille Tshurkevin työssä: Rauhanomaisen rinnakkainolon aikana "työläisten päätarkoitus on estää kapitalismi ja edistää kommunismia" (1957, s. 21). Hänelle rauhanomainen rinnakkainolo ei ollut vielä muutoksen menetelmä. Proletaarinen internationalismi on hänelle se menetelmä, jolla "kapitalismi voidaan kukistaa" (1957, s. 15).
Igumentsevan väitöskirjassa vuodelta 1973 ei enää yritetty määritellä rauhanomaisen rinnakkainolon sisältöä vaan toistettiin poliittisista puheista tuttuja fraaseja. Igumentsevan väitöskirja on tyypillinen Brezhnevin ajan puhetyylille. Tämä tulee esille esimerkiksi niistä päämääristä, jotka Igumentseva on asettanut tutkimukselleen:
"1. Osoittaa rauhanomaisen rinnakkainolon objektiivinen välttämättömyys ja sen merkitys maailman vallankumouksellisessa prosessissa,
2. rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen yhteys leniniläiseen sosialistisen vallankumouksen teoriaan,
3. rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden sekä leniniläisen ja kansainvälisen oikeuden vastaavuus,
4. proletaarisen internationalismin ja rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden suhde,
5. porvarien ja opportunistien kritiikki rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita kohtaan." (1973, s. 4)
Rauhanomaisessa rinnakkainolossa ei Igumentsevan mukaan ole ratkaisevaa rauha ja yhteistyö, vaan sen "poliittinen luokkaluonne". Tämän tosiasian käsittämiseksi on hänen mukaansa tunnettava Leninin imperialismiteoria ja teoria sosialistisesta vallankumouksesta. Muutos kommunismiin voisi hänen mukaansa tapahtua myös vähittäisen kehityksen seurauksena. Igumentseva käyttää käsitettä "hiljainen evoluutio" (1973, s. 18).
Kolme vuotta myöhemmin NKPn yhteiskuntatieteiden akatemiassa ilmestynyt Osinenkon väitöskirja on eri luonteinen. Siinä ei nosteta rauhanomaisen rinnakkainolon perusteluksi sen luokkaluonnetta eikä selvennykseksi imperialismiteoriaa, puhutaan yhä epämääräisemmin vain rauhasta. Osinenkon mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon teoria luo hyvät mahdollisuudet ratkaista nykyajan ongelmia:
"Se auttaa erityisesti niiden tehtävien ratkaisussa, jotka ovat välttämättömiä elämän säilyttämiseksi maan päällä ja ihmisten elinehtojen säilymiselle tällä planeetalla... Siihen liittyvät maailmankaikkeuden tutkiminen, atomienergian rauhanomainen käyttö, luonnonvarojen säilyttäminen sekä kommunistinen tieteellinen ja tekninen kehitys." (1976, s. 8)
NKP toteuttaa hänen mukaansa kehotusta rauhanomaisesta rinnakkainolosta, jotta "kansainvälinen yhteistyö tieteen ja tekniikan alalla onnistuisi". Kuitenkin rauhanomaisen rinnakkainolon ideologiasidonnaisuuskin tulee esille niissä perusteluissa, joita hän näkee rauhanomaisen rinnakkainolon politiikalle: "Onhan päämääränä materiaalisen perustan luominen sosialismin ja kommunismin kehittymiselle" (1976, s. 10).
Hänen mielestään on tärkeä muistaa, että mitä kehittyneempi järjestelmä on, sitä varmempi on sen asema kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa (1976, s. 16). Kehitys vaatii tietoa ja tieto on luonteeltaan kansainvälistä (Osinenko 1976, s. 13).
Osinenkon mukaan läntisten "sovjetologien" kirjoittelu "Neuvostoliiton tieteellis-teknisestä takapajuisuudesta" osoittaa heidän neuvostovastaisuuttaan. Tosiasia on kuitenkin, että "Yhdysvallat käyttää sodan valmisteluissa hyväkseen neuvostolaista tekniikkaa" (1976, s. 22). Yhdysvalloissa uhrataan vuosittain Osinenkon tietojen mukaan 500 miljoonaa dollaria oman ideologian levittämiseen ja kerätään tietoa ja analysoidaan neuvostoelämää kaikilta eri puolilta yli 150 järjestössä ja yli 200 tiedekunnassa eri yliopistoissa. Länsi-Saksassa on hänen mukaansa yli sata vastaavaa laitosta (1976, s. 17). Rauhanomaisen rinnakkainolon aikana niiden päämäärä on hajottaa sosialismi (1976, s. 19). Läntiset tutkijat yrittävät saada aikaan ideologista hajaannusta, mikä merkitsee yhä kovenevaa ideologista taistelua.
Ensimmäisen kerran nousevat ekologiset kysymykset esille vuonna 1977. Mironenko pohtii väitöskirjassaan rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä maailmanlaajuisten sosiaalisten ja ekologisten ongelmien ratkaisussa.
Apostolovan vuonna 1982 valmistuneessa väitöskirjassa syytetään neuvostotutkimusta. Hänen mukaansa kirjallisuusanalyysi osoittaa, että "rauhanomaisen rinnakkainolon ongelman metodiikkaa ei ole vielä riittävästi työstetty" eikä myöskään ole tutkittu, mitä "NKP tekee taistellakseen kapitalistisissa maissa" (1982, s. 5). "Tätä taistelua" on hänen mukaansa analysoitava, jotta saadaan "oikeata tietoa vallankumouksellisen prosessin strategian ja taktiikan kehittämiseksi" (1982, s. 2). Apostolevin määritelmä on kuitenkin sovitteleva:
"Mielestäni rauhanomainen rinnakkainolo on ymmärrettävä eri sosiaalista rakennetta edustavien valtioiden yhteistyömuotona. Se pyrkii järjestelemään organisoidun proletariaatin kamppailua yhteistyön puolesta." (1982, 11)
Hänen mukaansa vallankumous kuuluu erottamattomasti rauhanomaiseen rinnakkainoloon:
"Nyt 1970-luvulla kiinnittyy huomio ennen kaikkea siihen, miten rauhanomainen rinnakkainolo vaikuttaa vallankumoukselliseen liikkeeseen kokonaisuutena. Juuri nyt se pyritään liittämään sosialististen maiden ulkopolitiikkaan." (1982, s. 59)
Vuotta myöhemmin Bakujev mainiisi väitöskirjassaan, kuinka kauan rauhanomainen rinnakkainolo kestää. Kapitalistisen ja sosialistisen valtion väliset rauhanomaiseen rinnakkainoloon perustuvat suhteet määräytyvät sen mukaan, miten proletariaatin luokkatietoisuus ja kommunistisen yhteiskunnan kehittyminen edistyvät. Vastaus liittyy Bakujevin mukaan toiseen kysymykseen: kuinka kauan on mahdollista kehittää sosialismia yhdessä maassa (1982, s. 60). Rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä viitataan 1980-luvulla yhä harvemmin Leniniin tai vastakkaisiin yhteiskuntajärjestelmiin. "Atomivuosisadalla" rauhanomainen rinnakkainolo estää järjestelmien vastakkaisuuden vuoksi syntyvät sodat. Se luo pohjan "keskustelulle ja kaikkia hyödyttävälle yhteistyölle", kirjoittaa Bakujev (1982, s. 33). Liennytys luo hänen mukaansa yhä parempia mahdollisuuksia "tutustua toisten maiden kulttuuriin ja saada tietoa muista kansoista" (1982, s. 18). Bakujevin mukaan juuri sota ja ne kustannukset, joita siihen valmistautuminen vaatii, hidastaa sosialismin edistymistä (1983, s. 35). Hänen mukaansa tärkeintä on turvata "sosialistisen ja kommunistisen yhteiskunnan ulkoiset olemassaolon ehdot" (1982, s. 20).
"Yhteistyötä ja toistensa auttamista kehitetään sen mukaan miten sosialismi ja kommunismi edistyvät. Mutta milloinkaan ei turvauduta voimaan eikä aggressiivisiin sotiin." (Bakujev 1982, s. 13)
Muissa filosofisen tiedekunnan väitöskirjoissa on korostettu rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä ideologisessa taistelussa, vallankumouksellisessa prosessissa ja luokkataistelussa, rauhanomaisen rinnakkainolon suhdetta marxismi-leninismiin, politiikan perusteorioihin, kehityksen objektiiviseen välttämättömyyteen, sodan mahdollisuuteen, uusiin globaaliin ongelmiin, sosialismin saavuttamiseen sekä proletaariseen internationalismiin. Niissä on tutkittu myös rauhanomaisen rinnakkainolon luokkaluonnetta. Porvarien ja opportunistien kritiikki on ollut aiheena kahdessa väitöskirjassa.
4.4.3. Historiallisen tiedekunnan väitöskirjat
Historiallisessa tiedekunnassa on valmistunut eniten rauhanomaista rinnakkainoloa käsitteleviä väitöskirjoja. Niissä rajaudutaan tutkimaan rauhanomaisen rinnakkainolon toteutumista kolmen ajanjakson aikana: vuosina 1921-1925, vuosina 1956-1961 ja vuosina 1971-1976. Vuosia 1921-1925 käsittelevissä tutkimuksissa tarkastellaan, miten vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto järjesti suhteensa niihin valtioihin, joissa vallankumousta ei vielä oltu toteutettu. Toista ajanjaksoa, 1960-luvun vaihdetta tutkittaessa huomio kiinnitetään sosialististen ja kapitalististen maiden väliseen kauppaan ja aseistariisuntaan sekä kansallisiin vapautusliikkeisiin. Vuosina 1959-1961 rauhanomaisen rinnakkainolon toteutumisen kannalta oli tärkeä, miten rauhanomaisen rinnakkainolon oppia on toteutettu Yhdistyneissä kansakunnissa ja "imperialistisessa sodassa". 1970-luvulla tutkimuksissa alettiin korostaa ideologista taistelua. Tämä tarkoittaa sitä, että tällöin pyrittiin osoittamaan yhdysvaltalaisten tutkijoiden väärinkäsityksiä neuvostolaisesta ulkopolitiikasta ja Yhdysvaltojen oikeistopiirien taistelua rauhanomaista rinnakkainoloa vastaan. Neuvostoliitto oli vetäytynyt puolustukselliseen asemaan keskittyessään vain kritiikkiin esittämä itse aloituksia.
Ensimmäinen historiallisessa tiedekunnassa tehty väitöskirja ilmestyi vuonna 1959. Kletskin mukaan kommunistisen puolueen keskuskomitea käsitteli vuosien 1923-1924 aikana 3923 kysymystä. Niistä 702 eli 17,2 % liittyi kansainvälisiin suhteisiin. Hänen mielestään se osoittaa, että Neuvostoliitossa osoitettiin suurta huomiota kansainvälisille suhteille (1959, s. 10). Kletskin mukaan rauhanomaiseen rinnakkainoloon ovat johtaneet Leninin kehittämä oppi imperialismista, imperialististen valtioiden taloudellisen ja poliittisen kehityksen erilaisuudesta, oppi heikosta renkaasta järjestelmässä sekä sosialismin rakentamisesta. Lenin "paljasti" niin kutsutun teorian neuvostojen ulkomaankaupan sammumisesta sekä puolusti voimakkaasti ulkomaankaupan monopolia ja toimilupien antamista ulkomaalaisille, koska ulkomaankaupan monopoli vahvisti puolueen taistelua Buharinin, Sokolnikovin, Trotskin, Kamenevin ja Zinovjovin "opportunistista ryhmää" vastaan (1959, s. 13).
Kletskin tutkimuksessa on statistiikan käytön lisäksi toinenkin yksityiskohta, joka erottaa sen tavanomaisista neuvostolaisista väitöskirjoista. Kletski kysyy käsitteiden merkitystä:
"50-luvulla on alettu myös tutkia kehitystä siitä näkökulmasta, mitä merkitsee erilainen sosiaalinen ja poliittinen rakenne" (1959, s. 3).
Kletskille
rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa yhtenäisyyttä. Yhtenäisyydellä
hän tarkoittaa "sosialististen, demokraattisten ja imperialismin
vastaisten ryhmien" taistelujen yhtenäisyyttä (1959, s. 9). Näiden
ryhmittymien yhtenäinen toiminta on hänen mukaansa rauhanomaisen
rinnakkainolon edellytys. Sosialististen ja "demokraattisten" voimien
yhdistäminen on tärkeä sodan ehkäisemiseksi. Hän valittaa, että
imperialistit pitävät rinnakkainoloa sellaisena tiettyyn aikaan
sidottuna taktiikkana, jolla ei olisi mitään tekemistä kommunismin
maailmanlaajuisen edistymisen kanssa (1959, s. 3). Mutta vastakkaisten
järjestelmien rinnakkainolon ei ole tarkoitus kestää loputtomiin.
Rauhanomainen rinnakkainolo on rajattu ajallisesti. Sitä kestää niin
kauan kuin kapitalismi on olemassa (1959, s. 7). Se koskee vain
tiettyjä suhteita lännen ja idän välisessä kanssakäymisessä, muun
muassa taloudellista yhteistyötä.
Kletski puolustaa marxilaista determinismin käsitettä. Sen mukaan ihmiskunnan kehitys etenee joka tapauksessa alemmalta tasolta ylemmälle, mikä tarkoittaa, että sosialismi tulee kapitalismin tilalle. Rauhanomainen rinnakkainolo on "ihmiskunnan kasvun objektiivinen välttämättömyys". Ihmiset eivät kuitenkaan saisi tuudittautua passiivisuuteen vaan päinvastoin: "Mitä suurempia sosialistiset uudistukset ovat sitä enemmän ihmiset taistelevat" (1959, s. 8). Juuri marxilainen puolue luo strategian ja taktiikan rauhanomaisen rinnakkainolon toteuttamiseksi. Taktiikka on hänen mielestään samaa kuin tasavertaisuus, sekaantumattomuus, aseistariisunnan toteuttaminen sekä taloudelliset ja kulttuuriset suhteet (1959, s. 9). Ideologinen taistelu jatkuu.
Vasta 1960-luvun vaihteessa alettiin tutkimuksissa ottaa huomioon käsitettä rajaavia lisämääreitä eli tarkastella sitä, minkälainen rinnakkainolo oli tavoitteena, kenen kanssa, millä menetelmillä jne. Väitöskirjoista tuli yhä erikoistuneempia. Ne eivät käsitelleet vain tiettyjä ajanjaksoja vaan jopa tiettyjä rauhanomaisen rinnakkainolon osa-aluetta. Kehitysmaiden vapautustaisteluista ja taloudellisesta avusta rinnakkainolon puitteissa tehtiin pioneerityö vuonna 1963 (Katsanov). Vaikka tutkimus käsittelee rauhanomaista rinnakkainoloa, siinä ei puhuta eri yhteiskuntajärjestelmistä eikä luokkataistelusta. Myöhemmin mm. Kmitovski (1977) onkin väittänyt, että rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka tarkoittaa eri asiaa, jos kyse on suhteista kolmanteen maailmaan tai kapitalistisiin valtioihin.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet mainitaan ensimmäisen kerran esimerkkinä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan toteutumisesta Sirinin Leningradissa kirjoittamassa väitöskirjassa vuonna 1964. Rauhanomainen rinnakkainolo merkitsee hänen tutkimuksessaan liturgianomaisesti "rauhan, demokratian ja sosialismin" edistämistä. Samaa liturgiaa käytti Gasanov väitöskirjassaan vuodelta 1966. Rauhanomainen rinnakkainolo täydentää hänen mukaansa aseistariisuntaa. Ne ovat synonyymejä. Aseistariisunnan aikaansaaminen on mahdollista vain, jos vallitsee valtioiden välinen "luottamus" (Gasanov 1966). Murastin alkaa ensimmäisenä käyttää etumääreitä voidakseen antaa perinteisille sanoille uuden merkityksen, esimerkiksi "kestävä rauha ja rauhanomainen rinnakkainolo" (1968, s. 20).
Orudzhevin Bakun yliopiston historiallisessa\ tiedekunnassa kirjoittama väitöskirja vuodelta 1969 on ainut väitöskirja, jossa käsitellään Leninin kirjeitä Genovan neuvotteluihin vuonna 1922. Orudzhev ei tosin mainitse Genovan kirjeitä, kirjoittaa vain "leniniläisestä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta". Kuitenkin hän luettelee ne syyt, jotka Leninin mukaan johtivat rauhanomaiseen rinnakkainoloon ja myös sen toteutumiseen:
- sosialistisen järjestelmän taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen kasvu
- kapitalististen maiden kiinnostus (erityisesti taloudellinen)
- erimielisyydet imperialistien keskuudessa
- Neuvostoliiton rauhanomaisen politiikan esille tuominen.
Orudzhev painottaa, kuten hänen mukaansa Lenin aikanaan, että rauhanomaista rinnakkainoloa ei saa käyttää pelkästään rauhan saavuttamisen välineenä: "Taistelulla rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta ei ole mitään yhteistä pasifismin kanssa". Rauhanomainen tarkoittaa, että "Neuvostoliitto suhteissaan kapitalistisiin maihin pyrkii edistämään alistettujen siirtomaiden asemaa" (1969, s. 12). Toinen maailmansota oli hänen mukaansa sota rauhanomaista rinnakkainoloa vastaan. "Vuonna 1941 fasistinen Saksa rikkoi rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita aloittamalla sodan Neuvostoliittoa vastaan".
Kuitenkin sodan aikana vuosina 1941-1945 rauhanomaisen rinnakkainolon toteuttaminen
"vastasi sosialismin rakentamisen ja maailmanlaajuisen vallankumouksellisen liikkeen etuja, heikensi imperialismia ja vanhoillisuutta, vahvensi Keski- ja Etelä- Euroopassa sekä Aasiassa tapahtuvia sosialistisia vallankumouksia ja siten työväenluokan taistelua" (1969, s. 14).
Orudzhev ensimmäisenä määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon suhteet valtioiden, ei luokkien välisinä suhteina (1969, s. 22). Rauhanomainen rinnakkainolo voi kuitenkin lisääntyä sitä enemmän mitä vahvempi on työväenluokan vallankumouksellinen liike ja kolmannen maailman vapautusliike. Sosialistisen ulkopolitiikan ensisijaisena periaatteena on proletaarinen internationalismi:
"Proletaarisen (sosialistisen) internationalismin periaate velvoittaa taisteluun rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta. Sen lopputuloksena on kommunismin voitto kapitalismista. Proletaarisen internationalismin periaate määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen." (1969, s. 20)
Rauhanomainen rinnakkainolo on hänen mukaansa "strategia sosialismin voitoksi" (1969, s. 21). Se tarkoittaa "vallankumouksellista politiikkaa" ja on "luokkataistelun muoto" kansainvälisissä suhteissa. Sitä toteutetaan rauhanomaisen kilpailun muodossa ja se kestää niin kauan kuin kapitalismi on olemassa: "Tämä luokkataistelu tapahtuu väistämättä kommunismin voitoksi ja kapitalismin tuhoksi" (1969, 24). Orudzhev ensimmäisenä sanoo selvästi, että rauhanomainen rinnakkainolo on menetelmä kapitalistisen järjestelmän kukistamiseksi ja pitää käsitteen synonyymina "strategia sosialismin voittamiseksi". Kun 23. puoluekokouksessa todettiin, että "Neuvostoliitto vastustaa imperialistien aggressiivista politiikkaa toteuttamalla eri yhteiskuntajärjestelmiä edustavien valtioiden välistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa", tämä lause tarkoitti Orudzhevin mukaan sitä, että Neuvostoliitto pitää rauhanomaista rinnakkainoloa luokkataistelun muotona (1969, s. 25). Hän nimittää sitä "leniniläiseksi vallankumouksen periaatteeksi" (1969, s. 26). Kuitenkin Orudzhevin väitöskirjassa tulevat esille ne iskusanat, joita alettiin käyttää rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksen määrittelemiseksi:
"Rauhanomainen rinnakkainolo Neuvostoliiton ulkopolitiikan suuntana on luokkataistelun erityinen muoto. Se on ehdoton edellytys sodan estämiseksi nykyisessä kehitysvaiheessa. Se sisältää ideologisen taistelun ja taloudellisen kilpailun, tieteellisen ja kulttuuriyhteistyön sekä rauhanomaiseen rinnakkainoloon perustuvan kaupankäynnin." (1969, s. 15)
Usko siihen, että sosialismi väistämättä on parempi ja kehittyneempi yhteiskunnallisen elämisen muoto, näkyy neuvostomarxilaisten käsitteiden määrittelyssä. Orudzhevin mukaan esimerkiksi kansojen itsemääräämisoikeus antaa niille oikeuden vallankumoukseen ja vallankumouksellisiin uudistuksiin omassa maassaan (1969, s. 29). Ideologinen taistelu on "tapa kehittää yhteiskuntaa". Se tarkoittaa Orudzhevin mukaan imperialismiin sisältyvän ideologian ja proletaarisen maailmankatsomuksen osoittamista sekä marxilais-leniniläisen opin puhtaana pitämistä (1969, s. 32). Niinpä ei olekaan ihme, että rauhanomaiseen rinnakkainoloon voi kuulua yleisiä hyveitä kuten suvereniteetin ja riippumattomuuden tunnustaminen, tasavertaisuus, keskinäinen ymmärrys ja luottamus, sodista luopuminen ja taloudellinen yhteistyö (1969, s. 13).
Vuoteen 1976 tultaessa rauhanomaiselle rinnakkainololle oli tullut uusi merkitys myös historiallisessa tiedekunnassa. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1972 allekirjoitettu ystävyyssopimus toi mukanaan uuden kysymyksenasettelun. Rauhanomainen rinnakkainolo ei enää ollut kahden järjestelmän välinen luokkataistelun muoto vaan tieteellis-teknisen yhteistyön takaaja. Poikkeuksen tällä ajalla vallinneen brezhneviläisen ideologiatutkimuksen ja sektorikohtaisen funktiotutkimuksen joukossa tekee puolalaisen Kmitovskin väitöskirja vuodelta 1976 sekä hänen jatkotutkimuksensa vuodelta 1985. Kmitovski määrittelee rauhanomaisen rinnakkainolon sekä vallankumouksena että rauhan oppina:
"Rauhanomainen rinnakkainolo laajentaa vallankumouksellista prosessia ja luo sille uusia menetelmiä. Se parantaa niiden taloudellista ja sosiaalista asemaa, jotka pyrkivät edistämään rauhaa ja vähentämään imperialistien mahdollisuuksia." (1976, s. 6)
"Lenin todella ymmärsi rauhanomaisella rinnakkainololla sitä vaihetta, jonka kuluessa kaikki maat eivät vielä ole siirtyneet yksityisomaisuudesta kehittyneempään omaisuuden muotoon ja aiheuttavat siksi sotia." (1985, s. 98)
Leninin lähin tavoite oli sosialismin voitto kaikkialla. Siksi rauhanomainen rinnakkainolo oli Leninille "selviö". Kmitovskin mukaan rauhanomaista rinnakkainoloa syytetään luopumiseksi luokkataistelusta ja kaikesta vallankumouksellisesta, mutta tällöin ei oteta huomioon, että "rauhanomainen rinnakkainolo ei koske suhteita porvarillisiin luokkiin, tehtaiden omistajiin eikä kansojen alistajiin" (1976, s. 99). Päämääränä ei ole "konvergenssi" (1976, s. 65). Mutta päätarkoitus on edistää työväestön vapautumista:
"Työtä tekevä luokka taistelee rauhanomaisen rinnakkainolon keinoin vallan saamiseksi kapitalistisissa maissa ja siirtomaissa ulkomaisilta eduntavoittelijoilta sekä virastojen kansanvaltaistamiseksi. Rauhanomainen rinnakkainolo ei ole vastakkainen työläisten vallankumoukselliselle tai kansalliselle vapautusliikkeelle." (1976, s. 67)
Rauhanomaisen rinnakkainolon tärkein toteuttaja on Kmitovskin mielestä kansanvaltainen ja sotaa vastustava kansanliike (1976, s. 4). Hänen mielestään sosialismi voi vain koko maailman käsittävänä liikkeenä vaikuttaa kansallisiin ryhmittymiin niin, että ne voivat vaikuttaa "yleiseen demokraattiseen ja sodan vastaiseen kehitykseen sekä turvata rauhanomaisen rinnakkainolon" (1976, s. 34). Työläisten ja maanviljelijöiden lisäksi "edistyksellisimmät" yhteiskunnalliset vaikuttajat, "järkevät" porvarisluokan ajattelijat ja fasismin vastaisen sodan veteraanit pyrkivät aktiivisimmin edistämään rauhanomaista rinnakkainoloa (Kmitovski 1976, s.45).
Kmitovski on käynyt läpi kansainvälisten kokousten pöytäkirjoja ja etsinyt niistä koko joukon rajoituksia rauhanomaiselle rinnakkainololle. Näillä hän tarkoittaa taistelun muotoja rajoittavia lausuntoja. Hän tulee siihen tulokseen, että rauhanomainen rinnakkainolo on ohjelma taistelun jatkamiseksi valtioiden välillä kaikilla muilla keinoilla paitsi sodalla (1976, s. 69). Se on "sosiaalis-historiallinen kategoria", jota vastaa tällä aikakaudella politiikassa luokkataistelu. Luokkataistelun kehittyminen rauhanomaiseen muotoon estää sen leviämisen sodan asteelle (1976, s. 57). Kmitovski kirjoitti jo tuolloin perestroikasta:
"Kansainvälisten suhteiden 'perestroikaan' (muuttamiseen) käytetään taloudellisia, poliittisia, juridisia ja kaikkia muita keinoja, mutta ei sotaa eikä voimaa" (1976, s. 83).
Kmitovski siteeraa Leninin ohjetta siitä, ettei tulisi kuitenkaan tehdä myönnytyksiä. Leninin mukaan myönnytykset ovat "sodan jatkamista talouden keinoin" (1976, s. 70). Yhteistyötä ei harjoiteta heikkouden vuoksi, vaan koska työnjako ja välttämättömyys osallistua siihen antavat paremmat mahdollisuudet vallankumouksellisessa prosessissa (1976, s. 71).
"Luokkataistelun muotona taloudellinen kilpailu on rauhanomaisen rinnakkainolon tärkein sisältö. Taloudellinen kilpailu tarkoittaa paljon enemmän kuin talouselämää. Se käsittää sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnan henkisen elämän. Se tarkoittaa myös kahden elämäntavan välistä kilpailua. Siksi taloudellisessa kilpailussa kilpailu ja yhteistyö ajavat samaan päämäärään - taisteluun kapitalismia vastaan." (1976, s. 70)
Kmitovski on vankasti sitä mieltä, että ensimmäisen kerran kapitalistiset valtiot tunnustivat mahdollisuuden rauhanomaiseen rinnakkainoloon sosialismin kanssa - mahdollisuuden mutta eivät vielä toteutusta - tammikuussa vuonna 1922 Genovassa. Rapallon sopimus oli ensimmäinen, jossa kapitalistisen ja kommunistisen valtion suhteet määriteltiin rauhanomaisen rinnakkainolon mukaisiksi (1976, s. 36). Sopimuksen mukaan valtiot eivät saa määrätä muille maille omia periaatteitaan, muiden sisäisiin taloudellisiin suhteisiin ei saa puuttua, ja jokainen kansa valitsee sellaisen järjestelmän, mikä sille parhaiten sopii (1976, s. 37).
Kmitovskin mukaan Ranska ensimmäisenä maana oli valmis solmimaan rauhanomaisen rinnakkainolon suhteet Neuvostoliittoon. Suomi on Kmitovskin mukaan "useissa yhteyksissä painottanut, että muidenkin eurooppalaisten valtioiden välisten suhteiden tulisi perustua rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteisiin" (1976, s.52). Vuosien 1971-1976 aikana Neuvostoliitto allekirjoitti hänen mukaansa yli 50 sopimusta ja julistusta, joihin sisältyi rauhanomaisen rinnakkainolon periaate. Pelkästään vuonna 1972 allekirjoitettiin 20 sellaista dokumenttia (1976, s. 86). Toiveikkaasti hän kertoo USA:n kanssa 29.5.1972 tehdyn sopimuksen oikovan ensimmäistä kertaa imperialismin käsityksiä ja vakuuttavan, että aseellinen hyökkäys sosialistisia valtioita vastaan olisi tuomittu epäonnistumaan (1976, s. 87).
Venkov mainitsee tutkimuksessaan rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymeiksi sekä luokkataistelun että vallankumouksen:
"Erityisenä luokkataistelun muotona rauhanomainen rinnakkainolo on järkevä vaihtoehto ihmiskunnan pelastumiseksi atomisodalta. Samaan aikaan se luo mitä parhaimmat mahdollisuudet vallankumouksellisen prosessin kehittymiselle ja ratkaisee nykyajan suurimman ristiriidan." (Venkov 1983, s. 24)
4.4.4. Yhteenveto
Tsymbal arvostelee avoimesti neuvostolaisia ulkopoliittisia tutkimuksia: ulkopoliittisista tehtävistä ei hänen mukaansa ole ilmestynyt vielä ainuttakaan tutkimusta (1976, s. 5). Eräiden muiden tutkimusten mukaan ei ole vielä riittävästi työstetty tutkimusten metodiikkaa eikä sitä, mitä NKP tekee taistellakseen kapitalistisissa maissa (Apostolov 1982, s. 5). Tutkijat pitävät rauhanomaista rinnakkainoloa tärkeänä tutkimuskohteena seuraavista syistä:
2. Rauhanomaisen rinnakkainolon tieteellisestä tulkinnasta vallitsee Yhdysvalloissa ja muissa maissa erimielisyyksiä. Siksi käsite vaatii selventämistä.
3. Neuvostoliiton puoluehistoriassa käsitettä ei ole vielä tutkittu. Siksi NKP:n toiminta
saatetaan osoittaa rauhanomaiseen rinnakkainoloon vedoten "vääräksi" (Karaulovski, 1978).
Väitöskirjoissa sanotaan selvästi, että rauhanomaisen rinnakkainolon strateginen päämäärä on edesauttaa kansainvälisen luokkataistelun ja rauhanomaisen kilpailun menetelmillä sosialismin voittoa kapitalismista. Tutkimuksissa kerrotaan myös, että kilpailun menetelmät valitaan tilanteen mukaan, ja että "taistelulla rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta ei ole mitään tekemistä pasifismin kanssa" (Orudzhev 1969, s. 21).
(1) Vain sosialistinen järjestelmä takaa rauhan. Rauhan ajatusta ei voi "jakaa" niin, että kukin maa kehittäisi omaa yhteiskuntamuotoaan, ja maiden välille voitaisiin luoda rauhanomaiset suhteet. Tämä johtuu siitä, että kapitalismia pidetään sodan ja konfliktien lähteenä. Kapitalismi johtaa väistämättä sekä sotaan että työläisten hyväksikäyttöön. Vain sosialismi on rauhan lähde. Rauha on tullut tarkoittamaan kommunismia, rauha = kommunismi.
(2) Ihminen yksilönä ei pysty elämään rauhanomaisesti eikä sopuisasti. Ihminen tarvitsee yhteiskunnallista ohjausta ja esimerkkiä. Siksi rauhan saavuttamiseksi tarvitaan valtiollisia toimia.
Väitöskirjoissa on vuosikymmenten aikana siirrytty yleisten asioiden tutkimisesta yksityiskohtaisiin asioihin. Sanat ovat kokeneet päinvastaisen muutoksen. Asioita ei enää kuvata tarkoilla sanoilla vaan epämääräisillä käsitteillä.
Näiden väitöskirjojen lähdeaineistona ovat NKP:n asiakirjat. Marxin ja Leninin teoksia on yleensä käytetty vain esittelyluvussa. Neuvostoliitossa väitöskirjansa valmistaneilla ulkomaisilla tutkijoilla ja kommunistisen puolueen instituutissa työskentelevillä tutkijoilla on ollut hallussaan myös länsimaisten sovjetologien kirjoja ja lähdeaineistoa, samoin niillä tutkijoilla, jotka ovat valinneet aiheekseen porvarillisen kritiikin selvittämisen.
Eniten on painotettu taloussuhteiden tärkeyttä niin tutkimuksissa kuin puolueasiakirjoissa - lokakuun vallankumouksesta lähtien. Keinot taloussuhteiden kohottamiseksi ovat kuitenkin vaihdelleet. 1950-luvulla kuviteltiin sopimusten ja vakuuttelun edesauttavan länsimaisen tekniikan tuloa. 1960-luvulla Neuvostoliiton talouden uskottiin kohoavan aseistariisunnan seurauksena. Myöhemmin, 1970-luvulla, Neuvostoliiton taloudellisen tilanteen huononnuttua, alettiin puhua ideologisesta taistelusta. Syy huonoista oloista vieritettiin läntisten valtioiden tihutoimille.