Avoin kirje

Neuvostoliitto-Instituutin johtajalle 1987

Hyvä Kollega,

sallinet että käytän tätä tervehdysmuotoa, vaikka sanan varsinaisessa merkityksessä emme virkaveljiä olekaan. Jotain yhteistähän meillä on: me molemmat pyrimme kehittämään Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita - sinä virkamiehenä, minä harrastelijana omaa elämänfilosofiaa toteuttaessani.

Keskittymiskykyni on viime aikoina pahasti häiriitynyt. En pidä tarkoituksenmukaisena keskustelumme jäämistä tällä kertaa pelkästään meidän väliseksemme. Suurin vaikeus kun on juuri keskustelemattomuus tai paremminkin keskustelun hiipuminen muutaman tusinan sanan varassa. Varsinaisista kokemuksista ei jutella.

Keskustelumme ovat koskeneet virkamiestasolla tuettavaa Neuvostoliitto-tutkimusta maassamme sekä suomalaisten opiskelijoiden huimaavaa vähentymistä Moskovassa.

Suomalaisten Neuvostoliiton tutkijoiden tavatessa toissasyksynä

valtion kurssikeskuksessa Keilaniemessä, annoit puheenvuorossasi ymmärtää, että jo "päämäärätön yhdessäolo" vastaisi symposiumille asetettuja vaatimuksia. Viime syksynä Hauholla palasit samaan teemaan. Mielestäsi tutkijoiden tapaamiselle ei tule asettaa tavoitteita, periaatteelliset keskustelut, debatit tai paneelit eivät ole tärkeitä. Kunhan ollaan. Tutkijat esittelevät töitään, saavat palkkansa, ovat saaneet paperin aikaiseksi. Ennakkoluuloja karsivan ja paremman ymmärtämisen lisääminen Neuvostoliittoa kohtaan ei ole tapaamisen tarkoitus. Eikö? Kannattaako tutkia tutkimisen vuoksi, liittämättä tutkittua mihinkään suurempaan tarkoitukseen? Eikö meillä suomalaisilla olisi ainutlaatuiset mahdollisuudet tulkita idässä kokemaamme länsimaalaisille? Miksi kohteeseensa perehtyneillä suomalaisilla tutkijoilla ei ole kuulijakuntaa läntisissä alan piireissä?

Syksyllä tapasivat "pohjoismaalaiset Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden jatkotutkijat Uppsalassa. Annoit siellä minulle railakkaita vastauksia jokseenkin huvittuneena ja ilmeisen ärtyneenä juteltaessa Neuvostoliitto tutkimuksen monipuolistamisesta Suomessa.

"Tehtäväni on heittää hiekkaa tämän yhteiskunnan rattaisiin. Lue vaikka Paasikiveä niin huomaat, että se on ainut mielekäs tapa. Meidän tehtävämme on herättää neuvostovastaisuutta."

Tämän annoit vastauksena ihmetellessäni, miksi edustamassasi instituutissa ei ole minkäänlaista opiskelijaneuvontaa. Nauraa pyrskähdit päälle. Jälkeenpäin selvennit kirjallisesti:

"Minä käytän metodina kontrastia. Periaate on yksinkertainen: Jos haluat keskustelun papin kanssa, kiellä Jumala... Keskustelussa kanssasi pyrin löytämään sellaisia asioita, joita sinä kaikilla tavoilla puolustat ja joiden kieltäminen sinua ärsyttää. Toisin sanoen kiellän Jumalasi. Tämä tarkoituksena, jotta syntyisi aito, kasvun mahdollistava keskustelu."

Sekö olikin siis vain keskustelumenetelmä? Kieltämättä erikoislaatuinen ja hedelmällinenkin. Mutta tässä yhteydessä ei naurata. Ei. Ei naurata siksi, että rattaissani ne pilan päiten heitetyt hiekanmurut ovat olleet todellisia: kipeästi tarvitsemaani tietoa Neuvostoliiton opiskeluoloista tai Suomen ja Neuvostoliiton vaihto- ohjelmien tuloksista en ole saanut. Mystiikan verho on kasvanut joka kerran instituutissasi käydessäni.

Olenhan vuodesta 1968 lähtien aina Helsingissä ja Suomessa käydessäni tullut painamaan massiivisen miljoonahuvilasi summeria Eirassa. Helsingin yliopistossa ei ole Neuvostoliiton erikoistutkijoita, joten niin ulkomaalaisille kuin suomalaisille ulkomaisissa yliopistoissa opiskeleville on instituuttisi Ehrensvärdin kadulla ainut paikka, mistä voi tulla tietoja hakemaan. Täysin vieraalle lännessä sivistyksensä saaneelle nuorelle opiskelijalle tästä ainoasta länsimaisesta tutkimuskeskuksesta Neuvostoliiton rajan välittömässä läheisyydessä tulee aprikoitavaa.

Jo summerin ja mahtavan rapukon salaperäisyydestä järkyttynyt opiskelija, näkee seuraavaksi keskiaikaisen loisteliaassa ruokasalissa sijaitsevan kirjaston katalogin, missä kasvoton hoitaja kysyy asiaasi, painaa taas hälyttimiä, ohjaa yläkerrosten suljettujen ovien ohi. Vaikka kirjoja on runsaasti, jostain syystä ei kuitenkaan ainuttakaan tarvitsemaasi.

Stipendeistä vastaava virkailija kiljuu jo ennen asiasi kuultuaan: lukekaa näistä papereista. Niissä on kaikki tarvittava tieto. Mitään muuta ei ole, muina aikoina ei voi anoa stipendejä. Sinne pääsevät vain ne, jotka täyttävät vaatimukset. Lisäselvityksiä ei meillä ole. Näkemiin.

Kerran vuodessa - joskus ehkä jäi joku vuosi väliin - kävin 15 vuoden ajan kokeilemassa, josko tilanne olisi muuttunut. Lehdissähän kirjoitettiin säännöllisin väliajoin, että Neuvostoliitto-tutkimus on Suomessa hyvistä resursseista huolimatta lapsenkengissä, puutuu tasokkaita tutkijoita. Onko kukaan kysynyt, miksi heitä puuttuu? Maasta mikä taloudellisesti on suuresti riippuvainen itäisestä naapuristaan? Missä viikottain käy neuvostoliittolaisia kulttuurin, tieteen ja politiikan edustajia? Eikö Suomen kannata kouluttaa Neuvostoliitton tutkijoita? Vai eivätkö suomalaiset halua perehtyä itänaapurin asioihin? Eikö se ammattina kannata? Vai onko asia niin, että joillakin tahoilla nostetaan tie tarkoituksellisesti pystyyn?

Näyttää siltä, että opiskelijoiden keskuudessa kyllä olisi kiinnostusta, mutta jo tarkastajan saaminen laudatur-työtä varten on vaikea, keskustelukumppanin löytäminen lähes mahdotonta. Sisäpiirissä istuu väitöksensä väitellyt eminenssi. Siltoja ulkopiiristä sisäpiiriin ei ole, uimaan lähteneet kivitetään.

Viime keväänä sain vihdoin Moskovan yliopistossa kokea, että neuvostoliittolaiset eivät vaadi hurskastelevaa kulissikäyttäytymistä u1komaisilta tutkijoilta. (Suomalaisille he ovat tottuneet jo juomakulttuurin vuoksi hymähtelemään.) Päinvastoin. Rehti mielipiteenvaihto kummankin yhteiskunnan toimintatavoista on sallittua.

Sanoin silloin Uppsalassa, että mielestäni toimintasi ei vain ärsytä vaan on edesvastuutonta mieheltä, jonka sana on laki Suomessa koulutettavan Neuvostoliitto-tutkijapolven käytännön elämää järjesteltäessä. Haluan tässä vielä kaikessa rauhassa toistaa moitteeni.

Toinen keskustelunaiheemme on koskenut suomalaisten opiskelijoiden asemaa Moskovassa. Heidän määränsähän on romahtanut sinä aikana kun olet ollut maiden sivistyssuhteista vastaamassa. Moskovan Yliopiston päärakennuksen asuntolassa ei asu enää 32 suomalaista vaan heitä jäi sinne yksi, kun keväällä lähdin. Virnistellen sanot, että siihenhän juuri pyrit. Sanot että sitähän juuri haluat. Pyrit siihen, että opiskelijoista tulisi mahdollisimman anti-kommunistisia siellä asuttuaan. Siksi ei suomalaisia opiskelijoita saa mitenkään tukea.

Mielestäsi suomalaisten pitää oppia elämään niin kuin venäläisetkin elävät tai tulla pois. Käsityksesi on, että nykynuoret saavat muutenkin kaiken liian helposti. Heiltä puuttuu sisukkuutta.

Onko sisukkuudesta kyse, kun näkee miten jugoslavialainen opiskelija käy Helsingissä harva se viikonloppu ja minä itse saan viisumin vain kaksi kertaa vuodessa? Muilla länsimaiseen elämäntyyliin tottuneilla opiskelijoilla on tukikohtia, joko maansa kulttuurikeskus, lähetystö tai muut saman maan kansalaisjärjestöt. Koska Suomi "on niin lähellä" ja koska "suomalaisia on niin paljon" ei ole katsottu aiheelliseksi perustaa mitään vastaavaa. Mutta suomalainen elää juuri yhtä eristettynä perheestään ja totutusta elinympäristöstään kuin nigerialainen opiskelukaveri.

Osallistuttuani 15 vuoden ajan eri maissa Neuvostoliitto-opetukseen ja kamppailtuani Suomen olojen kanssa, minulla ei valitettavasti ole mitään näyttöä siitä, että puheesi ja kujeesi olisi tarkoitettu vain "kasvun mahdollistamaksi keskusteluksi". Mielestäni et sinä eikä Neuvostoliitto instituutti toimi ennakkoluuloja karsivana parempaa ymmärtämistä edistavästä valtiollisena laitoksena Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Ehkä kokemukseni ovat ainutlaatuisia?

Ehkä olen tulkinnut kokemaani jopa väärin?

Marketta Horn



Onko ihme, että Neuvostoliitto instituutti oli pikemminkin este kuin avuksi Neuvostoliiton tutkimuksessa Suomessa?

”Melanko on Neuvostoliittoinstituutin entinen johtaja, Mauno Koiviston luottomies, joka huolsi idänsuhteita suomettumisen pimeimmiltä ajoilta vuoteen 2003. Ennen ulkopoliittista uraansa hän tutki homoja. Hänen kirjansa Puistohomot julkaistiin viime maanantaina. Se käsittelee homojen parinetsintää Helsingissä 1970-luvun vaihteessa. Miksi nuori oikeusopiskelija alkaa tutkia homojen liikehdintää? ”Myöntää täytyy, että kyllä minulla on aina ollut silmää miehiselle kauneudelle. ” Yliopistoaktiivi Melanko tuohtui vuonna 1966 ilmestyneestä Ilta-Sanomien artikkelista, joka julkaistiin otsikolla Homoseksuaalipesä Helsingissä. Miksi harmiton marginaali piti ottaa silmätikuksi? Melnako tiesi, mistä jutussa puhuttiin. Hän oli nähnyt Vanhan kellarissa porukkaa, josta ei voinut juurikana erehtyä. Idean hän sai Anton Tsehovilta. Kirjailija oli haastatellut miltei 10 000 rangaistuvankia Sahalinin saarella vuonna 1890 ja koonnut merkinnöistään teoksen Sahalin. Melanko käänsi teosta suomeksi ja ajatteli Vanhalla, että siinä on minun Sahalini Hän alkoi seurata homoja ja haastatella heitä. Homous oli rikos, mutta Melanko laski Kissalanpoikien kujalta usein 20 miestä yhtaikaa. ”Miehen sukupuolivetti on vahva.” Melangon mukaan vuonna 1970 ei osattu kuvitellakaan, että jonain päivänä homot saisivat kulkea paraatina katuja pitkin.” (hs Juhani Karila 30.6.2012)

"Susiluodon mukaan (erottamis)operaation takana olisi ollut silloinen niin sanottu Itälinja ja sen mahtivirkamiehet. Prosessin lopuksi vahvistettiin Aleksanteri-instituuttia ja ajettiin alas Valdemar Melangon johtamaa Venäjän ja Itä-Euroopan instituuttia. Kaikki tämä onnistui viiveellä. Ensin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti yritettiin lopettaa ja kun eduskunta ei antanut sitä tehdä, sen toiminta vesitettiin virkamiesteitse – ehkäpä liian taantumuksellisena ja edistyksenvastaisena laitoksena?" (Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa 2010)