Päivitetty 18.12.2012
 


3.2. Neuvostomarxilaisen kielenkäytön ominaispiirteitä

 

 

3.2.1. Mekanistinen kielenkäyttö

Marxin ajatuksia kielenkäytöstä ja Marxin teoriaa sanojen ja yhteiskunnallisen kehityksen suhteesta ei Neuvostoliitossa hyödynnetty. Maan taloutta ja sotilaallista puolustusta oli kehitettävä nopeasti ja tehokkaasti. Tällöin tarvittiin kieli, jonka avulla ylhäältä päin pystyttiin sekä motivoimaan että organisoimaan suuria ihmismassoja:

Jo ennen poliittista vallankumousta oli taiteessa alettu etsiä uusia ilmaisutapoja. Samoin kuin Ranskassa oli voittamassa alaa kubismi ja Italiassa futurismi, Venäjällä etsittiin "uutta muotokieltä" avantgardetaiteesta (Rowell 1984, s. 27). Bolshevikkihallitus rohkaisi avantgardeliikettä, sillä taiteella uskottiin olevan yhtä voimakas vaikutus yhteiskunnallisessa muutoksessa kuin poliittisella vallankumouksella. Mutta taiteessa tapahtui analoginen kehitys poliittisen, taloudellisen ja kielellisen kehityksen kanssa. Konstruktiivinen taide typistyi produktiotaiteeksi ja sosialistiseksi realismiksi.

Taide kehittyi "luonnonhavainnoista kokonaan puhdistetuksi muoto-opiksi" (Saari1989, s. 12). Samoin kävi neuvostomarxilaiselle kielelle. Konstruktivismi oli radikaalein 1920-luvun avantgardesuuntauksista. Sitä on nimitetty jopa "vuosisatamme teollisuuden sairaalloiseksi ihailuksi". Konstruktivismin mukaan taiteen tulisi olla hyödyllistä ja perustua teknisiin lähtökohtiin (Rudenstein 1984, s. 226). Alettiin puhua laboratoriotaiteesta ja tuotantotaiteesta (Sari 1989, s. 16). Konstruktivismi pakotti taiteilijat sekä taiteilijoiksi että insinööreiksi. He liittoutuivat tekniikan, insinööritaidon ja teollisuuden kanssa (Rowell 1984, s. 35). Taiteenkin oli perustuttava tieteellisiin periaatteisiin ja oltava hyödyllistä teknisessä ja taloudellisessa mielessä. "Ankarat lineaarirakenteet" muovasivat uuden yhteiskunnan arvoja kohti "iskulauseiden dynaamista typografiaa ja nimenomaista agitpropsanomaa" (Rowell 1984, s. 39). Mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun puhe vieraantui arkipäiväistä, ei taiteessa konstruktioita edes pidetty malleina. Ne eivät olleet suunnitelmia joitain teknisiä laitteita varten, vaan täysin autonomisia esineitä. Produktiovistisen taidekäsityksen mukaan kaikki suunnittelu alistettiin palvelemaan yhteiskunnan (tuotanto)tarpeita. Taiteessa syntyi "jähmettyneitä, liikkumattomia muotoja (Rudenstine 1984, s. 134). Vuonna 1932 uusien kokeilujen aika oli ohi. Vuonna 1931 Venäjän proletaaritaiteilijoiden liitto muotoili käsityksensä taiteesta ideologiana, "vallankumouksellisena aseena luokkataistelussa", ja vuonna 1934 omaksuttiin sosialistinen realismi kaiken neuvostotaiteen ainoaksi tyyli-ihanteeksi (Venäläistä avantgardea 1984, s. 10).

 

Samoin tieteellisen kommunismin perusteita tarkasteltaessa usko tekniikkaan oli suuri. Automaation ja kybernetiikan kehittyessä koneen uskottiin saavan suorittaakseen paitsi ihmisen fyysisiä tehtäviä myös hänen henkisiä funktioitaan (Afanasjev 1982, s. 151), vaikka "luonnollisesti koneen tekemät käännökset, runot ja musiikki ovat kaukana ihmisen luomista", mutta kuitenkin "joissakin asioissa kone ylittää ihmisen ajattelukyvyn". Afanasjevin mukaan "automaation kasvaessa ihminen muuttuu erittäin monimutkaisten tuotantojärjestelmien osaseksi" (1982, s. 150). Alettiin kehittää itseopiskelevia koneita, jotka tekevät ratkaisuja ja toimivat ilman ihmisten välitöntä apua. Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen tulee esille pyrkimyksessä luonnon hallintaan: "Jos luonto on meidän ulkoinen ruumiimme niin tehtävänä on oppia ohjaamaan ruumista taitavasti, saada se työskentelemään tehokkaasti ihmisen hyväksi." (Afanasjev 1982, s. 156)

Suunnitelmien edistämiseksi kehitettiin teorioita kielen ohjauksesta, induktiivisesta luottamuksesta ja objektiivisesta kielenkäytöstä. Neuvostoyhteiskunnan sosiaalista realiteettia ei yritetty selvittää kielen avulla. Kansan käyttämää kieltä ei edes tutkittu enää 1930-luvun jälkeen. Neuvostoliitossa ei vielä 1980-luvun puoliväliin mennessä ollut ilmestynyt ainuttakaan tutkimusta yhteiskunnallisessa keskustelussa käytettyjen sanojen suhteesta arkipäivän elämään. Ei ollut tutkimuksia myöskään siitä, miten kansan parissa tulkitaan marxilais-leniniläiseen ideologiaan kuuluvat käsitteet. Teoreettisia valmiuksia neuvostotutkijoilla olisi kyllä ollut semanttisen ja pragmaattisen kielitutkimuksen suorittamiseen. Sen osoittavat ne lukuisat tutkimukset, joita siellä on tehty länsimaisen yhteiskunnan kielenkäytöstä. Tunnettu venäläinen kielitieteilijä myöntääkin:

"On ihme, että neuvostolaista kommunikaatiota ei ole analysoitu tieteellisesti." (Leontjev, 1984 s. 46)

Leontjevin toive oli, että kieltä olisi alettu Neuvostoliitossakin tutkia historiallisten olosuhteiden heijastumana. Kuvastaahan kielenkäyttö yhteiskunnan sosiaalista kehittyneisyyttä kuten venäläisissä ja itäsaksalaisissa tutkimuksissa painotettiin:


"Sosiaaliset, maailmankatsomukselliset ja ideologiset seikat määräävät, mitä sanoja milloinkin pidetään synonyymeinä, heteronyymeinä ja antonyymeinä... Näiden erilaisten semanttisten suhteiden sosiaalinen riippuvuus näkyy ennen kaikkea poliittisessa ja ideologisessa kielenkäytössä. Tällöin 'poliittisella sanastolla' käsitetään ...sanoja, jotka viittaavat suoraan yhteiskunnalliseen elämään ja koskettelevat niitä luokkaetuja, jotka näkyvät myös ideologioissa." (Schippen 1984, s.198)

Neuvostoliitossa otettiin kuitenkin Marxin kehotus kielen tärkeydestä vakavasti. Kieltä ei nähty toiminnan ja ajatuksen ilmentymänä vaan kieli sai tärkeän merkityksen yhteiskunnan kokonaissuunnittelussa. Pyrkimyksenä oli saada koko yhteiskunta toimimaan tieteellisen organisaation tarkkuudella. Sosialismi nähtiin yhteiskuntana, jossa aikaisemmin sokean luonnonvoimainen yhteiskunnallinen kehitys alistettiin tietoiselle suunnittelulle. Uskottiin, että oli löydetty yhteiskunnallista elämää ohjaava automaattinen koneisto ja sellaiset yleiset lait, joita ei voi ylittää (Bauer 1971, s. 284). Yhteiskuntaa sanottiin ohjaavan tieteellisen kommunismin teorian. Historian aikana ensimmäisen kerran maallinen hallinto uskoi tietävänsä teorian joka selittää ja muuttaa maailman (Kenez 1987, s. 122) ja se loi organisaation noiden päämäärien saavuttamiseksi.

Jo 1920-luvulla alettiin koko yhteiskuntaa tarkastella kuin konetta, jossa ihmis-insinöörit toimisivat tieteellisellä tarkkuudella (Iivonen 1988, s. 47). Valtion tulisi olla mekaanisesti liikkuvien osien kasauma ja toimia kuin "valtava tehdas tai tehokkaasti toimiva postitoimisto" (Susiluoto 1982, s. 28). Tieteellinen organisaatio ei tarkoittanut ainoastaan mekanisoitua työläistä vaan työvoiman mekaanista organisoimista. Työläisen elämän jokainen osa-alue haluttiin säädellä tieteellisten periaatteiden nimissä (Susiluoto 1982, s. 106).

Kieli ei ollut vähäpätöinen työkalu, kun päämääränä oli motivoida ja organisoida suuri massa toimimaan suunnitelmien mukaan. Propagandakoneisto oli erottamaton osa suunnitelmallisuutta. Poliittinen koulutus oli vallankumouksellisen hallituksen ennakkoedellytys (Humphrey 1989, s. 153). Poliittista valistusta pidettiin vallankumouksen jälkeen yhtä tärkeänä kuin mitä tahansa tuotantoaluetta. Kieli oli tuotantoalue, jonka tuotantovälineenä oli sana (Lehikoinen 1990, s. 33). Kansalaiset mobilisoitiin monopolisoimalla kommunikaatiovälineet (Bauer 1971, s. 261). Humphrey esittää jopa, että koska oli välttämätöntä pitää käsitteillä kiinteä ja ylhäältäpäin annettu merkitys, vaikutti tämä siihen, että koko poliittinen järjestelmä oli jäykkä (1989, s. 153).

1950-luvulla alettiin kehittää systeemiajattelua ja uudistaa marxismia niin, että siitä tulisi yhtä tarkka kuin luonnontieteistä (Susiluoto 1977, s. 15). Uskottiin, että dialektinen ja historiallinen materialismi olivat kybernetisoitavissa ja että uudesta täsmällisestä ohjauksen teoriasta tulisi sosialismin tieteellinen ase. Raketti- ja tietokoneteknologiasta uudet ajattelutavat siirtyivät muihin tieteisiin (Susiluoto 1977, s. 7). Mutta tämän kybernetiikan epäsuoria seurauksia olivat mm. manipulaatio ja koneen herruus (Susiluoto 1982, s. 22).

Kielen kannalta tällä "universumin valloittajatieteellä" oli kohtalokas seuraus: kielijärjestelmää alettiin rinnastaa matemaattisten merkkien järjestelmään (Volosinov 1990, s. 81). Samoin kuin Newtonin mekanistinen maailma voitiin pilkkoa osasiin eikä kokonaisuus ollut sen kummempi kuin osasten summa, myös kieltä alettiin pitää itsenäisenä alueena, jota voidaan tarkastella sen omien formaalisten lakien mukaan. Subjekti ja objekti eivät muovaa toisiaan (Humphrey 1989, s. 153). Kieli nähtiin valmiina järjestelmänä, jonka avulla ihmiset voivat kommunikoida ajatuksiaan toistensa kanssa (Harris 1987, s. 7).

Totalitaarisen järjestelmän tutkijalle Hannah Arendtille onkin Hobbesista alkanut porvarillis-liberaalinen traditio "koko totalitarismin alkulähde" (Palonen 1989, s. 19). Arendt on sitä mieltä, että Hobbesin ajatusten mukainen vallan monopolisointi tekee ihmisestä valtakoneen rattaan, jolla on "vapaus lohduttautua sillä ylevällä ajatuksella, että tämä kone on suunniteltu niin, että se voi nielaista maapallon yksinkertaisesti vain noudattamalla omaa lakiaan" (Arendt 1973, s. 146). Hänen mielestään ei ollut paljon eroa siinä, uskoivatko ihmiset ideologisiin kliseisiin tai auktoriteetin erehtymättömyyteen. Kaikki "löytävät yhdistävän siteen vakaassa uskossa ihmisen täydellisyyteen" (Arendt 1973, s. 387). Volosinov pitää tällaisen rationaalisen ja mekaanisen maailmankatsomuksen edellytyksenä "abstraktia objektivismia". Sen edustajat uskovat voivansa typistää myös kielen matemaattiseksi kaavaksi (1990, s. 102).

Semantiikallekin muodostui Neuvostoliitossa erityinen sisältö. Sen avulla uskottiin löydettävän säännönmukaisuuksia ja systemaattisuutta sanojen käytölle (Vassilyev 1974, s. 79). Teoria käsitettiin sanan objektiivisen ja tarkan määritelmän mittaamiseksi - kylläkin sen objektiivisen maailman "joka on jokaisen kielen perustana ja jokaisen ihmisen ajatuksen perustana" (Arbatski 1977, s. 39). Siksi Saussurin koulukunnasta tuli jo Neuvosto-Venäjällä suosittu. Saussure "hioi abstraktin objektivismin kaikki päälinjat täsmällisiksi" (Volosinov 1990, s. 81).

Kuitenkaan Lenin ei uskonut siihen, että yhteiskuntaan voitaisiin soveltaa biologian ja fysiikan oppeja. Eikä mekanistisella ajattelulla ollut hänen mukaansa mitään yhteyttä marxismiin. Lenin nimitti tyhjiksi fraaseiksi biologiasta ja fysiikasta otettuja käsitteitä, esimerkiksi "universumin valloittajatieteen" kehittäjän Bogdanovin kirjoituksia hän syytti "steriileiksi, skolastisiksi ja elottomiksi" (Susiluoto 1982, s. 121). Ymmärtäminen on vain passiivista, jos se ei liittyy jokapäiväisiin toimintoihin. Yksimerkityksellisyyttä ei voi soveltaa muuhun kuin "pysähtyneeseen objektiin" (Girke 1974, s. 130).

Mutta Leninkään ei ollut viaton kielen mekanisoitumisen leviämisessä. Leninin päämäärä oli johtaa kasarmia muistuttavaa yhteiskuntaa kuin tehdasta tai toimistoa. Häneen oli tehnyt suuren vaikutuksen saksalaisten totaalinen mobilisaatio ensimmäisen maailmansodan aikana. Ei ihme, että Neuvostoliiton perustuslain esipuheessa vielä vuonna 1977 mainittiin: "Sosialismin voima tuli selvästi näkyviin neuvostokansan ja sen asevoimien himmentymättömässä uroteossa, niiden suuressa isänmaallisessa sodassa saavuttamassa historiallisessa voitossa." (SNTL:n perustuslaki 1977, s. 2) Lisää ajatuksia Lenin löysi Taylorilta, joka on tieteellisen johtamisen alullepanija (Borcke 1980, s. 132). Leninin kirjoitukset taylorismista johtivat osaltaan työn rationalisointiin ja 'kapitalistisen anarkian' paheksuntaan. Lenin erotti sosialismin taloudellisten ja toisaalta poliittisten edellytysten toteuttamisen tooisistaan ja piti valtiokapitalismin tukemista ehdottomasti tärkeämpänä Neuvosto-Venäjällä kuin neuvostojen tukemista:


"Sosialismi ei ole mahdollinen ilman suurkapitalistista konetekniikkaa, joka pohjautuu uusimman tieteen viimeiseen sanaan, eikä ilman suunnitelman mukaista valtio-organisaatiota, joka saa kymmenet miljoonat ihmiset noudattamaan tuotannossa ja tuotteiden jaossa mitä tarkimmin yhtenäistä normia." ('Vasemmistolaisesta' lapsellisuudesta ja pikkuporvarillisuudesta, 9.5.1918, 36/300)

Kielen ja käsitteiden mekaanisuuteen Lenin osoitti uskovansa väittäessään, että työläinen ei voi kehittää tietoisuutta itse vaan "poliittinen luokkatietoisuus voidaan opettaa työläisille vain ulkoapäin".


3.2.2. Neuvostomarxilainen indoktrinaatio

Neuvostoliitossa oli viimeistään vuoteen 1929 mennessä ymmärretty, että ideologinen toiminta on pystyttävä ilmaisemaan sanoilla ja se on tehtävä tajuttavaksi koko kansalle. Koulutukseen ja nopeaan tekniseen ja kulttuurikehitykseen tarvittiin tarkasti määrätty kieli (Girke 1974, s. 131). Opettamisessa edellytys oli, että sanat ymmärrettiin oikein. Sanojen merkityksen on oltava universaali, koska "ilman merkkejä ei ole ideologiaa" (Bakhtin 1977, s. 25). Tähän universaalisuuteen uskottiin päästävän julkaisemalla selittäviä sanakirjoja. Vallankumouksen jälkeen pienoissanakirjoja julkaistiin jopa lehtien liitteenä. Erilaiset opaskirjat antoivat uusia määritelmiä tunnetuille poliittisille käsitteille (Humphrey 1989, s. 161). Näin yritettiin edistää "säännönmukaista kielenkäyttöä" (Wimmer 1983, s. 10).



Neuvostomarxilaisessa indoktrinaatiossa oli tyypillistä sanaston muuttumattomuus. Vaikka poliittinen tilanne muuttui, käytettiin yhä vallankumouksen ajan sanoja. Määritelmällä niille kuitenkin annettiin uusi merkitys. Sana pysyi muuttumattomana, mutta merkitys uudistui. Tiedotusvälineissä ja kouluopetuksessa pyrittiin painottamaan näitä sanan uusia määreitä ja muuttamaan vanhoja:

"Luokkataistelu etenee, mutta sen muoto on muuttunut. Tätä luokkataistelua johtaa proletariaatti tarkoituksenaan estää vanhojen riistäjien paluu, Luokkataistelu ei tarkoita enää kahden luokan välistä kamppailua vaan sitä, että voittanut luokka yrittää estää toisen luokan paluun." (Neues Deutschland 27,11)


"Kapitalismin maissa vallankumouksellinen erottautuu sillä, että hän itse puolustaa työväenluokan etuja omalla elämällään niin, että riistäjien valta voitettaisiin. Perinteinen rohkeus ja vakuuttuneisuus, jota tämä sankarillinen asenne vaatii, kuuluvat tänäänkin niiden attribuuttien joukkoon, joilla kuvataan vallankumouksellisen ominaisuuksia, Hän tahtoo täyttää tehtävänsä tieteellis-teknisellä alalla ja puoluevelvollisuutensa työväenluokkaa kohtaan." (Neues Deutschland 27,11)

Länsimaiset mekanistista kielitiedettä edustavat tutkijat tuomitsivat neuvostomarxilaisen määrittelyperinteen. Moser paheksui Neuvostoliiton tapaa selittää kielellisen sisällön muuttuessa, että sana on "muotoiltu oikein" tai "kehittynyt". Hänen mukaansa kommunistisessa propagandakielessä ei ollut kyse valehtelemisesta, vaan "epätodeksi sen tekee tarkoitus agitatorisesti muovata käsityksiä sanan sisällön muuttamiseksi" (Moser 1964, s, 31). Good piti tällaista "merkityksen kehittymistä" jopa ajatuksen ja teorian yksinkertaistamisena: "Todellisuuden ideologinen typistäminen tulee esille kielellisenä prosessina, jolloin sanoille ja käsitteille annetaan uusi asiasisältö." (1975, s. 79) Good pitää sanojen merkityksen muuntumista myös revisionismina. Neuvostojohto on uudella määrittelyllä tosiasiallisesti näin irtautunut vallankumouksellisesta marxismi-leninismin hengestä ja käytännöstä (Good 1975, s, 130). Goodin mukaan oiva esimerkki muuntumisesta on sana taistelu. Sen merkitys on liukunut vallankumouksen piiristä talouden piiriin. Käsitteeseen alettiin hänen mielestään liittää uusia ominaisuuksia, jotta voitiin peittää joitakin olennaisia tosiasioita.



Opetuksessa vedottiin induktiiviseen luottamukseen. Oikea käyttäytyminen, jos se perustuu ylhäältä tuleviin määräyksiin, on aluksi tiedostamatonta. Ihminen alkaa vasta tiedon karttuessa ymmärtää ja hyväksyä "oikean käyttäytymisen". Tässä vaiheessa käytettiin myös muita keinoja, esimerkiksi julisteiden graafinen kuva ei vaatinut kansalaisilta lukutaitoa (Kenez 1985, s. 112). Kesslerin mukaan Marx puhuessaan, että teoriasta tulee "materiaalista valtaa kun se saavuttaa massat", tarkoitti sanan mahtia siinä mielessä, että jos sana on syöpynyt ihmisen mieleen syvälle, muuttaa sana ensin käsitettä ja sitten itse tilannetta. Käytännön kokemuksessa teoria muuttuu vallaksi ja tällöin kieli toimii välittäjänä. Kun merkitys tällä tavoin on syöpynyt ihmisten mieleen ja kun kielellisistä ilmaisuista on tullut osa arkipäivän kielenkäyttöä, voidaan niiden avulla saavuttaa sosiaalisia ja poliittisia päämääriä.

Esiin tulevien vaikeuksien sanottiin johtuvan siitä, että sosialismin oli nojauduttava sanoihin, joilla ei vielä ollut mitään vastaavuutta todellisuudessa:

"Ne sanat, jotka kuvaavat jotain tulevaa, tukevat ja ohjaavat toimintaa uudenlaisten olosuhteiden luomiseksi. Tämä on tunnusomaista sosialismille. Sosialistinen opetus suuntautuu eteenpäin, se kamppailee tulevaisuuden edistyksen puolesta." (Klaus 1971, s.1)

Neuvostomarxilainen kielenkäyttö vastasi enemmän rationaalisen ja mekanistisen maailmankuvan vaatimuksia kuin kehitti marxilaisittain tietoisuuden kasvuun. Eurooppalainen newtonilainen mekanistinen perinne oli levinnyt myös Neuvostoliittoon. Sen mukaisesti uskottiin, että yhteiskuntaakin voidaan suunnitella ja hallita.


Kuitenkaan bolshevisteilla ei ollut selvää näkemystä siitä, miten kansaa voitaisiin opettaa eikä ollut erityistä ryhmää joka olisi suunnitellut propagandan (Kenez 1985, s. 13). Aluksi ei ollut edes lehtimiehiä. Oli vain puolueen toimihenkilöitä, jotka julkaisivat lehteä. Paikallistasolla oli toimittajina niin kutsuttuja työläis- ja maalaiskirjeenvaihtajia. He olivat itsekin vasta oppineet lukemaan, lehtimiehinä täysin ammattitaidottomia (Lehikoinen 1990. s. 33), eivätkä osanneet itse tulkita Marxin teorioita. Koska paikalliset poliittiset johtajat käyttivät puheittensa mallina näitä lehtikirjoituksia, oli sekaannus moninkertainen. 

Lehdistön tarkoitus oli esitellä puolueen ohjelmia ja tehtäviä. Tulkintaa ei kaivattu (Kenez 1985, s. 48). Lenin näki lehdistön tehtävän hiukan laajemmin:

"Lehdistön on oltava sosialistisen rakennustyön ase, joka tutustuttaa lukijat seikkaperäisesti mallikommuunien saavutuksiin, tutkii näihin saavutuksiin johtaneita asioita ja asettaa toisaalta mustalle taululle ne kommuunit, jotka pitävät sitkeästi kiinni 'kapitalismin perinteistä'” (Neuvostovallan lähimmät tehtävät, maaliskuu 1918, 36/191).


Monet kommunistit lähtivät mielellään maaseudulle levittämään oppeja, koska se antoi heille mahdollisuuden nousta uuteen eliittiin. Nahkatakkinen kommunistitoimitsija tuli tutuksi (Kenez 1985, s. 53), samoin ammattiyhdistysliikkeiden ja komsomolien vapaaehtoiset, punainen nauha käsivarressa. Näissä opetustilaisuuksissa puolueen edustajilla oli hyvin formalistinen opetusmenetelmä (Brzezinski 1977, s. 105). Tärkeintä oli maksimoida luentojen määrä ja kuulijakunta. Varsinaisesta sisällöstä ei luennoilla ollut väliä (White 1979, s. 46). Tärkeimmät sanat olivat keskustelu ja luokkavihollinen ja raportoidessa ylemmälle taholle kyläkunnan asioita oli tärkeintä mainita, että "oli keskusteltu" ja että "luokkavihollinen oli paljastettu" (Humphrey 1989, s. 155). Raportit tilastoitiin ja siksi oli käytettävä oikeita nimityksiä. Puolueosastot tiesivät, että luova, veljellinen ja aktiivinen olivat toivottavia attribuutteja.


Neuvostolaisia ei kiinnostanut poliittinen ja ideologinen toiminta. Vain 3 % sanotaan lukeneen puolueen julkaisuja (Kenez 1985, s. 49). Kuitenkin 80 % uskoi puolueen periaatteisiin. Suurin syy siihen, että ihmiset saapuivat puolueen koulutustilaisuuksiin, oli puoluekuri, hallinnollinen painostus tai velvollisuuden tunne. Vaikka poliittisen koulutuksen lukulistalle kuuluivat Marx, Engels ja Lenin, niin useilla alueilla oppilaista vain 20 % oli lukenut heidän teoksiaan vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan (White 1979, s. 47). Tarvittavat kohdat opeteltiin ulkoa eikä opetettua materiaalia omaksuttu.

Luonnollista oli, että näin muodostuneelle "totalitaariselle kielelle" olivat tyypillisiä epämääräiset käsitteet ja ylimalkaiset sanonnat. Kieliasu oli kaavamainen. Iskusanoja, sloganeita, stereotyyppisiä sanoja sekä vakiintuneita attribuutin ja substantiivin yhdisteitä käytettiin paljon. Tunteisiin vetoaminen tuli esille mahtipontisuutena ja superlatiivien käyttönä, agitaatio samojen sanojen ja lauserakenteiden toistamisena. Lauseet olivat lyhyitä. Dieckmannin mukaan totalitaarisessa kielessä, varsinkin nk. NSD- ja SED-puheessa oli paljon kantaaottavia käsitteitä ja adjektiiveja sekä vierasperäisiä, uskonnollisia ja militaristisia sanoja. Imperatiivimuotoja ja täytyy-sanaa käytettiin paljon (Dieckmann 1975, s. 108).

Saksalaisille, englantilaisille ja ranskalaisille oli etua siitä, että marxilaisen sanaston juuret ovat germaanisen kielen ja kulttuurin sanavartaloissa. Venäläisille sen sijaan koitui kohtalokkaaksi yhteiskunnallisen muutoksen aloittaminen vierasta alkujuurta olevia sanoja käyttäen. Koska vierasperäiset sanat eivät ole juurtuneet kielitaitoon, kansalaisia on helpompi ohjata ulkoapäin. Tässä suhteessa länsimainen massakulttuuri ja neuvostomarxilainen indoktrinaatio vastasivat toisiaan (Gorbauch 1981, s. 371). Vieras sana tulkitaan "abstraktin objektivismin perusteella", mikä tarkoittaa, että sen muotoutumista ei ymmärretä sisältä päin. Tällöin väistämättä painotetaan puheen osia eikä kokonaisuutta. "Abstraktisuus nostetaan kaiken konkreettisen edelle." (Volosinov 1990, s. 97)

Vierasperäisten sanojen käyttöön oli syynä myös se, että niiden huomattiin tekevän vaikutuksen, "sitä suuremman vaikutuksen mitä vähemmän niitä ymmärretään" (Good 1975, s. 48) ja niillä haluttiin osoittaa oma tietämys (Humphrey 1989, s. 155). Nämä 'keisarin uudet vaatteet' istuivat myös slaavilaiseen perinteeseen. Viehtymys "hienojen" sanojen käyttöön ei ollut marxilaisen ideologian syy:

"Sanavalintaan suhtauduttiin myös henkilön poliittisen valveutuneisuuden mittarina. Vanhaan pitäytyminen tulkittiin taantumuksellisuudeksi ja runsas vierassanojen ja uusien lyhenteiden käyttö edistyksellisyydeksi. Kirjakieli oli menneisyyden vihamielisten luokkien luomus." (Lehikoinen 1990, s. 33)


Vuonna 1928 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että sotilaat tunsivat vain 60 % vierasperäisistä sanoista. Vieraimpia sanoja olivat nykyisin niin tavalliset sanat kuten byrokratia ja kritiikki (Lehikoinen, 1990, s. 9). Tavallinen venäläinen ymmärsi, että esimerkiksi suurtilallisten pellot otetaan yhteiseen käyttöön ja elämä paranee, mutta kommunismista ja lisäarvosta hän ei ollut tietoinen. Perustelut ja yksityiskohtaisen muutosprosessin analyysi jäivät kuin luonnostaan esoteerisen ryhmän käsiin. Esimerkkejä on myös siitä, miten tavalliset maanviljelijät omaksuivat marxilaisen opetuksen. Dostojevskin romaanissa 'Kuolemantalo' venäläiset opettelivat sanan pääoma, kapital, sanasta kopital. Verbi kopitj tarkoittaa koota, säästää (Humphrey 1989, s. 172). Sharifin tutkimuksessa vuodelta 1923 todetaan, että kylissä ihmiset eivät tienneet edes sellaisten lyhenteiden merkitystä kuin SNTL. He kertoivat tarvitsevansa kääntäjää lukeakseen sanomalehteä (Kenez 1985, s. 256 ). Sloganin 'onhan Lenin kuollut mutta leninismi elää', tulkitsivat monet lukutaidottomat niin, että Lenin on kuollut, mutta Leninin vaimo kyllä vielä elää ja toimii köyhien puolesta. Leninisma on venäjäksi myös Leninin vaimo (Sinyavsky 1990, s. 204).


Neuvostomarxilaisessa kielenkäytössä vierasperäiset sanat muutettiin sosialistiseen käsitteistöön kuuluviksi attribuuteilla. Attribuuttien avulla substantiiveista tehtiin iskusanoja (Gudorf 1981, s. 219): demokraattinen rauha, sosialistinen rauha, ikuinen rauha. Neuvostoliitossa ei puhuttu demokratiasta vaan sosialistisesta demokratiasta ja oikeasta demokratiasta, eikä puolueettomuudesta vaan rauhanomaisesta puolueettomuudesta. Yleisimpiä attribuutteja olivat aktiivinen, militäärinen, radikaali ja vallankumouksellinen (Dieckmann 1975, s. 81). Attribuuttien käyttö johtui myös kielellisistä syistä. Venäjästä puuttuvat nyky-yhteiskuntaan kiinteästi kuuluvat käsitteet. Esimerkiksi englannin kielessä teknillistä ohjausta ei voida koskaan sotkea taloudelliseen ohjaukseen, koska nämä ovat eri sanoja. Venäjässä täytyy välttämättä joka kerta liittää sanaan ohjaus täsmentäviä määreitä: taloudellinen, poliittinen jne. (Susiluoto 1977,45). Marx tuomitsi attribuuttien käytön tyystin. Laadun luokittelu on hänen mukaansa suhteellista. Kirjoituksessaan Saksalainen ideologia vuonna 1845 Marx pohtii Stirnerin lausetta "jos haluat ajatuksissasi saavuttaa jotain tavatonta". Hän huomauttaa ärtyneenä:


"Jotta tämä lause voitaisiin muuttaa vaivaisesta huomautuksesta loogiseksi, on ensin poistettava sana tavaton. Jokaiselle ihmiselle, joka haluaa ajatuksillaan saavuttaa , jotain, on 'tavattomalle' eri merkitys johtuen hänen koulutustasostaan, elinolosuhteistaan ja sen hetkisistä tarpeista." (Marx, Engels 1974, s. 136)


Vuonna 1928 neuvostolingvisti Selishechev julkaisi kirjan kielellisistä muutoksista. Hänen mukaansa erityisesti sotilaallisen sanaston käyttö oli kasvanut. Tavalliseen kieleen olivat tulleet sellaiset sanat kuin työläisten armeija, Leninin joukot, rintamat (Kenez 1985, s. 255) Taisteleva ilmaisumuoto oli tunnusomaista niin Leninille kuin hänen seuraajilleenkin (Good 1975, s. 125, katso luku 6). Lenin käytti ennen vallankumousta eniten sanoja taistelu, vallankumous ja luokkataistelu.


Puheissa korostettiin muutoksen tärkeyttä ja kieleen kuului poikkeuksellisen paljon liikettä ilmaisevia sanoja kuten alkaa, kehittää, edistää, voittaa, Koska kuitenkin kielelle oli tunnusomaista kaavamaisuus ja jäykkä kieliopillinen ja syntaktinen muoto, kuvasti kieli juuri päinvastaista kuin verbien antama mielikuva jatkuvasta muutoksesta (Dieckmann 1975, s. 81).


Neuvostolainen kirjoitustyyli on erityisen otollinen semanttiselle analyysille seuraavista syistä:

1. Mekanistinen yhteiskuntateoria pyrki operoimaan tarkoilla käsitteillä ja terminologialla, siksi käytetyt käsitteet määriteltiin yhteiskuntaopin peruskursseilla, selvittäviä sanakirjoja oli paljon ja niitä ilmestyi usein. Poliittinen sanasto oli suppea ja sillä oli nimilapun tunnuksia (Humphrey 1989, s, 163). Ideologia, politiikka, kulttuuri, taloustiede, kasvatustiede ja koulutus kuuluivat yhtenäiseen käsitejärjestelmään (Klaus 1971, s. 14). Tähän "tieteellisesti tarkkaan kehikkoon" kuuluvat käsitteet oli tarkoin määritelty ja niillä oli "syvä perusta" (Klaus 1971, s. 125). Esimerkkinä Klaus mainitsee sanan kapitalismi, jolla ei ole yksinään mieltä:

"Sanan kapitalismi ymmärtämiseksi on hahmotettava tiettyjä muita sanoja. On tiedettävä esimerkiksi,
että kapitalismin tuotantovoimat kehittyvät feodalismin aikana ja että proletariaatin määrällinen kasvu johtaa kapitalismin kuolemaan. On tiedettävä, mitä tarkoitetaan proletariaatilla. Käsitettä kapitalismi ei voi ajatella ilman sosialismia, mikä tulee kapitalismin jälkeen. Jokaisella käsitteellä marxismi-leninismissä on yhteysverkostoja ja liittymäkohtia." (Gudorf 1981, s. 27)

2. Neuvostomarxilaisessa tekstissä käytettiin runsaasti antonyymejä ja synonyymejä. Neuvostolaiset kielitieteilijät puhuvat Leninin "synonyymisestä määrittelystä", kun Lenin puheissaan sanoi esimerkiksi "neuvostolainen - puolustaja" tai "organisoida - liittää yhteen" (Arbatski 1977, s. 60). Usein lausuttiin kaksi synonyymistä lausetta peräkkäin. Ensimmäinen kertoi yleisen teoreettisen totuuden, jälkimmäinen sovelsi sitä käytäntöön tai nykypäivään. Ensimmäisenä on esittelylause, jossa käytetään erittäin yleisiä sanoja, seuraavassa lauseessa se tarkennetaan:
 

"Taistelu rauhan puolesta, yhteiskuntajärjestelmältään erilaisten valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta, on nykyään myös imperialismin vastaista taistelua" (Afanasjev 1982, s. 94).

"Toteutamme rauhanomaisen rinnakkainolon periaatetta. Teemme kaikkemme, että imperialistien aggressiiviset suunnitelmat eivät toteudu ja maailma säästyy uudelta maailmansodalta." (8.5.1965, Brezhnev 1/145)

3. Tehostuskeinona käytettiin toistoa. Usein toistuvilla sanoilla ja fraaseilla oli turvallisuutta luova
vaikutus:


"Kielellisiin aspekteihin kuuluvalla toistolla on oma erityinen merkityksensä kommunikaatiossa. Toisto korostaa suhteiden stabiilisuutta ja jatkuvuutta ja viestittää, että asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. Toistolla myös vahvistetaan tai korostetaan aikaisemmin sanottua." (Rinkineva 1984, s. 3)


Lasswell yhdistää jatkuvasti samojen sanojen toiston tietynasteiseen pakkotilanteeseen, valtion kriisiin. Hänen teesinsä mukaan kieliasun intensiteetti lisääntyy sitä enemmän, mitä suurempi kriisi valtiota uhkaa. Intensiivisellä kielellä hän tarkoittaa juuri standardisoituja, lyhyitä, ytimekkäitä ja vaihtoehdottomia käsitteitä sekä toistoa, suggestiota, agitaatiota ja tunteilua (1968, s. 28).


4. Koko ulkopolitiikka nojasi sosialismin ja imperialismin vastakkainasetteluun (Kolsto 1985, s. 29). Se helpottaa käsitteiden määrittelyä. Tähän dikotomiaan perustuvan kaksoiskäytön avulla oli helppo luonnehtia tilanne positiivisena tai negatiivisena ilman lähempää selvennystä, esimerkiksi kansainvälinen solidaarisuus - sekaantuminen sisäisiin asioihin, ideologinen taistelu - psykologinen sodankäynti. Vuosien varrella tapahtui muutoksia synonyymien suhteen, esimerkiksi imperialismista tuli synonyymi sanan antikommunismi ja sanan antisovjetismi kanssa (Sredin 1982, s.15). Suomen kielelle käännettäessä käsiteparien erot menettävät merkityksensä. Näistä tyypillisin on revoljutsija - perevorot. Venäjän kielessä ensimmäistä käytetään lähinnä vasemmistolaisista vallankumouksista ja toista oikeistolaisista (Eronen, vuotta ei mainittu, s. 74). Teollisesta vallankumouksesta puhuttaessa ei käytetä muotoa revoljutsija vaan sanotaan industrialnyi perevorot. Vallankumouksesta on alkuaikoina kansan parissa Neuvosto-Venäjällä käytetty myös muotoa levorusija eli vallankumous liitettiin sanaan levyj (vasen) (Lehikoinen 1989, s. 4).

 

3.2.3. Venäläisen perinteen vaikutus iskusanojen suosioon

Volosinovin mukaan tyypillistä Venäjälle oli jo ennen vallankumousta auktoritaarinen dogmatismi. Auktoriteettiusko on syvällä slaavilaisessa perinteessä. Bysanttilaisen esikuvan mukaan nöyryys ja pelastus tulee uskosta ja tottelevaisuudesta valtiovaltaa kohtaan, jolloin on ymmärrettävää, että vain puolue jolla oli syvällisempää tietoa voi johtaa kansaa (Löwenthal 1963, s. 198). Tämä johtuu siitä, että alueen sosiaalisissa arvostuksissa on vallinnut jyrkkä vaihtoehdottomuus. Tällöin vieraita lausumia ei oteta vastaan yksilöllisinä eikä positiivisina. Perinteisesti vallitsi ryhmäsolidaarisuus ja epäily vieraita kohtaan. Tällainen on ominaista niin keskiajan ranskan kuin muinaisvenäjän kirjakielelle. 1700-luvun Venäjällä auktoriteettipelko alensi kielellistä yksilöllistymistä (Volosinov 1990, s. 143).

Valtiosidonnainen järjestelmä vallitsi Venäjällä jo 1600-luvulla eivätkä edes sen instituutiot olleet ehtineet täysin purkautua ennen vuotta 1917 (Jussila 1991, s. 5). Vielä vuoden 1906 perustuslain mukaan tsaari oli kansan valtias, itsevaltias, ja vastuullinen vain ylöspäin Jumalalle. Maanomistajat, joita oli 0,3 % väestöstä valitsivat kolmanneksen edustajista. Työläisistä vain 2 % oli äänioikeus. Tataarien hyökkäykset 1300-luvulla olivat lopettaneet paikalliset kyläkokoukset ja lainsäädäntöelimet olivat heikkoja (White 1979, s. 26). Venäläiset olivat tottuneet hyväksymään, että niin uskonto kuin käyttäytyminen, verotus ja maanviljely, olivat hallituksen päätettävissä. Venäläinen sana valtio (gosudorstvo) muodostuu sanasta herra, hallitsija (englantilainen vastike on dominion, patrimony, White 1979, s. 30). Venäläiset pitivätkin valtiota jonain ulkopuolisena ja vieraana. He eivät olleet innostuneita äänioikeudesta eivätkä käyttäneet sitä. Peri venäläistä on kokonaisvaltaisuus ja kollektivismin korostaminen, aasialainen kulttuuriperinne (Löwenthal 1963, s. 4).


Siksi ei voikaan sanoa, että totalitaarinen järjestelmä olisi kehittynyt Neuvostoliittoon agitaation ja propagandan seurauksena, vaan se on historian tulos (White 1979, s. 33). Venäläiset yleensä "mukautuvat" viralliseen uskontoon. Syynä ei ole vakuuttuneisuus, vaan he haluavat olla rauhassa lähipiirinsä kanssa ja välttää julkista paheksuntaa ja laillisia toimenpiteitä (Bauer 1971, s. 36).

Salaperäisyys ja salaliittolaisuus on niin ikään osa venäläistä perinnettä. Venäjällä ei ollut itsenäisiä organisaatioita. Ammattiyhdistykset ja lakot olivat laittomia vuoteen 1905 saakka. Myös sen jälkeen poliisi oli läsnä yleisissä kokouksissa. Kokouksia ei saanut pitää ravintoloissa eikä kahviloissa eikä moraalia ja järjestystä vaarantavia kokouksia ollenkaan. Edes ortodoksinen kirkko ei ollut itsenäinen. Synodiin valitsi jäsenet tsaari vuoden 1721 päätöksen mukaisesti (White 1979, s. 33). Jos joku halusi erota kirkosta, oli hänen keskusteltava papiston kanssa ja häntä yritettiin estää mm vaikuttamalla hänen lapsiinsa.

Pseudonimien käyttö oli vuosisadan vaihteen tienoilla tavallista. Uljanov käytti erilaisia salanimiä, joista Lenin tuli käyttöön vuonna 1901 ja vakiintui vuosi myöhemmin. Nimi merkitsee Lena-joen varren asukasta (vrt. Volga - Volgin, tavallinen venäläinen sukunimi). Stalin tarkoittaa 'teräsmiestä' (alk. Dzufasvili) ja Molotov vasaramiestä tai moukarimiestä (alk. Skrabin) (Kaakkurinniemi, 1987, s. 86).

White onkin sitä mieltä, että neuvostokansalaiset ovat erikoisen historiallisen kokemuksensa tuotteita, eivät marxilais-leniniläisen koulutuksen tulosta (White 1979, s. 49).

Perusteellisen tutkimuksen siitä, miten vaikeaa Neuvostoliitossa oli opettaa marxilaista filosofiaa, on suorittanut Humphrey tutkimalla pienen mongolialaisen kansan, Burjatsien kielenkäyttöä. Humphrey osoittaa tutkimuksessaan, että yhden ainoan oikean merkityksen opettaminen poliittisessa retoriikassa ei ollut edes mahdollista. Esimerkiksi mongolian kielessä sanoilla on juuret jossain konkreettisessa merkityksessä. Ajattelutavalle on ollut tunnusomaista esimerkiksi syklinen ajantaju, jossa ehtymätön edistys ei ollut mitenkään sisäistettävissä eikä käsitettävissä (Humphrey 1989, s. 148). Esimerkkejä sanaperheistä:

  • vallankumous -xubisxal. 1800-luvulla tämä sana tarkoitti muodonmuutosta, transformaatiota. Perussana on xubi, usko tai kohtalo. Samaan ryhmään kuuluvat sanat kuten xubilgan reinkarnaatio, xubiraxu muuttua, hävitä, kuihtua, xubilal, evoluutio. Sillä ei ollut poliittista vaan uskonnollinen merkitys.
  • sosialismi -neyigem zirum,. Neyigem tarkoittaa yhteisöä, kaikkia, zirum lakikokoelmaa, järjestystä.
  • luokka -anggi , ang tarkoittaa osastoa, erottelua       
  • kommunistinen puolue -eb-xamtu-yin nam, sanoista eb harmonia, xamtu yhdessä, -yin possessiivi suffiksi, nam samankaltaisia ihmisiä, kuulua samaan ryhmään
  • neuvosto -zöblel , sanasta zöb totuus, oikein zöblexii antaa neuvo

Humphreyn mukaan näitä bujantian omia sanoja ei alkuaikojen jälkeen enää käytetty, vaan ainoastaan kansainvälisiä sanoja kommunismi, puolue, kolhoosi (1989, s. 150). Hänen mukaansa venäläiset/kansainväliset sanat otettiin käyttöön siksi, että "todellisuus ei enää vastannut sanojen merkitystä, ei siksi että sanoja ei olisi enää ymmärretty bujantian kielellä" (Humphrey 1989, s. 153).

Marxilaisen ajattelun vaikutuksia neuvostolaisiin on tutkittu nk. Harvard-projektissa. 1950-luvun alussa haastateltiin 239 neuvostoemigranttia ja käsiteltiin tuhansia kyselykaavakkeita (Bauer 1961, s. 9). Tutkimuksen mukaan "kommunistiset myytit" osoittautuivat tärkeiksi, esimerkiksi monet käyttivät marxilaista dialektista selitystapaa ja hyväksyivät luokkataistelun välttämättömyyden, vaikka puhetapaa olikin pidetty rituaalisena ja kyynisenä. "Marxilaisesta opista oli tullut heille luonnollinen ajattelutapa" (Bauer 1971, s. 38). Venäläisillä on suuri tarve kuulua johonkin ja neuvostohallinto on käyttänyt sitä hyväkseen rikkoessaan vanhan kyläyhteisön ja luodessaan kollektiivitiloja (Bauer 1971, s. 163).

Haastateltavat antoivat suuren merkityksen tekniikalle, koneille ja muille tavoille, joille voitiin osoittaa luonnonhallintaa (Bauer 1971, s. 162). Useimmat neuvostolaiset näyttivät hyväksyneen keskitetyn hallinnon ja vallankeskityksen (Bauer 1971, s. 262). Vastaajat olivat selvästikin ylpeitä Neuvostoliiton teknisestä kehityksestä ja olivat sitä mieltä, että lännessäkin olisi hyvä tutustua heidän teknologiaansa. Patriotismi oli hyvin yleistä (Bauer 1971, s. 265). Varsinkin nuoremmat olivat ylpeitä maailmanrakentajia. Neuvostoliitto oli selvinnyt sodasta ja se oli antanut heille paljon itseluottamusta.

Yhteiskunnan toimintatavan vuoksi kansalaiset eivät juuri ilmaisseet toisilleenkaan epäilyksiään järjestelmän suhteen. Vasta kun he olivat maan rajojen ulkopuolella, he huomasivat miten moni heistä ajatteli samalla lailla kuin he itsekin. Neuvostoliitossa he olivat luulleet olevansa yksin epäilevine mielipiteineen (Bauer 1971, s. 263). Ihmiset halusivat kaikella hinnalla välttää vaikeuksia ja kahinoita. He eivät totelleet pelosta vaan halusta saada olla rauhassa (Bauer 1971, s. 268). Ihmiset eivät halunneet joutua häpeään ja siksi halusivatkin osoittaa kielellistä ortodoksiaa (Humphrey 1989, s. 172). Kasvosta kasvoihin keskustelulle on annettu suuri arvo. He osoittivat suurta tarvetta kasvotusten juttelemiseen (Bauer 1971, s. 168) ja halusivat läheisiä sosiaalisia yhteyksiä. 1960-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan 90 % kansalaisista keskusteli aktiivisesti yhteiskunnallisista kysymyksistä ainoastaan lähipiirissä, perheen ja ystävien kesken (Paasilinna 1991, s. 9).