Ohjeita Suomelle – 

valtio idän ja lännen välissä

Päivitetty 14.2.2019



"Jos olemme sotilasliitossa, meidän asemamme muuttuu täysin siitä, mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Jos aseet alkavat paukkua ja tulee rähinä Naton ja Venäjän välillä, täytyy nähdä, että olemme eturintamassa. Emme ole mikään Belgia, Hollanti eikä Tanska. Meillä on 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Sitäkin sietää hetki miettiä, että haluammeko konfliktiin eturiviin, Heinäluoma sanoi." ( Eero Heinäluoma 31.3.2015)



Kehittäkäämme yhteistyötä epävirallisella tasolla!

Tarja Cronberg (hs Vieraskynä palsta 9.9.2013)
"Euroopan unionin kannattaisi lopettaa Venäjälle saarnaaminen ja käyttää viisaasti niitä keinoja, joilla vielä on vaikutusvaltaa: viisumipolitiikkaa ja julkisuusdiplomatiaa. Vähemmän äänekäs mutta älykäs Venäjän-politiikka voisi olla huomattavasti nykyistä tehokkaampaa. EU:n kannattaakin pidättäytyä kuuluvista mutta tyhjistä lausunnoista, jotka kohdistuvat Venäjän sisäiseen kehitykseen. Brysselin ja myös yksittäisten jäsenmaiden yhteistyö Venäjän kansalaisyhteiskunnan, nuorten ja opiskelijoiden eikä vain viranomaisten ja yritysten kanssa on osa älykästä toimintakulttuuria... Älykäs mutta vähemmän äänekäs politiikka ei siis tarkoita ongelmien kieltämistä tai kätkemistä. Se tarkoittaa vain vähemmän korkean tason huolestuneita kannanottoja Venäjän sisäisiin asioihin ja enemmän kehitystä käytännön työhön sekä venäläisen kansalaisyhteiskunnan tavoittamiseen."


”Miten Venäjään on suhtauduttava? Onko uskottava Venäjän myönteiseen kehitykseen ja pyrittävä mahdollisimman rakentavaan yhteistyöhän sen kanssa, vai onko Venäjä jätettävä omiin oloihinsa tai osoitettava sille, että se on korkeintaan toisen luokan suurvalta ja sen mukaisesti sitä kohdellaan? Venäjän jättäminen omiin oloihinsa vastoin sen johdon päinvastaisia pyrkimyksiä olisi omiaan syventämään Venäjän ja muun maailman välistä kuilua ja ruokkimaan maan kehitystä autoritaariseen tai jopa totalitaariseen suuntaan. Siksi Suomen ja koko läntisen maailman Venäjän-strategian päälinja näyttäisi olevan itsestään selvä: on pyrittävä rohkaisemaan Venäjää mahdollisimman monipuoliseen yhteistyöhön. Se ei pureudu pelkkään sinisilmäiseen haihatteluun mahdollisuudesta vaikuttaa Venäjän kehitykseen, vaan on joka tapauksessa kaikkien yhteinen etu. On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkäsistä talousapua (Erkki Pennanen hs 8.4.2001)

1978 todistelin suomettumisen menetelmäksi, joka osoittaa että ulkopoliittisen päätöksenteon ainoana perusteena ei ole kapeasti rajattu oma etu. Se ottaa huomioon myös muiden turvallisuuspoliittiset tavoitteet. Siinä keskitytään niille alueille, joilla yhteistyö on mahdollista ja vältetään asioita, joissa yhteentörmäys on väistämätön. Hs 27.11.78 Lausuma sopii Helsingin Ety-kokouksen jälkeiseen kansainväliseen ilmapiiriin hyvin, mutta ei kestä kevyttäkään älyllistä arviota. Olihan koko Suomen turvallisuuspolitiikan pääsisältönä rimpuilu mahdollisimman etäälle yya-sopimuksesta, jotta siihen sisäänkirjoitetut Suomen edun vastaiset riskit eivät alkaisi toteutua.


USA:n miellyttämistä?

"Lännettymisestä puhuttaessa kannattaa tuoda esiin, että YYA-ajan ja EU-ajan väliin jäi ”USA-aika”. Tuskinpa koskaan Suomen ja Yhdysvaltain suhteet ovat olleet niin aktiiviset kuin 1980-luvun lopulta 1990-luvun lopulle. Kymmenen vuoden sisällä Suomessa vierailivat Yhdysvaltain presidentit Ronald Reagon, George Bush ja Bill Clinton, ja Suomen puolelta pääsivät Valkoiseen taloon presidentit Mauno Koivisto sekä Martti Ahtisaari. Presidentti Koiviston vieraillessa Washingtonissa vuonna 1991 presidentti Bush esitteli kirjeenvaihtotoveriensa tv-kameroiden edessä: ”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani.” Suomelle Urho Kekkosen aikana rakennettu asema idän ja lännen kohtauspaikkana toimi kylmän sodan jälkeisissäkin olosuhteissa, kun Bush ja Gorbatsov tapasivat Helsingissä Persianlahden kriisin merkeissä syksyllä 1990 ja Clinton ja Jeltsin vuonna 1997 vaiheessa, jossa Naton itälaajentuminen ja Baltian maiden asema olivat kuumia aiheita. Ahtisaaren saama tehtävä välittää Kosovan sodan aikana 1999 oli Yhdysvaltojen luottamuksen osoitus tilanteessa, jossa suomalaisia tarvittiin nimenomaan Venäjään vaikuttamiseksi. Valkoisen talon ovi ei enää auennut, kun Bushin hallinnon kannalta epämieluisia näkemyksiä esittäneitä poliitikkoja kuten presidentti Halonen ja erikoisesti ulkoministeri Tuomioja tuli ulkopolitiikan johtoon. Jarno Limnell kirjoittaa kirjassaan Maailma ja Suomi 2011, että Suomi lähti Afganistaniin 9/11 iskujen synnyttämän solidaarisuuden imussa. Suomen osallistumismotivaatio osoittautui enemmän reaalipoliittiseksi, mikä tarkoitti pyrkimystä mukautua mahdollisuuksien mukaan Yhdysvaltain toiveisiin." (Hannu Mäntyvaara Kanava 1/2012)

Jarmo Virmavirta Kanava 8/2014
”Natisevassa Brysselissä saamme kiitosta kuin uskollinen luppakorvainen koira saa. Teemmehän kuten isäntä käskee, häntä heiluu. Ulkopolitiikkamme selittäjänä kansainvälisillä palstoilla toimii muotikirjailija Sofi Oksanen linjanaan itseruoskinta. Hän saa tilaa Frankfurtin kirjamessuilla, tasavallan presidentti on kuuntelijan roolissa. Eurooppa-idealismissamme aloimme myös uskoa siihen, että geopolitiikka on loppu. Kun Moskova pääsi venäläisille jaloilleen, olimme jo myyneet kaikki esikoisoikeutemme idässä ja luopuneet ajatuksesta ymmärtää Venäjää. Vaikeaa se onkin, mutta sen verran voisi käsittää ettei uskoisi Venäjän luopuvan omasta identiteetistään läntisten arvojen hyväksi… 1990-luvun lopulla sanottiin, että voimapolitiikan aika oli ohi, etupiirejä ei enää ollut. Kansainvälisen politiikan ohjenuoriksi riittivät ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio. Sellainen sinisilmäisyys voi etsiä vertauskohtaa 1920-luvun reunavaltiopolitiikasta… Arvopohjainen ulkopolitiikka on todella lyönyt itsensä läpi: Länsimaiset arvot. Mutta maailmassa on toisenkinlaista kulttuuria ja ajattelua… Media ei huomaa sitä etupiirinsä laajentamista, jota länsi,  EU ja Nato on tehnyt 1990-luvun alusta alkaen itäisessä Euroopassa… On itsepetosta ajatella, että geopolitiikka on kuollut. J.K. Paasikivi, kokoomuksen aiempi puheenjohtaja, kehotti katsomaan kartasta missä Suomi on. Nyt näyttäytyy ehdottomana virheenä se, ettei Suomi liittyessään EU:n jäseneksi tehnyt yhtään varaumaa.” (kuten Tanska ja Ranska)

 Raimo Väyrynen kirjoittaa 1970-luvulla toimittamassaan Suomen ulkopolitiikka –kirjassa, mm. Sakari Tuomiojan haastatteluun viitaten: ”Yhdysvaltojen ja sen valvonnassa olevien kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämillä lainoilla näyttää olleen vaikutusta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Ensinnäkään ei lie pelkkä sattuma, että ennen jokaista merkittävää konfliktia näiden maiden välisissä suhteissa – v. 1948-49, 1958-59 ja 1961-62 – on Suomelle myönnetty lännestä huomattavia dollarilainoja … Tarkasteltaessa lainojen ajoitusta vaikuttaa ilmeiseltä, että Neuvostoliitto koki niiden myöntämisen pyrkimyksenä kiristää Suomelta poliittisia myönnytyksiä sekä sisä- että ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siten muuttaa Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa… edellä esitetty evidenssi näyttää viittaavan siihen suuntaan, että tietty hallitus- tai puoluekoalitio joutuu tavallista voimakkaammin ”epäilyksenalaiseksi” silloin, jos sen katsotaan suosivan politiikkaa, joka kytkeytyneenä huolestusta herättäviin kansainvälispoliittisiin näkymiin tai integraatiosuunnitelmiin, saattaa muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa toiseksi kuin mitä se on ollut nyt.”


Sisäpoliittista kähmintää?

Jukka Tarkka:
"Minun sukupolveni – ainakin Paasivuorenkadulla – oli tästä jo 1960-luvulla tietoinen ja monilla meistä oli siitä painostuksesta henkilökohtaisia kokemuksia. Muistan hyvin kuinka Helsingin työväentalon kabineteissa irvailtiin kyynisesti, että paras tapa eliminoida kilpailija erityisesti omassa puolueessa on välittää poliittiseen puskaradioon hänestä huhu: Asianomainen on todella lahjakas ja kyvykäs, mutta ikävä kyllä hänellä ei ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa. Tämä lie lähes aina poliittinen kuolemantuomio."

”Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jookisipilän mukaan 1970-luvun lieveilmiöitä on tutkittu verrattain vähän. Monet vaikuttajat myötäilivät Neuvostoliittoa oma etu mielessään. ”Kyseessä on historiapoliittinen haukkumasana”, totetaa Helsingin yliposton professori Seppo Hentilä. ”Rähmälläänolo on jonninjoutavaa puhetta. Silloin optimoitiin Suomen etu”, sanoo Seppo Kääriäinen.” (Juha Roppola hs 19.9.2014 Suomettuminen on yhä arka paikka)


Vladimir Stepanovin oma etu?

"Päiväkirja paljastaa, että Kekkonen myötävaikutti itse aktiivisesti sekä Aleksei Beljakovin että Vladimir Stepanovin suurlähettiläsnimityksiin. Marraskuussa 1973 röyhkeä Stepanov jopa lähetti postipoikanaan Matti Valtasaari, Moskovasta Kekkoselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän pyysi Kekkosta tukemaan hänen ehdokkuuttaan. Vastoin normaaleja kansainvälisiä diplomaattisia käyttäytymissääntöjä presidentti lähetti kollegalleen Nikolai Podgornyille salaisen kirjeen, joka ei ollut ainoastaan suositus, vaan selväkielinen pyyntö, että Stepanov nimitettäisiin. Ja kuten päiväkirjoissa todetaan: ”Kustaa Loikkanen käänsi, muut eivät tiedä.” Kirjeen lopussa on vielä käsittämätön pyyntö: Jos esitys ei johda tulokseen niin ”ettette kerro tästä L.I.Brezhneville ettekä A.N. Kosyginille. Ja kaiken huippu: kun Stepnovin nimitys oli selvä. Podgornyi kysyy puolestaan henkilökohtaisessa kirjeessään pyydetäänkö agremangi tavallista tietä eli Suomen ulkoministeriön kautta vai antaako presidentti suoraan ulkomisterillemme ohjeen agremangin myöntämistä. Huvittavaa on lukea, että Stepanov rehvasteli sittemmin suomalaisille asettaneensa Moskovassa ehdoksi suostumukselleen, että Kekkonen jatkaa presidenttinä vuoden 1978 jälkeenkin. Stepanovin röyhkeys meni niin pitkälle, että hän suurlähettiläänä yritti antaa ohjeita Suomen ulkoasiainministeriölle tasavallan presidentin nimissä."


Geopolitiikka huomioon

“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.” (Paasikiven päiväkirjat)

Suomettumisen varsinainen profeetta Walter Laqueur osallistui 1978 Suomessa käytyyn ulkopoliittiseen keskusteluun. Hän esitti suomettumisen rinnalle toista vaihtoehtoa, joka on Sven Tuuvan älä yli päästä perhanaa -linjaa. Vastasin hänelle kiukkuisesti monessa yhteydessä. Suomettuneisuuteni ydin on hs 28.1.1978 julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Kirjoitin siinä, että Suomi ottaa huomioon myös Neuvostoliiton turvallisuusintressit ja sovittaa ne omiin tavoitteisiinsa. Erikoista tässä on vain se, että tämä ei tapahdu vasta kriisin tullessa ja uhan edessä. Se tapahtuu kaiken aikaa systemaattisesti, hallitusti ja rationaalisesti. Jos joku sanoo sitä suomettumiseksi, niin ei se mitään haittaa. Mitä häpeämistä siinä on, että suomalaiset ottavat etukäteen huomioon ne asiat, jotka politiikassa on joka tapauksessa otettava huomioon. Kaukoviisaus on viisauden paras laji.

”Jokainen kansainvälisen politiikan tai strategian tutkija tietää, että aktiiviset harjoittelut (joissa on amerikkalaisia hävittäjiä ja mekanisoitua jalkaväkeä) tulkitaan aina kannanotoiksi ja symboleiksi. Ainakin ulkopuolinen tarkkailija tekee helposti päätelmän (että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on muuttunut). Tämä näyttää siltä että suomalaiset antavat aiempaa herkemmin alueensa ulkomaalaisten sotilaiden käyttöön. Se ei ole hyvä asia. Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan. Tällaisella harjoituksella on aina tarkoitus näyttää jotain. Yhdysvaloilla on selvä strateginen päämäärä: osoittaa voimaa Venäjän rajoilla. Voimannäyttö on selvä (ja Suomi tulee osaksi pelotetoimintaa). Sotilasdiktatuureja lukuun ottamatta valtiot toimivat niin, että poliitikot määrittelevät puitteet ja linjan, jota sotilaallinen toiminta palvelee (siksi ulkopoliittisen varovaisuuden olisi käveltävä harjoituksista saatavien sotilaallisten hyötyjen yli). (Suomella ei ole mitään poliittista hyötyä tällaisessa tilanteessa.) Poliittiset riskit ylittävät mahdollisesti saatavat tekniset hyödyt. (Pekka Visuri, Tuomas Pulsan haastattelussa, Suomen Kuvalehti 8/2016)

Yhdysvaltalaislehti Foreign Policy arvioi 14.3.2016 Suomen ja Venäjän suhdetta. Soinin mukaan salaisuus on se, että Suomi ei vastaa Venäjän provokaatioon provosoinnilla.
- Pienenä maana me tiedämme, että kun isot maat taistelevat, on parempaa olla yleisössä kuin kehässä. Voit ajatella mitä haluat Venäjästä - ja me ajattelemme - mutta on erittäin tärkeää pitää hyvät suhteet. Se on hyvää politiikkaa, ulkoministeri Timo Soini kommentoi lehdelle.
Lehden mukaan suhde Venäjään on yksi Suomen ulkoministerin tärkeimmistä tehtävistä. Siinä onnistuakseen Soini ei voi aliarvioida Venäjän sotilaallista voimaa.
- Heidän taloutensa on kauheassa kunnossa, öljyn hinta on hyvin alhainen ja on olemassa edelleen joitain rajoituksia siihen, mitä he voivat sotilaallisesti tehdä. Mutta jos he tekevät päätöksen, he toteuttavat sen. Mikään länsimaalainen voima ei voi haastaa sellaista sitoutumista, ja se pitäisi pitää aina mielessä, Soini sanoo. (Il 8.3.2016)

Ylivertaisena pelimiehenä presidentti epäili, että vielä voimissa ollessaan kykeni asettamaan rajoja Neuvostoliiton hegemoniapyrkimyksille, mutta ongelmaksi nousi, että muu poliittinen kenttä – talouselämä mukaan luettuna – ei välttämättä edes aina tiedostanut, mistä tässä pelissä perimmiltään oli kysymys ja mihin tällainen saattoi johtaa (suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo, Kanava 3/2000)

Arvostellessani Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota 6.12.1979 hs otin lähtökohdaksi tuon ajan tavanomaisen viisauden, että Suomi hävisi talvisodan ja saa syyttää siitä itseään.

Markku Henriksson, 8.1.2008: "Natoon liittymistä kannattavat kuvittelevat Naton pelotteen ikään kuin takaavan sen, että Suomi säilyy rauhassa tai turvassa. Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, että Suomi joutuu pyytämään Nato-joukkoja turvakseen, maailmantilanne on jo niin paljon sekaisin, että se vain varmistaa Suomen joutumisen taistelutantereeksi."

Noottikriisi vuonna 1961 johtui lainojen lisäksi Naton lisääntyneestä aktiviteetistä Itämerellä. Niinpä vielä konventionaalisen sodankäynnin aikaan 1980-luvulla Venäjällä kerrottiin meille rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijoille: ”Armeijaltamme ei kestä kuin kaksi tuntia päästä Suomen läpi, ketään ei Suomen tuhoaminen kiinnosta. Mutta heti jos Suomi on osa läntistä sotilasjärjestelmää, käydään taistelut teidän maassanne.”


Turha itsesensuuri

Jukka Tarkka kirjoitti suomettumisesta ja ihmetteli, miten ihmiset jaksoivat kantaa epärehellisyyden taakkaa: ”Ei ole yksiselitteistä tietoa siitä, miten mielten tasapaino kesti julkista esiintymistä, jonka epäaitouden useimmat sisimmissään tunsivat. Jonkinlaisesta selittelyn tarpeesta on kuitenkin viitteitä eri yhteyksissä. Tarkoitushakuinen älyllinen epärehellisyys sai lievittää henkistä epämukavuutta, joka johtui oikean opin ja tosimaailman välisestä ristiriidasta. Aatteellisesti sitoutumaton Paavo Rintala: ”Kukaan ei tunnu uskaltavan puhua suoraan asioita asioina, karusti niin kuin ne pahimmasta kulmasta katsoen ovatkin. En uskalla itsekään. Olen valinnut toisen tien: olen muukalainen omassa maassani. (Suomen Kuvalehti 17.5.2013)

9.12.1977 puheessa (kuka?): Euroopassa oli kolme sotaan osallistuneen maan pääkaupunkia, joiden kaduilla ei liikkunut voittajan panssareita: Lontoo, Moskova ja Helsinki. Olin 1970-luvun puolivälin paikkeilla avoimen närkästynyt suomettumisväitteiden loukkaavasta sävystä. Tiesin että ne kuvasivat todellisuutta melko hyvin, mutta selitin mustan valkoiseksi isänmaallisin perustein Väitöskirjani takia sain pitkäksi aikaa Kekkosen myötäilijän maineen. Oman rauhallisuuden varjelemiseksi oli vakuuteltava itsellekin, että hätä ei ole tämän näköinen. Neuvostoliitto tyytyi vallitsevaan tilaan, joten kyllä tästä selvitään. Nyt jälkeenpäin en pysty ymmärtämään, miten voi tulla tällaiseen johtopäätökseen. Monet silloisten kirjoitusteni kohdat osoittavat melkoista sinisilmäisyyttä. Ja mikä pahinta, luultavasti silloin uskoin niihin itsekin.
Koin hyvin konkreettisesti vallanpitäjän lievän suosion aiheuttaman mielihyvän. Pakko myöntää että olin presidentin suosionosoituksesta aidosti otettu."

Kirjoitin myös Paasikiven linjasta, joka silloisena liturgiana merkitsisi ikuista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Esitin tämän vulgaaripaasikiviläisyyden rinnalle historiallista paasikiviläisyyttä. Keväällä 1980 pitämäni esitelmä, liturginen tekstini olisi kelvannut kenelle tahansa ulkopolitiikan leipäpapille.

"Hs julkaisi 31 .8.1980 arvosteluni Tamminiemi-kirjasta. Jutussani ei esiinny kertaakaan sanoja ystävyys, luottamus, yhteistyö, avunanto. Käsittelen siinä lähinnä isänmaata, kansallista etua ja Skandinaviaa. Tämän kaiken havaitseminen nyt jälkeenpäin tuntuu hyvältä, mutta se on laiha lohdutus. Kirjoitukseni rivien välistäkään ei löydy vihjaustakaan siitä, että Kekkosen ulkopoliittisen linjan sisäpoliittisessa läpiajossa hänen tärkeimmät liittolaisensa olivat Tehtaankadun ekselenssi, KGB harmaa eminenssi ja Kremlin herrat. Siltä osalta olin mukana suomettumisen salajuonessa. Jätin sanomatta kaikkien tietämän asian, vaikka se on aivan keskeinen."

”Irvileuat pitävät Paasikivi-seuraa ulkopolitiikan nasse-setien ikiomana hiekkalaatikkona, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä. Ja kun lorut on oppinut ulkoa vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat sisäänpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea. Iloniemen mielestä Paasikivi-seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle.” (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)


Oveluutta?

Jukka Tarkka kirjassaan Karhun kainalossa: Tutkija määrittelee suomettumisen puolustautumiseksi klassisen diplomatian avulla. ”Parhaimmillaan se oli ovelaa luovimista ja kömpelön suurvallan heikkouksien hyödyntämistä.” (Suomen Kuvalehti 41/2012)