ohjeitasuomelle

"Jos olemme sotilasliitossa, meidän asemamme muuttuu täysin siitä, mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Jos aseet alkavat paukkua ja tulee rähinä Naton ja Venäjän välillä, täytyy nähdä, että olemme eturintamassa. Emme ole mikään Belgia, Hollanti eikä Tanska. Meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Sitäkin sietää hetki miettiä, että haluammeko konfliktiin eturiviin." (Eero Heinäluoma 31.3.2015)

Henry Kissinger toivoo länsimaiden palaavan neuvottelupöytään venäläisten kanssa. Hän vastustaa Ukrainan Nato-jäsenyyttä, koska se lisäisi venäjän historiallisia pelkoja piiritetyksi tulemisesta. Sen tilalle hän tarjoaa Ukrainalle Suomen mallia: ”Suomen poliittinen asema on melko selvä, mutta turvallisuuspoliittinen asema virallisesti määrittelemätön.” Venäjän tilanne ratkeaa vasta kun Venäjä löytää itselleen rakentavan roolin uudessa maailmassa. (hs 25.4.2021)

Globaalissa etelässä länsimaita ei nähdä moraalisesti oikeutettuina suojelijoina maailmanjärjestykselle, joka perustuu kansainvälisiin sopimuksiin. Moni kokee, että länsimaat käyttävät ihmisoikeuksia lähinnä omien poliittisten päämääriensä edistämiseen. (Matilda Jokinen hs 17.8.2022)

Kehittäkäämme yhteistyötä epävirallisella tasolla!

Tarja Cronberg (hs Vieraskynä palsta 9.9.2013)
"Euroopan unionin kannattaisi lopettaa Venäjälle saarnaaminen ja käyttää viisaasti niitä keinoja, joilla vielä on vaikutusvaltaa: viisumipolitiikkaa ja julkisuusdiplomatiaa. Vähemmän äänekäs mutta älykäs Venäjän-politiikka voisi olla huomattavasti nykyistä tehokkaampaa. EU:n kannattaakin pidättäytyä kuuluvista mutta tyhjistä lausunnoista, jotka kohdistuvat Venäjän sisäiseen kehitykseen. Brysselin ja myös yksittäisten jäsenmaiden yhteistyö Venäjän kansalaisyhteiskunnan, nuorten ja opiskelijoiden eikä vain viranomaisten ja yritysten kanssa on osa älykästä toimintakulttuuria... Älykäs mutta vähemmän äänekäs politiikka ei siis tarkoita ongelmien kieltämistä tai kätkemistä. Se tarkoittaa vain vähemmän korkean tason huolestuneita kannanottoja Venäjän sisäisiin asioihin ja enemmän kehitystä käytännön työhön sekä venäläisen kansalaisyhteiskunnan tavoittamiseen."

”Miten Venäjään on suhtauduttava? Onko uskottava Venäjän myönteiseen kehitykseen ja pyrittävä mahdollisimman rakentavaan yhteistyöhän sen kanssa, vai onko Venäjä jätettävä omiin oloihinsa tai osoitettava sille, että se on korkeintaan toisen luokan suurvalta ja sen mukaisesti sitä kohdellaan? Venäjän jättäminen omiin oloihinsa vastoin sen johdon päinvastaisia pyrkimyksiä olisi omiaan syventämään Venäjän ja muun maailman välistä kuilua ja ruokkimaan maan kehitystä autoritaariseen tai jopa totalitaariseen suuntaan. Siksi Suomen ja koko läntisen maailman Venäjän-strategian päälinja näyttäisi olevan itsestään selvä: on pyrittävä rohkaisemaan Venäjää mahdollisimman monipuoliseen yhteistyöhön. Se ei pureudu pelkkään sinisilmäiseen haihatteluun mahdollisuudesta vaikuttaa Venäjän kehitykseen, vaan on joka tapauksessa kaikkien yhteinen etu. On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkäsistä talousapua." (Erkki Pennanen, hs 8.4.2001)

USA:n miellyttämistä?

"Lännettymisestä puhuttaessa kannattaa tuoda esiin, että YYA-ajan ja EU-ajan väliin jäi ”USA-aika”. Tuskinpa koskaan Suomen ja Yhdysvaltain suhteet ovat olleet niin aktiiviset kuin 1980-luvun lopulta 1990-luvun lopulle. Kymmenen vuoden sisällä Suomessa vierailivat Yhdysvaltain presidentit Ronald Reagon, George Bush ja Bill Clinton, ja Suomen puolelta pääsivät Valkoiseen taloon presidentit Mauno Koivisto sekä Martti Ahtisaari. Presidentti Koiviston vieraillessa Washingtonissa vuonna 1991 presidentti Bush esitteli kirjeenvaihtotoveriensa tv-kameroiden edessä: ”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani.” Suomelle Urho Kekkosen aikana rakennettu asema idän ja lännen kohtauspaikkana toimi kylmän sodan jälkeisissäkin olosuhteissa, kun Bush ja Gorbatsov tapasivat Helsingissä Persianlahden kriisin merkeissä syksyllä 1990 ja Clinton ja Jeltsin vuonna 1997 vaiheessa, jossa Naton itälaajentuminen ja Baltian maiden asema olivat kuumia aiheita. Ahtisaaren saama tehtävä välittää Kosovan sodan aikana 1999 oli Yhdysvaltojen luottamuksen osoitus tilanteessa, jossa suomalaisia tarvittiin nimenomaan Venäjään vaikuttamiseksi. Valkoisen talon ovi ei enää auennut, kun Bushin hallinnon kannalta epämieluisia näkemyksiä esittäneitä poliitikkoja kuten presidentti Halonen ja erikoisesti ulkoministeri Tuomioja tuli ulkopolitiikan johtoon. Jarno Limnell kirjoittaa kirjassaan Maailma ja Suomi 2011, että Suomi lähti Afganistaniin 9/11 iskujen synnyttämän solidaarisuuden imussa. Suomen osallistumismotivaatio osoittautui enemmän reaalipoliittiseksi, mikä tarkoitti pyrkimystä mukautua mahdollisuuksien mukaan Yhdysvaltain toiveisiin." (Hannu Mäntyvaara, Kanava 1/2012)

”Natisevassa Brysselissä saamme kiitosta kuin uskollinen luppakorvainen koira saa. Teemmehän kuten isäntä käskee, häntä heiluu. Ulkopolitiikkamme selittäjänä kansainvälisillä palstoilla toimii muotikirjailija Sofi Oksanen linjanaan itseruoskinta. Hän saa tilaa Frankfurtin kirjamessuilla, tasavallan presidentti on kuuntelijan roolissa. Eurooppa-idealismissamme aloimme myös uskoa siihen, että geopolitiikka on loppu. Kun Moskova pääsi venäläisille jaloilleen, olimme jo myyneet kaikki esikoisoikeutemme idässä ja luopuneet ajatuksesta ymmärtää Venäjää. Vaikeaa se onkin, mutta sen verran voisi käsittää ettei uskoisi Venäjän luopuvan omasta identiteetistään läntisten arvojen hyväksi… 1990-luvun lopulla sanottiin, että voimapolitiikan aika oli ohi, etupiirejä ei enää ollut. Kansainvälisen politiikan ohjenuoriksi riittivät ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio. Sellainen sinisilmäisyys voi etsiä vertauskohtaa 1920-luvun reunavaltiopolitiikasta… Arvopohjainen ulkopolitiikka on todella lyönyt itsensä läpi: Länsimaiset arvot. Mutta maailmassa on toisenkinlaista kulttuuria ja ajattelua… Media ei huomaa sitä etupiirinsä laajentamista, jota länsi, EU ja Nato on tehnyt 1990-luvun alusta alkaen itäisessä Euroopassa… On itsepetosta ajatella, että geopolitiikka on kuollut. J.K. Paasikivi, kokoomuksen aiempi puheenjohtaja, kehotti katsomaan kartasta missä Suomi on. Nyt näyttäytyy ehdottomana virheenä se, ettei Suomi liittyessään EU:n jäseneksi tehnyt yhtään varaumaa.” (kuten Tanska ja Ranska) (Jarmo Virmavirta Kanava 8/2014)

Raimo Väyrynen kirjoittaa 1970-luvulla toimittamassaan Suomen ulkopolitiikka –kirjassa, mm. Sakari Tuomiojan haastatteluun viitaten: ”Yhdysvaltojen ja sen valvonnassa olevien kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämillä lainoilla näyttää olleen vaikutusta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Ensinnäkään ei lie pelkkä sattuma, että ennen jokaista merkittävää konfliktia näiden maiden välisissä suhteissa – v. 1948-49, 1958-59 ja 1961-62 – on Suomelle myönnetty lännestä huomattavia dollarilainoja … Tarkasteltaessa lainojen ajoitusta vaikuttaa ilmeiseltä, että Neuvostoliitto koki niiden myöntämisen pyrkimyksenä kiristää Suomelta poliittisia myönnytyksiä sekä sisä- että ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siten muuttaa Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa… edellä esitetty evidenssi näyttää viittaavan siihen suuntaan, että tietty hallitus- tai puoluekoalitio joutuu tavallista voimakkaammin ”epäilyksenalaiseksi” silloin, jos sen katsotaan suosivan politiikkaa, joka kytkeytyneenä huolestusta herättäviin kansainvälispoliittisiin näkymiin tai integraatiosuunnitelmiin, saattaa muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa toiseksi kuin mitä se on ollut nyt.”

Suomesta olisi voinut kehittyä syvänmeren sukellukseen rakennettavien alusten johtava rakentaja maailmassa toisen maailmansodan jälkeen Venäjän suurtilauksen ansiosta. Tietoa, taitoa ja kykyä on ollut todistetusti. Yhdysvallat kuitenkin painosti Rauma-Repolaa lopettamaan sukellusveneiden tuotannon ja meriteknologian kehittämisen. ”Suomessa toimi vuosikymmenten ajan salainen maanalainen armeija”, kertoo Ylen Spotlightin toimittaja Kai Byman Kylmän sodan suomalaisagentit -ohjelmassa. ”Kyseessä oli Gladioksi ristitty vastarintaverkosto, joka toimi koko läntisessä Euroopassa. Salaisella asialla olivat vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit, jotka vakoilivat CIA:n ja Naton laskuun. Taustavoimana toimi myös Britannian ulkomaiden vakoilusta vastaava MI6. Verkosto yhdistetään useisiin murhiin, sieppauksiin, iskuihin, vallankaappauksiin ja terroritekoihin. Tarkoituksena oli saada vasemmisto vaikuttamaan väkivaltaiselta. Gladio oli niin kutsuttu stay behind -liike. Suomi otettiin mukaan, koska länsivaltojen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto uhkasi meitä Euroopan maista eniten. Ne halusivat varautua Neuvostoliiton hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta. Naton salaisessa armeijassa oli 50 000 miestä kaikkiaan 16 maassa." (Il 9.12.2019) Monien vaiheiden jälkeen osana suurvaltapolitiikkaa Rauma-Repola lopetti hyvin alkaneen sukellusveneprojektinsa, ja Tampereen Lokomon Oceanics-osasto ajettiin alas kaikessa hiljaisuudessa. (Iltalehti 21.10.2019)

Kylmän sodan olosuhteissa Yhdysvallat piti Suomea demokratian etuvartiona, jonka kehitystä oli tarkasti seurattava. Amerikkalaiset olivat jo pitkään olleet huolissaan Suomen idänkaupan kasvusta: pelkona oli, että sen myötä Suomi liukuisi Neuvostoliiton syliin. Puutaloviennin loputtua itään vuonna 1954 amerikkalaisille tarjoutui tilaisuus auttaa pientä Suomea ja saada propagandavoitto kommunistisesta Neuvostoliitosta. Yksi avun muodoista oli ylijäämämaataloustuotteiden myynti: Yhdysvallat myi maatalouden ylijäämätuotteita ystävällismielisiin maihin paikallisia valuuttoja vastaan. (hs 12.9.2020)

BBC:tä epäilytti yleisradion korkeimman johdon poliittinen jyvitys. BBC oli tehnyt tehtävänsä kun Suomi liittyi EU:n 1995. Britit kävivät informaatiosotaa. Suomi oli tärkeä kohdemaa. Lähetyksiä ei tehty valehtelemalla vaan annostelemalla totuutta valikoiden. Hankittiin oikeat faktat ja niistä valittiin ne joita käytettiin. Vuonna 1957 Britannian hallitus katsoi, että muiden pohjoismaiden lähetyksille ei ollut enää tarvetta. Lähetykset olivat alkaneet 1940. Suomi jäi joukkoon, johon kuluivat Neuvostoliiton satelliittivaltioiden BBC:n toimitukset. Britanniassa ei uskottu Suomen ja sen median pärjäävän karhun naapurissa, sanoo Uimonen. (hs 18.3.2020)

Kansainvälisessä politiikassa valtioiden kulttuurimittelöitä kutsutaan hybridivaikuttamiseksi ja useammin kulttuuridiplomatiaksi, pehmeästä politiikasta. Ross Melneckin kirja Hollywood Embassies. Hollywoodin lähetystöt eli miten elokuvateatterit heijastavat Amerikan ylivoimaa maailmalle. Maailman elokuvatiatterit ovat sadan vuoden aikana lisänneet kulttuurista myötämielisyyttä ja bränditietoisuutta sekä vahvistaneet yleisösuhdetta (Veli-Pekka Lehtonen hs 18.8.2022)

USA: pehmeä vaikuttaminen kiduttaa
Pehmeä vaikuttaminen on kovaa vaikuttamista näkymättömämpää ja vaikeammin mitattavaa. Se on pitkäaikaista ja epäsuoraa. Käsitteen kansainvälisen politiikan tutkimukseen tuoneen yhdysvaltalaisen professorin Josph Nyen mukaan kyse on kulttuurisesta, tieteellisestä ja kansalaisyhteiskuntien yhteistyöstä, joka muovaa yhteiskunnan henkistä pääomaa ja arvoja. Kiinnostava esimerkki on vieraiden valtioiden rahoituksella toimivien kulttuuri-instituuttien määrän kasvu, joka on ollut Afrikan mantereella räjähdysmäistä. Iranin ja Persianlahden maiden strategiana on ollut kokonaisten islamilaisten yliopistojen perustaminen. Kulttuurisen ja sivistyksellisen pääoman kasvulla ei ole rajoja. Kulttuuri- ja koulutusyhteistyö tuottaa verkostoja ja taitoja joilla vieraat valtiot edistävät myös poliittisia ideologioitaan. (Näin kirjoittaa Liisa Laakso Suomen kehitysjärjestö Fingo ry:n puheenjohtaja ja lisää: Kilpailu Afrikan nuorista on maanosalle suuri mahdollisuus. Suomen kannattaa hakea pehmeää vaikuttamista Afrikassa. (hs 17.3.23)

Yhdysvaltojen propaganda-ase: televisio

Suomalais-englantilaisen historiantutkijan Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Arthouse) keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen Suomessa harjoittamaan propagandaan ja kulttuuridiplomatiaan. Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa. Tilanne vaihteli Stalinin kuoleman (1953) ja Porkkalan palautuksen (1956) jälkeen noottikriisiin (1961). Suomi kiinnosti kylmän sodan rintaman molemmilla puolilla.

ARTIKKELIEN tarjoaminen suomalaisiin sanomalehtiin oli tyypillisin vaikuttamisen muoto. Niitä julkaisi kernaasti Eljas Erkon Sanoma Osakeyhtiö, jonka lehtiä olivat Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat. Erkko liitti lehtiperheeseensä myös amerikkalaiset Valitut Palat ja Aku Ankan, ja Erkon Viikkosanomat kunnostautui länsituulen palveluksessa raportoimalla paikan päältä Unkarin kansannoususta (1956).
Lännestä oli lähetetty lyhytaaltolähetyksiä, kuten BBC:n ulkomaanpalvelun ja Voice of American ohjelmia. Neuvostoliitto sijoitti tv-lähettimiä niin, että sen lähetyksiä pystyttiin seuraamaan Länsi-Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa, Norjassa ja Iranissa. Suomen asema oli lännen mielestä uhanalainen. Neuvostoliitto saattaisi aloittaa neuvostoliittolaisten tv-vastaanottimien ”pakkotuonnin” ja Porkkalaan nousisi tv-lähetin. Neuvostoliitto käynnisti heinäkuussa 1955 televisioaseman Tallinnassa. Britannian Helsingin-lähettiläs Creswell pelkäsi, että seurauksena olisi suomalaisten televisioiden valmistaminen neuvostoliittolaisen teknologian mukaisiksi. Creswell uskoi Tallinnan alkavan lähettää suomenkielistä ohjelmaa. Sitä paitsi, vaikka ohjelmat olisivatkin venäjänkielisiä, lähettiläs arveli ”erityisesti viihdeohjelmien saattavan herättää tiettyä kiinnostusta erityisesti suomalaisen nuorison keskuudessa”. Creswell raportoi Lontooseen ”tämän aseen (television) hienovaraisen käytön saattavan johtaa kasvavaan kiinnostukseen Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan”.

Jenkit ja britit hoputtivat Suomea käynnistämään omat lähetyksensä mahdollisimman pian. BBC lupasi avustaa toimittamalla laitteistoa. Samalla olisi varmistettu järjestelmien tekninen yhteensopivuus. Foreign Office eli Britannian ulkoministeriö halusi Suomen liittyvän Eurovisioon heti, kun lähetykset alkavat. Yhdysvaltain Information Service (USIS) vakuutti suomalaisille läntisen tv-teknologian olevan parasta teknologiaa. Se toimitti Suomeen USIS-elokuvia Helsingin lähetysaseman testilähetyksiä varten. CIA seurasi tarkasti Neuvostoliiton pyrkimyksiä saada Suomi ottamaan käyttöön neuvostotekniikka. Kesällä 1956 Suomi päätti kuitenkin tilata lähettimet alennettuun hintaan Radio Corporation of Americalta. Yksi perustelu oli, että neuvostoliittolainen SECAM-järjestelmä oli myöhässä. Kesällä 1957 testivaiheessa oleva Yle päätti tilata valtaosan vastaanottimista suomalaisilta tuottajilta.

Länsivaltojen huoli siirtyi tekniikasta ohjelmien sisältöön. Pelättiin suomalaisten alkavan seurata Tallinnan lähettämää ohjelmaa, koska oma tarjonta oli vähäistä. Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Hickerson sai televisioyhtiö NBC:n lähettämään Ylelle kopioita suosituimmista show-ohjelmistaan. Amerikkalaiset tiedustelivat Ylen ohjelmajohtajalta Ville Zilliacukselta, millaisia ohjelmia Suomelle kannattaisi tarjota. Zilliacus arveli, etteivät suomalaiset kiinnostuisi komediasarjoista tai lännenelokuvista. Eikä heitä kiinnostaisi Victory at Sea -sotasarja, koska ”he olivat nähneet jo niin paljon sotaa elokuvissa”. Lähetystoiminta alkoi syksyllä 1957. Kului vuosi, ja 80 prosenttia Ylen näyttämistä ulkomaalaista elokuvista oli amerikkalaisia. Eikä venäjän kieli pärjännyt englannille, joka valtasi kouluopetuksen. Ohjelmajohtaja Zilliacus oli väärässä. Suomalaiset rakastuivat niin amerikkalaisiin komedioihin, lännenelokuviin kuin sotaelokuviinkin. (IS 2.6.2019)

Amerikkalaisten piti toimia huomaamattomammin ja ovelammin kuin venäläisten. Epäpoliittiseksi naamioituja kulttuurisuhteita johdettiin kuitenkin korkealta, CIA ja USIA, hienovaraisen propagandan välinein. Helsingin taidehallissa käytiin kulttuurien sotaa myös 1950-luvulla. Neuvostoliiton kulttuurijärjestön Voksin kehotuksesta SNS toimitti Neuvostoliiton kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä sotaa esitteleviä teoksia, sosialistista relativismia. Eisenhowerin ”propagandaa ilman propagandan sävyä” politiikkaa esitteli parhaimmillaan vuosikymmenten suosituin näyttely The Family of Man, jossa esim. rasismi oli karsittu ja joka oli tunteita manipuloiva. Nelson Rockerfeller hallitsi Museum of Modern Artia Mutta Amerikan Museum of Modern Artin näyttelyn yhteyteen Suomalais-amerikkalainen yhdistys kokosi kulutustavaroita esittelevän näyttelyn: Johnsons Beautiflor – vaha antaa lattioillesi yhdeksän elämän kiillon, Vauvasi on hauras, käsittele häntä hellävaroin Johnson and Johnsons talkilla, Puhtaampi hengitys – Colgate. Samaan aikaan Suomessa kahvi ja sokerikin olivat vielä säännöstelyssä. Näyttelyn kodinhoitotuotteet eivät olleet myynnissä. Amerikkalainen koti -näyttely oli valtava menestys. Lehdet kirjoittivat ihmetteleviä arvioita. Harva tuli ajatelleeksi ideologiaa tässä yhteydessä. Näyttelyn kommunistivastainen viesti oli puettu houkuttelevaan amerikkalaisen kulutuskulttuurin asuun, kirjoittaa Maija Koskinen väitöskirjassaan. Suomi oli kulttuuridiplomatian keskeisiä kohteita Euroopassa. (SK 9/2019)

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen johtaja Pjotr Jahmenevin mukaan humanitaarinen työ on käsitetty väärin. Sana humanitaarinen tarkoitti lännessä elämänlaadun ja ihmisoikeuksien takaamista, mutta Venäjällä kieltä ja kulttuuria tieteen vastakohtana. Kulttuurin kautta tehtävää diplomatiaa kutsutaan pehmeäksi diplomatiaksi. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tahtoivat vaikuttaa Suomen kehitykseen. Kun oikeita aseita ei voinut käyttää, hyödynnettiin pehmeää valta. Erkon kylmä sota kirjan kirjoittaja Aleksi Mainio: suomalaisille tarjoiltiin kulttuuridiplomatiaa miltei kaikissa muodoissa: kattaus ulottui baletista balalaikkaesityksiin, kuvataiteen vanhoista mestareista elokuviin, neuvostotaiteen vanhoista saavutuksista avaruuden valloitusfantasioihin. Haluttiin sitoa omiin arvoihin kulttuurin, koulutuksen ja tieteen keinoin, suomalaisugrilainen kansankeittiö. Jahmenevin mukaan päämäärä on popularisoida Venäjän kansallista brändiä ja välittää nyky-Venäjästä objektiivista kuvaa ulkomaalaisille kumppaneille. (hs 1.4.2021)

Armi Kuuselan voiton aikaan Helsingissä järjestettiin olympialaiset ja kaksi suurta tapahtumaa samaan aikaan tarkoittivat sitä, että yhtäkkiä piskuinen maa pohjolassa, aivan pelottavan Neuvostoliiton kainalossa, oli kaikkien huulilla. Myöhemmin on epäilty, että juuri se oli Kuuselan voiton syy. Toimittaja Nina af Enehjelmin vuonna 2003 kirjoittamassa Armi Kuusela, myytti, julkkis ja supertähti -elämäkerrassa vihjattiin, että syyt Kuuselan Miss Unviersum -voiton taustalla saattoivat olla poliittisia. Kisan järjestäjinä hääri Universal Studion lisäksi Pan American Airways -lentoyhtiö, ja jostain syystä Suomesta haluttiin mukaan kilpailija aivan erityisen paljon. Sitkeän huhun mukaan taustalla olisi häärinyt myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA, joka olisi junaillut Kuuselan voittoon kääntääkseen huomion Suomen tilanteeseen Neuvostoliiton naapurina. Myös Kuusela myönsi elämäkerrassaan, että hän on epäillyt politiikan näytelleen suurta roolia kohtalossaan. – Minulla on aina ollut omat epäilykseni siitä, että takana olivat poliittiset syyt, hän sanoi. (Iltalehti 29.6.2022)

Sisäpoliittista kähmintää?

Jukka Tarkka:
"Minun sukupolveni – ainakin Paasivuorenkadulla – oli tästä jo 1960-luvulla tietoinen ja monilla meistä oli siitä painostuksesta henkilökohtaisia kokemuksia. Muistan hyvin kuinka Helsingin työväentalon kabineteissa irvailtiin kyynisesti, että paras tapa eliminoida kilpailija erityisesti omassa puolueessa on välittää poliittiseen puskaradioon hänestä huhu: Asianomainen on todella lahjakas ja kyvykäs, mutta ikävä kyllä hänellä ei ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa. Tämä lie lähes aina poliittinen kuolemantuomio."

”Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jookisipilän mukaan 1970-luvun lieveilmiöitä on tutkittu verrattain vähän. Monet vaikuttajat myötäilivät Neuvostoliittoa oma etu mielessään." ”Kyseessä on historiapoliittinen haukkumasana”, totetaa Helsingin yliposton professori Seppo Hentilä. ”Rähmälläänolo on jonninjoutavaa puhetta. Silloin optimoitiin Suomen etu”, sanoo Seppo Kääriäinen.” (Juha Roppola hs 19.9.2014 Suomettuminen on yhä arka paikka)

"Päiväkirja paljastaa, että Kekkonen myötävaikutti itse aktiivisesti sekä Aleksei Beljakovin että Vladimir Stepanovin suurlähettiläsnimityksiin. Marraskuussa 1973 röyhkeä Stepanov jopa lähetti, postipoikanaan Matti Valtasaari, Moskovasta Kekkoselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän pyysi Kekkosta tukemaan hänen ehdokkuuttaan. Vastoin normaaleja kansainvälisiä diplomaattisia käyttäytymissääntöjä presidentti lähetti kollegalleen Nikolai Podgornyille salaisen kirjeen, joka ei ollut ainoastaan suositus, vaan selväkielinen pyyntö, että Stepanov nimitettäisiin. Ja kuten päiväkirjoissa todetaan: ”Kustaa Loikkanen käänsi, muut eivät tiedä.” Kirjeen lopussa on vielä käsittämätön pyyntö: Jos esitys ei johda tulokseen niin ”ettette kerro tästä L.I.Brezhneville ettekä A.N. Kosyginille". Ja kaiken huippu: kun Stepnovin nimitys oli selvä. Podgornyi kysyy puolestaan henkilökohtaisessa kirjeessään pyydetäänkö agremangi tavallista tietä eli Suomen ulkoministeriön kautta vai antaako presidentti suoraan ulkomisterillemme ohjeen agremangin myöntämistä. Huvittavaa on lukea, että Stepanov rehvasteli sittemmin suomalaisille asettaneensa Moskovassa ehdoksi suostumukselleen, että Kekkonen jatkaa presidenttinä vuoden 1978 jälkeenkin. Stepanovin röyhkeys meni niin pitkälle, että hän suurlähettiläänä yritti antaa ohjeita Suomen ulkoasiainministeriölle tasavallan presidentin nimissä." (Pekka Tarkka?)

"Ylivertaisena pelimiehenä presidentti epäili, että vielä voimissa ollessaan kykeni asettamaan rajoja Neuvostoliiton hegemoniapyrkimyksille, mutta ongelmaksi nousi, että muu poliittinen kenttä – talouselämä mukaan luettuna – ei välttämättä edes aina tiedostanut, mistä tässä pelissä perimmiltään oli kysymys ja mihin tällainen saattoi johtaa." (suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo, Kanava 3/2000)

”Irvileuat pitävät Paasikivi-Seuraa ulkopolitiikan nasse-setien ikiomana hiekkalaatikkona, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä. Ja kun lorut on oppinut ulkoa vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat sisäänpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-Seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea. Iloniemen mielestä Paasikivi-Seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle.” (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

”TEOS nimeltä Tehtaankatu 1 ilmestyi 1992 – vuosi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kyseessä ovat Tassin eli Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston kirjeenvaihtajan Aleksandr Gorbunovin muistiinpanot hänen työskentelystään Helsingissä vuosina 1981–86. Gorbunovin mukaan Neuvostoliitto pyrki sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laittamaan Suomen ”kuriin” ja onnistuikin siinä niin hyvin, että suomalaiset alkoivat itse rajoittaa itseään. Kaikki kulminoitui YYA-sopimukseen (Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus), joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin sotilaallisesti. Neuvostoliiton suurlähetystössä järjestettiin vuosittain vastaanottoja esimerkiksi lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä ja YYA-sopimuksen vuosipäivänä. Suomalaiset poliitikot sisäistivät YYA-liturgian hämmästyttävän syvästi, Gorbunov ihmettelee.
– Suomen jokaikiselle silloiselle poliitikolle olisi voitu tehdä koe: herättää keskellä yötä ja kysyä, mitä he ajattelivat YYA-sopimuksesta. Olen varma, että jokainen heistä olisi ladellut ulkoa sopimuksen pääkohdat ja sitten ehdottanut voimassaoloajan pidentämistä, Gorbunov kirjoittaa. Gorbunovin mukaan suomalaisten alttius ”itäiselle liturgialle” muistutti ”joukkopsykoosia”.
– Moskovan onnistui opettaa suomalaiset poliitikot kuriin niin tehokkaasti, että he käytännöllisesti katsoen kaikessa toiminnassaan ottivat lähtökohdakseen kysymyksen: ”Mitä Neuvostoliitto sanoo tai ajattelee?”
Neuvostoliitto palkitsi tai rankaisi suomalaispoliitikkoja säännöstelemällä kutsuja suurlähetystön kutsuille. Kutsutta jättäminen oli tehokas rangaistus, sillä suomalaisvaikuttajille oli tärkeää päästä näyttäytymään Tehtaankadulla. Gorbunov kertoo todistaneensa esimerkiksi saunailtaa, jossa pyyhkeeseen kääriytyneet sosialidemokraattisen puolueen johtohahmot esittelivät kutsukortteja toisilleen.
– Se näytti jonkinlaiselta rituaalilta. Suurinta kunnioitusta tuossa rituaalissa herättivät muiden silmissä ne jotka kutsuttiin puolisoineen, ei yksinään.
Gorbunovin mukaan yksi tehokas tapa oli muistuttaa siitä, kuinka Suomen talous oli riippuvainen Moskovasta. NKP:n propagandaosaston apulaispäällikkö Pjotr Lusinski oli muotoillut kiristyskeinon näin:
– Meidän tarvitsee vain katkaista öljyn ja kaasun tulo, niin niiden koko vauraus on yhtä tyhjän kanssa. Tästä teidän tulee aina muistuttaa kaikille suomalaisille keskustelukumppaneillenne. Muistakoot vain meidän ystävyytemme tärkeyden!"

Timo Vihavainen 2022: ”Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi? Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin. Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia. Suomessa ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu hätkähdyttämään lukijaa. Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut.” https://timo-vihavainen.blogspot.com/2022/12/sokea-viha.html

Saska Saarikoski Vuosina 1971-83 Taideteollisessa korkeakoulussa oppilaskunnassa valtaa käytti Moskovan-mielisten kommunistien TAOS-opiskelijajärjestö. Niin opintojen sisältöön kuin opettajiin yritettiin vaikuttaa joukkovoimalla ja painostuksella. Samanlaisia kohtaloita koettiin muissakin taistolaisten vyöryttämissä oppilaitoksissa, kuten Tampereen yliopisto, Helsingin valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Teatterikoulussa. Oppilaat etsivät tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaista havaittiin, professori voitiin julkisesti ilmiantaa neuvostovastaiseksi. (hs 3.4.2021)

Geopolitiikka huomioon

“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.” (Paasikiven päiväkirjat)

”Jokainen kansainvälisen politiikan tai strategian tutkija tietää, että aktiiviset harjoittelut (joissa on amerikkalaisia hävittäjiä ja mekanisoitua jalkaväkeä) tulkitaan aina kannanotoiksi ja symboleiksi. Ainakin ulkopuolinen tarkkailija tekee helposti päätelmän (että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on muuttunut). Tämä näyttää siltä että suomalaiset antavat aiempaa herkemmin alueensa ulkomaalaisten sotilaiden käyttöön. Se ei ole hyvä asia. Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan. Tällaisella harjoituksella on aina tarkoitus näyttää jotain. Yhdysvaloilla on selvä strateginen päämäärä: osoittaa voimaa Venäjän rajoilla. Voimannäyttö on selvä (ja Suomi tulee osaksi pelotetoimintaa). Sotilasdiktatuureja lukuun ottamatta valtiot toimivat niin, että poliitikot määrittelevät puitteet ja linjan, jota sotilaallinen toiminta palvelee siksi ulkopoliittisen varovaisuuden olisi käveltävä harjoituksista saatavien sotilaallisten hyötyjen yli. Suomella ei ole mitään poliittista hyötyä tällaisessa tilanteessa. Poliittiset riskit ylittävät mahdollisesti saatavat tekniset hyödyt. (Pekka Visuri, Tuomas Pulsan haastattelussa, Suomen Kuvalehti 8/2016)

Yhdysvaltalaislehti Foreign Policy arvioi 14.3.2016 Suomen ja Venäjän suhdetta. Ulkoministeri Timo Soinin mukaan salaisuus on se, että Suomi ei vastaa Venäjän provokaatioon provosoinnilla:
- Pienenä maana me tiedämme, että kun isot maat taistelevat, on parempaa olla yleisössä kuin kehässä. Voit ajatella mitä haluat Venäjästä - ja me ajattelemme - mutta on erittäin tärkeää pitää hyvät suhteet. Se on hyvää politiikkaa.
Lehden mukaan suhde Venäjään on yksi Suomen ulkoministerin tärkeimmistä tehtävistä. Siinä onnistuakseen Soini ei voi aliarvioida Venäjän sotilaallista voimaa.
- Heidän taloutensa on kauheassa kunnossa, öljyn hinta on hyvin alhainen ja on olemassa edelleen joitain rajoituksia siihen, mitä he voivat sotilaallisesti tehdä. Mutta jos he tekevät päätöksen, he toteuttavat sen. Mikään länsimaalainen voima ei voi haastaa sellaista sitoutumista, ja se pitäisi pitää aina mielessä. (Il 8.3.2016)

"Natoon liittymistä kannattavat kuvittelevat Naton pelotteen ikään kuin takaavan sen, että Suomi säilyy rauhassa tai turvassa. Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, että Suomi joutuu pyytämään Nato-joukkoja turvakseen, maailmantilanne on jo niin paljon sekaisin, että se vain varmistaa Suomen joutumisen taistelutantereeksi." (Markku Henriksson, 8.1.2008)

Noottikriisi vuonna 1961 johtui lainojen lisäksi Naton lisääntyneestä aktiviteetistä Itämerellä. Niinpä vielä konventionaalisen sodankäynnin aikaan 1980-luvulla Venäjällä kerrottiin meille rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijoille: ”Armeijaltamme ei kestä kuin kaksi tuntia päästä Suomen läpi, ketään ei Suomen tuhoaminen kiinnosta. Mutta heti jos Suomi on osa läntistä sotilasjärjestelmää, käydään taistelut teidän maassanne.”

Yhdysvallat hyväksyi Suomen pyynnön ostaa ampumatarvikkeita raskaisiin raketinheittimiin. Suomi hankki heittimiä vuonna 2006 ja nyt ”uusi erä on kehittyneempi ja kantavat pidemmälle”. Rakettien arvo on 76 miljoonaa euroa. ”Ilmoituksen mukaan kauppa tukee Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa parantamalla luotettavan kumppanimaan turvallisuutta. Yhdysvaltain kansallisen edun kannalta on elintärkeää auttaa Suomea kehittämään ja ylläpitämän vahvaa ja toimintavalmista kykyä puolustukseen, ilmoituksessa perustellaan.” Puolustuspoliittisen osaston ylijohtaja Esa Pulkkinen: ”Eihän meidän puolustusjärjestelmämme ole suunnattu ketään vastaan. Meillä on pienenä maana tarve pitää puolustuskyky uskottavana.”
En ollenkaan ihmettele enkä pidä pahana, että Venäjän suurlähetystö Yhdysvalloissa ”esitti kritiikkiä”. Venäjä ihmetteli, ketä vastaan nämä hyökkäysaseet on tarkoitettu. ”Yhdysvaltain yritys aseistaa naapuriamme on askel väärään suuntaan ja tähtää alueellisen jännitteen lisääntymiseen”, lähetystö kirjoitti twitterissä. (STT, hs 20.2.2021)

Jukka Tarkan kirjoituksia

Turha itsesensuuri

Jukka Tarkka kirjoitti suomettumisesta ja ihmetteli, miten ihmiset jaksoivat kantaa epärehellisyyden taakkaa: ”Ei ole yksiselitteistä tietoa siitä, miten mielten tasapaino kesti julkista esiintymistä, jonka epäaitouden useimmat sisimmissään tunsivat. Jonkinlaisesta selittelyn tarpeesta on kuitenkin viitteitä eri yhteyksissä. Tarkoitushakuinen älyllinen epärehellisyys sai lievittää henkistä epämukavuutta, joka johtui oikean opin ja tosimaailman välisestä ristiriidasta. Aatteellisesti sitoutumaton Paavo Rintala: ”Kukaan ei tunnu uskaltavan puhua suoraan asioita asioina, karusti niin kuin ne pahimmasta kulmasta katsoen ovatkin. En uskalla itsekään. Olen valinnut toisen tien: olen muukalainen omassa maassani." (Suomen Kuvalehti 17.5.2013)

9.12.77 puheessa: Euroopassa oli kolme sotaan osallistuneen maan pääkaupunkia, joiden kaduilla ei liikkunut voittajan panssareita: Lontoo, Moskova ja Helsinki.

Olin 1970-luvun puolivälin paikkeilla avoimen närkästynyt suomettumisväitteiden loukkaavasta sävystä. Tiesin että ne kuvasivat todellisuutta melko hyvin, mutta selitin mustan valkoiseksi isänmaallisin perustein. Väitöskirjani takia sain pitkäksi aikaa Kekkosen myötäilijän maineen. Oman rauhallisuuden varjelemiseksi oli vakuuteltava itsellekin, että hätä ei ole tämän näköinen. Neuvostoliitto tyytyi vallitsevaan tilaan, joten kyllä tästä selvitään. Nyt jälkeenpäin en pysty ymmärtämään, miten voi tulla tällaiseen johtopäätökseen. Monet silloisten kirjoitusteni kohdat osoittavat melkoista sinisilmäisyyttä. Ja mikä pahinta, luultavasti silloin uskoin niihin itsekin.
Koin hyvin konkreettisesti vallanpitäjän lievän suosion aiheuttaman mielihyvän. Pakko myöntää että olin presidentin suosionosoituksesta aidosti otettu."

Kirjoitin myös Paasikiven linjasta, joka silloisena liturgiana merkitsisi ikuista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Esitin tämän vulgaaripaasikiviläisyyden rinnalle historiallista paasikiviläisyyttä. Keväällä 1980 pitämäni esitelmä, liturginen tekstini olisi kelvannut kenelle tahansa ulkopolitiikan leipäpapille.

"Hs julkaisi 31 .8.1980 arvosteluni Tamminiemi-kirjasta. Jutussani ei esiinny kertaakaan sanoja ystävyys, luottamus, yhteistyö, avunanto. Käsittelen siinä lähinnä isänmaata, kansallista etua ja Skandinaviaa. Tämän kaiken havaitseminen nyt jälkeenpäin tuntuu hyvältä, mutta se on laiha lohdutus. Kirjoitukseni rivien välistäkään ei löydy vihjaustakaan siitä, että Kekkosen ulkopoliittisen linjan sisäpoliittisessa läpiajossa hänen tärkeimmät liittolaisensa olivat Tehtaankadun ekselenssi, KGB harmaa eminenssi ja Kremlin herrat. Siltä osalta olin mukana suomettumisen salajuonessa. Jätin sanomatta kaikkien tietämän asian, vaikka se on aivan keskeinen."

Arvostellessani Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota 6.12.1979 (hs) otin lähtökohdaksi tuon ajan tavanomaisen viisauden, että Suomi hävisi talvisodan ja saa syyttää siitä itseään.

1978 todistelin suomettumisen menetelmäksi, joka osoittaa että ulkopoliittisen päätöksenteon ainoana perusteena ei ole kapeasti rajattu oma etu. Se ottaa huomioon myös muiden turvallisuuspoliittiset tavoitteet. Siinä keskitytään niille alueille, joilla yhteistyö on mahdollista ja vältetään asioita, joissa yhteentörmäys on väistämätön. (Hs 27.11.1978) Lausuma sopii Helsingin Ety-kokouksen jälkeiseen kansainväliseen ilmapiiriin hyvin, mutta ei kestä kevyttäkään älyllistä arviota. Olihan koko Suomen turvallisuuspolitiikan pääsisältönä rimpuilu mahdollisimman etäälle yya-sopimuksesta, jotta siihen sisäänkirjoitetut Suomen edun vastaiset riskit eivät alkaisi toteutua.

Suomettumisen varsinainen profeetta Walter Laqueur osallistui 1978 Suomessa käytyyn ulkopoliittiseen keskusteluun. Hän esitti suomettumisen rinnalle toista vaihtoehtoa, joka on Sven Tuuvan älä yli päästä perhanaa -linjaa. Vastasin hänelle kiukkuisesti monessa yhteydessä. Suomettuneisuuteni ydin on hs 28.1.1978 julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Kirjoitin siinä, että Suomi ottaa huomioon myös Neuvostoliiton turvallisuusintressit ja sovittaa ne omiin tavoitteisiinsa. Erikoista tässä on vain se, että tämä ei tapahdu vasta kriisin tullessa ja uhan edessä. Se tapahtuu kaiken aikaa systemaattisesti, hallitusti ja rationaalisesti. Jos joku sanoo sitä suomettumiseksi, niin ei se mitään haittaa. Mitä häpeämistä siinä on, että suomalaiset ottavat etukäteen huomioon ne asiat, jotka politiikassa on joka tapauksessa otettava huomioon. Kaukoviisaus on viisauden paras laji.

En edes nyt jälkeenpäin pysty keksimään sananvalinnalleni muuta selitystä kuin että siinä oli suomettunut pukinsorkka. Paasikiven -Kekkosen linjan mukaisena oli totuttu pitämään kaikkea minkä ajateltiin pitävän Neuvostoliiton aloillaan. Tässä tapauksessa oli linjan mukaista tuomita toisen suurvallan aggressio ja hyväksyä vaikenemalla toisen hyökkäys. (Jukka Tarkka: Suomettujan tunnustuksia Kanava 3/2001)

Oveluutta?

Jukka Tarkka kirjassaan Karhun kainalossa: Tutkija määrittelee suomettumisen puolustautumiseksi klassisen diplomatian avulla. ”Parhaimmillaan se oli ovelaa luovimista ja kömpelön suurvallan heikkouksien hyödyntämistä.” (Suomen Kuvalehti 41/2012)

"Suomi-vaihtoehtoa" Ukraina-asiassa

René Nyberg vastasi Zbigniew Brzezinskin mielipidekirjoitukseen Financial Times -lehdessä. Brzezinski kirjoittaa, että Venäjän liiallinen sekaantuminen asioihin saattaa suistaa koko Ukrainan raiteiltaan, ja että länsimaiden tulisi omalla roolillaan pyrkiä hillitsemään tilannetta. Politiikan tutkija väläyttää yllättäen, että Venäjälle pitäisi tarjota ukrainalaisten taholta politiikkaa, joka perustuu Suomessa harjoitettuun ja hyväksi havaittuun malliin. Brzezinski kertaa, että Suomella ja Venäjällä on toisiaan kunnioittavat naapurisuhteet ja Suomi on onnistunut luomaan laaja-alaiset taloussuhteet sekä itänaapuriinsa että EU:n suuntaan. Lisäksi Suomi ei ole mukana sellaisessa sotilaallisessa toiminnassa, joka tulkittaisiin Moskovassa uhaksi. Samanaikaisesti Suomi laajentaa jatkuvasti yhteyksiään muualle Eurooppaan. Mielipidekirjoitus on otsikoitu sanoin: Venäjälle tarjottava "Suomi-vaihtoehtoa" Ukraina-asiassa. - Lyhyesti sanottuna, Suomen malli on ihanne-esimerkki Ukrainalle, EU:lle ja Venäjälle, hän kirjoittaa.

"Vuosina 2000-2004 Moskovassa suurlähettiläänä työskennellyt René Nyberg tarttui puheenvuoroon samaisella palstalla muutama päivä myöhemmin ja huomautti vertauksen olevan kokonaisuudessaan pinnallinen ja harhaanjohtava. Entisen suurlähettilään mukaan Brzezinski unohtaa, että Suomella on pitkä, yhteinen raja Venäjän kanssa. Lisäksi Suomi ei ole Naton jäsen. Mitä tulee historiaan, ei Suomen ja Venäjän välisiä suhteita voi Nybergin mukaan missään nimessä verrata Venäjän ja Ukrainan välisiin suhteisiin.
- Suomi on ainoa esimerkki maasta, joka sanoi Stalinille ei ja selvisi siitä. Tulos tästä oli se, ettei Suomea koskaan miehitetty. Venäjällä on ongelmia kaikkien naapurimaidensa kanssa, mutta Suomi poikkeaa tästä kaavasta aivan omasta ansiostaan. Sen sijaan, että vertaamme Suomea ja Ukrainaa keskenään, meidän kaikkien pitäisi - ja Venäjän erityisesti - ottaa huomioon merkittävät saavutukset Keski-Euroopassa ja Baltian maissa kahden viime vuosikymmenen aikana. (26.2.2014 Iltalehti)

”Jo 1960-luvulla oli tiedossa, että jos Suomi olisi kieltäytynyt YYA-sopimuksen mukaisesta sotilaallisesta yhteistoiminnasta ja avunannon vastaanotosta ja päinvastoin kääntänyt aseet venäläisiä vastaan, olisi Suomea ensin uhattu ydinaseiden käytöllä ja tarvittaessa olisi uraa avattu taktisilla lentokoneista pudotettavilla ydinpommeilla ja tiukan vastustuksen tapauksessa jopa ydinkärkisillä ballistisilla ohjuksilla. Puolustusvoimat ei olisi Naton arvioiden mukaan kyennyt sellaisessa tilanteessa mitenkään toimimaan ja koko maa olisi ollut helposti vallattavissa. Naton laskelmien mukaan Suomeen olisi tarvinnut marssittaa vain neljä venäläistä divisioonaa ja maa olisi miehitetty. Tästä puolestaan olisi seurannut, että tietyt neuvostojoukkojen oletetut sijoituskohteet ja liikenteen avainkohteet olisivat joutuneet vastaavasti Naton ennalta ehkäisevien ydiniskujen kohteiksi. Kohteita oli 27. Tähän kylmän sodan aikaisen suursodan suunnitelmaan liittyi vielä alasuunnitelma koodinimeltä ”Comsotfe Otplan 100-1”. Suunnitelman mukaisesti olisi perustettu Yhdysvaltain erikoisjoukkojen tuella eri puolille Suomea sissiosastoja, joita amerikkalaiset varustaisivat ja joille olisi annettu neuvonantaja-apua. Neuvonantajina olisivat toimineet alun perin suomalaissyntyiset tiedustelu- ja kaukopartiomiehet jotka olivat siirtyneet myöhemmin Yhdysvaltoihin kuten kapteeni Lauri Törni ja jotka palvelivat Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoissa, Special Operation Forces. Nämä suomalaiset olisi heti vihollisuuksien alettua pudotettu tänne ja he olisivat ottaneet yhteyden suomalaisiin sisseihin ja johtaneet aseiden toimituksia näille. Kuukauden sisällä Suomessa olisi värvätty 500 sissin perusjoukko, joka olisi kasvatettu 5 kuukauden sisällä 4500 sissiin. Lopullinen tavoite lienee ollut 7500-10500 taistelijan vahvuinen sissiarmeija, jonka huollon ja yhteydet amerikkalaiset olisivat taanneet ja joka olisi toiminut puolustusvoimien rinnalla mutta amerikkalaisten johtamana. Amerikkalaisten johto oli tarpeen siksi että neuvonantajat olisivat avustaneet sissejä myös kannettavien ydinaseiden sekä kemiallisten että bakteorologisten aseiden käytössä venäläisiä vastaan. Nyt tällaista Naton tausta-apua ja tukea ei ilman jäsenyyttä voi odottaa.” (Markku Salomaa: Venäjä asemoi Suomea etupiiriinsä Kanava 6/2012)

Eikö Venäjän luonteessa ainuttakaan positiivista piirrettä???

Moskovan opit, Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä, Keir Giles Docedo 2020
Moscow Rules: What does Russia to Confront the West

”Venäjä on valtio siinä missä muutkin, ja Gilesin mukaan valtioksi looginen. Sen toimet ovat melko ennustettavia. Ainoa vaatimus on se, että tulkitsee Venäjää sen omista lähtökohdista – mutta juuri siihen ei lännessä pystytä.” (hs 26.4.2019 Ville Similä)

Näin kuvaa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Gilesin kirjaa – olisi voinut lisätä: mutta siihen ei Gilesin ennakkoasenteillakaan pystytä.

Semantiikka-aiiheesta

Venäjän vaikeus: vain maarajoja

Länsi yrittää vaikuttaa

”SUOMESSA käydään jatkuvasti keskustelua siitä, miten Venäjää voisi ymmärtää vai onko se ylipäätään mahdollista? Hyödyllisiä neuvoja tähän ongelmaan löytyy brittiläisen Venäjä-tutkijan Keir Gilesin teoksesta Moscow Rules. IS kokosi Gilesin kirjan pohjalta listan tärkeimmistä ”Moskovan opeista” eli tavoista, joilla Venäjä toimii lähtökohtaisesti aina. Gilesin mukaan lännen ei kannata edes kuvitella, että Venäjä muuttuisi joskus liberaaliksi länsityyliseksi demokratiaksi, sillä Venäjä toimii aina kuin imperiumi ja käyttäytyy aina tiettyjen omien lainalaisuuksiensa mukaan. Seuraavat ohjeet kannattaa Gilesin mukaan pitää mielessä Venäjän kanssa toimiessaan, niin väärinkäsitysten ja pettymysten määrää voidaan kenties vähentää puolin ja toisin.
1. Älä sano, että ”ei Venäjä tekisi niin, sillä siinä ei olisi mitään järkeä”. Hylkää länsimaiset oletukset järkevästä. Venäjän päätöksenteko perustuu aivan erilaiselle ymmärrykselle historiasta, maantieteestä, geopolitiikasta ja maiden välisistä suhteista.
2. Venäjän toimintatapojen ymmärtämistä ei pidä sekoittaa Venäjän toimien hyväksymiseen tai anteeksiantamiseen.
3. Venäjä ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei ole yhtä syytä sen toiminnalle tai yhtä vastausta ”kyllä” tai ”ei”. Sanottu ja tehty voivat olla yhtä aikaa sekä totta että epätotta. Venäläinen totuus on ehdollinen ja muuttuva, ei absoluuttinen ja pysyvä. Venäläiseen arkeen kuuluu valmius kertoa valheita, jotka sekä kertoja että kuulija tietävät valheiksi, mutta molemmat käyttäytyvät silti julkisesti aivan kuin uskoisivat niiden olevan totta.
4. Älä anna melun ja uhkailun hämätä. Venäjä reagoi vihaisesti, koska se haluaa parantaa neuvotteluasemiaan. Venäjä vaatii ensin vastapuolelta kokonaan tälle kuuluvan kakun ja tyytyy sitten ”hyväntahtoisesti” puolikkaaseen.
5. Venäjä ei koostu yhdestä henkilöstä, ei edes Vladimir Putinista. Johtajanvaihdoksiin liittyvät kurssinmuutokset ovat isossa kuvassa vain hetkittäisiä poikkeamia. Venäjän nykyinen politiikka kumpuaa syvältä Venäjän valtion perusrakenteista ja ajattelusta.
6. Älä toivo ja odota Venäjän muuttumista, sillä muutos ei tapahdu välttämättä hyvään suuntaan.
7. Älä odota Venäjän tuntevan häpeää. Venäjä ei välitä siitä, miltä sen toimet näyttävät niistä maista katsottuina, joita se pitää vastustajinaan. Silti lännen on tärkeää osoittaa Venäjälle selkeästi aina, kun se toimii vastoin kansainvälisiä sopimuksia ja periaatteita.
8. Venäjä ei tee yhteistyötä tai kompromisseja hyvää hyvyyttään. Toisen osapuolen tekemät myönnytykset Venäjä tulkitsee merkiksi heikkoudesta, jota voi käyttää hyväksi. Ajatus molempia tasapuolisesti hyödyttävästä win-win-yhteistyöstä ei kuulu Venäjän toimintaan. Länsimaiden tarjoamaa molempia hyödyttävää yhteistyötä pidetään lähtökohtaisesti jopa epäilyttävänä.
9. Älä oleta, että jostain aihepiiristä löytyy lopulta yhteinen etu Venäjän kanssa. Venäjän säännöt, arvot ja lait sekä Moskovan tapa ymmärtää asiat ja tapa toimia ovat säännönmukaisesti ristiriidassa läntisen käsityksen kanssa.
10. Venäjä hakee itselleen kunnioitusta pelon ja alistamisen kautta. Kyseessä on perustavaa laatua oleva ristiriita läntiseen ajatteluun ja juuri siksi lännessä Venäjän toimet herättävät usein kaikkea muuta kuin kunnioitusta tai arvostusta.
11. Turvallisuutta hakiessaan Venäjä pyrkii hankkimaan itselleen puskurivaltioita sekä heikentämään ja hajottamaan muita valtioita.
12. Venäjä toimii aina niin kuin se olisi uhattuna. Taustalla on sekä uskoa jättimäiseen Venäjän-vastaiseen salaliittoon että tarkoituksellista hämäävää propagandaa.
13. Venäjän kanssa ei voi aloittaa suhteita ”puhtaalta pöydältä”. Kun Yhdysvallat ryhtyi parantamaan Venäjä-suhteitaan Georgian sodan jälkeen vuonna 2009 kuuluisalla reset-politiikalla, sovinnon ele toimi Moskovalle itse asiassa vain rohkaisun ja yllykkeen tavoin. Venäjä sai silloin voimapolitiikastaan palkkion eikä rangaistusta – mikä on johtanut sittemmin jo Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan.
14. Venäjälle on puhuttava suoraan. Venäjän ja lännen tapa puhua on niin erilainen, että siitä seuraa jatkuvasti vakava väärinymmärryksen mahdollisuus. Venäjälle osoitettujen keskeisten viestien on oltava sen vuoksi selviä ja suorasanaisia eikä diplomaattisiin kohteliaisuuksiin peiteltyjä.
15. Venäjä ei ole koskaan ”rauhan tilassa” suhteessaan länteen. Lännen pitää ymmärtää, että juuri tämä onkin Venäjä-suhteiden normitila. Venäjä on itse silloin omalla ”mukavuusalueellaan”.

Ihanaa suomettajat, ihanaa!

Kiitän kaikkia poliitikkoja, jotka jaksoivat suomettua. Olin suomettumisen lapsisoturi, enkä ole pystynyt henkisistä syistä katsomaan Ylen Kylmän sodan Suomi -sarjaa. Urho Kekkonen oli maan turvallinen isä ja suomettuneen Suomen sankari. Koen raskaaksi ja piinaavaksi, kun ”kultainen nuoriso” tulee ääni väpättäen kertomaan, kuinka synkkää aikaa 1970-luku oli. Kuinka siellä edettiin pimeässä ja rähmällään kuin etanat, otsanahkaa rypistelemällä, ja harrastettiin suomettumista iltapuhteetkin.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ei ole kulunut vuottakaan, ettei joku viaton valopää väitä suomettumisen olevan ”vaiettu aihe”. Alati. Aina vaan.
Oppikoulun ekalla luokalla osallistuin luontokerhon kurssille, jolla lukiolaiset yrittävät kertoa marxilaisesta ympäristönsuojelusta. Kaverini kanssa naureskelimme takapulpetissa. Opintopiiri kuihtui pois. Kotona luin oikeistolaista Uutta Suomea ja noilla eväillä yritin haastaa toisen kaverini vasemmistolaisia isoveljiä. Kouluneuvostovaaleissa riemuitsin, kun porvaririntama rökitti yleisdemokraatit 3-1. Television vaalikeskusteluissa ihailin viiltävästi ivallista Raimo Ilaskiveä (kok). Luokkaretkillä ”Lenskissä” näimme, kuinka asiat olivat. Me emme olleet rähmällään, he olivat rempallaan. Ei Suomi ollut Näin naapurissa -ohjelman kiiltokuvan varassa. Okei, koulussa ei käyty läpi Tali-Ihantaloita, mutta ei myöskään korostettu Suomen olleen liitossa natsi-Saksan kanssa.
Suomettunut Suomi ammensi kaksin käsin anglosaksista populaarikulttuuria. Elettiin kylmän sodan kylmintä aikaa, mutta suomettumisen ansiosta nuoruuteni oli turvallinen. Ihanaa suomettajat, ihanaa! Nytkään en pelkäisi niinkään Ukrainan vuoksi, elleivät minua kauhistuttaisi kultaisen nuorison, atteharjanteiden kaltaisten keski-ikäisten turvallisuuspoliittiset näkemykset. Jos 1970-luvulla puhuttiin horisemiseen asti YYA-sopimuksesta, sen on viime aikoina korvannut liturgia Naton viidennestä artiklasta. Kiitän turvallisesta nuoruudesta Urho Kekkosta ja kaikkia niitä poliitikkoja, jotka jaksoivat tai halusivat suomettua, velvollisuudesta tai pyrkyryydestä, ihan sama.
Mutta millä logiikalla kultainen nuoriso haluaa liittoutua kaukaisen lännen kanssa, kun itäisen lähinaapurin ainoa syy hyökätä tänne on Suomen mahdollinen liittoutuminen lännen kanssa. Suomen tunnetut ongelmat 1930-luvun lopulla olivat perua liian hyvästä Tarton rauhansopimuksesta 1920. Ongelmaa vielä öljyttiin sen ajan kultaisen nuorison, Akateemisen Karjala-seuran, ryssävihalla. 1970-LUVULLA sodasta oli kulunut lyhyt aika. Sotaveteraanit johtivat Suomea ja tiesivät, mitä sota on. Julmaa, ja siellä kuollaan, suurin joukoin. Siksi Suomea johdettiin viisaasti. Ja ovelasti. Ja maa vaurastui. YYA:ssa ystävyys on sikäli harhaanjohtava sana, että ennemmin kuin ystäviä olemme sukulaisia. Sukulaisia ei voi valita. Perhe on pahin, mutta sen kanssa on tultava toimeen. Venäjä tulee aina olemaan Suomen kyljessä, takana. Tuhannen kilometrin yhteinen raja on vetoketju. Kun se pidetään kiinni, kyyti ei muutu kylmäksi. 1800-LUVUN historia ei kiinnosta suomalaisia. Siitä kirjoittavaa ja sortovuodet terminä kyseenalaistavaa Matti Klingea kuuluu halveksia Venäjän myötäjuoksijana. Klingen synti on, että hän yrittää kertoa, ettei yksikään maa tee historiaansa yksin. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa ja tavalla tai toisella osa suurpolitiikkaa. Venäjä on ikuinen. Putinista aika jättää, mutta ei välttämättä Putinin ajasta.

Jukka Korpela:Venäjä ei ole yhden miehen diktatuuri. Länsimaiset ajattelijat arvioivat itäisiä diktatuureja läntisellä järjellä. Se vaikeuttaa länsimaisten päättäjien ymmärrystä ja johtaa harhapoluille. Nykyinen maailmanjärjestys ja sen oikeudenmukaisuus arvoineen on länsimaiden luomus eikä mikään absoluuttinen totuus. Siksi maailmassa voidaan toimia perustellusti toisinkin. Venäjä ei ole yhden miehen diktatuuri vaan klaanivaltajärjestelmän eräs muoto. Johtaja on ihmisverkostoille rakentuvan järjestelmän vanki. Järjestelmä tukeutuu epäluottamukseen ja pelkoon: johtaja järjestää etuja ja he tukevat johtajaa. On hullua käyttää tukijoista länsimaista käsitettä liittolainen. Pikemmin kyse on vasalleista. Vuoden 1917 vallankumouksissa systeemi kaikesta poliittisesta puheesta huolimatta lopulta jatkui, vaikka keisarin titteli katosikin. Oppositio ei ole järjestelmässä mikään voima se on johtajan takaaman onnen ja rauhan vihollinen, jonka kaikki kansalaiset haluavat tuhota. Kannattaa kuunnella Venäjän massoja eikä puoliskandinaavista Pietarin älymystöä. Hs

Valtio idän ja lännen välissä 1947-2023

Ohjeita Suomelle