Päivitetty 8.12..2024
Tarja
Cronberg (hs Vieraskynä palsta 9.9.2013)
"Euroopan
unionin kannattaisi lopettaa Venäjälle saarnaaminen ja käyttää
viisaasti niitä keinoja, joilla vielä on vaikutusvaltaa:
viisumipolitiikkaa ja julkisuusdiplomatiaa. Vähemmän äänekäs
mutta älykäs Venäjän-politiikka voisi olla huomattavasti nykyistä
tehokkaampaa. EU:n kannattaakin pidättäytyä kuuluvista mutta
tyhjistä lausunnoista, jotka kohdistuvat Venäjän sisäiseen
kehitykseen. Brysselin ja myös yksittäisten jäsenmaiden yhteistyö
Venäjän kansalaisyhteiskunnan, nuorten ja opiskelijoiden eikä vain
viranomaisten ja yritysten kanssa on osa älykästä
toimintakulttuuria... Älykäs mutta vähemmän äänekäs politiikka
ei siis tarkoita ongelmien kieltämistä tai kätkemistä. Se
tarkoittaa vain vähemmän korkean tason huolestuneita kannanottoja
Venäjän sisäisiin asioihin ja enemmän kehitystä käytännön
työhön sekä venäläisen kansalaisyhteiskunnan tavoittamiseen."
”Miten Venäjään on suhtauduttava? Onko uskottava Venäjän myönteiseen kehitykseen ja pyrittävä mahdollisimman rakentavaan yhteistyöhän sen kanssa, vai onko Venäjä jätettävä omiin oloihinsa tai osoitettava sille, että se on korkeintaan toisen luokan suurvalta ja sen mukaisesti sitä kohdellaan? Venäjän jättäminen omiin oloihinsa vastoin sen johdon päinvastaisia pyrkimyksiä olisi omiaan syventämään Venäjän ja muun maailman välistä kuilua ja ruokkimaan maan kehitystä autoritaariseen tai jopa totalitaariseen suuntaan. Siksi Suomen ja koko läntisen maailman Venäjän-strategian päälinja näyttäisi olevan itsestään selvä: on pyrittävä rohkaisemaan Venäjää mahdollisimman monipuoliseen yhteistyöhön. Se ei pureudu pelkkään sinisilmäiseen haihatteluun mahdollisuudesta vaikuttaa Venäjän kehitykseen, vaan on joka tapauksessa kaikkien yhteinen etu. On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkäsistä talousapua." (Erkki Pennanen, hs 8.4.2001)
"Lännettymisestä puhuttaessa
kannattaa tuoda esiin, että YYA-ajan ja EU-ajan väliin jäi
”USA-aika”. Tuskinpa koskaan Suomen ja Yhdysvaltain suhteet ovat
olleet niin aktiiviset kuin 1980-luvun lopulta 1990-luvun lopulle.
Kymmenen vuoden sisällä Suomessa vierailivat Yhdysvaltain
presidentit Ronald Reagon, George Bush ja Bill Clinton, ja Suomen
puolelta pääsivät Valkoiseen taloon presidentit Mauno Koivisto
sekä Martti Ahtisaari. Presidentti Koiviston vieraillessa
Washingtonissa vuonna 1991 presidentti Bush esitteli
kirjeenvaihtotoveriensa tv-kameroiden edessä: ”Tässä on mies,
joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen
tuntemani.” Suomelle Urho Kekkosen aikana rakennettu asema idän ja
lännen kohtauspaikkana toimi kylmän sodan jälkeisissäkin
olosuhteissa, kun Bush ja Gorbatsov tapasivat Helsingissä
Persianlahden kriisin merkeissä syksyllä 1990 ja Clinton ja Jeltsin
vuonna 1997 vaiheessa, jossa Naton itälaajentuminen ja Baltian
maiden asema olivat kuumia aiheita. Ahtisaaren saama tehtävä
välittää Kosovan sodan aikana 1999 oli Yhdysvaltojen luottamuksen
osoitus tilanteessa, jossa suomalaisia tarvittiin nimenomaan Venäjään
vaikuttamiseksi. Valkoisen talon ovi ei enää auennut, kun Bushin
hallinnon kannalta epämieluisia näkemyksiä esittäneitä
poliitikkoja kuten presidentti Halonen ja erikoisesti ulkoministeri
Tuomioja tuli ulkopolitiikan johtoon. Jarno Limnell kirjoittaa
kirjassaan Maailma ja Suomi 2011, että Suomi lähti Afganistaniin
9/11 iskujen synnyttämän solidaarisuuden imussa. Suomen
osallistumismotivaatio osoittautui enemmän reaalipoliittiseksi, mikä
tarkoitti pyrkimystä mukautua mahdollisuuksien mukaan Yhdysvaltain
toiveisiin." (Hannu Mäntyvaara, Kanava 1/2012)
”Natisevassa
Brysselissä saamme kiitosta kuin uskollinen luppakorvainen koira saa.
Teemmehän kuten isäntä käskee, häntä heiluu. Ulkopolitiikkamme
selittäjänä kansainvälisillä palstoilla toimii muotikirjailija Sofi
Oksanen linjanaan itseruoskinta. Hän saa tilaa Frankfurtin
kirjamessuilla, tasavallan presidentti on kuuntelijan roolissa.
Eurooppa-idealismissamme aloimme myös uskoa siihen, että geopolitiikka
on loppu. Kun Moskova pääsi venäläisille jaloilleen, olimme jo myyneet
kaikki esikoisoikeutemme idässä ja luopuneet ajatuksesta ymmärtää
Venäjää. Vaikeaa se onkin, mutta sen verran voisi käsittää ettei
uskoisi Venäjän luopuvan omasta identiteetistään läntisten arvojen
hyväksi… 1990-luvun lopulla sanottiin, että voimapolitiikan aika oli
ohi, etupiirejä ei enää ollut. Kansainvälisen politiikan ohjenuoriksi
riittivät ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio. Sellainen
sinisilmäisyys voi etsiä vertauskohtaa 1920-luvun
reunavaltiopolitiikasta… Arvopohjainen ulkopolitiikka on todella lyönyt
itsensä läpi: Länsimaiset arvot. Mutta maailmassa on toisenkinlaista
kulttuuria ja ajattelua… Media ei huomaa sitä etupiirinsä
laajentamista, jota länsi, EU ja Nato on tehnyt 1990-luvun alusta
alkaen itäisessä Euroopassa… On itsepetosta ajatella, että geopolitiikka
on kuollut. J.K. Paasikivi, kokoomuksen aiempi puheenjohtaja, kehotti
katsomaan kartasta missä Suomi on. Nyt näyttäytyy ehdottomana virheenä
se, ettei Suomi liittyessään EU:n jäseneksi tehnyt yhtään varaumaa.”
(kuten Tanska ja Ranska) (Jarmo Virmavirta Kanava 8/2014)
Raimo Väyrynen kirjoittaa 1970-luvulla toimittamassaan Suomen ulkopolitiikka –kirjassa, mm. Sakari Tuomiojan haastatteluun viitaten: ”Yhdysvaltojen ja sen valvonnassa olevien kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämillä lainoilla näyttää olleen vaikutusta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Ensinnäkään ei lie pelkkä sattuma, että ennen jokaista merkittävää konfliktia näiden maiden välisissä suhteissa – v. 1948-49, 1958-59 ja 1961-62 – on Suomelle myönnetty lännestä huomattavia dollarilainoja … Tarkasteltaessa lainojen ajoitusta vaikuttaa ilmeiseltä, että Neuvostoliitto koki niiden myöntämisen pyrkimyksenä kiristää Suomelta poliittisia myönnytyksiä sekä sisä- että ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siten muuttaa Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa… edellä esitetty evidenssi näyttää viittaavan siihen suuntaan, että tietty hallitus- tai puoluekoalitio joutuu tavallista voimakkaammin ”epäilyksenalaiseksi” silloin, jos sen katsotaan suosivan politiikkaa, joka kytkeytyneenä huolestusta herättäviin kansainvälispoliittisiin näkymiin tai integraatiosuunnitelmiin, saattaa muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa toiseksi kuin mitä se on ollut nyt.”
Suomesta olisi voinut kehittyä syvänmeren sukellukseen rakennettavien alusten johtava rakentaja maailmassa toisen maailmansodan jälkeen Venäjän suurtilauksen ansiosta. Tietoa, taitoa ja kykyä on ollut todistetusti. Yhdysvallat kuitenkin painosti Rauma-Repolaa lopettamaan sukellusveneiden tuotannon ja meriteknologian kehittämisen. ”Suomessa toimi vuosikymmenten ajan salainen maanalainen armeija”, kertoo Ylen Spotlightin toimittaja Kai Byman Kylmän sodan suomalaisagentit -ohjelmassa. ”Kyseessä oli Gladioksi ristitty vastarintaverkosto, joka toimi koko läntisessä Euroopassa. Salaisella asialla olivat vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit, jotka vakoilivat CIA:n ja Naton laskuun. Taustavoimana toimi myös Britannian ulkomaiden vakoilusta vastaava MI6. Verkosto yhdistetään useisiin murhiin, sieppauksiin, iskuihin, vallankaappauksiin ja terroritekoihin. Tarkoituksena oli saada vasemmisto vaikuttamaan väkivaltaiselta. Gladio oli niin kutsuttu stay behind -liike. Suomi otettiin mukaan, koska länsivaltojen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto uhkasi meitä Euroopan maista eniten. Ne halusivat varautua Neuvostoliiton hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta. Naton salaisessa armeijassa oli 50 000 miestä kaikkiaan 16 maassa." (Il 9.12.2019) Monien vaiheiden jälkeen osana suurvaltapolitiikkaa Rauma-Repola lopetti hyvin alkaneen sukellusveneprojektinsa, ja Tampereen Lokomon Oceanics-osasto ajettiin alas kaikessa hiljaisuudessa. (Iltalehti 21.10.2019)
Kylmän
sodan olosuhteissa Yhdysvallat piti Suomea demokratian etuvartiona,
jonka kehitystä oli tarkasti seurattava. Amerikkalaiset olivat jo
pitkään olleet huolissaan Suomen idänkaupan kasvusta: pelkona oli, että
sen myötä Suomi liukuisi Neuvostoliiton syliin. Puutaloviennin loputtua
itään vuonna 1954 amerikkalaisille tarjoutui tilaisuus auttaa pientä
Suomea ja saada propagandavoitto kommunistisesta Neuvostoliitosta. Yksi
avun muodoista oli ylijäämämaataloustuotteiden myynti: Yhdysvallat myi
maatalouden ylijäämätuotteita ystävällismielisiin maihin paikallisia
valuuttoja vastaan. (hs 12.9.2020)
BBC:tä epäilytti yleisradion korkeimman johdon poliittinen jyvitys. BBC oli tehnyt tehtävänsä kun Suomi liittyi EU:n 1995. Britit kävivät informaatiosotaa. Suomi oli tärkeä kohdemaa. Lähetyksiä ei tehty valehtelemalla vaan annostelemalla totuutta valikoiden. Hankittiin oikeat faktat ja niistä valittiin ne joita käytettiin. Vuonna 1957 Britannian hallitus katsoi, että muiden pohjoismaiden lähetyksille ei ollut enää tarvetta. Lähetykset olivat alkaneet 1940. Suomi jäi joukkoon, johon kuluivat Neuvostoliiton satelliittivaltioiden BBC:n toimitukset. Britanniassa ei uskottu Suomen ja sen median pärjäävän karhun naapurissa, sanoo Uimonen. (hs 18.3.2020)
Kansainvälisessä politiikassa valtioiden kulttuurimittelöitä kutsutaan hybridivaikuttamiseksi ja useammin kulttuuridiplomatiaksi, pehmeästä politiikasta. Ross Melneckin kirja Hollywood Embassies. Hollywoodin lähetystöt eli miten elokuvateatterit heijastavat Amerikan ylivoimaa maailmalle. Maailman elokuvatiatterit ovat sadan vuoden aikana lisänneet kulttuurista myötämielisyyttä ja bränditietoisuutta sekä vahvistaneet yleisösuhdetta (Veli-Pekka Lehtonen hs 18.8.2022)
USA: pehmeä vaikuttaminen kiduttaa
Pehmeä vaikuttaminen on kovaa vaikuttamista näkymättömämpää ja
vaikeammin mitattavaa. Se on pitkäaikaista ja epäsuoraa. Käsitteen
kansainvälisen politiikan tutkimukseen tuoneen yhdysvaltalaisen
professorin Josph Nyen mukaan kyse on kulttuurisesta, tieteellisestä ja
kansalaisyhteiskuntien yhteistyöstä, joka muovaa yhteiskunnan henkistä
pääomaa ja arvoja. Kiinnostava esimerkki on vieraiden valtioiden
rahoituksella toimivien kulttuuri-instituuttien määrän kasvu, joka on
ollut Afrikan mantereella räjähdysmäistä. Iranin ja Persianlahden
maiden strategiana on ollut kokonaisten islamilaisten yliopistojen
perustaminen. Kulttuurisen ja sivistyksellisen pääoman kasvulla ei ole
rajoja. Kulttuuri- ja koulutusyhteistyö tuottaa verkostoja ja
taitoja joilla vieraat valtiot edistävät myös poliittisia
ideologioitaan. (Näin kirjoittaa Liisa Laakso Suomen kehitysjärjestö
Fingo ry:n puheenjohtaja ja lisää: Kilpailu Afrikan nuorista on
maanosalle suuri mahdollisuus. Suomen kannattaa hakea pehmeää
vaikuttamista Afrikassa. (hs 17.3.23)
Suomalais-englantilaisen historiantutkijan Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Arthouse) keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen Suomessa harjoittamaan propagandaan ja kulttuuridiplomatiaan. Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa. Tilanne vaihteli Stalinin kuoleman (1953) ja Porkkalan palautuksen (1956) jälkeen noottikriisiin (1961). Suomi kiinnosti kylmän sodan rintaman molemmilla puolilla.
ARTIKKELIEN tarjoaminen suomalaisiin sanomalehtiin oli tyypillisin
vaikuttamisen muoto. Niitä julkaisi kernaasti Eljas Erkon Sanoma
Osakeyhtiö, jonka lehtiä olivat Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.
Erkko liitti lehtiperheeseensä myös amerikkalaiset Valitut Palat ja Aku
Ankan, ja Erkon Viikkosanomat kunnostautui länsituulen palveluksessa
raportoimalla paikan päältä Unkarin kansannoususta (1956).
Lännestä oli lähetetty lyhytaaltolähetyksiä, kuten BBC:n
ulkomaanpalvelun ja Voice of American ohjelmia. Neuvostoliitto sijoitti
tv-lähettimiä niin, että sen lähetyksiä pystyttiin seuraamaan
Länsi-Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa, Norjassa ja Iranissa. Suomen
asema oli lännen mielestä uhanalainen. Neuvostoliitto saattaisi
aloittaa neuvostoliittolaisten tv-vastaanottimien ”pakkotuonnin” ja
Porkkalaan nousisi tv-lähetin. Neuvostoliitto käynnisti heinäkuussa
1955 televisioaseman Tallinnassa. Britannian Helsingin-lähettiläs
Creswell pelkäsi, että seurauksena olisi suomalaisten televisioiden
valmistaminen neuvostoliittolaisen teknologian mukaisiksi. Creswell
uskoi Tallinnan alkavan lähettää suomenkielistä ohjelmaa. Sitä paitsi,
vaikka ohjelmat olisivatkin venäjänkielisiä, lähettiläs arveli
”erityisesti viihdeohjelmien saattavan herättää tiettyä kiinnostusta
erityisesti suomalaisen nuorison keskuudessa”. Creswell raportoi
Lontooseen ”tämän aseen (television) hienovaraisen käytön saattavan
johtaa kasvavaan kiinnostukseen Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan”.
Jenkit ja britit hoputtivat Suomea käynnistämään omat lähetyksensä
mahdollisimman pian. BBC lupasi avustaa toimittamalla laitteistoa.
Samalla olisi varmistettu järjestelmien tekninen yhteensopivuus.
Foreign Office eli Britannian ulkoministeriö halusi Suomen liittyvän
Eurovisioon heti, kun lähetykset alkavat. Yhdysvaltain Information
Service (USIS) vakuutti suomalaisille läntisen tv-teknologian olevan
parasta teknologiaa. Se toimitti Suomeen USIS-elokuvia Helsingin
lähetysaseman testilähetyksiä varten. CIA seurasi tarkasti
Neuvostoliiton pyrkimyksiä saada Suomi ottamaan käyttöön
neuvostotekniikka. Kesällä 1956 Suomi päätti kuitenkin tilata
lähettimet alennettuun hintaan Radio Corporation of Americalta. Yksi
perustelu oli, että neuvostoliittolainen SECAM-järjestelmä oli
myöhässä. Kesällä 1957 testivaiheessa oleva Yle päätti tilata valtaosan
vastaanottimista suomalaisilta tuottajilta.
Länsivaltojen huoli siirtyi tekniikasta ohjelmien sisältöön. Pelättiin
suomalaisten alkavan seurata Tallinnan lähettämää ohjelmaa, koska oma
tarjonta oli vähäistä. Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Hickerson sai
televisioyhtiö NBC:n lähettämään Ylelle kopioita suosituimmista
show-ohjelmistaan. Amerikkalaiset tiedustelivat Ylen ohjelmajohtajalta
Ville Zilliacukselta, millaisia ohjelmia Suomelle kannattaisi tarjota.
Zilliacus arveli, etteivät suomalaiset kiinnostuisi komediasarjoista
tai lännenelokuvista. Eikä heitä kiinnostaisi Victory at Sea
-sotasarja, koska ”he olivat nähneet jo niin paljon sotaa elokuvissa”.
Lähetystoiminta alkoi syksyllä 1957. Kului vuosi, ja 80 prosenttia Ylen
näyttämistä ulkomaalaista elokuvista oli amerikkalaisia. Eikä venäjän
kieli pärjännyt englannille, joka valtasi kouluopetuksen.
Ohjelmajohtaja Zilliacus oli väärässä. Suomalaiset rakastuivat niin
amerikkalaisiin komedioihin, lännenelokuviin kuin sotaelokuviinkin. (IS
2.6.2019)
Amerikkalaisten piti toimia huomaamattomammin ja ovelammin kuin venäläisten. Epäpoliittiseksi naamioituja kulttuurisuhteita johdettiin kuitenkin korkealta, CIA ja USIA, hienovaraisen propagandan välinein. Helsingin taidehallissa käytiin kulttuurien sotaa myös 1950-luvulla. Neuvostoliiton kulttuurijärjestön Voksin kehotuksesta SNS toimitti Neuvostoliiton kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä sotaa esitteleviä teoksia, sosialistista relativismia. Eisenhowerin ”propagandaa ilman propagandan sävyä” politiikkaa esitteli parhaimmillaan vuosikymmenten suosituin näyttely The Family of Man, jossa esim. rasismi oli karsittu ja joka oli tunteita manipuloiva. Nelson Rockerfeller hallitsi Museum of Modern Artia Mutta Amerikan Museum of Modern Artin näyttelyn yhteyteen Suomalais-amerikkalainen yhdistys kokosi kulutustavaroita esittelevän näyttelyn: Johnsons Beautiflor – vaha antaa lattioillesi yhdeksän elämän kiillon, Vauvasi on hauras, käsittele häntä hellävaroin Johnson and Johnsons talkilla, Puhtaampi hengitys – Colgate. Samaan aikaan Suomessa kahvi ja sokerikin olivat vielä säännöstelyssä. Näyttelyn kodinhoitotuotteet eivät olleet myynnissä. Amerikkalainen koti -näyttely oli valtava menestys. Lehdet kirjoittivat ihmetteleviä arvioita. Harva tuli ajatelleeksi ideologiaa tässä yhteydessä. Näyttelyn kommunistivastainen viesti oli puettu houkuttelevaan amerikkalaisen kulutuskulttuurin asuun, kirjoittaa Maija Koskinen väitöskirjassaan. Suomi oli kulttuuridiplomatian keskeisiä kohteita Euroopassa. (SK 9/2019)
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen johtaja Pjotr Jahmenevin mukaan humanitaarinen työ on käsitetty väärin. Sana humanitaarinen tarkoitti lännessä elämänlaadun ja ihmisoikeuksien takaamista, mutta Venäjällä kieltä ja kulttuuria tieteen vastakohtana. Kulttuurin kautta tehtävää diplomatiaa kutsutaan pehmeäksi diplomatiaksi. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tahtoivat vaikuttaa Suomen kehitykseen. Kun oikeita aseita ei voinut käyttää, hyödynnettiin pehmeää valta. Erkon kylmä sota kirjan kirjoittaja Aleksi Mainio: suomalaisille tarjoiltiin kulttuuridiplomatiaa miltei kaikissa muodoissa: kattaus ulottui baletista balalaikkaesityksiin, kuvataiteen vanhoista mestareista elokuviin, neuvostotaiteen vanhoista saavutuksista avaruuden valloitusfantasioihin. Haluttiin sitoa omiin arvoihin kulttuurin, koulutuksen ja tieteen keinoin, suomalaisugrilainen kansankeittiö. Jahmenevin mukaan päämäärä on popularisoida Venäjän kansallista brändiä ja välittää nyky-Venäjästä objektiivista kuvaa ulkomaalaisille kumppaneille. (hs 1.4.2021)
Armi
Kuuselan voiton aikaan Helsingissä järjestettiin olympialaiset ja
kaksi suurta tapahtumaa samaan aikaan tarkoittivat sitä, että yhtäkkiä
piskuinen maa pohjolassa, aivan pelottavan Neuvostoliiton kainalossa,
oli kaikkien huulilla. Myöhemmin on epäilty, että juuri se oli Kuuselan
voiton syy. Toimittaja Nina af Enehjelmin vuonna 2003
kirjoittamassa Armi Kuusela, myytti, julkkis ja
supertähti -elämäkerrassa vihjattiin, että syyt Kuuselan Miss
Unviersum -voiton taustalla saattoivat olla poliittisia. Kisan
järjestäjinä hääri Universal Studion lisäksi Pan American Airways
-lentoyhtiö, ja jostain syystä Suomesta haluttiin mukaan kilpailija
aivan erityisen paljon. Sitkeän huhun mukaan taustalla olisi häärinyt
myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA, joka olisi junaillut Kuuselan
voittoon kääntääkseen huomion Suomen tilanteeseen Neuvostoliiton
naapurina. Myös Kuusela myönsi elämäkerrassaan, että hän on epäillyt
politiikan näytelleen suurta roolia kohtalossaan. – Minulla on aina
ollut omat epäilykseni siitä, että takana olivat poliittiset syyt, hän
sanoi. (Iltalehti 29.6.2022)
Jukka Tarkka:
"Minun
sukupolveni – ainakin Paasivuorenkadulla – oli tästä jo
1960-luvulla tietoinen ja monilla meistä oli siitä painostuksesta
henkilökohtaisia kokemuksia. Muistan hyvin kuinka Helsingin
työväentalon kabineteissa irvailtiin kyynisesti, että paras tapa
eliminoida kilpailija erityisesti omassa puolueessa on välittää
poliittiseen puskaradioon hänestä huhu: Asianomainen on todella
lahjakas ja kyvykäs, mutta ikävä kyllä hänellä ei ole suhteita
Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa. Tämä lie lähes
aina poliittinen kuolemantuomio."
”Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jookisipilän mukaan 1970-luvun lieveilmiöitä on tutkittu verrattain vähän. Monet vaikuttajat myötäilivät Neuvostoliittoa oma etu mielessään." ”Kyseessä on historiapoliittinen haukkumasana”, totetaa Helsingin yliposton professori Seppo Hentilä. ”Rähmälläänolo on jonninjoutavaa puhetta. Silloin optimoitiin Suomen etu”, sanoo Seppo Kääriäinen.” (Juha Roppola hs 19.9.2014 Suomettuminen on yhä arka paikka)
"Päiväkirja paljastaa, että Kekkonen myötävaikutti itse aktiivisesti sekä Aleksei Beljakovin että Vladimir Stepanovin suurlähettiläsnimityksiin. Marraskuussa 1973 röyhkeä Stepanov jopa lähetti, postipoikanaan Matti Valtasaari, Moskovasta Kekkoselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän pyysi Kekkosta tukemaan hänen ehdokkuuttaan. Vastoin normaaleja kansainvälisiä diplomaattisia käyttäytymissääntöjä presidentti lähetti kollegalleen Nikolai Podgornyille salaisen kirjeen, joka ei ollut ainoastaan suositus, vaan selväkielinen pyyntö, että Stepanov nimitettäisiin. Ja kuten päiväkirjoissa todetaan: ”Kustaa Loikkanen käänsi, muut eivät tiedä.” Kirjeen lopussa on vielä käsittämätön pyyntö: Jos esitys ei johda tulokseen niin ”ettette kerro tästä L.I.Brezhneville ettekä A.N. Kosyginille". Ja kaiken huippu: kun Stepnovin nimitys oli selvä. Podgornyi kysyy puolestaan henkilökohtaisessa kirjeessään pyydetäänkö agremangi tavallista tietä eli Suomen ulkoministeriön kautta vai antaako presidentti suoraan ulkomisterillemme ohjeen agremangin myöntämistä. Huvittavaa on lukea, että Stepanov rehvasteli sittemmin suomalaisille asettaneensa Moskovassa ehdoksi suostumukselleen, että Kekkonen jatkaa presidenttinä vuoden 1978 jälkeenkin. Stepanovin röyhkeys meni niin pitkälle, että hän suurlähettiläänä yritti antaa ohjeita Suomen ulkoasiainministeriölle tasavallan presidentin nimissä." (Pekka Tarkka?)
"Ylivertaisena
pelimiehenä presidentti epäili, että vielä voimissa ollessaan
kykeni asettamaan rajoja Neuvostoliiton hegemoniapyrkimyksille, mutta
ongelmaksi nousi, että muu poliittinen kenttä – talouselämä
mukaan luettuna – ei välttämättä edes aina tiedostanut, mistä
tässä pelissä perimmiltään oli kysymys ja mihin tällainen
saattoi johtaa." (suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo, Kanava 3/2000)
”Irvileuat pitävät Paasikivi-Seuraa ulkopolitiikan nasse-setien
ikiomana hiekkalaatikkona, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja
kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä. Ja kun lorut on oppinut ulkoa
vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat
sisäänpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Puheenjohtajana Jaakko
Iloniemi sanoi: Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja
se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet
poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla
Paasikivi-Seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta
luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea. Iloniemen mielestä
Paasikivi-Seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen
ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen
ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky
on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja
kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten
ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia
kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit
kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja
turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun
muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta
niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi
toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle.”
(Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)
”TEOS
nimeltä Tehtaankatu 1 ilmestyi 1992 – vuosi Neuvostoliiton romahtamisen
jälkeen. Kyseessä ovat Tassin eli Neuvostoliiton virallisen
tietotoimiston kirjeenvaihtajan Aleksandr Gorbunovin muistiinpanot
hänen työskentelystään Helsingissä vuosina 1981–86. Gorbunovin mukaan
Neuvostoliitto pyrki sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laittamaan Suomen
”kuriin” ja onnistuikin siinä niin hyvin, että suomalaiset alkoivat
itse rajoittaa itseään. Kaikki kulminoitui YYA-sopimukseen (Ystävyys-,
yhteistyö- ja avunantosopimus), joka sitoi Suomen Neuvostoliiton
etupiiriin sotilaallisesti. Neuvostoliiton suurlähetystössä
järjestettiin vuosittain vastaanottoja esimerkiksi lokakuun
vallankumouksen vuosipäivänä ja YYA-sopimuksen vuosipäivänä.
Suomalaiset poliitikot sisäistivät YYA-liturgian hämmästyttävän
syvästi, Gorbunov ihmettelee.
– Suomen jokaikiselle silloiselle poliitikolle olisi voitu tehdä koe:
herättää keskellä yötä ja kysyä, mitä he ajattelivat YYA-sopimuksesta.
Olen varma, että jokainen heistä olisi ladellut ulkoa sopimuksen
pääkohdat ja sitten ehdottanut voimassaoloajan pidentämistä, Gorbunov
kirjoittaa. Gorbunovin mukaan suomalaisten alttius ”itäiselle liturgialle” muistutti ”joukkopsykoosia”.
– Moskovan onnistui opettaa suomalaiset poliitikot kuriin niin
tehokkaasti, että he käytännöllisesti katsoen kaikessa toiminnassaan
ottivat lähtökohdakseen kysymyksen: ”Mitä Neuvostoliitto sanoo tai
ajattelee?”
Neuvostoliitto palkitsi tai rankaisi suomalaispoliitikkoja
säännöstelemällä kutsuja suurlähetystön kutsuille. Kutsutta jättäminen
oli tehokas rangaistus, sillä suomalaisvaikuttajille oli tärkeää päästä
näyttäytymään Tehtaankadulla. Gorbunov kertoo todistaneensa esimerkiksi
saunailtaa, jossa pyyhkeeseen kääriytyneet sosialidemokraattisen
puolueen johtohahmot esittelivät kutsukortteja toisilleen.
– Se näytti jonkinlaiselta rituaalilta. Suurinta kunnioitusta tuossa
rituaalissa herättivät muiden silmissä ne jotka kutsuttiin
puolisoineen, ei yksinään.
Gorbunovin mukaan yksi tehokas tapa oli muistuttaa siitä, kuinka Suomen
talous oli riippuvainen Moskovasta. NKP:n propagandaosaston
apulaispäällikkö Pjotr Lusinski oli muotoillut kiristyskeinon näin:
– Meidän tarvitsee vain katkaista öljyn ja kaasun tulo, niin niiden
koko vauraus on yhtä tyhjän kanssa. Tästä teidän tulee aina muistuttaa
kaikille suomalaisille keskustelukumppaneillenne. Muistakoot vain
meidän ystävyytemme tärkeyden!"
Timo Vihavainen 2022: ”Nykyään
näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua
suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa
Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille
kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme
surkeaksi vasalliksi? Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun
pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa
aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että
tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat
käsittäneet kaiken aivan väärin. Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon
sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia. Suomessa ei koskaan
herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli
kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu hätkähdyttämään lukijaa.
Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten
venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut.”
https://timo-vihavainen.blogspot.com/2022/12/sokea-viha.html
Saska Saarikoski Vuosina 1971-83 Taideteollisessa korkeakoulussa
oppilaskunnassa valtaa käytti Moskovan-mielisten kommunistien
TAOS-opiskelijajärjestö. Niin opintojen sisältöön kuin opettajiin
yritettiin vaikuttaa joukkovoimalla ja painostuksella. Samanlaisia
kohtaloita koettiin muissakin taistolaisten vyöryttämissä
oppilaitoksissa, kuten Tampereen yliopisto, Helsingin
valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Teatterikoulussa. Oppilaat
etsivät tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia
yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaista havaittiin,
professori voitiin julkisesti ilmiantaa neuvostovastaiseksi. (hs
3.4.2021)
“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.” (Paasikiven päiväkirjat)
”Jokainen kansainvälisen politiikan tai strategian tutkija tietää, että aktiiviset harjoittelut (joissa on amerikkalaisia hävittäjiä ja mekanisoitua jalkaväkeä) tulkitaan aina kannanotoiksi ja symboleiksi. Ainakin ulkopuolinen tarkkailija tekee helposti päätelmän (että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on muuttunut). Tämä näyttää siltä että suomalaiset antavat aiempaa herkemmin alueensa ulkomaalaisten sotilaiden käyttöön. Se ei ole hyvä asia. Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan. Tällaisella harjoituksella on aina tarkoitus näyttää jotain. Yhdysvaloilla on selvä strateginen päämäärä: osoittaa voimaa Venäjän rajoilla. Voimannäyttö on selvä (ja Suomi tulee osaksi pelotetoimintaa). Sotilasdiktatuureja lukuun ottamatta valtiot toimivat niin, että poliitikot määrittelevät puitteet ja linjan, jota sotilaallinen toiminta palvelee siksi ulkopoliittisen varovaisuuden olisi käveltävä harjoituksista saatavien sotilaallisten hyötyjen yli. Suomella ei ole mitään poliittista hyötyä tällaisessa tilanteessa. Poliittiset riskit ylittävät mahdollisesti saatavat tekniset hyödyt. (Pekka Visuri, Tuomas Pulsan haastattelussa, Suomen Kuvalehti 8/2016)
Yhdysvaltalaislehti
Foreign Policy arvioi 14.3.2016 Suomen ja Venäjän suhdetta. Ulkoministeri Timo Soinin
mukaan salaisuus on se, että Suomi ei vastaa Venäjän provokaatioon
provosoinnilla:
- Pienenä maana me tiedämme, että kun isot maat
taistelevat, on parempaa olla yleisössä kuin kehässä. Voit ajatella
mitä haluat Venäjästä - ja me ajattelemme - mutta on erittäin tärkeää
pitää hyvät suhteet. Se on hyvää politiikkaa.
Lehden mukaan suhde Venäjään on yksi Suomen
ulkoministerin tärkeimmistä tehtävistä. Siinä onnistuakseen Soini ei
voi aliarvioida Venäjän sotilaallista voimaa.
- Heidän taloutensa
on kauheassa kunnossa, öljyn hinta on hyvin alhainen ja on olemassa
edelleen joitain rajoituksia siihen, mitä he voivat sotilaallisesti
tehdä. Mutta jos he tekevät päätöksen, he toteuttavat sen. Mikään
länsimaalainen voima ei voi haastaa sellaista sitoutumista, ja se
pitäisi pitää aina mielessä. (Il 8.3.2016)
"Natoon liittymistä kannattavat kuvittelevat Naton pelotteen ikään kuin takaavan sen, että Suomi säilyy rauhassa tai turvassa. Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, että Suomi joutuu pyytämään Nato-joukkoja turvakseen, maailmantilanne on jo niin paljon sekaisin, että se vain varmistaa Suomen joutumisen taistelutantereeksi." (Markku Henriksson, 8.1.2008)
Noottikriisi vuonna 1961 johtui lainojen lisäksi Naton lisääntyneestä aktiviteetistä Itämerellä. Niinpä vielä konventionaalisen sodankäynnin aikaan 1980-luvulla Venäjällä kerrottiin meille rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijoille: ”Armeijaltamme ei kestä kuin kaksi tuntia päästä Suomen läpi, ketään ei Suomen tuhoaminen kiinnosta. Mutta heti jos Suomi on osa läntistä sotilasjärjestelmää, käydään taistelut teidän maassanne.”
Miksi Suomi ostaa ampumatarvikkeita Yhdysvallat?Yhdysvallat
hyväksyi Suomen pyynnön ostaa ampumatarvikkeita raskaisiin
raketinheittimiin. Suomi hankki heittimiä vuonna 2006 ja nyt
”uusi erä on kehittyneempi ja kantavat pidemmälle”. Rakettien arvo on
76 miljoonaa euroa. ”Ilmoituksen mukaan kauppa tukee Yhdysvaltojen
ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa parantamalla luotettavan kumppanimaan
turvallisuutta. Yhdysvaltain kansallisen edun kannalta on elintärkeää
auttaa Suomea kehittämään ja ylläpitämän vahvaa ja toimintavalmista
kykyä puolustukseen, ilmoituksessa perustellaan.” Puolustuspoliittisen
osaston ylijohtaja Esa Pulkkinen: ”Eihän meidän puolustusjärjestelmämme
ole suunnattu ketään vastaan. Meillä on pienenä maana tarve pitää
puolustuskyky uskottavana.”
En ollenkaan ihmettele enkä pidä pahana, että Venäjän suurlähetystö
Yhdysvalloissa ”esitti kritiikkiä”. Venäjä ihmetteli, ketä vastaan nämä
hyökkäysaseet on tarkoitettu. ”Yhdysvaltain yritys aseistaa naapuriamme
on askel väärään suuntaan ja tähtää alueellisen jännitteen
lisääntymiseen”, lähetystö kirjoitti twitterissä. (STT, hs
20.2.2021)
Jukka Tarkka kirjoitti suomettumisesta ja ihmetteli, miten ihmiset jaksoivat kantaa epärehellisyyden taakkaa: ”Ei ole yksiselitteistä tietoa siitä, miten mielten tasapaino kesti julkista esiintymistä, jonka epäaitouden useimmat sisimmissään tunsivat. Jonkinlaisesta selittelyn tarpeesta on kuitenkin viitteitä eri yhteyksissä. Tarkoitushakuinen älyllinen epärehellisyys sai lievittää henkistä epämukavuutta, joka johtui oikean opin ja tosimaailman välisestä ristiriidasta. Aatteellisesti sitoutumaton Paavo Rintala: ”Kukaan ei tunnu uskaltavan puhua suoraan asioita asioina, karusti niin kuin ne pahimmasta kulmasta katsoen ovatkin. En uskalla itsekään. Olen valinnut toisen tien: olen muukalainen omassa maassani." (Suomen Kuvalehti 17.5.2013)
9.12.77
puheessa: Euroopassa oli kolme sotaan osallistuneen maan
pääkaupunkia, joiden kaduilla ei liikkunut voittajan panssareita:
Lontoo, Moskova ja Helsinki.
Olin
1970-luvun puolivälin paikkeilla avoimen närkästynyt
suomettumisväitteiden loukkaavasta sävystä. Tiesin että ne
kuvasivat todellisuutta melko hyvin, mutta selitin mustan valkoiseksi
isänmaallisin perustein. Väitöskirjani
takia sain pitkäksi aikaa Kekkosen myötäilijän maineen. Oman
rauhallisuuden varjelemiseksi oli vakuuteltava itsellekin, että hätä
ei ole tämän näköinen. Neuvostoliitto tyytyi vallitsevaan tilaan,
joten kyllä tästä selvitään. Nyt jälkeenpäin en pysty
ymmärtämään, miten voi tulla tällaiseen johtopäätökseen.
Monet silloisten kirjoitusteni kohdat osoittavat melkoista
sinisilmäisyyttä. Ja mikä pahinta, luultavasti silloin uskoin
niihin itsekin.
Koin
hyvin konkreettisesti vallanpitäjän lievän suosion aiheuttaman
mielihyvän. Pakko myöntää että olin presidentin
suosionosoituksesta aidosti otettu."
Kirjoitin myös Paasikiven linjasta, joka silloisena liturgiana merkitsisi ikuista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Esitin tämän vulgaaripaasikiviläisyyden rinnalle historiallista paasikiviläisyyttä. Keväällä 1980 pitämäni esitelmä, liturginen tekstini olisi kelvannut kenelle tahansa ulkopolitiikan leipäpapille.
"Hs julkaisi 31 .8.1980 arvosteluni Tamminiemi-kirjasta. Jutussani ei esiinny kertaakaan sanoja ystävyys, luottamus, yhteistyö, avunanto. Käsittelen siinä lähinnä isänmaata, kansallista etua ja Skandinaviaa. Tämän kaiken havaitseminen nyt jälkeenpäin tuntuu hyvältä, mutta se on laiha lohdutus. Kirjoitukseni rivien välistäkään ei löydy vihjaustakaan siitä, että Kekkosen ulkopoliittisen linjan sisäpoliittisessa läpiajossa hänen tärkeimmät liittolaisensa olivat Tehtaankadun ekselenssi, KGB harmaa eminenssi ja Kremlin herrat. Siltä osalta olin mukana suomettumisen salajuonessa. Jätin sanomatta kaikkien tietämän asian, vaikka se on aivan keskeinen."
Arvostellessani Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota 6.12.1979 (hs) otin lähtökohdaksi tuon ajan tavanomaisen viisauden, että Suomi hävisi talvisodan ja saa syyttää siitä itseään.
1978 todistelin suomettumisen menetelmäksi, joka osoittaa että ulkopoliittisen päätöksenteon ainoana perusteena ei ole kapeasti rajattu oma etu. Se ottaa huomioon myös muiden turvallisuuspoliittiset tavoitteet. Siinä keskitytään niille alueille, joilla yhteistyö on mahdollista ja vältetään asioita, joissa yhteentörmäys on väistämätön. (Hs 27.11.1978) Lausuma sopii Helsingin Ety-kokouksen jälkeiseen kansainväliseen ilmapiiriin hyvin, mutta ei kestä kevyttäkään älyllistä arviota. Olihan koko Suomen turvallisuuspolitiikan pääsisältönä rimpuilu mahdollisimman etäälle yya-sopimuksesta, jotta siihen sisäänkirjoitetut Suomen edun vastaiset riskit eivät alkaisi toteutua.
Suomettumisen
varsinainen profeetta Walter Laqueur osallistui 1978 Suomessa käytyyn
ulkopoliittiseen keskusteluun. Hän esitti suomettumisen rinnalle
toista vaihtoehtoa, joka on Sven Tuuvan älä yli päästä perhanaa
-linjaa. Vastasin hänelle kiukkuisesti monessa yhteydessä.
Suomettuneisuuteni ydin on hs 28.1.1978 julkaistussa
mielipidekirjoituksessa. Kirjoitin siinä, että Suomi ottaa huomioon
myös Neuvostoliiton turvallisuusintressit ja sovittaa ne omiin
tavoitteisiinsa. Erikoista tässä on vain se, että tämä ei
tapahdu vasta kriisin tullessa ja uhan edessä. Se tapahtuu kaiken
aikaa systemaattisesti, hallitusti ja rationaalisesti. Jos joku sanoo
sitä suomettumiseksi, niin ei se mitään haittaa. Mitä häpeämistä
siinä on, että suomalaiset ottavat etukäteen huomioon ne asiat,
jotka politiikassa on joka tapauksessa otettava huomioon.
Kaukoviisaus on viisauden paras laji.
En edes nyt jälkeenpäin pysty keksimään sananvalinnalleni muuta
selitystä kuin että siinä oli suomettunut pukinsorkka. Paasikiven
-Kekkosen linjan mukaisena oli totuttu pitämään kaikkea minkä ajateltiin
pitävän Neuvostoliiton aloillaan. Tässä tapauksessa oli linjan mukaista
tuomita toisen suurvallan aggressio ja hyväksyä vaikenemalla toisen
hyökkäys. (Jukka Tarkka: Suomettujan tunnustuksia Kanava 3/2001)
Jukka Tarkka kirjassaan Karhun kainalossa: Tutkija määrittelee suomettumisen puolustautumiseksi klassisen diplomatian avulla. ”Parhaimmillaan se oli ovelaa luovimista ja kömpelön suurvallan heikkouksien hyödyntämistä.” (Suomen Kuvalehti 41/2012)
René Nyberg vastasi Zbigniew Brzezinskin mielipidekirjoitukseen Financial Times -lehdessä. Brzezinski kirjoittaa, että Venäjän liiallinen sekaantuminen asioihin saattaa suistaa koko Ukrainan raiteiltaan, ja että länsimaiden tulisi omalla roolillaan pyrkiä hillitsemään tilannetta. Politiikan tutkija väläyttää yllättäen, että Venäjälle pitäisi tarjota ukrainalaisten taholta politiikkaa, joka perustuu Suomessa harjoitettuun ja hyväksi havaittuun malliin. Brzezinski kertaa, että Suomella ja Venäjällä on toisiaan kunnioittavat naapurisuhteet ja Suomi on onnistunut luomaan laaja-alaiset taloussuhteet sekä itänaapuriinsa että EU:n suuntaan. Lisäksi Suomi ei ole mukana sellaisessa sotilaallisessa toiminnassa, joka tulkittaisiin Moskovassa uhaksi. Samanaikaisesti Suomi laajentaa jatkuvasti yhteyksiään muualle Eurooppaan. Mielipidekirjoitus on otsikoitu sanoin: Venäjälle tarjottava "Suomi-vaihtoehtoa" Ukraina-asiassa. - Lyhyesti sanottuna, Suomen malli on ihanne-esimerkki Ukrainalle, EU:lle ja Venäjälle, hän kirjoittaa.
"Vuosina
2000-2004 Moskovassa suurlähettiläänä työskennellyt René Nyberg
tarttui puheenvuoroon samaisella palstalla muutama päivä myöhemmin
ja huomautti vertauksen olevan kokonaisuudessaan pinnallinen ja
harhaanjohtava. Entisen suurlähettilään mukaan Brzezinski unohtaa,
että Suomella on pitkä, yhteinen raja Venäjän kanssa. Lisäksi
Suomi ei ole Naton jäsen. Mitä
tulee historiaan, ei Suomen ja Venäjän välisiä suhteita voi
Nybergin mukaan missään nimessä verrata Venäjän ja Ukrainan
välisiin suhteisiin.
-
Suomi on ainoa esimerkki maasta, joka sanoi Stalinille ei ja selvisi
siitä. Tulos tästä oli se, ettei Suomea koskaan miehitetty. Venäjällä on ongelmia kaikkien
naapurimaidensa kanssa, mutta Suomi poikkeaa tästä kaavasta aivan
omasta ansiostaan. Sen sijaan, että vertaamme Suomea ja Ukrainaa keskenään, meidän
kaikkien pitäisi - ja Venäjän erityisesti - ottaa huomioon
merkittävät saavutukset Keski-Euroopassa ja Baltian maissa kahden
viime vuosikymmenen aikana. (26.2.2014 Iltalehti)
Sissisotaa Suomessa
”Jo 1960-luvulla oli tiedossa, että jos Suomi olisi kieltäytynyt YYA-sopimuksen mukaisesta sotilaallisesta yhteistoiminnasta ja avunannon vastaanotosta ja päinvastoin kääntänyt aseet venäläisiä vastaan, olisi Suomea ensin uhattu ydinaseiden käytöllä ja tarvittaessa olisi uraa avattu taktisilla lentokoneista pudotettavilla ydinpommeilla ja tiukan vastustuksen tapauksessa jopa ydinkärkisillä ballistisilla ohjuksilla. Puolustusvoimat ei olisi Naton arvioiden mukaan kyennyt sellaisessa tilanteessa mitenkään toimimaan ja koko maa olisi ollut helposti vallattavissa. Naton laskelmien mukaan Suomeen olisi tarvinnut marssittaa vain neljä venäläistä divisioonaa ja maa olisi miehitetty. Tästä puolestaan olisi seurannut, että tietyt neuvostojoukkojen oletetut sijoituskohteet ja liikenteen avainkohteet olisivat joutuneet vastaavasti Naton ennalta ehkäisevien ydiniskujen kohteiksi. Kohteita oli 27. Tähän kylmän sodan aikaisen suursodan suunnitelmaan liittyi vielä alasuunnitelma koodinimeltä ”Comsotfe Otplan 100-1”. Suunnitelman mukaisesti olisi perustettu Yhdysvaltain erikoisjoukkojen tuella eri puolille Suomea sissiosastoja, joita amerikkalaiset varustaisivat ja joille olisi annettu neuvonantaja-apua. Neuvonantajina olisivat toimineet alun perin suomalaissyntyiset tiedustelu- ja kaukopartiomiehet jotka olivat siirtyneet myöhemmin Yhdysvaltoihin kuten kapteeni Lauri Törni ja jotka palvelivat Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoissa, Special Operation Forces. Nämä suomalaiset olisi heti vihollisuuksien alettua pudotettu tänne ja he olisivat ottaneet yhteyden suomalaisiin sisseihin ja johtaneet aseiden toimituksia näille. Kuukauden sisällä Suomessa olisi värvätty 500 sissin perusjoukko, joka olisi kasvatettu 5 kuukauden sisällä 4500 sissiin. Lopullinen tavoite lienee ollut 7500-10500 taistelijan vahvuinen sissiarmeija, jonka huollon ja yhteydet amerikkalaiset olisivat taanneet ja joka olisi toiminut puolustusvoimien rinnalla mutta amerikkalaisten johtamana. Amerikkalaisten johto oli tarpeen siksi että neuvonantajat olisivat avustaneet sissejä myös kannettavien ydinaseiden sekä kemiallisten että bakteorologisten aseiden käytössä venäläisiä vastaan. Nyt tällaista Naton tausta-apua ja tukea ei ilman jäsenyyttä voi odottaa.” (Markku Salomaa: Venäjä asemoi Suomea etupiiriinsä Kanava 6/2012)
Moskovan opit, Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä, Keir Giles Docedo 2020
Moscow Rules: What does Russia to Confront the West
Näin kuvaa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Gilesin kirjaa – olisi voinut lisätä: mutta siihen ei Gilesin ennakkoasenteillakaan pystytä.
Tässä muutama sitaatti kirjasta ja Heli Paanasen yhteenvetoa kirjan ohjeista:
(ja voi - ei ainuttakaan positiivista asiaa Venäjästä!!!)
Venäjälle tyypillistä
Arja Paananen, Iltalehti 12.4.2020
”SUOMESSA käydään
jatkuvasti keskustelua siitä, miten Venäjää voisi ymmärtää vai onko se
ylipäätään mahdollista? Hyödyllisiä neuvoja tähän ongelmaan löytyy
brittiläisen Venäjä-tutkijan Keir Gilesin teoksesta Moscow Rules.
IS kokosi Gilesin kirjan pohjalta listan tärkeimmistä ”Moskovan
opeista” eli tavoista, joilla Venäjä toimii lähtökohtaisesti aina.
Gilesin mukaan lännen ei kannata edes kuvitella, että Venäjä muuttuisi
joskus liberaaliksi länsityyliseksi demokratiaksi, sillä Venäjä toimii
aina kuin imperiumi ja käyttäytyy aina tiettyjen omien
lainalaisuuksiensa mukaan. Seuraavat ohjeet kannattaa Gilesin mukaan
pitää mielessä Venäjän kanssa toimiessaan, niin väärinkäsitysten ja
pettymysten määrää voidaan kenties vähentää puolin ja toisin.
1. Älä sano, että ”ei Venäjä tekisi niin, sillä siinä ei olisi mitään
järkeä”. Hylkää länsimaiset oletukset järkevästä. Venäjän päätöksenteko
perustuu aivan erilaiselle ymmärrykselle historiasta, maantieteestä,
geopolitiikasta ja maiden välisistä suhteista.
2. Venäjän toimintatapojen ymmärtämistä ei pidä sekoittaa Venäjän toimien hyväksymiseen tai anteeksiantamiseen.
3. Venäjä ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei ole yhtä syytä sen
toiminnalle tai yhtä vastausta ”kyllä” tai ”ei”. Sanottu ja tehty
voivat olla yhtä aikaa sekä totta että epätotta. Venäläinen totuus on
ehdollinen ja muuttuva, ei absoluuttinen ja pysyvä. Venäläiseen arkeen
kuuluu valmius kertoa valheita, jotka sekä kertoja että kuulija
tietävät valheiksi, mutta molemmat käyttäytyvät silti julkisesti aivan
kuin uskoisivat niiden olevan totta.
4. Älä anna melun ja uhkailun hämätä. Venäjä reagoi vihaisesti, koska
se haluaa parantaa neuvotteluasemiaan. Venäjä vaatii ensin
vastapuolelta kokonaan tälle kuuluvan kakun ja tyytyy sitten
”hyväntahtoisesti” puolikkaaseen.
5. Venäjä ei koostu yhdestä henkilöstä, ei edes Vladimir Putinista.
Johtajanvaihdoksiin liittyvät kurssinmuutokset ovat isossa kuvassa vain
hetkittäisiä poikkeamia. Venäjän nykyinen politiikka kumpuaa syvältä
Venäjän valtion perusrakenteista ja ajattelusta.
6. Älä toivo ja odota Venäjän muuttumista, sillä muutos ei tapahdu välttämättä hyvään suuntaan.
7. Älä odota Venäjän tuntevan häpeää. Venäjä ei välitä siitä, miltä sen
toimet näyttävät niistä maista katsottuina, joita se pitää
vastustajinaan. Silti lännen on tärkeää osoittaa Venäjälle selkeästi
aina, kun se toimii vastoin kansainvälisiä sopimuksia ja periaatteita.
8. Venäjä ei tee yhteistyötä tai kompromisseja hyvää hyvyyttään. Toisen
osapuolen tekemät myönnytykset Venäjä tulkitsee merkiksi heikkoudesta,
jota voi käyttää hyväksi. Ajatus molempia tasapuolisesti hyödyttävästä
win-win-yhteistyöstä ei kuulu Venäjän toimintaan. Länsimaiden tarjoamaa
molempia hyödyttävää yhteistyötä pidetään lähtökohtaisesti jopa
epäilyttävänä.
9. Älä oleta, että jostain aihepiiristä löytyy lopulta yhteinen etu
Venäjän kanssa. Venäjän säännöt, arvot ja lait sekä Moskovan tapa
ymmärtää asiat ja tapa toimia ovat säännönmukaisesti ristiriidassa
läntisen käsityksen kanssa.
10. Venäjä hakee itselleen kunnioitusta pelon ja alistamisen kautta.
Kyseessä on perustavaa laatua oleva ristiriita läntiseen ajatteluun ja
juuri siksi lännessä Venäjän toimet herättävät usein kaikkea muuta kuin
kunnioitusta tai arvostusta.
11. Turvallisuutta hakiessaan Venäjä pyrkii hankkimaan itselleen
puskurivaltioita sekä heikentämään ja hajottamaan muita valtioita.
12. Venäjä toimii aina niin kuin se olisi uhattuna. Taustalla on sekä
uskoa jättimäiseen Venäjän-vastaiseen salaliittoon että
tarkoituksellista hämäävää propagandaa.
13. Venäjän kanssa ei voi aloittaa suhteita ”puhtaalta pöydältä”. Kun
Yhdysvallat ryhtyi parantamaan Venäjä-suhteitaan Georgian sodan jälkeen
vuonna 2009 kuuluisalla reset-politiikalla, sovinnon ele toimi
Moskovalle itse asiassa vain rohkaisun ja yllykkeen tavoin. Venäjä sai
silloin voimapolitiikastaan palkkion eikä rangaistusta – mikä on
johtanut sittemmin jo Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan.
14. Venäjälle on puhuttava suoraan. Venäjän ja lännen tapa puhua on
niin erilainen, että siitä seuraa jatkuvasti vakava väärinymmärryksen
mahdollisuus. Venäjälle osoitettujen keskeisten viestien on oltava sen
vuoksi selviä ja suorasanaisia eikä diplomaattisiin kohteliaisuuksiin
peiteltyjä.
15. Venäjä ei ole koskaan ”rauhan tilassa” suhteessaan länteen. Lännen
pitää ymmärtää, että juuri tämä onkin Venäjä-suhteiden normitila.
Venäjä on itse silloin omalla ”mukavuusalueellaan”.
Toimittaja Tuomas Manninen (IS 8.1.2022):
Kiitän kaikkia
poliitikkoja, jotka jaksoivat suomettua. Olin suomettumisen
lapsisoturi, enkä ole pystynyt henkisistä syistä katsomaan Ylen Kylmän
sodan Suomi -sarjaa. Urho Kekkonen oli maan turvallinen isä ja
suomettuneen Suomen sankari. Koen raskaaksi ja piinaavaksi, kun
”kultainen nuoriso” tulee ääni väpättäen kertomaan, kuinka synkkää
aikaa 1970-luku oli. Kuinka siellä edettiin pimeässä ja rähmällään kuin
etanat, otsanahkaa rypistelemällä, ja harrastettiin suomettumista
iltapuhteetkin.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ei ole kulunut vuottakaan, ettei joku
viaton valopää väitä suomettumisen olevan ”vaiettu aihe”. Alati. Aina
vaan.
Oppikoulun ekalla luokalla osallistuin luontokerhon kurssille, jolla
lukiolaiset yrittävät kertoa marxilaisesta ympäristönsuojelusta.
Kaverini kanssa naureskelimme takapulpetissa. Opintopiiri kuihtui pois.
Kotona luin oikeistolaista Uutta Suomea ja noilla eväillä yritin
haastaa toisen kaverini vasemmistolaisia isoveljiä.
Kouluneuvostovaaleissa riemuitsin, kun porvaririntama rökitti
yleisdemokraatit 3-1. Television vaalikeskusteluissa ihailin
viiltävästi ivallista Raimo Ilaskiveä (kok). Luokkaretkillä ”Lenskissä”
näimme, kuinka asiat olivat. Me emme olleet rähmällään, he olivat
rempallaan. Ei Suomi ollut Näin naapurissa -ohjelman kiiltokuvan
varassa. Okei, koulussa ei käyty läpi Tali-Ihantaloita, mutta ei
myöskään korostettu Suomen olleen liitossa natsi-Saksan kanssa.
Suomettunut Suomi ammensi kaksin käsin anglosaksista
populaarikulttuuria. Elettiin kylmän sodan kylmintä aikaa, mutta
suomettumisen ansiosta nuoruuteni oli turvallinen. Ihanaa suomettajat,
ihanaa! Nytkään en pelkäisi niinkään Ukrainan vuoksi, elleivät minua
kauhistuttaisi kultaisen nuorison, atteharjanteiden kaltaisten
keski-ikäisten turvallisuuspoliittiset näkemykset. Jos 1970-luvulla
puhuttiin horisemiseen asti YYA-sopimuksesta, sen on viime aikoina
korvannut liturgia Naton viidennestä artiklasta. Kiitän turvallisesta
nuoruudesta Urho Kekkosta ja kaikkia niitä poliitikkoja, jotka
jaksoivat tai halusivat suomettua, velvollisuudesta tai pyrkyryydestä,
ihan sama.
Mutta millä logiikalla kultainen nuoriso haluaa liittoutua kaukaisen
lännen kanssa, kun itäisen lähinaapurin ainoa syy hyökätä tänne on
Suomen mahdollinen liittoutuminen lännen kanssa. Suomen tunnetut
ongelmat 1930-luvun lopulla olivat perua liian hyvästä Tarton
rauhansopimuksesta 1920. Ongelmaa vielä öljyttiin sen ajan kultaisen
nuorison, Akateemisen Karjala-seuran, ryssävihalla. 1970-LUVULLA
sodasta oli kulunut lyhyt aika. Sotaveteraanit johtivat Suomea ja
tiesivät, mitä sota on. Julmaa, ja siellä kuollaan, suurin joukoin.
Siksi Suomea johdettiin viisaasti. Ja ovelasti. Ja maa vaurastui.
YYA:ssa ystävyys on sikäli harhaanjohtava sana, että ennemmin kuin
ystäviä olemme sukulaisia. Sukulaisia ei voi valita. Perhe on pahin,
mutta sen kanssa on tultava toimeen. Venäjä tulee aina olemaan Suomen
kyljessä, takana. Tuhannen kilometrin yhteinen raja on vetoketju. Kun
se pidetään kiinni, kyyti ei muutu kylmäksi. 1800-LUVUN historia ei
kiinnosta suomalaisia. Siitä kirjoittavaa ja sortovuodet terminä
kyseenalaistavaa Matti Klingea kuuluu halveksia Venäjän
myötäjuoksijana. Klingen synti on, että hän yrittää kertoa, ettei
yksikään maa tee historiaansa yksin. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa
ja tavalla tai toisella osa suurpolitiikkaa. Venäjä on ikuinen.
Putinista aika jättää, mutta ei välttämättä Putinin ajasta.
Jukka Korpela:Venäjä
ei ole yhden miehen diktatuuri. Länsimaiset ajattelijat arvioivat
itäisiä diktatuureja läntisellä järjellä. Se vaikeuttaa länsimaisten
päättäjien ymmärrystä ja johtaa harhapoluille. Nykyinen
maailmanjärjestys ja sen oikeudenmukaisuus arvoineen on länsimaiden
luomus eikä mikään absoluuttinen totuus. Siksi maailmassa voidaan
toimia perustellusti toisinkin. Venäjä ei ole yhden miehen diktatuuri
vaan klaanivaltajärjestelmän eräs muoto. Johtaja on ihmisverkostoille
rakentuvan järjestelmän vanki. Järjestelmä tukeutuu epäluottamukseen ja
pelkoon: johtaja järjestää etuja ja he tukevat johtajaa. On hullua
käyttää tukijoista länsimaista käsitettä liittolainen. Pikemmin kyse on
vasalleista. Vuoden 1917 vallankumouksissa systeemi kaikesta
poliittisesta puheesta huolimatta lopulta jatkui, vaikka keisarin
titteli katosikin. Oppositio ei ole järjestelmässä mikään voima se on
johtajan takaaman onnen ja rauhan vihollinen, jonka kaikki kansalaiset
haluavat tuhota. Kannattaa kuunnella Venäjän massoja eikä
puoliskandinaavista Pietarin älymystöä. Hs
::::::::::::::::::