7. Päätelmiä
7.1. Rauhanomainen rinnakkainolon vallankumouksen strategiana
Tutkimuksessa on pyritty selvittämään sitä asiaa, johon käsitteellä rauhanomainen rinnakkainolo viitataan. Tuota asiaa voidaan kuvata muillakin sanoilla samoin kuin monet kuvaavat rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä aivan muuta asiaa. Usein emme itsekään tiedä tai emme ole miettineet, mitä asiaa käyttämillämme sanoilla kuvataan. Abraham Lincolnin kerrotaan kysyneen: Montako jalkaa lehmällä on, jos häntää kutsutaan jalaksi? Viisi, kuului vastaus. Ei, neljä. Koska se, että kutsutte häntää jalaksi ei vielä tee hännästä jalkaa.Perustuslain mukaan Neuvostoliiton ulkopoliittisena päämääränä oli maailman muuttaminen kommunistiseksi. Mahdollisina menetelminä tässä muutosprosessissa nähtiin:
(1) maailmanlaajuinen (väkivaltainen) vallankumous eli nopeasti suoritettu perusteellinen muutos, jossa menetelmät valitaan vastustajan käyttämien menetelmien perusteella
(2) parlamentaarisen enemmistön valtaaminen
(3) rauhanomainen rinnakkainolo.
Rauhanomainen rinnakkainolo määriteltiin Neuvostoliiton filosofisessa kontekstissa yhdeksi kolmesta tavasta saavuttaa kommunismi. Tällöin sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo saa käsitteenä merkityksen strategia kommunismin voittamiseksi. Se ei tarkoita rauhanomaista merkityksessä levollinen ja rauhallinen eikä rinnakkainoloa merkityksessä rinnakkainen olemassaolo, vaan määrätietoista maailman muuttamista kommunistisia aatteita vastaavaksi.
Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä on ollut useita tulkintoja siitä lähtien kun se julistettiin Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruslinjaksi vuonna 1956. Näitä tulkintoja pidettiin Neuvostoliitossa länsimaisten sovjetologien ja poliitikkojen yrityksenä mustamaalata Neuvostoliittoa. Neuvostokäsityksen mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys on pysynyt samana.
Länsimaiset tulkinnat ovat painottaneet joko Neuvostoliiton rauhanomaisuutta tai Neuvostoliiton vallankumouksellisuutta. Kylmän sodan ja "ideologisen diversion" aikana Neuvostoliitto haluttiin nähdä kommunismia levittävänä salakavalana suurvaltana (totalitarismin teoria). Liennytys- ja aserajoituspolitiikan aikakautena Neuvostoliittoon suhtauduttiin kuin potentiaaliseen taloudelliseen kumppaniin (konvergenssiteoria).
Erityisesti saksalaisten tutkijoiden teoria rauhanomaisesta rinnakkainolosta on systemaattisempi ja perusteellisempi kuin venäläisten konsanaan. Rauhanomainen rinakkainolo "legitimoi kapitalististen maiden rauhanomaisen muuttamisen sosialistiseksi". Se on "ajallisesti rajattu, eikä tarkoita lopullista rauhaa", "machiavellinen strategia, joka painottaa tilanteen mukaan kooperaatiota ja konfrontaatiota" ja "hyödyttää yksipuolisesti kommunisteja". Saksalaisten sovjetologien mukaan neuvostoblokin päämääränä oli tuhota kapitalistiset hallitukset sekä käyttää vallankumouksellisia että kansallisen ja sosiaalisen vapautuksen liikkeitä tämän päämäärän saavuttamiseen.
Neuvostoliiton historioitsijat korostivat, että rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys pysyi samana, mutta sen nimissä harjoitetun politiikan menetelmät muuttuivat. Semantiikan terminologiassa tämä tarkoittaa, että rauhanomaisen rinnakkainolon idea on pysynyt samana, mutta referenssit ovat muuttuneet. Tässä tutkimuksessa on kartoitettu sekä ideaa käsitteen takana että referenssejä - rauhanomaisen rinnakkainolon strategiaa eli rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käytön muutosjaksoja ja muutoksen muotoja.
Luvussa makrokontekstista on tutkittu, miten idea tulee esille referensseissä. Siinä osoitettiin, että neuvostokoulussa opetetun maailmankuvan mukaan Neuvostoliitto oli yhteiskuntamuotona kapitalististen valtioiden yläpuolella, vaikka materiaalisen perustan luominen "vapauden valtakunnalle" onkin vielä kesken. Neuvostoliiton ulkopolitiikan kaksi tehtävää olivat siis taloudellisten olojen kehittäminen ja samalla kapitalististen maiden muuttaminen eli "kehittäminen". Näiden kahden päämäärän yhdistämiseksi kehitettiin oppi rauhanomaisesta rinnakkainolosta.
Pedagogiassa annettiin kuva, että Neuvostoliitto on aina pyrkinyt rauhaan, koska '"rauha takaa parhaat edellytykset neuvostovallan ja neuvostotalouden kehittämiselle", ja "vain taloudellinen kehitys luo edellytykset kommunismin kehittymiselle". Neuvostoliiton oli vahvistuttava, jotta sei selviää paremmin.
Juridisessa kontekstissa tuli esille vallankumouksellisen ideologian ja taloudellista hyvinvointia tavoitelleen kansakunnan välinen ristiriita. Ristiriitaa ei yritetty selittää sillä, että vaikka Neuvostoliitto solmi sopimuksia, jotka vastsivat kansainvälisen oikeuden periaatteita, se yhä pyrki maailmanlaajuisen kommunismin toteuttamiseen. Päinvastoin selitettiin, että kommunismiin pyrkivät maat sovelsivat sosialistista oikeutta, mutta kapitalististen maiden kanssa sovellettiin kansainvälistä oikeutta. Tämän vuoksi myös neuvostojuristeilla on ollut erimielisyyksiä kansainvälisten sopimusten ja vallankumouksellisen päämäärän yhteensovittamisessa. Kansainvälisen oikeuden periaatteena rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa suvereenien valtioiden sekaantumattomuutta toisten sisäisiin asioihin, kuten Pansha Shilan sopimuksessa vuonna 1954 määriteltiin. Kommunistisen valtion vallankumouksellinen ulkopoliittinen päämäärä selitettiin"'lailliseksi", koska sosialistiset valtiot lupautuivat käyttämään ainoastaan rauhanomaisia menetelmiä muiden valtioiden muuttamiseksi.
Historiallisessa kontekstissa erottuvat selvästi eri puoluejohtajien antamat merkitykset rauhanomaiselle rinnakkainololle. Leninin käsityksen mukaan maailmanlaajuiset taloussuhteet vaikuttavat kehitykseen kaikkein eniten: "Nälkäinen työläinen on avuton vallankumouksemme vastustajien ja porvarillisen mainonnan edessä."
Niinpä Leninille rauhanomainen rinnkkainolo tarkoitti mahdollisuuksia solmia kauppasopimuksia länsimaiden kanssa. Stalinille sitä vastoin se tarkoitti mahdollisuuksia kehittää oman maan raskasta teollisuutta ja luoda yhteyksiä kapitalististen maiden työläisiin kutsumalla heitä tutustumaan Neuvostoliiton saavutuksiin. Sodan alkaessa Stalin uskoi länsimaisten "toivioretkeläisten" taistelevan Neuvostoliiton puolella. Hrushtsheville rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti aluksi juridisen määritelmän mukaisia sopimuksia ennen kaikkea kolmannen maan valtioiden kanssa. Se mahdollisti kilpailuun ja yhteistyöhön tähtäävän "rauhanomaisen vastakkainasettelun" länsimaiden kanssa. Ajatuksena oli, että taloudellinen kilpailu kääntyisi pitkällä aikavälillä kommunismin voitoksi siksi, että kapitalististen maiden ristiriidat kärjistyvät.
Rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä Lenin painotti vallankumousta, Stalin luokkataistelua, Hrushtshev taloudellista kilpailua ja Brezhnev ideologista taistelua. Lähin synonyymi rauhanomaiselle rinnakkainololle oli Leninin aikana vallankumous, Stalinin aikana luokkataistelu ja Hrushtshevin aikana taloudellinen kilpailu. Hrushtshevia voisi hänen sanavalintojensa perusteella pitää jopa perinteisenä valtionpäämiehenä, jonka päämäärä oli vain oman valtion vallan kasvattaminen. Brezhnevin aikana ideologiset käsitteet maailman vallankumouksesta ja luokkataistelusta ohittivat oman valtion hyvinvointiin liittyvien käsitteiden käyttömäärän.
Leninille rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti taloudellisia sopimuksia ylimenokaudelle. Stalinille teknisten taitojen tuontia puolustuskyvyttömälle Neuvostoliitolle, Hrushtsheville atomisodan pelon vähentämistä ja Brezhneville keinoa estää tiedot länsimaiden huimasta taloudellisesta kehityksestä ja eri maiden ideologista taistelua. Leninin piti omana aikanaan ennen kaikkea selvitä nälästä, Stalinille suurin vihollinen oli pelko sisäisestä vastavallankumouksesta, Hrushtsheville ydinsota, Brezhneville taloudellinen taantuminen. Näitä eri vihollisia vastaan taisteltiin menetelmillä, joiden yhteisnimitys on rauhanomainen rinnakkainolo.
Politologisessa kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo tuotiin esille valtion legitiiminä ulkopoliittisena tavoitteena. Neuvostoliiton tavoite oli kommunistisen yhteiskunnan pystyttäminen, joskin viitteet kommunismiin vähenivät vuosien kuluessa. Filosofisessa kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo oli yksi, joskin epätodennäköinen menetelmä vallankumouksen suorittamiseksi.
Mikrokontekstia käsittelevässä luvussa osoitettiin, minkälainen on NKP:n asiakirjojen valossa tuo kolmas tapa siirtyä kommunismiin, rauhanomaisen rinnakkainolon vallankumous, ja miten sen menetelmät ovat muuttuneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Siinä tutkittiin niitä lause- ja puheyhteyksiä. joissa käsite on esiintynyt NKP:n asiakirjoissa. Tässä tehtävässä kiinteimmin käsitteeseen rauhanomainen rinnakkainolo liittyvät käsitteet luokkataistelu, taloudellinen kilpailu, maailman vallankumouksellinen prosessi ja ideologinen taistelu. Semanttisen teorian mukaan näiden käsitteiden avulla voidaan määritellä rauhanomainen rinnakkainolo.
Neuvostoliitossa pidettiin NKP:n asiakirjoja keskeisimpänä tietolähteenä, jos päämääränä oli "konkretisoida ja syventää tieteellisen kommunismin teoriaa ja soveltaa taitavasti sen perusajatuksia nykytilanteen analyysiin ja vallankumoustaisteluun sekä sosialististen ja kommunistisen rakennustyön konkreettiseen käytäntöön" (Afanasjev 1982, s. 31). Kovin selvää kuvaa ei saa kuitenkaan, jos perehtyy pelkästään rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käyttöön. NKP:n asiakirjoissa rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä harjoitetun politiikan päämäärinä olivat anti-imperialismi, leniniläinen vallankumous, kommunismi, sosialistisen leirin mahti, työväen edistys, monopolien vastustus ja vapautustaistelu. Melkein yhtä usein tämän politiikan päämääriksi mainittiin liennytys, sopimus Yhdysvaltojen kanssa, sekaantumattomuus, aseistariisunta, yhteistyö, yleinen rauha, taloudellinen yhteistyö, realismi, keskustelu, maailmansodan estäminen, ystävälliset suhteet.
Kymmenvuotiskautena 1963-1972 tarkoitti rauhanomainen rinnakkainolo yhtä usein pyrkimystä kohottaa Neuvostoliiton valtiollista asemaa kuin strategiaa sosialismin voitoksi. Vuonna 1967 julistettiin rauhanomaisen rinnakkainolon tehtäväksi myös kolmannen maailman tukeminen eli "itsenäisyydestä taistelevien valtioiden auttaminen". Kommunististen puolueiden kokouksissa annettiin rauhanomaiselle rinnakkainololle merkitys "kommunistisen liikkeen ja Neuvostoliiton aseman vahvistaminen".
NKP:n asiakirjoissa tulee esille, että Neuvostoliitossa uskottiin kapitalistisen järjestelmän muuttuvan sosialistiseksi, kunhan Neuvostoliitto osoittaa vahvuutensa ja taloudellisen kasvun tulokset. Vuosina 1955-1959 rauhanomaisen rinnakkainolon merkitykseksi nousi toisen maailmansodan voittojen huumassa ja avaruudessa saavutettujen edistysten johdosta usko taloudellisen kilpailun voitokkuuteen. Hallinto yhdistettiin sellaisiin saavutuksiin kuin Sputnik, Gagarinin ja Titovin avaruuslennot sekä kansan materiaalisten elinehtojen parantaminen. Tekniikan ja tieteen keinoin Neuvostoliitto päihittäisi läntiset maat. Yhteistoiminnan sosialististen maiden kanssa odotettiin nostavan tuotantoa ja arvovaltaa.
Kun taloudellisen kehityksen todistusaineisto ei kasvanut suunnitelmien mukaan, alettiin 1970-luvulla rauhanomaisen rinnakkainolon päämääränä pitää kommunistisen maailmankuvan osoittamista ja puhua ideologisesta kilpailusta. Päämääräksi mainittiin enää harvoin omistusjärjestelmien muuttaminen, paremmuuden osoittaminen tai kommunistinen yhteiskunta. 1970-luvulla tavoitteena olivat epämääräisesti "rauha ja vapaus". Keinoja päämäärän saavuttamiseksi olivat kasvatus ja koulutus. Vuonna 1973 muuttui rauhanomaisen rinnakkainolon käyttötapa. Se muistutti vuoden 1955 tienoilla esille tullutta juridista määritelmää. Enää ei puhuttu Leninin perinnöstä eikä vastakkaisista järjestelmistä. Rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymiksi alkoi nousta molemmille puolille edullinen yhteistyö. Koko ETYKiin kuuluva sanasto siirrettiin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteyteen. Vuoden 1978 aikana sanaliitto alkoi jäädä pois käytöstä ja vuonna 1986 se poistettiin puolueohjelmasta.
Mikrokontekstissa luokkataistelu tarkoitti 1920-luvulla enimmäkseen taloudellista taistelua. Stalinin aikana luokkataistelun päämäärä oli kulakkien vastustaminen, kollektivisointi sekä valvonta ja osaamattomuuden poistaminen. Luokkataistelua korvaamaan nousi käsite kahden järjestelmän välinen taloudellinen kilpailu vuonna 1956. Ensimmäisen kerran tulivat esille käsitteet ideologinen taistelu ja taistelu kapitalismin ja sosialismin välillä vasta vuonna 1956.
Ideologisen taistelun päämäärä oli estää imperialistinen politiikka, amerikkalaisten rahoittama tuholaistoiminta, porvarillinen ideologia, ideologinen diversio, antikommunismi, revisionismi, vääristelevä tieto Neuvostoliitosta ja sodan lietsonta. Mutta melkein yhtä usein ideologisen taistelun päämääränä oli myös marxismi-leninismin, patriotismin ja kommunismin rakentamisen opettaminen ja työntekoon perustuvan yhteiskunnan kunnioittaminen.
Tutkimuksen kuluessa tuli ilmeiseksi, että rauhanomaisella rinnakkainololla on neljä määritelmää. Tämä ei tarkoita, että puhuja olisi valinnut puhetilanteesta riippuen yhden neljästä määritelmästä, vaan että nimenomaan poliittinen näkökulma ja koulutustausta ratkaisivat, minkä niistä määritelmistä puhuja omaksuu itselleen. Kaikissa merkityksissä on tapahtunut muuttumista. Kun koko järjestelmä on muuttunut, on koko merkityskenttä liukunut ideologisesta käsitteellisestä merkityksestä lingvistiseen "pinnalliseen" merkitykseen.
Tutkimus osoitti yksiselitteisesti, että rauhanomainen rinnakkainolo on ideologiaan liittyvä iskusana. Sillä oli transformaattorin tehtävä teorian ja käytännön, Neuvostoliiton yhteiskunnallisen ja valtiollisen (utopian ja modernisaation) päämäärän välillä.
Tässä tutkimuksessa rauhanomaista rinnakkainoloa tutkittiin osana Neuvostoliiton utopiaa, kommunistisen yhteiskunnan muodostamisen sanakentässä. Neuvostoliitossahan oli virallisen opin mukaan yksi päämäärä, jonka saavuttamiseksi se on voinut käyttää eri menetelmiä. Noilla kommunistiseen utopiaan tähtäävillä menetelmillä oli yhteisenä nimittäjänä rauhanomainen rinnakkainolo.
Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti vuosina 1922-1961 menetelmää päämäärän saavuttamiseksi. Mutta vähitellen taloudellisen kehityksen pysähdyttyä, ja kun vaikeudet Kiinan ja Itä-Euroopan kanssa lisääntyivät, rauhanomaisen rinnakkainolon käyttö laajeni ja merkitys hämärtyi. Siitä itsestään tuli päämäärä.
Rauhanomaisella rinnakkainololla edistettiin joko "sosialistista vallankumousta" tai Neuvostoliiton taloudellista kehitystä. Erityisesti historiallisessa kontekstissa nämä molemmat päämäärät tarkoittivat samaa asiaa. Tässä mielessä idea käsitteen takana on ollut pysyvä. Mielenkiintoista olisi verrata esille tulleita rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksiä alueella asuvien eri ikäisten ja ammatillisesti jakautuneiden kansalaisten tulkintoihin. Vaikuttaa sillä, että neuvostovenäläiset ovat yhä ihastuneita sloganeihin ja utopioihin, niin aktiivisesti on Neuvostoliiton hajottua vannottu "markkinatalouden" ja länsimaisen "demokratian" pelastusvoimaan.
Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä on neljä eri tulkintaa:
1. Leninin Genovan neuvotteluissa esiin tuoma merkitys. Päämääränä on lopettaa Venäjän eristäminen ja selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Lenin uskoi, että taloudellisesti Neuvostoliitto tarvitsee kapitalistisia maita aineellisen kurjuuden poistamiseksi, mutta myös kapitalistiset maat tarvitsevat Neuvostoliittoa pystyäkseen laajentamaan markkinoita. Oli viisaampaa yrittää saada kapitalistiset maat taistelemaan keskenään ja toisaalta myös luokat keskenään kapitalistisessa valtiossa kuin päästää syttymään sotaa Neuvostovaltion ja lännen välille. Koska Venäjä oli sotilaallisesti heikko, pyrki Lenin hajottamaan kapitalististen valtioiden yhteisymmärrystä solmimalla kaksipuolisia sopimuksia. Pyrkimyksenä ei ollut pysyvän olotilan luominen rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä, vaan myönnytykset olivat "sodankäyntiä toisin keinoin". Leninin mielestä pasifismin edistäminen oli "taktiikkana erinomainen" porvarileirin hajottamiseksi. Rauhanomaisen kehityksen esitteleminen oli ainut mahdollisuus vihamielisten valtioiden edessä. "Ei missään tapauksessa saa painottaa, että haluamme toimia kommunismin edistämiseksi" (Lenin 44/448). Taktiikkana oli, että vaikka Neuvostoliitto ei edustakaan "finanssikapitaalin järjestelmää" eikä "rauhallinen yhteiselämä" siksi ole mahdollista, tästä ei suinkaan seuraa, että tällainen yhteiselämä olisi "joka hetki, joka tunti tai joka päivä mahdotonta". Lenin ei halunnut maan ympärille piikkilanka-aitoja. Talvella 1920 Lenin sanoi: "Meille bolshevikeille rauha on edellytys sille, että selviämme nälästä." Ohjeissa Genovan konferenssiin Lenin muotoili oman rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkansa: "Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme on tehdä kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää hyväksi joitakin pasifistien ohjelmakohtia."
2. NKP:n vuoden 1961 ohjelman mukainen merkitys. Rauhanomainen rinnakkainolo ei enää tarkoittanut hetkellistä taktista politiikkaa vaan pitkän aikavälin strategista periaatetta. 22. puoluekokouksessa hyväksyttiin kolmas puolueohjelma. Puolueohjelmassa sanotaan, että taloudelliset, poliittiset ja kulttuurisuhteet koituvat loppujen lopuksi Neuvostoliiton eduksi.
"Rauhanomainen rinnakkainolo muodostaa perustan maailmanlaajuiselle sosialismin ja kapitalismin väliselle rauhanomaiselle kilpailulle ja on niiden välisen luokkataistelun erityinen muoto. Toteuttaessaan rauhanomaista rinnakkainoloa Neuvostoliitto pyrkii vahvistamaan sosialistisen maailmanjärjestelmän asemaa kilpailussa kapitalismin kanssa. Rauhanomainen rinnakkainolo suo kapitalististen maiden työtätekeville edullisemmat taistelumahdollisuudet ja siirtomaille helpommat mahdollisuudet toteuttaa vapautustaisteluja."
NKP:n ohjelman mukainen määritelmä tarkoitti "anti-imperialismia, leniniläistä vallankumousta, kommunismin voittamista, sosialistisen leirin mahtia, työväen edistystä, monopolien vastustusta ja vapautustaistelua. Menetelmiä olivat NKP:n, kommunististen puolueiden ja proletaarisen internationalismin vahvistuminen. Ohjelman mukaan juuri
sosialismi tarkoittaa rauhaa ja edistystä. NKP:n vuoden 1961 ohjelmassa selvitettiin, että sosialismin esikuva aktivoi luokkien välistä taistelua lännessä ja kapitalismi talousmallina ja hallintatapana vähitellen häviää. Marxilaiseen filosofiaan tämän 'antropologisesti optimistisen' teorian sanotaan sopivan huonosti.
3. Juridisen määritelmän mukaan sosialistinen ja kapitalistinen valtio ovat olemassa rinnakkain ja voivat jatkossakin elää rauhassa ja rinnakkain. Tällöin kuvataan sosialistisen järjestelmän kehittämistä rinnan ja osittaisessa yhteistoiminnassa kapitalistisen järjestelmän kanssa. Pansha Shilan sopimuksessa vuonna 1954 periaatteiksi määriteltiin alueellisen koskemattomuuden ja suvereeniuden tunnustaminen, hyökkäämättömyys, puuttumattomuus toisen sisäisiin asioihin, tasa-arvo ja yhteisen edun tavoittelu. Vuosina 1973-1980 lähestyttiin rauhanomaisen rinnakkainolon juridista päämäärää eli yhteistyö, liennytys ja rauhan edistäminen olivat pääsisältönä niissä sopimuksissa, joita Neuvostoliitto rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä solmi.
4. Nationalistinen määritelmä, jolloin käsite tarkoittaa rauhaa ja rinnakkainoloa. Tällöin ei järjestelmiä erotella ideologian perusteella, vaan valtioiden välillä yleensä vallitsevat rauhalliset suhteet. Nationalistinen määritelmä tarkoitti liennytystä, sopimusta Yhdysvaltojen kanssa, sekaantumattomuutta, aseriisuntaa, yhteistyötä, yleistä rauhaa, taloudellista pitkäjänteistä yhteistyötä, realismia, keskusteluja, maailmansodan estämistä ja ystävällisiä suhteita.
7.2. Neuvostomarxilainen kieli ja mekanistinen maailmankuva
Tutkimus on ollut deskriptiivinen. Tutkimuksen tavoitteena ei ollut vastata kysymykseen miksi vaan mitä. Mitä rauhanomaisen rinnakkainolon käsite tarkoitti eri aikakausina ja eri yhteyksissä. Niinpä tutkimuksen arvo tulisi näkyä siinä uudessa näkökulmassa Neuvostoliiton poliittiseen järjestelmään, jota on selvitetty semantiikan keinoin. Kun tutkimusmenetelmänä on semantiikka, pidän oikeana sitä Wittgensteinin päätelmää, jonka mukaan "(tutkimuksen) tarkoitus on ainoastaan tuoda kaikki esille, se ei selitä mitään eikä tee mitään johtopäätöksiä. Koska kaikki on avoinna esillä, ei olekaan mitään selitettävää. Meitä ei näet kiinnosta se, mikä on ehkä kätkettyä." (1953, § 126)
Kuitenkin tutkimuksen mukana seurasi yksi kysymys ylitse muiden: miten on selitettävissä, että Neuvostoliitossa pystyttiin yli 70 vuotta pitämään yllä neuvostomarxilaista fraseologiaa kommunistisesta yhteiskunnasta?
Sovjetologien on ollut yleensäkin vaikea löytää selitysmallia neuvostomarxilaiselle politiikalle. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitossa ei voitu suorittaa empiirisiä tutkimuksia, maan oma kirjallisuus oli koukeroista terminologiaa ja politiikka vaikutti ristiriitaiselta. Todistusaineiston puuttuessa selitysmallien luominen on perustunut kunkin tutkijan poliittiseen vakaumukseen.
Minkä mallin mukaan Neuvostoliiton politiikkaa voisi selittää? Neuvostoliitto ei vastannut totalitaarista mallia, mutta myös teollisuusvaltion tunnusomaisia piirteitä on ollut vaikeaa sovittaa siihen. Neuvostoliittoa ei voinut tutkia kommunistisena valtiona, eikä se oman päämääränsä mukaan pyrkinyt myöskään perinteiseksi demokraattiseksi valtioksi.
1950-luvun yleisin selitysmalli oli totalitarismin teoria ja 1960-luvun modernisaatioteoria. Konvergenssiteorialla todistettiin, että tekniikan edistyminen johtaa niin itää kuin länttä väistämättä saman suuntaiseen kehitykseen. Jos modernisaatioteoria eli teollisuusyhteiskunnan malli olisi vastannut Neuvostoliiton olosuhteita, puolueen merkitys olisi vähentynyt teollisuuden kehittyessä ja korkeampi koulutus johtanut kansalaisten vapauksien lisääntymiseen. Näiden teorioiden pohjalta yhteiskunnallinen kokonaisanalyysi ja tulevaisuuden skenaarioiden tekeminen eivät ole onnistuneet.
Kun nyt on mahdollista tarkastella Neuvostoliiton politiikkaa pidempien syklien pohjalta, voidaan pohtia niitä syitä, miksi neuvostoyhteiskunta kuitenkin pysyi pystyssä. Yhtenä selitysmallina näen teollistumista ohjaavan logiikan sinänsä. Kysymyksessä on 1500-luvulta lähtien kehitetty tieteellinen vallankumous ja sen mukana kehittynyt mekanistinen maailmankuva, josta Neuvostoliitossa ovat esimerkkeinä kybernetiikka ja systeemiteoria. Näiden teorioiden ja teollisuuden työnjaon ideoiden avulla on mahdollisuus paremmin ymmärtää Neuvostoliiton tapahtumia tällä vuosisadalla.
Neuvostomarxismi on parhaiten ymmärrettävissä ja tarkasteltavissa, kun yhteiskunnallisten päätösten tekijöillä katsotaan olevan samanlaiset syyt kuin kenellä tahansa mekanistiseen maailmankuvaan uskovalla päättäjällä. Neuvostoliitto ei ollut periaatteessa erilainen kuin muutkaan valtiot kansainvälisessä järjestelmässä. Neuvostoliitossa toimivat määrätyt säännöt, tasapainomekanismit ja kontrollit siinä kuin kaikissa muissakin valtioissa. "Tämän kaltaiset havainnot ovat todellinen haaste niille, jotka uskovat, että Neuvostoliitossa ja Neuvostoliiton ulkopolitiikassa on jotain perusteellisesti erilaista" (Adomeit 1982, s. 55). Adomeitin mukaan läntiset ja neuvostomielikuvat kansainvälisen systeemin perusjärjestelmästä ovat pohjimmiltaan samanlaiset (1982, s. 34).
Eron tekeminen reformin ja revoluution tai koeksistenssin ja konvergenssin välillä on osoittautunut vaikeaksi. Voiko semanttisilla menetelmillä saada esille jotain sellaista, jolla voisi selittää, miten kulissinomainen järjestelmä pysyi pystyssä niinkin pitkään? Perinteisiä vallanpitovälineitä ovat auktoriteetti, manipulaatio, argumentaatio ja väkivalta (Kramarae 1984, s. 11). Koska Neuvostoliitossa valtaan liittyi läheisesti ideologia, on oletettavissa, että juuri kielitieteellisillä menetelmillä voidaan käynnistää järjestelmän tutkiminen. Doris Lessing totesi kirjansa julkaisutilaisuudessa: "Ryhdyin nuorena tutkimaan rhodesialaisen kommunistilehden sanastoa täysin objektiivisesti - ja järkytyin, elämäni muuttui! Älykkäät ihmiset suostuivat käyttämään normaalitasoa paljon alkeellisempaa kieltä: iskusanoja ja typeriä fraaseja." (HS 18.8.1987).
Samaa voidaan sanoa neuvostomarxilaisesta kielestä. Sanakenttien rakentaminen osoitti, että neuvostoyhteiskunnassa kehittyi käsitteiden verkosto. Politiikassa käytetty kieli juuttui paikoilleen 1960-luvull3 tultaessa. Avainkäsitteiden ja iskusanojen sisältöä ei edes yritetty täsmentää. Käytettiin sanoja, joiden merkitysten oletettiin olevan niin ilmiselviä, että niitä ei tarvinnut edes määritellä. Puheissa viitattiin määrättyyn puoluekokoukseen tai puolueen johtajaan ja oletettiin herätettävän kuulijoissa näin luottamusta. Käsite, esimerkiksi rauhanomainen rinnakkainolo, selitettiin muilla käsitteillä. Jos tarkastellaan näitä käsitteitä, nekin osoittautuvat tyhjiösanoiksi tai niin epämääräisiksi sanoiksi, että niiden perusteella rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen merkitys ei selviä. Tärkeimmät ideologiset käsitteet määrittelivät toinen toisiaan. Syntyi piirileikki. Neuvostomarxilaisia on kutsuttu jopa "käsitefetisisteiksi". He kääntelevät ja vääntelevät sanoja ja käsitteitä kuin vaatefetisistit naisten rintaliivejä pääsemättä koskaan asiaan.
Miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa pystyttiin vuosikymmeniä pitämään yllä tyhjiöpuhetta? Vastauksia on tullut esille tutkimuksen eri luvuissa:
1. Takapajuisuus ja taloudellinen hätä. Kansalaiset omaksuivat nopeasti heille mieluisan käsityksen suuresta sosialistisesta isänmaasta, josta tulisi suurvalta sosialismin ansiosta. Puhe korkeammasta yhteiskuntajärjestelmästä nosti nälkiintyneen ja kärsivän kansan omanarvontuntoa.
2. Venäläinen luonne johon liittyy tärkeimpänä venäläinen auktoriteettiusko. Venäläiset mukautuvat yleensä viralliseen "uskontoon". Syynä ei ole vakuuttuneisuus vaan he haluavat olla rauhassa lähipiirinsä kanssa ja välttää julkista paheksuntaa ja laillisia toimenpiteitä.
3. Ortodoksinen liturgisuus. Sanojen merkityksettömyys oli tullut tutuksi jo valtiollisen uskonnollisuuden yhteydessä, joten uusi politiikan kieli sopi varsin hyvin venäläiseen perinteeseen.
4. Marxismi-Leninismi. 'Tieteellisesti' perusteltu käsitteistö ja monimutkainen käsitejärjestelmä suosi julkisissa puheissa koodikielen käyttöä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että vierasperäisten sanojen perinpohjainen selvittely olisi vaatinutt aikaa. Asioita ei myöskään tunnettu niin hyvin, että ne olisi pystytty esittämään oman ajattelun tuloksena. Siksi toistettiin valmiita lauserakenteita ja sanayhdistelmiä.
5. lndoktrinaatio. Koska Lenin suurena auktoriteettina oli osoittanut, että luokkatietoisuus ei synny itsestään vaan se on tuotava ulkopuolelta, johti tämä jatkuvaan "koulutukseen".
6. Vaihtoehdottomuus. Neuvostoliitto pystytti suljetun yhteiskuntajärjestelmän, jossa poliittisen terrorin kokemuksia oli jokaisella lähipiirissään.
Kuitenkin tutkimuksessa osoittautui, että syytä fraseologiseen kielenkäyttöön on etsittävä syvemmältä ja laajemmalta kuin marxilaisesta tai venäläisestä perinteestä.
Venäläiskansallisen ja kommunismi-ideologisen selityksen lisäksi on syytä tutkia teollistumisen logiikkaa yleensä. Kun matematiikka ja fysiikka alkoivat kehittyä 1500-luvulla, on tieteen verholla ja pakkomielteellä yritetty muuttaa maailmaa (Arendt 1973, s. 346). Klassisen utopian rinnalle alkoi 1800-luvulla kehittyä sosiaalisia utopioita, joissa tiede, tekniikka ja suunnitelma olivat luonnon ja yhteiskunnan järkevän kontrollin erehtymättömiä instrumentteja. "Totalitarismi on vain viimeinen aste siinä prosessissa, jossa tieteen oletettiin olevan se johtotähti, joka maagisesti poistaa olemassaolosta kaiken pahan" (Arendt 1973, s. 346). Yhtenäinen, väritön, monistinen kieli on seurausta tästä teknisestä maailmasta. Mekanistinen tuotantotapa vaati mekanistisen kielen. Usko siihen, että sanoja voidaan määritellä, kuuluu myös mekaaniseen ajatteluun. Kun kulutusyhteiskunta yritetään rajata johonkin tiettyyn ja näkyvään, tiiviiseen esineelliseen ja materiaaliseen kokonaisuuteen, kadotetaan asioiden perusolemus (Volosinov 1990, s. 64). Kun sanoja käytetään sellaisissa loogisissa lauseissa, jotka tuntuvat järkeviltä, sanakin alkaa vaikuttaa järkevältä. Se on näennäistä järkevyyttä niin kauan kuin ei tiedetä mihin asiaan se viittaa.
Neuvostolaisten on osoitettu antavan suuren merkityksen tekniikalle, koneille ja muille tavoille, joilla voitiin osoittaa luonnon hallintaa. Poliittisia sloganeita käytettiin taloudelliseen mobilisaatioon primitiivisessä kulttuurissa. Tässä kehityksessä "neuvostolainen poliittinen johtaja on ollut ennen kaikkea insinööri, jolla on ollut rajaton usko siihen, että yhteiskuntaa voidaan ohjata rationaalisesti" (Iivonen 1988, s. 50). Työläisen elämän jokainen osa-alue haluttiin säädellä tieteellisten periaatteiden nimissä. Pyrkimyksenä oli saada koko yhteiskunta toimimaan tieteellisen organisaation tarkkuudella ja tehokkaasti. Sitä varten tarvittiin keskitetty hallinto ja keskitetty suunnitelma. Kieli sai tärkeän merkityksen yhteiskunnan kokonaissuunnittelussa. Kielen piti olla selvä ja yksiselitteinen. Iskusanojen käyttö lisääntyy yleensäkin politiikan "demokratisoituessa". Tämä johtuu siitä, että poliittiset puheet on kohdistettava yhä suuremmille joukoille ja siksi on käytettävä yksinkertaisia sanoja ja lauserakenteita.
Induktiivinen luottamus, johon Neuvostoliitossa vedottiin, perustuu samaan peruslogiikkaan kuin usko tekniikkaan. Astumme hissiin, vaikka näemme että alla on musta aukko. Olemme aikaisemminkin astuneet samanlaiseen hissiin ja oppineet luottamaan siihen, että se vie meidät alas. Saman logiikan mukaan tuli uskoa ideologisiin käsitteisiin. Vaikka sanojen merkitystä ei ymmärrettykään, oli kuitenkin opittu, että ihmiset, jotka niitä käyttivät, olivat jo aikaisemmin parantaneet elinoloja.
Neuvostoliiton hajoamisesta länsimaiden tulisi tehdä johtopäätöksiä. Mekanistisessa maailmankuvassa kapitalismin ja kommunismin välinen ero on epärelevantti, koska molemmat järjestelmät perustuvat materialismiin. Molemmissa toteutetaan teollista kasvua, teknologian keskittymistä ja byrokraattista kontrollia (Capra 1987, s. 262), mikä tarkoittaa "mekanististen luonnontieteiden ja patriarkaalisten arvojen yhdistelmää" (Capra 1987, s. 248). Myös läntistä maailmaa voi kutsua totalitaariseksi, elämää suunnitellaan kemiallisten kaavojen, fysikaalisten yhtälöiden ja lääketieteellisten diagnoosien varassa. Ei ole paljonkaan eroa suunnitellaanko ihmisten arkipäivä utopistisen ideologian vai nk. tieteellisten tutkimusten perusteella. Niin kauan kuin kunnioitetaan ennen kaikkea talouden loogisuutta ja rationaalisuutta, molemmilla menetelmillä voidaan hallita kansaa. Kummassakin uskotaan, että joku tietää, joku ymmärtää, joku ottaa vastuun. Useimmat eivät ymmärrä kieltä, joilla heille kerrotaan yhteiskunnan kehityksestä tai lääketieteellisiä tai moraalisia kategorioita (Beck 1986, s. 68}. Kun Marxin mukaan olemassaolo määrää tietoisuuden, voidaan niin riskiyhteiskunnassa kuin neuvostoyhteiskunnassakin sanoa tiedostamisen hallitsevan olemassaoloa eli mahdollisuutta välttää modernisaation riskit.
Teollisessa yhteiskunnassa yksilöiden tarpeiden tyydytys on enää toissijainen tehtävä. Ne, jotka toivovat löytävänsä historiallisen kehityksen luonnonmukaiset lait, ovat aina turvautuneet massoihin, niin että yksilön arvaamaton käytös on pystytty eliminoimaan (Arendt 1973, s. 347). Järjestelmien todellisena päämääränä on taloudellisen suorituskyvyn nostaminen. Valtiollinen suvereenisuus tarkoittaa vain sitä, että kukin valtio voi päättää alueellaan toimivien teknisten välineiden tehokkuusasteen. Tekniset mahdollisuudet sanelevat kehityksen suunnan eli tällaisessa mekaanisesti ohjatussa suurvaltiossa keinot määräävät päämäärän. Ranskalainen kielitieteilijä Lyotard puhuu "totuuden totaalisoimisesta", kun yhteiskunnan perinteisistäkin arvoista tehdään vain suoritusten optimointivälineitä (Lyotard 1985, s. 25). "Teknologia ei ole syntynyt tiedon halusta, vaan pikemminkin rikkauksien keräämisen halusta." (Lyotard 1985, s. 72).
Tällöin myös kieli - käsitteet ja käsitteiden merkitykset – vastaavat suorituskyvyn, ei "totuuden" kriteerejä. Käsitteen merkitys määritellään suhteessa suorituskykyyn. Neuvostoliitossa kieli oli ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ei ollut. Oli vain visio kommunistisesta yhteiskunnasta, mikä piti välittää kielen avulla. Käsitteiden merkitysten laskeminen osoitti oikeaksi Löwenthalin teesin Neuvostoliiton kahdesta vastakkaisesta päämäärästä. Valtiollisena päämääränä on ollut sekä modernisaatio että utopia. Mitä enemmän neuvostolainen yhteiskunta lähestyi teollisuusvaltiota sitä vaikeampaa sen oli pitää yllä ideologisia vaatimuksia (Löwenthal 1963, s. 19).
Totalitaarinen järjestelmä vastustaa muutoksia yhtä voimakkaasti kuin teollinen järjestelmä. Samat poliittiset mekanismit, jotka soveltuivat teollistamisen aikaan eivät kuitenkaan toimineet muuttuneessa tilanteessa. Rationalisoinnin ja modernisoinnin toteuttamiseksi vain sosiaalinen järjestelmä olisi tullut muuttaa, ei yhteiskunnallinen.
Mitä tästä seuraa? Habermasin mukaan hyvän elämän edellytys on universaalinen yhteisymmärrys, johon päästään keskustelemalla. Lyotard väittää sen sijaan, että yhteisymmärrys on arvona vanhentunut ja epäilyksiä herättävä. Hänen mukaansa ei ole olemassa kaikkien kielipelien yläpuolella olevaa universaalia kielipeliä eli yhteistä ymmärrystä. Siksi kielipelit eivät koskaan ole yhteismitallisia, ja siksi yhteisymmärrys ja yhteiskunnallisen kehityksen hallittavuus voi olla vain paikallista ja rajoittunutta. Yhteiskunta hajoaa "kielellisiksi pilviksi". Tekninen yhteiskunta kehittyy paremmin autonomisuuden, autarkian ja moninaisuuden tunnustamisen myötä kuin kehittelemällä suuria yksikköjä.
Lyotardin mielipidettä tukevat Neuvostoliiton lopunajan kehitykset: historian mahtavin eksperimentti saada ihminen toimimaan koneen tavoin, on epäonnistunut. Kun on kyse orgaanisista prosesseista ja toimijana on ihminen eikä kone, ei mahtavakaan yritys hallita organismia kuin konetta onnistu. Monen tiedemiehen haave elämän hallittavuudesta on osoittanut rajansa. Koska perinteiset tiedemiehet yhä uskovat objektiivisten lakien olemassaoloon ja tulevaisuuden hallintaan, yritetään työntää syy Neuvostoliiton hajoamisesta Stalinille, valtapolitiikalle, venäläiselle luonteelle tai olosuhteille.
Ilman sanoja ei voida sopia yhteisistä pelisäännöistä. Sanojen merkitys ja sisältö on kuitenkin sidottu vankasti siihen aikaan, jolloin niitä käytetään ja siihen ympäristöön, jossa niillä puhutaan. Mekaanisen teknologian aikakaudella totuutena pidetyt dogmaattiset järjestelmät ovat vuosi vuodelta romahtaneet - kun todellisuus yhtenä ja hallittavana romahtaa. Tämä tarkoittaa, että suurten joukkojen ja massojen aika on ohi. Ihmisille olisi palautettava mahdollisuus nk. autogeniseen elinympäristöön eli omaan ylläpitoprosessiin. Tämä on täydellinen vastakohta sille hierarkkiselle, objektiivisia lainmukaisuuksia toteuttavalle tieteellisen tarkasti ohjattavalle valtiokoneelle, jota Neuvostoliitossa yritettiin toteuttaa.
Yhteisössä ihmisillä on oltava yhteinen kielipeli eli kommunikaatiotaso demokraattisten päätösten aikaansaamiseksi. Lyotard sanookin, että yhteisymmärrys voi olla vain paikallista (1985, s. 104). Perustelut ovat aina rajallisia. Kielenkäyttö enemmän kuin muu yhteiskunnan kehitys osoittaa mekanistisen yhteiskuntamallin rajallisuuden. Jotta ihmisiä voitaisiin hallita kuin koneita, tulisi ihmisillä olla koodikieli. Samoihin johtopäätöksiin kuin tässä tutkimuksessa on tultu kielitieteellisin perustein, tuli Karl Marx taloudellisin perustein pohtiessaan Venäjän kohtaloa yli 100 vuotta aikaisemmin vuonna 1881:
"Puhtaasti taloudelliseltakin näkökannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn umpikujasta, johon sen maanviljelys on joutunut, ainoastaan kyläyhteisöään kehittämällä. Yritykset päästä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen vuokran avulla olisivat turhia, sillä tämä järjestelmä on Venäjän maatalousolojen vastainen. " (Marx, Engels, osa 6, 1979, s. 116)
"Jos vallankumous tapahtuu oikeaan aikaan, jos se keskittää kaikki voimansa turvatakseen kyläyhteisön vapaan kehityksen, kyläyhteisöstä tulee kohta aines, joka uudelleen synnyttää venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin maihin verrattuna, jotka ovat vielä kapitalistisen järjestelmän ikeessä." (Marx, Engels, osa 6, 1979, s. 120)
Neuvostoliiton hajoamisesta länsimaiden tulisi tehdä johtopäätöksiä. Mekanistisessa maailmankuvassa kapitalismin ja kommunismin välinen ero on epärelevantti, koska molemmat järjestelmät perustuvat materialismiin. Molemmissa toteutetaan teollista kasvua, teknologian keskittymistä ja byrokraattista kontrollia (Capra 1987, s. 262), mikä tarkoittaa "mekanististen luonnontieteiden ja patriarkaalisten arvojen yhdistelmää" (Capra 1987, s. 248). Myös läntistä maailmaa voi kutsua totalitaariseksi, elämää suunnitellaan kemiallisten kaavojen, fysikaalisten yhtälöiden ja lääketieteellisten diagnoosien varassa. Ei ole paljonkaan eroa suunnitellaanko ihmisten arkipäivä utopistisen ideologian vai nk. tieteellisen tutkimuksen pohjalta.
Niin kauan kuin kunnioitetaan ennen kaikkea talouden loogisuutta ja rationalisuutta, molemmilla menetelmillä voidaan hallita kansaa. Kummassakin uskotaan, että joku tietää, joku ymmärtää, joku ottaa vastuun. Useimmat eivät ymmärrä kieltä, joilla heille kerrotaan yhteiskunnan kehityksestä tai lääketieteellisiä tai moraalisia kategorioita (Beck 1986, s. 68}. Kun Marxin mukaan olemassaolo määrää tietoisuuden, voidaan niin riskiyhteiskunnassa kuin neuvostoyhteiskunnassakin sanoa tiedostamisen määräävän olemassaoloa eli missä määrin ihminen tiedotaa modernisaation riskit.
Induktiivinen luottamus, johon Neuvostoliitossa vedottiin, perustuu samaan peruslogiikkaan kuin usko tekniikkaan. Astumme hissiin, vaikka näemme alla olevan mustan aukon. Olemme aikaisemminkin astuneet samanlaiseen hissiin ja oppinneet luottamaan siihen, että se vie meidät alas. Saman logiikan mukaan tuli uskoa ideologisiin käsitteisiin. Vaikka sanojen merkitystä ei ymmärretty, oli kuitenkin opittu, että ihmiset, jotka niitä käyttivät ovat jo aikaisemmin parantaneet asukkaiden elinolosuhteita.
Teollisessa yhteiskunnassa yksilöiden tarpeiden tyydytys on enää toissijainen tehtävä. Ne, jotka toivovat löytävänsä historiallisen kehityksen luonnonmukaiset lait, ovat aina turvautuneet rnassoihin, niin että yksilön arvaamaton käytös on pystytty eliminoimaan (Arendt 1973, s. 347). Järjestelmien todellisena päämääränä on taloudellisen suorituskyvyn nostaminen. Valtiollinen suvereenisuus tarkoittaa vain sitä, että kukin valtio voi päättää alueellaan toimivien teknisten välineiden tehokkuusasteen. Tekniset mahdollisuudet sanelevat kehityksen suunnan eli tällaisessa mekaanisesti ohjatussa suurvaltiossa keinot määräävät päämäärän.
