5.5. Pedagoginen konteksti
Sosiologille yhteiskunnallinen todellisuus tulee esille ihmisten käyttäytymisessä. Käytäntö antaa merkitykset sosiologin kielelle (Töttö 1982, s.157). Kuitenkaan länsimaiset sosiologit eivät ole voineet hankkia empiiristä materiaalia neuvostoyhteiskunnasta. He ovat joutuneet tulkitsemaan neuvostoyhteiskuntaa erilaisten tekstien pohjalta tai haastattelemalla emigrantteja ja dissidenttejä. Neuvostoliitto oli suljettu järjestelmä eivätkä sen järjestelmän menetelmiin kuuluneet enää 1920-luvun jälkeen haastattelu- tai mielipidekyselyt. Jo Lenin oli esittänyt sitä kantaa, että luokkatietoisuus eli oppi ja ymmärtämys vallitsevista olosuhteista oli tavalliselle kansalle tuotava ulkoapäin (Lenin 1970, s. 117) Tämä on johtanut siihen, että valtion harjoittamaa sosialisaatiomateriaalia on runsaasti, niin sanomalehdissä kuin oppi- ja tietokirjoissa. Valtion ja puolueen julkaisuja tutkimalla on mahdollista saada tietää, minkälaisia merkityksiä neuvostoliittolaisille on haluttu antaa. Oppikirjojen eli valtion tuottaman sosialisaatiomateriaalin välityksellä myös Neuvostoliiton kansalaiset tulevat "merkitysten yhteisön jäseneksi" (Pietilä 1979, s. 7)
Päämäärä on, että sosialisaatioprosessissa ihmiset alkavat sisäistää toimintaansa ideologisten rajojen puitteissa. Sosialisaatiossa kansalaisille opetetaan näkemys siitä, miten yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus järjestyy. Yhteiskunnissa on rakenteellisia "mykkiä pakkoja", jotka painostavat ihmisiä toimimaan pikemminkin näin kuin noin.
"Ideologisten valtioiden toiminta on sosialisaatiota, jonka kohteina ihmiset kasvavat 'sisään' pystysuoraan yhteiskunnallistumismuotoon, oppivat ottamaan sen itsestäänselvyytenä ja toimimaan sen kannalta asianmukaisesti." (Pietilä 1979, s. 44)
Neuvostoliitossa koululla on avoimesti kaksi tehtävää: oppilaiden kouluttaminen teollisen yhteiskunnan vaatimuksiin, jotta "materiaalis-tekninen perusta kommunismiin siirtymiselle" turvattaisiin ja samalla nuorison integroiminen neuvostoyhteisöön. Neuvostokäsitys "kaikin puolin kehittyneestä persoonallisuudesta" on irtaantunut vuosien varrella yhä enemmän slaavilaisesta kulttuurista ja lähestynyt teollisuusyhteiskunnan vaatimuksia. Erityisesti 1930-luvulla vallitsi käsitys "ammatillisesti ja poliittisesti koulutetusta punaisesta spesialistista". Kun Stalinin jälkeisenä aikana, samoihin aikoihin kun kyberneettinen järjestelmä päämääränä liitettiin puolueen tavoitteisiin, vuonna 1959 julistettiin "ylimenokauden kommunismin toteuttamiseksi" alkaneen, "kaikin puolin kehittynyt persoonallisuus" palasi koulutuksen päämääräksi.
Käsite "kaikin puolin kehittynyt" on neuvostolaisten pedagogien piirissä aiheuttanut erimielisyyksiä. Se kuvaa ihmisten ominaisuuksia kommunistisessa ihanneyhteiskunnassa. Mutta voiko niitä toteuttaa niissä sosiaalisissa ja taloudellisissa realiteeteissa ja yhteiskunnallisessa tietoisuudessa, jotka ovat vallinneet Neuvostoliitossa? Yleensä ideologiaa tarvitaan juuri siksi, että on sellaisia ongelmia, joita yhteiskunnassa ei vielä ole kyetty ratkaisemaan (Pietilä 1979, s. 45). Ideologioiden avulla pyritään "ihmisen parantamiseen". Vaaditaanko kansalaisilta eri piirteitä muutettaessa yhteiskuntaa aktiivisesti eli ulkoapäin kuin alettaessa elää eli niin kuin Marx sanoi toimia, esimerkiksi ihanneyhteiskunnassa?
Tässä luvussa selvitetään, miten venäläiselle peruskoululaiselle on opetettu Neuvostoliiton ulkopolitiikan periaatteet yleensä ja minkälaisessa lause- ja tekstiyhteydessä erityisesti sanapari rauhanomainen rinnakkainolo on esiintynyt neuvostoliittolaisissa historiankirjoissa eri vuosikymmeninä. Onko koululaisille tuotu arvoja ulkoapäin vai onko opetuksessa käytetty kansallisesti perittyjä arvoja, jolloin opetuksessa käytetyille sanoille muodostuu merkitys perinteisesti? Alkuolettamus on, että rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymeinä pedagogisessa kontekstissa ovat käsitteet vallankumous, rauha, suhteet kapitalistisiin maihin. Tämän tarkistamiseksi on historian oppikirjoista tutkittu myös näiden käsitteiden käyttöä. Käsitteet luokkataistelu, ideologinen taistelu, taloudellinen kilpailu, maailman vallankumouksellinen prosessi, joita tässä tutkimuksessa on käytetty rauhanomaisen rinnakkainolon hyponyymeinä, eivät esiinny oppikirjoissa. Maailmanhistoriaa ja Neuvostoliiton suhteita muihin valtioihin opetetaan 14-16 -vuotiaille koululaisille. Minkälainen kuva niissä annetaan oppilaille valtion keskeisistä ulkopoliittisista päämääristä?
5.5.1. Koululaisten sosialisaatio
Kasvaessaan kansalaiset omaksuvat niitä merkityksiä, jotka periytyvät heidän omassa yhteisössään ja ymmärtävät toiminnan mielekkyyden niiden välityksellä. He eivät opettele näitä merkityksiä tietoisesti vaan omaksuvat ne itsestäänselvyyksinä:
"Sosialisaation kuluessa ihminen asettaa paikoilleen ilmiöiden välisiä suhteita, erityisesti niitä suhteita, jotka ovat perustavaa laatua, määrääviä ja periaatteellisia. Syntyessään ja perinteisessä ympäristössä eläessään ihminen oppii periaatteelliset mielikuvat materian ja hengen suhteista. Esineet ja prosessit asettuvat tilaan ja aikaan. Ne luovat kehikon sille käsittämisen prosessille, johon myöhemmät tapahtumat pujotellaan." (Predbeanov,1975, s. 83)
Tämä tarkoittaa, että oppiessaan sanoja ja niille merkityksiä lapsi omaksuu lähiympäristönsä suhtautumisen. Lapsi suhtautuu ympäristöönsä samoin kuin hänen sosiaalinen ympäristönsä (Habermas 1983, s. 49). Tämän jälkeen lapsi yhdistää kokemuksensa ja lukemansa ja alkaa muodostaa niistä omaa maailmankuvaa. Mutta hän ei ole enää irrallaan ajastaan eikä paikasta, jossa hän on hankkinut ensimmäiset kokemuksensa:
"Jokainen tulkinta riippuu edellytysten ja olettamusten loputtomasta verkostosta." (Habermas, 1983, s. 17)
Kypsyessään hän pystyy tekemään eron oman näkemyksensä, ympäristönsä ja lukemansa välille. Mutta hän on kuitenkin aina osa omaa kulttuuriaan.
"Kun puhuja ilmaisee jotakin jokapäiväiseen ympäristöön liittyvää, hän viittaa johonkin objektiivisen maailman asiaan tai esineeseen, mutta myös siihen sosiaaliseen maailmaan, jota säätelevät totutut suhteet samoin kuin hänen sisäiseen, subjektiiviseen maailmaansa." (Habermas, 1983, s. 33)
Neuvostoliiton perustuslain ja puolueohjelman kasvatuksellisia päämääriä tutkinut länsiberliiniläinen sosiologi Uwe Bach on tullut siihen tulokseen, että keskeisiä pedagogian käsitteitä ei Neuvostoliitossa vielä 1980-luvun alkuun mennessä oltu selvitetty (1981, s. 31). Kommunistinen kasvatus tarkoitti hänen mukaansa ennen kaikkea kasvatusta "tähän aktiiviseen elämään sekä kollektiiviseen ympäristöön" (1981, 59). Neuvostoliittolaisessa kasvatuksessa painotetaan kuitenkin myös päämäärän selventämisen tärkeyttä: motiivi määrää käyttäytymisen.
Neuvostolainen pedagogi Suhomlinski ei pidä tärkeimpänä päämääränä teknisesti ja kuuliaisesti kasvatetun teollisuusyhteiskunnan jäsenen kasvattamista vaan hänen mukaansa pyrkimyksenä on ollut kasvattaa lapsia vihaamaan imperialisteja ja kapitalisteja:
"Kerroin lapsille maista, joissa rikkauksia pitää hallussaan pieni ryhmä kapitalisteja ja tehtaanherroja ja joissa työtä tekeviltä ihmisiltä on riistetty välttämättömimmät elinehdot. En kiirehtinyt antamaan lasten sulatettavaksi abstraktista imperialismi-käsitettä. Ajanoloon he ymmärtävät sen kyllä. Tälle ikäluokalle havainnolliset mielikuvat ja niiden tunneväritys ovat ratkaisevan tärkeitä." (Suhomlinski 1977, s. 107)
Opetuksen päämääriä pohtiessaan Suhomlinski katsoo, että on varsin helppoa juurruttaa lapsen tajuntaan se totuus, että ihmisen toista ihmistä kohtaan harjoittama sorto on mitä suurin pahe:
"Välinpitämättömyys ja kiihkottomuus ovat suuri pahe, jonka pyrin ehkäisemään. Jäätä sydämessään kantavasta ihmisalusta kasvaa poroporvari. Jokaisen ihmisen sydämeen on jo lapsuudessa saatava syttymään kansalaishengen kipinä ja suvaitsemattomuus pahaa kohtaan." (Suhomlinski 1977, s. 159)
Sellaisen ihmisen kasvattaminen, jolla on korkeita ihanteita, vaatii hänen mukaansa omakohtaisia kokemuksia, yksistään opetusmenetelmänä kertominen ei riitä. Lapsen on koettava järkyttävänä "ihmisen orjuuttaminen" ja koettava "tosi vihaa tuon pahan kantajaa kohtaan" (Suhomlinski 1977, s. 160). Tästä opetusmetodista seuraa, että koulutuksen ja kasvatuksen tarkoituksena on antaa peruskäsitteille jo varhaisessa vaiheessa tunneväritys. Kuitenkin hän uskoo, että sosialisaatioprosessin avainsanoille voidaan antaa selkeä ja yhtenäinen merkitys:
"Lapset kuulevat sanan kommunisti usein. Pyrin siihen, että heidän tietoisuudessaan tuo sana ja käsite kytkeytyisivät kansamme riistäjistä vapauttaneiden taistelijoiden sekä sosialismin rakentamisen, fasismin voittamisen ja yhteiskunnan kommunistisen uudistamisen puolesta taistelleiden henkilöiden mitä kirkkaimpiin ja jaloimpiin hahmoihin." (Suhomlinski 1977, s. 262)
Myös ideologiakieltä tutkinut Klaus pitää tärkeänä, että taloudellisille avainsanoille ja iskusanoille "annetaan alusta alkaen yhtenäinen määritelmä" (Klaus 1971, s. 192). Klausin mukaan asioiden tiedostaminen (Bewusstseinsbildung) vaikeutuu, jos samoille sanoille annetaan "eri merkityksiä".
Neuvostolaisen koulutuksen ja kasvatuksen päämäärät on kirjattu puoluekokousten päätöksiin (1959, 1961, 1966, 1971, 1976), kasvatuslakeihin (1958 ja 1973), keskuskomitean ja ministerineuvoston yhteiseen julkilausumaan keskitason koulutuksen parantamiseksi (1966) ja sen asetuksiin (1959 ja 1970) sekä pioneerien ja komsomolien säädöksiin (1957,1967) (Bach 1981, s. 26). Käsikirjan luonteen on Bachin mukaan saanut käytännön kokemuksiin perustuva Makarenkon "Koululaisten kasvatuksen malli", samoin 22. puoluekokouksessa hyväksytyt Kommunismin rakentajan moraalisäädökset.
Vuoden 1977 perustuslain kasvatukselliset päämäärät vastaavat huomattavasti enemmän teollisuusyhteiskunnan vaatimuksia kuin pedagogisessa kirjallisuudessa esitetyt päämäärät. Perustuslaissa velvollisuutena pidetään lapsen kasvattamista "sosialistisen yhteiskunnan ansiokkaaksi jäseneksi" (§ 66). Tarkemmin sanotaan, että "SNTL:n kansalainen on velvollinen varjelemaan Neuvostovaltion etuja ja edistämään sen mahdin ja arvovallan lujittumista (§ 62) sekä "suhtautumaan leppymättömästi yhteiskunnan vastaisiin tekoihin" (§ 65).
Sen sijaan moraalisäädöksissä vaaditaan muutakin kuin teollisuusyhteiskunnan edellytysten täyttämistä eli "rehellisyyttä ja totuudenmukaisuutta" sekä "leppymättömyyttä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan". Kansalaiset ovat kuitenkin sosialisaation aikana oppineet, että rehellisyys ja totuudellisuus toteutuvat "kommunismin asiaa edistettäessä" ja "rakkaudessa sosialistista isänmaata kohtaan" (Bach 1981, s. 30). Rehellisyyden nimissä toimiminen on tarkoittanut olemassa olevan järjestelmän vahvistamista, onhan kommunismi "tieteellinen teoria".
5.5.2. Ulkopolitiikan käsitteet historian oppikirjoissa
Rauhanomaisen
rinnakkainolon käsitteen yhteydessä on merkityksellistä, että
sosialisaatiossa neuvostonuorille on opetettu väistämättöminä
lainalaisuuksina esimerkiksi, että sosialismi ja kommunismi eli
neuvostoyhteiskunta on kapitalismia kehittyneempi vaihe ihmiskunnan
historiassa. Olennaista on myös, että neuvostonuorille on koulussa
opetettu, että "leppymättömyys toisinajattelijoita kohtaan" on
moraalinen velvollisuus.
Historian opetuksessa käytettävät käsitteet ovat erilaisia kuin länsimaissa. Kun esimerkiksi suomalaisessa yläasteen oppikirjassa käytetään käsitteitä kansallinen ja uskonnollinen herääminen, perustuslaillinen valtioelämä (Vehvilä 1967, s. IX-X), oppii saman ikäinen neuvostoliittolainen koululainen käsitteet maaorjuutta vastustava, yksinvaltiaan politiikka, kapitalistinen tuotanto, kartanonherroja vastustava työtätekevien luokka (Fedosov 1982, 3-4). Myös kuvamateriaali oppikirjoissa vahvistaa erilaista näkökulmaa historialliseen kehitykseen. Neuvostolaisissa historian kirjoissa kuvat kertovat joko ulkona tehtaiden ja siltojen äärellä raskasta työtä tekevistä miehistä, naisista ja lapsista tai suurista taisteluista ja niitä johtaneista miehistä.
Kokonaiskuva historialliseen kehitykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista tapahtumista on olennaisesti erilainen kuin lännessä. Suomessa historia kuvataan valtiosta, aatelistosta ja kirkosta käsin ja kerrotaan, miten nämä instituutiot vähitellen ovat myöntäneet myös kansalaisille oikeutuksia. Neuvostoliitossa historiaa kuvataan maaorjien, köyhien ja tsaarin mielivallan uhrien näkökulmasta ja siitä miten syrjäytetyt ovat taistelleet oikeuksia. Hyvänä esimerkkinä näkökulmien erilaisuudesta on kertomus teollistumisen alkuvaiheista:
"Teollistuminen alkoi Venäjällä 1880-luvulla. Käsityöläisyys muuttui tehdastyöksi. Alettiin käyttää koneita. Tämän prosessin seurauksena porvarilliseen yhteiskuntaan muodostui kaksi luokkaa: porvaristo ja proletariaatti. Proletariaatti tarkoittaa työn palkkasotureita. Nämä ihmiset menettivät omistusoikeuden työvälineisiin ja työn tuloksiin ja he myivät työvoimaansa porvareille, jotka omistivat tuotantovälineet (koneet ja maan rikkaudet, L.H.). Porvarit pystyivät käyttämään heitä hyväkseen." (Fedosov 1982, s. 166)
Teollistumisen kapitalistisissa maissa ei kerrota tuoneen rikkauksia eikä hyvinvointia vaan raskaan elämän tavallisille kansalaisille. Työpäivä kesti 14 tuntia. Työntekijöillä ei ollut valtaa parantaa työolosuhteita. Palkanmaksun säätelivät yksistään tehtaan omistajat. Mutta kurjuudesta nousi uljas työväenluokka:
"Koska työläisillä 'ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa' he alkoivat muodostaa revolutionääristä luokkaa. Taistelumuotona käytettiin lakkoa." (Fedosov 1982, s. 166)
Käsitettä vallankumous käytetään usein selvitettäessä 1900-luvun vaihteen tapahtumia. Tällöin käsitteellä tarkoitetaan (referenssi) pelkästään demokraattisten oikeuksien saamista. Myös sana lakko saa eri merkityksen kuin 1900-luvulla. Se oli 1870-luvulla synonyymi vallankumoukselliselle liikehdinnälle. Sen jälkeen se yhdistettiin työläisten neuvostojen perustamiseen. Vähitellen marxilainen yhteiskuntateoria antoi vallankumoukselle merkityksen työläisten taistelu valtiollisten oikeuksien puolesta:
"Työläiset ottavat demokraattisen vallankumouksen yhdeksi taistelumuodokseen. Siihen liittyivät kaikkien kansalaisten sanan ja kirjoituksen vapaus sekä tasavertaisuus lain edessä. Siitä alkoi sosialistisen muutoksen aika. Itsevaltiutta ja kapitalismia vastaan alkoivat käydä yhteistä taistelua sekä työläiset että talonpojat." (Fedosov 1982, s. 189)
Oppikirjoissa on perus"juoni". 10. luokan oppikirjassa vuodelta 1946 kuvataan aluksi kapitalistisen valtion kehitys. Tämä sama kuvaus on kuulunut kaikkiin historian kirjoihin sen jälkeenkin. Tällä vuosisadalla läntisten valtioiden kehitys on johtanut monopolien valtaan:
"1900-luvun alussa kapitalismi saavutti korkeimman ja viimeisen vaiheensa: imperialismin. Lenin määritteli imperialismin monopolistiseksi kapitalismiksi. Kilpailun vapautuminen kasvattaa monopolien valtaa." (Pankratova 1946, s. 3)
Historiallisessa kehityksessä pidetään merkittävimpänä pääoman asteittaista keskittymistä. Koululaisille kerrotaan, että pankit keräsivät vapautuvan pääoman, jolloin pankeista tuli valtavia suurmonopolien välittäjiä. Pankit käyttävät varat teollisuuden kehittämiseen. Teollisuus nousee pankin pääoman turvin. Imperialistisia markkinoita vallattaessa kapitalistinen pääoma ohjataan kehittymättömiin ja koloniaalisiin valtioihin. Monopolit ottavat määräysvallan raaka-aineista. Tämän takia alkaa taistelu maailman jakamiseksi uudestaan. Imperialismin turvin voidaan viedä päätösvalta kaikilta kapitalismin vastustajilta. Työn ja pääoman välinen kuilu kasvaa ja työtätekeviä käytetään hyväksi. Kehityksen kuluessa finanssiryhmien välille syntyy erimielisyyksiä ja imperialistisia sotia ja tästä johtuen aseellisia taisteluja.
Oppikirjojen mukaan kapitalismi kasvoi imperialismiksi myös Venäjällä, tuotanto keskittyi, syntyi monopoleja ja pankkien valta kasvoi. Venäjän teollisuus oli ennen vallankumousta erityisen keskittynyttä. Neljä bakulaista öljy-yhtiötä hallitsi 43 prosenttia koko Venäjän öljytuotannosta. Kahdeksan pankkia hallitsi 56 prosenttia kaikesta pankkipääomasta (Pankratov 1946, s. 5). Pankit kontrolloivat 80 prosenttia energiateollisuuden pääomasta, mutta mikä pahinta: venäläiset pankit toimivat vielä saksalaisten ja ranskalaisten pankkien alaisuudessa. Ulkomainen ja kotimainen pääoma toimivat tsaristisen valtion suostumuksella ja veivät vuosittain valtavat omaisuudet pois Venäjältä.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen kansan kurjuus kasvoi. Syyksi sanotaan, että sota on raskas erityisesti tavalliselle kansalle. Toinen syy kurjiin oloihin oli oppikirjan mukaan yksityinen maanomistus:
"Porvaristo kannatti kuten tsaari aikanaan sotaa voittoon saakka eikä välittänyt siitä, että sota koitui liian raskaaksi maalle ja ennen kaikkea kansalle ja armeijalle. He kannattivat samoin kuin tsaari maan ja maatilojen omistamista, vaikka näkivät talonpoikien kuolevan maanomistuksen ikeen alle." (Pankratova 1946, s. 207)
Vallankumouksessa työväenluokka nousi johtoon. Suurimpia arvoja olivat rauha, maa, vapaus ja sosialismi (Pankratov 1946, s. 208). Miksi työväenluokka? Koska vain työväenluokalla oli enemmistö. Siksi se pystyi muodostamaan yleisen demokraattisen liikkeen, valtaamaan maan tilanomistajilta, takaamaan rauhan ja kansallisen tasavertaisuuden alistetuille kansoille sekä muodostamaan sosialistisen proletariaatin liikkeen porvariston kukistamiseksi.
Yhä uudestaan painotetaan sitä, että lokakuun vallankumous käänsi kehityksen vanhasta kapitalistisesta maailmasta uuteen sosialistiseen maailmaan. Sen seurauksena maailma jakautui kahteen järjestelmään: "kituvaan kapitalismiin ja kasvavaan voittoisaan sosialismiin" (Pankratova 1946, s. 209). Vallankumouksen merkittävyys oli siinä, että ensimmäisen kerran historian aikana hyväksikäyttäjät syöstiin vallasta ja tuotantovälineet, maa ja pankit otettiin koko kansan omistukseen.
"Nuoren Neuvostovaltion ensimmäinen tehtävä oli irrottautuminen imperialistisesta sodasta ja rauhan solmiminen. Rauhanjulistus 26.10. 1917 takasi oikeudenmukaisen demokraattisen rauhan." (Pankratova 1946, s. 210)
Oppikirjassa valitetaan, että "ympärillä olevat valtiot eivät hyväksyneet rauhanjulistusta, joka olisi taannut rauhan ilman valtauksia". Rauhanomaiseen rinnakkainoloon viittaavia lauseita ilmestyy ensimmäisen kerran, kun kerrotaan Leninin marraskuussa 1920 sanoneen, että hän ei halua vain hengähdystaukoa vaan uutta vaihetta. Lenin vaati, että Neuvostoliitolle on palautettava kansainvälinen asema näiden kapitalististen maiden rinnalla:
"Ja monet maat tunnustivat Neuvostoliiton ja alkoivat käydä kauppaa sen kanssa. Aluksi kaupankäyntiin ryhtyivät Neuvostoliiton naapurimaat ja myöhemmin myös Englanti, Saksa, Norja, Itävalta ja Italia." (Pankratova 1946, s. 285)
Selityksissä huomautetaan, että rauha edistyy parhaiten, kun Neuvostoliiton asema paranee. Tärkeitä asioita ovat rauhansopimukset, sotilaalliset voitot ja kapitalististen maiden yleinen tilanne. Erityisesti Genovan ja Haagin konferenssin sanottiin vaikuttavan Neuvostoliiton vallan kasvuun, koska neuvostodelegaatio vaati yleistä aseistariisuntaa sotien ehkäisemiseksi. Tähän imperialistit eivät kuitenkaan suostuneet, "eivätkä voineetkaan suostua", todetaan kirjassa ilman selityksiä (Pankratova 1946, s. 295).
Oppikirjan mukaan kapitalismi vakiintui ensimmäisen maailmansodan jälkeen joksikin aikaa, jolloin myös työläisten ja kapitalistien suhteet vakiintuivat. Samalla vakiintui myös neuvostovalta (Pankratov 1946, s. 316). Tästä seurasi rauhansopimuksia ja Neuvostoliiton teollistumisen edistymistä. Moskovassa alkoi käydä yhä enemmän lähetystöjä ja niiden avulla pyrittiin luomaan yhtenäinen rintama kapitalististen maiden työläisten kanssa:
"14. puoluekokouksessa hyväksyttiin puolueen tehtäväksi kaikkien voimien keskittäminen Neuvostoliiton vahvistamiseksi. Tämä perustui Leninin esitykseen. Hänen mukaansa oli mahdollista, että sosialismi voittaa ensin vain yhdessä maassa. Stalin painotti, että sosialismin rakentamisessa on sekä sisäpoliittinen että ulkopoliittinen tehtävä. Neuvostoliitto on yksin kapitalististen maiden ympäröimänä. Vasta proletariaatin voitto useissa maissa johtaisi siihen, että imperialistit eivät hyökkää maahan. Neuvostoliiton on kohotettava teollisuutta ja tekniikkaa ja tultava yhä riippumattomammaksi imperialistisista maista. Stalinin mukaan sähkön kehittäminen ja metalliteollisuus luovat varman pohjan." (Pankratova 1946, s. 317)
Oppikirjassa on pitkä sitaatti Stalinin pitämästä ulkopoliittisesta linjapuheesta 18. puoluekokouksessa. Stalin sanoi:
"Neuvostoliiton ulkopolitiikka on selvä ja ymmärrettävä
1. Puolustamme rauhaa ja suhteita kaikkiin maihin. Mitä enemmän suhteet kehittyvät sitä vähemmän muut maat vahingoittavat Neuvostoliiton etuja.
2. Olemme rauhallisten, läheisten ja hyvien naapuruussuhteiden kannalla. Mitä enemmän suhteita naapurivaltoihin kehitetään sitä vähemmän ne yrittävät taistella yhteisillä rajoilla.
3. Tuemme niitä kansoja, jotka taistelevat riippumattomuutensa puolesta.
4. Olemme valmiita taistelemaan kaikkia uhkia vastaan." (Pankratova 1946, s. 360)
Stalinin mukaan Neuvostoliitto pyrkii ratkaisemaan kansainvälisiä ongelmia koko maailman työläisten pulesta. Hänen
kertoi vastedes noudattavansa rauhan politiikkaa. Hän ei anna yllyttää itseään sotaan. Vaikka vuosina 1949 ja 1950 ilmestyneissä historian oppikirjoissa oli 1920- ja 1930-luvun tapahtumista sama teksti kuin yllä, oli tähän nimenomaiseen kohtaan kuitenkin lisätty:
"Koko maailmassa kuultiin toveri Stalinin viisas varoitus, että vaarallinen poliittinen leikki, 'riippumattomuuden' puolustajien aloittama politiikka, saattaa tuottaa niille vakavia seurauksia." (Pankratova 1949, s. 358, Pankratova 1950, s. 358)
Vuoden 1962 oppikirjasta Stalinin kuvat ja puheet oli poistettu, vaikka 10. luokan historian oppikirjan olivat valmistaneet samat henkilöt kuin vuoden 1946 painoksen. Stalinin aikaan viitattiin vain kerrottaessa 20. puoluekokouksen julkaisemasta henkilökultin lopettamisesta (Pankratov 1962, s. 291). Neuvostoliiton ulkopolitiikan valtiollisia päämääriä olivat uuden painoksen mukaan "taistelu Neuvostovallan, rauhan, maan ja työläisten puolesta" Tärkeää oli, että "kansainvälisen demokraattisen leirin muodostaminen muutti kahden järjestelmän - sosialismin ja kapitalismin - välisen taistelun suuressa määrin sosialismin hyväksi" (Pankratov 1962, s. 187). Kun 1940-luvun oppikirjassa oli kerrottu imperialistien hyökkäyksistä ja ryöstöistä, kerrottiin nyt useiden maiden yhteistyöhalukkuudesta:
"Euroopan, Yhdysvaltojen ja Aasian työläiset ja laajat demokraattiset joukot pyrkivät solmimaan normaalit kauppa- ja diplomaattisuhteet Neuv6stoliiton kanssa. Koko tämän ajan (1920-luvun alku) neuvostohallitus edisti taistelua kansojen välisen rauhan puolesta." (Pankratova 1962, s. 180)
Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltojen opetettiin vuonna 1921 - hävittyään hyökkäyksen - tajunneen, että on olemassa sosialistinen valtio. Tämän jälkeen lisättiin Leninin marraskuinen sitaatti olemassaolon välttämättömyydestä.
Vuoden 1956 puoluekokouksesta todetaan, että "nykyisen jakson tunnuspiirteenä on, että ikälopun kapitalistisen maailmanjärjestelmän rinnalla on olemassa kasvava maailman sosialistinen järjestelmä" (Pankratova 1962, s. 289). Siirtomaajärjestelmä on hajaantumassa. Oppikirjassa kerrotaan, että jotkut maat tässä prosessissa - kuten Intia ja Egypti - ovat ratkaisseet irrottautumisen rauhanomaisin keinoin. Juuri ne muodostavat rauhanvyöhykkeen sosialistisen leirin kanssa. Ne taistelevat imperialismia vastaan, joka kuitenkin on valmis aloittamaan uuden sodan.
20. puoluekokouksesta alkaen pidettiin tärkeänä pohdintaa siitä, miten sosialististen ja kapitalististen valtioiden väliset suhteet ja kansainvälisen työväenliikkeen tehtävät ratkaistaan. Lähtökohtana pidettiin, että maailma on jakautunut kahteen vastakkaiseen järjestelmään. Ei edes oppikirjoissa anneta tarkempia määritelmiä järjestelmistä tässä yhteydessä, mutta kahtia jakautumisesta aiheutuu ”niiden rauhanomaisen rinnakkainolon ongelma". Tästä sanonnasta ei edes semanttisin menetelmin voi saada ulos muuta merkitystä rauhanomaiselle rinnakkainololIe kuin rauhallinen eli ei sotaisa yhdessäeläminen. Osapuolet eivät kuitenkaan ole tasapuolisia, vaan itäinen järjestelmä "on kehittyneempi ja muodostaa varsinaisen rauhanvyöhykkeen" ja läntinen järjestelmä on "imperialistinen ja heikkoja maita kapitalistisilla menetelmillä ahdistava":
"Kommunistinen puolue ja neuvostovaltio puolustavat viimeiseen asti rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita vastakkaisten yhteiskuntajärjestelmien välisissä suhteissa. Ne hyväksyvät sen tosiasian, että kapitalistinen järjestelmä on olemassa. Sen poistaminen tai säilyttäminen tarkoittaa kokonaisen kansan hylkäämistä joissakin maissa." (Pankratova 1962, s. 290)
Oppikirjassa perusteltiin kannanottoja sillä, että koska sosialististen maiden ulkopolitiikkaan kuuluu taistelu rauhan puolesta, nämä maat yrittävät saada kansainvälisiin suhteisiin periaatteen sisäisiin asioihin sekaantumattomuudesta. Juuri 20. puoluekokous "kehitti leniniläistä periaatetta rauhanomaisesta rinnakkainolosta kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän välillä uusissa olosuhteissa, kun maailmassa on olemassa kaksi järjestelmää, sosialismi ja kapitalismi". Esityksessä kysyttiin, mitä niiden välinen rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa:
"Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa kilpailua talouden ja kulttuurin alalla. Ideologian alalla ei ole olemassa rauhanomaista rinnakkainoloa. Siinä on kyse taistelusta porvarillisen ideologian ja sosialismin välillä." (Pankratova 1962, s. 290)
Tämä määritelmä ei anna aggressiivista kuvaa Neuvostoliiton pyrkimyksistä eikä myöskään ylistyspuhetta oman järjestelmän ylivoimaisuudesta, johon kuitenkin filosofisessa kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo perustuu. Pedagoginen diskurssi on seesteistä verrattuna politologiseen saatikka sitten filosofiseen diskurssiin. Rauhanomainen rinnakkainolo typistyy sosialisaation prosessissa rauhaksi ja rinnakkainoloksi.
20. puoluekokouksen sanottiin myös kehitelleen menetelmiä sodan välttämiseksi, vaikka lisättiinkin, että niin kauan kuin imperialismi on olemassa, ei ole mahdollista välttää hyökkäyssotaa. Sota voidaan välttää, koska on olemassa niin voimakkaita sotaa vastustavia liikkeitä. Oppikirjan mukaan ne toimivat sosialististen valtioiden tukemina. Intia, työläisten kansainvälinen liike kuin myös rauhanpuolustajat toimivat rauhan hyväksi. Erityisesti työväenliikkeen sanottiin olevan vahva ryhmä rauhan taistelun puolesta. Sosialistinen leiri on valmis auttamaan näitä kansoja. Leninin mukaan kaikki maat lähestyvät joka tapauksessa sosialismia, vaikka jokainen maa käyttääkin omia menetelmiään (Pankratova 1962, s. 291). Puoluekokous vahvisti, että jokainen maa saavuttaa sosialismin ja kommunismin omalla tavallaan eikä "rauhanomainen tie ole poissuljettu" (Pankratova 1962, s. 291).
Vuoden 1962 puoluekokouksessa kerrotaan Hrushtshevin selvittäneen, miten kommunismi saavutetaan. Joissakin maissa työläisten puolueet saattavat saada enemmistön. Tämän 22. puoluekokouksen historiallinen merkitys oli siinä, että "kokouksessa valmisteltiin teoreettisesti Neuvostoliiton tie sosialismiin".
Tässä vuoden 1962 oppikirjassa viimeisen luvun otsikko on Neuvostoliiton taistelu rauhan vahvistamiseksi ja kansainvälisen aseistariisunnan puolesta. Siinä käsitellään ensimmäiseksi liennytystä osana rauhanomaista rinnakkainoloa (Pankratova 1962, s. 303). Tämä tarkoittaa, että riitakysymykset tulee ratkaista rauhanomaisin keinoin. Tätä kannattavat "kaikki siirtomaavallasta vapautuneet valtiot, sosialistiset valtiot ja progressiiviset ihmiset".
Oppikirjan mukaan Neuvostoliitto yritti kaikkensa saadakseen aikaan riitojen rauhanomaisen ratkaisun. Mutta Yhdysvallat jatkoi kylmän sodan politiikkaa ja Neuvostoliitto taistelua rauhan puolesta. Neuvostoliiton päälinja oli rauhanomainen rinnakkainolo vastakkaista järjestelmää edustavien valtioiden välillä (Pankratova 1962, s. 306). Kommunistisen puolueen tärkeimpänä tehtävänä on maailmanlaajuisen sodan poistaminen.
Samana vuonna 1962 ilmestyi toinen Neuvostoliiton historian oppikirja. Se oli tarkoitettu kahdeksannelle luokalle (Mints 1962). Teoksen alkulauseessa muistutettiin Leninin sanoneen, että imperialismi on sosialistisen vallankumouksen alkusysäys. Lenin oli kutsunut imperialismia "kuolevaksi kapitalismiksi" (Mints 1962, s. 7). Vaikka vallankumous ei jatkunutkaan muissa maissa, sen kehittyminen näkyi siinä, että "useissa maissa hyväksyttiin kahdeksan tunnin työpäivä, nostettiin palkkoja, työväki organisoitui ja alkoi taistella demokraattisten vapauksien puolesta" (Mints 1962, s. 113). Aikaisemmin oli vain ylimalkaisesti kerrottu valtiollisista sopimuksista ja Neuvostoliiton omasta tilasta. Pankratovan julkaisemissa historian kirjoissa ei puhuttu mitään internationaalista. Oli kyllä tuotu esille, että työväki kaikkialla maailmassa kannusti Neuvostoliittoa. Mintsin mukaan kommunistisia puolueita alettiin perustaa Neuvostoliiton esimerkistä:
"Ennen Lokakuun vallankumousta missään muussa maassa kuin Venäjällä ei ollut kommunistista puoluetta. Lokakuun jälkeen niitä perustettiin kaikkiin maihin" (Mints 1962, s. 113).
Erityisesti siirtomaissa taistelun imperialisteja vastaan kerrottiin kasvaneen. Kommunististen puolueiden määrä lisääntyi. Ennen sotaa puolueita oli ollut 58 ja niissä jäseniä 1,7 miljoonaa. Kirjan ilmestymisen aikoihin oli jo 90 kommunistista puoluetta, joissa oli 40 miljoonaa jäsentä (Mints 1962, s. 230). Länsimaiden suhtautumisessa Neuvostoliittoon oli havaittu selvä muutos. Ennen sotaa imperialististen maiden politiikka oli ollut avointa ja "kommunistijohtajat haluttiin hirttää ennen kaikkea fasistisissa valtioissa" (Mints 1962, s. 231). Sodan jälkeen imperialististen maiden politiikka muuttui antikommunismiksi. Siitä pidettiin osoituksena, että kommunistinen puolue kiellettiin 35 kapitalistisessa maassa. Antikommunismista tuli ase kommunismia vastaan. Porvarillisen propagandan aktiivisin levittäjä oli oppikirjan mukaan katolinen kirkko, jonka sanottiin vaikuttavan ennen kaikkea talonpoikiin, naisiin ja lapsiin.
Kommunistien päätehtäväksi nimettiin sodan jälkeen taistelu rauhan puolesta. Sen sanottiin yhdistävän kaikki anti-imperialistiset voimat (Mints 1962, s. 231). Päämääränä oli laajan anti- imperialistisen rintaman muodostaminen, joka "likvidoi monopolit, muodostaa demokraattisia hallituksia, harjoittaa rauhanpolitiikkaa, edustaa kansan etuja taloudellisessa ja poliittisessa reformissa ja kehittää näin yhteiskuntaa sosialismin suuntaan". Päämääränä oli kuitenkin 1950- luvun lopulla sopuisasti rauha, joskin "kestävä":
"Neuvostoliiton ja kaikkien sosialististen maiden tärkein tehtävä on rauhanomaisen rinnakkainolon turvaaminen ja yhteistyö kapitalististen maiden kanssa. Näin halutaan saavuttaa kestävä rauha." (Mints 1962, s. 248)
Suuri tapaus oli Hrushtshevin vierailu Yhdysvalloissa lokakuussa 1959. Oppikirjassa kerrotaan, että tuhannet ihmiset tulivat kadulle ja "monet halusivat puristaa hänen kättään ja itse nähdä hänet, joka kaikkein aktiivisimmin taistelee rauhan puolesta ja vaatii totuutta kansainvälisiin suhteisiin" (Mints 1962, s. 248).
Yhä enemmän alettiin toistaa, että 20. puoluekokouksen jälkeen kaikki voimat keskitettiin taisteluun rauhan puolesta. Olihan opetettu, että rauhan puolesta taistelu on kommunismin puolesta taistelua, koska "vain kommunismissa voi vallita rauha". Sanaa rauha ei siis käytetty pelkästään ulkomaiden solidaarisuuden voittamiseksi, vaan myös oman kansan aktivoimiseksi. Kapitalististen maiden taloudellisesta ylittämisestä ei puhuta oppikirjoissa, vaikka se oli mm puolueasiakirjoissa rauhanomaisen rinnakkainolon pääsisältö. Sodan vastustaminen saa tässä sosialisaation kanavassa yliotteen:
"Kansoilla on vain yksi mahdollisuus: rauhanomainen rinnakkainolo ja kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu tai ihmiskunta kuolee atomisotaan. Joko tai - kolmatta tietä ei ole." (Mints 1962, s. 252)
Seuraavissa luvuissa ei kerrota puolueenvastaisesta ryhmästä tai 21. puoluekokouksesta. Vuoden 1962 uusi puolueohjelma käsitellään tarkkaan. Sen avainsanojen sanotaan olevan rauha, työ, vapaus, tasavertaisuus, veljeys ja kaikkien kansojen onni (Mints 1962, s. 266). Kirja päättyy lukuun: Neuvostoliiton perustuslaki on voittoisan sosialismin perustuslaki.
Vuoteen 1970 tultaessa 1900-lukua käsittelevä historian kirja jaettiin kahteen osaan. Yhdeksännellä luokalla opetettiin Neuvostoliiton historia "imperialismin aikakautena" 1900-1937 ja kymmenennellä luokalla opetettiin vuosien 1938-1971 tapahtumat. Ensimmäisen kerran on maininta vuoden 1922 Genovan neuvotteluista ja kiinnostavaa kyllä, Genovassa sanottiin Neuvostoliiton esittäneen "rauhanomaisen rinnakkainolon idean toteuttamista erilaisten yhteiskuntajärjestelmien välillä". Neuvosto-Venäjä oli ehdottanut myös "aseistuksen lopettamista sekä vielä raaempien sodankäyntivälineiden kieltämistä". Kuitenkaan "näistä esityksistä ei seurannut mitään, koska kapitalistiset maat eivät ottaneet niitä käsittelyyn". (Berhin 1973, s. 273)
Vuosille 1926-1932 sanotaan olleen kuvaavaa, että "kapitalistiset maat pelkäsivät Neuvostoliiton vaurastumista" (Berhin 1973, s. 340). Ensimmäistä kertaa tuodaan historian kirjassa esille sana luokkataistelu. Luokkataistelun sanotaan vahvistuneen kapitalistisissa maissa 1920-luvulla. Ensimmäistä kertaa puhutaan myös Kansainliitosta:
"Neuvostoliitto yritti päästyään Kansainliiton jäseneksi käyttää järjestöä taisteluun rauhan ja kollektiivisen aseistariisunnan puolesta." (Berhin 1973, s. 341)
Oppikirjan viimeisessä luvussa tuodaan esille, miten Neuvostoliitto näyttää koko ihmiskunnalle tien sosialismiin. "Se on Neuvostoliiton maailmanlaajuinen ja historiallinen tehtävä." (Berhin 1973, s. 376).
Vuosien 1938-1971 tapahtumista kertovassa oppikirjassa ulkopolitiikan päätehtäväksi mainitaan kollektiivisen turvajärjestelmän luominen Eurooppaan (Kim 1972, s. 13):
"Heti sodan jälkeisinä vuosina 1945-1950 Neuvostoliitto pyrki saamaan rauhan kansojen välille sekä turvaamaan erilaista sosiaalista, taloudellista ja poliittista järjestelmää edustavien valtioiden rinnakkainolon rauhallisen ympäristön sosialismin rakentamiseksi" (Kim 1972, s. 126).
Vuosina 1951-1958 ulkopolitiikka jakautui jo kolmeen osaan. Sosialististen maiden kanssa kehitettiin tavaranvaihtoa, tasavertaisuutta, rauhaa, sosialismia. Kapitalististen maiden kanssa toteutettiin tasavertaisuutta ja sekaantumattomuutta. Niille ehdotettiin kaikkien riitojen ratkaisua rauhallisin keinoin. Päätarkoitus oli rauhallisten olojen turvaaminen sosialistiselle kehitykselle Neuvostoliitossa (Kim 1972, s. 141). Ulkopolitiikan avainsanaksi nousi kollektiivinen turvallisuus. Suurimman sodanuhan muodostavat "kapitalististen valtioiden imperialistiset vastakkaisuudet" (Kim 1972, s. 12). Neuvostoliitto tarjosi noina vuosina "kaikille itsenäisyytensä saavuttaneille maille tasapuolisuuteen ja itsemääräämiseen perustuvia suhteita" (Kim 1972, s. 142). Neljäntenä otsikkona tässä oppikirjassa Neuvostoliiton ulkopolitiikan kohdalla on taistelu eri järjestelmien välisen rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta. Käsitettä selvennetään tekstissä. Kansainväliset konfliktit tulisi ratkaista "rauhanomaisilla keinoilla" ja suhteita tulisi parantaa kaikkiin kapitalistisiin maihin, erityisesti Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Ranskaan. Esimerkkinä Neuvostoliiton rauhanomaisen rinnakkainolon toimista kerrotaan YK:lle tehdystä aloitteesta, jossa 1950-luvun tapaan rauhanomainen rinnakkainolo määritellään juridisena periaatteena:
"Vuonna 1957 Neuvostoliitto toi YK:n yleiskokoukseen julistuksen valtioiden rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Esityksessä valtioita järjestämään suhteensa toistensa kunnioittamisen, alueellisen koskemattomuuden ja suvereniteetin, hyökkäämättömyyden, sisäisiin asioihin sekaantumattomuuden, tasa-arvon ja rauhanomaisen rinnakkainolon perusteella." (Kim 1972, s. 144)
Yhdistyneissä kansakunnissa ei ole hyväksytty julistusta tai sopimusta, jossa rauhanomainen rinnakkainolo esiintyisi sanana. Tämän oppikirjan mukaan "kokous hyväksyi ehdotuksen, jonka pohjana oli Neuvostoliiton julistus". Oppilaille jää se mielikuva, että Neuvostoliitto oli saavuttanut voiton omalle ulkopolitiikalleen ja nimenomaan käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo käytölle.
Vuosina 1966-70 ulkopolitiikan päätehtävä oli oppikirjan mukaan taistelu rauhan ja aseistariisunnan puolesta (Kim 1972, s. 208). 24. puoluekokouksessa hyväksyttiin rauhanohjelma. Imperialismin aggressiot olivat lisääntyneet ja sosialististen maiden tulisi lisätä yhteistyötään. Oppikirjassa jopa lainataan tsekkoslovakialaisen sanomalehden kannanottoa, jonka mukaan tämä rauhanohjelma osoittaa "realismia, konkreettisuutta ja luokkakantaista lähestymistä asioihin" (Kim 1972, s. 232).
Kahdeksannelle luokalle tarkoitetussa Valtion ja oikeuslaitoksen perusteet kirjoitetaan rauhanomaisesta rinnakkainolosta kappaleessa Neuvostoliiton leniniläinen ulkopolitiikka:
"Neuvostovaltion koko ulkopolitiikan perustana on taistelu rauhan ja eri yhteiskuntajärjestelmää edustavien valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta." (Gurejev 1982, s. 49)
Tässä rauhanomainen ja rinnakkainolo yhdistetään ennen kaikkea rauhaan. Mutta rauha on tärkeä siksi, että "kansamme pyrkii luovaan työhön ja kommunismin rakentamiseen. Näiden päämäärien saavuttamiseksi tarvitaan rauhaa". Ulkopoliittiset päämäärät selitetään sisäpoliittisilla tarpeilla. Koska "sosialismia ja rauhaa ei voi erottaa toisistaan", taistelee Neuvostoliitto rauhan puolesta ja rauha on ulkopolitiikkamme perustavoite (Gurejev 1982, s. 49). Samassa yhteydessä muistutetaan, että neuvostovaltio on työläisten valtio, neuvostovaltion ja NKP:n ulkopolitiikka perustuu "työläisten, kolhoositalonpoikien, kansallisen sivistyneistön ja koko neuvostokansan edun ajamiseen" (Gurejev 1982, s. 49). Sen perustana ovat sosialismin, Neuvostoliiton ja veljesmaiden kansat. Ne kannattavat rauhaa, vapautta ja kaikkien kansojen aseistariisuntaa sekä kansallista vapautumista ja sosiaalisten olojen paranemista.
Kirjassa painotetaan, että Neuvostoliitto on aina ajanut rauhan asiaa. Kun fasismi riehui Euroopassa, yritti Neuvostoliitto tämän mukaan saada aikaan yleistä aseistariisuntaa. Maailmansodan aikana oli Neuvostoliiton ansiosta solmittu useita antifasistisia liittoutumia. Myös YK:ssa Neuvostoliiton päätehtävä oli rauhan vahvistaminen, aseriisunta ja yhteistyön lisääminen. 24. puoluekokouksessa hyväksytty rauhanohjelma osoittaa, minkälaista kamppailua Neuvostoliitto käy rauhan, aseistariisunnan ja sopimusten puolesta (Gurejev 1982, s. 52).
Kaikissa näissä kuudessa oppikirjassa käsite rauhanomainen rinnakkainolo saa joko juridisen määritelmän tai annetaan se mielikuva, että se tarkoittaa rauhallista (ei sotaisaa) rinnakkain elämistä. Ainoassakaan oppikirjassa ei sanota, että näin Neuvostoliitolla olisi paremmat mahdollisuudet levittää kommunistista oppia länsimaihin, vaan painotetaan vain sitä, että rauhanomainen rinnakkainolo antaa Neuvostoliitolle paremmat mahdollisuudet kehittää omia olojaan, koska sen ei tarvitse sotia. Ulkopolitiikan yhteydessä oppikirjoissa yleisteemoja ovat sota ja rauha. Keinoja sosialismin edistymiseksi ulkopolitiikan alalla olivat voittoisa sota, edullinen rauha ja taloudelliset suhteet. Käsite luokkataistelu mainittiin vain vuoden 1973 oppikirjassa ja maailman vallankumouksellisesta prosessista tai ideologisesta taistelusta ei puhuttu ollenkaan. Taloudellinen kilpailu tuli sen sijaan esille, kun Neuvostoliiton taloutta verrattiin Yhdysvaltojen kehitykseen.
Vaikka pedagogisten päämäärien mukaan nuoriso on kasvatettava kommunismin hengessä, ei oppikirjoissa tule esille vihan lietsominen ja syyttely länsimaita kohtaan. Oppikirjoissa ei syytetä määrättyjä henkilöitä eikä määrättyjä maita, vaan Neuvostoliitto haluaa päinvastoin pitää ystävälliset suhteet yllä kaikkiin maihin. Syytökset kohdistuvat oppikirjoissa määrättyä järjestelmää, imperialismia, kohtaan, mutta imperialismissakin on yksi hyvä puoli - se on sosialistisen vallankumouksen edellytys. Suhomlinski on omassa opetustyössään huomattavasti ideologisempi kuin historian kirjoittajat:
"Vähitellen lasten tajunnassa muodostui selkeä kuva hyvän ja pahan välisestä taistelusta nykypäivinä: kapitalistisissa maissa miljoonat ihmiset eivät tee työtä itsensä vaan tilanherrojen ja kapitalistien hyväksi." (Suhomlinski 1977, s. 159)
Mitäpä voisi toivoa "rauhanomaiselta rinnakkainololta" ihmisten välillä, jos ihmiset on pienestä pitäen kasvatettu Suhomlinskin oppien mukaan "vihaamaan" vastakkaisessa järjestelmässä asuvia kanssaihmisiään? "Empaattinen semantiikka" ja rauhanajattelu tuntuvat turhalta niin kauan kuin vihan sanotaan herättävän "uusia hengenvoimia" ja pyrkimyksenä on kunnioittaa "isänmaan taistelijoita". Suhomlinski perustelee opetuksen ideologisuutta, tiedostamisen ja itseluottamuksen kehittämisellä:
"Miksi lasten teki mieli kuunnella yhä uudestaan Janko soittelijasta? Syynä oli luullakseni se, että viha herättää uusia hengenvoimia. Kun lapsi tajuaa itsensä pahan tinkimättömäksi vastustajaksi, hänestä tulee entistä voimakkaampi." (1977 s. 160)
Venäläisissä kouluissa toteutetaan pikemminkin niitä Suhomlinskin oppeja, joissa kehotetaan rohkeasti auttamaan hädässä olevaa ja suhtautumaan "empaattisesti" toisen kärsimyksiin:
"Opetin jatkuvasti kasvattejani eläytymään muiden ihmisten tunteisiin ja asettamaan itsensä niiden asemaan, jotka tarvitsevat osanottoa, apua ja sydämellistä huolenpitoa. Toisen ihmisen surusta on tultava lapsen henkilökohtainen suru, sen on saatava lapsi miettimään, miten hän voisi auttaa avun tarpeessa olevaa." (1977, s. 265)
Yksittäisten historiantapahtumien jokseenkin neutraali tulkinta johtuu paitsi historian kirjoittajien ammattinäkemyksestä (vertaa historiallinen diskurssi) myös yleisestä periaatteellisesta käsityksestä: "Ihmisellä ei ole mahdollisuutta nähdä poliittista realiteettia yksittäisiin asioihin tutustumalla." (Klaus 1971, s. 126) Neuvostolaisessa sosialisaatiossa näyttääkin olevan tärkeämpää yleisen maailmankuvan luominen riistäjä-riistetty ja imperialismi-sosialismi dikotomioiden pohjalle kuin yksittäisten tapahtumien ideologinen tulkitseminen. Moraalinen ja maailmankatsomuksellinen "kypsyys" mitataan tämän vastakkainasettelun sisäistämisenä. Kansalaisille pyrittiin opettamaan, että vain kommunistinen muoto tarjoaa tarvittavan yhteiskunnallisen ympäristön yleisinhimillisen yhteiselämän kehittymiselle (Bach 1981, s. 24). Heille opetettiin myös, että monet moraaliset kategoriat, esimerkiksi kunnia, oikeudenmukaisuus, velvollisuuden täyttäminenm ovat erilaisia eri luokille (Bach 1981, s. 5):
"Sosiaalinen kannanotto on toiminnan päämäärä ja sillä on aina luokkakohtainen luonne, joka muodostuu siitä, että henkilölle opetetaan, mitkä ilmiöt ovat kullekin luokalla tyypillisiä." (Predbeanov, 1975, s. 94)
Neuvostoliitto on joidenkin tutkimusten mukaan onnistunut maailmankuvan luomisen perusteissa. Esimerkiksi kansalaiset ovat selvästi järkyttyneempiä yhteiskuntansa heikosta taloudellisesta tilasta kuin poliittisen toimintansa vähäisyydestä. Harvardin yliopistossa 1960-luvun lopulla tehty tutkimus osoitti, että neuvostokansalaisille ei ollut ollenkaan niin tärkeää saada poliittisia oikeuksia ja perustuslaillisia lupauksia kuin saada lisää henkilökohtaista turvallisuutta ja kasvattaa elintasoa (Gupta 1976, s. 346).
Tämäkin tutkimus vahvistaa niitä käsityksiä, joiden mukaan opetuksen maailmankuva on Neuvostoliitossa niin erilainen kuin länsimaissa, että väistämättä myös peruskäsitteille muodostuu niiden pohjalta erilainen merkitys. Vuosikymmeniä kestäneen opetuksen seurauksena neuvostoliittolaisen maailmankuva muodostuu erilaisista tosiasioista kuin länsimaisen koulutuksen saaneen. Vaikka kapitalismin suomaa kulutusta tavoitelöaan, ei neuvostolaisen kokema kärsimys saa jäädä turhaksi (Bucholz, Konferenssiraportti, Osteuropa/2, 1979).
Rauhanomainen
rinnakkainolo saa pedagogisessa diskurssissa merkityksen rauha ja
rinnakkainolo lännen kapitalistisen ja oman sosialistisen maan välillä.
Rauhalliset suhteet sotaa lietsovien kapitalististen maiden kanssa
ovat mahdollisia siksi, että Neuvostoliitosta on tullut niin vahva ja
se voi määrätä järjestelmien välisestä kanssakäymisestä. Oppikirjoissa
toistetaan, että sosialismi on ihmiskunnan kehittyneempi vaihe ja että
läntiset maat edustavat kuolemaan tuomittua mädännäisyyttä.