Poliittinen käsite tutkimuskohteena

 

2.4. Poliittinen käsite tutkimuskohteena

2.4.1. Iskusana/slogan

Tarkastelun kohteena olevaa sanaliittoa - rauhanomainen rinnakkainolo - kutsutaan iskusanaksi (Saksa), fraasiksi (Suomi) ja poliittiseksi sloganiksi (Yhdysvallat), mutta myös teoriaksi, opiksi tai politiikaksi (Neuvostoliitto).

Yhteiskuntatieteissä aiheuttaa sekaannusta, että kyseisen tieteen piirissä ei ole kehittynyt yhtenäistä käsitteistöä samalla tavoin kuin matematiikassa ja biologiassa. Yhteiskuntatieteissä on muodostunut vain maailmankatsomusten sisäisiä terminologioita. Terminologioiden kehittelyssä mentiin niin pitkälle, että erityisesti 1960-luvulla alettiin puhua "kovalla työllä hankitusta akateemisesta tietämättömyydestä", koska eri yhteiskunnallisia näkemyksiä edustavat tutkijat eivät pystyneet väittelemään keskenään. Kielenkäytöstä uhkasi tulla suojamuuri, salakieli, kielellinen julkisivu, jonka takana ei sitten ollutkaan mitään. Erityisesti porvarilliseen sanastoon tottuneet tutkijat väittivät, että juuri marxilainen käsitteistö johti tutkijoita pohtimaan "tarpeettomia asioita ja puhumaan epämielekkyyksiä kummallisella fraseologialla" (Sivonen 1984, s. 34).

Karl Marxin mukaan käsitteiden merkityksen määrittely on aina kuulunut harvojen etuihin ja myös vastannut harvojen etuja. Kapitalistisessa yhteiskunnassa omistava luokka määrittele, mitä käsitteillä kuten 'yleinen hyvä', tarkoitetaan. Länsimaissa paheksuttiin Neuvostoliiton tapaa antaa vanhoille sanoille uusia määritelmiä. Poliittisen kielen tutkijat alkoivat tarkastella neuvostomarxilaisia sanoja poliittisena manipulaationa, propagandana ja kielellisenä harhaanjohtamisena. Heidän mukaansa

"poliittinen terminologia menetti ehdottomuuden arvonsa, kun ideologisesti suuntautuneet valtiot sekoittivat niiden käsitteiden merkityksen, jotka vaikuttavat maailmanpolitiikassa." (London 1970, s. 11)

Sovjetologit ja varsinkin kremlologit kehittivät uuden tieteenhaaran, jossa pohdittiin, miten "päätellä sanoista tekoihin silloinkin, kun nämä eivät vastaa toisiaan" (Kari Palonen 1983). Orwellilaisen logiikan mukaan esimerkiksi neuvostolaiset keksivät uusia sanoja niille asioille, jotka kuvaavat idän ja lännen välisiä suhteita siksi, että "oikea ajatteleminen tulisi mahdottomaksi" (Palonen 1982, s. 133). Vielä George Orwellin kuolemankin jälkeen kaikuu hänen kehotuksensa 'semanttiseen valppauteen'. Orwellin uuskieli-hypoteesi on innoittanut erityisesti Neuvostoliittoa vastustavia tutkijoita syyttämään neuvostomarxilaisia sanoilla manipuloinnista.

Koska sanoilla ei ole absoluuttisia vakiomerkityksiä ja koska neuvostolaiset ovat kuitenkin määritelleet käyttämiään käsitteitä, osoittaa enemmänkin kuuntelijan heikkoa tietotasoa kuin puhujan oveluutta, jos kuulija ei ymmärrä, mitä Neuvostoliitossa on haluttu sanoilla kertoa. Sen sijaan, että syytetään neuvostolaisia sanoilla manipulaatiosta, on läntisiä tutkijoita syytettävä joko täydellisestä käsitteiden merkityksen muodostumisen ymmärtämättömyydestä tai ennakkoluuloisesta kuuntelemisesta. Jos kuulija ei ymmärrä kulttuurista siltaa sanoista tekoihin, hän osoittaa semanttisen teorian mukaan lähinnä omaa tyhmyyttään. Good muistuttaa, että sanan väärästä sisällöstä voi syyttää vain, jos syyttäjällä itsellään on tiedossa sanan oikea sisältö. Syytöksen tekijä osoittaa ainoastaan, että hänen todellisuutensa muodostuu erilaisista tunnusmerkeistä kuin sanan lausujan todellisuus (1975, s. 24). Dieckmannin mukaan käsitejärjestelmään kuuluu ajatusjärjestelmä. Niiden yhteisvaikutuksen takia "ei ole mahdollista tarkastella käsitteitä pelkästään manipuloitavina propagandarakennelmina". (Dieckmann 1975, s. 85)

Semanttisen teorian mukaan on kyse huomattavasti monimutkaisemmasta ilmiöstä kuin valehtelemisesta eli tahallisesta harhaanjohtamisesta, jos puhujan ja kuulijan on vaikeaa ymmärtää toisiaan. Semanttinen teoria hylkää kokonaan käsityksen "väärin käytetystä sanasta". Ylikansallista normistoa kielenkäytöstä ei ole olemassa. Puhuja ei voi välttää väärin puhumista, jos kuulijalla on tuntematon tai erilainen maailmankuva. Jos sanaa tarkastellaan niissä lauseyhteyksissä, joissa se esiintyy alkuperäisessä kielessä, erityisen merkityksen painottamisen ei katsota olevan valehtelua (Dieckmann 1975, s. 60). Tulkintaan vaaditaankin melkoista sosiokulttuurista tuntemusta toisten maailmankuvasta, erityisesti silloin, kun on kyse asioista, jotka ovat tyypillisiä vain toiselle (Blanke 1973, s. 144, Susiluoto 1977, II). Ei ole kyse harhautushalusta eikä edes "ideologisesta polysemiasta" (Gudorf 1981, s. 24) silloin, kun eri kulttuuripiireissä on ymmärtämisvaikeuksia.

Volosinovin mukaan kaikkiin käsitteisiin voidaan liittää ideologisen arvottamisen kriteereitä (valhe, totuus, oikeellisuus, hyvyys). "Missä on käsite siellä on myös ideologia." (Volosinov 1990, s. 26). Käsitteessä näkyvät ne lukemattomat langat, jotka läpäisevät sosiaalisen kanssakäymisen kaikki alueet. Se heijastaa ja tulkitsee toista todellisuutta eikä ole pelkästään todellisuuden osa. Siksi se voi ilmaista todellisuutta tietystä näkökulmasta:

"Emme todellisuudessa koskaan lausu sanaa ja kuule sanaa, vaan kuulemme totuuden tai valheen, hyvän tai pahan, tärkeän tai merkityksettömän, miellyttävän tai epämiellyttävän. Sanan on aina täyttänyt ideologinen tai jokapäiväisen elämän sisältö ja merkitys. Ymmärrämme sen tällaisena ja vain tällaisena, ideologisesti esitettyyn jokapäiväiseen elämään liittyvään sanaan me vastaamme." (Volosinov 1990, s. 89)

Rauhanomainen rinnakkainolo täyttää hyvin iskusanan edellytykset. Iskusanat kuuluvat tunnusomaisimpana piirteenä poliittiseen aatekieleen (Dieckmann 1975, s. 101). Tietty poliittinen tilanne, psykologinen valmius tai tunteenomainen assosiaatio luo iskusanalle menestyksen edellytykset. Iskusana on lentäviin mainoslauseisiin verrattavaa retoriikkaa ja lähellä sloganeita. Se on käsitteisiin rinnastettava aggregoitu sana eli sana, johon liittyy suuri joukko alakäsitteitä ja pää- ja sivumerkityksiä. Käytännössä kuitenkin nimenomaan puhuja joutuu valitsemaan puhetilanteesta riippuen vähäpätöisenkin sivumerkityksen koko käsitteen merkitykseksi. Tästä esimerkkinä on armeijan iskulause: Wir produzieren Sicherheit (Me luomme turvallisuutta). Kyse on liioittelusta. Oikein olisi sanoa: "Wir produzieren (?) einen Teilinhalt dessen, was gemeinhin unter dem Schlagwort Sicherheit verstanden wird." (Me toteutamme joitakin niistä mielikuvista, joita ihmisille tulee kun he kuulevat sanan turvallisuus) (Schumann 1979, s. 61).

Kielitieteissä on esitetty kaksi vastakkaista käsitystä iskusanojen luonteesta ja hyödyllisyydestä. Itäsaksalaiset ja venäläiset tutkijat sanovat niiden ilmaisevan iskevästi monimutkaisen asian ytimen. Iskusanalla "monimutkainen asia ilmaistaan niin, että sen omaleimaisin piirre tulee esille" (Gudorf 1981, s. 202). Kuitenkaan sanaa 'iskusana' (Schlagwort) ei löydä esimerkiksi itäsaksalaisesta sanakirjasta (Meyers Neues Lexikon, 1972). Neuvostomarxilaisessa yhteiskuntamuutoksessa pidetään iskusanaa innoituksen lähteenä lausujalle ja ärsykkeenä kuulijalle. Iskusanalla pyritään herättämään vastustajan huomio ja vaikuttamaan myös "siihen, mikä objektiivisesti edistää samoja asioita". Vuonna 1917 virkkeellä "kaikki valta neuvostoille" oli Klausin mukaan suuri vaikutus ihmisiin (Klaus 1971, s. 134). Se innoitti suurinta osaa venäläisistä työläisistä. Se oli myös iskulause vastustajan lyömiseksi. Jos maahan olisi tuotu porvarillinen demokratia, porvaristolla olisi ollut kaikki valta. Kaikki ne jotka halusivat palauttaa porvarillisen demokratian, halusivat saman periaatteen mukaan antaa porvaristolle vallan.

Sen sijaan länsimaisten tutkijoiden mukaan iskusanat ovat propagandistisia ja niillä pyritään manipuloimaan. Iskusana nähdään negatiivisena kielenkäyttönä:

"Iskusana on epämääräinen, yleinen ja näennäisen selväsanainen. Sen merkitys yhdistetään sekundaariseen ja tunteeseen vetoavaan sanaan. Iskusanat muuttavat suhteellisen absoluuttiseksi, typistävät monimutkaisen asian tyypilliseen ja yksinkertaiseen ja etsivät vastakkaisuuksia." (Dieckmann 1975, s. 193)

Niin idässä kuin lännessä on myönnetty, että iskusanat ovat selvästi arvosidonnaisia. Iskusanojen merkitys riippuu puhujan maailmankuvasta. Tästä esimerkkinä Freitag mainitsee juuri sanaliiton rauhanomainen rinnakkainolo. Muita arvosidonnaisia ja maailmankuvaan liittyviä iskusanoja ovat esimerkiksi sanat kuin uudistaja, sosialistinen valtioyhteisö, maailmanlaajuinen strategia ja sotasyyllinen (Freitag 1977, s. 112). Lisäksi usein mainitaan sellaiset arvosidonnaiset iskusanat kuin vapaus, demokratia, Euroopan turvallisuus, tuotannon parantaminen, turvallisuus ja liennytys. Sanan osina tyypillisiä iskusanoja ovat rauha, uudistus, kulttuuri, luokka ja sellaiset adjektiivit kuin kansallinen, rauhanomainen, historiallinen, edistyksellinen, yhteiskunnallinen ja sosialistinen (Gudorf 1981, s. 274).

Iskusanojen käyttö on lisääntynyt politiikan "demokratisoituessa". Tämä johtuu siitä, että poliittiset puheet on kohdistettava yhä suuremmille joukoille ja siksi on käytettävä yksinkertaisia sanoja ja lauserakenteita:

"Koska kuulijoiden homogeenisuus on sitä pienempi mitä enemmän on kuulijoita, puhujan on pyrittävä mahdollisimman suureen ymmärrettävyyteen. Tämän puhuja saavuttaa vain käyttäessään mahdollisimman yleisiä sanoja ja jättäessään käsitteet niin epämääräisiksi, että kaikki kuulijat voivat olla hänen kanssaan samaa mieltä." (Dieckmann 1975, s. 103)

Televisiossa ja suurissa vaalitilaisuuksissa on osattava välttää sellaisten sanojen käyttöä, jotka eivät herätä miellyttäviä tunteita jokaisessa, sen sijaan suorassa kontaktissa puhuja voi tarkkailla kuulijoiden ilmeitä ja reaktioita ja paremmin selitellä lausumiaan käsitteitä. Politiikassa nousee selvemmin kuin luonnontieteissä ongelmaksi myös, että käsitteet kohdistetaan myös tieteenalan ulkopuolisille ryhmille (Schumann 1979, s. 246). 

Jos käsitteillä halutaan vaikuttaa, niillä on vedottava tunteeseen ja herätettävä positiivisia mielikuvia eli on käytettävä stereotyyppisiä ja eufemistisia eli kaunistelevia käsitteitä.

Semanttisen tutkimuksen kannalta on ratkaisevaa, että iskusanojen merkitykseen asiayhteys vaikuttaa vain vähän. Iskusanaa ei ole sidottu mihinkään määrättyyn politiikan kieleen (Freitag 1977, s. 101), päin vastoin: tekstiyhteys menettää jopa oman erillisen merkityksensä, jos siihen kytketään iskusana. Iskusana on kuin signaali. Ellei tunne iskusanan merkitystä kyseisessä kulttuurissa, tekstin ymmärtäminen on vaikeaa ja tällöin syntyy helposti mieleen syyte valehtelemisesta tai manipuloinnista.

Iskusanan käyttöä on neuvostomarxilaisittain perusteltu "induktiivisella luottamuksella". Tämä tarkoittaa, että koska monimutkaisia asioita ei joka tilanteessa voi perusteellisesti selvittää, on niiden jotka sanojen merkitystä eivät ymmärrä, luotettava niihin henkilöihin, jotka toimivat yhteiskunnan johtajina:

"Erittäin monimutkaiset taloudellista tai poliittista tilannetta kuvaavat käsitteet eivät ole kaikille ymmärrettäviä, koska asiasisältö ei ole suoraan jostain otettavissa, eikä jokainen voi ymmärtää sitä välittömästi. Tällöin vaaditaan kuulijalta tunteenomaista luottamusta -luottamusta politiikkaan, joka usein on osoittautunut, oikeaksi ja työtä tekevälle luokalle edulliseksi: Tämä luottamus ei ole sokeaa. Se on vakuuttuneisuutta siitä, että koska puolueen politiikka on siihenkin saakka osoittautunut oikeaksi, se todennäköisesti osoittautuu oikeaksi, vaikka joissakin tilanteissa kaikki eivät ymmärtäisikään kaikkia yhteyksiä:' (Klaus 1971, s. 170)

Useat kielitieteilijät omaksuivat myös Marxin käsityksen siitä, että terminologian tutkiminen ja terminologisten sanojen käyttö arkipäivän kielessä "tulee tarpeettomaksi sosialistisessa yhteiskunnassa silloin, kun ei ole enää sosialismia edeltävän ajan painolastia. Silloin työväenluokan kielestä on tullut kaikkien kieli." (Gudorf 1981, 179)

Yhdysvaltalaiset tutkijat sanovat Neuvostoliiton käyttävän iskulauseita siksi, että maata hallitseva eliitti halusi turvata oman valta-asemansa. Perustuslain 126. pykälässä sanotaan, että juuri puolue ajaa työtätekevien ihmisten etuja. Puolueohjelman mukaan "puolue ohjaa neuvostokansan luovia kykyjä" ja on jo itsessään yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestelmän johtava ja opastava elin (Barghoorn 1966, s. 20). Koska poliittisten toimintojen kuvaaminen ja niistä puhuminen on pienen eliitin hallussa, myös ongelmien ratkaisu on pienen, itse itsensä valitseman eliitin etuoikeus.

2.4.2. Tyhjiösanat

Vuosien varrella yhä useammat iskusanat ja jopa käsitteet ovat osoittautuneet niin kutsutuiksi tyhjiösanoiksi (Leerformel). Schumann puhuu sanakuorista (Worthulsen), Klaus sanojen semanttisesta nollatasosta (1971, s. 282).

Tyhjänpuhumisessa lauseen totuusarvo riippuu sen sisältämien sanojen määritelmästä. Lauseelta puuttuu tällöin informaatioarvo. Jos esimerkiksi demokratia määritellään kansan vallaksi, määritelmä on kuin "Kolumbuksen muna" (Dieckmann 1969, s. 72). Tätä määritelmää käyttämällä vältytään kaikilta ideologisilta keskusteluilta:

"Tieteellisesti käsite demokratia voidaan määritellä tarkasti. Sille on sananmukainen määritelmä. Sen mukaan demokratia on kansan valtiollinen herruus. Mutta näin saatu käsitteen objektiivisuus on vain näennäinen. Ongelma siirtyy termistä demokratia termiin valtio ja kansa." (Klaus 1971, s. 120)

Tyhjiösanoilla tarkoitetaan sellaisia sanoja, joilla on niin paljon merkityksiä, että ne eivät

tarkoita loppujen lopuksi yhtään mitään. Ne eivät anna kuulijalle loppujen lopuksi mitään

tietoa. Esimerkkinä tällaisesta käsitteestä on liennytys (Schumann 1979, s. 56).

Tyhjänpuhumista ovat myös lauseet, joissa käytetään käsitteitä jokaiselle omansa, oikein

on se mikä hyödyttää kansaa, kaikki ihmiset ovat syntyneet samanlaisiksi, kaikilla on

oikeus vapauteen, jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan:

"Nämä lauseet voidaan tulkita niin, että ne aina jossakin tilanteessa pitävät paikkansa. Tästä seuraa, että niillä itsellään ei ole mitään merkitystä. Jokaiselle omansa -lauseen sisältö määräytyy sen mukaan, miten 'omansa' käsitetään. Sillä voidaan puolustaa juutalaismurhat, aateliston edut, edustuksellinen demokratia tai kansallistettu työmaa. Lauseiden sisältö määräytyy sen mukaan, miten siinä käytetyt sanat määritellään." (Dieckmann 1969, s. 16)

Topitsch (1960) jakaa tyhjiösanat empiirisiin, normatiivisiin ja essentialisiin. Empiiriset ja normatiiviset lauseet voidaan muotoilla niin, että ne ovat aina oikein ja siksi tällaisilla lauseilla ei itsellään ole arvoa. Essentiaalisilla tyhjiösanoilla hän tarkoittaa sanoja, joiden määrittelemiseksi tarvitaan tietoa, joka asiayhteydessä ei tule selville. Lauseessa "energiapolitiikan päämäärä on käyttää niin ympäristöystävällisiä energianlähteitä kuin mahdollista", osoittavat sanat 'kuin mahdollista' tyhjänpuhumista. Lause on tosi, mutta koska on itsestään selvää, että kukaan ei ehdoin tahdoin halua käyttää ympäristölle vaarallisia energialähteitä, lauseella ei ole merkitystä. Essentiaalisista tyhjiösanoista on kyse myös silloin, kun käytetään epäselviä ja laaja-alaisia sanoja. Tällaisia epätarkkoja ilmaisuja ovat joki/virta sekä suhteellisia eli relatiivisia kylmä/viileä, liberaali/konservatiivi. 

Suhteellisissa sanonnoissa vertailukohde valitaan oman maailmankuvan mukaan. Puhuja puolustaa omaa käsitystään "keskiverrosta" ja pitää omaa määritelmäänsä lähempänä totuutta kuin toisen määritelmää. Näillä sanoilla on suuri merkitys synonyymisessä erottelussa, eli sellaisessa tilanteessa, jossa kaksi poliittiselta katsantokannaltaan erilaista puhujaa nimittää samoja asiasisältöjä erilailla (Dieckmann 1964, s. 133). Koska kielellinen ilmaisu on harvoin joko tosi tai valhe, vaan se on tiettyyn rajaan asti tosi, tietyssä mielessä tosi ja toisessa mielessä väärä, puhujasta riippuu, mitä ominaisuuksia hän tuo sanasta esille.

Tyhjiösanojen ja fraasien käyttö on ollut niin suomalaisessa tieteellisessä kirjoittelussa kuin myös Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa runsasta. Koska Suomessa tieteellinen tieto on hankittava vieraalla kielellä ja tieteen omat auktoriteetit ovat vähissä, tekstejä käännettäessä kehittyy omaperäisiä käännöksiä. Tämä on johtanut täysin käsittämättömiin käännöksiin ja tulkintoihin. Koska sanojen erheellistä käännöstä ei ole osattu tunnistaa tai todistaa, on vieraan yhteisön kommunikaatiota syytetty valehtelemiseksi, manipulaatioksi. Kielellinen "vääräoppisuus" johtuu myös pyrkimyksestä suomen ja vieraan kielen sanallisen käännöksen mahdollisimman suureen yhdenmukaisuuteen. Venäjänkielestä on tullut erityinen kompastuskivi:

"Joillakin tutkijoilla on taipumusta ihastua vieraskielisiin ilmauksiin, jolloin työ ja omaksuminen jäävät puolitiehen. Kaiken takana on joko arkuus, laiskuus, kykenemättömyys tai välinpitämättömyys, usein myös tieteellinen 'snobismi', jolla lukijaa hämätään." (Max Rand, Helsingin Sanomat 28.7.1984)

Suomessa on jopa sanojen translitteroinnista tehty pyhä toimitus, tabu. Venäläisiä nimiä kirjoitettaessa ei pidetä pääasiana sitä, että ne voitaisiin ääntää suomeksi, vaan että translitteroinnin perusteella voidaan jäljittää alkuperäinen kirjoitusasu. Venäjän kieltä taitamattoman onkin vaikea lausua venäläisiä nimiä, saatikka sitten muistaa niiden kirjoitusasu.Ilmausten erilaisuus pahentaa.ennakkoluuloja. Kulttuurierosta johtuen venäjänkieliset sanat ja luonnehdinnat ovat voimakkaampia ja värikkäämpiä kuin vastaavat suomalaiset ilmaisut, mutta useinkaan käännöksissä eroa ei ole otettu huomioon. Suomen ja Neuvostoliiton välisiä kommunikeoita tutkinut Rinkineva tiivistää Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuskielen osoittaneen saman, mitä iskusanojen käytöstä on kerrottu edellä:

'Tiedonantojen kielellinen asu vaikuttaa toisinaan kovin monimutkaiselta ja hyvinkin heikolta suomen kieleltä. Sanontojen monimutkaisuus heijastaa kuitenkin neuvottelutilanteita siinä mielessä, että mitä vaikeampi neuvottelutilanne on ollut - ts. mitä erilaisemmista näkemyksistä on lähdetty liikkeelle - sitä hankalampaa on ollut edetä molempia osapuolia tyydyttäviin kompromisseihin, eli sitä vaikeaselkoisempaa tekstiä on saatu aikaan." (Rinkineva 1984, s. 3)

2.4.3. Poliittisen sanaston semanttisia tutkimuksia

Yhteiskuntatieteilijät ovat tehneet varsin vähän semanttisia tutkimuksia käsitteiden tulkinnasta. Perusteellisimman yrityksen kvantitatiivisen menetelmän kehittämiseksi tekstien sisältöanalyysiä varten on tehnyt amerikkalainen kielitieteilijä Lasswell tutkimusryhmänsä kanssa 1940-luvulla. Lasswell perustelee tutkimustaan sillä, että mitä paremmin ymmärrämme kieltä sitä paremmin ymmärrämme politiikkaa (1968, s. V). Poliittisen kielen tutkimiseen hän suosittelee kvantitatiivisia menetelmiä (1968, s. 40). Hänen mukaansa sisältöanalyysin suorittaminen vaatii luokittelua ja kommunikaatiossa käytettyjen merkkien järjestämistä kategorioihin (1968, s. 55). Lasswell erottaa avainsanat tekstistä tiettyjen periaatteiden mukaan ja järjestää ne tilastollisesti. Sanoja ja niiden keskinäisiä suhteita laskiessaan Lasswell kiinnittää huomiota kolmeen seikkaan:

1. Kuinka paljon huomiota sanalle annetaan tekstissä. Tällöin lasketaan, kuinka usein sanaa käytetään ja kuinka huomattavalla paikalla tekstissä se esiintyy.

2. Minkä arvon puhuja antaa sanalle. Tällöin etsitään positiivisia, negatiivisia ja neutraaleja tekstiyhteyksiä.

3. Kuinka paljon painoa sanalle annetaan. Tällöin tutkitaan sanan paikkaa ja suhdetta muihin sanoihin sekä stilistiikan käyttöä.

Lasswell on tutkinut edellä kuvatulla menetelmällä Neuvostoliitossa vuosina 1918-1943 käytettyjä vappusloganeita. Lasswellin mukaan vappuna käytetyt iskulauseet ovat poliittisia avainsymboleita. Ne toimivat yhdistävänä siteenä puolueen teoreetikkojen, päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä (1968, s. 255). Hän on tutkimuksissaan kiinnittänyt huomiota siihen, mikä on näiden sloganien tarkoitus. Kvantitatiivisen sisältöanalyysin perusteella Lasswell pystyy pitävästi todistamaan väittämän, että Neuvostoliitossa ovat kansalliset pyrkimykset olleet kommunistisia ideaaleja tärkeämpiä:

"Puna-armeija ei voittanut kommunistisen vallankumouksen sloganeita käyttämällä vaan perinteisillä nationalistisilla iskulauseilla." (1968, s. 334)

Lasswelliä on kritisoitu matemaattisen tarkkuuden yliarvostamisesta. Statistiikan pohjalla tehdyt päätelmät eivät ole niin tieteellisiä kuin miltä ne näyttävät. Ennen laskemiseen ryhtymistä on nimittäin tehtävä tärkeitä arvopäätelmiä relevanteista avainsanoista ja niiden merkityksistä. Kuitenkin Lasswelliä pidettiin 1960-luvulla uranuurtajana sosiologiapainotteisessa Neuvostoliiton tutkimuksessa.

Saksassa tekstin ja sanankäytön semantiikan varsinainen uranuurtaja on Collin Good. Goodin mielestä ei ole suurta eroa, määritelläänkö sanaa vai selvitetäänkö jotain asiantilaa: "Sanan määritelmät ovat usein puhtaasti määrätyn asian kuvauksia" (1975, s. 20). Good puhuukin "sanan käytön semantiikasta", jolla hän tarkoittaa "sanan käytön ja sanan sisällön dialektista yhteyttä" (1975, s. 33). Tämäntapaisella tarkastelulla selvenee myös sanan ideologinen sisältö (1975, s. 137). Goodin mukaan sanan kieliopillinen ja kielellinen ympäristö antavat riittävästi aineistoa sanan merkityksen mielekkyyden selventämiseksi (1975, s. 33). Good määrittelee sanan merkityksen tarkastelemalla seuraavia kielellisiä ympäristöjä:

tyypillinen pääsana-attribuutti -yhdistelmä

sanayhdistelmä

sisällön epätäydellisyys

liittyminen predikatiiviin

tautologinen yhteys

syntaktis-semanttinen yhteys

moraalinen ja eettinen yhteys

tekstiyhteys

kielen ulkopuolinen tilanne

Goodin menetelmä saattaa tuottaa tuloksia tietyn henkilön kehityskaarta tai tietyn sanan sisältöä tutkittaessa. Sen sijaan rauhanomaisen rinnakkainolon kaltaisten käsitteiden suhteen tämän tapainen tutkimus osoittautuu työlääksi. Useimmilla käsitteillä ei ole sellaisia kielellisiä yhteyksiä, jotka yksistään selittäisivät sen merkityksen. Käsite voi myös olla niin voimakas, että kielelliset yhteydet menettävät merkityksensä. Siksi käsitteen merkityksen määrittelemiseksi on valittava laajempi filosofinen tarkastelutapa, vaikka se ei olekaan yhtä pitävästi ja matemaattisesti oikeaksi todistettavissa kuin Goodin muotoilema kieliopillinen tarkastelu.

Toinenkin saksalainen kielitieteilijä, Johannes Schumann, on semanttisesti tutkinut avainsanoja. Schumann kutsuu avainsanaa suurmolekyyliksi, joka jakautuu yksittäisiin atomeihin. Hänen tutkimuksensa teknisinä välineinä eli indikaattoreina ovat samoin kuin Lasswellillä merkityksen laajentuminen/supistuminen, merkityksen paraneminen/huononeminen ja merkityksen muuntuminen. Schumann etsii tutkimuksessaan myös sanaperheet. Erityisesti sanan "synnyttäjät" ja "kehittäjät" on hänen mukaansa tutkittava tarkkaan (1979, s. 56).

Poliittisella kielitutkimuksella on Schumannin mielestä ollut näihin aikoihin asti diakroninen selvitystapa: etymologian avulla on etsitty sanan alkuperäisiä perusmuotoja ja muutokseen vaikuttaneita olosuhteita. Merkityksen paraneminen ja huononeminen riippuvat kuitenkin yhteiskunnallisista muutoksista. Kieli muuttuu yhteiskunnan mukana ja on itsessään osoitus tästä muutoksesta (1979, s. 57).

Schumann on tutkinut esimerkiksi käsitettä turvallisuus käyttäen semanttisia menetelmiä. Aluksi hän jakaa käsitteen viiteen eri tasoon: normatiivinen, kommunikatiivinen, instrumentaalinen, institutionaalinen ja pragmaattinen taso (1979, s. 66). Menetelmä on toimiva abstraktisen sanaston merkityksen määrittämisessä, ja sitä on hyödynnetty tässä tutkimuksessa.

Esimerkki iskusanan turvallisuus merkityskentästä (Schumann 1979, s. 65)

Susiluoto on tutkinut käsitettä upravlenije. Tämä ohjausta ja hallintoa tarkoittava sana on Susiluodon mukaan ollut yksi Neuvostoliiton yhteiskuntatieteen avaintermejä: "Termi esiintyy yhtä hyvin taloustieteellisessä, sosiologisessa, filosofisessa kuin kyberneettisessäkin kirjallisuudessa. Kussakin tapauksessa termillä on oma merkityksensä, jonka ymmärtäminen vaatii paitsi kyseisen tieteen terminologian myös venäjän kielen ominaisuuksien hallitsemisen." (Susiluoto 1977, s. 1). Susiluoto tarkastelee käsitettä upravlenije kolmessa erilaisessa teoreettisessa kentässä: arkikielessä eli venäjän kielen ilmaisuna, keskeisenä marxismi-leninismin terminä sekä kybernetiikan ja systeemiteorian terminä (Susiluoto 1977, s. 8) sekä myös erilaisissa konteksteissa, kuten taloudessa, hallinnossa ja politiikassa. Ainoaa oikeaa merkitystä ei yritetäkään etsiä.

Tutkimuksellaan Susiluoto haluaa tuoda esille, että koska yksi ja sama sana tarkoittaa monia asioita, termin konteksti- ja painotuserot ovat tärkeitä. Niillä ratkaistaan osaltaan, mitä termi merkitsee (1977, s. 34). Termi kytkeytyy eri kentissä eri tavoin tärkeisiin lähikäsitteisiin (1977, s. 52). Vaikka upravlenije termi on sama vaikkapa Nikolai II:lla kuin V.l. Leninillä, sen merkitys on erilainen (1977, s. 9). Susiluoto on verrannut Afanasjevin teoksen englanninkielistä käännöstä ja tullut siihen tulokseen, että jo 20 ensimmäisellä sivulla termi upravlenije on saanut viisi eri käännöstä: control, regulation, administration, decision making ja government (1977, s. 21). Susiluoto toteaa: "adminsitration on todella yksi upravlenijen merkityksistä. Tällä käännöksellä ei kuitenkaan saavuteta muita sanan merkityksiä" (1977, s. 16). Eri käännökset saattavat olla selviä henkilöille, jotka ajattelevat venäjäksi, mutta käännettynä erojen havaitseminen toisella kielellä ei ole selviö (Susiluoto 1977, s. 60). Susiluoto tulee siihen tulokseen, että sana upravlenije ja rauhanomainen rinnakkainolo ovat siinä mielessä verrannollisia käsitteitä, että se tapa millä ne käännetään ja miten niitä käytetään osoittaa ideologisen luonteen (1977, s. 20).