Polkupyöräni etuosaan olen kiinnittänyt julisteen: Espoo yhä vihreämmäksi. Kun kaarran kotipihalta kohti pääväylää, huutelevat pikkupojat: “Mitä tossa oikeen lukee?” Hihkaisen vauhdin kiihtyessä jotain pyörällä ajon tärkeydestä.

Mankkaan kaatopaikan kohdalla puliukot siristävät silmiään: “Mitä sää tyttö oikein haluat?” Poljen hitaammin, että ehtisin kuulla heidän kommenttejaan. “Ihan oikealla asialla oot tyttö, mutta mihin sulla on noin kiire?” Olisipa ollutkin mukava jäädä jutustamaan.

Laajalahden bussipysäkillä seisoo muutamia ihmisiä. He kääntävät katseena muualle, kun saavun pyörineni ja kyltteineni. Ehkä joku heistä harmittelee, että on siinä suotta seisonut pitkän tovin ja joutuu vielä maksamaan kyydistään. Pyörällä olisi jo perillä.

Akseli Gallen-Kallelan museopolulla sipsuttelee turisteja kiiltävissä kengissään. Heitä nolottaa. Miten joku aikaihminen kehtaa pistää pyöräänsä itsekyhätyn kyltin? He lukevat tekstin, mutta pitävät ilmeensä kurissa. Aivan kuin en olisi ajanutkaan ohi. “Meillä on parhaillaan tämmöinen pyörämielenosoitus”, selvitän heille ylämäessä pyörää taluttaessani.

Vihdoin Mannerheimintiellä on vilkkaampaa. Nuoret pojat iskevät silmää auton ikkunasta: “Tsemppiä.” Työsuhdeautossaan puhelimen ja tupakan kanssa tärkeilevä kravattimies osoittaa syvää halveksuntaa, pui jopa nyrkkiä: “Pysykää te rupusakki omilla luontopoluillanne.”

Töölön kisahallilta Stockmannin nurkalle koettaa matkan nautinnollisin hetki. Sanomani tulee esille, vaikka julistekin pyörästä puuttuisi. Pyörällä keskustassa!